perjantai 26. elokuuta 2016

Kotikooste ja reissutiedote

Näyttää nyt pukkaavan tällaisia koostepostauksia kuin autoja kehä kolmosella. Blogillani on ilmeisesti ruuhkavuodet.

Tässä postauksessa kerron (toivottavasti) lyhyesti, missä olen minne olen menossa mitä otan mukaan ja mitä olen lukenut.

Olen telinehelvetissä.


Onneksi ikkunoita ei ole teljetty eli voi tuuletella. Täällä pitelee nimittäin melko kauniita ja lämpimiä päiviä. Esimerkiksi keskiviikkona oli kolmekymmentä astetta. Tälle päivälle on luvattu vain 26. Tämä ei ole valitus - minä pidän lämpimästä. Sen sijaan en pidä telineistä enkä siitä mujeesta, jota lentää ikkunasta sisään silloin kun ikkunoita voi pitää auki.

Vaan siihen on olemassa lääke: nimittäin reissu. Mutta palaan lääkitykseen tuonnempana. Kerron ensin, että sain vihdoin luettua Jojo Moyesin kirjan After You (suom. Jos olisit tässä, Gummerus), jota en alkuun edes ajatellut lukea. Koin, että minulle riitti Me Before You (suom. Kerro minulle jotain hyvää), mutta muutin mieltäni, uteliaisuus voitti. Sanonpa heti alkuun, että olisi voinut jäädä voittamatta: siis se uteliaisuus.

Minähän pidin Me Before Yousta, mutta tämä jatko-osa oli minun makuuni melko teennäinen rakennelma, jonka Moyes kaiken lisäksi vetää ihan överiksi loppua kohden. Sinänsä alkuasetelma on kiinnostava ja kirjan alkua luinkin melko vauhdikkaasti ja koukuttuneena. Jossain vaiheessa ote alkoi lipsua ja jopa tylsistyin.

Tiedostan, että syy todennäköisesti ei ole kirjassa, joka on ihan hyvin kirjoitettua chick litiä. Olen pitänyt muista lukemistani Moyesin kirjoissa: niissä on ollut jokin vahva taustateema.

After You menee enemmänkin haahuilun ja puhtaan ihmissuhdemätön puolelle (kuten esim. ainakin eka Bridget Jones, jossa ei minusta ollut mitään "järkeä"), mikä ei jaksa minua kiinnostaa: pitäisi olla jotain muutakin.

Vaan tulipahan luettua eikä tarvinnut kuluttaa arvokkaita nessuja (kahdeksan kappaleen paketti Kleenexejä maksaa Poundlandissa punnan). Luulen, että keskityn jatkossa Moyesin vanhempaan tuotantoon. Esimerkiksi The Ship of Brides kiinnostaa minua ja lukenen sen sitten, kun tulee oikeanlainen fiilis.


