perjantai 16. syyskuuta 2016

Koston kosketus

Usean viikon lähes totaalisen lukutauon (luin kyllä lehtiä) jälkeen oli yllättävän vaikea palata lukemisen pariin. Aloittelin useita kirjoja, mutta en jaksanut mitään muutamaa sivua pidemmälle.

Sitten törmäsin Kanae Minatoon sellaillessani kirjaston verkkokatalogia. Syntyi pakkomielle: haluan Minaton kirjan nyt heti paikalla. Ei muuta kuin kirjastoon.




Kanae Minato: Confessions
alkuper. Kokuhaku, 2008
Mulholland Books, 2014
englannistanut Stephen Snyder
ei ole suomennettu ainakaan toistaiseksi

Intuitioni oli jälleen oikeassa: Confessions otti minut avosylin vastaan ja kääri verkkoihinsa. Aloin lukea kirjaa jo kirjastossa ja kävelin kotiin sitä lukien. Tuli heti hyvä olo - kuin narkkari olisi saanut päiväannoksensa.

Confessions ei tosin ole mikään hyvänolon ja -mielen kirja. Siinä ei istuta ringissä tatamilla tunnustamassa elämän pikkuharmeja. Siinä istutaan yläasteen (yläkouluksi noita vissiin nykyään tavataan kutsua) luokkahuoneessa kuuntelemassa luokanopettajan läksiäispuhetta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat johonkin pikkukaupunkiin muutaman tunnin ajomatkan päähän Tokiosta.

Yuko Moriguchi ilmoittaa lopettavansa opettajan työt eikä niin ollen palaa enää ensi lukukaudella. Oppilaat ovat hämmentyneitä, mutta arvelevat tietävänsä syyn Moriguchin vetäytymiseen. Moriguchin 4-vuotias tytär kuoli tapaturmaisesti koulun alueella. Ehkä opettaja tarvitsee aikaa itselleen ja surulleen?

Paskat. Kyseessä ei ollut onnettomuus. Tytön surmasivat kaksi luokan oppilasta ja Moriguchi tietää, ketkä he ovat. Näennäisen pliisu läksiäispuhe muuttuu loppua kohden varsinaiseksi jännitysnäytelmäksi.  Puheen alku saa merkityksensä, kun kokonaisuus hahmottuu. Moriguchin läksiäispuhe sisältää kostonsiemenen. Ja se lähtee itämään ja se versoo, haarautuu.

Kirja on jaettu kuuteen lukuun, joissa kussakin on eri kertoja (oli muuten mielenkiintoista pohtia, kuka mahtaa olla seuraava kertoja). Ensimmäisen luku sisältää yllä mainitsemani puheen, mutta se on vasta alkusoitto. Se valmistaa siihen, mitä on tulossa, mutta silti se ei valmista yhtään mihinkään. Kun luulet tietäväsi, et ehkä - tai varsinkaan - tiedä. Epäluotettavia kertojia? Jep.

...I began to realize that I was slowly becoming as stupid as they were - and that there was actually something unusually pleasant about being stupid.

Confessionsista ei käänteitä puutu, mutta turha odottaa mitään äksönpläjäyksiä. Ei, kyseessä on hienovaraiset käänteet, joista osa vetää maton alta. Tämä on kirja, joka pitää lukea tarkkaan niin kuin minun mielestäni tietenkin kaikki kirjat. Mutta olenkin maltillinen lukija, varsinainen märehtijä ja kirja on laitumeni.

Kieli on kirkasta ja selkeää, ei mitään turhaa kikkailua. Juju on ajatuksissa, joita annetaan. Kysymyksissä, joita esitetään, mutta joihin ei vastata. Kanae Minato luottaa siihen, että lukijalla on omatkin aivot ja omia ajatuksia, kyky vedellä johtopäätöksiä.

