Hae tästä blogista

perjantai 20. marraskuuta 2026

tekotaidetta ja tekoihmisiä?

Erään suomalaisen puolueen puheenjohtaja ilmoitti joskus kulttuurin olevan luksuspalvelu. Luinpa juuri romaanin, jossa moinen tokaisu pitää paikkansa. Ling Ling Huangin lähitulevaisuuteen sijoittuvassa dystopiassa Immaculate Conception taide on tarkoitettu ns. paremmalle väelle.

 

Ling Ling Huang: Immaculate Conception
Canelo, 2025
s. 273
 

Köyhälistö tai muu alempiarvoinen aines ei taidetta tarvitse ja itse asiassa on parempi, etteivät nämä ”ihmisryhmät” muutenkaan kohtaa toisiaan. On parempi, etteivät alempiarvoiset näe eliittiä, sillä se voisi herättää kateutta ja harmistusta. Yhtä lailla eristäminen suojaa eliittiä, sillä olisihan se aivan kaameaa nähdä rupusakin ahdinko. Siksipä asuinalueille on rakennettu “buffereita” erottamaan eliitti taviksista.

Ydinalueen ulkopuolelta kotoisin olevalla Enkalla käy tuuri, kun hän pääsee eliitin alueella sijaitsevaan taidekouluun, josta hän on haaveillut lapsesta lähtien. Että pääsisi opiskelemaan taidealaa ja saisi itse tehdä taidetta. Koulussa hän tutustuu kiehtovaan Mathildeen ja heidän välilleen syntyy syvä ystävyys. Mystinen ja taiteellisesti lahjakas Mathilde herättää Enkassa monenlaisia tunteita.

Minulle herää kaikenlaisia kysymyksiä, kuten oletettavasti on tarkoituskin. Esimerkiksi mikä on taidetta? Romaanissa sivutaan (eri nimellä tosin) tekoälyn luomaa taidetta, joka mullistaa taideopiskelunkin eikä niin hyvällä tavalla. Miten tehdä omaperäistä taidetta, kun joku voi ohjelmaa käyttäen tehdä saman vain nappia painamalla. Monen opiskelijan näyttelysuunnitelmat menevät puihin, kun selviää että kaikki ideat on jo toteutettu.

Tarinan edetessä kierrokset lisääntyvät. Taide saa yhä absurdimpia muotoja. Taide ja taiteilija sulautuvat yhteen, kun taiteilija on osa taidetta enkä nyt tarkoita perinteistä performanssitaidetta, vaan jotain huomattavasti överimpää – tieteen ja taiteen sekoitusta, joka saa kyseenalaistamaan taiteen eettisyyden. Jos ei romaanissa, niin lukijassa.

Nimittäin, taide tässä romaanissa lipsuu monien (oikeassa elämässä vielä olevien) sopivuuskäsitysten ulkopuolelle saaden yhä irvokkaampia muotoja. Joskus yleisökin voi osallistua taiteeseen. Ei riitä, että taidetta katsoaan: sen voi vaikka syödä ja siinä piehtaroida. Taiteen kuuluu herättää niin voimakkaita tunteita, ettei niitä edes tunnista. Mikään laimeampi ei kelpaa, kun etsitään suuria elämyksiä.

Immaculate Conception herättää kosolti kysymyksiä, mutta vastaukset jäävät lukijan pohdittavaksi. Ja hyvä niin, sillä moniin kysymyksiin ei taida varsinaisia vastauksia ollakaan, koska monet tilanteet ovat toistaiseksi hypoteettisia oikeassa elämässä. Mutta tieteen alati kehittyessä – tiede ei muuten itsekseen kehity, vaan ihminen sitä kehittää ja luo, for now – sopii miettiä kuinka kauan ja millainen on suunta, johon ihmiskunta kulkee ja onko mahdollista (tai edes haluja) muuttaa suuntaa.

Kiehtova romaani, joka ei ihan heti mielestä haihdu. Taiteen lisäksi merkittäviä teemoja ovat trauma, ystävyys, kateus ja ihmisyys. Tässä siis varmasti yksi tämän vuoden mieleenpainuvimmista kirjoista (listauksen teen melkein perinteiseen tapaan joskus vuodenvaihteen tienoilla). 


Kirjailijan sivut.

sunnuntai 15. marraskuuta 2026

Lähtijät (lyhyesti)

Fumio Obatan sarjakuva (tai graafinen novelli) Just So Happens (Jonathan Cape 2014, s. 160) kertoo japanilaisesta Yumikosta, joka muuttaa Britteihin ja tapahtuu se perinteinen eli hupsista tänne jäin ja jään. Moni on lähtenyt ja jäänyt sille tielleen, vaikka alun perin piti palata.

Yumikon on tarkoitus palata Japaniin, mutta vuosien aikana hän onkin rakentanut Lontooseen uuden elämän eikä paluu enää tuntunut niin yksinkertaiselta. Kun hän matkustaa Tokioon isänsä hautajaisiin, hänen täytyy kohdata sekä menneisyytensä että tulevaisuutensa ja tehdä jonkin sortin tilinpäätös elämäntilanteestaan ja toiveistaan.

Sivuhuomiona: Fumio Obata on japanilainen taiteilija, joka itsekin lähti Brittilään 1991 ja jäi sille tielleen. Aihepiiri on hänelle siis varsin tuttu, mutta teos on täysin fiktiivinen.

Fumio Obatan piirrostyyli suurpiirteistä ja pelkistettyä, miellyttävän selkeää ja esteettistä. Tarina itsessään on melko kevyt, olisin kaivannut siihen syvällisempää käsittelyä.

Fumio Obatan sivut.

Chris Broad: Abroad in Japan
Penguin, 2023
s. 304

Toinen lähtijä on Chris Broad, joka jättää taakseen Brittilän kesällä 2012 asettuakseen Japaniin. Broad tulee valituksi (kielen)opetusohjelmaan (JET, Japan Exchange and Teaching) ja päätyy Sakataan, jossa hän viettää kolme vuotta opettaen englantia. Joillekin Broad voi olla tuttu YouTube-kanavastaan Abroad in Japan, jota hän alkoi pitää Sakataan saavuttuaan. Minulle se ei ollut ennestään tuttu.

Abroad in Japan on hauska ja sopivan informatiivinen muistelmateos Broadin elämästä, kommelluksista ja sopeutumisesta Japaniin ja maan tapoihin, kulttuuriin ja kieleen. Teos käsittää kymmenen vuotta valittuja paloja Broadin elämästä ensin Sakatassa ja myöhemmin muualla Japanissa. Pidän Broadin humoristisesta otteesta ja pakko arvostaa hänen rohkeuttaan hypätä tuntemattomaan useammankin kerran.

Ja kuten arvata saattaa, tämäkään lähtijä ei palannut vaan jäi sille tielleen. Chirs Broadilta on julkaistu vastikään uusi teos Journey Across Japan: Adventures off the Beaten Path, jonka aion tietysti lukea myös.

 

Kolmas lähtijä: Minä. Lähdin Suomesta Lontooseen 2009 mieheni ja kahden matkalaukun kanssa. Lontoon piti olla vain välietappi ja tarkoituksemme oli jatkaa Yhdysvaltoihin. Kävi kuitenkin niin, että Visa-prosessin venyessä kiinnyimmekin Lontooseen ja keskeytimme hakuprosessin. Paras päätös ever.

Juhannuksena 2022 muutimme tänne korpeen. Lontoolla on aina paikka sydämessäni, mutta nyt sydän on täälläkin. Sydän on myös Helsingissä. Nämä kolme paikkaa ovat sydämeni koteja. Helsinki (ja Suomi yleensä) on tosin minulle nyttemmin osin nostalgian kuorruttama kaupunki, joka on hyvin erilainen kuin silloin kun sieltä lähdin seitsemäntoista vuotta sitten. Minun Suomeni pysähtyi vuoteen 2009, minä itse en.

tiistai 10. marraskuuta 2026

Kohtalottomuus

 

Imre Kertész: Kohtalottomuus
alkuper. Sorstalanság, 1975
Otava 2003
suomentanut Outi Hassi
s. 240

Imre Kertészin romaani Kohtalottomuus on toden totta melko erilainen keskitysleirikuvaus verrattuna niihin, joita olen aiemmin lukenut. 

Sivuliepeen teksti osuu romaanin ytimeen ja siksi liitän sen tähän:

Erikoinen ja erilainen kertomus teini-ikäisen pojan tiestä Auschwitziin, Buchenwaldiin ja Zeitziin kuvaa keskitysleirien elämää viileästi ja toteavasti, niin että ”pelko ja järkytys, jota lukija ei löydä pojan kertomuksesta, syntyy lukijassa itsessään”.

Aloitellessani lukea kirjaa mietin miten tällainen on mahdollista. Avainsana on kenties kirjan kertojan eli György Kövesin 15 vuoden ikä, jolloin hän vielä on jokseenkin tietämätön keskitysleirien todellisista kauhuista, vaikka niiden olemassaolosta tietysti tietääkin. Ehkä nuoren on vaikea uskoa, että mitään niin brutaalia voi olla olemassa. Että ihmiset voivat oikeasti olla niin julmia – ilman syytä, kuten kertoja kokee. Sillä ei kai juutalaisuus voi itsessään mikään syy olla ja kuitenkin György pohtii, että kyllähän se on “vika” ja se johtaa tietynlaiseen menettelyyn.

Györgyn ylenpalttinen mietiskely tai pikemminkin yliymmärtäminen johtaa siihen, ettei hän näe julmuutta silmiensä edessä sellaisena kuin se on. Kaikelle tuntuu löytyvän looginen syy ja ihan perusteltu sellainen. Näin voi toimia nuoren mieli, kun maailma ja yleinen elämänkokemus ei ole sitä vielä turmellut. Silloin on vielä vaikea uskoa niin järjestelmälliseen julmuuteen. Siinä iässä on itse vielä kuolematon.

Yllä olevassa kappaleessa en vähättele nuoria

(sivuhuomio: noin yleisesti ottaen en voi sietää ikään vetoamista, mutta tässä koen sen olevan perusteltua ja se tapahtuu hyvässä hengessä toisin kuin niissä typerissä lausahduksissa tyyliin “olet vielä niin nuori” tai “et sinäkään enää niin nuori ole” tai “ymmärrät sitten, kun olet siinä ja siinä iässä” ja lässyn lässyn),

vaan muistelen millainen olin itse samanikäisenä ja tulkitsen tekstiä sitä kautta (huom: sain varttua ilman somea [ja keskitysleiriä] ja sen vaikutusta mieleen). Toisin sanoen tulkintani tästä kirjasta on erittäin subjektiivinen, koska peilaan sitä (ajatuksia, en tapahtumia) teini-ikäiseen itseeni: sitä kautta koen voivani ymmärtää kertojaa. Tunnistan nimittäin hänen ajattelussaan samoja piirteitä kuin minullakin oli. On edelleen, mutta eri tavalla.

Luonnollisesti en ole elänyt keskitysleirillä, mutta se ei tarkoita, etteikö tiettyjä ajatuskaavoja voisi ymmärtää. Ne kaavat ovat olemassa olosuhteista riippumatta.