After You/Jos olisit tässä muualla blogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Amman lukuhetki, Järjellä ja tunteella.

~~~

Ja sitten siihen telinelääkitykseen, yksi sana: road trip. Teemana patikointi. Vastaavia reissuja on ennenkin tullut tehtyä. Yritän tällä kertaa tehdä niistä kuvallisia reissupostauksiakin: ne ovat itsellekin niin kivoja muistoja.

Esimerkiksi tämä legendaarinen Buckingham-niminen hotelli Buxtonissa (Peak District).


Hotelli oli melko lailla lahoamispisteessä ja siksi sieltä sai huoneen edukkaasti. Toisaalta vaihtoehtoja meillä ei juuri ollutkaan, koska muut hotellit olivat täynnä. Mutta mitä väliä, vaikka vessasta hajosi pyyheteline, kun sitä kosketti. Ja mitä väliä, vaikka ilmastointireiästä pukkasi amppareita huoneeseen. Olipahan elämyksellinen kokemus.


Tällä kertaa suuntana on ainakin alkuun Wales. Mitään tarkkaa reittisuunnitelmaa ei tehdä, koska emme mieheni kanssa ole sellaisia. Mennään mieluummin spontaanisti. Tarkoitus on kuitenkin päätyä ainakin Snowdoniaan patikoimaan, mutta sitä ennen koluamme Cardiffin (Walesin pääkaupunki).

Patikkareissut ovat niin hektisiä ja fyysisesti rankkoja, etten yleensä jaksa lukea mitään. Otankin vain yhden kirjan mukaani ja se on James Rebanksin The Shepherd's Life (Penguin 2015), josta kohistiin kovasti sen ilmestyttyä viime vuonna.


Olen jonkin verran jo lukenut sitä, mutta aloitan alusta, koska lukemisesta on aikaa. The Shepherd's Life kertoo nimensä mukaisesti lammastilallisen elämästä Lake Districtillä. Kirja kiinnostaa minua erityisesti siksi, koska noh... lampaat, iiih.


Ja siksi, että olen patikoinut useita kertoja Lake Districtin alueella ja minua kiinnostaa kovasti lammaspaimenen työ. Kirja on sopiva matkakirjaksi, koska siinä on lyhyitä kappaleita eli se sopii luettavaksi tosi lyhyissä erissä - ihan vain vaikka muutaman minuutin pätkissä.

Että se on menoa taas, heti huomenna. Mukavaa viikonloppua! Blogini saattaa jäädä pienelle tauolle, koska en tiedä jaksanko reissun päältä kirjoitella. Kenties heitän Naamakirjaan jotain kuvallisia kuulumisia, joten sitäkin kautta voi seurata.

torstai 25. elokuuta 2016

Suomikooste ja lampaan huuto

Koti on paikka, johon kaipaa kun ei ole siellä. Ei välttämättä heti poistuttuaan, mutta esimerkiksi kuuden viikon jälkeen on ihana palata tutun kodin suojelevien seinien sisälle.

Tosin koti on nyt julkisivuremontissa, joten täytyy suojella itseään verhoamalla ikkunat remppamiehiltä, joita ei ole näkynyt kuin kerran vilaukselta näinä parina päivänä, kun olen kotona ehtinyt olla.

Palataan kuitenkin vielä Suomeen ja teemalukemiseeni eli suomalaisen kirjallisuuden kesään, joka päättyi poistuessani maasta.

Ehdin lukea seitsemän kirjaa, jotka ovat:

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa
Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu
Hilkka Ravilo: Kylmät kädet
Maria Jotuni: Huojuva talo
Marko Hautala: Käärinliinat
Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Anneli Kanto: Pyöveli

Kaikista kirjoista pidin eli yhtään niin sanottua hutia ei osunut kohdalleni. Huomasin myös, että on ihanaa lukea vaihteeksi suomen kielellä, vaikka se aluksi tuntui oudolta.  Tosin huomasin myös, että aloin kaivata englannin kieltä loppuviikkojen aikana.

Kerroin paljastelupostauksessani peranneeni suomikirjastoni. Suurin osa kirjoista lensi roskiin, loput varastoin mökkiin. Muutaman kirjan otin mukaani ja esittelen ne nyt teillekin.

Murphyn laki (Arthur Bloch, Gummerus 2004, suom. Laura Jänisniemi), lempparikirjani Kyynikon kultaisen kirjan ohella.



"Kaikki valehtelevat, mutta se ei haittaa, koska kukaan ei kuuntele."
Liebermanin laki

Tässä muut tuodut



Hanna Hauru: Eivätkä he koskaan hymyilleet (Like 2002)
Hanna Hauru: Raaka punainen marja (Like 2004)
Lin Jutang: Maallinen onni (Wsoy 1949)
Japanin kulttuuri (tietokirja, useita tekijöitä: Otava 2002)

Yritin vuonna 2008 lukea Haurun teosta Eivätkä he koskaan hymyilleet ja olin ihan pihalla. Myöhemmin tajusin, että kyseessä ei ole romaani, vaan yksittäisiä minitarinoita, novelleja. Se selittänee ainakin osin ymmärtämättömyyteni. Nyt kun taas olemme kirjan kanssa yhdessä, yritän uudelleen erilaisella asenteella.

