Mätä pikkukaupunki

Kolme kesää, joista ensimmäinen on alkusoitto luisulle. Toisena kesänä luisutaan ja kolmantena rämähtää.

Beth Lewis: Bitter Sun
The Borough Press 2018
S. 452

Larson on pieni maissipeltojen ympäröimä kaupunki Yhdysvalloissa. Kesä 1971 paahtaa ja käristää kaupunkilaisia. Kesä on ennätyskuuma, tietää Johnnyn alkoholille perso äiti kertoa. Johnny on 13-vuotias nuorukainen, jonka haaveena on saada maissipelto kukoistamaan, saada siitä elanto tulevaisuudessa. Pelto on jäänyt omilleen isän haihduttua maisemista jo aikoja sitten.

Johnny onkin ainoa ystävänelikosta, jolla ei ole lähtöhaaveita. Rudy, Gloria ja Jenny eivät juuri muusta haaveile kuin kämäsen kylän pölyjen karistamisesta kannoiltaan. Elämä on kohtuullisen huoletonta, vaikka kullakin nuorella on omat ongelmansa. Suurin osa ongelmista asuu kotona. Rudyn isä on pahamaineinen öykkäri ja rikollinen, joka ei säästele nyrkkejään ja poikakin saa säännöllisesti osumaa.

Jenny on Johnnyn sisko, jonka on erityisen vaikea tulla toimeen juopottelevan äidin kanssa. Mukautuvaisempi, sisäänpäinkääntyneempi ja temperamentiltaan maltillisempi Johnny yrittää toimia ukkosenjohtimena sisarelleen ja äidilleen, mutta Jenny ei ole maltillinen ja hänen temperamentinsa on räiskyvä ja se räiskyy nimenomaan ulospäin.

Lewis kuvaa koskettavasti ja tarkasti nimenomaan sisarusten välisiä suhteita ja jännitteitä kotona liittyen erityisesti äitiin (muuta aikuista kun ei talossa ole paitsi satunnaisesti joku isää leikkivä mies). Johnny kaipaa harmoniaa ja välttelee konflikteja ja toivoisi Jennyn tekevän samoin, mutta Jenny ei ole samanlainen. Niin aidon tuntuista on sisaruussuhteen kuvaus, että se tuo mieleeni omat sisarukseni ja lapsuuden (vaikka ympäristö ja muutkin asiat ovat erilaisia, tietyt jännitteet ja tunteet ovat tuttuja ja havaitsin kirjaa lukiessani ärsyyntyväni tietyistä piirteistä kun taas toisia ymmärsin paremmin - hyvin mielenkiintoista!).

Kun ystävykset löytävät nuoren naisen ruumiin "salaiselta" uimapaikaltaan, muuttuu heidän elämänsä astetta vaikeammaksi ja kylän tunnelma monta astetta painostavammaksi. Kannattaisi unohtaa koko ruumis ja jatkaa elämää, mutta uteliaisuus saa nuoret tonkimaan tapausta.

Bitter Sun on painostava ja hikinen ja sivu sivulta se luisuu yhä synkemmäksi ja mustemmaksi, vainoharhaisemmaksi. Taustalla paahtaa aurinko, mutta se ei enää valaise. Se sokaisee ja särkee. Tämä on ehkä surullisin ja synkin kirja, jonka olen aikoihin lukenut. Illalla saatuani kirjan luettua ja käydessäni nukkumaan tirahti ihan itku. Jotkut kirjat menevät ihon alle ihan huomaamatta. Bitter Sun on sellainen.

Beth Lewisilta on aiemmin julkaistu kirja, The Wolf Road (suom. Suden tie), jota en ole lukenut. Vaikutuin niin Bitter Sunin tyylistä, että lukenen senkin jossain vaiheessa. Olen ymmärtänyt senkin olevan varsin synkkä, joten tuskin ihan heti sitä luen. Yritän nyt oikeasti hieman säästää itseäni ja lukea kevyempää kirjallisuutta.

Beth Lewisin nettisivut.

Minimiete: Viisikko vanhempina

Kun haluaa kevyttä ja helppoa, niin Viisikot aikuisille on oiva valinta. Ikääntynyt viisikko asuu kimppakämpässä Lontoossa ja ikääntyminen tuntuu olevan lähinnä fyysistä, ei niinkään henkistä sorttia.

Nyt ystävykset päätyvät yllättäen ja vastentahtoisesti Rupert-serkkunsa vauvan huoltajiksi. Luonnollisesti kukaan heistä ei tajua noin mistään noin mitään ja vauvakirjoista etsitään ohjeita ja vinkkejä. Vauvakin tuppaa olemaan melko itkuista sorttia – jopa siinä määrin, että minulle tuli alakerran koliikkivauva mieleen (ovat muuttaneet pois jo aikoja sitten).


