Sodan arpeuttamat kohtalot

Sotatutkielmat ne vain jatkuvat. Maanosa on edelleen Aasia, mutta nyt olen siirtynyt Vietnamiin Nguyễn Phan Quế Main romaanin Dust Child kanssa. Olen aiemmin lukenut kirjailijalta historiallisen romaanin The Mountains Sing, josta pidin kovasti.

 

Sodilla on pitkät kädet, jotka vielä päätyttyäänkin läpsivät poskille, jopa vuosikymmenten jälkeen. Arpeutuneet haavat repeävät. Haavat, jotka eivät ole koskaan parantuneet, vuotavat herkeämättä. Yritä siinä elää.

Ho Chi Minh City (Saigon), 2016. Nelikymppisellä Phongilla on elämänpituinen pakkomielle päästä Yhdysvaltoihin, jota hän pitää unelmien maana. Yhdysvalloissa elämä olisi helppoa ja vaurasta – toisin kuin Vietnamissa, jossa “sekarotuista” Phongia syrjitään kuten muitakin amerasianeita. 

Äiti hylkäsi Phongin orpokotiin tämän ollessa vasta pieni vauva. Isä on yhdysvaltalainen sotilas, jonka piirteitä Phong kantaa kasvoissaan ja kehossaan. Jos Phong vain voisi todistaa olevansa yhdysvaltalaisen sotilaan jälkeläinen, olisi visa Yhdysvaltoihin taattu. 

Dan on kuusikymppinen yhdysvaltalainen sotaveteraani, johon Vietnam on jättänyt kipeät arvet. Vaikka sodasta on aikaa vuosikymmeniä ja Dan elänyt näennäisen mukavaa elämää vaimonsa kanssa, eivät sodan tapahtumat – saati hänen itsensä tekemät teot – jätä rauhaan. Entä mitä tapahtui Kimille, jonka Dan saattoi raskaaksi ennen kuin häippäsi maasta?

Kun Danin vaimo ehdottaa matkaa Vietnamiin, Dan suostuu vastahakoisesti. Voisi kuitenkin tehdä hyvää kohdata verinen menneisyys silmästä silmään ja sitten ehkä vihdoin unohtaa se, päästää irti. Saigonissa unohtamisen sijasta Dan huomaakin etsivänsä Kimiä, jonka olemassaolon hän on salannut vaimoltaan.

Rinnan vuoden 2016 kanssa keritään auki sodan aikaisia tapahtumia Saigonissa vuonna 1969. Tässä ajassa seurataan sisarusten Trangin ja Quynhin elämää sodan jaloissa. Siskosten perhe on köyhä ja heidän isänsä haavoittunut sodassa sekä fyysisesti että psyykkisesti. Rahaa ei juuri ole ja velkojat vaativat saataviaan. 

Trang ja Quynh päättävät lähteä Saigoniin työn ja tienestien toivossa. Amerikkalaisten sotilaiden suosimissa baareissa tarvitaan baarityttöjä, jotka viihdyttävät miehiä. Naiivisti siskokset uskovat, että kyseessä on vain jutustelu ja teen litkiminen sotilaiden kanssa.

On tietysti selvää, että yllä mainittujen henkilöiden tiet risteävät. Tarina etenee jouhevasti kahdessa aikatasossaan, kunnes menneisyys sulautuu nykyisyyteen. 

Mietin valheita. Sitä, miten ihmisellä periaatteessa pitäisi olla oikeus tietää totuus. Ja sitten mietin, kuinka tärkeä totuus (tai sen tietäminen) lopulta on.

Koskettava ja taiten kirjoitettu romaani, joka ei aiheestaan huolimatta ole pelkkää itkua ja tuskaa. Maailmassa on paljon hyvää ja kaunista kaikesta huolimatta. 

Nguyễn Phan Quế Mai: Dust Child
Oneworld 2023
s. 332
suom. Missä tuhka kukkii

 *

Loppuun hyvää ja kaunista. Kuvissa tämän viikon lenkkimaisemiani. 

Nälkä ja jano

Claire Fullerin uusin romaani Hunger And Thirst (Fig Tree 2026, s. 312) on luokiteltu goottimaiseksi kauhuksi, mikä herätti minussa innostusta. Olen lukenut Fullerilta nyt yhteensä neljä romaania ja vaikka ne kaikki ovat aika erilaisia, yhteistä niissä on voimakas tunnelma. 

Hunger And Thirst ei siten tee poikkeusta eli tunnelma edellä mennään unohtamatta kiinnostavia henkilöhahmoja. Keskiössä on Ursula Major, jonka silmin tarina suodattuu.

 

Englanti 1987, 16-vuotias lastenkodista toiseen ajautunut Ursula on asettunut asumaan halfway houseen, josta hänen sosiaalityöntekijänsä on onnistunut saamaan hänelle huoneen. Lisäksi Ursulalla on työ paikallisen taidekoulun postihuoneessa.

Asiat vaikuttavat siten pintapuolisesti olevan suhteellisen kunnossa, mutta sisältä Ursula on sekasotku. Lapsuuden trauma painaa eikä hänellä ole juuri ystäviä. Elämä on pärjäämistä, ei niinkään elämistä.

Kunnes Ursula tutustuu paremmin taidekoulussa sihteerinä työskentelevään Sueen ja muihinkin koulun työntekijöihin. Erityisesti Suella on voimakas vaikutus ystävyyttä ja rakkautta janoavaan Ursulaan. Sue on määräilevä ja dominoiva eikä osaa pitää salaisuuksia, mutta toisaalta hän on usein mukava – ja tuntuu todelliselta ystävältä.

Sue jopa auttaa Ursulaa muuttamaan pois halfway housesta erääseen autioksi jääneeseen taloon niinikään taidekoulussa työskentelevän Vincen kanssa. Halfway house ei ole mitenkään ihanteellinen paikka asua, mutta silti Ursula epäröi: asua nyt autiotalossa epävakaan Vincen kanssa, hmm. Mutta Sue on tottunut saamaan tahtonsa läpi ja niin Ursula muuttaa.

Muutto on kohtalokas käännekohta Ursulan elämässä eikä voi sanoa, että parempaan suuntaan. Toisaalta mitään muuttoa ei olisi koskaan tapahtunut, ellei Ursula olisi tavannut Sueta. Tosin Suekin on nuori ja vaikkakin oikukas ja vaativa, niin tuskinpa hänkään tiesi mitä on tulossa. Talolla on historiansa eikä se ole kaunis.

On kulunut 36 vuotta, Ursula tekee taidetta nimellä Uschi ja yrittää antaa menneen olla. Mutta menneisyys ei anna Ursulan olla.

Rinnan vuoden 1987 tapahtumien kanssa nähdään välähdyksiä nykyajasta, kun true crime -podcastia pitävä Emma Zahini tutkii kyseisen vuoden katoamistapausta. Kuka silloin katosi ja mitä asiasta tietää Ursula ja muut tapaukseen sekaantuneet – erityisesti Vince?

Minua kirjassa kiehtoivat erityisesti henkilöhahmot, joista löytyy useampikin kiinnostava. Koska tarina aukenee Ursulan silmin, jää moni henkilö tietyllä tapaa mysteeriseksi, mutta se ei haittaa. Niinhän asia on: kaikki ihmiset, joita elämässämme on, suodattuvat meidän omien silmiemme ja tulkintojemme kautta. Fuller kirjoittaa mielestäni niin kiinnostavasti, että toisten näkökulmia ei tarvita.

Kirjan kauhu on yliluonnollista, psykologista. Se saa pohtimaan, onko kyseessä todelliset tapahtumat vai mielikuvitus – tai mielenvika, psykoosi. Lopputulos (eli aiemmin mainittu katoaminen) pysyy samana, mutta se miten siihen on päädytty, vaihtelee tulkinnan mukaan. Ursulalla on oma vahva tulkintansa, muilla omansa. Minun tulkintani jää avoimeksi.

Pidin valtavasti tästä vahvatunnelmaisesta romaanista, josta tuskin innostuvat lukijat, jotka haluavat selkeitä vastauksia ja päätöksiä. Minuakin pienesti häiritsi eräs epäjohdonmukaisuus, joka ei välttämättä ole epäjohdonmukaisuus vaan kyse on siitä, etten ymmärtänyt (osannut tulkita) täysin asiaa. Olen kryptinen, koska en halua spoilata. Kirjan nimenkin ymmärtää vasta, kun on lukenut kirjan ja otaksun, että senkin kukin ymmärtää omalla tavallaan.

Claire Fullerin romaanit:

Our Endless Numbered Days
Swimming Lessons
Bitter Orange 
Unsettled Ground
The Memory of Animals
Hunger And Thirst

Lukematta minulla on Swimming Lessons ja Bitter Orange, erityisesti Swimming Lessons kiinnostaa ja ottanen sen lukuun vielä tämän vuoden aikana.

Kirjailijan sivut.

Nankingin verilöyly

Olen tänä vuonna lukenut epätavallisen paljon sotaan liittyviä romaaneja. Nyt muutaman kuukauden välirauhan jälkeen olen jälleen ajautunut sotien pariin. Tällä kertaa fiktio on muuttunut faktaksi, sillä otin vihdoin lukuun pitkähköön lukulistallani roikkuneen Iris Changin tietokirjan The Rape of Nanking (Penguin 1997, s. 290), joka on suomennettu nimellä Nankingin verilöyly.

The Rape of Nanking (josta käytän jatkossa nykysin yleisesti lännessä käytettävää nimeä Nanjing) ponnahti esiin kesäkuussa lukemassani Geling Yanin romaanissa The Flowers of War ja jäi häiritsemään mieltäni.

Nanjingin tapaus oli minulla jo tuolloin pääpiirteittäin tiedossa, mutta halusin tietää enemmän. Lähinnä ehkä yrittää ymmärtää, miksi japanilaiset sotilaat käyttäytyivät kuin raivotautiset julmurit. Tähän yrittää vastausta hakea Iris Chang tietokirjassaan, jonka tarkoitus ei siis ole dissata japanilaisia kansakuntana, vaan tutkia mitä tapahtui Nanjingissa joulukuussa 1937 ja miksi ja entä sen jälkeen.

Raiskaus pitää ymmärtää laajasti, symbolisella(kin) tasolla: Nanjingin tapauksessa kyse ei ole vain naisten raiskaamisesta (mitä siis tapahtui järkyttävän paljon, johdonmukaisesti ja julmasti – usein johtaen uhrin kuolemaan), vaan sen voi ajatella tarkoittavan kaikenlaisten sotaetikettien ignoraamista, raiskaamista. Japanilaiset sotilaat surmasivat sotilaiden lisäksi siviilejä. Sotavankeja kohdeltiin brutaalisti ja lopulta heidät massamurhattiin – pistettiin jopa itse kaivamaan hautansa. 