Japaniteoksen olen joskus lukenut opintojani varteni, mutta siitä on jo aikaa. Kyseinen teos on eräs lempitietokirjani, joten siksi otin sen mukaani. Lin Jutangin Maallista onnea en ole kokonaan lukenut. Alleviivaukset päättyvät noin sivulle kuusikymmentä. Muistan, että aikanaan kirja oli minulle kuitenkin tärkeä ja varsin kiinnostava, joten siksi otin juuri sen mukaani. Maallinen onni ei ole mikään elf help -kirja, se on filosofista pohdintaa kiinalaisesta näkökulmasta. Sellainen kiinnostaa minua.

"Kiinalainen filosofi uneksii toinen silmä avoinna... Toinen silmä suljettuna ja toinen avoinna hän näkee kaiken ympärillään tapahtuvan ja omien pyskimystensä turhanpäiväisyyden, mutta säilyttää kuitenkin kylliksi todellisuudentajua ymmärtääkseen, että hänen on joka tapauksessa yritettävä kulkea elämän läpi."

Sellainen kooste Suomesta. Elämä jatkuu nyt täällä telineiden keskuudessa. Tosin levottomuus kalvaa jo jalkapohjaa ja tuskin täällä kauan vanhenen. Odottelen, että saan reseptini uusittuna takaisin lääkäriltä, haen lääkkeeni ja sitten voisikin taas pakata laukun. Kuulen vuorten kutsuvan, nummilla huutavat lampaat nimeäni. On pakko mennä.

maanantai 15. elokuuta 2016

Haluton pyöveli

Kannen suunnittelu: Jenni Noponen
Anneli Kanto: Pyöveli
Gummerus 2015
S. 382


Kun Pyöveli viime vuonna julkaistiin, tiesin heti haluavani sen lukea. Olin varma, että se on juuri minua varten. Ja oikeassa olinkin: kannattaa luottaa intuitioonsa.

Suomiteema jatkuu ja nyt siirrymme ajassa taaksepäin, niinkin kauas kuin 1600-luvulle, Vaasaan.

Pyöveliperheeseen syntyy poika, jonka oletetaan seuraavan isänsä jalanjälkiä. Paljon ei vaihtoehtoja olekaan, sillä pyövelit eivät varsinaiseti nauti kansansuosiota, vaikka tärkeitä henkilöitä ovatkin, eivätkä pyövelin lapset ole haluttuja naimakaupoissa.

Nuori pyövelinpoika, Johann, haaveilee muusta kuin pyövelinurasta: hän haluaisi tulla tuomariksi. Hän yrittää välttää kohtalonsa, ja jo hetken näyttää siltä, että se voisi onnistua. Sanotaan, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Pyöveleistä voisi sanoa, että pyövelin lapsi syntyy kirves kädessä ja leima otsassaan.

Vaikutusvaltainen ja hyvämielinen kihlakunnantuomari Wisander tarjoaa Johannille mahdollisuuden, vaan kohtalo on oikukas, julmakin. Eikä tuomarinkaan elämä niin auvoista ole, kun päänvaivaa aiheuttaa aatelisen vaimon lutkamainen luonteenlaatu. Avioliitto oli virhe, vaan mitäpä nuorukainen silloin elämästä tiesi.

Toisaalla köyhä nuorukainen, Pieti Sipinpoika, on myyty Abraham Hännisen puotiin apulaiseksi. Apulaisena oleminen ei Pietiä kiinnosta: hän haluaa tulla rikkaaksi, hänellä on haaveita. Hän karkaa suuret tavoitteet takataskussaan - ja pari Hänniseltä pöllittyä kolikkoa -  etsimään onnea, menestystä ja arvostusta muualta. Vihdoin elämä näyttää suopeaakin puoltansa Pietille, joka vaihtaa nimeään kuin kenkiä.

Pyöveli ei ole tarina vain pyövelistä. Se on oikeastaan kasvukertomus kolmesta täysin erilaisesta miehestä: pyövelin lisäksi tuomarista ja apteekkarista. Koettelemukset muuttavat ihmisiä, jalo mieli saattaa rapautua ympäristön ristipaineessa, köykäiset eväät elämäänsä saanut oppii luottamaan toisiin ihmisiin ja näkemään arvoa itsessäänkin ylpistymättä liikoja. Jonkun kohtalo on sinetöity jo syntymässään.

Pyöveli on koukuttava ja taiten aikaansa kuvaava romaani, jota tuskin saattoi käsistään laskea. Kirja muistuttaa minua siitä, miksi niin rakastan lukemista ja kirjallisuutta: niistä voi oppia, sillä Pyöveli tarjoilee lukijalle mehevän tarinan lisäksi aimo annoksen historiaa ja kulttuuria.

Onko kirja raaka? Minusta ei. Muutamia mestauskuvauksia kirjassa esiintyy, mutta eivät ne mielestäni mitenkään erityisen brutaaleja olleet. Kirjassa on myös huumoria, melko hirtehistä tosin. Myös kieli on nautinnollista ja selkeän sujuvaa luettavaa.

"Mitäpä ihminen ei tekisi terveytensä eteen sitten kun on sen menettänyt." 


Pyövelistä on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa: Ullan luetut kirjat ja Villasukka kirjahyllyssä.

