Elämää tuhoutuneella maapallolla

Tyypillinen asetelma dystopioissa, jotka olen lukenut:

Maapallo on (syystä tai toisesta) jollain tasolla tuhoutunut ja suurin osa ihmisistä on kuollut. Eloonjääneet pyrkivät elelemään parhaansa mukaan maailmassa, josta kaikenlainen infrastruktuuri on murentunut.

Katie Halen romaanissa My name Is Monster maapalleron on tuhonnut sodankäynti, jossa on käytetty myös biologista asetta: ilmeisesti jonkin sortin virusta, joka armotta tappaa kantajansa. Sodan syitä ei avata, vaan painopiste on yksittäisen henkilön selviytymisessä. 

Tämä yksittäinen henkilö on nimeltään Monster, joka huuhtoutuu jonnekin Skotlannin rannikolle. Hän on ilmeisesti säilynyt hengissä piileskelemällä Huippuvuorten siemenholvissa. Melko pitkän matkan hän ajelehti veneellään, kun Skotlantiin asti päätyi.

Monsterin menneisyys eli aika ennen sotaa valottuu melko niukasti lyhyin muistoin ja takautumin. Monster itse määrittelee tarinansa alkavan siitä, kun sota on päättynyt ja hän huuhtoutuu Skotlantiin. Monster ei mielestään ollut kiinnostava henkilö ennen sotaa ja nyt on pakko todeta, että ei ole sodan jälkeenkään. 

Vaikka olosuhteet olisivat kiinnostavat, ei se tee epäkiinnostavasta henkilöstä automaattisesti kiinnostavaa. Sillä kiinnostava henkilö on kiinnostava epäkiinnostavissakin olosuhteissa. Toki olosuhteet voivat muuttaa ihmistä siten, että hänestä löytyy uusia piirteitä ja hänen on pakko muuttua. Sellaista ei tunnu Monsterille käyvän. 

Sivuhuomio: Itse asiassa koin Monsterin aluksi kiinnostavana henkilönä, siis lähinnä hänen lapsuusaikansa, jos hänen persoonaansa vain olisi avattu enemmän. Niin ei käy, Monsterista muodostuu hämmentävä kuva joka on sekoitus välinpitämättömyyttä ja tunteettomuutta. Koin hänen suhtautumisensa vanhempiinsakin melko tunneköyhänä. Syitä tai Monsterin sisäistä logiikkaa kylmäkiskoisuudelle ei avata.

Monsterin persoonan yllä leijuu sumuverho, joka ei ikinä väisty. Kun hän kuitenkin on romaanin ainoa (noin ensimmäiset sata sivua) varsinainen henkilöhahmo, olisi suotavaa että hänessä on karismaa tai muuta taikaa, joka saa lukijan kiinnostumaan hänestä. Valitettavasti itse en saanut Monsterista oikein mitään otetta: hän on kuin kuiva sammal, joka murenee kun sitä puristaa.

Kun Monster kohtaa villiintyneen lapsen, ajattelen että tarina saa tuulta siipiensä alle. Väärä hälytys. Tämä lapsukainen on suunnilleen yhtä epäkiinnostava ja tylsä kuin Monster, joka luulee löytäneensä muovailuvahan.

Häiritsee tämä oma nihkeyteni, mutta kun oikeastaan mitään ei avata kunnolla, jää tarina ontoksi. Dystooppisen maailman kuvauskaan ei juuri muista vastaavista poikkea (on autiota, aavekaupungista käydään etsimässä ruokaa ja muita tarpeita, villiintyneitä koiria pelätään ymv.), joten silläkään saralla ei esiinny varsinaisesti mitään erityisen kiinnostavaa. Käteen jää siis lattea ja melko mitäänsanomaton lukukokemus ja nyt voin rehellisesti todeta, että enpä olisi missannut mitään, jos olisin jättänyt tämän kesken, kuten mielessäni käväisi muutamankin kerran.

Innostuneempia mietteitä kirjasta voi lukea vaikkapa Goodreadsista. Moni on tästä kirjasta pitänyt ja saanut siitä selkeästi enemmän irti kuin minä.

Katie Hale: My Name Is Monster
Canongate, 2019
s. 311

Sodanjälkeinen kolmiodraama Vietnamissa

 

Duong Thu Huong: No Man’s Land
alkuper. Chốn vắng, 2002
Hyperion East, 2005
vietnamista englannintanut Nina McPherson ja Phan Huy Duong
s. 450

Huomio: tämä postaus sisältää mietoja juonipaljastuksia. Osa on mielestäni ennalta arvattavia, mutta varoituksen sana nyt kuitenkin. Tätä ei-juonivetoista romaania on mahdoton käsitellä, ellei avaa joitakin yksityiskohtia. Kokonaisuuden kannalta ovat mielestäni melko merkityksettömiä, koska itse tapahtumia tärkeämpää on se, miten niitä käsitellään ja vatvotaan.


Sota katkaisee nuoren Bonin elämän ja unelmat. Hän lähtee sotaan jättäen taakseen tuoreen vaimonsa Mienin, jonka kansa lempi ei ehtinyt kauan leiskua. 

Vietnam, 1975. Sota on juuri päättynyt.

On kulunut kolmisentoista vuotta siitä, kun Bon jätti taakseen kotikylänsä (nimetty yleisesti vain Mountain Hamletiksi) ja Mienin. Bon palaa Mountain Hamletiin haavoittuneena ja rutiköyhänä aikeenaan jatkaa elämäänsä Mienin kanssa siitä, mihin se ennen sotaa jäi.

Vaan Mienillä on uusi aviomies Hoan, ja poika Hanh. Mien ja koko kylä ovat eläneet uskossa, että Bon on kuollut aikoja sitten rintamalla. Ei käy kuitenkaan kiistäminen etteikö Bon olisi urhoollinen sotilas, jonka panosta maalle ei voi ohittaa. Mienin on tehtävä valinta (avio)miesten välillä ja kylän vanhin muistuttaa, että Bonin uroteot on pidettävä mielessä päätöstä tehdessä.

Tästä alkaa triangelidraama, joka suistaa kaikkien kolmen elämät raiteiltaan. Otaksun, että kunniallisuus ja mahdollisesti Mienin kokema paine (joko kuviteltu tai todellinen) kyläläisten taholta saa hänet tekemään tuhoon tuomitun valinnan – hän palaa Bonin luokse.

On vaikea käsittää Mienin päätöstä, ellei sen tosiaan ajattele liittyvän kunniaan ja ehkä joihinkin perinteisiin. Mienin ja Hoanin suhde on nimittäin erikoislaatuisen kaunis ja pariskunta on kokenut kaikenlaista yhdessä. On selvää, että molemmat – rakastamisen lisäksi – kunnioittavat ja arvostavat toisiaan. 

Mutta Mienin valintaan ei Hoanilla ole mitään sanomista. Hoan ilmeisesti ymmärtää jollakin tasolla Mienin päätöksen eikä vaikuta siitä edes järin yllättyneeltä. Ehkä hänkin aluksi ajattelee, että kunnian nimissä niin on tehtävä. Koska Bon on ensimmäinen aviomies ja vieläpä sotasankari, ei ole muuta vaihtoehtoa.

On selvää, ettei Mienillä enää ole rakkaudellisia tunteita Bonia kohtaan. Heidän suhteestaan on kulunut yli kymmenen vuotta eivätkä he edes ehtineet olla yhdessä kuin jokusen kuukauden ennen kuin sota heidät erotti. En voi olla ajattelematta, miten itsekäs ja harhainen Bon on palatessaan yli vuosikymmenen kuluttua kuvitellen voivansa vaatia Mienin itselleen ja jatkaa siitä, mihin he joskus jäivät. Ei mikään – edes ihmiset – ole enää samaa.

Bonilla ei ole mitään muuta kuin Mien. Tai niin Bon jääräpäisesti ajattelee. Kun välähdyksiä Bonin sotavuosista avautuu, käy selväksi että Bonilla olisi ollut useitakin risteyksiä, joissa valita toisenlainen tie. Toisaalta sodan brutaalisuus on traumatisoinut Bonin eikä hän ajattele selkeästi.

Kirjailija yrittää olla neutraali, antaa lukijan itse valita puolensa, mikäli niin haluaa tehdä.

Bonin (sota)taustan takia häntä pitäisi kai sääliä. Edes hippusen. Minulta ei oikein sääliä irtoa. Bon saa useitakin mahdollisuuksia ja häntä tuetaan, mutta hän ei jaksa tai halua tarttua annettuun apuun. Hänen päähänsä mahtuu lähinnä Mien ja se, miten hän voisi omistaa Mienin kokonaan. Koska silloin hänen elämänsä ilmeisesti palaisi raiteilleen ja sodan kauhutkin unohtuisivat. Tuntuu ettei Bon kykene ajattelemaan kuin itseään, omia (pakkomielteisiä) tunteitaan. Muiden tunteet ja elämät – mitä niistä.

Hoanin pitkämielisyys ja rakkaus Mieniä kohtaan on liikuttavaa. Kunnes sekin mielestäni hieman tahraantuu. Hoan päätyy käsittelemään eroaan Mienistä porttolassa, koska paneskelu on vissiin ainoa tapa käsitellä tunteita. Käy mielessä, että kirjailija on halunnut piirtää muuten niin kunnolliselle Hoanille edes yhden kyseenalaisen piirteen laittamalla hänet ajattelemaan kyrvällään.

Koin että nämä ilotalotouhut eivät oikein istu Hoanin persoonaan ja itse asiassa Hoan itsekin on vähän yllättynyt. Että miten ihmeessä tällainen hienostunut mies sortuu panemaan porttoa saastaisen korttelin saastaiseen huoneeseen. Mainehan siinä menisi, jos kiinni jäisi. 

Mainittakoon, että minua ei sinänsä häiritse bordellitouhut, mutta Hoanin kohdalla en vain mitenkään voi ymmärtää niitä. Kenties minussa asuu pieni romantikko (tai sitten järki-ihminen), joka olisi odottanut Hoanilta hieman enemmän, jotain. En tiedä mitä. Ehkä yläpäällä ajattelua. Toisaalta varmasti tieto siitä, että Mien joutuu viettämään yönsä Bonin makuukammarissa, hieman ahdistaa Hoania. 

No Man’s Land osoittautui varsin erilaiseksi kuin kuvittelin. En varsinaisesti tiedä, mitä kirjalta odotin mutta en ainakaan tällaista ihmissuhdevatvomista. Kirjan alku on kiehtova ja pitää otteessaan, vaikkei juuri mitään tapahdu ja sivupoluille pompsahdetaan milloin mistäkin syystä ja niillä viivytään juuri niin kauan kuin viivytään.

Varsin runsas romaani siis kaiken muun paitsi juonen tiimoilta enkä mainitse tätä sinänsä negatiivisessa mielessä. Tämän luki loppuun ihan helposti ja mielenkiinto pysyi yllä joskin eriasteisena läpi koko kirjan. Kliimaksi jäi kuitenkin puuttumaan. Eittämättä tässä on kyllä teos, jonka miljöö, tunnelma ja henkilöt jäävät mieleen todella pitkäksi aikaa.

Duong Thu Huongilta on käännetty englanniksi muutamia muitakin romaaneja ja kyllä ne mielelläni luen, jos käsiini saan. 