Lisäksi japanilaiset huvittelivat kiduttamalla kiinalaisia sotilaita (jotka olivat antautuneet japanilaisten luvattua heidän saavan asiallista kohtelua ja ruokaa) mitä erilaisimmin keinoin, joita en aio tässä esitellä. Kirjassa yleisimmät ja todennetut metodit kuvataan (huom: tietokirjamaisesti, ei tarkoitushakuista repostelua) ja täytyy todeta, ettei japanilaisilla ole mielikuvituksesta ollut pulaa eri kidutus- ja tappotapoja toteuttaessaan.

Nanjing oli tuohon aikaan Kiinan pääkaupunki ja siksi merkittävä hyökkäyskohde. Japanilaiset sotilaat aloittivat invaasionsa Kiinaan heinäkuussa 1937 ja kun Shanghai oli valloitettu, jatkui matka Nanjingiin.

Teos on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä käsitellään (sino-japanilaisen) sodan kulku pääpiirteittäin siihen asti, kunnes päästään Nanjingiin, johon huonio sen jälkeen keskittyy.

Vaikka toisen maailmansodan mielletään alkaneen vasta 1939, ovat konfliktit Kiinan ja Japanin välillä alkaneet huomattavasti aiemmin. On tärkeää tietää aiempia tapahtumia voidakseen jollain tasolla ymmärtää tulevia. Ymmärtää ei tarkoita samaa kuin hyväksyä.

Chang nostaa esille niin sanotut Safety Zonet, joita useat länsimaiset Nanjingissa asuvat henkilöt perustivat ja joiden tarkoitus oli suojella siviilejä. Japanilaiset eivät pääasiassa turva-alueita tunnustaneet, vaan pyrkivät niistäkin hakemaan muun muassa naisia raiskattaviksi ja miehiä muuten vain tapettavaksi. Siviilien suojeleminen vaati länsimaisen henkilön läsnäolon, koska heitä japanilaiset sotilaat eivät rohjenneet (diplomaattisista syistä) listiä.

Teoksen toisessa osassa pohditaan Nanjingin tapausta globaalista näkökulmasta: mitä muu maailma tiesi ja miten asiaan suhtauduttiin ja miten siitä kirjoitettiin lehdissä. Miten Japani itse suhtautui tuolloin (ja nykyään) omien sotilaidensa perseilyyn (kiistivät tai vähättelivät). Lisäksi piipahdeteaan kansainvälisessä sotaoikeudessa, jossa vain kourallinen japanilaisia saa tuomion. Toinen märkä rätti vasten kiinalaisten naamaa, toinen raiskaus.

The Rape on Nanjing on todella kattava (lausuntoja saadaan lukea sekä verilöylystä selvinneiltä kiinalaisilta että japanilaisilta sotilailta, myös safety zonessa vaikuttaneiden länsimaisten henkilöiden kohtaloista kerrotaan) ja mielenkiintoinen teos verilöylystä, jonka Japani on yrittänyt lakaista maton alle, vaikka todisteita sotilaiden brutaalista toiminnasta on lukuisia ja kiinalaisia siviilejä ja sotavankeja surmattiin lyhyessä ajassa laskelmista riippuen 300 000 tai jopa enemmän. Japani ei ole edelleenkään tunnustanut tekojaan eikä siten ole pyytänyt anteeksi Kiinalta.

Tarjoaako The Rape of Nanking vastauksen mieltä askarruttavaan kysymykseen: miksi japanilaiset sotilaat toimivat niin julmasti Nanjingissa? 

Kyllä tavallaan, vaikka mikään ei silti oikeuta moisia julmuuksia. Japanin armeijassa kuri oli kova ja japanilaisten (rivi)sotilaiden koulutus itsessään oli melko ankaraa ja julmaa. Nöyryyttäminen oli arkipäivää eikä tavallista sotilasta pidetty arvokkaana. He olivat armeijan pohjasakkaa. Mitä tapahtuu, kun pohjasakka saa kokea vallan tunnetta ja ylemmyyttä rintamalla. Kun löytyy ihmisiä (kiinalaiset), jotka ovat vielä alempiarvoisia, eivät oikeastaan edes ihmisiä vaan sikoja. Lienee selvää, että sotilaiden käytökseen on vaikuttanut voimakas aivopesu ja tekojen oikeuttaminen milloin milläkin tekosyyllä. Kun olosuhteet on otolliset, ihminen voi muuttua äärimmäiseksi pedoksi.

Iris Chang teki itsemurhan marraskuussa 2004.

Kirja pikakelauksella

Sisältövaroitus: Postauksen alkulätinä sisältää kärjistyksiä, jotka voivat pahoittaa ihmisen mieltä. Suosittelenkin lukemaan – tai jättämään lukematta – harkintaa käyttäen.

Olen oppinut, että jotkut lukijat lukevat kirjoja harppoen. Tylsänä pidetyt kohdat joko vain silmäillään läpi tai skipataan kokonaan. Ilmeisesti silmäillään, missä kohden diipadaapa loppuu ja viitsii taas jatkaa lukemista.

Äänikirjoja kuunnellessa lukunopeuden voi valita. Jotkut kehuvat, että ovat niin nopeita sisäistämään asioita, että kuuntelevat noin satakertaisella nopeudella. Nopeus on valttia myös telkkaria (striimauspalveluista) katsottaessa: osan elokuvasta tai sarjasta tai mitä nyt ikinä katsookaan voi näppärästi pikakelata ja katsoa vain osan. Aikaakin säästyy, ehtii katsoa enemmän. 

 

Miten yllä oleva jeesustelu liityy vastikään lukemaani Pam Williamsin romaaniin A Trace of Sun (Legend Press 2024, s. 380)? Äkkiseltään ei mitenkään. Sitten kuitenkin lukiessa jäyti jatkuvasti tunne, että lukee romaania, josta on pikakelattu puolet pois. Mitään ei sinänsä missaa, mutta toisaalta henkilöhahmot jäävät vahanukeiksi, joita vain siirrellään, laitetaan repliikkejä suuhun ja runsain kielikuvin työnnetään ajatuksia päähän.

A Trace of Sun kelailee elämää lähes 35 vuoden ajalta. On kaksi tarkastelukulmaa: äidin ja vanhimman pojan. 

Cilla varttuu Grenadassa, jossa tapaa tulevan aviomiehensä Sonnyn. Lapsia siunaantuu kaksi, esikoinen Raef ja toinen poika Davey. Elämä Grenadassa on köyhää eikä parempia aikoja näytä olevan edessä. Vaan Sonnylla on unelma, jonka hän kauppaa myös vaimolleen. Lähdetään Englantiin ja vaurastutaan siellä!

Sonny matkustaa edeltä ja vihdoin kesällä 1960 (josta kirja alkaa) Cilla saa mieheltään kirjeen, joka sisältää kaksi matkalippua Englantiin. Esikoiselle (Raef) ei ole sijaa tässä erässä. Myöhemmin, Cilla lupaa. Odota täällä tädin hoteissa sen aikaa, että saamme asiat Englannissa (Lontoossa) kuntoon. Sitten haemme sinutkin sinne. Cillalla on yllätys myös Sonnylle: hän on raskaana. Sonny ei varsinaisesti hihku innosta.

Myöhemmin on seitsemän pitkää vuotta. Niin kauan kestää ennen kuin Raef saa käskyn liittyä takaisin perheeseensä, joka on kasvanut tytöllä: Raefilla on yhtäkkiä sisar, Luci. Raefista tuntuu kuin hän astuisi uuteen perheeseen, kaikki tuntuvat vierailta – jopa oma äiti. Davey on ainoa, jossa Raef näkee tuttuutta. Lucia hän ei voi sietää.

Raefin näkökulma tuo esille nuorukaisen sopeutumisvaikeudet uuteen maahan ja perheeseensä. Erityisesti kotiolot tuottavat päänvaivaa, sillä isä ei tunnu voivan sietää poikaansa. Raef ei ymmärrä Sonnyn vihamielisyyttä, joka ei kohdistu muihin sisaruksiin. 

Cillalla on aavistus Sonnyn kylmäkiskoisuuden syistä, mutta kun Sonny ottaa asian esille, Cilla vaikenee, kiertelee ja kaartelee. Lukijalle vihjaistaan jo alkumetreillä, mistä mahdollisesti on kyse ja Cillan muistojen kautta merkittäviä tapahtumia menneisyydestä avautuu. 

Kirjan asetelma on kiinnostava ja etenkin kirjan alku jaksaa pitää otteessaan. Minua alkoi kuitenkin uuvuttaa jatkuva aikaharppominen. Vuodet vierivät kuin kivivyöry rinteessä. Lukijalle tarjotaan episodimaisia kohtauksia, jonka jälkeen vyöry jatkaa kulkuaan ja yhtäkkiä on taas hurahtanut vuosia (kirja päättyy marraskuuhun 1994).

Joissakin vuosissa pysytellään useamman kuukauden verran, muutama vuosi elellään jopa kokonaan ennen kuin harppominen jatkuu. Tarinassa on makuuni hyvin vähän mitään koukkuja, asioita joita alkaisi odottaa. Syitä, joiden takia kirjan pariin olisi tehnyt mieli rientää.

Itse asiassa mietin jopa kirjan kesken jättämistä – vielä ihan sen loppumetreillä. Mutta kun kirjasta on jäljellä enää noin 50 sivua, niin en kyllä enää siinä vaiheessa viitsi kesken jättää. 

A Trace of Sun on kieleltään runsas ja kuvaileva. Jossain vaiheessa tosin runsas kuvailukin alkoi kypsyttää, koska se ei vie tarinaa minnekään vaan pikemminkin mahdollistaa sen polkemisen paikallaan. Kielikuvat ovat ajoittain kyllä kauniita ja oivaltavia, mutta sitten toisinaan tuntuivat pakotetuilta ja lisäksi niitä oli mielestäni aivan liikaa.

Interfering fingers had poked through the crumbling veneer of his loathing. Scratched at it. Dug through the grit. Displaced solid bricks of determination. Then as he wobbled, mammy’s revelation,  like a wanton wrecking ball, had razed his world. 

Huomaan, että minulle ei tällainen vuosikymmeniä pikakelaava pirstaleinen romaanityyli sovi (luonnollisesti pidätän oikeuden muuttaa mieltäni myöhemmin). Mitä ilmeisemmin olen perusteellisen paneutumisen ystävä. Eli vaikka tämä kirja minut uuvutti, voi se jotain toista ihastuttaa.

