perjantai 24. tammikuuta 2020

The Untamed: kiinalainen draamasarja

Alustus

Olen harvakseltaan kirjoittanut blogiini elokuvista. Harvakseltaan siksi, koska en juuri katso elokuvia. Seuraan muutamia tv-sarjoja (Netflixistä tai Amazon Primesta, meillä ei ole perinteisiä televisiokanavia lainkaan), mutta aika vähän niitäkin.

”Televisiomakuni” on osittain hyvin toisenlainen kuin kirjamakuni. Pidän kauhusta ja fantasiasta, mutta erityisesti elokuvina tai sarjoina. Jostain syystä näiden genrejen kirjallisuutta en tule juuri lukeneeksi. Periaatteessa kyllä kiinnostaa, mutta ehkä en osaa etsiä sellaista kamaa, josta innostun.

Stephen King ei enää innosta (sitä luin nuorempana), moni kauhukirja on ollut pettymys. Fantasiaa en kai vain osaa etsiä tai sitten olen katsonut fantasiasarjan, joka perustuu kirjasarjaan enkä koe sen jälkeen mielekkäänä lukea samaa kirjoina (vaikka monesti ovat melko lailla erilaisia).

Varsinainen aihe eli The Untamed


Aloin viime vuoden puolella katsoa kiinalaista fantasiadraamasarjaa nimeltä The Untamed. Löysin sarjan sattumalta Netflixistä (ei taida näkyä Suomen N:ssä, valitettavasti) etsiessäni sieltä erästä japanilaista elokuvaa. Etsimääni en löytänyt, mutta tuo sarja alkoi kiinnostaa. 

Ja voi veljet, että se vei mukanaan. Pari ensimmäistä jaksoa olin hieman pihalla, koska minulla oli vaikeuksia henkilöiden nimien kanssa. Kyllä, nimenomaan nimien sillä yhdellä henkilöllä saattoi olla kolmekin nimeä.

Ei auttanut kuin ottaa selvää nimistöstä ja opetella nimet (nimeäminen perustuu muinaiseen kiinalaiseen perinteeseen, siitä voi lukea täältä). Onnekseni minulla on hyvä muisti, joten pänttäyksen jälkeen saatoin jatkaa sarjan parissa ja sitten se aukenikin aivan uudella tasolla.

Kyseessä on 50 jaksoa sisältävä kokonaisuus, joka alkaa periaatteessa keskeltä ja palaa siitä alkuun ja sitten loppuun. Sarjan keskeinen henkilö, Wei Wuxian, kuolee sarjan alussa, mutta palaa vuosikymmenen jälkeen toisen henkilön ruumiissa.

Miten tähän on päädytty? Se on pitkä ja uskomattoman mielenkiintoinen ja monihaarainen tarina, joka avautuu vaivihkaa ja taiten. Niin myös avautuu Wei Wuxianin ja toisen keskeisen henkilön Lan Wangjin välinen suhde ja sen kehittyminen.

Lan Zhan (Wang Yibo)

Wei Ying (Xiao Zhan)

Sarjassa on klaaneja, joista Wen-klaanin johtaja on erityisen pahantahtoinen, voimakas ja väkivaltainen.

”The pugilist world is ruled by the powerful Wen clan, which dominates over the smaller Lan, Jiang, Nie and Jin households. The carefree Wei Wuxian becomes fast friends with the righteous Lan Wangji, and during their adventures, the pair find out that the head of the Wen clan is the evil mastermind behind a series of plots that would wreak havoc upon the lands.”(lainaus Imdb:stä)


Wei Wuxian on adoptoitu Jiang-klaaniin hänen ollessaan vasta lapsi. Hän muodostaa ”veljensä” Jiang Chenin ja ”sisarensa” Yanlin kanssa tiiviin kolmikon.

Koska tämän sarjan juoni on melko monimutkainen (ihan hyvin ymmärrettävissä kuitenkin: kaiken selittämiseen kuluisi enkä noin sata sivua, enkä koe sellaiseen tarvetta), jätän sen avaamisen tähän. Sitä paitsi ei juonesta kannata tietääkään mitään etukäteen.

Sen sijaan voit odottaa sarjalta moniulotteisia henkilöhahmoja ja heidän välisiä suhteita, uskomattoman kaunista miljöötä, fantasiaelementtejä, taikuutta, henkisyyttä, taisteluita, esteettisyyttä, upeaa musiikkia ja todella taitavaa näyttelijätyötä.

Keskeisiä henkilöitä

Hyvyys ei ole absoluuttista hyvyyttä eikä pahuus läpimätää, vaan molemmissa on sävyjä ja vivahteita. Kukaan ei ole joko tai – kaikilla on tarinansa ja persoonansa. Virheitä tekevät kaikki, oli aikomus millainen tahansa. Juuri siksi tämä sarja onkin niin syvä, koskettava ja kaunis. Kaikki maailman ylisanat tähän eivätkä ne silloin minun korvissani ole ylisanoja!