Jos nyt jostain pitää nipottaa, niin hieman jäin pohtimaan eri kertojien ääniä. Äänet ovat melko samankaltaisia, ikävaihtelut eivät niinkään näy. Toisaalta se ei häirinnyt ollenkaan lukemistani, mutta ymmärrän että joku saattaa kokea sen epäaitona. Minulle tämä kirja on lähes täyden kympin kirja - hankin omaan hyllyyni, jos tulee eteen. Vieläkin pyörivät sukat jaloissani.




Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä -haasteeseen. Olen lukenut nyt kahdeksantoista kirjaa kyseiseen haasteeseen, kirjat olen listannut tänne.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Kepistä porkkanaan


On vaikeaa asettua takaisin uomiinsa, kun on ollut niin paljon poissa (ensin kuutisen viikkoa Suomessa, pari päivää kotona ja sitten parisen viikkoa reisussa). Keho on jäänyt liikkeeseen ja mieli vaeltelee vielä lähempänä taivasta eikä missään.


Miten autuas on olo, kun ei ajattele seuraavaa askelta pidemmälle. Seuraava askel on tärkeä, sillä lipsumiseen ei välttämättä ole varaa, ellei halua aloittaa alusta - alhaalta.


Keho ja mieli sulautuvat yhteen tavalla, jota harvemmin kokee. Itse koen sellaista lähinnä urheillessa ja nimenomaan luonnossa - en missään hikisissä saleissa Justin Bieberin määkiessä taustalla.


Nämä hieman vajaat pari viikkoa sujui sutjakkaasti Walesissa patikoiden. Patikat ovat matkoja itseen, oman kehon tunnusteluun ja haastamiseen.


Minulla on tapana jokaisen patikan jälkeen kiittää kehoani. Olen lähes ikäni inhonnut kroppaani, pitänyt sitä tehottomana (!) ja milloin mistäkin rumana.


On ollut pitkä matka oppia arvostamaan kehoani/itseäni, rakastumaan siihen. En tarkoita mitään narsistista rakkautta, vaan tervettä kunnioitusta, jota kohdistan muihinkin. Miksen siis olisi armollisempi itsellenikin.


Ja kyllähän tällä ruholla ihmeitä tekee, kun sitä kohtelee hyvin. Olen viskannut kepin kuiluun ja kaivanut porkkanat maasta. Minä en tarvitse keppiä - en voi sietää sitä silmissäni.

~~~

Kuvituksena pokkarilla ottamani kuvia tältä reissulta. Vaelluksia tein muun muassa Brecon Beaconsissa, Snowdoniassa ja Pembrokeshiressa.

perjantai 26. elokuuta 2016

Kotikooste ja reissutiedote

Näyttää nyt pukkaavan tällaisia koostepostauksia kuin autoja kehä kolmosella. Blogillani on ilmeisesti ruuhkavuodet.

Tässä postauksessa kerron (toivottavasti) lyhyesti, missä olen minne olen menossa mitä otan mukaan ja mitä olen lukenut.

Olen telinehelvetissä.


Onneksi ikkunoita ei ole teljetty eli voi tuuletella. Täällä pitelee nimittäin melko kauniita ja lämpimiä päiviä. Esimerkiksi keskiviikkona oli kolmekymmentä astetta. Tälle päivälle on luvattu vain 26. Tämä ei ole valitus - minä pidän lämpimästä. Sen sijaan en pidä telineistä enkä siitä mujeesta, jota lentää ikkunasta sisään silloin kun ikkunoita voi pitää auki.

Vaan siihen on olemassa lääke: nimittäin reissu. Mutta palaan lääkitykseen tuonnempana. Kerron ensin, että sain vihdoin luettua Jojo Moyesin kirjan After You (suom. Jos olisit tässä, Gummerus), jota en alkuun edes ajatellut lukea. Koin, että minulle riitti Me Before You (suom. Kerro minulle jotain hyvää), mutta muutin mieltäni, uteliaisuus voitti. Sanonpa heti alkuun, että olisi voinut jäädä voittamatta: siis se uteliaisuus.

Minähän pidin Me Before Yousta, mutta tämä jatko-osa oli minun makuuni melko teennäinen rakennelma, jonka Moyes kaiken lisäksi vetää ihan överiksi loppua kohden. Sinänsä alkuasetelma on kiinnostava ja kirjan alkua luinkin melko vauhdikkaasti ja koukuttuneena. Jossain vaiheessa ote alkoi lipsua ja jopa tylsistyin.

Tiedostan, että syy todennäköisesti ei ole kirjassa, joka on ihan hyvin kirjoitettua chick litiä. Olen pitänyt muista lukemistani Moyesin kirjoissa: niissä on ollut jokin vahva taustateema.

After You menee enemmänkin haahuilun ja puhtaan ihmissuhdemätön puolelle (kuten esim. ainakin eka Bridget Jones, jossa ei minusta ollut mitään "järkeä"), mikä ei jaksa minua kiinnostaa: pitäisi olla jotain muutakin.

Vaan tulipahan luettua eikä tarvinnut kuluttaa arvokkaita nessuja (kahdeksan kappaleen paketti Kleenexejä maksaa Poundlandissa punnan). Luulen, että keskityn jatkossa Moyesin vanhempaan tuotantoon. Esimerkiksi The Ship of Brides kiinnostaa minua ja lukenen sen sitten, kun tulee oikeanlainen fiilis.


After You/Jos olisit tässä muualla blogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Amman lukuhetki, Järjellä ja tunteella.