Elämää sarjamurhaajan varjossa

Bongasin Jennie Godfreyn romaanin (Epäilyttävien asioiden lista) Janen blogista ja syntyi voimakas tunne, että haluan kirjan lukea mitä pikimmiten. Käväisin reissussa ja heti palattuani varasin kirjan kirjastosta ja ryhdyin toimeen.

 

Jennie Godfrey: The List of Suspicious Things
Penguin 2024
s. 450
suomennettu nimellä Epäilyttävien asioiden lista

Romaanin tapahtumat sijoittuvat Yorkshireen, josta kirjailija on kotoisin. Tarkempaa paikkaa ei mainita eikä ole tarviskaan. On vuosi 1979, Margaret Thatcher on juuri valittu pääministeriksi ja siitä ollaan montaa mieltä (joskaan asiaa ei vatvota, joten politiikasta ei-kiinnostuneet voivat huokaista helpotuksesta). 

Sen sijaan paikalla mellastavasta sarjamurhaasta, “Yorkshire Ripperistä”, ollaan aika yksimielisiä: saisi jo jäädä kiinni. Kaikki britit varmasti tietävät kenestä on kyse ja itsekin tiesin eli tietysti Peter Sutcliff on kyseessä. Kirjailija mainitsee sen itsekin lyhyissä alkusanoissaan. The List of Suspicious Things ei kuitenkaan käsittele Peter Sutcliffia, jonka nimeä ei edes mainita romaanissa. Romaanissa keskitytään tavallisten ihmisten elämään ja siihen, miten uhka sarjamurhaajan läsnäolosta heihin vaikuttaa.

Erityisesti asia koskettaa 12-vuotiasta Miviä, joka pelkää perheensä muuttavan pois Yorkshiresta murhatapausten takia. Lapsellisesti (lapsi kun on) Miv pohtii, että jos “Ripper” saadaan kiinni, muuttokaan ei toteudu. Niin syntyy epäilyttävien asioiden lista, jota Miv alkaa koostaa ystävänsä Sharonin kanssa.

Listaa kootessaan Sharon ja Miv saavat selville asioita, joita eivät aina täysin ymmärrä ja myös asioita, joita heidän ei haluta tietävän. Toisaalta he tutustuvat ihmisiin, erityisesti lähikaupan pakistanilaisen Mr Bashirin poikaan Ishtiagiin, jonka he ennestään ulkonäöltä tuntevat – samaa koulua kun käyvät.

Joihinkin romaaneihin sisään pääseminen vie aikansa, mutta Epäilyttävien asioiden listalle sujahdin mukaan jo aivan alussa. Vaikka kysymyksiä heti herää (muun muassa miksi Mivin äiti on niin vaisu ja poissaoleva) ja lukija saa sietää epätietoisuutta, tarina alkaa rullata jouhevasti mukavalla tempolla esitellen juuri sopivassa määrin uusia henkilöitä. 

Viehättävää on myös varhaisteinien touhujen kuvailu, joka toi mieleeni sen saman vapauden, joka itselläni oli lapsuudessa. Vietettiin päivät ulkosalla pois vanhempien katseelta ja touhuttiin omiamme. Aina keksittiin jotain puuhaa, jos meinasi tylsistyminen uhata. Suomessa lapsilla samaa vapautta esiintynee edelleen, joskin siihen on tullut kohinaa (älylaitteet). 

Suomessa lapset ovat muutenkin voimakkaasti mukana katukuvassa, mikä pistää silmään kauan Suomesta pois ollutta. Briteissä lapsia ei näy koululukukausien aikana juuri missään ilman vanhempia. Lapset viedään ja haetaan koulusta – myös täällä böndellä. Ei tulisi kuuloonkaan, että alakoululaiset kävelisivät itsenäisesti kouluun, ellei se koulu nyt ole ihan kadun toisella puolella. Lapset eivät myöskään kuljeskele keskenään koulun jälkeen missään.

Täkäläiset koulut on aidattu eikä niistä pääse livahtamaan kesken päivän poikkeuksena vanhemmat koululaiset, jotka saattavat hakea eväitä kaupasta ruokatauolla. Tätä tosin tuskin tapahtuu isommissa kaupungeissa.

Mutta Yorkshiressa lapsuus 1970-luvulla kuulostaa melko samalta kuin Helsingissä omana aikanani hieman myöhemmin. Meillä ei ollut sarjamurhaajaa, mutta oli Jammu-setä, joka onneksi jäi kiinni tekosistaan melko pian.

The List of Suspicious Thingsissä on useita näkökulmia, mutta lähes 90 prosenttia kerronasta on Mivin. Miv on pohdiskeleva nuori, joka havahtuu lopulta pohtimaan myös omien tekojensa seurauksia. Ehkä tutkiminen ja listojen tekeminen itsessään on kyseenalaista, etenkin silloin kun se johti ei-toivottuihin tapahtumiin.

Pidin todella paljon tästä kirjasta. En sano, että yllätyin siitä miten paljon, koska minulla oli jo alkujaan voimakas tunne, että tässä kirjassa on sitä jotain. Vaikka romaanissa käsitellään raskaitakin aiheita (muun muassa rasismi, kotiväkivalta, koulukiusaaminen jne.), ei se murskaa alleen. Aina löytyy hippunen toivoa ja ystävyys kannattelee.

Asenneongelmainen lukija

 

Hyllynlämmittäjäpinoni on surullisen kuuluisa siitä, etten lue siitä ikinä mitään. Sama pino on siten tänä vuonna jo toista kertaa lämmittämässä hyllyä, koska miten se sanonta menikään: ei se vaihtamalla parane.

Vaan ihmeiden aika ei ole ohi. Luin hiljattain yhden kirjan (Duong Thu Huong: No Man’s Land) tuosta epäonnisesta pinosta ja nyt on jo toinen menossa: Alma Katsun The Hunger (Bantam Press 2018, s. 380), joka perustuu Donnerin retkueen matkaan vuonna 1846. Donnerilla viitataan retkueen kapteeniin, joka oli nimeltään George Donner. Kirjan mainostetaan perustuvan tositapahtumiin.

 

Mistä, minne ja miksi: Matkaan lähdetään pääasiassa Springfieldistä Illinois’ta mutta samalla reitillä on myös retkue, joka on lähtenyt Missourin Independencestä. Päämäränä on Kalifornia ja sinne on lähdetty etsimään vauraampaa elämää ja leudompaa ilmastoa.  Monien koko elämä ja omaisuus kulkee vankkureissa mukana.

Olen vältellyt tämän aiheen tutkimista (josta en siis ollut aiemmin edes tietoinen), koska haluan lukea Katsun kirjan niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Tiedän pääpiirteittäin, mistä on kyse, mutta en halua tietää yksittäisten ihmisten (joiden esikuvat ovat todellisuudessa) kohtaloita enkä mitään heidän mahdollisista persoonistaan. Asenteeni on lukea The Hunger fiktiona ja kirjan luettuani tsekkaan faktat ja miten henkilöitä mahdollisesti kuvataan oikeasti vs. romaanissa. 

Tunnustan kyllä hieman googletelleeni erityisesti retkueen henkilöitä, mutta ainoastaan silmäilin löydöksiäni ja vahingossa kyllä joidenkin osalta vähän spoilaannuin. Nyt yritän pitää näppini erossa Googlesta.

Postauksen muotona on lukupäiväkirja, koska tämä tuntuu jotenkin niin massiiviselta teokselta, etten tiedä saanko siitä sanottua mitään, ellen kirjaa heti mietteitäni ylös.

HUOMIO: sisältää joitakin fiktiivisiä juonipaljastuksia. Eivät mielestäni ole erityisen merkittäviä kokonaisuuden kannalta.

 

Tiistai 11.8.

Olen nyt lukenut 80 sivua ja henkilökuvausta tehdään huolella (on sitten myöhemmin mielenkiintoista selvitellä, kuinka paljon kirjailija on mahdollisesti käyttänyt värikynää henkilöiden persoonien luomisessa). Lukijan eteen on marssitettu muun muassa George Donner itse (ja hänen vaimonsa Tamsen), muuan poikamies Charles Stanton ja eräs James Reed (jonka kohtalon vahingossa näin nettiä selatessani) ja monia muita.

George Donnerin vaimo Tamsen kuvataan “miestennielijänä”. Tamsen ei tyydy omaan aviomieheensä, vaan vehtaa monien muidenkin kanssa. Tamsenin “rietastelu” on eräs syy, miksi George Donner perheineen päättää lähteä länteen tuolle kohtalokkaalle matkalle.

Stantonilla on hämäräperäinen menneisyys ainakin muinaisen rakkautensa tiimoilta. Tuo rakas on nimeltään Lydia, mutta hän on kuollut jo aikoja sitten. Stanton ei ole kiinnostunut puhumaan aiheesta, mutta tulee siitä hieman kertoneeksi eräälle Mary Gravesille, jonka tuleva sulhanen menehtyi äkillisesti ennen avioitumista. Sulhasen oli (avioliiton myötä) määrä kuitata Gravesin isän velat, mutta koska avioliitto ei toteutunut, joutuivat Gravesit perikatoon ja päättivät lähteä länteen etsimään parempaa elämää.

Henkilöitä on tosiaan siunaantunut tähän mennessä todella paljon (on vaimoja, lapsia, apulaisia, vankkurikuskeja jne. ja useimpien nimet mainitaan), joten hyvästä muistista on etua. Mainittakoon vielä toimittaja Edwin Bryant, joka on Stantonin jonkin sortin ystävä. Bryant tosin jättää retkueen ja lähtee oman pienen joukkonsa kanssa tutkimaan muun muassa intiaaneja. Bryantin matka avautuu lukijalle Bryantin kirjoittamin kirjein.

Kirjan alussa on kartta retkueen reitistä. Siitä voipi tarkistaa etenemistä ja kohta aletaan olla paikassa, jossa kaikki alkaa ilmeisesti mennä pieleen. James Reed on jo varoitellut muita matkalaisia siitä, että ruokavarastot eivät ehkä riitä ja täydennystä ei todennäköisesti ole tarjolla aikoihin. Pitäisi olla säästäväinen. James Reedin ilmoituksesta ei innostuta, vaan siitä seuraa melkein käsirysy.

Mielenkiinnolla odotan jatkoa. 

Sunnuntai 16.8.

Nyt on luettu 203 sivua. Ei siis mikään hurja lukutahti, koska luen vain iltaisin ja nukahdan aikaisin. 

On syyskuu. Retkue lähti matkaan toukokuussa, mutta kirjassa tarinaa aletaan kertoa kesäkuusta eteenpäin.