Tuossa iässä uskoi pääasiassa ihmisten hyvyyteen, silloinkin kun oli vaikeaa. Koska jotensakin “vika” tai “epämiellyttävä poikkeavuus” – olivat ne mitä tahansa – oli enemmänkin itsessä kuin muissa. Siitä huolimatta, ettei oikein tajunnut mitä itsessä oli vialla. Samoin ajattelee mielestäni kirjan kertoja, joka pohtii juutalaisuuttaan ja miettii, mikä siinä on niin kamalaa samalla kuitenkin hyväksyen, että jotain vikaahan siinä täytyy olla.

Teini-ikäisenä kuolema tuntuu melko kaukaiselta – siitä huolimatta, vaikka sitä ajattelisi ja pohtisi. Kuitenkin, 15-vuotias on niin nuori että kuolema on melko vieras konsepti etenkin siinä mielessä, että se osuisi omalle kohdalle (edellyttäen ettei itsellä ole sellaista fataalia sairautta, jonka takia asia olisi ollut pakko kohdata). Kuolema on jotakin sellaista, joka tapahtuu muille, mutta ei vielä itselle. Tosin tarinan edetessä alkaa György taipua ja kuolema näyttäytyä mahdollisena myös hänen kohdallaan. Mutta siinä vaiheessa hän ei enää välitä mistään.

Analyyttinen ja asioita ymmärtämään pyrkivä pohdiskelu voi osin olla myös puolustusmekanismi, tapa selviytyä. En tosin usko, että varttuneempi ihminen tällaiseen kykenisi (itse en ainakaan enää tässä iässä), sillä siihen mennessä maailman raadollisuus on yleensä jo niin marinoinut ja muokannut henkilöä, ettei ruman kauniiksi tai edes loogiseksi selittäminen voi enää mitenkään onnistua.

Huomasin itsessäni mielenkiintoisen piirteen kirjaa lukiessani, joten siteeraan kertaukseksi vielä sivulievettä: “pelko ja järkytys, jota lukija ei löydä pojan kertomuksesta, syntyy lukijassa itsessään.”

Minussa ei syntynyt pelkoa eikä järkytystä. Seisoin kertojan vierellä kuin haamu, yhtä viileänä ja odottavana. En tuntenut oloani turvalliseksi, mutta en varsinaisesti pelännytkään. Siinä vieressä seisoin ja odotin, mitä tuleman pitää. 

Sanotaan, että paniikki synnyttää paniikkia. Uskon, että tyyneys synnyttää tyyneyttä. Jos kertojan asenne olisi ollut toisenlainen, olisin varmaan itsekin lukijana reagoinut toisin. Sillä olen toki lukenut keskitysleireihin liittyvää kirjallisuutta, jotka ovat herättäneet aivan erilaisia tuntemuksia, vaikka tapahtumat ovat näennäisesti samoja kuin tässä kirjassa.

Kertoja ehtii viettää yhteensä noin vuoden eri keskitysleireillä, kunnes sota päättyy ja kaikki vangit vapautetaan. Tuo vuosi jättää arvet kertojaan, vaikka hän ei sitä suorasanaisesti myönnä. Keskustellessaan vanhojen naapureidensa kanssa Unkariin palattuaan hän suorastaan tuohtuu, kun toinen heistä kauhistelee hänen oletettuja koettelemuksiaan.

Ymmärrän kertojaa: kukaan ei halua, että joku tulee kauhistelemaan kuinka kaameita on kokenut ja jeesustelemaan miten paskaa hänen elämänsä keskitysleirillä on ollut. Mitäpä he siitä tietävät, kun eivät siellä olleet. Mieti itse: miltä tuntuisi, jos joku kauhistelisi sinun elämääsi – siitäkin huolimatta, että siinä olisi ollut vaikeuksia tai kauheuksia.

Otaksun, että kertojamme haluaa tulla ymmärretyksi, ei kauhistelluksi, tietyllä tavalla, jonka vain hän itse tietää. Vaan tuntuu siltä, että harva ymmärtää häntä siten kuin hän toivoisi. 

Kertojan mielestä hän on itse valinnut tiensä, ottanut askeleensa. Näin lukijana voi toki miettiä, kuinka vapaaehtoisesti hän on askeleensa ottanut. Oliko hänellä muita vaihtoehtoja.

Jos ajatellaan ihmisellä olevan kohtalo, on aivan sama mitä tapahtuu, koska kaikki tapahtuu joka tapauksessa: silloin ei voi olla vapaata tahtoa. Jos taas on vapaa tahto, ei voi olla kohtaloa. Molemmat eivät voi olla olemassa yhtä aikaa ja koen, että kertoja valitsee uskoa vapaaseen tahtoon. Hence, kirjan nimi: Kohtalottomuus.

Joka tapauksessa esitin heille mielipiteeni: Ihminen ei koskaan voi aloittaa uutta elämää, ainoastaan jatkaa vanhaa.

Amen.

Vaikuttava teos, joka antoi kosolti ajattelemisen aihetta – ei niinkään keskitysleireistä vaan elämästä ja sen eri vaiheista yleensä. Menee heittäen suosikkeihini.

keskiviikko 4. marraskuuta 2026

Omituiset kuolemat Gokumon-saarella

Luin jokunen aika sitten Jiro Akagawan dekkarin a Game of Cat and Killer, joka on julkaistu Japanissa 1978, mutta vasta tänä vuonna se on yllättäen käännetty englanniksi. Akagawa ei ole ainoa japanilainen kirjailija, jolta on alettu näin “myöhäisherännäisesti” kääntää kirjoja: hän on pikemminkin yksi monista.

Seishi Yokomizon etsivä Kosuke Kindaichi -sarjaa alettiin kääntää englanniksi 2019 kirjalla (The Honjin Murders), joka on alun perin julkaistu Japanissa 1946. Luen harvakseltaan japanilaisia arvoitusdekkareita, lähinnä silloin kun kaipaan mystistä tarinaa ja pakoa tästä ajasta ja paikasta.

Pakomatkan tulee olla kohtuullisen rento, sellainen jossa tarjoilu pelaa eikä tarvitse itse liikaa ajatella. Sen kun istuu, nauttii miljööstä ja ottaa vastaan mitä annetaan. Siihen tämäntyyppiset kirjat ovat oivallisia.

Seishi Yokomizo: Death on Gokumon Island
alkuper. 獄門島, 1948
Pushkin Press, 2022
japanista englannintanut Louise Heal Kawai
s. 317

Tokio 1946. Toinen maailmansota on juuri päättynyt ja nuoria miehiä alkaa palailla tantereilta takaisin kotiin. The Honjin Murdersista tuttu etsivä Kosuke Kindaichi on noiden nuorukaisten joukossa ja hän lupautuu viestinviejäksi, mitä varten hänen on matkustettava kyseenalaista mainetta nauttivalle Gokumon-nimiselle saarelle.

Tähän väliin totean, että vaikka kyseinen saari on fiktiivinen, on sen tarinaan sotkettu luovasti muinaista paikallis- ja merirosvohistoriaa. Näin syntyy mielenkiintoinen miljöö ja ilmapiiri.

Kindaishi saapuu huonojen uutistensa kanssa saarelle eikä kestä kauan, kun tapahtuu groteski murha ja sitten toinenkin. Kindaishin vierailu saarella pitkittyy murhia tutkien: onhan hän etsivä ja itse asiassa ulkopuolisena itsekin jonkin sortin epäilty.

Kirja noudattelee melko samanlaista kaavaa kuin kahdessa aiemmassa lukemassani sarjan kirjassa (ja monissa muissakin dekkareissa). Tapahtuu rikos, sitä selvitellään ja siinä sivussa paljastuu kaikenlaista keskeisten henkilöiden taustoista ja ihmissuhteista, mikä on minulle näissä kirjoissa se mielekkäin osuus (ja syy miksi näitä edes luen miljöön ja aikakauden lisäksi).

Arvoitusdekkarin luonteelle ominaisesti tapaukset ovat usein niin kryptisia ja monimutkaisia, että niitä on melko vaikea lukijan arvata – ainakaan kokonaisuudessaan. Mahdollisen tekijän voi ehkä arvata, mutta merkittävää on, miten rikos on tehty, koska se näyttää usein mahdottomalta. Usein se näyttää myös mahdottomalta siinä mielessä, että sen olisi tehnyt henkilö, joka on sen tehnyt. Toisin sanoen ajoitukseen ja alibeihin tulee kiinnittää huomiota.

Tyypilliseen tapaan (kolmen kirjan syvällä kokemuksella) Kindaishi saa ratkaistua jossain vaiheessa keissin ja sitten seuraa kootut selitykset. Eli koko tapaus puidaan läpikotaisin ja selitetään lukijalle. Tämän kirjan kohdalla tapaus selitetään lukijalle Kindaishin keskustellessa murhaajan kanssa. Murhaaja sitten nyökyttelee hyväksyvästi, kun Kindaishin teoria osuu oikeaan, mutta kokee tarvetta oikaista, jos jokin yksityiskohta ei täsmää. Miten sivistynyttä ja hienotunteista.

Sivuhuomio: Seishi Yokomizo on kirjoittanut Kindaishille erään (minua) ärsyttävän maneerin, jonka tarkoitus on kaiketi olla omalaatuinen tai erottuva piirre henkilöhamossa. Kyseessä on pään hierominen. Kun Kindaishi oikein miettii tai oivaltaa jotain, hän alkaa hieroa päätään niin, että hiukset möyhyävät.

Brutaalisuusmittari:
0/3. Murhat ovat groteskeja, mutta niitä ei kuvailla liikaa ja ote on muutenkin melko kepeä.

Englanniksi käännetyt Kindaichi-sarjan kirjat (huom: niitä ei ole käännetty alkuperäisessä järjestyksessä):

1. The Honjin Murders
2. The Inugami Curse
3. The Village of Eight Graves
4. Death on Gokumon Island
5. The Devil’s Flute Murders
6. The Little Sparrow Murders
7. Murder at the Black Cat Cafe
8. She Walks at Night

lauantai 31. lokakuuta 2026

Hydra

 

Välttelen huumeita, mutta nähtävästi kerran vuodessa voin vetää pari viivaa kokaa hyvässä seurassa. Tämä satunnainen addiktio sai alkunsa Arttu Tuomisen romaanista Alec ja nyt se jatkuu Kide-trilogian toisen romaanin, Hydran, parissa. Porttiteoria ei kohdallani toimi, sillä noin muuten olen pysytellyt erossa huumeista sekä kirjallisesti että kirjaimellisesti.

Suunnilleen kaikki huumemaailman lieveilmiöt on nähtävissä Hydrassa. Miten huumemaailma yrittää vetää mukaansa kenet tahansa, josta vähänkin saa otetta. Aluksi keikistellen ja lupaillen, ja kun ensimmäinen harha-askel on otettu, kietaistaan naru kaulaan ja pidetään lieka kireänä.

Trilogian ensimmäisen kirjan, Alecin, tapahtumat sijoittuvat 1980-luvulle Lappiin ja siinä keskiössä on muun muassa silloin vielä teini-ikäinen Liina. Hydrassa eletään suunnilleen nykyaikaa eikä Liinan (valitettavasti, mutta oletan että viimeisessä osassa asia muuttuu) osuus romaanissa ole erityisen suuri, vaikkakin kyllä merkittävä. 