~~~

Ja sitten siihen telinelääkitykseen, yksi sana: road trip. Teemana patikointi. Vastaavia reissuja on ennenkin tullut tehtyä. Yritän tällä kertaa tehdä niistä kuvallisia reissupostauksiakin: ne ovat itsellekin niin kivoja muistoja.

Esimerkiksi tämä legendaarinen Buckingham-niminen hotelli Buxtonissa (Peak District).


Hotelli oli melko lailla lahoamispisteessä ja siksi sieltä sai huoneen edukkaasti. Toisaalta vaihtoehtoja meillä ei juuri ollutkaan, koska muut hotellit olivat täynnä. Mutta mitä väliä, vaikka vessasta hajosi pyyheteline, kun sitä kosketti. Ja mitä väliä, vaikka ilmastointireiästä pukkasi amppareita huoneeseen. Olipahan elämyksellinen kokemus.


Tällä kertaa suuntana on ainakin alkuun Wales. Mitään tarkkaa reittisuunnitelmaa ei tehdä, koska emme mieheni kanssa ole sellaisia. Mennään mieluummin spontaanisti. Tarkoitus on kuitenkin päätyä ainakin Snowdoniaan patikoimaan, mutta sitä ennen koluamme Cardiffin (Walesin pääkaupunki).

Patikkareissut ovat niin hektisiä ja fyysisesti rankkoja, etten yleensä jaksa lukea mitään. Otankin vain yhden kirjan mukaani ja se on James Rebanksin The Shepherd's Life (Penguin 2015), josta kohistiin kovasti sen ilmestyttyä viime vuonna.


Olen jonkin verran jo lukenut sitä, mutta aloitan alusta, koska lukemisesta on aikaa. The Shepherd's Life kertoo nimensä mukaisesti lammastilallisen elämästä Lake Districtillä. Kirja kiinnostaa minua erityisesti siksi, koska noh... lampaat, iiih.


Ja siksi, että olen patikoinut useita kertoja Lake Districtin alueella ja minua kiinnostaa kovasti lammaspaimenen työ. Kirja on sopiva matkakirjaksi, koska siinä on lyhyitä kappaleita eli se sopii luettavaksi tosi lyhyissä erissä - ihan vain vaikka muutaman minuutin pätkissä.

Että se on menoa taas, heti huomenna. Mukavaa viikonloppua! Blogini saattaa jäädä pienelle tauolle, koska en tiedä jaksanko reissun päältä kirjoitella. Kenties heitän Naamakirjaan jotain kuvallisia kuulumisia, joten sitäkin kautta voi seurata.

torstai 25. elokuuta 2016

Suomikooste ja lampaan huuto

Koti on paikka, johon kaipaa kun ei ole siellä. Ei välttämättä heti poistuttuaan, mutta esimerkiksi kuuden viikon jälkeen on ihana palata tutun kodin suojelevien seinien sisälle.