Sodan kukat

 

Geling Yan: The Flowers of War
alkuper. 金陵十三钗 2007
Vintage, 2012
englannintanut Nicky Harman
s. 250

Japanin muinaiset suuruudenhullut invaasiot Itä-Aasiassa kohdistuivat luonnollisesti myös Kiinaan. The Flowers of War käsittelee vuoden 1937 Nanjingin tapausta (fiktiivisesti), joka tunnetaan nimillä Nanjing Massacre tai Rape of Nanjing.

Nanjing, Kiina. Joulukuu 1937. 

Japanilaisten sotilasjoukkojen vallatessa Nanjingin yhdysvaltalainen Isä Engelmann ottaa hoteisiinsa koulutytöt, joiden vanhemmat eivät pääse lapsiaan noutamaan (koska ovat ulkomailla tmv.). Hän uskoo ja luottaa siihen, etteivät japanilaiset hyökkää kirkkoon: onhan kirkon alue (sota)neutraali.

Isä Engelmannin kirkkotiluksille saapuu myös joukko läheisen ilotalon prostituoituja etsimään turvapaikkaa. Jokseenkin vastahakoisesti Isä Engelmann päästää heidätkin kirkon suojaan. Vaan mitä tehdä, kun oven taakse ilmestyy haavoittuneita kiinalaisia sotilaita etsimään turvaa.

Isä Engelmannin luottamus kykyynsä suojella vieraitaan alkaa horjua. Ruuasta ja vedestä on pulaa, mutta vielä kauheampia ovat uutiset ja huhut, joita Nanjingissa pyörii. Japanilaiset sotilaat ovat brutaaleja eivätkä noudata sotaetikettiä. Muille ns. neutraaleille alueille on tunkeuduttu ja niistä on viety väkivalloin sekä miehiä että naisia.

Myös rintamalla (japanilaisten) toiminta on laskelmoitua ja julmaa. Mutta voiko sodalla edes olla etiikkaa? Tai yhteisiä “sääntöjä”. Romaanissa on eräs hyvin häiritsevä rintamakuvaus, jonka kiinalainen sotilas kertoo Isä Engelmannille. Lukijaa helpottaa tieto, että sotilas pelastui, mutta entä sitten. Onko tilanteesta selviäminen vain yksi voitto loputtomassa taistelussa.

Isä Engelmann joutuu tekemään päätöksiä, joita ei haluaisi tehdä. Entä miten elää päätöstensä kanssa... Huomaan nostavani Isä Engelmannin tikunnokkaan, vaikka kirjassa on useampi näkökulma ja oikeastaan Isä Engelmannin osuus on melko suppea. Mutta hän on alati läsnä, vaikka olisikin taustalla. Isä Engelmann on viimeinen sana ja viimeinen päätös.

Minulle tämän kirjan ainoa lohtu on nimenomaan Isä Engelmann ja hänen uskonsa. Ja hyvyytensä, joka tuntuu tulevan sydämestä ja rakkaudesta Jumalaan eikä vaikuta lainkaan tekopyhältä. Mainittakoon, että uskonnollista otetta tässä kirjassa on melko vähän, vaikka kirkkomailla ollaankin, mutta koen että uskoa ei tarvitse selittää eikä siitä tarvitse jauhaa – sen kyllä huomaa, jos sitä on.

Jostain syystä tämä kirja meni suoraan sydämeeni. En ole uskossa, mutta ei minua haittaa, jos romaanissa on uskonnollisia raiteita: eivät ne ole uhka minuudelleni tai millekään. Tosin monissa (ei kaikissa kuitenkaan) lukemissani uskontoa käsittelevissä tai sivuavissa kirjoissa uskonto on kuvattu enemmänkin ongelmallisuuden näkökulmasta. Tässä kirjassa usko näkyy teoissa, ajatuksissa. Hvyytenä, mutta ei kliseisellä tavalla. Usko on kaunista, kun sitä ei käytetä sorron välineenä tai lyömäaseena. Sellainen ei minun silmissäni tosin ole edes uskoa.


Pakollinen huomio: tämä miete on todella yksipuolinen ja painottuu (kristin)uskoon ja Isä Engelmanniin eli asioihin, jotka periaatteessa ovat romaanissa marginaalissa. Vaikka romaanin aihe on karmaiseva, pidin tästä kokonaisuutena todella paljon enkä siis osaa edes eritellä miksi.

Jos ei Nanjingin verilöyly ja raiskaukset ole tuttuja, tästä voi katsoa lyhyen dokumentin aiheesta. Japani ei ole edelleenkään myöntänyt tekojaan eikä siten pyytänyt anteeksi. 

Orpolapsen tarina

Rose Tremain on suosittu brittiläinen kirjailija, josta ei kaiketi kukaan maassa asuva ole voinut välttyä kuulemasta, ellei asu maakuopassa tai ole luku/kielitaidoton. Minullekin Tremain on nimenä tuttuakin tutumpi ja olen häneltä muutamia haastatteluja lukenut, mutta en yhtään kirjaansa ennen kuin nyt.

 

Rose Tremain: Lily
Vintage 2021
s. 274

Kirjan nimihenkilö Lily hylätään vastasyntyneenä puiston portille Lontoossa vuonna 1850. Sieltä hänet pelastaa muuan nuori poliisi ja vie orpokotiin. Kyseinen laitos on nimeltään The Foundling Hospital, joka on oikeasti ollut muinoin olemassa. 

Suhtautuminen lapsiin ja lastenhoito tuohon aikaan oli hieman erilaista kuin nykyään. Kuri orpokodissa on ankara ja rangaistukset vähintään yhtä ankaria. Sopeutuminen orpokotiin on Lilylle vaikeaa, sillä hän on viettänyt ensimmäiset kuusi vuotta sijoituskodissa, jossa hän on saanut kokea äidinrakkautta ja perheeseen kuuluvuutta.

Romaanin kannessa kerrotaan kirjan olevan kertomus kostosta, mikä tietysti tällaista (kirjallisuudessa) kostonhimoista ihmistä kiehtoo. Heti alussa on myös selvää, että on tapahtunut murha ja murhaaja on Lily, joka kärvistelee omatuntonsa ja kiinnijäämisen pelon kanssa. 

Kuitenkin, mielestäni romaani on enemmänkin Lilyn kasvutarina kuin niinkään kertomus kostosta. Siitä miksi Lily päätyi tekemään mitä teki ja miten se vaikuttaa hänen elämäänsä sen jälkeen. Kostamisesta itsessään ei varsinaisesti jauheta kuin lyhyesti noin yhdessä kohdin, kun Lily mielessään reflektoi tekoaan ja motiivia. Jos siis kostoteema ei innosta, ei kannata ainakaan sen takia jättää romaania lukematta.

Tarinaa kerrotaan kahdessa aikatasossa, mutta molemmissa Lilyn näkökulmasta. Mennyt avautuu nykyajan rinnalla takaumin omissa luvuissaan. Lily on nykyajassa 17-vuotias ja hän työskentelee peruukintekijänä Belle Prettywoodin yrityksessä. Belle on mielenkiintoinen henkilöhahmo, joka kohtelee Lilyä hyvin. Bellen osuus romaanissa on jää lopulta melko ohikiitäväksi, mutta sellaisia jotkin suhteet elämässä ovat.

Samoin etäiseksi jää Lilyn vauvana pelastanut poliisi, joka on läsnä taustalla koko romaanin ajan. Hän on mysteerimies kirkon takarivissä, kunnes eräänä päivänä muuttu lihalliseksi. En päässyt käsiksi poliisin pakkomielteeseen (sitä se nimittäin mielestäni on) Lilyä kohtaan enkä myöskään Lilyn tunteisiin poliisia kohtaan. 

Hurjia juonenkäänteitä odottavalle en tätä suosittele, sillä tämä on ehdottomasti tunnelmaromaani, joka lipuu arkisesti päivästä toiseen, ajasta toiseen. Tunnelma itsessään on melankolinen ja kohtuullisen ankea. Oikeastaan Belle on ainoa nauru muuten hymyttömillä huulilla. Nopea ohikiitävä nauru, joka loppuu yhtä äkkiä kuin alkaakin.

Ihan luettava romaani, mutta ei ilmeisesti kuulu Tremainin parhaimmistoon. Lily herätti kuitenkin kiinnostukseni lukea lisää kirjailijalta. Käsittääkseni Rose Tremainilta on suomennettu vain yksi romaani, Soitto ja hiljaisuus (alkuper. Music and Silence).

Kirjailijan sivut

Kiina kymmenellä sanalla

 

Yu Huan teos China in Ten Words (suom. Kiina kymmenellä sanalla) kuvaa Kiinaa nimensä mukaisesti kymmenen sanan kautta. Teos antaa mielenkiintoisen kuvan Kiinan lähiajoista – Maon kulttuurivallankumouksesta teoksen nykyaikaan eli 2010-luvulle.

Itse asiassa tämän teoksen luettuani ymmärrän nyt eri tavalla (laajemmin) jokunen vuosi sitten lukemaani Yu Huan romaania Xu Sanguanin elämä ja verikaupat. 

China in Ten Words alkaa ihmisistä, People. 

As I write these characters I have to look a second time to make sure I have them right. That’s the thing about this word: it feels remote, but it’s so familiar, too. I can’t think another expression in the modern Chinese language that is such anomaly – ubiquitous yet somehow invisible. In China today it’s only officials who have “the People” on their lips every time they open their mouths, for the people themselves seldom use the term – perhaps they hardly recall its existence. We have to give those voluble officials some credit, for we rely on them to demonstrate that the phrase still has some currency.

Eri kulttuurit ja kielet kiinnostavat, sillä ne vaikuttavat siihen, miten hahmotamme maailmaa ja miten ajattelemme. Kieli ei ole pelkästään viestinnän vaan myös ajattelun väline. Siksi eri kielten kieliopit ja rakenteet kiinnostavat, vaikken kieltä osaisikaan. Olen lukenut, kuunnellut podcasteja ja katsonut Yutubesta videoita liittyen mandariini-kieleen ja myös sellaisia, joissa pohditaan kantoninkiinan ja mandariinin eroja (liittyen lähinnä ääntämiseen ja laulamiseen). Minua kiinnostaa, miten asioita ilmaistaan ja mitä sanoja käytetään.

Yu Hua on valinnut mielenkiintoiset sanat, joilla hän kuvaa Kiinaa tietyssä aikajaksossa ja siinä samalla hän avaa jossain määrin omaa elämäänsä. Kyseessä on siten muistelmatyyppinen teos, jonka painopiste ei kuitenkaan ole kirjailijassa itsessään. Valittujen sanojen tiimoilta hahmottuu kehitys, joka Kiinassa on viime vuosikymmenien aikana tapahtunut.

Täytyy ihan ihailla Yu Huan taitoa saada valitsemistaan sanoista irti niin paljon ja lisäksi sijoittaa ne laajempaan kontekstiin (ei siis vain itseensä). Maon kulttuurivallankumous pompsahtaa pintaan jokaisessa luvussa tavalla tai toisella ja se kielii kyseisen ajan merkittävyydestä Kiinan lähihistoriassa.