Hydrassa kuljetaan kolmessa paikassa, jotka sijaitsevat maantieteellisesti kaukana toisistaan. Kauimpana on Kolumbia, jota voi pitää kierteen alkupisteenä. Kolumbiassa kohtaamme Estellen, joka epätoivoisessa tilanteessa päätyy kokaiinifarmille töihin. Työsopimuksen solmiminen on suunnilleen sama kuin itsenäisyydestä luopuminen, metamorfoosi marionettinukeksi käynnistyy.

Pariisin liepeillä “pilvikaupungissa” (Tours Aillaud Nanteressa) myydään, ostetaan ja käytetään huumeita. Huumebisneksen ympärillä pyörii valtava bisnes ja eri rikollisjengit kilpailevat (huume)markkinoista. Tours Aillaudissa asuva nuorukainen, Louis, pysyttelee erossa huumeista ja haaveilee toisenlaisesta elämästä. Ovi uuteen mahdollisuuteen avautuukin, mutta yllättäen ystävyys velvoittaa hyväntahtoista Louisea ja hän tulee vedetyksi mukaan huumesotkuun.

Louisen unelma ottaa askeleen taaksepäin, sitten toisen. Kunnes kääntyy kannoillaan. Huumeiden ympärillä pyörivä miniuniversumi on armoton: jos sinne edes vahingossa jalkansa asettaa, voi heittää hyvästit jalalleen ja ehkä kaikelle muullekin.

Hydra tarkoittaa petoa, jolla on monta päätä. Kun yhden pään katkaisee, kasvaa tilalle kaksi uutta. Se on kuin loputon kierre, ongelma joka pahenee kun sitä yrittää ratkaista. Louise ei ole ainoa, joka on päätynyt kierteeseen.

Helsingissä peliriippuvainen pankinjohtaja Juhani Roine pelaa kuin viimeistä päivää. Rahaa palaa, sekä omia että toisten. Kun saapuu auttava käsi, Roine tarttuu siihen. Käsi tosin kuuluu eräälle huumeorganisaatiossa vaikuttavalle Marc Guillanille eikä sen otteesta niin vain irroittauduta.

Liinan osuus Hydrassa on melko pieni: hän on lähinnä taustalla häälyvä suojelusenkeli siskolleen. Julia-sisar on ajautunut huumeiden maailmaan ja on lähellä hukkua sinne. Liina ei tuota luisua aio katsella sivusta, vaan ryhtyy toimiin.

Hydra on kohtuullisen synkkä eikä juuri kenellekään sen henkilöistä ole valoa näkyvissä tunnelin päässä ja jos onkin, se on vastaantulevan junan. Romaani näyttää huumemaailman raadollisen puolen, jossa ei ole mitään ihailtavaa. Siihen maailmaan ei varmasti astuisi kukaan, jos tietäisi millainen tulevaisuus on odotettavissa.

Vain pieni ydinjoukko vaurastuu ja heille on mahdollista ylellinen elämä. Kaikki muut ovat pelkkiä pelinappuloita loputtomassa kierteessä. Huumeista – niiden käyttämisestä tai myymisestä – ei koidu mitään hyvää. Romaanissa ei huumeita/niiden käyttämistä glorifioida, päinvastoin: sanoma on hyvin “antihuumeinen”.

Hydra on melko nopeatempoinen trilleri, mutta ei niin kiireinen, etteikö olisi aikaa synnyttää lihalliseksi keskeiset henkilöhahmot. Ja nämä henkilöt ympäri maailman linkittyvät toisiinsa kuka mitenkin, osana jotakin suurempaa kokonaisuutta. 

Mietin mielessäni Alecin kohdalla, että se on tähän mennessä paras Tuomiselta lukemani kirja (olen tosin tainnut miettiä näin aika monen hänen romaaninsa kohdalla), mutta nyt antaisin sen tittelin Hydralle. Nähtävästi Tuominen on itse jonkin sortin hydra: kun luulet lukeneesi hänen parhaan kirjansa, hän kirjoittaakin vielä paremman.

Brutaalisuusmittari: 2/3. Veri lentää ja ihmisiä kuolee eikä aina niin kauniisti. Mutta mitäpä muuta voi odottaa huumemaailmassa tapahtuvan.

Arttu Tuominen: Hydra
Otava, 2026
s. 332

tiistai 27. lokakuuta 2026

Miten poistua luupista

Exit 8 on Kotake Createn kehittämä ja vuonna 2023 julkaisema videopeli (jota en ole pelannut niin kuin en mitään muitakaan videopelejä). Sen pohjalta on tehty samanniminen elokuva (jota en ole katsonut, voisin kyllä harkita katsovani) ja sitten kirja, jonka juuri luin. Exit 8 -Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut Genki Kawamura, joka siis on myös kirjoittanut sen romaaniksi.


Videopelissä ei varsinaista juonta ole, ainoastaan tehtävä: pelaaja on Tokion metrotunnelissa, josta hän voi poistua ainoastaan kahdeksannesta uloskäynnistä. Päästäkseen kahdeksannelle uloskäynnille täytyy pelaajan kulkea pätkä käytävää ja tarkkailla mahdollisia poikkeavuuksia. Jos niitä löytyy, on käännyttävä takaisin. Jos ei, voi matkaa jatkaa.

Luonnollisesti tehtävä kirjassa (ja elokuvassa) on sama, mutta sen päälle on rakennettu juoni. 

Kirjan alussa kertoja, nuori mies, matkustaa metrolla. Hän on vastikään eronnut tyttöystävästään ja elämä tuntuu yksitoikkoiselta. Matkalla hän saa tyttöystävältään viestin, joka pakottaa hänet tarkastelemaan elämäänsä toisenlaisesta näkökulmasta. Kun mies poistuu metrovaunusta, hän päätyy käytävälle, joka ei johda minnekään. Hän on luupissa, kiertää kehää.
 

Each time he passes through the sterile, quiet hallway, he discovers himself back at its beginning, walking past the same doors, the same posters, and disturbingly, the same people, as he did the previous time. He soon discovers that in order to reach the elusive "Exit 8", he must look more closely at his surroundings, and notice the tunnel's bizarre anomalies.

Spot one, and he must turn back. Spot none, and he can proceed.

Make it to eight, and he'll be free. Make a mistake, and he must start over again.



Mielenkiintoinen pienoisromaani, joka joissain kohdin herätti hämmennystä. Esimerkiksi ihmettelin, miten kirjan kertoja ei tajua poikkeavuutta, kun esim. kuulee jollain kierroksella uuden äänen tai kohtaa ihmisen, jota ei ole aiemmilla kierroksilla esiintynyt. Eikö se ole selvä merkki poikkeavuudesta? Ei tunnu miehelle olevan.

Oletin, että käytävän täytyy olla identtinen jokaisella kierroksella ja kaikki mitä kierroksella on lisää tai poissa, on poikkeavuutta ja on käännyttävä takaisin. Näin ei ilmeisesti kuitenkaan aina ole eli jotkin poikkeavuudet ovat "normaaleja" eikä niiden takia tarvitse kääntyä takaisin. Kuitenkin, kirjassa korostetaan "Do not overlook any anomalies". Hämmentävää.

Mies kohtaa eräällä kierroksella lapsen, jota ei ole aiemmilla kierroksilla kohdannut. Tuo lapsi ei kuitenkaan ole poikkeavuus. Ymmärrän lapsen mahdollisen funktion juonessa, mutta en täysin sitä, miksi hän ei ole poikkeavuus. Ellei lapsi ole itsekin niin sanotusti luupissa. Mutta silti.

Tulin siihen lopputulokseen, ettei lukiessa oikeastaan kannata miettiä liikaa poikkeavuuksia, vaan sitä, mitä ne viestivät. Vihjeitä satelee, mutta ne ovat melko epämääräisiä – kuitenkin sellaisia, että mielikuvituksen omaava tai muuten mielellään pohdiskeleva persoona voi vedellä kaikenlaisia johtopäätöksiä.

Loppu on avoin, mutta niin tulkinnanvarainen, että sen voi itse kirjoittaa täydelliseksi. Tässä on sellainen kirja, jonka kukin lukija tavallaan kirjoittaa näköisekseen eli osin omista tulkinnoista riippuu, millainen tarina on ja miten se päättyy – jos päättyy.

Kirjan luettuani katsoin huvikseni Youtubesta videon, jossa elokuvan (siten myös kirjan) loppu selitetään. Siinä on samoja tulkintoja kuin itse tein, mutta myös erilaisia. En aio muuttaa omia erilaisia tulkintojani vain sen takia, että joku selittää ne eri tavalla videolla. Minusta on mahtavaa, kun kaikilla voi olla omat käsityksensä. 

Jotkut eivät pidä avoimista lopuista. Itse oikeastaan pidän, koska silloinhan saan itse pohtia ja päättää sen. 


Genki Kawamura: Exit 8
alkuper. Hachiban Deguchi, 2025
Ithaka Press, 2026
japanista englannintanut Sameeha Anwar
s. 101


Olen lukenut aiemmin Genki Kawamuralta romaanin If Cats Disappeared From The World, joka ei saanut sukkia pyörimään jaloissani. Silti kirjailijan teokset kiinnostavat. Kawamuralta on viime vuonna julkaistu enkkukäännös One Hundred Flowers, jonka kyllä luen kunhan joskus saan käsiini.

torstai 22. lokakuuta 2026

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 24

Logo: Niina T.
 

Tuttu ja turvallinen kirjabloggaajien klassikkohaaste jatkaa kiertokulkuaan. Nyt on vuorossa jo 24. haaste. Ensimmäinen haaste näki päivänvalon Ompun Reader, why did I marry him? -blogissa heinäkuussa 2015, joten varsin kunnioitettavan matkan se on kulkenut. Osallistujia on tähän kahdesti vuodessa julkaistavaan haasteeseen riittänyt ihan mukavasti ja toivotaan, että riittää jatkossakin.

Klassikot tuskin ainakaan loppuvat kesken. Minulta löytyy pelkästään omasta hyllystä läjä klassikoita, jotka minun on pitänyt lukea jo pitkään ja siihen päälle vielä ne kaikki muut lukulistalla odottelevat klassikot. Tämän haasteen siivin olen selättänyt lukuisia klassikoita, joiden lukemiseen en muuten olisi muka ikinä löytänyt sopivaa hetkeä.
 
Haasteen idea on simppeli: Valitse ja lue klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea.

Klassikkohaasteen viralliset säännöt:

1. Valitse klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea, ja ilmoita valinnastasi tämän postauksen kommenttikenttään. (Voit myös vain ilmoittaa osallistumisestasi haasteeseen ja päättää klassikon myöhemmin.)
2. Lue valitsemasi klassikko.
3. Kirjoita postaus lukemastasi klassikosta ja julkaise postauksesi 31.1.2027. Linkitä postauksesi koontipostaukseen, jonka julkaisen blogissani edellisenä päivänä.
4. Kehu itseäsi: selätit klassikon - ja ehkä jopa nautit siitä!
5. Toista kohta neljä useasti!


Voit osallistua myös ilman blogia. Jätä silloin tieto lukemastasi klassikosta haasteen koontipostaukseen ja kerro ajatuksesi kirjasta. Somessa käytetään tunnistetta #klassikkohaaste.