En ole ikinä koskaan katsonut näin hyvää, koskettavaa ja taidokasta sarjaa. Sydän raskaana katsoin eilen viimeisen jakson enkä ole koskaan ollut niin tyhjä ja surullinen siitä, että jokin ohjelma päättyy (silti siis hyvä, että päättyi koska tarinan kaari tuli täyteen). En myöskään ole koskaan aiemmin kokenut tarvetta katsoa mitään sarjaa uudelleen: tämän voisin katsoa ja itse asiassa olenkin katsellut joitakin erityisen koskettavia kohtia uudelleen. Näin tein jo kesken sarjan katselun.

Ainoan miinuksen annan tekstityksistä, jotka vilahtivat toisinaan ruudulla niin nopeasti (tyyliin sekunnin sadasosan) että niitä oli ihan mahdoton lukea (jouduin useamman kerran kelaamaan taaksepäin ja sitten pysäyttämään katselun ehtiäkseni lukea ne!). Koska en ymmärrä mandariinia, tekstitykset ovat hieman pakolliset. Näiden viidenkymmenen jakson aikana opin erottamaan joitakin sanoja, erityisesti nimet ja niiden erottaminen on sikäli tärkeää, koska ne vaikuttavat sanomaan.

Lan Zhan & Wei Ying, kuva täältä.
Linkkejä ja muuta:

Poster-kuvat täältä.

Drama Pandasta voi lukea lisää sarjasta (englanninkielinen, sieltä myös postauksen ensimmäinen kuva)




The Untamed soundtrack

Lan Zhanin ja Wei Yingin pitkät katseet ovat sarjan koskettavinta ja herkintä antia. Näin uskomattoman kauniisti ja vähäeleisesti kuvattua rakkautta en ole koskaan aiemmin missään ohjelmassa nähnyt. En tiedä ovatko he mangassa (johon tv-sarja perustuu) rakastavaisia, mutta tv-sarjassa kyseessä on ns. bromance (a close but non-sexual relationship between two men). Aiheesta voi lukea enemmän täältä.

tiistai 21. tammikuuta 2020

Maagisia novelleja

Vaihteeksi novelleja, joita aika harvakseltaan luen. Olen asiaa puinut blogissani niin monta kertaa, että tällä erää pidän puimurin tallissa.

Pakollinen pähkinänkuori tähän kuitenkin: minun on helpompi keskittyä laajempiin kokonaisuuksiin, siksi novellien lukeminen tuottaa vaikeuksia.


Yukiko Motoyan novellikokoelma Picnic in the Storm on roikkunut lukulistallani siitä asti, kun se Briteissä julkaistiin. Lainasin kirjan kirjastosta ja tavoistani poiketen tein jopa lukusuunnitelman (vähintään novelli per päivä, enemmänkin saa lukea), jota - myöskin tavoistani poiketen - tunnollisesti noudatin. Ihmeitä tapahtuu kaiken aikaan.

Ensimmäinen novelli on nimeltään The Lonesome Bodybuilder, joka kertoo avioparista jonka naisosapuoli alkaa mieheltään salaa treenata salilla. Aviomies on vässykkä, jolla on itsetunto-ongelmia. Vaimon nuori personal trainer kummastelee vaimon treenivalintaa, mutta hyväksyy sen ja kannustaa. Kiehtova novelli, joka kertoo lopulta ihan muusta kuin kehonrakennuksesta.

Fitting Roomissa puolestaan lähtee vaatteiden sovittelu lapasesta. Vai kuitenkin palvelu? Kertojamme työskentelee vaateputiikissa, jossa ei ihan halpoja rättejä myydä. Asiakkaiden toiveita kuunnellaan ja heitä palvellaan. Sovituskoppi alkaa realistisesti, mutta lähtee hiljaksiin räpylästä ja sitten suorastaan lentoon. Omituinen tarina, jota lukiessa saa pyöritellä silmiä ja hieman hirnua.

Kirjassa on yksitoista novellia, joista lähes kaikki sisältävät ainakin jossain määrin maagista realismia. Muutamassa novellissa on nähtävissä selkeästi opetus, esimerkiksi Typhoonissa (jälleen nimettömäksi jäävä) kertoja näkee ihmiset eri silmin tarinan lopussa.

Kokonaisuutena Picnic in the Storm on varsin tasalaatuinen laadun ollessa hyvä. Ikinä ei tiedä, mihin tulee vedetyksi mukaan, todella omaperäisiä tarinoita. Yleistunnelma on valoisa tai vähintään toiveikas. Jos pitää suosikki valita, kallistun pisimmän novellin puoleen, joka on nimeltään An Exotic Marriage. Se on häiritsevän kiehtova, kiehtovan häiritsevä. Epämääräinen ja jättää paljon tulkinnanvaraa niin kuin suurin osa näistä novelleista.