Tosin koti on nyt julkisivuremontissa, joten täytyy suojella itseään verhoamalla ikkunat remppamiehiltä, joita ei ole näkynyt kuin kerran vilaukselta näinä parina päivänä, kun olen kotona ehtinyt olla.

Palataan kuitenkin vielä Suomeen ja teemalukemiseeni eli suomalaisen kirjallisuuden kesään, joka päättyi poistuessani maasta.

Ehdin lukea seitsemän kirjaa, jotka ovat:

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa
Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu
Hilkka Ravilo: Kylmät kädet
Maria Jotuni: Huojuva talo
Marko Hautala: Käärinliinat
Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Anneli Kanto: Pyöveli

Kaikista kirjoista pidin eli yhtään niin sanottua hutia ei osunut kohdalleni. Huomasin myös, että on ihanaa lukea vaihteeksi suomen kielellä, vaikka se aluksi tuntui oudolta.  Tosin huomasin myös, että aloin kaivata englannin kieltä loppuviikkojen aikana.

Kerroin paljastelupostauksessani peranneeni suomikirjastoni. Suurin osa kirjoista lensi roskiin, loput varastoin mökkiin. Muutaman kirjan otin mukaani ja esittelen ne nyt teillekin.

Murphyn laki (Arthur Bloch, Gummerus 2004, suom. Laura Jänisniemi), lempparikirjani Kyynikon kultaisen kirjan ohella.



"Kaikki valehtelevat, mutta se ei haittaa, koska kukaan ei kuuntele."
Liebermanin laki

Tässä muut tuodut



Hanna Hauru: Eivätkä he koskaan hymyilleet (Like 2002)
Hanna Hauru: Raaka punainen marja (Like 2004)
Lin Jutang: Maallinen onni (Wsoy 1949)
Japanin kulttuuri (tietokirja, useita tekijöitä: Otava 2002)

Yritin vuonna 2008 lukea Haurun teosta Eivätkä he koskaan hymyilleet ja olin ihan pihalla. Myöhemmin tajusin, että kyseessä ei ole romaani, vaan yksittäisiä minitarinoita, novelleja. Se selittänee ainakin osin ymmärtämättömyyteni. Nyt kun taas olemme kirjan kanssa yhdessä, yritän uudelleen erilaisella asenteella.

Japaniteoksen olen joskus lukenut opintojani varteni, mutta siitä on jo aikaa. Kyseinen teos on eräs lempitietokirjani, joten siksi otin sen mukaani. Lin Jutangin Maallista onnea en ole kokonaan lukenut. Alleviivaukset päättyvät noin sivulle kuusikymmentä. Muistan, että aikanaan kirja oli minulle kuitenkin tärkeä ja varsin kiinnostava, joten siksi otin juuri sen mukaani. Maallinen onni ei ole mikään elf help -kirja, se on filosofista pohdintaa kiinalaisesta näkökulmasta. Sellainen kiinnostaa minua.

"Kiinalainen filosofi uneksii toinen silmä avoinna... Toinen silmä suljettuna ja toinen avoinna hän näkee kaiken ympärillään tapahtuvan ja omien pyskimystensä turhanpäiväisyyden, mutta säilyttää kuitenkin kylliksi todellisuudentajua ymmärtääkseen, että hänen on joka tapauksessa yritettävä kulkea elämän läpi."

Sellainen kooste Suomesta. Elämä jatkuu nyt täällä telineiden keskuudessa. Tosin levottomuus kalvaa jo jalkapohjaa ja tuskin täällä kauan vanhenen. Odottelen, että saan reseptini uusittuna takaisin lääkäriltä, haen lääkkeeni ja sitten voisikin taas pakata laukun. Kuulen vuorten kutsuvan, nummilla huutavat lampaat nimeäni. On pakko mennä.

maanantai 15. elokuuta 2016

Haluton pyöveli

Kannen suunnittelu: Jenni Noponen
Anneli Kanto: Pyöveli
Gummerus 2015
S. 382


Kun Pyöveli viime vuonna julkaistiin, tiesin heti haluavani sen lukea. Olin varma, että se on juuri minua varten. Ja oikeassa olinkin: kannattaa luottaa intuitioonsa.