Teos ei ole sivumäärältään suuri, mutta sisällöltään sitäkin runsaampi ja tämän sanon hyvässä mielessä: kirjassa ei ole mitään turhaa. Jos Kiinan lähihistorian ilmiöt ja talouskasvu vähänkin kiinnostaa, on tämä hyvä perusteos niihin tutustumisessa.

Yu Hua: China in Ten Words
Duckworth. 2013
s. 225
Yu Hua on käsittääkseni kääntänyt kirjan itse englanniksi
Suomennettu nimellä Kiina kymmenellä sanalla

Elämää riesan kanssa (Long Covid -päivitys)

 

Lontoossa rikottiin eilen Brittilän uusi toukokuun lämpöennätys. Uusi ennätys on 34,8 astetta ja se mitattiin Kew Gardensissa, joka sattumoisin oli eräs lempikeitaani Lontoossa asuessamme. Meiltä oli sinne matkaa muutama kilometri ja minulla oli sinne vuosikortti.

Täällä pohjoisessa ei tuollaisiin lukemiin ylletty, mutta kyllä minulle 28 astetta oli ihan sopivasti. Täällä on ollut melko kolea kevät (joitakin lyhyitä lämpimämpiä jaksoja lukuun ottamatta), joten toivotan ilolla tervetulleeksi ihan reippaatkin lämpötilat.

 

Riesa (Long Covid) on edelleen mukana kuvioissa, mutta alkaa hellittää otettaan. En ole viitsinyt aiheesta kirjoitella, koska on käynyt niin että aina kun asiasta jotain kirjoitan, tilanne muuttuu. Tämä on todella epävakaa ja aaltoileva riesa, jonka oirekuvioita on miltei mahdoton ennakoida vaikka miten yrittäisi.

Ei siis ole tehnyt mieli kirjoittaa aiheesta, koska koen että minusta tulee epäluotettava. Ensin julistan itseni lähes terveeksi, ja jo seuraavassa hetkessä olenkin lähes sänkypotilas. Ja sama toisinpäin. 

Minulla oli jokunen aika sitten huonompi kausi (ei kuitenkaan niin huono kuin edeltäjänsä) ja epätoivoissani aloitin nikotiinilaastarikuurin. Nikotiinilaastareista hoitokeinona luin ensimmäisen kerran eräästä Covid-vertaistukiryhmästä, sitten kuuntelin aiheeseen liittyvän podcast-jakson. Lopulta liityin The Nicotine Patch Test -sivustolle.

Ja kas, ihme tapahtui. Tai en tiedä onko kyseessä ihme vai oliko tervehtymiseni muutenkin ottamassa askelta nextille levelille, mutta laastarien käytön aloitettuani olen voinut alkaa myös liikkumaan kunnolla ja päivittäin.

 

Olen kiipeillyt parhaimmillaan neljänä päivänä peräkkäin jollekin läheiselle fellsille ja muina päivinä tehnyt muita pidempiä lenkkejä. Olen ottanut ensimmäiset juoksuaskeleetkin sitten viime kesän ja tartunnan. Lepopäiviä ei tarvitse pitää eli pystyn ulkoilemaan ja rasittamaan itseäni päivittäin eikä tarvitse vältellä nousuja. Kovin korkealle en ole silti vielä uskaltautunut, koska en luota edelleenkään kehooni.

Kestävyys tuntuu olevan tallella, mutta olen hitaampi kuin ennen. Eilen tein pitkän kierroksen korvessa (kaikki kuvat eiliseltä) ja välttelin fellsejä, koska täällä oli bank holiday ja rutosti turisteja. Räätälöin siis itselleni sellaisen reitin, jonne tuskin kukaan eksyy. Ja kuten kuvista voi huomata, niin aika rauhassa sain olla.

 

Ensimmäisiä kertoja aikoihin liikunta on alkanut tuottaa mielihyvää. Sellaisia endorfiiniryöppyjä ei tule kuin ennen, mutta edes jotain. Minulla ei ole hapenottokyvyn kanssa ongelmia, vaan se tuntuu melko samalta kuin ennenkin eli on hyvä.

Mutta en ole oireeton. Väsymys (ei ole fyysistä, vaan muunlaista) vaivaa edelleen, erityisesti aamut ovat vaikeita. Yleensä makaan melkein tunnin hereillä ennen kuin pääsen ylös ja silloinkin tuntuu monesti, että miten ihmeessä jaksan ikinä enää nousta. Nyt on aamu ja olen väsynyt. Yleensä väsymys laantuu joskus muutamien tuntien päästä heräämisestä.

 

Lihaksissa kyllä on jotain vikaa: en edelleenkään pysty tekemään voimatreenejä, koska lihakset kipeytyvät samantien ja ovat kipeinä vähintään viikon ihan minimaalisesta treenistä, mikä ei ole normaalia. Pystyn silti kiipeilemään jyrkkiäkin nousuja, jotka ovat osin aerobista ja osin lihasta rasittavaa. Silloin ei myöskään ole kipuja eikä lihakseni ole koskaan kipeät raskaampienkaan lenkkien jälkeen. Erikoinen juttu. Toki kunnon lihasvoimatreeni on raskaampaa ja kohdennetumpaa, joten ilmeisesti siihen ei kehoni ole valmis vielä.

 Nikotiinilaastareiden käytöstä kiinnostuneille pari linkkiä

Nikotiinin mahdollisista vaikutuksista Long Covid -hoidossa: The Nicotine Patch Long COVID, ME/CFS and Fibromyalgia

 Podcast jonka kuuntelin: Dr Marco Leitzke - Using Nicotine Patches for Long Covid

*

Lopetan tänään laastareiden käytön ainakin toistaiseksi ja katson mitä tapahtuu. Käytin ensimmäisen viikon 7 milligramman laastaria, joka taisi olla liian voimakas minulle. Pidin viikon tauon, jonka jälkeen puolitin annoksen eli olen nyt ollut pari viikkoa 3,5 milligramman annoksella. Jos vointi huononee, aloitan laastarikuurin uudelleen.

Matkalla tuonpuoleiseen

 

Jos olisin tajunnut Sanaka Hiiragin romaanin The Lantern of Lost Memories (suom. Unohdettujen muistojen valokuvaamo) käsittelevän kuolemaa, olisin jättänyt sen lukematta. Nyt ei ole sellainen aika, että jaksaisin ajatella kuolemaa/kuolemista yhtään enempää, joten huonostipa olin tehnyt taustatyöni kirjan suhteen.

Vaan koska olin aloittanut kirjan lukemisen, en sitä viitsinyt keskenkään jättää ja hyvä niin. Sillä jälleen tuli muistutus siitä, että joskus käsittelytapa merkitsee enemmän kuin itse aihe. Mistä tahansa aiheesta voi saada suunnilleen mitä tahansa riippuen, miten sitä käsitelään.

The Lantern of Lost Memories on lohdullinen ja lämmin eikä oikeastaan juuri ollenkaan surullinen tai painostava, vaikka kirjan viimeisessä luvussa melko rajua tapausta sivutaan.

Hirasakan valokuvastudio sijaitsee elämän ja kuoleman rajamailla. Se on paikka, johon menehtynyt henkilö saapuu ennen viimeistä matkaansa sinne jonnekin. Studiossa henkilö käy läpi valokuvia elämästään ja valitsee kuvan kustakin ikävuodestaan lyhtyyn pyöritettäväksi – kuin hyvästiksi eletylle elämälle.

Henkilöllä on myös mahdollisuus vierailla menneisyydessä, haluamassaan ajassa. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta sen voi elää sivusta seuraten uudelleen.

Kirjan rakenne on novellimainen: se koostuu kolmen eri henkilön tarinoista. Tai oikeastaan vain pienistä välähdyksistä heidän elämästään. Luvut toisiinsa liimaava tekijä on valokuvastudio ja siellä Hirasaka. Hirasaka itse on menettänyt muistinsa/muistonsa ja uskoo, että joskus joku hänet tunteva saapuu studioon ja tunnistaa hänet. Näin hän mahdollisesti saisi tietää jotain itsestään.

Kaikkien kolmen henkilön tarinat ovat hyvin erilaiset ja olisin mielelläni lukenut heidän elämistään enemmänkin. Erityisesti Yakuza Waniguchin osuus on kiinnostava, mutta ei eniten Waniguchin itsensä, vaan erään toisen hänen elämässään vaikuttaneen henkilön takia. Hirasakin muistinmenetyskin selviää – jos ei Hirasakille itselleen niin ainakin lukijalle.

Vaikka kirja on ihan kiinnostava ja koukuttavakin, ei siitä syntynyt minulle nyt sen kummempia mietteitä.

Sanaka Hiiragi: The Lantern of Lost Memories
alkuper. 人生写真館の奇跡, 2019
Picador 2024
japanista englannintanut Jesse Kirkwood
s. 199
suom. Unohdettujen muistojen valokuvaamo

Murskatut liljat

 

Jane Yangin Kiinaan 1800-luvulle sijoittuva romaani The Lotus Shoes voisi olla nimeltään myös Broken Lilies. Tarina sijoiuttuu aikaan, jolloin tyttölasten jalkojen sitominen oli lähes pakollista, jos halusi saada tyttären naitettua edes jokseenkin “kunnialliseen” perheeseen tai ylipäätään.

Jalkojen sitominen ja liljoen “kasvatus” on kivulias, vuosia kestävä prosessi mutta se tehdään rakkaudesta lapseen. Köyhissä oloissa varttuvan Little Flowerin äiti alkaa sitoa tyttärensä jalkoja tämän ollessa vasta nelivuotias. Kultaisten liljojen on tarkoitus turvata Little Flowerin elämä eli toisin sanoen turvata naimakaupat hänen vartuttua. Tuohon aikaan kultaiset liljat ei enää ollut vain ylhäisemmän väestön trendi.

Little Flowerin ollessa kuusivuotias hänen isänsä kuolee ja perhe köyhtyy entisestään. Äiti päätyy myymään Little Flowerin ylempiluokkaiseen Fongin talouteen samanikäisen tytön muizaiksi eli käytännössä (orja)apulaiseksi.  

Näin Little Flower ja Lady Fongin tytär Linjing kohtaavat toisensa. Lady Fong on suopea ja hyväntahtoinen, mutta tytär Linjingiä vaivaa kateus, joka veisi kalatkin vedestä ja sen jälkeen vielä vedet. Linjingin ansiona tai syynä voi pitää Little Flowerin orastavien kultaisten liljojen tuhoutumista.

Tarinaa kerrotaan sekä Little Flowerin että Linjingin näkökulmasta. Vaikka Linjing on taipuvainen kateuteen, ei hän ole täysin tunteeton tai ääripaha (mistä plussaa, koska mustavalkoisuus henkilöhahmoissa ei oikein innosta). Hän on hemmoteltu ja tottunut saamaan haluamansa eikä tunnu aina täysin ymmärtävän omaa valta-asemaansa tai ainakaan vallankäyttönsä seurauksia muihin – erityisesti Little Floweriin, jonka hän näkee enemmäkin omaisuutena kuin itsellisenä henkilönä.