There’s no need to live life just keeping up the appearance of being human.

Sitten on I Called You by Name, josta minulta meni varmaan puolet ohi. Mut mitä välii. Opin, että tarinoista voi nauttia, vaikkei ihan kaikkea tajuaisikaan.

Jos et kestä epämääräisiä tarinoita ja avoimia loppuja, en suosittele näitä novelleja. Jos haluat lennellä sateenvarjolla taivaalla, majailla erämaamökissä koirien kanssa tai vaikkapa avioitua olkimiehen kanssa, niin olepa hyvä! Lisäksi saat vedellä paljon omia johtopäätöksiä ja täyttää aukkoja, sillä Motoya ei liikoja selittele: hän antaa lukijan mielikuvitukselle tilaa kukkia – vähän samaan tapaan kuin eräs aviomieskin lopulta on kukassa. Mitä ihmettä, mietit. Noh, lukemalla selviää!


Yukiko Motoya: Picnic in the Storm
alkuper. Arashi no Pikunikku (2015) ja Irui kon’in tan (2016)
Corsair 2019
japanista englannistanut Asa Yoneda
s. 209
Tietojeni mukaan kirjaa ei ole suomennettu

torstai 16. tammikuuta 2020

Elämää ja ajatuksia ennen kuolemista

Vielä ehtii lukea Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaasteeseen ja se mielessäni tartuin jo aikapäivät hyllyssäni maanneeseen Paul Kalanithin postuumisti julkaistuun muistelmateokseen When Breath Becomes Air (suom. nimellä Henkäys on ilmaa vain). Kalanithi kuoli maaliskuussa 2015 syöpään sairastettuaan sitä pari vuotta.


Kirjan alkusanat on kirjoittanut Abraham Verghese, joka on koonnut kirjan Kalanithin kirjoittamista muistiinpanoista.

Kalanithi on lähes valmis neurokirurgi, jolle syöpä ja sen kohtaaminen on tuttua työn puolesta. Kun Kalanithi saa itse syöpädiagnoosin, tuntuu se kohtalon ivalta. Mutta Kalanithi ei kyseenalaista sairastumistaan kysymällä miksi juuri minä, vaan miksi en minä. Niin. Ei syövältä ole kukaan turvassa.

When Breath Becomes Air osoittautui melko lailla toisenlaiseksi kuin olin kuvitellut. Vaikka Kalanithin diagnoosi on alusta lähtien läsnä, on läsnä myös vahva elämänmaku ja -halu sekä muistot.

Kalanithi kertaa lapsuuttaan ja uraansa, tekemiään valintoja. Ehkä tärkeimpänä myös elämän tarkoitusta ja mielekkyyttä: mistä syntyy mielekäs ja tarkoituksenmukainen elämä? Kirjallisuus ja kirjoittaminen ovat niinikään Kalanithin intohimoja ja hän opiskelikin kirjallisuutta ennen kuin päätti lähteä opiskelemaan lääketiedettä.

Ja nyt tunnen itseni kamalaksi kirjoittaessani ja hyvä niin. Sillä uskon Kalanithin olleen taitava kirurgi ja muutenkin kaikin puolin sopiva lääkärin/kirurgin työhön. Sen sijaan ainakin näissä muistelmissa teksti tuntuu paikoin väkinäiseltä ja etäiseltä. Kielenkäytössä ei ole imua eikä oikein tunnettakaan. Tuntuu hirveältä sanoa näin, mutta lukeminen oli ajoittain kuin olisi kompuroinut kivikossa tai kulkenut metsätietä kompastellen juuriin ja milloin mihinkin.

Paul Kalanithi oli varmasti upea persoona ja erittäin taitava neurokirurgi, se on selvää. Mutta minut sai liikuttumaan vasta Kalanithin vaimon Lucyn kirjoittama epilogi.

Myönnän "pelänneeni" tätä kirjaa, sillä anoppini kuoli syöpään muutama vuosi sitten sairastettuaan sitä ensin reilut viisi vuotta. Siksi tämä kirjakin unohtui sinne hyllyyn. Huomaan, etten oikein jaksa tällaista realistista "kuolemakirjallisuutta", koska minulla itselläni on pakonomaisia kuolemisajatuksia muutenkin, joten kirjan myötä niitä tuli sitten vatvottua pohjamutia myöten. Tämähän ei missään nimessä ole Kalanithin "vika", vaan kyse on omista pakkomielteistäni.

Paul Kalanithi: When Breath Becomes Air
The Bodley Head 2016
s. 255

Kirjasta on blogannut muun muassa Pauline von Dahl, joka koki sen huomattavasti voimakkaammin kuin minä, ja siksi haluan juuri hänen kirjoitukseensa linkittää. Myös Kirjasähkökäyrän Mai on blogannut kirjasta.

maanantai 13. tammikuuta 2020

Flowers Over The Inferno

Luin vaihteeksi pesunkestävän dekkarin eli tapahtuu rikoksia ja poliisi selvittää. Näkökulma on pääasiassa poliisin ja erityisesti erään Teresa Battaglia -nimisen poliisipäällikön.