Retkueen on tarkoitus kulkea uutta oikotietä, niin sanottua Hastings Cutoffia. Reitti on saanut nimensä Lansford Hastingsin mukaan. Oikotie on kuitenkin maastoltaan haastava, suorastaan mahdoton toteuttaa vankkureilla. Lisäksi osa alueesta on karua ja kuivaa tarkoittaen sitä, että osa karjasta menehtyy matkalla. Joudutaan myös karsimaan tavaroita, sillä nälkiintyneet härät eivät jaksa vetää täysiä vankkureita.

Kohtaamme Lansford Hastingsin matkanvarrella ja hän tuntuu menettäneen järkensä. Hastings myös varoittaa, ettei oikotielle kannata lähteä, koska se on vaarallinen. Donnerin kulkue päättää kuitenkin jatkaa matkaa oikotielle, koska se on alkuperäinen matkasuunnitelma.

Nyt on tarinassa tapahtunut myös yliluonnolliselta tuntuvia kohtauksia, joista osa liittyy sairaaseen matkustajaan nimeltä Luke Halloran. Tunnustan, että oli pakko googletella kesken lukemisen ja luinkin Luke Halloranin todellisen tarinan. Siihen on kirjassa lisätty “spiritualista” värikynää melko anteliaasti. Kirjan nimi The Hunger alkaa saada muotoa.

Täytyy todeta, että on erittäin vaikeaa pysytellä erossa Googlesta, kun tekisi oikeastaan mieli oitis selvittää retkueen todellinen tarina ja tutkia sen henkilöt pohjamutia myöten. Kirjailija nimittäin piirtää melko voimakkaita ja yksityiskohtaisia henkilökuvia, joten väkisinkin alan miettiä niiden todenpohjaisuutta. Muistutan itseäni: lue tämä fiktiona, sitten tutustu faktoihin.

Maanantai 17.8.

Luettu 242 sivua. 

Tapahtui murha: James Reed puukotti John Snyderin. Nyt oli pakko googlettaa ja näin tosiaan tapahtui. Tosin kirjassa motiivi on aivan tuulesta temmattu. Kirjassa puukotukseen liittyy homoseksuaalinen aspekti, jollaista ei oikeasti ollut olemassa. 

Huomaan, ettei lukemisesta tule mitään, kun olen jatkuvasti tuntosarvet pystyssä miettimässä, mikä on totta ja mikä sepitettä. Luin kirjan sivuliepeen uudelleen ja siitä saa käsityksen, että romaani painottuu käsittelemään henkilöiden välisiä suhteita äärioloissa. No juu, olisi pitänyt lukea lieve kunnolla jo aiemmin. Melkoista ihmissuhdemättöä tämä kirja nimittäin on.

Mutta nyt viimein meni jakeluun, että tämä kirja todellakin on fiktiota. Mitään ei kannata ottaa tosissaan. Mietin, miksi kirjailija on halunnut käyttää todellisia henkilöitä esikuvina tarinassaan? Miksei hän keksinyt omaa “Donner-retkuettaan” ja luonut siihen omia henkilöitä? Nyt jos ilkeästi ajattelen, niin markkinointiin liittyvistä syistä. 

Torstai 20.8.

Nyt on luettu koko kirja. Olisin ehkä saattanut nauttia kirjan lukemisesta, ellen olisi koko ajan vaivannut päätäni sillä mikä on totta ja mikä sepitettä. Myönnän siis lukeneeni kirjan ihan väärällä asenteella, mutta toisaalta aluksi luulin, että sen idea on kuvata retkuetta vahvasti faktaan nojaten.

Toisaalta en pidä siitä, miten luovasti kirjailija on käsitellyt todellisia henkilöitä ja sepittänyt muun muassa heidän taustojaan. Mukaan on saatu ympättyä insestiäkin. 

Kirjailija itse kertoo kirjan lopussa, että on haastavaa kirjoittaa todellisiin tapahtumiin perustuvaa fiktiota, kun ei ole tiedossa kuinka moni lukija tietää ennestään aiheesta. Henkilöhahmojen dramatisointi liittyy tietysti romaanin draamankaareen. Mutta joo, olisi sepittänyt kaikki henkilönsä ja laittanut ne olemaan vaikka osa retkuetta tmv.

Jos olisin lukenut kirjan täysin ummikkona pitäen sitä puhtaasti fiktiona, lokeroisin sen yliluonnolliseksi draamaksi, jossa on ripaus kauhuelementtejä mukana. Kirjan nimi saa merkityksen lukemalla ja muutenkin kaikkiin lukijassa heränneisiin kysymyksiin (paitsi jos ne liittyvät faktoihin) saapuu vastaus. 

On todettava, että en ole kohderyhmää tällaiselle kirjallisuudelle. Olisin mieluummin lukenut vaikka tietokirjan tästä Donnerin keissistä. Tosin enää ei tarvitse, sillä googlettamalla kyllä löytyy faktat.

Mietin, että lisään tähän loppuun linkkejä, mutta enpä lisää. Ensinnäkin tämä postaus on jo muutenkin niin pitkä, että onnea vaan jos tänne asti pääsit. Lisäksi uskon jokaisen osaavan itse googlettaa ja tällöin voi myös itse valita lähteensä. Lupaan, että niitä kyllä löytyy.

 Kirjailijan sivut.

Kaksoiselämän kauaskantoiset vaikutukset

Tayari Jonesin romaani Silver Sparrow saa minut jälleen kerran pohtimaan (pohdin samaa muun muassa Peace Adzo Medien Nightbloomin kohdalla), miten merkityksellistä järjestys on siinä mielessä, kuka saa ensin äänensä kuuluviin: ensimmäisellä on nimittäin usein etulyöntiasema. Ensimmäinen saa aloittaa puhtaalta pöydältä, määritellä näkökulmat ja synnyttää asenteitakin. Toisena äänen saava on eittämättä altavastaaja: hänen sanojaan ja tekojaan verrataan ensimmäiseen.

Silver Sparrow’ssa on kaksi kertojaa, kaksi sisarpuolta. Toinen sisar on syntynyt avioliitossa, toinen sen ulkopuolella. Toinen sisar tietää toisen sisaren olemassaolosta, toinen ei. Yhteistä heille on heidän isänsä, James Witherspoon.

James elää “normaalia” avioelämää vaimonsa Lavernen ja tyttärensä Chaurissen kanssa Atlantassa. Siinä sivussa James vierailee Gwenin ja toisen tyttärensä Danan luona, jotka niinikään asuvat Atlantassa Yhdysvalloissa. Vaikka Gwen ja Dana ovat tietoisia Jamesin kaksoiselämästä, heidän täytyy pysytellä hiljaa ja piilossa. Olisihan se nyt ihan kamalaa, jos tulisi yleisesti tietoon Jamesilla olevan avioton lapsi ja avioliiton ulkopuolinen suhde.

Romaanin ensimmäisessä osassa äänen saa Dana. Jamesin ja Gwenin tarina on alkanut jo aikoja sitten ja se avataan lukijalle melko tarkasti. Romaanin nykyaika painottuu pääasiassa 1980-luvulle, mutta tarina tietysti etenee siitä myöhemmäksikin.

Mitä vanhemmaksi Dana varttuu, sitä enemmän tämä omituinen perhekuvio alkaa häntä häiritä. Danaa tuntuu riivaavaan sisar- ja perhekateus. Välittääkö isä enemmän Chaurissesta kuin hänestä? Kipuilu isän suosiosta vain voimistuu iän karttuessa.

Myöhemmin Dana kiinnostuu sisarpuolestaan Chaurissesta, josta hänen pitäisi pysytellä kaukana. Sallittua on vain tarkkailu ja sitä Dana harjoittaa äitinsä kanssa. Tarkkailun kohteena ei ole vain Chaurisse, vaan tietysti myös Laverne. Dana pysyttelee erossa Chaurissesta, kunnes sitten eräänä päivänä ei enää malta mieltään, vaan varta vasten hakeutuu Chaurissen seuraan.

Kirjan toinen osa antaa äänen Chaurisselle ja siinä selviää vastaavasti Jamesin ja Lavernen pitkä yhteinen historia ja miten he päätyvät avioliittoon. Kyseessä ei nimittäin ollut varsinaisesti mikään rakkausliitto ainakaan aluksi.

Chaurissen lapsuusaika käsitellään melko suurpiirteisesti ja tarina jatkuukin pian siitä, mihin se ensimmäisessä osassa eli Danan kertomana jäi.

Koin Chaurissen osuuden jossain määrin latteampana kuin Danan. Lisäksi Chaurisse jää etäisemmäksi muutenkin. Sisarusten niin sanottu ystävyyskin jää minulle hämäränpeittoon: mitään varsinaista ystävyyttä en nimittäin kokenut siskosten välille koskaan edes syntyneen. Pikemminkin kyseessä on Danan puolelta kaiketi uteliaisuus ja tietämättömän Chaurissen puolelta toive, että saisi sydänystävän.

Kirjailijan sivut


Tayari Jones: Silver Sparrow
Oneworld Publications, 2020
s. 340

Hyvästi Suomi

Länsi-pasila

 

Aika on rientänyt ja niin riensin minäkin takaisin kotiini. Vuosi vuodelta huomaan yhä enemmän olevani vieras Suomessa. Olen muuttumassa turistiksi, joka tuntee kyllä maan, mutta sen vanhentuneen version. Suomi vuonna 2009 oli melko erilainen kuin Suomi 2026. Vieraantuminen ja kelkan kyydistä putoaminen on tapahtunut vaivihkaa.

Kaikenlaisia tuntemuksia pompsahtaa nykyään pintaan, kun Suomesta lähtee. Niitä on vaikea kuvailla. Kyse on eräänlaisesta haikeudesta ja luopumisesta. Sen ymmärtämisestä, että yksi kerrallaan side sinne katkeaa. Kun kaikki siteet (jäljellä on enää oikeastaan yksi) ovat katkenneet, onko minulla enää motivaatiota tulla sinne…

Helsingin tuomiokirkko

En tunne itseäni yksinäiseksi koskaan paitsi Suomessa käydessäni. En tiedä, mistä se johtuu. Ehkä siitä, että suurin osa ystävistäni on kaikonnut näiden vuosien aikana. En voi väittää, että olisin itsekään maailman ahkerin yhteydenpitäjä, mutta mutta… Ei ole ollut moni muukaan. Tämä lienee yleinen “kohtalo” kauan muualla oleskelleelle, ellei satu olemaan erityisen ulospäinsuuntautunut. En ole.