Haasteeseen voit ilmoittautua milloin vain alla olevassa kommenttikentässä, mutta julkaise klassikkopostauksesi 31.1. 2027. Voit myös ilmoittaa, minkä kirjan aiot lukea, jos olet jo tehnyt valinnan. Ei haittaa, vaikka myöhemmin muuttaisit mieltäsi.

Apuja klassikon valintaan saa mm. aiempien klassikkohaasteiden koonneista.

Aiemmat klassikkohaasteet:


Osa 1: Reader, why did I marry him? (Omppu Martin)
Osa 2: Tuijata. Kulttuuripohdintoja (Tuija Takala)
Osa 3: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä (Marile)
Osa 4: Yöpöydän kirjat (Niina T.)
Osa 5: Tekstiluola (Tuomas)
Osa 6: Kirjapöllön huhuiluja (Heidi P)
Osa 7: Unelmien aika (Johanna)
Osa 8: Tarukirja (Margit)
Osa 9: Tuntematon lukija (Hande)
Osa 10: Taikakirjaimet (Raija)
Osa 11: Kirjan jos toisenkin (Jane)
Osa 12: Jotakin syötäväksi kelvotonta (Gregorius)
Osa 13: Kirjakaapin kummitus (Jonna)
Osa 14: Kartanon kruunaamaton lukija (Elegia)
Osa 15: Ankin kirjablogi (Anki)
Osa 16: Kirjaluotsi (Tiina)
Osa 17: Oksan hyllyltä (MarikaOksa)
Osa 18: Ankin kirjablogi (Anki)
Osa 19: Yöpöydän kirjat (Niina)
Osa 20: Tuulevin lukublogi (Tuulevi)
Osa 21: Oksan hyllyltä (MarikaOksa)
Osa 22: Kulttuuri kukoistaa (Arja)

Osa 23: Jotakin syötäväksi kelvotonta (Gregorius)


Mukaan ilmoittautuneet: (lisätty kirja, jos tiedossa - kirjan voi toki silti vaihtaa)

1. Kartanon kruunaamaton lukija (Elegia)

2. Sheferijm - Ajatuksia kirjoista! (Aino)

3. Kulttuuri kukoistaa (Arja)

4. Tuulevin lukublogi (Tuulevi)

5. Oksan hyllyltä (MarikaOksa)

6. Luettua elämää (Elina)

7.  Peegee hydatoon (Jorma Jormito) / J.L. Runeberg: Nadeschda

8. Yöpöydän kirjat (Niina T.) / William Shakespeare: Talvinen tarina

9. Kirjan pauloissa (Paula) / Doris Lessing: The Grass Is Singing

tiistai 20. lokakuuta 2026

Kurjet lentävät etelään

 

Lisa Ridzén: When the Cranes Fly South
Doubleday, 2025
alkuper. Tranerna flyger Soderut, 2024
ruotsista englannintanut Alice Menzies
s. 309
suomennettu: Kurjet lentävät etelään

Lisa Ridzénin melankolissävyinen romaani When the Cranes Fly South toi mieleeni Kent Harufin Our Souls at Night. Molemmissa kirjoissa keskiössä on hieman iäkkäämpiä henkilöitä ja heidän huoliaan. Harufin kirjasta mieleeni on jäänyt erityisesti tunnelma (ei niinkään itse tarina), jonka tämä Ridzénin romaani nostatti pintaan.

When the Cranes Fly South’ssa keskushenkilö, lähes ysikymppinen Bo alkaa lähestyä pääteasemaa. Sitä asemaa, jossa noustaan pois kyydistä viimeisen kerran. 

Bolla on onni asua kotonaan ja hän saa siihen tukea kotihoidosta. Vaikka hoitajat vaihtuvat, hänen luonaan käy suunnilleen tietyt samat jo tutuksi tulleet henkilöt. Kaikki vaikuttavat vähintään ok:lta (erästä satunnaista tuuraajaa lukuun ottamatta), eräs on ylitse muiden.

Mutta Bolla on huolia ja erään huolen aiheuttaa hänen poikansa Hans. Hans haluaa viedä Bolta rakkaan hirvikoiralemmikin, Sixtenin. Hansin mielestä Sixten tarvitsee enemmän ulkoilua ja liikuntaa, jota Bo ei enää pysty sille tarjoamaan liikkumisvaikeuksiensa takia.

Ja oikeassahan Hans sinänsä on. Kun kyseessä on rodultaan aktiivinen koira eikä mikään seurasohvaperuna, niin pelkkä sisällä lojuminen ei ole ideaalia. 

Silti...

Kerronta tapahtuu täysin Bon näkökulmasta, jota ryydittävät vain lyhyet hoitajien kirjoittamat viestit. Koska näkökulma on Bon, asetun kuin huomaamatta hänen puolelleen. Bon huoli ja hätä Sixtenistä tulee iholle kuin myös se, miten tärkeä ja rauhoittava pelkkä Sixtenin läsnäolo hänelle on.

Hans alkaa näyttää viholliselta, joka haluaa päättää Bon asioista. Bosta tuntuu, ettei hänellä ole enää sananvaltaa mihinkään itseensä liittyvään asiaan. Minulle herää yleisesti ajatuksia siitä, missä määrin vanhus saa itse päättää asioistaan ja erityisesti kuinka paljon on sopivaa puuttua toisen elämään. Tämähän on toki tapauskohtaista. Bon liikkumisvaikeudet ja iän mukanaan tuoma hajamielisyys ja unohtelu alkaa olla sillä tasolla, että Bo on vaaraksi itselle. 

Liikkumisvaikeuksien takia Bon elämä on kutistunut melko lailla kotioloihin ja siellä yksin olemiseen. Seuraa tuovat puhelinkeskustelut Tove-ystävän kanssa, mutta muuten on aika yksinäistä. Keho on usein väsynyt ja on helppo vajota muistoihin ja pohtia jo kuljettua taivalta.

When the Cranes Fly South on kaunis romaani, joka antaa äänen ikääntyville ihmisille. Myös ehkä tietyn ikäluokan miehille, jotka eivät koe luontaiseksi puhua – varsinkaan tunteistaan. Bon ajatukset  tulevat lukijalle selviksi, mutta vain murto-osa päätyy sanoiksi.

Näin lukijana olisi helppo opastaa: Bo, mikset keskustele poikasi kanssa! Puhumalla kaikki selviää. Hans, voisitko kuunnella isääsi etkä jyrätä kaikessa! Ihan sama oletko oikeassa vai et, mutta kuuntele.

Kuten tiedämme, jos ja jos niin sitä ja tätä. Elämä ei mene niin. Ja minä lämpenen Hansillekin lopulta, vaikka Bon sängyn vaihtaminen toiseen suututti. Sixtenin tapauksessa asia on eri, koska siinä on kyseessä toisen elollisen elämänlaatu. Vaikka lemmikki on kuinka rakas, joskus on rakkautta antaa sille uusi koti, jossa sen tarpeet täyttyvät.

Kaunis romaani, joka tuli iholle ja meni sen allekin. 

keskiviikko 14. lokakuuta 2026

Murhatutkimuksia kissan kanssa

Luen nykyään aika harvakseltaan dekkareita. Lukemistoni jännitysosastolla painottuu enemmänkin trillereiden puolelle, joissa ei välttämättä juurikaan esiinny (ainakaan keskeisessä osassa) poliisietsiviä eikä rikostutkintaakaan. Nyt luin kuitenkin pitkästä aikaa ihan pesunkestävän dekkarin, jossa tapahtuu rikoksia ja niitä sitten tutkitaan ja selvitellään.


 Jiro Akagawa: A Game of Cat And Killer
alkuper. 三毛猫ホームズの推理, 1978
Maclehose Press, 2026
japanista englannintanut Haydn Trowell
s. 312


A Game of Cat And Killer aloittaa dekkarisarjan nimeltä The Casebooks of Mikeneko Holmes. Mikeneko eli englanniksi calico tarkoittaa kissan turkin väritystä. Suurin osa calico-kissoista on naaraita. Japanissa calicoiden ajatellaan tuovan muun muassa onnea ja vaurautta ja niinpä kyseistä kissaa (ja muitakin kissoja) pidetään hyvänonnen symbolina. Kissa on yleinen lemmikki Japanissa.

Kirja on julkaistu alun perin japaniksi jo 1978 eli vaikka käännös on tuore, ei romaani sitä ole.

Kirjan keskiössä on poliisietsivä ja poikamies Yoshitaro Katayama, joka asuu nuoremman sisarensa kanssa Tokiossa. Yksin ei voi asua, koska täytyyhän jonkun hoitaa koti ja tehdä ruokaa. Sisarusten täti on kyllä kovasti huolissaan nuorten naimattomuudesta ja yrittää ahkerasti erityisesti Yoshitaroa saada naitetuksi.

Naimapuuhat (ainakaan järjestettyinä) eivät kuitenkaan kiinnosta Yoshitaroa, joka hieman kammoksuu naisia veren ja korkeiden paikkojen lisäksi. Eivät ihan parhaita ominaisuuksia poliisille, mutta Yoshitarolla on syynsä, miksi alalle hakeutui.

Kun nuori opiskelijanainen löydetään raa’asti murhattuna, saa Yoshitaro tehtäväksi tutkia tapausta. Johtolankoja ei tunnu olevan ja sitten tapahtuu toinenkin murha ja keissi alkaa vaikuttaa vielä sekavammalta.

Lisäksi eräällä uhrilla on kissa, calico nimeltä Holmes, joka on nyt jäämässä kodittomaksi. Holmes tosin päättää, että Yoshitaro on hänen uusi isäntänsä ja niin sitten käykin. Holmes ei olekaan mikään turha katti, vaan sillä on selkeästi lahjakkutta ratkoa murhia. Holmes ohjailee omalla kissamaisella tavallaan Yoshitaroa huomaamaan ja ajattelemaan eri vaihtoehtoja.

Vaikka viikatemies vierailee melko ahkerasti, ei kirja silti ole erityisen synkkä. Oikeastaan tässä ajoittain lipsutaan koomisuuden puolelle (mikä on tarkoituksellista sen perusteella mitä kirjailijasta tiedän) ja lopussa vedetään vielä niin sanotusti överit joidenkin juonensäikeiden osalta. Toisin sanoen vaikka koskettavia kohtaloita on, niitä on käsitelty siten, etteivät ne varsinaisesti juuri kosketa tai eivät ainakaan kosketa liikaa.

Ja siksipä tämä oli juuri sellainen kirja, jonka pariin oli aina mukava palata ja sitä luki ilolla vailla huolta liiasta synkkyydestä ja painostavuudesta. Vaikka osa juonesta oli vähän ennalta arvattava, ei se menoa haitannut, koska tarina piti otteessaan ja viihdytti.

Sarjan kääntämistä jatketaan ja ensi vuonna julkaistaan toinen osa, joka on (käännös)nimeltään A Copycat Killer. Ilmeisesti myös ainakin kolmas kirja käännetään ja se on nimeltään The Cat Mansion Murders. Aion jatkaa sarjan parissa, sen verran viehätti ja tuotti iloa tämä ensimmäinen kirja.

torstai 8. lokakuuta 2026

Riesapäivitys (toivottavasti viimeinen)

Keswick Latriggin rinteeltä kuvattuna. Kotitalo näkyy kuvassa.