perjantai 12. elokuuta 2016

Tunnustuksellisia paljastuksia - katso kuvat!

Liebster Award kiertää taas blogeissa ja nyt se osui minunkin kohdalle (muistelisin, että on osunut aiemminkin ja olen jopa saattanut tämän tehdä, mutta eipä tuo haittaa). Kiitos siis Riitta K:lle tunnustuksesta!  

Vastaan ensin annettuihin kysymyksiin, postauksen lopussa on haasteen säännöt, joita en tietenkään voi noudattaa. Sori.

1. Mistä maasta löytyy lempikirjailijasi? Mainitse 1-5 kirjailijaa, mutta tietysti eri maista.

Ensimmäinen on helppo: Japani ja Keigo Higashino. Japanista voisin mainita useammankin kirjailijan, mutta noudatan nyt kysymystä ja mainitsen vain yhden.

Henning Mankell Ruotsista, André Brink Etelä-Afrikasta. Viiden nimeäminen on oikeastaan vaikeaa, koska lemppareita on paljon. Suomesta mainitsen Sofi Oksasen ja heitetäänpä viidenneksi Chimamanda Ngozi Adichie Nigeriasta.

2. Mainitse edellisen kysymyksen kirjailijan/kirjailijoiden kirja, josta olet postannut ja linkki olisi myös kiva.

Olen blogannut näiden kaikkien kirjoista, mutta heitänpä linkin Henning Mankellin Ruotsalaisiin saappaisiin - Ihan vain Mankellin muistolle.

3. Kuinka monta kirjaa on kotikirjastossasi - suunnilleen?

Minulla on - tai oli - kaksi kirjastoa: toinen on ja voi paksusti kotona Lontoossa. Ei ole mitään hajua paljon kirjoja on, useita satoja kuitenkin.

Suomikirjastoni on maannut noin kolmessatoista laatikossa säilytyspalvelussa seitsemisen vuotta. Muutama viikko sitten kävin hakemassa ne tänne ja kävin läpi. Suurin osa lähti viimeiselle matkalle roskikseen (kierrätin toki paperinkeräykseen), osan säilöin piha-aittaan. Kirjoja oli yhteensä kaiketi noin +-tuhat, mutta perkauksen jälkeen jäljelle jäi muutama sata.

Työmaa

4. Kirjahyllysi aarre?

Sehän on täynnä aarteita!

5. Mitä harrastat lukemisen ja bloggaamisen lisäksi?

Paitkointia, kirjoittamista, taiteilua, lenkkeilyä, fillarointia, pianon soittamista, valokuvaamista, juoksemista, kaikenlaista tutkimista ja oma-aloitteista oppimista, urban ja rural exploringia, hengailua eri paikoissa. Minulla on paljon intressejä: en tiedä voiko niitä varsinaisesti harrastuksiksi kutsua.


6. Luetko yhtä kirjaa kerrallaan vai montaa samanaikaisesti?

Joskus on useampi kirja kesken, joskus vain yksi eli vaihtelee mielialojen ja kirjan mukaan.

7. Missä ja mihin aikaan vuorokaudesta luet pääsääntöisesti?

Illalla sängyssä.

8. Jos kirjoittaisit kirjan, mikä olisi sen aihe?

Olen jo kirjoittanut. Kirja on nimeltään Kadotettu maisema ja tuossapa enemmän tietoa siitä. Luonnollisesti suosittelen sen lukemaan. Pitäisiköhän kirjoittaa siitä ihan kirjamiete, hoho. Tulisikohan lyttäys vai hehkutus. Muutakin on kehitteillä, mutta en puhu niistä.

9. Syksyn hyvät ja huonot puolet?

En oikeastaan ajattele tällaisia asioita. Päivät tulevat ja menevät, samoin kiertävät vuodenajat.

10. Hullaannutko joulusta?

En. Joulu on minulle yhdentekevä enkä sitä mitenkään juhlista. Paitsi että pyörrän heti sanani. Minulla on kaksi joulunaikaperinnettä:

1. Harrodsin jouluikkunoiden pällistely ja kuvaaminen. Täältä voit lukea (ja melkein katsoa) enemmän tästä perinteesta.

2. Osallistun asuinalueemme joulukuusensytytysjuhlaan (tai siis jouluvalothan siinä sytytetään, ei kuusta), valot sytyttää yleensä joku julkkis - toissa vuonna Jerry Hall (viime vuosi jäi väistä, koska olin reissussa).

Jerry valmistautuu tuikkaamaan kuusen tuleen.

Silloin on kaikenlaista tapahtumaa ja joulukatu, lisäksi lauletaan joululauluja. Ja kyllä, minäkin laulan - uskokaa tai älkää.

Kosketin Jerryn kättä kiittäessäni häntä kuusen polttamisesta.

Ai niin ja mies tekee joululaatikoita, joita minä syön sitten pakkasesta pitkin vuotta aina halutessani.

11. Kuinka nollaat nuppisi?

Milloin mitenkin. Riippuu millaisen nollauksen tarpeessa olen. Joskus saatan siivota tai järjestellä, joskus katsella toosaa, joskus mennä lenkille, joskus vetästä lärvit tai vain mennä kantikseen yhdelle jne. Myös peurojen katseleminen rauhoittaa, tai kukkasten. Nollaus valitaan tarpeen mukaan.