En varsinaisesti ollut dekkarituulella, mutta bongatessani kirjastossa Ilaria Tutin (en ollut kuullut aiemmin) kirjan Flowers Over The Inferno kiinnostukseni heräsi muutamastakin syystä.

1. Jännä nimi kirjailijalla, mistä mahtaa olla kotoisin? Kas Italiasta. Enpä ole paljon italialaista kirjallisuutta lukenut.

2. Kiehtova kansi kirjalla ja nimikin on houkutteleva! (kirjan nimen ymmärtää kirjan luettuaan)



3. Kas, kirja sijoittuu Italian Alpeilla sijaitsevaan kuvitteelliseen kylään nimeltä Traveni. Jännää!

4. Alan lukea kirjaa…

There was a legend that haunted that place, the kind that clings like a persistent odour. It was rumoured that in late autumn every year – before the rain turned to snow – the mountain lake would begin to exhale sinister murmurs…

Jaa, pakko lainata.

Kuva ei sentään ole Alpeilta, vaan Lake Districtiltä.



Travenin liepeiltä löytyy ruumis, jonka kasvot on brutaalisti silvottu. On selvää, että kyseessä on murha ja sitä saapuu tutkimaan ja johtamaan Teresa Battaglia tiimeineen. Battaglia ei ole ihan perinteinen naishahmo dekkareissa, sillä hän ei ole enää nuori ja norja.

Teresa Battaglia on kuusikymppinen vankalla kokemuksella kuorrutettu poliisipäällikkö erikoistaitonaan murhaajan profilointi. Battaglia otaksuu, että kyseinen murha ei jää ainoaksi ja onkin oikeassa: pian löytyy uusia uhreja. Profilointi on vaikeaa, sillä murhaaja tuntuu pursuavan yli muotista, ei sovi mihinkään.

Palataan kirjan alkuun eli Itävaltaan ja vuoteen 1978, sillä tuolloin tapahtui jotain merkittävää joka avautuu kirjan edetessä. Vihjeitä ropisee sopivalla tempolla ja tiheä sumu alkaa hiljaksiin hajota. Pidän siitä, ettei lukijaa pidetä täysin pimennossa, mutta ei toisaalta kerrota kaikkea. Ilaria Tuti luottaa lukijan kykyyn tulkita lukemaansa ja vedellä sen mukaan johtopäätöksiä – oivaltaa ja mahdollisesti erehtyäkin.

Kirjan parasta antia ovat ehdottomasti miljöö ja henkilöhahmot. Traveni on tietyssä mielessä sulkeutunut kyläpahanen, jossa juorut kulkevat ja toisten asioista tiedetään enemmän kuin on tarpeen, mutta ulkopuolisille – jollainen muun muassa Teresa Battaglia ryhmänsä kanssa on – ei niitä kerrota, mikä tietenkin vaikuttaa tapauksen tutkimiseenkin.

Battaglia vaikuttaa aluksi kylmältä ja hieman kusipäiseltä, ja etenkin hänen asenteensa uutta alaistaan Massimo Marinia kohtaan on melko, sanoisinko, tömäkkä. Mutta Massimo Marini on lupsakka "nuorukainen", joka ei niin vain lannistu ja muu ryhmä tukee häntä omalla tavallaan. Kerrassaan kiehtovaa!

Eikä unohdeta kirjan muita henkilöitä, muun muassa neljää nuorta (vai pitäisikö sanoa pientä, kun ikähaarukka pyörii kymmenen molemmin puolin) ystävystä, joiden välejä kuvataan lämpimästi ja taiten. Sekä tietenkin hurmaavaa, mutta myös ankaraa luontoa.

Jokseenkin piristävän omaperäinen dekkari, jota mainostetaan trilogian ensimmäisenä osana. Toinen osa (Ninfa dormiente) ilmestyi viime vuonna, mutta siitä ei näytä ainakaan vielä olevan enkkukäännöstä. Todellakin toivon, että sekin käännetään!

Brutaalisuusmittari: 2/3 Brutaaleja kohtaloita on, mutta niihin ei jäädä kylpemään eikä käytetä rivitoilkulla tilaa raakuuksien kuvailemiseen, lisäksi kaikki kuvaukset on mielestäni perusteltuja (eivät siis tarkoitushakuisia).

Kirjan tiedot:

Ilaria Tuti: Flowers Over The Inferno
alkuper. Fiori Sopra L’inferno 2018
Weidenfeld&Nicolson 2019
italiasta englannistanut Ekin Oklap
s. 379

keskiviikko 8. tammikuuta 2020

Alma!