Noh, life goes on. Turha vinkua, päivääkään en ole katunut muuttoa pois. Todennäköisesti ne ystävyyssuhteet, jotka ovat katkenneet, olisivat katkenneet joka tapauksessa jossain vaiheessa.

Itä-Pasila

 

Ettei nyt luulla, että kärsin Suomessa, niin ei – en kärsinyt. Minulla oli ihan riittävästi menoa ja puuhaa. Viime kesän osalta (Covid-tartunta) jäi lähes kaikki tekemättä, nyt sain tehtyä kaikenlaista. En ole edelleenkään “oma itseni” eli sellainen kuin olin ennen tätä riesaa, mutta fyysistä toipumista on tapahtunut isoin harppauksin. Henkisellä tasolla otaksun, ettei minusta koskaan tule samaa kuin ennen. Osa siitä ihmisestä kuoli Long Covidin myötä. Synnyn uudelleen, en vielä tiedä millainen minusta tulee.

Ruiskumestarin talon pihalla

Ruiskumestarin talossa

 

 

Sitten lukukuulumisiin:

Suomessa ehdin vielä lukea Irene Zidanin romaanin Isäni appelsiininkukkien maasta (WSOY 2024). Pidin kirjasta, mutta olisin kaivannut siihen enemmän sitä isä-tytär-suhdetta. Isän irrallisuus ja kaipuu kotimaahansa tulee ilmi, mutta muuten isä pysyy suljettuna. Amirakaan ei osaa puhua, hänkin vaikenee. Näin lukijana olisin toivonut hieman enemmän avoimmuutta, vaikka toisaalta ymmärrän, että kyseessä ovat kipupisteet, joista ei varmaankaan puhuta eikä niitä käsitellä edes perheen sisällä.

Matkakirjana minulla oli Tayrari Jonesin Silver Sparrow, josta pyrin kirjoittamaan erillisen postauksen.

Purkutaidenäyttely, Helsinki

KLASSIKKOHAASTE 23: Avain

Heinäkuun viimeinen päivä on perinteisesti pyhitetty klassikkohaasteelle. Klassikkohaaste haastaa lukemaan klassikon kaksi kertaa vuodessa: toinen haastepäivä on tammikuun viimeinen. 

Tällä kierroksella haastetta luotsaa Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregorius. Kiitos haasteen vetämisestä! Tästä haasteen koontipostaukseen, jossa on linkit osallistujien klassikkopostauksiin.

Pidemmittä puheitta paljastan oman klassikkoni, joka on Junichiro Tanizakin ”eroottissävyinen” romaani Avain. Kirjan nimi viittaa pöytälaatikon avaimeen, jolla pääsee käsiksi nimettömäksi jäävän aviomiehen päiväkirjaan.

Symbolisella tasolla nimi voisi viitata salaisuuksiin, joiden paljastaminen johtaa tyydytykseen. Sillä eräänlaista – mahdollisesti vihjailevaa ja ohjailevaa – vuoropuhelua nuo päiväkirjamerkinnät eittämättä ovat.

Kyseessä on siis päiväkirjaromaani, jossa tutustutaan sekä aviomiehen että vaimonsa Ikukon merkintöihin. Nimittäin myös Ikuko alkaa kirjoittaa päiväkirjaa taka-ajatuksenaan usuttaa miehensä sitä salaa lukemaan. Mies epäilee (ja toivoo) Ikukon lukevan omaa päiväkirjaansa, mitä Ikuko ei tietenkään myönnä. Mieskään ei tosin myönnä lukevansa Ikukon päiväkirjaa. Molempien päiväkirjamerkinnät pyörivät melko lailla seksiin liittyvien asioiden ympärillä.

Aviopuolisot ovat turhautuneita toisiinsa: Ikuko miehensä kyvyttömyyteen tyydyttää hänet ja mies Ikukon siveellisyyteen. Miehellä on kaikenlaisia (seksi)fantasioita, joita hän haluaisi toteuttaa Ikukon kanssa, mutta vaimo on sängyssä lähinnä lahna. Ikukon lahnamaisuus johtunee siveellisestä kasvatuksesta – ei ole sopivaa naisen hurjastella ja näyttää himokkuuttaan sängyssä.

Aviomiestä kiihottaa mustasukkaisuuden tunne ja lusikkansa soppaan sekoittaa – joko vahingossa tai ohjatusti – muuan komea nuorukainen nimeltään Kimura. Kimura ramppaa kylässä alvariinsa, mutta oletettavasti (ainakin joskus alkuaikoina, ennen päiväkirjamerkintöjä) pariskunnan tyttären Toshikon takia. Toshiko ei kuitenkaan vaikuta olevan erityisen kiinnostunut Kimurasta ja koko kuvio vaikuttaa melko omituiselta. Myöhemmin suorastaan perverssiltä.

Mietin, mikä on tarinan pointti mikäli sillä sellaista on. Ehkä on haluttu huomioida tai ottaa kantaa sellaiseen kasvatukseen, jossa naisista on muokattu niin estoisia ja siveitä, että seksistä nauttiminen on suunnilleen mahdotonta, ellei ole puoliksi tajuton. Se (puolitajuttomuus) tuntuu ainakin mahdollistavan Ikukolle suuren nautinnon saamisen ja toisaalta miehelle mahdollisuuden toteuttaa fantasioitaan. Estoista mahdollisesti vapautuminen tosin muuttaa Ikukoa dramaattisella tavalla.

Kaipa tällainen aihe on aikanaan ollut sensaatiomainen ja rohkea, myös siksi kun tässä estynyt vaimo aviomiehen mukaan haluaa ”jatkuvasti” seksiä. Aviomiehelle riittäisi vähäisempikin määrä, kun ei saa edes toteuttaa fantasioitaan. Seksitarpeet pitäisi hoidella pimeässä peiton alla, mikä ei kiihota miestä, joka haluaisi katsella vaimonsa vartaloa.

Avain on hämmentävä romaani, joka viimeisillä sivuilla vastaa kaikkiin heränneisiin kysymyksiin, joten lopussa ainakin kiitos – jos ei mikään muu – seisoo.

Junichiro Tanizaki: Avain
alkuper. Kagi, 1956
Tammi, 1961
englanninkielisestä laitoksesta suomentanut Tuomas Anhava
s. 140

Kooste vielä aiemmin haasteeseen lukemistani klassikoista. Nähtävästi kuusi haastetta on jäänyt välistä. 

1. Joseph Konrad: Pimeyden sydän
2. Veikko Huovinen: Havukka-Ahon ajattelija
3. Maria Jotuni: Huojuva talo
4. George Orwell: Animal Farm
5. Minna Canth: Kauppa-Lopo
6. Yasunari Kawabata: Snow Country
7. (jäi välistä)
8. Jean-Paul Sartre: Nausea
9. Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
10. Shirley Jackson: We Have Always Lived in the Castle
11. Fumiko Enchi: The Waiting Years
12. Sam Selvon: The Lonely Londoners
13. Osamu Dazai: No Longer Human
14. Kobo Abe: The Woman in the Dunes
15. (jäi välistä)
16. Philip K. Dick: Do Androids Dream of Electric Sheep?
17. (jäi välistä)
18. (jäi välistä)
19. (jäi välistä)
20. Buchi Emecheta: The Joys of Motherhood
21. (jäi välistä)
22. Seicho Matsumoto: Tokyo Express
23. Junichiro Tanizaki: Avain

Tokuen resepti ja Higashinon muistolle

Sotimisen sijasta luin vaihteeksi lempeämpää kirjallisuutta, jota minulle tarjoili Durian Sukegawa romaanillaan Tokuen resepti. Ehkä lempeä on harhaanjohtava kuvaus, sillä ei Tokuen resepti periaatteessa lempeä ole, vaikka lämminhenkinen kyllä.

Iäkäs Tokue on viettänyt lähes koko elämänsä eristyksessä lapsena sairastamansa lepran takia. Vaikka hänen lepransa saatiin aikanaan hoidettua kokonaan, sairauden stigma pysyi eikä lepraan sairastuneita haluttu ns. terveiden joukkoon.

Toisaalla elämän murjoma ex-vankilakundi Sentarŏ pyörittää huonosti menestyvää dorayaki-leivonnaiskauppaa. Piti googlettaa kyseinen leivos (sivuhuomio: ovat kiinnostavan näköisiä), koska en varsinaisesti ole minkäänmaalaisten ruokien ystävä ja siitä johtuen tunnen huonosti eri suuhunpantavia.

Toki yleisesti tunnetuista ”maailmanruuista” olen tietoinen (yleissivistyksellisistä syistä), mutta ei ole koskaan ollut kiinnostusta perehtyä syvemmin minkään maan ruokalajeihin eivätkä oikein mitkään ruokaan liittyvät asiat kiinnosta (kaikkein vähiten kokkaaminen).

Erään kerran Lontoossa mies osti (en tiedä miksi eikä hän tiedä itsekään; oli kai utelias) Japani-kaupasta jotain paputahnaa säilykkeenä. Purkki lojui kaapissa niin kauan, kunnes parasta ennen -päivä lähestyi uhkaavasti. Avasimme purkin ja maistoimme tahnaa; roskakori sai suurimman annoksen. Mielestäni tahna maistui todella makealta eikä ollut hyvää. Todennäköisesti makuasia ja tottumiskysymys, kuten ruuat yleensä.

Tokuen ja Sentarŏn tiet tietysti kohtaavat ja Tokue päätyy työskentelemään Sentarŏlle. Sentarŏ ei ole aluksi uudesta työntekijästään erityisen innoissaan, mutta ajan myötä hänen asenteensa kuin huomaamatta muuttuu eikä vain Tokueta vaan myös dorayakeja – ja kenties koko elämää – kohtaan.

Ihmeellisen koukuttava romaani, vaikkei mitään oikeastaan tapahdu. Kirjaan tarttui aina mielellään, mutta mutta… Lopulta lukukokemus jäi kuitenkin aika valjuksi eikä se herättänyt sen kummoisempia ajatuksia. Enemmän sanottavaa kirjasta ovat löytäneet muun muassa Oksan hyllyltä, Kirjaluotsi ja Hemulin kirjahylly.

Durian Sukegawa: Tokuen resepti
alkuper. あん 2013
Sammakko, 2020
japanista suomentanut Raisa Porrasmaa
s. 196

 

*

 

Surullinen uutinen osui silmiini: Keigo Higashino on kuollut. Higashino oli yksi japanilaisista lempparikirjailijoistani ja olen lukenut häneltä kaikki englanniksi käännetyt teokset paitsi kaksi uusinta (The Guilt ja The Keeper of the Camphor Tree), jotka on julkaistu tänä vuonna enkä ole vielä saanut niitä käsiini.