~~~

Kauniiksi lopuksi haasteen säännöt, joista jätin osan toteuttamatta. En nyt siis haasta ketään, koska haaste on jo niin monella kiertänyt. Mikään ei kuitenkaan estä juuri sinua nappaamasta haastetta mukaasi.

Haasteen säännöt:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto (ylläoleva kuva) esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

tiistai 9. elokuuta 2016

Kootut selitykset ja luetut

En ole ehtinyt/jaksanut päivittää blogia, koska

a) ei vaan ole ollut fiilistä.
b) en ole oikeasti ehtinyt tai jaksanut, koska on ollut niin paljon muuta hommelia.
c) inhoan tätä läppäriä.

Olen kuitenkin lukenut jonkin verran, muun muassa Marko Hautalan Käärinliinat (Tammi 2009).

Kirjan kansi: Saku Heinänen

Taiten rakennettu kauhun kanssa flirttaileva romaani, joka yllättää lopussa.

Muita adjektiiveja: koukuttava, hyvä, jännä, hämärä.

Pidemmät mietteet muissa blogeissa esimerkiksi Villasukassa ja Järjessä ja tunteessa.

Kansi: Elina Warsta
Aki Ollikaisen Nälkävuodesta (Siltala 2012) voisi sanoa niin kuin peruskoulussa äikänopen kysyessä sanoimme kaikista ainekirjoituksista: lyhyt ja ytimekäs.

Muita adjektiiveja: vaikuttava, surullinen, voimakas, tosihyvä.