”I don’t see what she’s (the baby) got to moan about,” said Dick.
”Without having any choice, she’s been born into a huge indifferent universe that will slowly crush her spirit, and then she will die,” Said George. ”I’m on her side. Crying’s the least she could do.”


Ihan hauska välipalakirja, vaikka se ei oikeastaan muuta kuin pelleile ja kärjistä. Mutta sehän näiden kirjojen tyyli tietenkin onkin (ja siksi tämän lukuun otinkin – saadakseni rentoa ja helppoa lukemista), vaikka minulle tämä vanhemmuusaihe keskeisenä teemana ei ole sieltä kiinnostavimmasta päästä.


Kirjan tiedot:

Enid Blyton (Bruno Vincent): Five Go Parenting
Quercus 2016
S. 103

Sarjasta aiemmin lukemani kirjat:

Five on Brexit Island
Five Go Gluten Free

Tässä lukematon viisikkokasani. Näitä tulee varmaan luettua tässä synkimmän ajan aikana. Synkällä tarkoitan nyt marraskuuta ja joulukuuta.

Vastentahtoinen jihadisti

Sitten vaihteeksi iloisempiin aiheisiin eli jihadismiin ja terrori-iskuihin. Tämä on sarkasmia, mutta tietyllä tavalla totta: aiheesta voi nimittäin kirjoittaa humoristisesti(kin), mutta silti vakavalla pohjavireellä. Tässä onnistuu loistavasti Khurrum Rahman tromaanissaan East Of Hounslow.

Joku voi olla sitä mieltä, ettei näin vakavilla asioilla saisi olla viihteellä. Itse mietin, miksi ei saisi. Missä kulkee raja, jota ei edes kirjallisuudessa saisi ylittää.


“Where do suicide bombers go when they die?”
“I don’t know. Where do suicide bombers go when they die?”
“Everywhere!” He started to chuckle. (s. 275)

Javid Qasim on brittiläinen muslimi, jolla on pakistanilaiset vanhemmat. Tai vanhempi: noin kolmekymppinen Javid, joka haluaa tulla kutsutuksi Jayksi, asuu yhä äitinsä kanssa kaksin. Isä on kuollut aikoja sitten. Jay diilaa kamaa ja käy perjantaisin moskeijassa rukoilemassa. Näin yhteys Allahiin ja paikallisiin muslimeihin säilyy kohtuullisen tiiviinä.

Välihuomio: kirjailija itse on pakistanilaistaustainen ja on syntynyt Pakistanissa. Hän muutti Englantiin ollessaan yksivuotias ja varttui läntisessä Lontoossa, jossa Hounslowkin sijaitsee. Voisin siis kuvitella, että hän tietää mistä kirjoittaa. Minusta on myös viehättävää, etteivät “kaikki” vähemmistöistä (tai rikollisuudesta) kertovat kirjat _aina_ sijoitu Itä-Lontooseen.

Minua kiinnostavat elämät ja piirit, jotka ovat hyvin erilaisia kuin omani.

Toinen välihuomio: kyseessä ei ole tirkistelyn- tai kauhistelunhalu (ei tässä ole mitään kauhisteltavaa!) tai muukaan kyttääminen, vaan aito kiinnostus erilaisia (suhteessa itseeni) ihmisiä ja tapoja kohtaan. Tällainen avartaa ja laajentaa näkökulmaa, jos sellaiselle on avoin.

East of Hounslow kuvaa mielestäni hyvin ja hauskalla tavalla (varmaan osuvastikin, joitakin) muslimiyhteisöjä ja sen jäseniä, jotka ovat kaikki yksilöitä eivätkä samasta puusta veistettyjä toistensa klooneja. Kullakin on omanlaisensa persoona ja ajatukset, kuten meillä kaikilla. Tämän pitäisi olla itsestään selvää, mutta joskus tuntuu ettei se kaikille ole: ihmiset niputetaan massaksi jonkin yhden tietyn ominaisuuden perusteella (ja tämä ei koske vain muslimeja) ja yleensä tulos ei ole mairitteleva, vaan ennakkoluuloisen epämiellyttävä mutuhöttö.