Little Flower on taustansa ja asemansa takia täysin alisteinen ja toisten armoilla. Hän ei silti ole alistunut kohtaloonsa, vaan tekee parhaansa vallitsevissa olosuhteissa ja haaveilee toisenlaisesta tulevaisuudesta: Lady Fong on luvannut vapauttaa Little Flowerin, jos hänet saadaan naitettua. Avioliitto merkitsisi Little Flowerille ulospääsyä orjamaisesta asemastaan, sillä hän ei halua omistaa elämäänsä Linjingin palvelemiselle.

Epämiellyttävä tragedia Fongin taloudessa turmelee kuitenkin kaikki suunitelmat ja sekä Little Flowerin että Linjingin elämänkulku muuttuu täysin. Muutos pakottaa molemmat nuoret naiset kasvamaan ja arvioimaan itseään ja mahdollisuuksiaan uudelleen. Henkilökehitystä tapahtuu erityisesti Linjingissä ja se on johdonmukaista paitsi ehkä lopun övereitä lukuun ottamatta.

The Lotus Shoes tarjoilee viihdyttävän tarinan ohella kiinnostavan ja aidontuntuisen katsauksen vallitsevan ajan asenteisiin ja käytäntöihin. Ilmassa puhaltelee moderni tuulahdus liittyen jalkojen sitomiseen: sitä ei kaikissa edistyneimmissä (eli länsimaisia vaikutteita saaneissa) piireissä enää arvosteta samalla tavalla.

Kirjailijasta: Jane Yang was born in the Chinese enclave of Saigon and raised in Australia where she grew up on a diet of superstition and family stories from Old China. (kirjan sivulieve)

Jane Yang: The Lotus Shoes
Sphere 2025
s. 385

Vastahakoinen tutkija Pohjois-Koreassa

Jang Jin-Sunin Dear Leaderin luettuani jäin jumittamaan Pohjois-Koreaan, koska miksipä turhaan vaihtaa maata kun kerran on jo siellä.

James Churchin Inspector O:sta kertovassa (luonnollisesti fiktiivisessä) sarjassa, joka sijoittuu kys. maahan, on kuusi romaania, joista The Man with the Baltic Stare on neljäs.

Sarjassa on jonkin verran jatkumoa eli enemmän saapi irti, jos lukee kirjat järjestyksessä. Lisäksi, jos ei pidä sarjan ensimmäisestä kirjasta, tuskin pitää muistakaan. Lukijan täytyy sietää epätietoisuutta ja sitä, etteivät kaikki asiat ja yksityiskohdat välttämättä koskaan selviä.

James Church: The Man with the Baltic Stare
Minotaur Books, 2010
s. 279


Inspector O on vetäytynyt eläkkeelle vuoristoon ja nauttii rauhallisesta erakkoelämästään, kunnes eräänä päivänä hänet raahataan takaisin Pyongyangiin. On tarjolla tehtävä, jonka luonne on mitä epämääräisin. O:ta ei kiinnosta mitkään tehtävät eikä värvääjää vastaavasti kiinnosta O:n vastahakoisuus saati ennen eläköitymistä tehty sopimus.

Tehtävänanto on niin epämärääinen, ettei O itsekään tiedä mitä häneltä tarkalleen ottaen odotetaan. Pitäisi kuitenkin matkustaa Macauhun lakaisemaan murhakeissi maton alle. Vastentahtoisesti ja puolipakotettuna O lähtee matkaan ja luonnollisesti havaitsee reissullaan ja jo ennen sitä, ettei mikään tietenkään ole sitä, miltä näyttää.

Soppa sakenee, kun siihen tunkee lusikkansa muutama muukin suuria visioita luova yksilö. Näyttää siltä, että Pohjois-Koreaa havittelevat sekä Etelä-Korea että Kiina, jotka pyrkivät ujuttamaan lonkeroitaan maan sisälle.

Kirjan juoni avautuu maltillisesti, sitä mukaa kun O itse alkaa ymmärtää, mitä Pyongyangissa on meneillään. Oikeastaan minulle juonta merkityksellisempää tässä kirjassa niin kuin koko sarjassa on sen henkilöt ja tunnelma. Tietynlainen kierous ja salamyhkäisyys, kun juuri mitään ei sanota suoraan, vaan käytetään kaikenlaisia vertauskuvia joita sitten tulkitaan miten tulkitaan.

Eli jälleen mainioita dialogeja, joita ei varmasti oikeasti voisi olla olemassa jäykkien muodollisuuksien ja hierarkioiden takia. Mutta kyseessä onkin fiktiivinen romaani, joten viihteellisyys sallittakoon ja siitä nautittakoon. Itse ainakin nautin.

Brutaalisuusmittari: 0/3 Ihmisiä kuolee, mutta kuolemia ei sen kummemmin kuvailla tyyliin, jos nyt henkilö vaikkapa putoaa kielekkeeltä, niin siinähän sitten putosi. 

Kirjailijasta:

“The creator of this fictional North Korean policeman is James Church – a pseudonym used by a former CIA intelligence officer who worked in East Asia for decades and has visited North Korea more than 30 times.”

Lähde: https://www.independent.co.uk/news/people/profiles/james-church-the-man-who-knows-too-much-about-north-korea-8575671.html


Inspector O -sarja:

1. A Corpse in the Koryo, 2006 /suom. Korealainen kuurupiilo, 2015
2. Hidden Moon, 2007
3. Bamboo and Blood, 2008 
4. The Man with the Baltic Stare, 2010 
5. A Drop of Chinese Blood, 2012
6. The Gentleman from Japan, 2016 

Piipahdus Pohjois-Koreaan

Pohjois-Korea on niin häiritsevä “teatteri”valtio, että siitä tulee säännöllisin väliajoin luettua. Teatterilla en viittaa maan ihmisiin, vaan siihen mitä maasta ulsopäin näytetään. Sehän on kaikki yhtä teatteria: tarkoin suunniteltua ja ohjattua.

 

Jang Jin-sung: Dear Leader
Rider 2014
koreasta englannintanut Shirley Lee
s. 326

Jang Jin-Sung (pseudonyymi) avaa muistelmateoksessaan Dear Leader hieman erilaista näkökulmaa maahan, sillä Jangilla oli varsin korkea asema Pyongyangissa ja siten tietoa maan eri organisaatioista, käytännöistä ja valtarakenteista. Jang karkasi maasta ystävänsä kanssa tammikuussa 2004, jolloin vallassa oli Kim Jong-il.

Suuri osa lukemistani Pohjois-Koreaan liittyvistä kirjoista käsittelee pääasiassa maaseudulla asuvien loikkareiden kokemuksia tai ovat “ulkopuolisten” (eli esim. länsimaalaisten) kirjoittamia tietokirjoja, joissa tieto on rajallista sen vaikean saatavuuden takia.

Jang Jin-Sung toimi Pyongyangissa propagandistina ja vastavakoilijana. Hänen tehtäviään oli muun muassa perehtyä Etelä-Koreaan monenlaisten materiaalien (kirjallisuus, lehdet) avulla. Tietoja käytettiin tarkkojen oheiden mukaan erilaisiin toimiin, joiden tarkoitus oli vahvistaa diktaattorin eli Kimin asemaa palvottuna ylivertaisuutena ja rakastettuna maan isänä ynnä muuta vastaavaa. Toisin sanoen viestintää käytettiin (käytetään) tehokkaasti hyödyksi propagandan levittämisessä ja kansalaisten pitämisessä kurissa ja järjestyksessä. 

Rangaistukset (joita voi saada mistä tahansa, jos tulee tarve rangaista) koskettavat yleensä koko sukua, joten yhden henkilön möhliminen voi suistaa suvun perikatoon ts. työleireille tai/ja hautaan. Tällainen uhka hillitsee monien mahdollisia kapinointihaluja ja se on tietenkin tarkoituskin.

Se taitaa olla myös eräs painava syy, miksi Pohjois-Korea pysyy niin sanotusti ruodussa: mahdollisuudet kapinointiin on tehty niin vaikeiksi, että esim. vallankaappaus taitaa olla melko mahdotonta järjestää, vaikka riittävän monilla haluja olisi. Ainakin siihen tarvittaisiin mukaan “ylemmän tason” henkilöitä eli sellaisia, joilla on asema Pyongyangissa. Järjestelmää on vaikea muuttaa, joten muutoksen pitäisi lähteä muualta, kansalaisista.

"We must place our faith in the people of North Korea, not in the system that imprisons them."

Aivan. On valitettavasti turha toivo, että systeemi itsessään yhtäkkiä muuttuisi. Että Kim Jong-un päättäisi, ettei halua enää leikkiä diktaattoria, järjestäisi oikeat vaalit ja avaisi ovet maahan ja maasta – sisään ja ulos. Lisäksi tällainen avoimuus paljastaisi maailmalle sen järkyttävän propagandakoneiston, joka maassa pyörii ja muutkin rumat totuudet. Ei varmasti löydy Kimin dynastiasta ketään, joka asiasta vastuun ottaisi. Liian häpeällistä. Ja anyway, why bother.

Mutta miksi ihmeessä hyvässä asemassa ja mukavaa elämää viettävä Jang loikkasi? Tapahtui kammottava asia: nimittäin ystävälle lainattu kirja katosi. Kyseessä oli teos, jota ei missään nimessä saanut kukaan ulkopuolinen nähdä saati lukea: kirja oli Etelä-Koreaa totuudellisesti käsittelevä teos, jonka Jang lainasi ystävälleen, koska halusi hänenkin näkevän toisenlaisen puolen kys. maasta – sellaisen, jota ei ollut (vihollis)propagandalla väritetty. Jangin usko oman maansa ylivertaisuuteen oli jo alkanut rakoilla.

Ystävä unohti kirjan bussiin ja jäljet johtivat ensin Jangiin, sitten ystävään jonka repussa kirja oli ollut. Ystävysten korkea asema hidasti tutkimuksia ja antoi hetken aikaa tehdä päätös: oli joko paettava tai todennäköisesti päädyttävä työleirille (josta tuskin olisi paluuta). Mahdollisesti myös ystävysten vanhemmat joutuisivat vaaraan poikien teon takia. Siksi oli parempi olla kertomatta mitään ja vain kadota.

Pidin kirjan tasapainoisesta rakenteesta, jossa juonen (tapahtumat, jotka johtivat pakoon ja itse pakomatka, josta ei käänteitä puutu) rinnalla Jang kertoo arjesta ja taustastaan sekä valottaa Pyongyangissa toimivia eri osastoja ja niiden tehtäviä sekä sitä, miten valta on rakentunut ja keskittynyt. Mikään ei ole sattumanvaraista, vaan Pohjois-Korea pyorii tarkan suunnitelman mukaisesti Kimin (silloin Jong-il, nyt Jong-un) toimiessa kapellimestarina. Seuraavaa kapellimestaria voi vain arvailla.

Jang Jin-sung asuu nyttemmin Etelä-Koreassa ja on maan kansalainen. Googlettamalla löytyy haastatteluja ynnä muuta, myös eräs epämukava uutinen muutaman vuoden takaa.

Mitä luut kertovat

Jacob Rossin romaani The Bone Readers sijoittuu kuvitteelliselle Camahon saarelle Karibialla. Esikuvana lienee Grenada, jossa kirjailija on syntynyt (1956) ja varttunut ennen kuin muutti Brittilään 1984.

