Sodan kukat

 

Geling Yan: The Flowers of War
alkuper. 金陵十三钗 2007
Vintage, 2012
englannintanut Nicky Harman
s. 250

Japanin muinaiset suuruudenhullut invaasiot Itä-Aasiassa kohdistuivat luonnollisesti myös Kiinaan. The Flowers of War käsittelee vuoden 1937 Nanjingin tapausta (fiktiivisesti), joka tunnetaan nimillä Nanjing Massacre tai Rape of Nanjing.

Nanjing, Kiina. Joulukuu 1937. 

Japanilaisten sotilasjoukkojen vallatessa Nanjingin yhdysvaltalainen Isä Engelmann ottaa hoteisiinsa koulutytöt, joiden vanhemmat eivät pääse lapsiaan noutamaan (koska ovat ulkomailla tmv.). Hän uskoo ja luottaa siihen, etteivät japanilaiset hyökkää kirkkoon: onhan kirkon alue (sota)neutraali.

Isä Engelmannin kirkkotiluksille saapuu myös joukko läheisen ilotalon prostituoituja etsimään turvapaikkaa. Jokseenkin vastahakoisesti Isä Engelmann päästää heidätkin kirkon suojaan. Vaan mitä tehdä, kun oven taakse ilmestyy haavoittuneita kiinalaisia sotilaita etsimään turvaa.

Isä Engelmannin luottamus kykyynsä suojella vieraitaan alkaa horjua. Ruuasta ja vedestä on pulaa, mutta vielä kauheampia ovat uutiset ja huhut, joita Nanjingissa pyörii. Japanilaiset sotilaat ovat brutaaleja eivätkä noudata sotaetikettiä. Muille ns. neutraaleille alueille on tunkeuduttu ja niistä on viety väkivalloin sekä miehiä että naisia.

Myös rintamalla (japanilaisten) toiminta on laskelmoitua ja julmaa. Mutta voiko sodalla edes olla etiikkaa? Tai yhteisiä “sääntöjä”. Romaanissa on eräs hyvin häiritsevä rintamakuvaus, jonka kiinalainen sotilas kertoo Isä Engelmannille. Lukijaa helpottaa tieto, että sotilas pelastui, mutta entä sitten. Onko tilanteesta selviäminen vain yksi voitto loputtomassa taistelussa.

Isä Engelmann joutuu tekemään päätöksiä, joita ei haluaisi tehdä. Entä miten elää päätöstensä kanssa... Huomaan nostavani Isä Engelmannin tikunnokkaan, vaikka kirjassa on useampi näkökulma ja oikeastaan Isä Engelmannin osuus on melko suppea. Mutta hän on alati läsnä, vaikka olisikin taustalla. Isä Engelmann on viimeinen sana ja viimeinen päätös.

Minulle tämän kirjan ainoa lohtu on nimenomaan Isä Engelmann ja hänen uskonsa. Ja hyvyytensä, joka tuntuu tulevan sydämestä ja rakkaudesta Jumalaan eikä vaikuta lainkaan tekopyhältä. Mainittakoon, että uskonnollista otetta tässä kirjassa on melko vähän, vaikka kirkkomailla ollaankin, mutta koen että uskoa ei tarvitse selittää eikä siitä tarvitse jauhaa – sen kyllä huomaa, jos sitä on.

Jostain syystä tämä kirja meni suoraan sydämeeni. En ole uskossa, mutta ei minua haittaa, jos romaanissa on uskonnollisia raiteita: eivät ne ole uhka minuudelleni tai millekään. Tosin monissa (ei kaikissa kuitenkaan) lukemissani uskontoa käsittelevissä tai sivuavissa kirjoissa uskonto on kuvattu enemmänkin ongelmallisuuden näkökulmasta. Tässä kirjassa usko näkyy teoissa, ajatuksissa. Hvyytenä, mutta ei kliseisellä tavalla. Usko on kaunista, kun sitä ei käytetä sorron välineenä tai lyömäaseena. Sellainen ei minun silmissäni tosin ole edes uskoa.


Pakollinen huomio: tämä miete on todella yksipuolinen ja painottuu (kristin)uskoon ja Isä Engelmanniin eli asioihin, jotka periaatteessa ovat romaanissa marginaalissa. Vaikka romaanin aihe on karmaiseva, pidin tästä kokonaisuutena todella paljon enkä siis osaa edes eritellä miksi.

Jos ei Nanjingin verilöyly ja raiskaukset ole tuttuja, tästä voi katsoa lyhyen dokumentin aiheesta. Japani ei ole edelleenkään myöntänyt tekojaan eikä siten pyytänyt anteeksi.