Olen satunnaisesti kertoillut Long Covid -kuulumisia ja täältä pesee taas. Sitkeä riesa (ollut kylässä jo heinäkuusta 2025) on kyseessä, mutta hitaasti keho toipuu ja voimistuu. Toukokuussa harmittelin, kun lihakset ovat edelleen paskana eli niitä ei voi rasittaa saati treenata. Siihen on tullut muutos eli nyttemmin voin tehdä jonkin verran lihastreenejä kotosalla, mutta täytyy pitää maltti mukana.

Lihakset kyllä kipeytyvät, mutta eivät treenin aikana, mikä siis on aiemmin estänyt treenit. Nyt kivut tulevat normaaliin tapaan eli vasta seuraavana päivänä ja vain niitä lihaksia särkee, joita on rasitettu enemmän (aiemmin meni suunnilleen koko kroppa kipeäksi, jos yritti mitään lihaksia treenata). Hiljaksiin olen tässä nyt siis alkanut lihaksia herätellä.

Kauas vuoret karkaavat. Ehkä pian minäkin.
 

Pieni romahdus tapahtui noin kuukausi sitten, kun sain tavisnuhan. Se (lähinnä kurkkukipu ja tukkoisuus) kesti vuorokauden enkä ollut erityisen väsynyt. Niinpä en tietenkään levännyt (oppiiko ihminen ikinä...) ja kurkkukipu uhkasi uusiutua ja tuli huono olo, joten piti rauhoittua. Räkää tursusi pari viikkoa, vaikka muuten koin olevani terve.

Infernaalisia väsymyksiä ei ole enää ollut. Siis sellaisia, kun on niin väsynyt että jopa makaaminen sängyssä tuntuu ylivoimaisen raskaalta ja toivoisi voivansa vajota patjan alle ja sieltä lattialautojen raosta vielä alemmas jonnekin maan alle tai mihin tahansa.

Nyt kun mietin, niin en myöskään ole enää juuri koskaan "vähän" väsynyt (paitsi tietysti illalla ennen kuin nukahdan) ja aamuisin pomppaan sängystä samantien ylös. Vielä pari kuukautta sitten kesti pahimmillaan tunteja, että jaksoin nousta. Nukun kyllä edelleen tuntimääräisesti aika paljon, mutta otaksun unenlaatuni olevan huono, koska heräilen monta kertaa yöllä. Pahoinvoinnit ovat pysytelleen poissa, mistä olen erityisen iloinen.

 

Lopetin kiipeilyt reilu kuukausi sitten taas kokonaan, koska ne tuntuivat kuluttavan "akkuani" niin paljon. Rajoitan siis yhä liikkumista ja nostan rasitusta viikkotasolla. Tämä systeemi on toiminut paremmin kuin kertarykäisyt, jotka menivät kyllä näennäisen hyvin mutta niillä oli hintansa. Jos tämä systeemi toimii ja jatkuu vakaana, ei mene kauan kun voin kiivetä taas ylös asti saamatta niin sanotusti sakkoja.

Keswickin keskustaa.
 

Kaikki kuvat ovat eiliseltä lenkiltä. Maltillisesti ylämäkiä, mutta ei varsinaista pitkäkestoista nousua.  Olen oppinut hidastamaan muutenkin menoa ja alkanut nauttia maisemista ihan eri tavalla. Aiemmin tuntui olevan niin kiire eteenpäin, ettei usein malttanut pysähtyä kuvia ottamaan, kun piti tarkkailla “suoritusta”.

Jälkiviisaus eli viisauksista julmin: jos olisin ymmärtänyt (tai ylipäätään tiennyt), mikä on PEM (Post-exertional malaise) ja miten sen kanssa tulee toimia, olisi toipuminen voinut olla nopeampaa.   

sunnuntai 4. lokakuuta 2026

Sodan arpeuttamat kohtalot

Sotatutkielmat ne vain jatkuvat. Maanosa on edelleen Aasia, mutta nyt olen siirtynyt Vietnamiin Nguyễn Phan Quế Main romaanin Dust Child kanssa. Olen aiemmin lukenut kirjailijalta historiallisen romaanin The Mountains Sing, josta pidin kovasti.

 

Sodilla on pitkät kädet, jotka vielä päätyttyäänkin läpsivät poskille, jopa vuosikymmenten jälkeen. Arpeutuneet haavat repeävät. Haavat, jotka eivät ole koskaan parantuneet, vuotavat herkeämättä. Yritä siinä elää.

Ho Chi Minh City (Saigon), 2016. Nelikymppisellä Phongilla on elämänpituinen pakkomielle päästä Yhdysvaltoihin, jota hän pitää unelmien maana. Yhdysvalloissa elämä olisi helppoa ja vaurasta – toisin kuin Vietnamissa, jossa “sekarotuista” Phongia syrjitään kuten muitakin amerasianeita. 

Äiti hylkäsi Phongin orpokotiin tämän ollessa vasta pieni vauva. Isä on yhdysvaltalainen sotilas, jonka piirteitä Phong kantaa kasvoissaan ja kehossaan. Jos Phong vain voisi todistaa olevansa yhdysvaltalaisen sotilaan jälkeläinen, olisi visa Yhdysvaltoihin taattu. 

Dan on kuusikymppinen yhdysvaltalainen sotaveteraani, johon Vietnam on jättänyt kipeät arvet. Vaikka sodasta on aikaa vuosikymmeniä ja Dan elänyt näennäisen mukavaa elämää vaimonsa kanssa, eivät sodan tapahtumat – saati hänen itsensä tekemät teot – jätä rauhaan. Entä mitä tapahtui Kimille, jonka Dan saattoi raskaaksi ennen kuin häippäsi maasta?

Kun Danin vaimo ehdottaa matkaa Vietnamiin, Dan suostuu vastahakoisesti. Voisi kuitenkin tehdä hyvää kohdata verinen menneisyys silmästä silmään ja sitten ehkä vihdoin unohtaa se, päästää irti. Saigonissa unohtamisen sijasta Dan huomaakin etsivänsä Kimiä, jonka olemassaolon hän on salannut vaimoltaan.

Rinnan vuoden 2016 kanssa keritään auki sodan aikaisia tapahtumia Saigonissa vuonna 1969. Tässä ajassa seurataan sisarusten Trangin ja Quynhin elämää sodan jaloissa. Siskosten perhe on köyhä ja heidän isänsä haavoittunut sodassa sekä fyysisesti että psyykkisesti. Rahaa ei juuri ole ja velkojat vaativat saataviaan. 

Trang ja Quynh päättävät lähteä Saigoniin työn ja tienestien toivossa. Amerikkalaisten sotilaiden suosimissa baareissa tarvitaan baarityttöjä, jotka viihdyttävät miehiä. Naiivisti siskokset uskovat, että kyseessä on vain jutustelu ja teen litkiminen sotilaiden kanssa.

On tietysti selvää, että yllä mainittujen henkilöiden tiet risteävät. Tarina etenee jouhevasti kahdessa aikatasossaan, kunnes menneisyys sulautuu nykyisyyteen. 

Mietin valheita. Sitä, miten ihmisellä periaatteessa pitäisi olla oikeus tietää totuus. Ja sitten mietin, kuinka tärkeä totuus (tai sen tietäminen) lopulta on.

Koskettava ja taiten kirjoitettu romaani, joka ei aiheestaan huolimatta ole pelkkää itkua ja tuskaa. Maailmassa on paljon hyvää ja kaunista kaikesta huolimatta. 

Nguyễn Phan Quế Mai: Dust Child
Oneworld 2023
s. 332
suom. Missä tuhka kukkii

 *

Loppuun hyvää ja kaunista. Kuvissa tämän viikon lenkkimaisemiani. 





torstai 24. syyskuuta 2026

Nälkä ja jano

Claire Fullerin uusin romaani Hunger And Thirst (Fig Tree 2026, s. 312) on luokiteltu goottimaiseksi kauhuksi, mikä herätti minussa innostusta. Olen lukenut Fullerilta nyt yhteensä neljä romaania ja vaikka ne kaikki ovat aika erilaisia, yhteistä niissä on voimakas tunnelma. 

Hunger And Thirst ei siten tee poikkeusta eli tunnelma edellä mennään unohtamatta kiinnostavia henkilöhahmoja. Keskiössä on Ursula Major, jonka silmin tarina suodattuu.

 

Englanti 1987, 16-vuotias lastenkodista toiseen ajautunut Ursula on asettunut asumaan halfway houseen, josta hänen sosiaalityöntekijänsä on onnistunut saamaan hänelle huoneen. Lisäksi Ursulalla on työ paikallisen taidekoulun postihuoneessa.

Asiat vaikuttavat siten pintapuolisesti olevan suhteellisen kunnossa, mutta sisältä Ursula on sekasotku. Lapsuuden trauma painaa eikä hänellä ole juuri ystäviä. Elämä on pärjäämistä, ei niinkään elämistä.

Kunnes Ursula tutustuu paremmin taidekoulussa sihteerinä työskentelevään Sueen ja muihinkin koulun työntekijöihin. Erityisesti Suella on voimakas vaikutus ystävyyttä ja rakkautta janoavaan Ursulaan. Sue on määräilevä ja dominoiva eikä osaa pitää salaisuuksia, mutta toisaalta hän on usein mukava – ja tuntuu todelliselta ystävältä.

Sue jopa auttaa Ursulaa muuttamaan pois halfway housesta erääseen autioksi jääneeseen taloon niinikään taidekoulussa työskentelevän Vincen kanssa. Halfway house ei ole mitenkään ihanteellinen paikka asua, mutta silti Ursula epäröi: asua nyt autiotalossa epävakaan Vincen kanssa, hmm. Mutta Sue on tottunut saamaan tahtonsa läpi ja niin Ursula muuttaa.

Muutto on kohtalokas käännekohta Ursulan elämässä eikä voi sanoa, että parempaan suuntaan. Toisaalta mitään muuttoa ei olisi koskaan tapahtunut, ellei Ursula olisi tavannut Sueta. Tosin Suekin on nuori ja vaikkakin oikukas ja vaativa, niin tuskinpa hänkään tiesi mitä on tulossa. Talolla on historiansa eikä se ole kaunis.

On kulunut 36 vuotta, Ursula tekee taidetta nimellä Uschi ja yrittää antaa menneen olla. Mutta menneisyys ei anna Ursulan olla.

Rinnan vuoden 1987 tapahtumien kanssa nähdään välähdyksiä nykyajasta, kun true crime -podcastia pitävä Emma Zahini tutkii kyseisen vuoden katoamistapausta. Kuka silloin katosi ja mitä asiasta tietää Ursula ja muut tapaukseen sekaantuneet – erityisesti Vince?

Minua kirjassa kiehtoivat erityisesti henkilöhahmot, joista löytyy useampikin kiinnostava. Koska tarina aukenee Ursulan silmin, jää moni henkilö tietyllä tapaa mysteeriseksi, mutta se ei haittaa. Niinhän asia on: kaikki ihmiset, joita elämässämme on, suodattuvat meidän omien silmiemme ja tulkintojemme kautta. Fuller kirjoittaa mielestäni niin kiinnostavasti, että toisten näkökulmia ei tarvita.