Olen aloittanut vuoden lukemalla oman hyllyn kirjoja. Niitä on nyt kolme luettu, neljäs on kesken. Hanna Weseliuksen Alma! (Wsoy 2016, s. 210) on toinen tänä vuonna lukemani kirja. Täten siis pyrin oikeastikin lukemaan enemmän suomen kielellä enkä vain ruikuttamaan, kun en.

Alman! ostin jokunen vuosi sitten suomireissulla. Olin lukenut blogeista siitä ja arvellut, että siinäpä oiva kirja minulle. Oikeassa olin. Miten ihmeessä olen vetkutellut kirjan lukemista näin kauan!


Alma! ei ole ollenkaan sellainen kuin olin kuvitellut. Oikeastaan en ollut kuvitellut mitään, koska en enää edes muistanut, miksi taannoin kirjasta kiinnostuin. Ei se mitään, Almaan kannattaakin tarttua avoimin mielin ja valmiina sotkeutumaan seittiin, jonka yksittäiset langat harottavat vähän sinne sun tänne ja langalla taiteilee useampi hämähäkki.

On useita näkökulmia, useita kertojia. Näkökulmat vaihtuvat vaivatta ja niitä on helppo seurata. On Aino, on lakimies, on teini-ikäinen maahanmuuttajapoika, sisarukset… Ja tietenkin Alma!

Ainoa kiinnostaa kaapatut nigerialaiset koulutytöt. Miten niin kävi, miksi? Ketä kiinnostaa, kuka välittää? Ymmärrän Ainon tutkimuksia, sillä itse tutkin toissa vuonna Mount Everestin ruumiita. Joskus jokin asiaa jää hiertämään ja siihen vain palaa ja palaa. Niin kauan kunnes ei enää tarvitse palata. Tällaisia “tutkimuskausia” tulee ja menee – ainakin minulle. Ja kaiketi Ainolle ja lakimiehelle.

Lakimiehen kovan pinnan alla sykkii suuri sydän ja se sykkii erityisesti naisille. Sisarellisesti. Täytyy auttaa. Tein oletuksen (itse asiassa useammankin), jonka suhteen voin olla väärässäkin. Mutta mitä välii: lukijalla on oikeus tulkita lukemaansa miten sattuu. Täyttää puuttuvat kohdat tai olla täyttämättä. Siksi yksi kirja tulee kirjoitetuksi niin monta kertaa kuin se luetaan. Miten rakastankaan kirjallisuutta juuri siksi!

Kuka stalkkaa Alma Mahleria, selostaa Alman elämää, persoonaa? Lopulta pettyy Almaan. En tiennyt Alma Mahlerista enkä hänen elämästään noin mitään ennen tämän kirjan lukemista, mutta kesken lukemisen googletin perustiedot ja katsoin kuvia. Koska pitihän minun tarkistaa, onko Alma totta ja missä määrin. Nukkea myöten on Alma olemassa. Kirjassa tietenkin fiktiota, toisen silmin suodatettu, subjektiivisesti kuvattu.

Ja tähän liittyy olettamukseni: Alma Mahler on Lakimiehen pakkomielle. Lakimies stalkkaa ja vaanii. Ja vielä ylempää katsoo kaikkitietävä kertoja, joka voi olla kuka tahansa.

Tähän väliin lainaan kirjan takatekstiä, koska se on hyvin osuva kiteytys kirjasta:

Alma! on rihmastomainen, moniaalle kurkottava ja kieleltään ilmaisuvoimainen romaani taiteesta, nykymaailmasta ja niistä kriteereistä, joilla ihmisyyttä ja varsinkin naisen arvoa yhä mitataan. Sen todellisuudessa on sijaa yhtä lailla maahanmuuttajapoikaa salaa tapaavalle lakinaiselle ja juorulehtien sivuilla omaa glamour-elämäänsä viettävälle viihdetanssijalle.

Niin että wow. Ei tätä kirjaa voi selittää, se pitää lukea ja ottaa vastaan, hyväksyä että seitti repeilee ja jää repsottamaan reunoilta. Keskelle jää sotkuinen mytty, jota elämäksikin voi kutsua. Sellainen on elämä, keskeneräinen. Sellainen on myös tämä romaani: matka keskeneräisyydessä.

Tämä on kuin joku harvinaisen paska ooppera jota kyvyttömät näyttelevät. Yhdet pilkkaavat, toiset puolustavat. Ja kas, tuolta näyttämön verhonraosta saapuvatkin jo äänekkäästi tömistellen ja röyhtäillen tuomitsijoiden rooliin valitut älykääpiöt. Alkaa paskaoopperan kuoro-osuus.

Pidin tässä kirjassa suunnilleen kaikesta. Kieli on ajoittain vimmaista, sitten herkkää. Brutaaliakin sieltä täältä. Weselius totisesti hallitsee sanat ja niiden kieputtelun; hallitsee tarinan ja sen kertomisen ja kertomatta jättämisen. Lopettaessani Alman! en malta päästää sitä käsistäni, vaan selailen sieltä täältä. Minkä tahansa sivun avaan ja alan lukea, vie teksti mennessään.