Higashino ei kirjoittanut vain dekkareita, vaan hänen tuotannostaan löytyy myös maagista realismia sisältäviä teoksia kuten Naoko ja The Miracles of the Namiya General Store. Kaikki lukemani Higashinon romaanit alla.

Itsenäiset romaanit:

The Miracles of the Namiya General Store (suom. Namiyan puodin ihmeet)
The Name of the Game is a Kidnapping
Naoko
Journey Under the Midnight Sun


Galileo-sarja:

The Devotion of Suspect X (suom. Uskollinen naapuri)
Salvation of A Saint (suom. Myrkyllinen liitto)
A Midsummer’s Equation
Silent Parade
Invisible Helix


Kyoichiro Kaga -sarja:

Malice (suom. Pahan asialla)
Newcomer
A Death in Tokyo
The Final Curtain

Viidakon laki

Tuonelan joutsen Töölössä.

Kolme viikkoa Helsingissä on vierähtänyt kuin siivillä. Pitääkseni (Long Covid)oireet poissa olen pidellyt melko hidasta eloa. Toimeliasta aikaa ei ole liikaa, koska nukkuminen ja herääminen vie niin paljon aikaa. En ole viitsinyt pakottaa itseäni, koska nyt on huono aika romahtaa. Vointi onkin ollut melko vakaa eli ei ole esiintynyt kummoisia pahoinvointeja tai muitakaan oireita. 

Kirjoja on luettu ja palautettu kirjastoon. Vastikään luin Sara al Husainin omakohtaisen romaanin Huono tyttö. Siinä tulee hyvin esille, millaista painetta muslimina oleminen etenkin ei-muslimi-kulttuurissa herättää. Suomessa eletyn lapsuuden jälkeen Irakin ankarat säännöt etenkin tytöille ja naisille ahdistavat. Kirjan kertoja päättää luopua huivista (ja uskosta) ja sen tiimoilta maksaa kovat oppirahat.

Mietin huiviasiaa. Sen väitetään olevan naisille täysin vapaaehtoinen valinta, mutta käytännössä niin ei usein ole. Ei siis edes kulttuurissa/maassa, jossa Islam ei hallitse.

Mieleeni on jäänyt kuva perheestä, joka noin 30 asteen helteessä pyöräili Richmond parkissa. Mies polki shortseissa ja t-paidassa (pienet lapset kärryssä myös hellevaatteissa) , vaimo-oletettu täysin peitettynä mustaan ”kaapuun”. Luulisi olevan vaarallistakin pyöräillä liehuvien helmojen kanssa.

Mietin valitseeko kukaan nainen (tai miksei mies!) oikeasti pukeutua siten, että näkeminen ja liikkuminen hankaloituu potenssiin sata. Vaikea uskoa, jos aidosti saisi valita ilman pelkoa seuraamuksista. Puhumattakaan siitä, ettei voisi liikkua ilman (miespuolista) ”esiliinaa” yhtään missään ja mihinkään. Ihanko totta joku valitsisi sellaisen (kytättävänä olemisen) elämäntavan vapaaehtoisesti? No ehkä jos ei muusta tiedä.

Hurjasti hiuksia Käpylässä

Sitten muihin aiheisiin, nimittäin sähkökaappeihin. Kestoharrastukseni Helsingissä on bongailla sähkökaappitaidetta. Tällä reissulla olen löytänyt jo paljon sellaisia, joita en ole ennen nähnyt. Kuvituksena muutamia tämän reissun aikana bongaamiani ”uutuuksia”.

Peikko Arabianmäen puiston lähimaastossa.

 

Pakko mainita myös eräs huvittava, arkinen ilmiö. Nimittäin viidakon laki näyttää olevan edelleen voimissaan ja miksipä ei olisi, kun kyseessä on kulttuurinen piirre. Tämän olen saanut kokea sekä kirjastossa että kaupassa.

Valokuvataidetta Kruununhaassa.

Kirjastokorttia hakiessani jonottelin pääsyä kirjastovirkailjalle. Paikalla oli vain yksi, jolla jo oli asiakas. Sain odotella aika kauan (asiakas oli ilmeisesti juttuseuraa vaikka eikä meinannut millään lähteä, vaikka asia oli jo hoidettu), kunnes jostain ilmestyi toinen virkailija. Hieman aiemmin infotiskin eteen oli ilmestynyt toinenkin odottelija ja hän ryntäsi tiskille heti ja alkoi asioida virkailijan kanssa. 

Myönnän, että alkoi pienesti vituttaa siitä vaiheessa, koska olin jo odotellut aika kauan. Mutta minkäs teet: nopeat syö hitaat. Itse en edes tajunnut rynnätä tiskille, koska olen tottunut siihen että kauiten odottanutta palvellaan ensin. Lisäksi hyvin harvoin muille odottelijoille tulee mieleen ”etuilla”. Suomessa ei tietenkään ole kyse etuilusta, vaan siitä viidakon laista.

Vuoristo Länsi-Pasilassa.

 

Ja sama siis toimii kaupoissakin. Jos ruuhkan tullen toinen kassa avataan, sinne ei mennä jonosijoituksen perusteella (kuten briteissä), vaan nopein ryntääjä voittaa. Huomaan, ettei minusta ole enää ryntääjäksi. Ei siksi, etten jaksaisi vaan siksi että olen muuttunut. Tiedän, ettei se (ryntääminen) ole huonoa käytöstä Suomessa, mutta itse en vain voi enää toimia niin. Niin se maailma muuttaa ihmistä.

Rintamakarkureita ja salaisuuksia

Viime (Suomi)reissulla (tammi-helmikuussa) luin lukulistalle hautautuneen ja sieltä ylösnousseen Pierre Lemaitren romaanin Näkemiin taivaassa, joka ihastutti kovasti. Jatko-osan (All Human Wisdom/Tulen varjot) luin englanniksi ja nyt on käsissäni trilogian kolmas osa, Tuhon Lapset, jonka juuri luin. Kirjan saalistin kirjastosta. 

Päätin nimittäin kokeilla onneani ja katsoa myönnetäänkö minulle Helmet-kirjastokortti. Ja kyllähän sen saa, jos vain on antaa jokin suomalainen osoite. Annoin majapaikkani osoitteen, josta periaatteessa omistan kolmanneksen. En maininnut, etten siellä vakituisesti asu, koska maininta ulkomailla asumisesta olisi ehkä vain mutkistanut asioita. Palautan lainaamani kirjat ajallaan enkä hukkaa tai riko niitä, joten olen riskitön käyttäjä.

Vietän koko suomiajan (viisi viikkoa, joista pari on kulunut) tällä kertaa Helsingissä ja kirjoja on pakko saada luettavaksi, joten kirjasto on järkevin vaihtoehto. Ei ole mieltä ostaa järisyttävää kirjavuorta, jota en sitten kuitenkaan voi roudata (painorajoitusten takia) himaan.

Mutta nyt muutama sananen Tuhon lapsista, joka yltää samalle tasolle kuin aiemmat trilogian kirjat. Näitä olisikin vaikea laittaa paremmuusjärjestykseen, sillä olen pitänyt kaikista todella paljon. Tuhon lapset on trilogian kenties suoraviivaisin ja juoneltaan etenevin.

Sivuhuomio: taas sota-aiheinen romaani. Minulla tuntuu olevan jokin järisyttävä sotaputki päällä enkä ymmärrä, mistä se johtuu, kun periaatteessa en ole kiinnostunut sota-aiheista. Mutta niin vain lukuun päätyy (tiedostamatonta, koska en etsi sota-aiheisia kirjoja) jatkuvasti kirjoja sodasta ja vieläpä pidän lukemastani.

Pierre Lemaitre: Tuhon lapset
alkuper. Miroir de nos peines
Minerva, 2020
ranskasta suomentanut Susanna Hirvikorpi
s. 508

Tuhon lapsissa seurataan useita henkilöitä, joista yksi on tuttu sarjan ensimmäisestä kirjasta. Hän on Louise, joka ensimmäisen kirjan aikana oli vielä lapsi. Nyt elellään jo vuotta 1940 ja Louise on kolmekymppinen opettaja ja sivutoiminen tarjoilija.

Louisen äiti on kuollut muutamia kuukausia aiemmin, kun tapahtuu merkillisen karmaiseva juttu: eräs kuppilan kanta-asiakas pyytää palveusta Louiselta, mutta ampuukin sitten itsensä Louisen edessä. Kauhistunut Louise pakenee paikalta, mutta tapaus ei jätä häntä rauhaan. Ilmeisesti asialla on jotain tekemistä Louisen edesmenneen äidin kanssa ja Louise alkaa selvitellä äitinsä salaisuuksia.

Samaan aikaan toisaalla seurataan parin sotilaan, Gabrielin ja Raoulin, edesottamuksia rintamalla, jossa ei tunnu tapahtuvan mitään. Sota polkee paikallaan, se onkin niin sanottu ”valesota” jonka ei kai odoteta johtavan ”oikeaan” sotaan. Monien sattumusten summana Gabriel ja Raoul karkaavat ja myöhemmn heidät vangitaan rintamakarkureina. Valesota päättyy ja alkaa oikea sota, kun Saksa hyökkääkin Ranskaan.

Gabriel on matematiikan opettaja ja luonteeltaan oikeamielinen ja lempeä. Raoul taas on ilkikurinen vekkuli, joka onnistuu pyörittämään kaikenlaista bisnestä ja tienaamaan rahaa lähes millaisessa ympäristössä tahansa. Raoul vetää haluttoman Gabrielin mukaan likaisiin puuhiinsa. Ajan saatossa miesten välille kehittyy vahva side ja ystävyys. 

Vielä on mainittava salaperäinen ja toimelias Désiré, jonka sukunimi vaihtelee toimenkuvan mukaan. Désiré on huijari, jolla on suuret luulot itsestään, mutta täysin sydämetön hän ei ole.

On selvää, että mainittujen henkilöiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa, mutta se miten se tapahtuu, on varsin yllättävää ja viihdyttävää.

Pierre Lemaitre räjäyttää potin kolmannen kerran taitavalla tarinankerronnallaan ja henkilökuvauksellaan. Vaikka aihe (sota-aika) on jälleen raskas, kirjailija onnistuu sekoittamaan riittävästi huumoria ja pilkettä tarinan – ja henkilöhahmojen – silmäkulmaan, ettei lukija murskaannu. Tuhon lapsien pariin palaamista suorastaan odotti ja kirjaa teki mieli lukea jatkuvasti. Jatkuva lukuhimo alkoi jo melkein häiritä muuta elämää.