Suomiteema jatkuu ja nyt siirrymme ajassa taaksepäin, niinkin kauas kuin 1600-luvulle, Vaasaan.

Pyöveliperheeseen syntyy poika, jonka oletetaan seuraavan isänsä jalanjälkiä. Paljon ei vaihtoehtoja olekaan, sillä pyövelit eivät varsinaiseti nauti kansansuosiota, vaikka tärkeitä henkilöitä ovatkin, eivätkä pyövelin lapset ole haluttuja naimakaupoissa.

Nuori pyövelinpoika, Johann, haaveilee muusta kuin pyövelinurasta: hän haluaisi tulla tuomariksi. Hän yrittää välttää kohtalonsa, ja jo hetken näyttää siltä, että se voisi onnistua. Sanotaan, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Pyöveleistä voisi sanoa, että pyövelin lapsi syntyy kirves kädessä ja leima otsassaan.

Vaikutusvaltainen ja hyvämielinen kihlakunnantuomari Wisander tarjoaa Johannille mahdollisuuden, vaan kohtalo on oikukas, julmakin. Eikä tuomarinkaan elämä niin auvoista ole, kun päänvaivaa aiheuttaa aatelisen vaimon lutkamainen luonteenlaatu. Avioliitto oli virhe, vaan mitäpä nuorukainen silloin elämästä tiesi.

Toisaalla köyhä nuorukainen, Pieti Sipinpoika, on myyty Abraham Hännisen puotiin apulaiseksi. Apulaisena oleminen ei Pietiä kiinnosta: hän haluaa tulla rikkaaksi, hänellä on haaveita. Hän karkaa suuret tavoitteet takataskussaan - ja pari Hänniseltä pöllittyä kolikkoa -  etsimään onnea, menestystä ja arvostusta muualta. Vihdoin elämä näyttää suopeaakin puoltansa Pietille, joka vaihtaa nimeään kuin kenkiä.

Pyöveli ei ole tarina vain pyövelistä. Se on oikeastaan kasvukertomus kolmesta täysin erilaisesta miehestä: pyövelin lisäksi tuomarista ja apteekkarista. Koettelemukset muuttavat ihmisiä, jalo mieli saattaa rapautua ympäristön ristipaineessa, köykäiset eväät elämäänsä saanut oppii luottamaan toisiin ihmisiin ja näkemään arvoa itsessäänkin ylpistymättä liikoja. Jonkun kohtalo on sinetöity jo syntymässään.

Pyöveli on koukuttava ja taiten aikaansa kuvaava romaani, jota tuskin saattoi käsistään laskea. Kirja muistuttaa minua siitä, miksi niin rakastan lukemista ja kirjallisuutta: niistä voi oppia, sillä Pyöveli tarjoilee lukijalle mehevän tarinan lisäksi aimo annoksen historiaa ja kulttuuria.

Onko kirja raaka? Minusta ei. Muutamia mestauskuvauksia kirjassa esiintyy, mutta eivät ne mielestäni mitenkään erityisen brutaaleja olleet. Kirjassa on myös huumoria, melko hirtehistä tosin. Myös kieli on nautinnollista ja selkeän sujuvaa luettavaa.

"Mitäpä ihminen ei tekisi terveytensä eteen sitten kun on sen menettänyt." 


Pyövelistä on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa: Ullan luetut kirjat ja Villasukka kirjahyllyssä.

perjantai 12. elokuuta 2016

Tunnustuksellisia paljastuksia - katso kuvat!