Emme ole päässeet pitkälle tammikuussa, mutta veikkaanpa että Alma! ilmestyy Vuoden 2020 vaikuttavimmat kirjat -listalleni.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Alman! kohtaan 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö.


Ps. Almasta on moni blogannut, lisään linkit myöhemmin koska haluan lukea linkkaamani postaukset ennen kuin linkitän (juuri nyt en "ehdi").

lauantai 4. tammikuuta 2020

Lukuvuosikatsaus 2019

Harkitsin jättäväni (laiskuuttani) viime vuoden tilastokatsauksen tekemättä, mutta olen nähtävästi kehittänyt siitä jonkin sortin pakkomielteisen perinteen (alkaen 2014), joten tässäpä nyt sitten katsaus. 

Vuonna 2019 luetut: 75

Vertailun vuoksi: Vuonna 2018 luin 82 kirjaa eli selkeästi enemmän semminkin kun viime vuoden kokonaislukumäärää kartuttaa merkittävästi myös sarjakuvat, joita luin peräti 15. En osaa sanoa, mistä vähäisempi lukeminen johtui, mutta en jaksa siitä pillastua.

Suomeksi luetut: 14
Englanniksi luetut: 61

Suomeksi lukeminen vain vähenee. Se kyllä hieman ahdistaa eikä siihen taida tulla muutosta, ellen aktiivisesti tee asialle jotain. Tarttis varmaan siis tehdä jotain muutakin kuin päivitellä asiaa näissä lukuvuosikoosteissa.


Sukupuolijakauma:

Naiset: 36
Miehet: 36
Sekä että: 2

Viime vuonna jätin sukupuolijakauman väliin, mutta tänä vuonna en. On mahdollista, että arvioin sukupuolen väärin, koska enhän voi oikeastaan varmasti tietää.

Sukupuolen halusin nyt ottaa esille siksi, että muutamissa medioissa on esiintynyt jonkin verran juttua siitä, että miehet lukevat lähinnä miesten kirjoittamia teoksia kun taas naisille sillä ei taida olla niin väliä. Tämä asia jäi takaraivooni ja erityisesti Saturday Timesia lukiessani seuraan tarkasti My culture fix -juttusarjaa, jossa eri kulttuurivaikuttajat kertovat suhteestaan kulttuuriin.

Olen havainnut, että miesoletetun vastatessa kirjallisuuteen liittyviin kohtiin hän lähes poikkeuksetta mainitsee miesten kirjoittamia kirjoja. Nainen kelpaa kyllä  päivällisseuraksi (muiden miesten kanssa).

Tiedostan, että kyseessä on suppea empiirinen havainto eikä sen perusteella ole järkevää tehdä mitään pitkälle meneviä oletuksia, mutta onpahan pistänyt silmääni ja sen haluan tässä mainita.

Minulla näyttää lukeminen menevän aika tasan kahden sukupuolen välillä ilman tietoista ponnistelua. Miestilastoa komistavat sarjakuvat, joita luin 15 ja jotka taisivat yhtä lukuun ottamatta olla miesten käsialaa. Naiset jyräävät sitten muussa kirjallisuudessa.


Maajakauma:

Kirjallisuutta luin kahdekasastatoista (18) eri maasta. Luku kertoo luettujen kirjojen määrän, ei siis eri kirjailijoiden määrää. Olen esimerkiksi lukenut kaksi alkujaan italiankielistä kirjaa samalta kirjailijalta.


UK (eli minulle kotimainen kirjallisuus) 21
USA 11 – Iso osa koostuu (miesten tekemistä) sarjakuvista, naispuolella on mm. trilleri, tietokirja, kaksi muistelmateosta ja yksi sarjakuva.
SUOMI  8 – suurin osa naisia, yhdessä kirjassa kaksi kirjoittajaa (mies ja nainen)
JAPANI 7 – naisia 2, miehiä 5, enpiirisen mutuiluni mukaan mieskirjailijoilta englannistetaan enemmän
RUOTSI 6 – kaikki naisten kirjoittamia kirjoja
NORJA 2 – vain miehiä
KANADA 2 – vain naisia
RANSKA 2 – vain miehiä
ITALIA 2 – vain miehiä
ETELÄ-KOREA 2 – vain miehiä
SINGAPORE 1 – nainen
IRLANTI 1 – nainen
GRÖNLANTI 1 – nainen
TANSKA 1 – nainen
ISLANTI 1 – mies
UNKARI 1 – mies
TAIWAN 1 – mies
SAKSA 1 - mies

Ei tullut yllärinä, että luen kotimaista kirjallisuutta eniten. Siinäkin sukupuolijakauma on melko tasan miesten ja naisten välillä. Miesten puolella luettujen kirjojen lukumäärää nostattaa hurjasti Ben Aaronovitch, josta innostuin viime vuonna. Luin Aaronovitcilta kaksi romaania ja kuusi sarjakuvaa.