Pidemmät mietteet muun muassa Kirjasähkökäyrässä, Amman lukuhetkissä ja Lumiomenassa.

~~~

Kas niin, hienosti taputeltu kaksi kirjaa ilman ylimääräistä - ja ylenmääräistä - lätinää. Ehkä jatkossa lätkäisenkin vain kuvan kirjasta ja laitan linkit muihin blogeihin. Jää sitten enemmän aikaa itselle. (tämä oli sitten vitsi, mikäli joku ei ymmärtänyt)

Kerron vielä, että jätin kesken Pauli Kohelon miniromaanin Ohessa tilinumeroni. Luin 56 sivua, mutta en muista nauraneeni kertaakaan, lähinnä pitkästytti. Joten miksipä piinata itseään sen enempää.

Tällä hetkellä luen Anneli Kannon Pyöveliä ja onpahan muuten hyvä kirja. Pyövelistä olisi tarkoitus jaksaa kirjoittaa hieman enemmänkin, kun olen sen kokonaan lukenut. Tai sitten lätkäisen siitäkin vain kuvan ja heitän linkit toisten blogeihin, hoho (vitsi vitsi).

Mut hei, kaikki lukemani kirjat ovat suomalaisten kirjailijoiden teoksia, joten suomiteema voi pulleasti. Ja laadukkaasti, se on pakko myös mainita.

sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Klassikkohaaste III, Huojuva talo


Mikä ihmeen klassikkohaaste?

"Kaihertaako lukematon klassikko? Kaikki ovat SEN lukeneet paitsi minä? Kalvavan sivistysaukon pääset täyttämään vertaistuen voimin." Lue lisää täältä.

Olen osallistunut kahteen aiempaankin klassikkohaasteeseen, mutta kauhukseni huomasin, että molemmilla kerroilla mieskirjailijalla. Nyt valitsin tasapuolisuuden nimissä naisen. Alun perin piti lukemani Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä, mutta vaihdoin Jotuniin, koska Huojuva talo osui käteeni kuin sattumalta kirjastossa. Lisäksi olen halunnut jo pitkään sen lukea.


Maria Jotuni: Huojuva talo
Otava 1963 (1991)
S. 577

Huojuva talo on avioliittoromaani ja Lean kasvutarina. Ennen kuin Lea saa Eeronsa, jota ei oikeastaan ajatellut alun alkaen tai lainkaan naivansa, käydään läpi Lean lapsuus.

Lealla riittää sympatiaa (minullakin muuten riitti) veltolle isälleen, mutta ei niinkään tomeralle äidilleen. Ehkä Lea myöhemmin näkee Eerossa isäänsä ja on siksi pitkämielinen. Tai sitten Lea on varsin joustava persoona, joka uskoo ihmisen pohjimmaiseen hyvyyteen. Itse en voi sietää sanontaa "hän on pohjimmiltaan hyvä ihminen". Se ikään kuin oikeuttaa ilkeän ihmisen tekemään ja olemaan, mitä tahansa. Minä en siten usko ihmisen puhtaaseen hyvyyteen, kuten ei Eerokaan.

Mutta palatkaamme Eeroon myöhemmin. Haluan ensin kirjoittaa Leasta. Haluan nostaa Lean etusijalle. Lean, joka ei koskaan asettanut ensimmäiseksi itseään, vaan eli elämänsä Eeron tunteita luodaten ja niitä peläten. Jopa siinä määrin, että lapsetkin kärsivät.

Huojuvaa taloa onkin ajoittain raastavaa lukea, sillä olisi tehnyt mieli huutaa ääneen. Huutaa ensin Lealle jätä se saatanan sika ja sen jälkeen huutaa Eerolle aaaarrrggghhhh (loput sensuroitu) ja ehkä jopa antaa korvatillikka tahi isän kädestä.

Onko Lea heikko? Mielestäni Lean suurin heikkous on se, että hän yrittää (yli)ymmärtää Eeroa ja luulee voivansa muuttaa ihmisiä, siis Eeron. Mutta kun ei ihmistä voi muuttaa, sitä ei Lea ymmärrä tai ehkä ymmärtääkin sisimmässään, mutta ei halua uskoa. Hän vain jatkaa sekopään miehensä analysointia, yrittää ennakoida hänen tekojansa ja sovittaa oman käytöksensä Eeroa miellyttäväksi. Mutta ei Eeroa voi miellyttää, ei ainakaan Lea. Tai ehkä voisikin, jos Lea itse muuttuisi toiseksi sen sijaan että yrittää muuttaa Eeroa.