Liebster Award kiertää taas blogeissa ja nyt se osui minunkin kohdalle (muistelisin, että on osunut aiemminkin ja olen jopa saattanut tämän tehdä, mutta eipä tuo haittaa). Kiitos siis Riitta K:lle tunnustuksesta!  

Vastaan ensin annettuihin kysymyksiin, postauksen lopussa on haasteen säännöt, joita en tietenkään voi noudattaa. Sori.

1. Mistä maasta löytyy lempikirjailijasi? Mainitse 1-5 kirjailijaa, mutta tietysti eri maista.

Ensimmäinen on helppo: Japani ja Keigo Higashino. Japanista voisin mainita useammankin kirjailijan, mutta noudatan nyt kysymystä ja mainitsen vain yhden.

Henning Mankell Ruotsista, André Brink Etelä-Afrikasta. Viiden nimeäminen on oikeastaan vaikeaa, koska lemppareita on paljon. Suomesta mainitsen Sofi Oksasen ja heitetäänpä viidenneksi Chimamanda Ngozi Adichie Nigeriasta.

2. Mainitse edellisen kysymyksen kirjailijan/kirjailijoiden kirja, josta olet postannut ja linkki olisi myös kiva.

Olen blogannut näiden kaikkien kirjoista, mutta heitänpä linkin Henning Mankellin Ruotsalaisiin saappaisiin - Ihan vain Mankellin muistolle.

3. Kuinka monta kirjaa on kotikirjastossasi - suunnilleen?

Minulla on - tai oli - kaksi kirjastoa: toinen on ja voi paksusti kotona Lontoossa. Ei ole mitään hajua paljon kirjoja on, useita satoja kuitenkin.

Suomikirjastoni on maannut noin kolmessatoista laatikossa säilytyspalvelussa seitsemisen vuotta. Muutama viikko sitten kävin hakemassa ne tänne ja kävin läpi. Suurin osa lähti viimeiselle matkalle roskikseen (kierrätin toki paperinkeräykseen), osan säilöin piha-aittaan. Kirjoja oli yhteensä kaiketi noin +-tuhat, mutta perkauksen jälkeen jäljelle jäi muutama sata.

Työmaa

4. Kirjahyllysi aarre?

Sehän on täynnä aarteita!

5. Mitä harrastat lukemisen ja bloggaamisen lisäksi?

Paitkointia, kirjoittamista, taiteilua, lenkkeilyä, fillarointia, pianon soittamista, valokuvaamista, juoksemista, kaikenlaista tutkimista ja oma-aloitteista oppimista, urban ja rural exploringia, hengailua eri paikoissa. Minulla on paljon intressejä: en tiedä voiko niitä varsinaisesti harrastuksiksi kutsua.


6. Luetko yhtä kirjaa kerrallaan vai montaa samanaikaisesti?

Joskus on useampi kirja kesken, joskus vain yksi eli vaihtelee mielialojen ja kirjan mukaan.

7. Missä ja mihin aikaan vuorokaudesta luet pääsääntöisesti?

Illalla sängyssä.

8. Jos kirjoittaisit kirjan, mikä olisi sen aihe?

Olen jo kirjoittanut. Kirja on nimeltään Kadotettu maisema ja tuossapa enemmän tietoa siitä. Luonnollisesti suosittelen sen lukemaan. Pitäisiköhän kirjoittaa siitä ihan kirjamiete, hoho. Tulisikohan lyttäys vai hehkutus. Muutakin on kehitteillä, mutta en puhu niistä.

9. Syksyn hyvät ja huonot puolet?

En oikeastaan ajattele tällaisia asioita. Päivät tulevat ja menevät, samoin kiertävät vuodenajat.

10. Hullaannutko joulusta?

En. Joulu on minulle yhdentekevä enkä sitä mitenkään juhlista. Paitsi että pyörrän heti sanani. Minulla on kaksi joulunaikaperinnettä:

1. Harrodsin jouluikkunoiden pällistely ja kuvaaminen. Täältä voit lukea (ja melkein katsoa) enemmän tästä perinteesta.

2. Osallistun asuinalueemme joulukuusensytytysjuhlaan (tai siis jouluvalothan siinä sytytetään, ei kuusta), valot sytyttää yleensä joku julkkis - toissa vuonna Jerry Hall (viime vuosi jäi väistä, koska olin reissussa).