 

Jacob Ross: The Bone Readers
Sphere 2018 (ensimmäisen kerran julkaistu UK:ssa by Peepal Tree Press 2016)
s. 264

18-vuotias Michael “Digger” Digson on juuri päässyt koulusta (oletan että lukiosta tai vastaavasta) erinomaisin arvosanoin, joilla voisi hakea yliopistoon opiskelemaan. Ainoa ongelma on, ettei Michaelilla ole rahaa. Äiti on kadonnut ja oletettavasti kuollut eikä isää kiinnosta poikansa opiskelujen rahoittaminen.

Kun Michael epäonnekseen (tai kenties myöhemmin ajateltuna onnekseen, who knows) sattuu todistamaan murhaa keskellä katua, hänet roudataan kuulusteltavaksi. DS Chilman, joka johtaa murharyhmää, käyttää kyseenalaisia keinoja pakkovärvätäkseen Michaelin joukkoihinsa. Ja niin alkaa vastentahtoisen Michaelin ura poliisina.

Omaperäisen ja -päisen Chilmanin pakkomielle selvittää tietyn, vuosia sitten kadonneen nuorukaisen kohtalo työllistää murharyhmää ja johtaa tutkimukset lopulta erään massiivisen tapauksen jäljille. Lisäksi Michaelia vaivaa äitinsä kohtalo, jota hän alkaa vapaa-ajallaan tutkia. 

The Bone Readersista persoonallisen ja kiehtovan tekee ehdottomasti sen miljöö ja henkilöhahmot, jotka yhdessä rakentavat kuvaa saaren kulttuurista ja käytännöistä. Ross ei selitä, vaan näyttää ja siitä syntyy autenttisuuden tunne – ja tunne, että kirjailija luottaa lukijan älyyn ja päättelykykyyn.

Jonkin verran esiintyy miehistä machoilua, mutta ymmärrän sen kulttuuriin liittyvänä piirteenä. Vastapainona miehiselle örhistelylle romaanissa on vahva naishenkilö, mysteerinen vastikään murharyhmään värvätty neiti Stanislaus, joka pistää tarvittaessa miehille jauhot suuhun eikä muutenkaan kuuntele mitä tahansa sontaa. Mutta hän tekee sen elegantisti ja niin piikikkäästi, että sivalluksen voi tuntea ihossaan.

Muitakin (kohtuu)merkittäviä naishenkilöitä romaanissa on, mikä on erittäin raikas tuulahdus. Monesti tällaisista, ehkä aavistuksen “miehisistä”, dekkareista puuttuu kunnolliset naishahmot tai naiset ovat lähinnä seinäruusuja tai päiväpeittoja jos heitä on lainkaan. Siten, tässäkin mielessä tämä romaani oli erittäin positiivinen yllätys.

Kirjan kieli on pääasiassa  ns. perusenglantia, mutta dialogeissa Ross käyttää englannin kreolia, jota otaksun Grenadassa käytettävän. Se toimii, dialogit ovat eläviä ja värikkäitä, kohtaukset saattoi nähdä ja kuulla mielessään. Pienen tovin kesti, että (dialogien) kieleen tottui, mutta yllättävän nopeasti siitä saa kiinni.

Tähän kirjaan on olemassa jatko-osa, Black Rain Falling, jonka luen sopivan hetken tullen. The Bone Readers voitti Jhalak-palkinnon vuonna 2017, jolloin se jaettiin ensimmäisen kerran.

On luettu mangaa

Tatsuya Endon mangasarjassa Spy x Familyssa on toistaiseksi 17 kirjaa. Tuorein eli seitsemästoista on julkaistu ihan vastikään. Olen lukenut sarjasta kaksi ensimmäistä kirjaa ja odottelen kolmatta kirjastosta. Ainakin osa näistä kirjoista on suomennettu (ei ole tietoa, kuinka monta).

Kirjoihin minut sai tarttumaan kiintoisa aihe. Twilight on tietyissä piireissä “tunnettu” maineikas vakooja, joka uuden työtehtävän tiimoilta joutuu hankkimaan kulissiperheen itselleen.

Ensin alkaa lapsen metsästys ja sellainen löytyykin orpokodista. Lapsi, nimeltään Anya, tosin sattuu olemaan ajatustenlukija. Vaimon hankkiminen on vähän kinkkisempi juttu, mutta sattumien kautta Twilight törmää Yoriin ja he solmivat järkiavioliiton. Yor on tosin palkkamurhaaja. Twilight itse on peite-elämässään psykiatri. Kukaan perheestä ei tiedä toistensa salaisuuksia paitsi luonnollisesti ajatuksia lukeva Anya, joka tulkitsee niitä (ajatuksia) ikäisensä eli kuusivuotiaan ymmärryksellä.

Kahdessa ensimmäisessä kirjassa avautuu romaanin miljöö ja maailma sekä tuodaan esiinTwilightin menestys vakoojana. Pääasiassa keskitytään kuitenkin feikkiperheen etsimiseen ja sitten Anyan saamiseen tiettyyn eliittikouluun, koska Twilightin toimeksianto sitä vaatii.

Hauskaa ja koukuttavaa luettavaa ja katsottavaa. Näitä lukisi mielellään enemmänkin putkeen, koska tarina jää aina kiinnostavaan kohtaan. Kirjojen saatavuus kirjastosta on kuitenkin hidasta eikä saatavilla edes ole kaikkia kirjoja.

Harkitsen jätänkö sarjan lukemisen kesken ja siirryn katsomaan sitä Netflixistä. Sattumoisin nimittäin huomasin, että tästä sarjasta on tehty piirretty ja siitä on Netflixissä katsottavissa kaikki kolme tähän mennessä julkaistua kautta.

En varsinaisesti ole piirrettyjen ystävä, vaikka olen aikuisiällä joskus katsonut muun muassa Simpsoneita. Siitäkin on tosin aikaa ja katsoin niitä vain silloin, jos olin aivokuollut enkä jaksanut tehdä mitään – edes lukea.

Aikuisiällä katsomistani animaatioista tulee mieleen Wallace & Gromit. Niitä katseltiin yleensä vaihtelevalla kokoonpanolla sunnuntai”aamuisin” ystävän luona, kun olimme saaneet itsemme hereille viettämään krapulaa.

"Lumikellot kuutamossa"

Naiset koe-eläiminä

Joyce Carol Oates on varmasti kaikille tuttu nimi. Hän julkaissut mittavan määrän romaaneja, joista osa on suomennettu. Itse olen lukenut vain kolme Oatesin romaania, joista vastikään Butcherin (jota ei käsittääkseni ole suomennettu: saa oikaista jos olen väärässä).

 

Joyce Carol Oates: Butcher
4th Estate 2024
s. 332

Butcherissa seurataan 1800-luvulla vaikuttaneen tohtorin Silas Aloysius Weirin puuhasteluja pääasiassa New Jersey Asylum for Female Lunatics -nimisessä sairaalassa. Kyseessä on (fiktiivinen) elämäkerta, jonka on koonnut tohtori Weirin vanhin poika, Jonathan.

Elämäkerta perustuu pitkälti tohtori Weirin päiväkirjamerkintöihin, jotka tuovat esiin tohtorin kammon etenkin yläluokkaisia naisia – ja tasapuolisesti kaikkien naisten vaginoita – kohtaan. Lapsia tälle ajan henkeen sopivasti naisia vihaavalle miehelle siunaantuu yhdeksän – siitä huolimatta että vaimokin tuottaa lähinnä inhon puistatuksia. Onneksi voi viettää päivät mielisairaalassa vastustuskyvyttömien naisten – vai pitäisikö sanoa koe-eläinten – parissa.

Tohtorilla on suuria suunnitelmia lääketieteen saralla: hän haluaa mainetta ja kunniaa, ja sitä saadakseen hän on valmis tekemään kaikenlaisia kokeita omassa pikku laboratoriossaan, jonne hän hamuaa alhaisimmat ja huonokuntoisimmat potilaat. Heitä voi turvallisesti käyttää kokeellisissa tutkimuksissa ilman, että ketään (paitsi laboratorion “orja”henkilökuntaa, kuten saamme myöhemmin huomata) suuremmin kiinnostaa. Esimerkiksi veriripuli paranee, kun ei anna potilaalle vettä eikä ruokaa. Sivutuotteena potilas tosin kuolee, mutta mitä välii: koe onnistuu näyttämään, miten ripuli paranee.

"Orjilla" en tarkoita varsinaisia orjia, jotka olivat mustia. Tosin liikehdintää orjuuden lopettamiseksi esiintyy ja tohtori Weir itsekin vastustaa mustien orjuuttamista – siitä huolimatta, ettei hän näe mustia samanarvoisina kuin valkoisia. Vähän samaan tapaan kuin naiset eivät ole samanarvoisia kuin miehet. Mutta orjuuttaminen on silti hänen mielestään väärin.

Sairaalan hoitohenkilökunta koostuu pääasiassa (nais)hoitajista, jotka työskentelevät velkakirjalla: toisin sanoen ruokaa ja yösijaa vastaan. (tässä mielenkiitoinen artikkeli aiheesta ja googlettamalla löytyy lisää) Heistä eräs on kuuromykkä irlantilainen albiino Brigit Kinealy, jonka hänen äitinsä sinne möi.

Brigitistä tulee merkittävä henkilö Weirille, joka onnistuu monien epäonnistuneiden kokeilujen jälkeen parantamaan hänet (Brigitin) fistulasta (eli ilmeisesti peräaukon fistelistä, joka oli aiheutunut synnytyksessä). Tohtori Weiriä kyllä kovasti kummastuttaa, miksi monet naiset holtittomasti hankkiutuvat raskaaksi hyvin nuorena ja naimattomina. Eikös olekin ihmeellistä.

Why, then, did young girls not strenuously resist impregnation? – one might inquire.
At such an age, & invariably out of wedlock, such sexual precocity is baffling to civilized society. A certain laxity in morals among the lower classes is the explanation, most likely; a failure to instruct their children in the Christian faith, as their parents had instructed them.
Often I would ask in exasperation, to one of these afflicted creatures, “But why would you allow such a thing to happen? Surely you might have resisted?” – & was met with tear-filled eyes, & stony silence.

Oates onnistuu mielestäni tavoittamaan hyvin sekä ajankuvan että -hengen ja tuomaan esille senaikaisia lääketieteellisiä käsityksiä ja hoitoja. Tuolloinhan oli vallalla muun muassa käsitys, että naisten mielenterveysongelmat johtuvat pääasaissa alapäästä. Myös “verenpäästäminen” ja hampaiden poistaminen olivat suosittuja hoitokeinoja suunnilleen mihin tahansa vaivaan.

Tunneilmapiiriltään romaani on varsin kliininen, mikä johtunee siitä että äänessä on tosiaan pääasiassa tohtori Weir, joka on suhteellisen kylmä henkilö. Aivan lopussa puheenvuoron saa Brigit Kinealy, mutta se ei onnistu ilmapiiriä ainakaan minun kohdallani enää muuttamaan. Onko sillä sitten merkitystä? Eipä juuri. Itse asiassa pidin siitä, että tunnetasolla romaanissa ei mässäillä: aihe on ihan tarpeeksi brutaali muutenkin.