Uutuudet eli 2019 julkaistut kirjat:

En jaksa eritellä uutuuksia sen mukaan ovatko uusia Suomessa vai täällä.

Luetuksi tuli 20 uutukaista eli blogissani luetaan muutakin kuin uutuuksia.


Kaikki luetut kirjat 2019:


Naiset

1. Jacqueline O’Mahony: A River in the Trees (Irlanti)
2. Niviaq Korneliussen: Crimson (Grönlanti/Tanska
3. Kate Snell: Prinsessan viimeinen rakkaus (UK)
4. Olivia Rayne: My Mother, The Psychopath (UK)
5. Elisa Lodato: An Unremarkable Body (UK)
6. Abby Norman: Ask Me About My Uterus (USA)
7. Greer Hendricks & Sarah Pekkanen: An Anonymous Girl (USA)
8. Naja Marie Aidt: When Death Takes Something From You Give It Back (Tanska)
9. Francesca Jakobi: Bitter (UK)
10. Katja ivar: Evil Things (Venäjä/USA)
11. Catana Chetwynd: Little Moments of Love (USA) (sarjakuva)
12. Lorraine Massey: Curly Girl, the Handbook (UK)
13. Kim Thúy: Ru (Kanada)
14. Jennifer Eberhardt: Biased – The New Science of Race and Inequality (USA)
15. Lori Schiller: The Quiet Room (USA)
16. Jane Harper: The Dry (UK)
17. Tomoka Shibasaki: Spring Garden (Japani)
18. Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina (Suomi)
19. Jane Harper: Force of Nature (UK)
20. Esi Edugyan: Washingnton Black (Kanada)
21. Inger Frimansson: Varjo vedessä (Ruotsi)
22. Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata (Suomi)
23. Noora Vallinkoski: Perno mega city (Suomi)
24. Helena von Zweigberkg: Joka häpeää kantaa (Ruotsi)
25. Saara Turunen: Sivuhenkilö (Suomi)
26. Heini Maksimainen: Vauvattomuusbuumi (Suomi)
27. Helena von Wweigbergk: Kuka jäljelle jää (Ruotsi)
28. Sara Stridsberg: The Gravity of Love (Ruotsi)
29. Amanda Mason: The Wayward Girls (UK)
30. Yoko Ogawa: The Memory Police (Japani)
31. Beth O’Leary: The Flatshare (UK)
32. Carol Jones: The Concubine’s Child (UK)
33. Sara Stridsberg: The Faculty of Dreams (ruotsi)
34. Jing-Jing Lee: How We Disappeared (Singapore)
35. Golnaz Hashemzadeh Bonde: What We Owe (Ruotsi)
36. Mariam Khan: It’s Not About the Burqa (UK)

Miehet

1. Jo Nesbo: Nemesis (Norja)
2. Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja (Ranska)
3. Jean-Paul Sartre: Nausea (Ranska)
4. Niccolò Ammaniti: I’m Not Scared (Italia)
5. Nathan Gelgud: Jungle (Usa)
6. Niccolò Ammaniti: Anna (Italia)
7. Ragnar Jonasson: Blackout (Islanti)
8. Junichiro Tanizaki: A Cat, a Man, and Two Women (Japani)
9. Michael Fuller: “Kill the Black One First” (UK)
10. Hwang Sok-Yong: At Dusk (Etelä-Korea)
11. Wang Ting-Kuo: My Enemy’s Cherry Tree (Taiwan)
12. Taichi Yamada: In Search of a Distant Voice (Japani)
13. Joe Benitez: Lady Mechanika – La Dama de la Muerta (USA)
14. Stuart Turton: The Seven Deaths of Evelyn Hardcastle (UK)
15. Arttu Tuominen: Verivelka (Suomi)
16. Jo Nesbo: The Devil’s Star (Norja)
17. Joe Benitez: Lady Mechanika vol 1 (USA)
18. Guy Delisle: Pyongyang – A Journey in North Korea (USA)
19. Sándor Márai: Embers (Unkari)
20. Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8 (Suomi)
21. Janosch: Oi ihana Panama (Saksa)
22. Jiro Taniguchi: The Walking Man (Japani)
23. Toshikazu Kawaguchi: Before the Coffee Gets Cold (Japani)
24. John Arcudi: The Creep (USA)
25. Ali Almossawi: Kehnojen argumenttien kuvakirja
26. Jim McCarthy: Wake Up and Live – The Life of Bob Marley (Usa)
27. Ben Aaronovitch: Body Work (sarjakuva)
28. Ben Aaronovitch: Night Witch (sarjakuva)
29. Ben Aaronovitch: Black Mould (sarjakuva)
30. Ben Aaronovitch: Detective Stories (sarjakuva)
31. Ben Aaronovitch: Rivers of London (UK)
32. Un-Su Kim: The Plotters (Etelä-Korea)
33. Ben Aaronovitch: Cry Fox (sarjakuva)
34. Keigo Higashino: The Miracles of the Namiya General Store (Japani)
35. Ben Aaronovitch: Moon Over Soho (UK)
36. Ben Aaronovitch: Water Weed (sarjakuva)