Jerry valmistautuu tuikkaamaan kuusen tuleen.

Silloin on kaikenlaista tapahtumaa ja joulukatu, lisäksi lauletaan joululauluja. Ja kyllä, minäkin laulan - uskokaa tai älkää.

Kosketin Jerryn kättä kiittäessäni häntä kuusen polttamisesta.

Ai niin ja mies tekee joululaatikoita, joita minä syön sitten pakkasesta pitkin vuotta aina halutessani.

11. Kuinka nollaat nuppisi?

Milloin mitenkin. Riippuu millaisen nollauksen tarpeessa olen. Joskus saatan siivota tai järjestellä, joskus katsella toosaa, joskus mennä lenkille, joskus vetästä lärvit tai vain mennä kantikseen yhdelle jne. Myös peurojen katseleminen rauhoittaa, tai kukkasten. Nollaus valitaan tarpeen mukaan.

~~~

Kauniiksi lopuksi haasteen säännöt, joista jätin osan toteuttamatta. En nyt siis haasta ketään, koska haaste on jo niin monella kiertänyt. Mikään ei kuitenkaan estä juuri sinua nappaamasta haastetta mukaasi.

Haasteen säännöt:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto (ylläoleva kuva) esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

tiistai 9. elokuuta 2016

Kootut selitykset ja luetut

En ole ehtinyt/jaksanut päivittää blogia, koska

a) ei vaan ole ollut fiilistä.
b) en ole oikeasti ehtinyt tai jaksanut, koska on ollut niin paljon muuta hommelia.
c) inhoan tätä läppäriä.

Olen kuitenkin lukenut jonkin verran, muun muassa Marko Hautalan Käärinliinat (Tammi 2009).

Kirjan kansi: Saku Heinänen

Taiten rakennettu kauhun kanssa flirttaileva romaani, joka yllättää lopussa.

Muita adjektiiveja: koukuttava, hyvä, jännä, hämärä.

Pidemmät mietteet muissa blogeissa esimerkiksi Villasukassa ja Järjessä ja tunteessa.

Kansi: Elina Warsta
Aki Ollikaisen Nälkävuodesta (Siltala 2012) voisi sanoa niin kuin peruskoulussa äikänopen kysyessä sanoimme kaikista ainekirjoituksista: lyhyt ja ytimekäs.

Muita adjektiiveja: vaikuttava, surullinen, voimakas, tosihyvä.

Pidemmät mietteet muun muassa Kirjasähkökäyrässä, Amman lukuhetkissä ja Lumiomenassa.

~~~

Kas niin, hienosti taputeltu kaksi kirjaa ilman ylimääräistä - ja ylenmääräistä - lätinää. Ehkä jatkossa lätkäisenkin vain kuvan kirjasta ja laitan linkit muihin blogeihin. Jää sitten enemmän aikaa itselle. (tämä oli sitten vitsi, mikäli joku ei ymmärtänyt)

Kerron vielä, että jätin kesken Pauli Kohelon miniromaanin Ohessa tilinumeroni. Luin 56 sivua, mutta en muista nauraneeni kertaakaan, lähinnä pitkästytti. Joten miksipä piinata itseään sen enempää.

Tällä hetkellä luen Anneli Kannon Pyöveliä ja onpahan muuten hyvä kirja. Pyövelistä olisi tarkoitus jaksaa kirjoittaa hieman enemmänkin, kun olen sen kokonaan lukenut. Tai sitten lätkäisen siitäkin vain kuvan ja heitän linkit toisten blogeihin, hoho (vitsi vitsi).

Mut hei, kaikki lukemani kirjat ovat suomalaisten kirjailijoiden teoksia, joten suomiteema voi pulleasti. Ja laadukkaasti, se on pakko myös mainita.