Kirja on täysin fiktiivinen, vaikka sillä on esikuvia oikeassa elämässä. Dr Silas Weir Mitchell -niminen lääkäri on oikeasti elänyt 1800-luvulla ja häntä pidetään muun muassa neurotieteen isänä. Oatesin romaanin Silas Weir on saanut inspiraationsa useista eri aikalaislääkäreistä ja on siten täysin fiktiivinen henkilö.

Sumopainin ihmeellinen maailma

Sumopaini se on taas pyörinyt mielessä. Kyseessä on kiehtova täyden kontaktin (japanilainen) painilaji, josta kaikki varmasti ovat kuulleet. Katsoin jo jokunen aika sitten Netflixistä aiheeseen liittyvän (fiktiivisen) sarjan Sanctuary, joka syöksi minut aloittamaan tutkintalinjan lajiin liittyen (luonnollisesti olin tietoinen sumosta ennestään, mutta en siihen ollut sen kummemmin perehtynyt).

Olen utelias ihminen, kirjat ja (tv)sarjat voivat laukaista minussa kotisohvatutkijan, joka paneutuu aiheeseen niin suurella pieteetillä, että se muistuttaa pakkomiellettä. Kyseessä on onneksi melko miellyttävä pakkomielle, jonka voin jättää välillä lepäilemään ja sitten taas jatkaa tutustumista ja tutkailua. Jossain vaiheessa pakkomielle katoaa, ehkä sitten kun koen pyöritelleeni ja tutkineeni asiaa tarpeeksi.

Sanctuary on kahdeksanosainen sarja, jossa seurataan aloittelevan, joskin vastahakoisen sumopainijan Oze Kiyoshin taivalta varsinaiseksi sumopainijaksi. Oze päätyy sumon pariin rahan houkuttelemana, painijan henkeä hänessä ei ole edes nimeksi. Ainakaan alussa.

Oze on tolkuttoman ärsyttävä, itsekäs, lapsellinen ja röyhkeä jopa siinä määrin, että sarjan katsominen aiheuttaa ajoittain myötähäpeää ja huokailua. Mietin ensimmäisen jakson jälkeen jaksanko katsoa enempää (nimenomaan ärsyttävien henkilöhahmojen takia), mutta sarjan cinemaattisuus veti puoleensa siinä määrin, että onneksi jatkoin katsomista.

Henkilökehitystä Ozessa tapahtuu, mutta hyvin maltillisella vauhdilla, joten kliseistä “idiootista idoliksi” -kääntymistä ei esiinny. Oze on loppuun asti ärsyttävä, mutta hänessä alkaa näkyä muitakin piirteitä. Ja jollain tavalla häntä alkaa ymmärtää.

Sumotallissa treenaavien painijoiden keskeisiä kemioita on kiinnostavaa seurata. Eräs painija lopettaa uransa ja hänen lopetusseremonia eli danpatsu-shiki on suorastaan koskettavaa katsottavaa.

Samoin mielenkiintoinen aspekti on (nais)urheilutoimittaja, joka on saanut alennuksen uutistoimituksesta ja joutuu tekemään juttua sumosta – lajista, josta hän ei pahemmin mitään tiedä eikä se häntä kiinnosta. Kunnes alkaakin kiinnostaa.

Pidin ihmeen paljon tästä sarjasta, mutta tiedostan ettei se ole kovin monen pala kakkua. Sarja on melko brutaali, toisinaan turhauttava ja muutenkin herättää kaikenlaisia tuntemuksia ällötyksestä liikutukseen. Mutta kenties se juuri onkin sarjan suola ja sokeri.

"Spirituaalisen" puolen (ja massiivisen sääntöviidakon) lisäksi minua kiinnosti erityisesti painijoiden treenit ja asennot. Olen vastaavanlaisia tehnyt itsekin lihasvoimaharjoituksissani ja sain lisää inspiraatiota sarjasta. Painijat ovat todella ketteriä ja taipuisia kokoonsa nähden.

Minun kehoni koostumus ei sumoon sovellu, mutta koska olen tällainen innostuva ihminen, niin mikäpäs tässä leikitellessä. Tosin nyt olen taas vaihteeksi vähän huonommassa kunnossa eli "ystäväni" pahoinvointi ja heikotus on kylässä. Eilinen oli erityisen huono päivä eikä tästäkään päivästä kovin hyvä taida tulla. Onneksi tänne on luvattu myrskyä, joten ei v**tuta niin paljon olla "kotiarestissa".

Olen liikkunut liikaa (ja syönyt liian vähän: syömishäiriö on lähtenyt lapasesta ja sen saaminen hallintaan on vaikeaa monestakin syystä ja siksikin, etten vain jaksa syödä), on niin vaikea tietää omia rajoja koska kuntoni on ihme kyllä edelleen melko hyvä ja olen myös jälleen aika nopea. Mutta nämä sitten ilmeisesti kostautuu jossain vaiheessa. Kehoon ei edelleenkään voi luottaa eli ei ole asiaa korpeen kiipeilemään.

Netflixistä olen katsonut myös minidokumentin, Little Miss Sumo, joka kertoo naissumopainijasta Hiyori Konista.

Sodan rikkomat perheet ja ihmiset

V. V. Ganeshananthan: Brotherless Night
Viking, 2023
s. 348

Sota rikkoo perheitä. Ei ainoastaan tappamalla, vaan repimällä perheenjäsenet erilleen – joskus fyysisesti, joskus psyykkisesti. Toisinaan toinen johtaa toiseen: eriävät näkökulmat ja asenteet repivät railon perheenjäsenten välille. Milloin railo on niin leveä, ettei sitä enää voi ylittää?

Muun muassa tällaisia kysymyksiä nousee esiin V. V. Ganeshananthanin romaanissa Brotherless Night, joka sijoittuu Sri Lankaan alkaen vuodesta 1981. Maassa on pitkään itänyt sisällissodan siemen (vähemmistönä olevat tamilit vastaan singaleesit), joka puhkeaa lopulta kukkaan heinäkuussa 1983. Sodan alkua kutsutaan nimeltää Black July, Musta Heinäkuu.

Brotherless Nightissa seurataan sisällissodan alkua ja sen kulkea nuoren Jaffnassa asuvan tamilitytön Sashin näkökulmasta. Vielä 1981 Jaffna on melko rauhallinen ja Sashi haaveilee opiskelevansa lääkäriksi kuten vanhin veljensä. Sashilla on neljä veljeä, jotka kaikki ovat hänelle eri tavalla rakkaita. Vanhemmat tukevat lastensa haaveita ja opintoja, joskin isä etäältä sillä hän työnsä puolesta joutuu asumaan usein eri kaupungissa.

Tässä taas vaihteeksi sellainen romaani, jonka tiimoilta tuli googleteltua ahkerasti. Kirjailija ottaa esille useita (sisällissotaan liittyviä) merkittäviä tapahtumia 80-luvun Sri Lankassa. Tunnustan oman sivistymättömyyteni, sillä en aiemmin ollut erityisen perillä Sri Lankan tapahtumista enkä niistä syistä, miksi siellä sodittiin.

Militanttiorganisaatio The Liberation Tigers of Tamil Eelam kasvoi merkittävästi Mustan Heinäkuun tuloksena 1983. Se houkutteli erityisesti nuoria tamilimiehiä joukkoihinsa. Kukapa ei haluaisi taistella itsenäisten (tamili)alueen ja oman vähemmistönsä puolesta?

Tiikereiden toiminta on vähintäänkin kyseenalaista. Omien oikeuksien eteen ollaan valmiita tekemään kaikenlaista ja se kaikenlainen kohdistuu myös tavallisiin tamileihin. Ganeshananthan kuvaa taiten niitä pihtejä, joilla organisaatio pitää kiinni jäsenistään ja miten tavallisia siviilitamileitakin pakotetaan tavalla tai toisella toimintaan mukaan.

Kaksi Sashin veljistä liittyy Tiikereihin. Muu perhe ei sitä hyvällä katso, mutta koska kyseessä on täysi-ikäiset miehet, ei heitä oikein voi estääkään. Myös Sashi päätyy tukemaan Tiikereiden toimintaa, mutta eri tavalla ja syistä kuin veljensä. Maa repeää, siihen tulee halkeama, joka ajan saatossa leviää ja laajenee. Eikä sitä sitten enää voi ylittää.

I recently sent a letter to a terrorist I used to know. He lives near me, here in New York City, and when I opened the envelope and slid in the note that said I would like to come and see you, I thought of how much he had always required of me and how little I had ever asked of him. Even when I was growing up in Sri Lanka, before I had ever heard the word terrorist, I knew that if a certain kind of person wanted something done, I should comply without asking too many questions.  I met a lot of these sorts of people when I was younger because I used to be what you would call a terrorist myself.

We were civilians first. You must understand: that word, terrorist, is too simple for the history we have lived---

V.V. Ganeshananthanin kirjailijasivut

Miten elät tai voisit elää?

Genzaburo Yoshino: How Do You Live?
Alkuper. 君たちはどう生きるか, 1937
Rider, 2021
Japanista englannintanut Bruno Navasky
s. 280



Genzaburo Yoshinon romaani How Do You Live? esittää heti nimikkeessään suuren kysymyksen. Siksipä otin kirjan lukuuni, vaikka se on periaatteessa suunnattu kouluikäisille, oman matkansa alussa oleville. Isoja asioita mietittäväksi jo varhain. Vaan mikäpä miettiessä, kun on rakastavia ihmisiä ympärillä.

Romaanin kehystarinassa seurataan 14-vuotiaan Jun’ichi Hondan arkista elämää lyhyen ajanjakson ajan. Jun’ichin, jota Copperiksi kutsutaan (lempinimen tausta selviää lukemalla), päivät täyttyvät koulusta kuten muidenkin ikäistensä. Syntyy ystävyyksiä ja niiden synnyt kuvataan kiinnostavasti.

Ystävyys onkin eräs merkittävä teema tarinassa. Se on oikeastaan punainen lankakerä, joka avautuu kirjan alussa ja kierii somasti auki. Kunnes siihen ilmestyy solmu, joka pitäisi jotenkin saada avattua. Yksi solmu, joka Copperin mielessä muuntuu ylitsepääsemättömäksi umpisolmuksi.

Varsinaisen tarinan rinnalla luetaan Copperin enon muistikirjaa, jonka tekstit hän on osoittanut Copperille. Copper saa muistikirjan, kun eno katsoo pojan olevan siihen valmis. Kirjoitukset ovat eräänlaista vuoropuhelua, sillä niissä eno viittaa Copperin kanssa käytyihin keskusteluihin niitä pohtien ja täydentäen.

Toisinaan enon tekstit ovat melko selittäviä. Esimerkiksi kun eno pohtii varakkaiden ja köyhien eroja, teksi on alleviivaavaa ja otaksuisin, että suurimmalle osalle (aikuisista) melko selvää. Tosin (kuten tiedämme) siitä huolimatta isohko osa (nimenomaan aikuisista) ihmisistä arvottaa toisia juuri varallisuuden perusteella. Copperin erästä ystävää kiusataan vähävaraisen työläisperhetaustansa takia.