Onko Lea hyvä? Niin, riippuu kenen silmin katsotaan. Varmaan kaikkien mielestä Lea on hyvä ja jalo ja onhan hän suurimmaksi osaksi johdonmukainen hyvyydessään ja suopeudessaan. Mutta mitä on sellainen hyvyys tai jalous, joka kohdistuu vain yhteen ja jättää toiset tuon yhden armoille? En epäile ollenkaan, etteikö Lea rakasta lapsiansa, mutta hän tuntuu hukkuneen omaan missioonsa pelastaa Eero - ja avioliittonsa. Kyllä se tapahtuu osin lasten kustannuksella. Miksi ihminen puolustaa ilkeää ja pahaa, mutta ei samalla tarmolla viattomia ja puhtaita?

Rakastaako Lea Eeroa? Minusta ei, hän haluaa uskoa ja muuttaa, on riippuvainen vaikka luulen, että Lea pärjäisi ilman Eeroakin. Ja niinhän hän pärjääkin.

Wikipediassa lukee:

"Teosta (Huojuva talo) on pidetty myös hyvän ja pahan vertauskuvana: narsistisen itsekeskeinen Eero Markku edustaa pahaa, Lea ja hänen vanha ihastuksensa puolestaan edustavat hyvää."

En usko, että on olemassa totaalipahaa tai totaalihyvää: kaikissa ihmisissä on molempia. Voimme pohtia, miksi Lea on teoiltaan (huom. ei aina ajatuksiltaan) lojaali Eerolle, mutta sivuuttaa lastensa hyvinvoinnin. Onko se puhdasta hyvyyttä muka?

Entä Eero? Onko Eero paha? Jollakin tasolla Eero tajuaa tekevänsä väärin ja olevansa dorka (hups, sallinette modernin ilmaisun), mutta ei voi muuttaa itseään. Eero on mielestään viettiensä vanki eikä voi itselleen mitään. Ei sellaista voi parantaa, joka haluaa pitää särönsä. Eero mahtaa olla misantrooppi, sellaista pahinta laatua oleva, sillä misantroopeissakin on eroja eivätkä kaikki ole niin äärimmäisiä.

Eero on lisäksi itara ja julma, käyttää rahaa vallan välineenä. Ei vaateta vaimoaan kunnollisesti, ja alkuun joutui Lea eri ruokaakin syömään. Kuitenkin Eero oli se, joka halusi ettei Lea käy töissä.

"Eero puhui rauhasta puukko taskussansa ja sivistyksestä palvelustyttö polvillansa."

Kirjan muuhun juoneen ja henkilöihin en puutu (muuten tämä postaus ei lopu ikinä), suosittelen itse lukemaan. Huojuva talo tarjoilee valtaisan määrän tunnetta ja tuntemuksia. Minun olisi tehnyt mieli paiskata kirja noin sata kertaa seinään ja huutaa, raapia itseni verille turhautuneena Lean alistumisesta ja nöyristelystä.

Kannet suljettuani tuli itku. Itketti turha kituminen ja suru, oman onnensa estäminen. Sillä lopulta Lea itse seisoi onnensa edessä, ei päästänyt sitä liki. Samaan aikaan ihailen Lean tyyneyttä ja vakautta ja itken sitäkin. Lea sai lopulta elämänsä, mutta miten ja voi kuinka myöhään.

Yhteenveto: en lainkaan ihmettele Huojuvan talon klassikkoasemaa. Romaani kuvaa aikaansa, mutta pienin muutoksin sen voisi hyvin sijoittaa tähänkin päivään. Ja se on pelottavaa.

Muu huomio: Eero ei muutu, mutta ei muutu Leakaan. Mitä me tästä opimme... Tekee mieli todeta turhaan yrität toista muuttaa, kun et itsekään muutu. Tietyssä määrin ihminen muuttuu läpi elämän, mutta persoonan perustukset harvemmin.