SEKÄ ETTÄ

1. Niku Hooli ja Anna-Sofia Nieminen: Aikuisten perhe – miksi valitsemme lapsettomuuden
2. George Takei: They Called Us Enemy (kuvitus on naisen)

Kuvitus: ruutukaappaukset Goodreadsista lukemistani kirjoista.

torstai 2. tammikuuta 2020

Kun äiti tekee itsemurhan

Luin viime vuonna vain 14 kirjaa suomeksi (kaiken kaikkiaan luin 75 kirjaa: kooste on tekeillä ja julkaisen sen kunhan saan valmiiksi). Määrä nähtävästi vähenee vuosi vuosi vuodelta enkä tee muuta kuin kauhistele asiaa blogissani. Ehkä olisi aika tehdä jotain muutakin. Esimerkiksi lukea enemmän suomen kielellä eikä vain jeesustella kun en.

Joten aloin lukea suomenkielisiä kirjoja, koska niitä hyllyssäni kerran on. Suomenkielisten kirjojen puute ei siis ole syy lukemattomuuteeni.

Roudasin viime kesänä Suomesta (minulla on siellä edelleen ”kirjastojäänne”) Kyoko Morin romaanin Shizukon tytär, jonka olen ostanut noin sata vuotta sitten, mutta se on jäänyt lukematta.


Kobe 1969

Yuki on Shizukon tytär. Äidin ja tyttären suhde on läheinen, sen sijaan perheen mies ja isä on etäinen ja paljon poissa. Miestä pitää kiireisenä niin työ kuin toinen nainenkin. Mitä tapahtui miehen ja vaimon väliselle rakkaudelle, kun sitä selkeästi joskus oli? Ehkä se vain kuoli ja niin sitten kuolee Shizukokin – oman käden kautta.

Äidin kuolema on käännekohta Yukin elämässä. Aiemmin iloinen ja puhelias tyttö muuttuu hiljaiseksi ja juroksi. Isästä ei ole mitään tukea äidin kuoleman käsittelyssä, päinvastoin. Ne, jotka voisivat Yukia ymmärtää ja auttaa, ovat tavoittamattomissa - eivät varsinaisesti omasta tahdostaan, vaan isän.

Shizukon tytär kuvaa Yukin varttumista lapsesta nuoreksi naiseksi varsin rakkaudettomassa ympäristössä. Yuki ei koskaan lakkaa olemasta äitinsä tytär, Shizuko on läsnä vaikka onkin poissa.

Kirjan yleistunnelma on herkän melankolinen, mutta mahtuu siihen nauruakin. Ja toivoa. Yuki on päättäväinen ja ottaa lopulta elämänsä ohjat omiin käsiinsä ainoalla tavalla, joka on mahdollista.

Kirjan rakenne on kohtausmainen. Kukin luku on kuin oma pieni tarinansa ja ajassa harpotaan eteenpäin joskus suurinkin askelin, mutta kokonaisuus säilyy ehyenä. Jotkin kirjan luvuista ovat ilmestyneet itsenäisinä novelleina eri julkaisuissa. Idea kirjan kirjoittamisesta syntyikin nimenomaan novellin kirjoittamisen myötä.

Shizukon tyttäressä on paljon samaa kuin Kyoko Morin omassa lapsuudessa: myös Kyokon äiti teki itsemurhan ja hän (Kyoko) varttui ankaran isänsä ja vihamielisen äitipuolensa kanssa.

Shizukon tytär on englanninkielisessä kirjamaailmassa luokiteltu teineille ja nuorille aikuisille sopivaksi. Onneksi en tiennyt asiaa alkaessani lukea kirjaa (suomenkielisessä painoksessa tämä ei tule ilmi), sillä nähtävästi minulla on ennakkoluuloja ns. young adult -kirjoja kohtaan. Varmasti ihan turhaan, kuten Shizukon tytär osoitti.

Mielipide selkokielellä: Pidin kovasti tästä pohjavireeltään melankolisesta romaanista, jossa on sekä herkkyyttä että vahvuutta.

Helmet-lukuhaaste: Shizukon tytär sopii haasteessa muun muassa kohtiin 14. Urheiluun liittyvä kirja, 25. Kirjassa ollaan saarella, 29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva, 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos, 42. Kirjassa on isovanhempia.

Sijoittanen kirjan kohtaan 42, mutta pidätän oikeuden vaihtaa sen paikkaa myöhemmin.

Kyoko Mori: Shizukon tytär
Otava 1999
alkuper. Shizuko’s Daughter 1993
suomentanut Sirpa Kähkönen
s. 250