Kirjan kauhu on yliluonnollista, psykologista. Se saa pohtimaan, onko kyseessä todelliset tapahtumat vai mielikuvitus – tai mielenvika, psykoosi. Lopputulos (eli aiemmin mainittu katoaminen) pysyy samana, mutta se miten siihen on päädytty, vaihtelee tulkinnan mukaan. Ursulalla on oma vahva tulkintansa, muilla omansa. Minun tulkintani jää avoimeksi.

Pidin valtavasti tästä vahvatunnelmaisesta romaanista, josta tuskin innostuvat lukijat, jotka haluavat selkeitä vastauksia ja päätöksiä. Minuakin pienesti häiritsi eräs epäjohdonmukaisuus, joka ei välttämättä ole epäjohdonmukaisuus vaan kyse on siitä, etten ymmärtänyt (osannut tulkita) täysin asiaa. Olen kryptinen, koska en halua spoilata. Kirjan nimenkin ymmärtää vasta, kun on lukenut kirjan ja otaksun, että senkin kukin ymmärtää omalla tavallaan.



Claire Fullerin romaanit:


Our Endless Numbered Days
Swimming Lessons
Bitter Orange 
Unsettled Ground
The Memory of Animals
Hunger And Thirst

Lukematta minulla on Swimming Lessons ja Bitter Orange, erityisesti Swimming Lessons kiinnostaa ja ottanen sen lukuun vielä tämän vuoden aikana.

Kirjailijan sivut.

perjantai 18. syyskuuta 2026

Nankingin verilöyly

Olen tänä vuonna lukenut epätavallisen paljon sotaan liittyviä romaaneja. Nyt muutaman kuukauden välirauhan jälkeen olen jälleen ajautunut sotien pariin. Tällä kertaa fiktio on muuttunut faktaksi, sillä otin vihdoin lukuun pitkähköön lukulistallani roikkuneen Iris Changin tietokirjan The Rape of Nanking (Penguin 1997, s. 290), joka on suomennettu nimellä Nankingin verilöyly.


The Rape of Nanking (josta käytän jatkossa nykysin yleisesti lännessä käytettävää nimeä Nanjing) ponnahti esiin kesäkuussa lukemassani Geling Yanin romaanissa The Flowers of War ja jäi häiritsemään mieltäni.

Nanjingin tapaus oli minulla jo tuolloin pääpiirteittäin tiedossa, mutta halusin tietää enemmän. Lähinnä ehkä yrittää ymmärtää, miksi japanilaiset sotilaat käyttäytyivät kuin raivotautiset julmurit. Tähän yrittää vastausta hakea Iris Chang tietokirjassaan, jonka tarkoitus ei siis ole dissata japanilaisia kansakuntana, vaan tutkia mitä tapahtui Nanjingissa joulukuussa 1937 ja miksi ja entä sen jälkeen.

Raiskaus pitää ymmärtää laajasti, symbolisella(kin) tasolla: Nanjingin tapauksessa kyse ei ole vain naisten raiskaamisesta (mitä siis tapahtui järkyttävän paljon, johdonmukaisesti ja julmasti – usein johtaen uhrin kuolemaan), vaan sen voi ajatella tarkoittavan kaikenlaisten sotaetikettien ignoraamista, raiskaamista. Japanilaiset sotilaat surmasivat sotilaiden lisäksi siviilejä. Sotavankeja kohdeltiin brutaalisti ja lopulta heidät massamurhattiin – pistettiin jopa itse kaivamaan hautansa. 

Lisäksi japanilaiset huvittelivat kiduttamalla kiinalaisia sotilaita (jotka olivat antautuneet japanilaisten luvattua heidän saavan asiallista kohtelua ja ruokaa) mitä erilaisimmin keinoin, joita en aio tässä esitellä. Kirjassa yleisimmät ja todennetut metodit kuvataan (huom: tietokirjamaisesti, ei tarkoitushakuista repostelua) ja täytyy todeta, ettei japanilaisilla ole mielikuvituksesta ollut pulaa eri kidutus- ja tappotapoja toteuttaessaan.

Nanjing oli tuohon aikaan Kiinan pääkaupunki ja siksi merkittävä hyökkäyskohde. Japanilaiset sotilaat aloittivat invaasionsa Kiinaan heinäkuussa 1937 ja kun Shanghai oli valloitettu, jatkui matka Nanjingiin.

Teos on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä käsitellään (sino-japanilaisen) sodan kulku pääpiirteittäin siihen asti, kunnes päästään Nanjingiin, johon huonio sen jälkeen keskittyy.

Vaikka toisen maailmansodan mielletään alkaneen vasta 1939, ovat konfliktit Kiinan ja Japanin välillä alkaneet huomattavasti aiemmin. On tärkeää tietää aiempia tapahtumia voidakseen jollain tasolla ymmärtää tulevia. Ymmärtää ei tarkoita samaa kuin hyväksyä.

Chang nostaa esille niin sanotut Safety Zonet, joita useat länsimaiset Nanjingissa asuvat henkilöt perustivat ja joiden tarkoitus oli suojella siviilejä. Japanilaiset eivät pääasiassa turva-alueita tunnustaneet, vaan pyrkivät niistäkin hakemaan muun muassa naisia raiskattaviksi ja miehiä muuten vain tapettavaksi. Siviilien suojeleminen vaati länsimaisen henkilön läsnäolon, koska heitä japanilaiset sotilaat eivät rohjenneet (diplomaattisista syistä) listiä.

Teoksen toisessa osassa pohditaan Nanjingin tapausta globaalista näkökulmasta: mitä muu maailma tiesi ja miten asiaan suhtauduttiin ja miten siitä kirjoitettiin lehdissä. Miten Japani itse suhtautui tuolloin (ja nykyään) omien sotilaidensa perseilyyn (kiistivät tai vähättelivät). Lisäksi piipahdeteaan kansainvälisessä sotaoikeudessa, jossa vain kourallinen japanilaisia saa tuomion. Toinen märkä rätti vasten kiinalaisten naamaa, toinen raiskaus.

The Rape on Nanjing on todella kattava (lausuntoja saadaan lukea sekä verilöylystä selvinneiltä kiinalaisilta että japanilaisilta sotilailta, myös safety zonessa vaikuttaneiden länsimaisten henkilöiden kohtaloista kerrotaan) ja mielenkiintoinen teos verilöylystä, jonka Japani on yrittänyt lakaista maton alle, vaikka todisteita sotilaiden brutaalista toiminnasta on lukuisia ja kiinalaisia siviilejä ja sotavankeja surmattiin lyhyessä ajassa laskelmista riippuen 300 000 tai jopa enemmän. Japani ei ole edelleenkään tunnustanut tekojaan eikä siten ole pyytänyt anteeksi Kiinalta.

Tarjoaako The Rape of Nanking vastauksen mieltä askarruttavaan kysymykseen: miksi japanilaiset sotilaat toimivat niin julmasti Nanjingissa? 


Kyllä tavallaan, vaikka mikään ei silti oikeuta moisia julmuuksia. Japanin armeijassa kuri oli kova ja japanilaisten (rivi)sotilaiden koulutus itsessään oli melko ankaraa ja julmaa. Nöyryyttäminen oli arkipäivää eikä tavallista sotilasta pidetty arvokkaana. He olivat armeijan pohjasakkaa. Mitä tapahtuu, kun pohjasakka saa kokea vallan tunnetta ja ylemmyyttä rintamalla. Kun löytyy ihmisiä (kiinalaiset), jotka ovat vielä alempiarvoisia, eivät oikeastaan edes ihmisiä vaan sikoja. Lienee selvää, että sotilaiden käytökseen on vaikuttanut voimakas aivopesu ja tekojen oikeuttaminen milloin milläkin tekosyyllä. Kun olosuhteet on otolliset, ihminen voi muuttua äärimmäiseksi pedoksi.

Iris Chang teki itsemurhan marraskuussa 2004.

keskiviikko 9. syyskuuta 2026

Kirja pikakelauksella

Sisältövaroitus: Postauksen alkulätinä sisältää kärjistyksiä, jotka voivat pahoittaa ihmisen mieltä. Suosittelenkin lukemaan – tai jättämään lukematta – harkintaa käyttäen.

Olen oppinut, että jotkut lukijat lukevat kirjoja harppoen. Tylsänä pidetyt kohdat joko vain silmäillään läpi tai skipataan kokonaan. Ilmeisesti silmäillään, missä kohden diipadaapa loppuu ja viitsii taas jatkaa lukemista.

Äänikirjoja kuunnellessa lukunopeuden voi valita. Jotkut kehuvat, että ovat niin nopeita sisäistämään asioita, että kuuntelevat noin satakertaisella nopeudella. Nopeus on valttia myös telkkaria (striimauspalveluista) katsottaessa: osan elokuvasta tai sarjasta tai mitä nyt ikinä katsookaan voi näppärästi pikakelata ja katsoa vain osan. Aikaakin säästyy, ehtii katsoa enemmän. 

 

Miten yllä oleva jeesustelu liityy vastikään lukemaani Pam Williamsin romaaniin A Trace of Sun (Legend Press 2024, s. 380)? Äkkiseltään ei mitenkään. Sitten kuitenkin lukiessa jäyti jatkuvasti tunne, että lukee romaania, josta on pikakelattu puolet pois. Mitään ei sinänsä missaa, mutta toisaalta henkilöhahmot jäävät vahanukeiksi, joita vain siirrellään, laitetaan repliikkejä suuhun ja runsain kielikuvin työnnetään ajatuksia päähän.

A Trace of Sun kelailee elämää lähes 35 vuoden ajalta. On kaksi tarkastelukulmaa: äidin ja vanhimman pojan. 

Cilla varttuu Grenadassa, jossa tapaa tulevan aviomiehensä Sonnyn. Lapsia siunaantuu kaksi, esikoinen Raef ja toinen poika Davey. Elämä Grenadassa on köyhää eikä parempia aikoja näytä olevan edessä. Vaan Sonnylla on unelma, jonka hän kauppaa myös vaimolleen. Lähdetään Englantiin ja vaurastutaan siellä!

Sonny matkustaa edeltä ja vihdoin kesällä 1960 (josta kirja alkaa) Cilla saa mieheltään kirjeen, joka sisältää kaksi matkalippua Englantiin. Esikoiselle (Raef) ei ole sijaa tässä erässä. Myöhemmin, Cilla lupaa. Odota täällä tädin hoteissa sen aikaa, että saamme asiat Englannissa (Lontoossa) kuntoon. Sitten haemme sinutkin sinne. Cillalla on yllätys myös Sonnylle: hän on raskaana. Sonny ei varsinaisesti hihku innosta.

Myöhemmin on seitsemän pitkää vuotta. Niin kauan kestää ennen kuin Raef saa käskyn liittyä takaisin perheeseensä, joka on kasvanut tytöllä: Raefilla on yhtäkkiä sisar, Luci. Raefista tuntuu kuin hän astuisi uuteen perheeseen, kaikki tuntuvat vierailta – jopa oma äiti. Davey on ainoa, jossa Raef näkee tuttuutta. Lucia hän ei voi sietää.