~~~

Täällä ovat linkit muiden klassikkohaasteeseen osallistuvien blogeihin. Kiitos Marilelle emännöinnistä! Tämä on tosiaan jo kolmas järjestetty haaste ja lisää on tulossa. Jos et siis nyt ehtinyt mukaan, niin ei tämä tähän pääty.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Kenen kädet ovat kylmät

Hilkka Ravilo: Kylmät kädet
Myllylahti 2007
S. 288

Olen lukenut muutamia Hilkka Ravilon romaaneja ja kaikista pitänyt. Siksi oli luontevaa lainata Raviloa kirjastosta. Ravilo kirjoittaa psykologisia draamoja/trillereitä, joissa tavallisesti esiintyy jokin henkirikos. Niin tässäkin.

Kirjan keskiössä on viisikymppinen Meeri, joka haluaisi vain elää hiljaista ja vaatimatonta elämäänsä: käydä työssä ja viettää vapaa-aikansa lukien.

Hiljainen idylli - jos nyt mitään idylliä oli - särkyy, kun lähistöltä löydetään ruumis. Ruumiilla ei sinänsä ole mitään tekemistä Meerin kanssa paitsi erään sattumuksen myötä. Tuo sattumus suistaa Meerin raiteiltaan, saa pelkäämään.

Kivi vyörähtää liikkeelle ja nykyajan lomassa palataan Meerin menneisyyteen ja vaikeaan avioliittoon. Ei tiennyt Meeri, mihin joutui naidessaan Timonsa. Vaan kukapa voisi ennalta tietää? Yhteiset haaveet rauhallisesta yhteiselosta alkoivat natista jo avioliiton alkumetreillä, kun pariskunta tahtomattaan päätyi kasvattivanhemmiksi. Lapset eivät olleet kuuluneet suunnitelmiin, mutta eipä ollut moni muukaan asia.

Ravilo kuorii auki Meerin menneisyyden luontevasti soljuvin aikahypyin, ja siten taustoittaa ja valmistaa lukijaa nykytilanteeseen. Rakenne toimii ja jännite kasvaa sopivasti, kun kokonaisuus alkaa hahmottua.

On kuin penkoisi kompostia, josta löytyy kaikenlaista inhaa haudattuna. Ravilo ei tyydy möyhimään vain tapahtumia, vaan tunteita ja motiiveja kaivellaan yhtä lailla lähinnä Meerin näkökulmasta. Siinä sivussa otetaan kriittisesti kantaa ajan ilmiöihin ja trendeihin.

Henkilöt ovat pääasiassa aidon tuntuisia vikoineen ja puutteineen, joskin osa varsin äärimmäisiä: fiktiossa se kuitenkin sallittakoon. Henkilögalleria onkin erityisen mielenkiintoinen ja Ravilo kuvaa hahmonsa taiten ja johdonmukaisesti.

Lopuksi napina: oikoluku olisi tehnyt Kylmille käsille oikeutta. Harmi, että Ravilon kirjoissa tuntuu pyörivän samat virheet kirjasta toiseen.