Erään epäonnisen selkkauksen myötä Jay joutuu kiipeliin, josta on vaikea luovia ulos. Pelastaakseen nahkansa hän ottaa vastaan ”tarjouksen” toimia MI5:n vakoilijana: työ käsittää lähinnä oman muslimiyhteisön luotaamista ja vakoilua – selvittää onko siellä mahdollisia jihadisteja. Asia on mutkikasta, koska esimerkiksi Jayn ystävä Parvez on samassa yhteisössä. Kirjan eräs keskeinen teema onkin ystävyyssuhteet ja nimenomaan miestenväliset ystävyyssuhteet.


“Do you have an A to Z?”
“Yes, Parvez, I have an A to Z, in fact I have a whole set of encyclopaedias up my arse.”
“Why do you have to be so crass?”
“Well, don’t ask me stupid questions. No, I don’t have an A to Z.” (s. 322)


Kirjan tyyli on nokkela ja hauska, tempoltaan melko nopea mutta silti maltillinen. Mainittakoon, etten ole nopeatempoisten action-kirjojen ystävä (tulee burn out sellaisia lukiessa, heh), mutta tässä se nopeus on toisenlaista: tämä ei nimittäin ole varsinaisesti mikään action-kirja.

Ehkä osasyy on ”kielen nopeus”: kirjan kieli on todella juoksevaa ja ahmittavaa. Ja ennen kaikkea kaiken hauskuuden keskellä myös syvempää kuin pelkkää pintaliitoa eli ei tämä mikään pellekirja ole. Lisäksi tässä avataan jonkin verran Islamiin liittyviä käsitteitä/tulkintoja, joista monilla saattaa olla ristiriitaista tietoa.

Olen vaikuttunut ja ihastunut, aivan mahtava kirja, jonka todellakin toivoisin suomennettavan (realisti minussa sanoo, että tuskin suomennetaan – optimisti minussa elelee toivossa).


“Can you not swear around me? I’ve just done Wudu. Now I’m going to have to do it again.”
“Sorry.”
“My ears are not a toilet.”
“Sorry,” I said, laughing, which in turn made him smile. (s. 128)


Britaalisuusmittari: 1/3 Kirjassa on muutama väkivaltainen kohtaus, mutta niitä ei kuvailla yksityiskohtaisesti eikä niihin jäädä kylpemään.


Kirjan tiedot:
Khurrum Rahman: East of Hounslow
HQ 2017
S. 350


East of Hounslowille on tulossa jatko-osa, Homegrown Hero, joka julkaistaan tämän kuun lopulla. E of H on kuitenkin ehyt kokonaisuus eli sen voi lukea sellaisenaan ja jättää jatkot lukematta, jos ei nappaakaan. Minä tietenkin aion lukea tuon jatko-osankin.

Henki lähtee ja järkikin

Maailmanvalloitus kirjastossa jatkuu. Löytyi oikeasti uusi maa listaan lisättäväksi ja se on Venezuela. Tässä kirjassa minua kiinnosti myös aihe, sillä ketäpä ei kiinnostaisi sairaudet: sekä luulo- että oikeat ja mielenterveys (tai sen menettäminen) kaupan päälle. No, tietenkin riippuu käsittelytavasta, että kiinnostaako.

Alberto Barrera Tyszkan romaanissa The Sickness painiskellaan useammankin sairauden parissa. Kirjan keskiössä on tohtori Miranda, joka joutuu kyseenalaistamaan omat periaatteensa (liittyen erityisesti potilaan kohtaamiseen vakavissa sairaustilanteissa) kun tutkimukset paljastavat hänen isässään kasvavan ja etäispesäkkeitä lähettävän syövän. Parannusta ei ole, deadlinea voi lykätä hoidoin mutta parantaa ei voi.

Samoihin aikoihin tohtoria häiriköi entinen terveeksi julistettu potilas Ernesto Durán, joka on vakuuttunut siitä, että hänellä on jokin sairaus, johon hän on kuolemassa. Työrauhansa turvatakseen Miranda on kieltänyt sihteeriään yhdistämästä luulosairaan Duránin puheluita. Sihteeri kuitenkin kiinnostuu Duránista ja aloittaa puuhastelut Mirandan selän takana.

The Sickness on melko tummasävyinen romaani, joka tuo esille moraalisia kysymyksiä ja pohtii, mikä on oikein, ja onko “oikein” aina sama tilanteesta riippumatta. Tietenkään ei ole tai on riippuen mahdollisista muuttujista. Mutta jos muuttuja on henkilökohtainen, asia mutkistuu. Jos minulta kysytään (ja vaikkei kysyttäisikään), mitään absoluuttista “oikeaa” ei muutenkaan ole.