Raefin näkökulma tuo esille nuorukaisen sopeutumisvaikeudet uuteen maahan ja perheeseensä. Erityisesti kotiolot tuottavat päänvaivaa, sillä isä ei tunnu voivan sietää poikaansa. Raef ei ymmärrä Sonnyn vihamielisyyttä, joka ei kohdistu muihin sisaruksiin. 

Cillalla on aavistus Sonnyn kylmäkiskoisuuden syistä, mutta kun Sonny ottaa asian esille, Cilla vaikenee, kiertelee ja kaartelee. Lukijalle vihjaistaan jo alkumetreillä, mistä mahdollisesti on kyse ja Cillan muistojen kautta merkittäviä tapahtumia menneisyydestä avautuu. 

Kirjan asetelma on kiinnostava ja etenkin kirjan alku jaksaa pitää otteessaan. Minua alkoi kuitenkin uuvuttaa jatkuva aikaharppominen. Vuodet vierivät kuin kivivyöry rinteessä. Lukijalle tarjotaan episodimaisia kohtauksia, jonka jälkeen vyöry jatkaa kulkuaan ja yhtäkkiä on taas hurahtanut vuosia (kirja päättyy marraskuuhun 1994).

Joissakin vuosissa pysytellään useamman kuukauden verran, muutama vuosi elellään jopa kokonaan ennen kuin harppominen jatkuu. Tarinassa on makuuni hyvin vähän mitään koukkuja, asioita joita alkaisi odottaa. Syitä, joiden takia kirjan pariin olisi tehnyt mieli rientää.

Itse asiassa mietin jopa kirjan kesken jättämistä – vielä ihan sen loppumetreillä. Mutta kun kirjasta on jäljellä enää noin 50 sivua, niin en kyllä enää siinä vaiheessa viitsi kesken jättää. 

A Trace of Sun on kieleltään runsas ja kuvaileva. Jossain vaiheessa tosin runsas kuvailukin alkoi kypsyttää, koska se ei vie tarinaa minnekään vaan pikemminkin mahdollistaa sen polkemisen paikallaan. Kielikuvat ovat ajoittain kyllä kauniita ja oivaltavia, mutta sitten toisinaan tuntuivat pakotetuilta ja lisäksi niitä oli mielestäni aivan liikaa.

Interfering fingers had poked through the crumbling veneer of his loathing. Scratched at it. Dug through the grit. Displaced solid bricks of determination. Then as he wobbled, mammy’s revelation,  like a wanton wrecking ball, had razed his world. 

Huomaan, että minulle ei tällainen vuosikymmeniä pikakelaava pirstaleinen romaanityyli sovi (luonnollisesti pidätän oikeuden muuttaa mieltäni myöhemmin). Mitä ilmeisemmin olen perusteellisen paneutumisen ystävä. Eli vaikka tämä kirja minut uuvutti, voi se jotain toista ihastuttaa.

lauantai 29. elokuuta 2026

Elämää sarjamurhaajan varjossa

Bongasin Jennie Godfreyn romaanin (Epäilyttävien asioiden lista) Janen blogista ja syntyi voimakas tunne, että haluan kirjan lukea mitä pikimmiten. Käväisin reissussa ja heti palattuani varasin kirjan kirjastosta ja ryhdyin toimeen.

 

Jennie Godfrey: The List of Suspicious Things
Penguin 2024
s. 450
suomennettu nimellä Epäilyttävien asioiden lista

Romaanin tapahtumat sijoittuvat Yorkshireen, josta kirjailija on kotoisin. Tarkempaa paikkaa ei mainita eikä ole tarviskaan. On vuosi 1979, Margaret Thatcher on juuri valittu pääministeriksi ja siitä ollaan montaa mieltä (joskaan asiaa ei vatvota, joten politiikasta ei-kiinnostuneet voivat huokaista helpotuksesta). 

Sen sijaan paikalla mellastavasta sarjamurhaasta, “Yorkshire Ripperistä”, ollaan aika yksimielisiä: saisi jo jäädä kiinni. Kaikki britit varmasti tietävät kenestä on kyse ja itsekin tiesin eli tietysti Peter Sutcliff on kyseessä. Kirjailija mainitsee sen itsekin lyhyissä alkusanoissaan. The List of Suspicious Things ei kuitenkaan käsittele Peter Sutcliffia, jonka nimeä ei edes mainita romaanissa. Romaanissa keskitytään tavallisten ihmisten elämään ja siihen, miten uhka sarjamurhaajan läsnäolosta heihin vaikuttaa.

Erityisesti asia koskettaa 12-vuotiasta Miviä, joka pelkää perheensä muuttavan pois Yorkshiresta murhatapausten takia. Lapsellisesti (lapsi kun on) Miv pohtii, että jos “Ripper” saadaan kiinni, muuttokaan ei toteudu. Niin syntyy epäilyttävien asioiden lista, jota Miv alkaa koostaa ystävänsä Sharonin kanssa.

Listaa kootessaan Sharon ja Miv saavat selville asioita, joita eivät aina täysin ymmärrä ja myös asioita, joita heidän ei haluta tietävän. Toisaalta he tutustuvat ihmisiin, erityisesti lähikaupan pakistanilaisen Mr Bashirin poikaan Ishtiagiin, jonka he ennestään ulkonäöltä tuntevat – samaa koulua kun käyvät.

Joihinkin romaaneihin sisään pääseminen vie aikansa, mutta Epäilyttävien asioiden listalle sujahdin mukaan jo aivan alussa. Vaikka kysymyksiä heti herää (muun muassa miksi Mivin äiti on niin vaisu ja poissaoleva) ja lukija saa sietää epätietoisuutta, tarina alkaa rullata jouhevasti mukavalla tempolla esitellen juuri sopivassa määrin uusia henkilöitä. 

Viehättävää on myös varhaisteinien touhujen kuvailu, joka toi mieleeni sen saman vapauden, joka itselläni oli lapsuudessa. Vietettiin päivät ulkosalla pois vanhempien katseelta ja touhuttiin omiamme. Aina keksittiin jotain puuhaa, jos meinasi tylsistyminen uhata. Suomessa lapsilla samaa vapautta esiintynee edelleen, joskin siihen on tullut kohinaa (älylaitteet). 

Suomessa lapset ovat muutenkin voimakkaasti mukana katukuvassa, mikä pistää silmään kauan Suomesta pois ollutta. Briteissä lapsia ei näy koululukukausien aikana juuri missään ilman vanhempia. Lapset viedään ja haetaan koulusta – myös täällä böndellä. Ei tulisi kuuloonkaan, että alakoululaiset kävelisivät itsenäisesti kouluun, ellei se koulu nyt ole ihan kadun toisella puolella. Lapset eivät myöskään kuljeskele keskenään koulun jälkeen missään.

Täkäläiset koulut on aidattu eikä niistä pääse livahtamaan kesken päivän poikkeuksena vanhemmat koululaiset, jotka saattavat hakea eväitä kaupasta ruokatauolla. Tätä tosin tuskin tapahtuu isommissa kaupungeissa.

Mutta Yorkshiressa lapsuus 1970-luvulla kuulostaa melko samalta kuin Helsingissä omana aikanani hieman myöhemmin. Meillä ei ollut sarjamurhaajaa, mutta oli Jammu-setä, joka onneksi jäi kiinni tekosistaan melko pian.

The List of Suspicious Thingsissä on useita näkökulmia, mutta lähes 90 prosenttia kerronasta on Mivin. Miv on pohdiskeleva nuori, joka havahtuu lopulta pohtimaan myös omien tekojensa seurauksia. Ehkä tutkiminen ja listojen tekeminen itsessään on kyseenalaista, etenkin silloin kun se johti ei-toivottuihin tapahtumiin.

Pidin todella paljon tästä kirjasta. En sano, että yllätyin siitä miten paljon, koska minulla oli jo alkujaan voimakas tunne, että tässä kirjassa on sitä jotain. Vaikka romaanissa käsitellään raskaitakin aiheita (muun muassa rasismi, kotiväkivalta, koulukiusaaminen jne.), ei se murskaa alleen. Aina löytyy hippunen toivoa ja ystävyys kannattelee.

torstai 20. elokuuta 2026

Asenneongelmainen lukija

 

Hyllynlämmittäjäpinoni on surullisen kuuluisa siitä, etten lue siitä ikinä mitään. Sama pino on siten tänä vuonna jo toista kertaa lämmittämässä hyllyä, koska miten se sanonta menikään: ei se vaihtamalla parane.

Vaan ihmeiden aika ei ole ohi. Luin hiljattain yhden kirjan (Duong Thu Huong: No Man’s Land) tuosta epäonnisesta pinosta ja nyt on jo toinen menossa: Alma Katsun The Hunger (Bantam Press 2018, s. 380), joka perustuu Donnerin retkueen matkaan vuonna 1846. Donnerilla viitataan retkueen kapteeniin, joka oli nimeltään George Donner. Kirjan mainostetaan perustuvan tositapahtumiin.

 

Mistä, minne ja miksi: Matkaan lähdetään pääasiassa Springfieldistä Illinois’ta mutta samalla reitillä on myös retkue, joka on lähtenyt Missourin Independencestä. Päämäränä on Kalifornia ja sinne on lähdetty etsimään vauraampaa elämää ja leudompaa ilmastoa.  Monien koko elämä ja omaisuus kulkee vankkureissa mukana.

Olen vältellyt tämän aiheen tutkimista (josta en siis ollut aiemmin edes tietoinen), koska haluan lukea Katsun kirjan niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Tiedän pääpiirteittäin, mistä on kyse, mutta en halua tietää yksittäisten ihmisten (joiden esikuvat ovat todellisuudessa) kohtaloita enkä mitään heidän mahdollisista persoonistaan. Asenteeni on lukea The Hunger fiktiona ja kirjan luettuani tsekkaan faktat ja miten henkilöitä mahdollisesti kuvataan oikeasti vs. romaanissa. 

Tunnustan kyllä hieman googletelleeni erityisesti retkueen henkilöitä, mutta ainoastaan silmäilin löydöksiäni ja vahingossa kyllä joidenkin osalta vähän spoilaannuin. Nyt yritän pitää näppini erossa Googlesta.

Postauksen muotona on lukupäiväkirja, koska tämä tuntuu jotenkin niin massiiviselta teokselta, etten tiedä saanko siitä sanottua mitään, ellen kirjaa heti mietteitäni ylös.

HUOMIO: sisältää joitakin fiktiivisiä juonipaljastuksia. Eivät mielestäni ole erityisen merkittäviä kokonaisuuden kannalta.

 

Tiistai 11.8.

Olen nyt lukenut 80 sivua ja henkilökuvausta tehdään huolella (on sitten myöhemmin mielenkiintoista selvitellä, kuinka paljon kirjailija on mahdollisesti käyttänyt värikynää henkilöiden persoonien luomisessa). Lukijan eteen on marssitettu muun muassa George Donner itse (ja hänen vaimonsa Tamsen), muuan poikamies Charles Stanton ja eräs James Reed (jonka kohtalon vahingossa näin nettiä selatessani) ja monia muita.

George Donnerin vaimo Tamsen kuvataan “miestennielijänä”. Tamsen ei tyydy omaan aviomieheensä, vaan vehtaa monien muidenkin kanssa. Tamsenin “rietastelu” on eräs syy, miksi George Donner perheineen päättää lähteä länteen tuolle kohtalokkaalle matkalle.