Tämän trilogian voi periaatteessa lukea tai jättää lukematta missä järjestyksessä tahansa, sillä kukin kirja on omanlaisensa kokonaisuus eikä varsinaista jatkumoa ole paitsi tietysti ajankulun tiimoilta (kirjasarja etenee kronologisesti alkaen vuodesta 1918 ja tavallaan päättyen vuoteen 1940).

Viitteitä aiempiin kirjoihin on, mutta niillä ei periaatteessa ole merkitystä kokonaisuuden kannalta. Esimerkiksi tässä kirjassa Louise viittaa muutaman kerran ensimmäisen kirjan Edouardiin, jonka kanssa hänellä lapsena oli erikoinen ystävyyssuhde. Ei ole kuitenkaan väliä, vaikkei taustoja tietäisi, koska kyseessä on vain pieni muisto.


Trilogian kirjat järjestyksessä:

Näkemiin taivaassa/The Great Swindle
Tulen varjot/All Human Wisdom
Tuhon lapset/Mirror of our Sorrows 

 

Minusta tuli tämän trilogian myötä suuri Pierre Lemaitre -fani ja ehdottomasti haluan lukea myös hänen Suuri maailma -sarjansa. Ensimmäinen kirja on nimeltään Loistavat vuodet ja sen saisi Pasilan kirjastosta. Kirja on kuitenkin sen verran tuhti (yli 600 sivua), etten viitsi sitä Suomessa alkaa lukea. Sarja on käännetty enkuksi, joten se voi odottaa kotiinpaluuta.

Elämää tuhoutuneella maapallolla

Tyypillinen asetelma dystopioissa, jotka olen lukenut:

Maapallo on (syystä tai toisesta) jollain tasolla tuhoutunut ja suurin osa ihmisistä on kuollut. Eloonjääneet pyrkivät elelemään parhaansa mukaan maailmassa, josta kaikenlainen infrastruktuuri on murentunut.

Katie Halen romaanissa My name Is Monster maapalleron on tuhonnut sodankäynti, jossa on käytetty myös biologista asetta: ilmeisesti jonkin sortin virusta, joka armotta tappaa kantajansa. Sodan syitä ei avata, vaan painopiste on yksittäisen henkilön selviytymisessä. 

Tämä yksittäinen henkilö on nimeltään Monster, joka huuhtoutuu jonnekin Skotlannin rannikolle. Hän on ilmeisesti säilynyt hengissä piileskelemällä Huippuvuorten siemenholvissa. Melko pitkän matkan hän ajelehti veneellään, kun Skotlantiin asti päätyi.

Monsterin menneisyys eli aika ennen sotaa valottuu melko niukasti lyhyin muistoin ja takautumin. Monster itse määrittelee tarinansa alkavan siitä, kun sota on päättynyt ja hän huuhtoutuu Skotlantiin. Monster ei mielestään ollut kiinnostava henkilö ennen sotaa ja nyt on pakko todeta, että ei ole sodan jälkeenkään. 

Vaikka olosuhteet olisivat kiinnostavat, ei se tee epäkiinnostavasta henkilöstä automaattisesti kiinnostavaa. Sillä kiinnostava henkilö on kiinnostava epäkiinnostavissakin olosuhteissa. Toki olosuhteet voivat muuttaa ihmistä siten, että hänestä löytyy uusia piirteitä ja hänen on pakko muuttua. Sellaista ei tunnu Monsterille käyvän. 

Sivuhuomio: Itse asiassa koin Monsterin aluksi kiinnostavana henkilönä, siis lähinnä hänen lapsuusaikansa, jos hänen persoonaansa vain olisi avattu enemmän. Niin ei käy, Monsterista muodostuu hämmentävä kuva joka on sekoitus välinpitämättömyyttä ja tunteettomuutta. Koin hänen suhtautumisensa vanhempiinsakin melko tunneköyhänä. Syitä tai Monsterin sisäistä logiikkaa kylmäkiskoisuudelle ei avata.

Monsterin persoonan yllä leijuu sumuverho, joka ei ikinä väisty. Kun hän kuitenkin on romaanin ainoa (noin ensimmäiset sata sivua) varsinainen henkilöhahmo, olisi suotavaa että hänessä on karismaa tai muuta taikaa, joka saa lukijan kiinnostumaan hänestä. Valitettavasti itse en saanut Monsterista oikein mitään otetta: hän on kuin kuiva sammal, joka murenee kun sitä puristaa.

Kun Monster kohtaa villiintyneen lapsen, ajattelen että tarina saa tuulta siipiensä alle. Väärä hälytys. Tämä lapsukainen on suunnilleen yhtä epäkiinnostava ja tylsä kuin Monster, joka luulee löytäneensä muovailuvahan.

Häiritsee tämä oma nihkeyteni, mutta kun oikeastaan mitään ei avata kunnolla, jää tarina ontoksi. Dystooppisen maailman kuvauskaan ei juuri muista vastaavista poikkea (on autiota, aavekaupungista käydään etsimässä ruokaa ja muita tarpeita, villiintyneitä koiria pelätään ymv.), joten silläkään saralla ei esiinny varsinaisesti mitään erityisen kiinnostavaa. Käteen jää siis lattea ja melko mitäänsanomaton lukukokemus ja nyt voin rehellisesti todeta, että enpä olisi missannut mitään, jos olisin jättänyt tämän kesken, kuten mielessäni käväisi muutamankin kerran.

Innostuneempia mietteitä kirjasta voi lukea vaikkapa Goodreadsista. Moni on tästä kirjasta pitänyt ja saanut siitä selkeästi enemmän irti kuin minä.

Katie Hale: My Name Is Monster
Canongate, 2019
s. 311

Sodanjälkeinen kolmiodraama Vietnamissa

 

Duong Thu Huong: No Man’s Land
alkuper. Chốn vắng, 2002
Hyperion East, 2005
vietnamista englannintanut Nina McPherson ja Phan Huy Duong
s. 450

Huomio: tämä postaus sisältää mietoja juonipaljastuksia. Osa on mielestäni ennalta arvattavia, mutta varoituksen sana nyt kuitenkin. Tätä ei-juonivetoista romaania on mahdoton käsitellä, ellei avaa joitakin yksityiskohtia. Kokonaisuuden kannalta ovat mielestäni melko merkityksettömiä, koska itse tapahtumia tärkeämpää on se, miten niitä käsitellään ja vatvotaan.


Sota katkaisee nuoren Bonin elämän ja unelmat. Hän lähtee sotaan jättäen taakseen tuoreen vaimonsa Mienin, jonka kansa lempi ei ehtinyt kauan leiskua. 

Vietnam, 1975. Sota on juuri päättynyt.

On kulunut kolmisentoista vuotta siitä, kun Bon jätti taakseen kotikylänsä (nimetty yleisesti vain Mountain Hamletiksi) ja Mienin. Bon palaa Mountain Hamletiin haavoittuneena ja rutiköyhänä aikeenaan jatkaa elämäänsä Mienin kanssa siitä, mihin se ennen sotaa jäi.

Vaan Mienillä on uusi aviomies Hoan, ja poika Hanh. Mien ja koko kylä ovat eläneet uskossa, että Bon on kuollut aikoja sitten rintamalla. Ei käy kuitenkaan kiistäminen etteikö Bon olisi urhoollinen sotilas, jonka panosta maalle ei voi ohittaa. Mienin on tehtävä valinta (avio)miesten välillä ja kylän vanhin muistuttaa, että Bonin uroteot on pidettävä mielessä päätöstä tehdessä.

Tästä alkaa triangelidraama, joka suistaa kaikkien kolmen elämät raiteiltaan. Otaksun, että kunniallisuus ja mahdollisesti Mienin kokema paine (joko kuviteltu tai todellinen) kyläläisten taholta saa hänet tekemään tuhoon tuomitun valinnan – hän palaa Bonin luokse.

On vaikea käsittää Mienin päätöstä, ellei sen tosiaan ajattele liittyvän kunniaan ja ehkä joihinkin perinteisiin. Mienin ja Hoanin suhde on nimittäin erikoislaatuisen kaunis ja pariskunta on kokenut kaikenlaista yhdessä. On selvää, että molemmat – rakastamisen lisäksi – kunnioittavat ja arvostavat toisiaan. 

Mutta Mienin valintaan ei Hoanilla ole mitään sanomista. Hoan ilmeisesti ymmärtää jollakin tasolla Mienin päätöksen eikä vaikuta siitä edes järin yllättyneeltä. Ehkä hänkin aluksi ajattelee, että kunnian nimissä niin on tehtävä. Koska Bon on ensimmäinen aviomies ja vieläpä sotasankari, ei ole muuta vaihtoehtoa.

On selvää, ettei Mienillä enää ole rakkaudellisia tunteita Bonia kohtaan. Heidän suhteestaan on kulunut yli kymmenen vuotta eivätkä he edes ehtineet olla yhdessä kuin jokusen kuukauden ennen kuin sota heidät erotti. En voi olla ajattelematta, miten itsekäs ja harhainen Bon on palatessaan yli vuosikymmenen kuluttua kuvitellen voivansa vaatia Mienin itselleen ja jatkaa siitä, mihin he joskus jäivät. Ei mikään – edes ihmiset – ole enää samaa.

Bonilla ei ole mitään muuta kuin Mien. Tai niin Bon jääräpäisesti ajattelee. Kun välähdyksiä Bonin sotavuosista avautuu, käy selväksi että Bonilla olisi ollut useitakin risteyksiä, joissa valita toisenlainen tie. Toisaalta sodan brutaalisuus on traumatisoinut Bonin eikä hän ajattele selkeästi.

Kirjailija yrittää olla neutraali, antaa lukijan itse valita puolensa, mikäli niin haluaa tehdä.

Bonin (sota)taustan takia häntä pitäisi kai sääliä. Edes hippusen. Minulta ei oikein sääliä irtoa. Bon saa useitakin mahdollisuuksia ja häntä tuetaan, mutta hän ei jaksa tai halua tarttua annettuun apuun. Hänen päähänsä mahtuu lähinnä Mien ja se, miten hän voisi omistaa Mienin kokonaan. Koska silloin hänen elämänsä ilmeisesti palaisi raiteilleen ja sodan kauhutkin unohtuisivat. Tuntuu ettei Bon kykene ajattelemaan kuin itseään, omia (pakkomielteisiä) tunteitaan. Muiden tunteet ja elämät – mitä niistä.

Hoanin pitkämielisyys ja rakkaus Mieniä kohtaan on liikuttavaa. Kunnes sekin mielestäni hieman tahraantuu. Hoan päätyy käsittelemään eroaan Mienistä porttolassa, koska paneskelu on vissiin ainoa tapa käsitellä tunteita. Käy mielessä, että kirjailija on halunnut piirtää muuten niin kunnolliselle Hoanille edes yhden kyseenalaisen piirteen laittamalla hänet ajattelemaan kyrvällään.