How Do You Live on melkoinen runsaudensarvi, joka muistuttaa sillisalaattia, sillä käsittelyyn pääsee kaikenlaisia asioita niin Napoleonin elämästä ja sotimisesta kuin buddhalaisuuden synnystä ja Buddha-patsaiden rakentamisesta näin muutamia mainitakseni. Sillisalaatti pysyy kuitenkin tyylikkäästi koossa, sillä jokainen ainesosa on siististi omassa lokerossaan ja niitä napsitaan pala kerrallaan.

“Even among adults, the human tendency to think about things and form judgements with ourselves at the center remains deep-rooted. --- In the world at large, people who are able to free themselves from this self-centered way of thinking are truly uncommon.” 

Tämä kohta on tärkeä. Eivätköhän kaikki osaa ajatella asioita muistakin näkökulmista. Näennäisesti osaavat, kyllä varmasti. Mutta sitten kuitenkin. Jos näin olisi, ehkä maailma olisi toisenlainen… Just saying.

Tätä kannattaakin pysähtyä miettimään ihan ajatuksella. Koska tietysti jokainen meistä osaa ajatella (tai ei ainakaan myönnä, ettei osaa) asioita toisten näkökulmasta ja olla empaattinen. Mutta kuinka paljon tuosta oletetusta toisen näkökulmasta on lopulta vain sitä itseään eli omaa oletusta, joka kiertää oman navan kautta.

(Mahdollisesti epäoleellinen, mutta pakollinen sivuhuomio: Japanissa tietysti kulttuuri on toisenlainen ja toisten huomioon ottaminen on siinä syvälle juurrutettua. Toisten kasvoja ajatellaan enemmän kuin omia. Hierarkiset toimintatavat tulevat selkärangasta eivätkä välttämättä ole sen syvällisempiä kuin mitkä tahansa automaatiolla toteutetut käytössäännöt.)

Jopa kuuluisa opetus “kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan” alkaa lähtökohtaisesti omasta navasta. Tästä kiertää toisenlainenkin versio, joka menee suunnilleen näin: Älä kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan – makunne voivat olla erilaiset.

Ihmisellä on (ollut ammoisista ajoista alkaen) taipumus pitää itseään luomakunnan keskuksena.

How Do You Live on ihan kiinnostava teos, joskin jotkin kohdat koin hieman puuduttavina. En myöskään jaa kaikilta osin samantyyppistä katsomusta kuin eno kirjeissään opettaa. Kaiken kaikkiaan lukemisen arvoinen – ja myös ajattelemisen, jos ajatella haluaa.

Kirjablogi 20 vuotta

Kaksikymmentä vuotta eikä suotta. Perustin kirjablogini Vuodatukseen vuonna 2006, jolloin kirjablogeja oli vain kourallinen jos sitäkään. Kerrankin olin mukana ensimmäisessä aallossa, vaikka yleensä hiihtelen perässä. Bloggaamisen (muulla kuin kirjablogilla) aloitin vuotta aiemmin eli 2005.

Olin aikeissa juhlavuoden kunniaksi kirjoittaa kirjablogini synnystä, mutta olenkin kertonut siitä (ja muustakin bloggaamiseen liittyvästä) jo parisen vuotta sitten blogini täytettyä 17 vuotta, joten turha tässä on toistella samoja asioita.

Kaksikymmentä vuotta on kuitenkin aika iso siivu elämästä. Kaksikymmentä vuotta olen hoivannut tätä pientä blogiani (joka on blogeistani pitkäikäisin ja ainoa aktiivinen tällä hetkellä), joka tuottaa minulle suunnattomasti iloa. Siinä missä lukeminenkin.

Suurin mullistus lukemisessa tapahtui 2009 muuttaessani (pois Suomesta) Lontooseen. Sitä ennen luin pääasiassa suomeksi ja vain ani harvoin tartuin englanninkieliseen kirjaan. En kokenut tuolloin erityistä tarvetta lukea englanniksi, koska suomeksikin löytyi luettavaa.

Muuton jälkeen oli tietysti selvää, että lukukieltä täytyy vaihtaa, jos aikoo jatkaa lukemista. Lukemattomuus ei minulle ollut eikä ole vaihtoehto, joten aloin tutustua “uuteen” tapaan lukea.  Koska en ollut aiemmin juuri englanniksi lukenut, kesti jokusen hetken ennen kuin siihen tottui ja lakkasin kaipaamasta suomeksi lukemista. Sillä kyllä vain, aluksi kaipasin nimenomaan suomen kieltä ja suomeksi lukemista.

 

Sittemmin tilanne on kääntynyt ja saan patistaa itseäni lukemaan suomeksi. Se sujuu parhaiten, kun käy Suomessa, sillä siellä se (suomeksi lukeminen) tuntuu luontevalta. Jostain syystä täällä kotona suomeksi lukeminen on alkanut tuntua oudolta ja siksi kirjahyllyjä ja kasoja lämmittää lukuisat lukemattomat suomenkieliset kirjat. Pitäisi kaapia ne kaikki (lukemattomat) esiin ja perustaa niille oma hylly. 

Niistä voisi koota pinon vaikka hyllynlämmittäjä-haasteen. Se olisi varmaan todella hyödyllistä, sillä esimerkiksi viime vuoden hyllynlämmittäjä-haasteesta sain luettua nolla kirjaa. Mutta olisi ainakin pino tehtynä.

Suurin muutos lukukielen vaihtamisessa tapahtui kuitenkin lukemistossa, vaikka intressini sinänsä eivät muuttuneet (ovat kyllä vuosien saatossa laajentuneet). Englanninkielinen kirjatarjonta suomenkieliseen verrattuna on sata- ellei tuhatkertainen ja avasi ovet ja ikkunat paikkoihin, joihin en ajatellut minulla aiemmin olevan pääsyä. Nykyään vaivaa runsaudenpula ja koska kaikkea en ehdi elämäni aikana kuitenkaan lukea, on karsittava ankaralla kädellä.

Olen havainnut, että suurimmasta osasta lukemistani kirjoista ei ole saatavilla suomennosta. Tällä hetkellä luen V.V. Ganeshananthanin romaania Brotherless Night, joka on julkaistu 2023. Siitä ei ole suomennosta ainakaan toistaiseksi eikä varmaan ole tulossa, ellei kirjailija voita jotain kansainvälistä palkintoa esimerkiksi seuraavalla romaanillaan, jos sellainen on tulossa.

Vastikään luin (mielipide tulee, kun tulee) myös Yoshino Genzaburon romaanin How Do You Live?, jota pidetään Japanissa klassikkona, se on julkaistu alun perin 1937. Tutkailujeni mukaan siitä ei ole suomennosta saatavilla, englanninnos on vuodelta 2021.

Sen sijaan Tatsuya Endon mangasarjasta Spy x Family on olemassa myös suomennos. Tai en tiedä onko koko kaikkia sarjan kirjoja (joita on 16, seitsemästoista ilmeisesti tulossa) suomennettu, mutta ainakin osa on. Olen lukenut ensimmäisen kirjan ja pidin siitä kovasti, toisen kirjan varasin jo kirjastosta ja sitä odottelen saapuvaksi joskus.

Lukurikasta viikonloppua!

Kostosta ja anteeksi antamisesta

Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa teki minuun niin voimakkaan vaikutuksen, että kiireesti halusin jatkaa trilogian parissa. Toisen osan luin englanniksi.

Pierre Lemaitre: All Human Wisdom
alkuper. Couleurs de l'incendie, 2018
MacLehose Press, 2021
ranskasta englannintanut Frank Wynne
suomennettu nimellä Tulen varjot


Aikaa on kulunut edellisen kirjan tapahtumista. Nyt on päästy vuoteen 1927, edelleen Pariisissa ollaan.

Trilogian toisen osan keskiössä on Madeleine Péricourt, joka vilahteli edellisessä kirjassa, mutta pääasiassa sivuhenkilönä. Madeleinen avioliitto Henri d’Aulnay-Pradellen kanssa rysähti karille mutta suhteesta jäi muistoksi poika, Paul, joka on äitinsä silmäterä.

All Human Wisdom alkaa Madeleinen isän, varakkaan pankkiiri Marcel Péricourtin (tuttu niinikään ensimmäisestä kirjasta) hautajaisista. Hautajaisista tulee traaginen fiasko, kun Paul putoaa ikkunasta kesken hautajaissaattueen – vieläpä suoraan sinne saattueeseen.

Lukijalle tulee siten heti alkuun selväksi, että romaanin tyyli on edellisen tapaan (musta)humoristinen ja koominenkin, lisäksi henkilöhahmot ovat jossain määrin itsekin koomisia jopa överillä tavalla, mutta jostain syystä se ei häiritse minua. Olen nihkeä huumorin suhteen, mutta Lemaitren tyyli ihastutti minua jo Näkemiin taivassa -romaanissa ja nyt myös tässä.

Paul vammautuu vakavasti, mutta jää sentään henkiin. Madeleine perii isänsä massiivisen omaisuuden, mutta raha ei häntä varsinaisesti kiinnosta – pääasia, että sitä on, sillä ajatukset pyörivät Paulissa ja Paulin toipumisessa.

Kenties syntymä-äveriään asemansa takia Madeleinelle raha on itsestäänselvyys, jota vain on. Isänsä Marcel ei koskaan kannustanut tytärtään perehtymään (raha)talousasioihin, koska Madeleinehan on vain nainen jonka tehtävä on avioitua ja sitten olla vaimo ja äiti.

Siksipä ei ole järin suuri yllätys, että Madeleinen runsaat perintörahat hupenevat – tai suorastaan katoavat – noin vuodessa. Ei Madeleine toki niin typerä ole, ettei mitään rahasta tajuaisi ja söhräisi varansa silkkaa tyhmyyttään. Hän saa siihen apua lähempää kuin uskoisi samalla kun puukko osuu selkään. Ja kun puukko on selässä, on myöhäistä itkeä. 

Onneksi voi vetää puukon irti, hoitaa haavan ja ryhtyä suunnittelemaan kostoa. Madeleine onnistuu kasaamaan ympärilleen lojaalin ryhmän ja henkilö henkilöltä Madeleine aikoo niin sanotusti ampua alas petturit ja pahantekijät.

All Human Wisdomia voi pitää kostoromaanina, sillä se (kostaminen) on erittäin keskeinen, jopa kantava teema kirjassa. Olen kostamisen ystävä. On jotakin erittäin tyydyttävää siinä, kun paha saa palkkansa. Minua kiehtoo myös lukuisat eri tavat kostaa aina elegantista kostosta kunnon goreen. All Human Wisdom edustaa eleganttia.

Kostoteemoja esiintyy usein aasialaisissa sarjoissa ja elokuvissa. Japanilainen klassikkoelokuva Lady Snowblood teki aikoinaan suuren vaikutuksen. Siinä kosto on brutaalia ja veristä. Kirjoista tulee mieleeni oitis Kanae Minaton Confessions, joka edustaa hillittyä ja tyylikästä koston muotoa.

Tiedostan, että monet suhtautuvat kostoon ja kostamiseen negatiivisesti. Pitäisi kääntää toinen(kin) poski ja käsitellä asiat jotenkin rakentavasti ihan vaan vaikka mielessään tai näin modernina aikana psykoterapiassa. Sitten antaa vaikka väkisin anteeksi (vaikkei edes pyydetä), koska muutenhan ei voi päästä tapauksesta yli.