Stantonilla on hämäräperäinen menneisyys ainakin muinaisen rakkautensa tiimoilta. Tuo rakas on nimeltään Lydia, mutta hän on kuollut jo aikoja sitten. Stanton ei ole kiinnostunut puhumaan aiheesta, mutta tulee siitä hieman kertoneeksi eräälle Mary Gravesille, jonka tuleva sulhanen menehtyi äkillisesti ennen avioitumista. Sulhasen oli (avioliiton myötä) määrä kuitata Gravesin isän velat, mutta koska avioliitto ei toteutunut, joutuivat Gravesit perikatoon ja päättivät lähteä länteen etsimään parempaa elämää.

Henkilöitä on tosiaan siunaantunut tähän mennessä todella paljon (on vaimoja, lapsia, apulaisia, vankkurikuskeja jne. ja useimpien nimet mainitaan), joten hyvästä muistista on etua. Mainittakoon vielä toimittaja Edwin Bryant, joka on Stantonin jonkin sortin ystävä. Bryant tosin jättää retkueen ja lähtee oman pienen joukkonsa kanssa tutkimaan muun muassa intiaaneja. Bryantin matka avautuu lukijalle Bryantin kirjoittamin kirjein.

Kirjan alussa on kartta retkueen reitistä. Siitä voipi tarkistaa etenemistä ja kohta aletaan olla paikassa, jossa kaikki alkaa ilmeisesti mennä pieleen. James Reed on jo varoitellut muita matkalaisia siitä, että ruokavarastot eivät ehkä riitä ja täydennystä ei todennäköisesti ole tarjolla aikoihin. Pitäisi olla säästäväinen. James Reedin ilmoituksesta ei innostuta, vaan siitä seuraa melkein käsirysy.

Mielenkiinnolla odotan jatkoa. 

Sunnuntai 16.8.

Nyt on luettu 203 sivua. Ei siis mikään hurja lukutahti, koska luen vain iltaisin ja nukahdan aikaisin. 

On syyskuu. Retkue lähti matkaan toukokuussa, mutta kirjassa tarinaa aletaan kertoa kesäkuusta eteenpäin.

Retkueen on tarkoitus kulkea uutta oikotietä, niin sanottua Hastings Cutoffia. Reitti on saanut nimensä Lansford Hastingsin mukaan. Oikotie on kuitenkin maastoltaan haastava, suorastaan mahdoton toteuttaa vankkureilla. Lisäksi osa alueesta on karua ja kuivaa tarkoittaen sitä, että osa karjasta menehtyy matkalla. Joudutaan myös karsimaan tavaroita, sillä nälkiintyneet härät eivät jaksa vetää täysiä vankkureita.

Kohtaamme Lansford Hastingsin matkanvarrella ja hän tuntuu menettäneen järkensä. Hastings myös varoittaa, ettei oikotielle kannata lähteä, koska se on vaarallinen. Donnerin kulkue päättää kuitenkin jatkaa matkaa oikotielle, koska se on alkuperäinen matkasuunnitelma.

Nyt on tarinassa tapahtunut myös yliluonnolliselta tuntuvia kohtauksia, joista osa liittyy sairaaseen matkustajaan nimeltä Luke Halloran. Tunnustan, että oli pakko googletella kesken lukemisen ja luinkin Luke Halloranin todellisen tarinan. Siihen on kirjassa lisätty “spiritualista” värikynää melko anteliaasti. Kirjan nimi The Hunger alkaa saada muotoa.

Täytyy todeta, että on erittäin vaikeaa pysytellä erossa Googlesta, kun tekisi oikeastaan mieli oitis selvittää retkueen todellinen tarina ja tutkia sen henkilöt pohjamutia myöten. Kirjailija nimittäin piirtää melko voimakkaita ja yksityiskohtaisia henkilökuvia, joten väkisinkin alan miettiä niiden todenpohjaisuutta. Muistutan itseäni: lue tämä fiktiona, sitten tutustu faktoihin.

Maanantai 17.8.

Luettu 242 sivua. 

Tapahtui murha: James Reed puukotti John Snyderin. Nyt oli pakko googlettaa ja näin tosiaan tapahtui. Tosin kirjassa motiivi on aivan tuulesta temmattu. Kirjassa puukotukseen liittyy homoseksuaalinen aspekti, jollaista ei oikeasti ollut olemassa. 

Huomaan, ettei lukemisesta tule mitään, kun olen jatkuvasti tuntosarvet pystyssä miettimässä, mikä on totta ja mikä sepitettä. Luin kirjan sivuliepeen uudelleen ja siitä saa käsityksen, että romaani painottuu käsittelemään henkilöiden välisiä suhteita äärioloissa. No juu, olisi pitänyt lukea lieve kunnolla jo aiemmin. Melkoista ihmissuhdemättöä tämä kirja nimittäin on.

Mutta nyt viimein meni jakeluun, että tämä kirja todellakin on fiktiota. Mitään ei kannata ottaa tosissaan. Mietin, miksi kirjailija on halunnut käyttää todellisia henkilöitä esikuvina tarinassaan? Miksei hän keksinyt omaa “Donner-retkuettaan” ja luonut siihen omia henkilöitä? Nyt jos ilkeästi ajattelen, niin markkinointiin liittyvistä syistä. 

Torstai 20.8.

Nyt on luettu koko kirja. Olisin ehkä saattanut nauttia kirjan lukemisesta, ellen olisi koko ajan vaivannut päätäni sillä mikä on totta ja mikä sepitettä. Myönnän siis lukeneeni kirjan ihan väärällä asenteella, mutta toisaalta aluksi luulin, että sen idea on kuvata retkuetta vahvasti faktaan nojaten.

Toisaalta en pidä siitä, miten luovasti kirjailija on käsitellyt todellisia henkilöitä ja sepittänyt muun muassa heidän taustojaan. Mukaan on saatu ympättyä insestiäkin. 

Kirjailija itse kertoo kirjan lopussa, että on haastavaa kirjoittaa todellisiin tapahtumiin perustuvaa fiktiota, kun ei ole tiedossa kuinka moni lukija tietää ennestään aiheesta. Henkilöhahmojen dramatisointi liittyy tietysti romaanin draamankaareen. Mutta joo, olisi sepittänyt kaikki henkilönsä ja laittanut ne olemaan vaikka osa retkuetta tmv.

Jos olisin lukenut kirjan täysin ummikkona pitäen sitä puhtaasti fiktiona, lokeroisin sen yliluonnolliseksi draamaksi, jossa on ripaus kauhuelementtejä mukana. Kirjan nimi saa merkityksen lukemalla ja muutenkin kaikkiin lukijassa heränneisiin kysymyksiin (paitsi jos ne liittyvät faktoihin) saapuu vastaus. 

On todettava, että en ole kohderyhmää tällaiselle kirjallisuudelle. Olisin mieluummin lukenut vaikka tietokirjan tästä Donnerin keissistä. Tosin enää ei tarvitse, sillä googlettamalla kyllä löytyy faktat.

Mietin, että lisään tähän loppuun linkkejä, mutta enpä lisää. Ensinnäkin tämä postaus on jo muutenkin niin pitkä, että onnea vaan jos tänne asti pääsit. Lisäksi uskon jokaisen osaavan itse googlettaa ja tällöin voi myös itse valita lähteensä. Lupaan, että niitä kyllä löytyy.

 Kirjailijan sivut.

lauantai 15. elokuuta 2026

Kaksoiselämän kauaskantoiset vaikutukset


Tayari Jonesin romaani Silver Sparrow saa minut jälleen kerran pohtimaan (pohdin samaa muun muassa Peace Adzo Medien Nightbloomin kohdalla), miten merkityksellistä järjestys on siinä mielessä, kuka saa ensin äänensä kuuluviin: ensimmäisellä on nimittäin usein etulyöntiasema. Ensimmäinen saa aloittaa puhtaalta pöydältä, määritellä näkökulmat ja synnyttää asenteitakin. Toisena äänen saava on eittämättä altavastaaja: hänen sanojaan ja tekojaan verrataan ensimmäiseen.

Silver Sparrow’ssa on kaksi kertojaa, kaksi sisarpuolta. Toinen sisar on syntynyt avioliitossa, toinen sen ulkopuolella. Toinen sisar tietää toisen sisaren olemassaolosta, toinen ei. Yhteistä heille on heidän isänsä, James Witherspoon.

James elää “normaalia” avioelämää vaimonsa Lavernen ja tyttärensä Chaurissen kanssa Atlantassa. Siinä sivussa James vierailee Gwenin ja toisen tyttärensä Danan luona, jotka niinikään asuvat Atlantassa Yhdysvalloissa. Vaikka Gwen ja Dana ovat tietoisia Jamesin kaksoiselämästä, heidän täytyy pysytellä hiljaa ja piilossa. Olisihan se nyt ihan kamalaa, jos tulisi yleisesti tietoon Jamesilla olevan avioton lapsi ja avioliiton ulkopuolinen suhde.

Romaanin ensimmäisessä osassa äänen saa Dana. Jamesin ja Gwenin tarina on alkanut jo aikoja sitten ja se avataan lukijalle melko tarkasti. Romaanin nykyaika painottuu pääasiassa 1980-luvulle, mutta tarina tietysti etenee siitä myöhemmäksikin.

Mitä vanhemmaksi Dana varttuu, sitä enemmän tämä omituinen perhekuvio alkaa häntä häiritä. Danaa tuntuu riivaavaan sisar- ja perhekateus. Välittääkö isä enemmän Chaurissesta kuin hänestä? Kipuilu isän suosiosta vain voimistuu iän karttuessa.

Myöhemmin Dana kiinnostuu sisarpuolestaan Chaurissesta, josta hänen pitäisi pysytellä kaukana. Sallittua on vain tarkkailu ja sitä Dana harjoittaa äitinsä kanssa. Tarkkailun kohteena ei ole vain Chaurisse, vaan tietysti myös Laverne. Dana pysyttelee erossa Chaurissesta, kunnes sitten eräänä päivänä ei enää malta mieltään, vaan varta vasten hakeutuu Chaurissen seuraan.

Kirjan toinen osa antaa äänen Chaurisselle ja siinä selviää vastaavasti Jamesin ja Lavernen pitkä yhteinen historia ja miten he päätyvät avioliittoon. Kyseessä ei nimittäin ollut varsinaisesti mikään rakkausliitto ainakaan aluksi.

Chaurissen lapsuusaika käsitellään melko suurpiirteisesti ja tarina jatkuukin pian siitä, mihin se ensimmäisessä osassa eli Danan kertomana jäi.

Koin Chaurissen osuuden jossain määrin latteampana kuin Danan. Lisäksi Chaurisse jää etäisemmäksi muutenkin. Sisarusten niin sanottu ystävyyskin jää minulle hämäränpeittoon: mitään varsinaista ystävyyttä en nimittäin kokenut siskosten välille koskaan edes syntyneen. Pikemminkin kyseessä on Danan puolelta kaiketi uteliaisuus ja tietämättömän Chaurissen puolelta toive, että saisi sydänystävän.

Kirjailijan sivut


Tayari Jones: Silver Sparrow
Oneworld Publications, 2020
s. 340