Koin että nämä ilotalotouhut eivät oikein istu Hoanin persoonaan ja itse asiassa Hoan itsekin on vähän yllättynyt. Että miten ihmeessä tällainen hienostunut mies sortuu panemaan porttoa saastaisen korttelin saastaiseen huoneeseen. Mainehan siinä menisi, jos kiinni jäisi. 

Mainittakoon, että minua ei sinänsä häiritse bordellitouhut, mutta Hoanin kohdalla en vain mitenkään voi ymmärtää niitä. Kenties minussa asuu pieni romantikko (tai sitten järki-ihminen), joka olisi odottanut Hoanilta hieman enemmän, jotain. En tiedä mitä. Ehkä yläpäällä ajattelua. Toisaalta varmasti tieto siitä, että Mien joutuu viettämään yönsä Bonin makuukammarissa, hieman ahdistaa Hoania. 

No Man’s Land osoittautui varsin erilaiseksi kuin kuvittelin. En varsinaisesti tiedä, mitä kirjalta odotin mutta en ainakaan tällaista ihmissuhdevatvomista. Kirjan alku on kiehtova ja pitää otteessaan, vaikkei juuri mitään tapahdu ja sivupoluille pompsahdetaan milloin mistäkin syystä ja niillä viivytään juuri niin kauan kuin viivytään.

Varsin runsas romaani siis kaiken muun paitsi juonen tiimoilta enkä mainitse tätä sinänsä negatiivisessa mielessä. Tämän luki loppuun ihan helposti ja mielenkiinto pysyi yllä joskin eriasteisena läpi koko kirjan. Kliimaksi jäi kuitenkin puuttumaan. Eittämättä tässä on kyllä teos, jonka miljöö, tunnelma ja henkilöt jäävät mieleen todella pitkäksi aikaa.

Duong Thu Huongilta on käännetty englanniksi muutamia muitakin romaaneja ja kyllä ne mielelläni luen, jos käsiini saan. 

Sodan kukat

 

Geling Yan: The Flowers of War
alkuper. 金陵十三钗 2007
Vintage, 2012
englannintanut Nicky Harman
s. 250

Japanin muinaiset suuruudenhullut invaasiot Itä-Aasiassa kohdistuivat luonnollisesti myös Kiinaan. The Flowers of War käsittelee vuoden 1937 Nanjingin tapausta (fiktiivisesti), joka tunnetaan nimillä Nanjing Massacre tai Rape of Nanjing.

Nanjing, Kiina. Joulukuu 1937. 

Japanilaisten sotilasjoukkojen vallatessa Nanjingin yhdysvaltalainen Isä Engelmann ottaa hoteisiinsa koulutytöt, joiden vanhemmat eivät pääse lapsiaan noutamaan (koska ovat ulkomailla tmv.). Hän uskoo ja luottaa siihen, etteivät japanilaiset hyökkää kirkkoon: onhan kirkon alue (sota)neutraali.

Isä Engelmannin kirkkotiluksille saapuu myös joukko läheisen ilotalon prostituoituja etsimään turvapaikkaa. Jokseenkin vastahakoisesti Isä Engelmann päästää heidätkin kirkon suojaan. Vaan mitä tehdä, kun oven taakse ilmestyy haavoittuneita kiinalaisia sotilaita etsimään turvaa.

Isä Engelmannin luottamus kykyynsä suojella vieraitaan alkaa horjua. Ruuasta ja vedestä on pulaa, mutta vielä kauheampia ovat uutiset ja huhut, joita Nanjingissa pyörii. Japanilaiset sotilaat ovat brutaaleja eivätkä noudata sotaetikettiä. Muille ns. neutraaleille alueille on tunkeuduttu ja niistä on viety väkivalloin sekä miehiä että naisia.

Myös rintamalla (japanilaisten) toiminta on laskelmoitua ja julmaa. Mutta voiko sodalla edes olla etiikkaa? Tai yhteisiä “sääntöjä”. Romaanissa on eräs hyvin häiritsevä rintamakuvaus, jonka kiinalainen sotilas kertoo Isä Engelmannille. Lukijaa helpottaa tieto, että sotilas pelastui, mutta entä sitten. Onko tilanteesta selviäminen vain yksi voitto loputtomassa taistelussa.

Isä Engelmann joutuu tekemään päätöksiä, joita ei haluaisi tehdä. Entä miten elää päätöstensä kanssa... Huomaan nostavani Isä Engelmannin tikunnokkaan, vaikka kirjassa on useampi näkökulma ja oikeastaan Isä Engelmannin osuus on melko suppea. Mutta hän on alati läsnä, vaikka olisikin taustalla. Isä Engelmann on viimeinen sana ja viimeinen päätös.

Minulle tämän kirjan ainoa lohtu on nimenomaan Isä Engelmann ja hänen uskonsa. Ja hyvyytensä, joka tuntuu tulevan sydämestä ja rakkaudesta Jumalaan eikä vaikuta lainkaan tekopyhältä. Mainittakoon, että uskonnollista otetta tässä kirjassa on melko vähän, vaikka kirkkomailla ollaankin, mutta koen että uskoa ei tarvitse selittää eikä siitä tarvitse jauhaa – sen kyllä huomaa, jos sitä on.

Jostain syystä tämä kirja meni suoraan sydämeeni. En ole uskossa, mutta ei minua haittaa, jos romaanissa on uskonnollisia raiteita: eivät ne ole uhka minuudelleni tai millekään. Tosin monissa (ei kaikissa kuitenkaan) lukemissani uskontoa käsittelevissä tai sivuavissa kirjoissa uskonto on kuvattu enemmänkin ongelmallisuuden näkökulmasta. Tässä kirjassa usko näkyy teoissa, ajatuksissa. Hvyytenä, mutta ei kliseisellä tavalla. Usko on kaunista, kun sitä ei käytetä sorron välineenä tai lyömäaseena. Sellainen ei minun silmissäni tosin ole edes uskoa.


Pakollinen huomio: tämä miete on todella yksipuolinen ja painottuu (kristin)uskoon ja Isä Engelmanniin eli asioihin, jotka periaatteessa ovat romaanissa marginaalissa. Vaikka romaanin aihe on karmaiseva, pidin tästä kokonaisuutena todella paljon enkä siis osaa edes eritellä miksi.

Jos ei Nanjingin verilöyly ja raiskaukset ole tuttuja, tästä voi katsoa lyhyen dokumentin aiheesta. Japani ei ole edelleenkään myöntänyt tekojaan eikä siten pyytänyt anteeksi. 

Orpolapsen tarina

Rose Tremain on suosittu brittiläinen kirjailija, josta ei kaiketi kukaan maassa asuva ole voinut välttyä kuulemasta, ellei asu maakuopassa tai ole luku/kielitaidoton. Minullekin Tremain on nimenä tuttuakin tutumpi ja olen häneltä muutamia haastatteluja lukenut, mutta en yhtään kirjaansa ennen kuin nyt.

 

Rose Tremain: Lily
Vintage 2021
s. 274

Kirjan nimihenkilö Lily hylätään vastasyntyneenä puiston portille Lontoossa vuonna 1850. Sieltä hänet pelastaa muuan nuori poliisi ja vie orpokotiin. Kyseinen laitos on nimeltään The Foundling Hospital, joka on oikeasti ollut muinoin olemassa. 

Suhtautuminen lapsiin ja lastenhoito tuohon aikaan oli hieman erilaista kuin nykyään. Kuri orpokodissa on ankara ja rangaistukset vähintään yhtä ankaria. Sopeutuminen orpokotiin on Lilylle vaikeaa, sillä hän on viettänyt ensimmäiset kuusi vuotta sijoituskodissa, jossa hän on saanut kokea äidinrakkautta ja perheeseen kuuluvuutta.

Romaanin kannessa kerrotaan kirjan olevan kertomus kostosta, mikä tietysti tällaista (kirjallisuudessa) kostonhimoista ihmistä kiehtoo. Heti alussa on myös selvää, että on tapahtunut murha ja murhaaja on Lily, joka kärvistelee omatuntonsa ja kiinnijäämisen pelon kanssa. 

Kuitenkin, mielestäni romaani on enemmänkin Lilyn kasvutarina kuin niinkään kertomus kostosta. Siitä miksi Lily päätyi tekemään mitä teki ja miten se vaikuttaa hänen elämäänsä sen jälkeen. Kostamisesta itsessään ei varsinaisesti jauheta kuin lyhyesti noin yhdessä kohdin, kun Lily mielessään reflektoi tekoaan ja motiivia. Jos siis kostoteema ei innosta, ei kannata ainakaan sen takia jättää romaania lukematta.

Tarinaa kerrotaan kahdessa aikatasossa, mutta molemmissa Lilyn näkökulmasta. Mennyt avautuu nykyajan rinnalla takaumin omissa luvuissaan. Lily on nykyajassa 17-vuotias ja hän työskentelee peruukintekijänä Belle Prettywoodin yrityksessä. Belle on mielenkiintoinen henkilöhahmo, joka kohtelee Lilyä hyvin. Bellen osuus romaanissa on jää lopulta melko ohikiitäväksi, mutta sellaisia jotkin suhteet elämässä ovat.

Samoin etäiseksi jää Lilyn vauvana pelastanut poliisi, joka on läsnä taustalla koko romaanin ajan. Hän on mysteerimies kirkon takarivissä, kunnes eräänä päivänä muuttu lihalliseksi. En päässyt käsiksi poliisin pakkomielteeseen (sitä se nimittäin mielestäni on) Lilyä kohtaan enkä myöskään Lilyn tunteisiin poliisia kohtaan. 

Hurjia juonenkäänteitä odottavalle en tätä suosittele, sillä tämä on ehdottomasti tunnelmaromaani, joka lipuu arkisesti päivästä toiseen, ajasta toiseen. Tunnelma itsessään on melankolinen ja kohtuullisen ankea. Oikeastaan Belle on ainoa nauru muuten hymyttömillä huulilla. Nopea ohikiitävä nauru, joka loppuu yhtä äkkiä kuin alkaakin.

Ihan luettava romaani, mutta ei ilmeisesti kuulu Tremainin parhaimmistoon. Lily herätti kuitenkin kiinnostukseni lukea lisää kirjailijalta. Käsittääkseni Rose Tremainilta on suomennettu vain yksi romaani, Soitto ja hiljaisuus (alkuper. Music and Silence).

Kirjailijan sivut