Olen täysin eri mieltä anteeksi antamisesta. On tekopyhää (ja mielestäni jopa omituista) antaa anteeksi jollekin, joka ei edes anteeksi pyydä. Tärkeintä on tehdä päätös: joko voi aidosti antaa anteeksi tai sitten ei. Jos ei, niin sekin on päätös ja sen kanssa voi jatkaa elämäänsä ja ajan kanssa asia menettää merkitystään – siitä voi mahdollisesti oppia tai löytää uuden kulman. Se että väkisin yrittää antaa anteeksi on yhtä tyhjän kanssa: se vasta vaivaakin eikä jätä ikinä rauhaan.

En ole kostonhimoinen ihminen, koska olen sellaiseen liian laiska ja intohimoton (tosin en ole kokenut äärimmäistä pahuutta, joten en tiedä miten sellaisessa tapauksessa toimisin: syntyisikö pakottava kostonhimo. Nimittäin kaipa sillekin on rajansa, mitä sietää). Lisäksi ajattelen, että meillä kaikilla on omat taakkamme. Kaikki saavat melko varmasti kokea kärsimystä jossain vaiheessa elämäänsä joka tapauksessa, joten se siitä.

Mutta fiktiossa – niin kirjallisuudessa kuin erityisesti aasialaisissa sarjoissa/elokuvissa – aihe kiehtoo. Kenties siksi, että fiktion myötä voi turvallisesti nauttia kostamisen monimuotoisuudesta ja niistä tunteista, joita onnistunut kosto herättää.

Niin että Pierre Lemaitre osui nyt kostohermooni omintakeisella tyylillään. Bravo.

Trilogian kirjat:

Näkemiin taivaassa/The Great Swindle
Tulen varjot/All Human Wisdom
Tuhon lapset/Mirror of our Sorrows

Välipalakirja: Hiljainen potilas

Välipalakirja. Olen miettinyt, mitä sillä tarkoitetaan. Tai pikemminkin pohtinut, mitä se omalla kohdallani tarkoittaa, koska muiden mietteistä ja asenteista en voi ottaa vastuuta saati esittää oman tulkintani olevan kaikkia koskettava.

Välipala(kirja) edustaa minulle sellaista lukemista, jonka oletan olevan suhteellisen kevyttä, nopealukuista ja koukuttavaa. Se on kuin piknik, jossa kaikki esivalmistelut on tehty puolestani: liina on levitetty pihanurmelle tai minne tahansa sopivaan miljööseen, eväskori aseteltu somasti, lautanen ja aterimet jo odottavat. Liinalla odottaa myös Syöttäjä, joka annostelee ruuan ja kuljettaa sen suoraan suuhuni. Ruoka on pehmeää, ei tarvitse juuri purra. Sen kun nielaisee.

Välipalakirjaa lukiessa ei tarvitse märehtiä. Ottaa vain vastaan, nielaisee ja odottaa seuraavaa suupalaa. Välipalakirjan lukeminen on kutakuinkin 40 prosenttia nopeampaa kuin jonkin muun kirjan. Lukunopeus minulla on melko vakio, mutta koska ei tarvitse pysähtyä jauhamaan, kirja etenee kuin luotijuna.

Välipalakirja on myös sellainen, ettei varsinaisesti harmita, jos sen skippaa. Jääväthän välipalat muutenkin joskus tai usein syömättä, kun ei vain tee mieli. Välipalalle on kuitenkin paikkansa, esimerkiksi jotakin Tiettyä Kirjaa odotellessa on sopivaa tarttua välipalaan, jonka voi tarpeen tullen hotkaista nopeasti pois alta ennen kuin päivällinen on valmis.

Alex Michaelidesin trilleri The Silent Patient (Orion 2019, s. 339, suom. Hiljainen potilas) edustaa (minulle) melko täydellistä välipalaa. En tosin tiennyt sitä alkaessani lukea kirjaa, koska minulla oli odotuksia.

Nimittäin.

Kannen sisäsivut on omistettu lukuisille markkinointilausahduksille. Mark Edwards hehkuttaa, että kirjassa on “A twist that will blow your mind”. Wow, tajunnanräjäyttävä käänne luvassa.

Blake Crouchin kehu menee astetta pidemmälle sillä hänen mielestään kirjassa on “one of the most shocking, mind-blowing twists in recent memory.” Huh huh, ihan jo jännittää.

John Marrs kuvailee kirjan olevan “the definition of a page turner” ja hänen kuvaukseensa yhdyn. The Silent Patient nimittäin on erittäin koukuttava ja odotuksia nostattava. Nostetut odotukset harmillisesti haihtuvat sen tajunnanräjäyttävän käänteen tapahtuessa ihan kirjan lopussa. Minulla oli aavistus, mutta se meni hieman ohi. Sillä ei sinänsä ole merkitystä. Merkitystä on sillä, että tuon tajunnanräjäyttävän käänteen takia osa tarinasta on aivan turha. Tavallaan jopa ei-perusteltavissa oleva. 

Tiivistelmä:

Alicia Berenson ampuu miehensä kuoliaaksi eikä sen jälkeen sano sanaakaan. Hän päätyy psykiatriselle osastolle sairaalaan hoidettavaksi. Kahdeksan vuotta myöhemmin muuan psykoterapeutti Theo Faber hakeutuu kys. sairaalaan töihin aikeenaan auttaa Aliciaa ja saada hänet vihdoin puhumaan.

Kirjaan on upotettu pätkiä Alicia Berensonin päiväkirjasta. Siinä on omituinen tyyli. Kuka kirjoittaa päiväkirjaa kuin romaania sisältäen tarkat dialogit. Päiväkirjan tyyli ei juuri eroa muusta kirjan tyylistä.

Theo Faber taas on (yllätys yllätys) traumatisoitunut psykoterapeutti, joka oman taustansa takia haluaa auttaa toisia.

Jostain syystä tämä kirja kävi hermoilleni. Minua ärsyttivät sekä psykologiset että terapiaistuntoihin liittyvät kuvaukset. Olivat mielestäni kliseisiä, romantisoitujakin. 

Goodreadsissa kirja on saanut hyvän vastaanoton, joten kannattaa sieltä lukea innostuneempia mietteitä.

Lukuvuosikatsaus 2025

Yleensä julkaisen lukuvuosikatsauksen joko joulukuussa tai tammikuussa, mutta tänä vuonna se viivästyi. Harkitsin, etten tee sitä ollenkaan mutta sisäinen pakkomielle on eri mieltä. Eli mitä ja kuinka paljon tuli luettua viime vuonna?

Luin yhteensä 48 kirjaa, joista

8 suomeksi.
40 englanniksi.

Lukutavoitteeni oli 50, kuten aina. Tavoitetta en saavuttanut, mutta en sen takia kyynelehdi. Vuonna 2024 luin 51 kirjaa ja sitä edellisenä 47 eli kovin suurta heittelyä ei lukumäärissä ole viime vuosina esiintynyt.

Koen lukumäärän ihan hyvänä, vaikka periaatteessa kiva olisi jos hieman enemmän saisi luettua. Toisaalta olen lukijana märehtijä enkä koe mielekkääksi hotkia kirjoja pikalukemalla, vaikka sellaiseen tarvittaessa taivunkin (yleensä mitä “huonompi” kirja, sen nopeammin luen). En nauti nopeasta lukemisesta ja koska minulla ei sinänsä ole kiire kirjojen kanssa, pidän lukutemponi minulle luontaisena ja märehdin rauhassa.

Suomeksi voisi lukea enemmänkin, kuten joka vuosi huokaan, mutta mitään ei asialle nähtävästi tapahdu. Luen suomeksi pääasiassa Suomessa. Tosin ostin viime kuussa useamman superkiinnostavan suomenkielisen kirjan Suomessa käydessäni, joten...

Sukupuolijakauma:

Naiset: 28
Miehet:20

Sukupuoli ei ole edelleenkään valintaperuste sille, mitä otan lukuun eli jakauma on sattumanvarainen ja näyttääpi suosivan naisia.

Tähän sama huomio kuin viime vuonna:

Muunsukupuolisia ei tänä vuonna listalta löydy (viimeksi löytyi vuonna 2022). Syy lienee se, että kirjailijana heitä ei taida ainakaan toistaiseksi paljon toimia tai sitten en vain tiedä heidän kirjoistaan tai kirjansa eivät minua kiinnosta. Valitsen luettavaksi kirjoja, jotka minua kiinnostavat. Kirjailija (ja hänen sukupuolensa) on minulle melko yhdentekevä (paitsi tietenkin siinä mielessä, että ilman kirjailijaa en voisi lukea hänen upeita teoksiaan).

Maajakauma:

Kirjoja luin kolmestatoista eri maasta, mikä on aika vähän jos vertaa vuoteen 2024, jolloin eri maita oli peräti kaksikymmentä. Yhden uuden maavalloituksen sain kuitenkin tehtyä, nimittäin Palestiinan.

Maat ja kirjailijat:

ETELÄ-KOREA

1. Mi-ye Lee

IRLANTI

1. Liz Nugent

ITÄVALTA

1. Marlen Haushofer

JAPANI

1. Gengoroh Tagame
2. Miyuki Miyabe
3. Seishi Yokomizo
4. Satoshi Yagisawa
5. Keigo Higashino

KANADA

1. Jason Fung
2. Craig Shreve
3. Amanda Peters

NIGERIA

1. Buchi Emecheta
2. Abi Daré (asuu Briteissä)
3. Leye Adenle (asuu Briteissä)
4. Oyinkan Braithwaite

PALESTIINA (maavalloitus)

1. Adania Shibli

RANSKA

1. Gael Faye (myös Ruandan kansalainen)
2. Aube Rey Lescure (lisäksi mahdollisesti myös Yhdysvaltojen kansalaisuus)

SAKSA

1. Romy Hausmann
2. Sebastian Fitzek

SUOMI

1. Heli Laaksonen
2. Tuomas Kyrö
3. Neil Hardwick (myös UK:n kansalaisuus)
4. Anna Soudakova
5. Maritta Lintunen
6. Vy Tram (vietnamilaiset sukujuuret)
7. Tatiana Elf
8. Arttu Tuominen

UK

1. Lola Jaye
2. Abir Mukherjee
3. David Nicholls
4. Chris van Tulleken
5. Foluso Agbaje (nigerialaiset juuret, en tiedä kansalaisuutta)
6. Hafsa Zayyan (puoliksi nigerialainen ja pakistanilainen, varttunut pääasiassa UK:ssa ja asuu Lontoossa)
7. Kate Foster

UNKARI

1. Jozsef Debreczeni: Cold Crematorium

USA

1. Parini Shroff (intialaiset juuret, mutta vissiin Yhdysvaltain kansalainen)
2. Jaycee Dugard
3. Kylie Lee Baker
4. Yangsze Choo (myös Malesian kansalaisuus)
5. Lauren Groff
6. Angie Kim (korealaiset vanhemmat, perhe muutti Usaan Angien ollessa 11-vuotias)
7. Emiko Jean (japanilainen tausta)
8. Gregg Olsen

Uutuudet eli 2025 julkaistut:

Uutukaisia luin peräti neljä, hurja meininki. Ei ihan pohjat, mutta melkein: viime vuonna luin kolme.