Kirjaviittauksista pitävälle tämä on herkkupala, sillä niitä on lukuisia. Muutaman kirjan googletin ja mietin, että voisinpa lukea itsekin. Esimerkiksi Christa Wolfin In the Flesh (olen kuullut kirjasta, nimi on tuttu – näin ei ole kaikkien kirjassa mainittujen kirjojen kohdalla) alkoi kiinnostaa. En tosin usko, että aion sitä ihan heti lukea, koska haluan nyt pitää “lomaa” synkistä kirjoista. On tullut luettua aika paljon jollain tapaa melankolisia kirjoja viime aikoina ja haluan vaihteeksi irti siitä tunteesta, jota “saan” tuntea muutenkin ihan riittävästi ilman kirjallisuuden tuomaa lisää.

Pidin kyllä tästä kirjasta, joka on yllättävän vetävä. Periaatteessa The Sickness on nopealukuinen, ellei jää pohtimaan. Minulla lukeminen vei aikansa, koska pysähdyin mietiskelemään ja erästä säiettä makustelen edelleen. Se liittyy oikeastaan siihen, miten ihminen valehtelee itselleen, kunhan vain saa pitää totuutensa. Ja ehkä se onkin totuus – sille, jolle mieli on piirtänyt uudet rajat.


Kirjan tiedot:

Alberto Barrera Tyszka: The Sickness
alkuper. La Enfermedad, 2006
Maclehose Press 2010
S. 151
Espanjasta englannistanut Margaret Jull Costa


Venezuela on nyt siis valloitettu, jee. Pitäisiköhän ihan tehdä lista maanosittain, jotta voisi paremmin seurata valloituksia ja järjestelmällisemmin etsiä kirjallisuutta “tuntemattomista” maista. Sille voisi tehdä oman sivun, kun se kerran on Bloggerissa mahdollista. Taidanpa ottaa projektiksi.

Haukan legenda

Miksi otin lukuuni tällaisen minulle ennestään täysin tuntemattoman kirjailijan teoksen, jonka takateksti (tai siis sivulieve) ei oikeastaan ihan kauheasti edes kiinnostanut? Entä miksi aion vastata listalla, vaikka en ole listojen ystävä (elleivät ole kirjalistoja)? Koska voin.

1. Kirjailija on argentiinalainen ja luulin saavani valloitettua uuden maan (mutta kirjan lukemisen aloitettuani tajusin, että Argentiina onkin jo maailmanvalloituslistallani).
2. Kirjan keskushenkilö on ruotsalainen (kirjailija on asunut Ruotissa).
3. Sivuliepeessä sanotaan, että kirja kertoo muukalaisuudesta ja valtavasta yksinäisyydestä vieraalla maaperällä.

Ehdottomasti tärkein näistä oli ykköskohta, joka osoittautuikin sitten “virheelliseksi”. Mutta oikeastaan oli ihan hyvä juttu, että tajusin asian vasta myöhemmin, koska muuten tuskin olisin tätä kirjaa kirjastosta lainannut saati lukenut.

Minulla on toisinaan mitä erilaisempia “syitä” tai “motiiveja” ottaa jokin kirja lukuun. Nämä “motiivit/syyt” vaihtelevat suuresti riippuen biorytmeistäni, mielialoistani, auringon asennosta, Merkuriuksen sijainnista Pluton kylpyhuoneessa jne.

Jotkin kirjat otan tietenkin lukuun ihan vain koska kyseessä on tietty kirjailija tai olen lukenut/kuullut kirjasta ja siksi siitä kiinnostunut.

Hernan Diaz: In The Distance
Daunt Books 2018
S. 336

Ruotsi joskus 1850-luvulla. Isä lähettää poikansa Håkanin ja Linusin Amerikkaan paremman elämän – ja elintason - toivossa. Pojat kuitenkin eksyvät toisistaan jo laivasatamassa ja Håkan päätyy väärään paattiin. New Yorkin sijasta Håkan rantautuu San Franciscoon – aivan toiselle puolelle mannerta kuin alun perin piti.

Selivytyminen yksin ja kielitaidottomana suuressa maailmassa on melkoinen karaisija ja pakottaa Håkanin vaihtamaan lapsenkenkänsä aikuisen saappaisiin. Pakkomielteinen vimma ajaa Håkania itään, sillä hän on varma että löytäisi isoveljensä sieltä. Mutta Itä tuntuu olevan saavuttamattomissa eikä aika kultaa vaan kulahduttaa; aika laimentaa vimman ja alistaa.

Eikä tietenkään vain aika, vaan ajassa tapahtuvat asiat. Håkanin maine kasvaa miestä suuremmaksi, vaikka suureksi on Håkankin kasvanut. Huhut, juorut, liioittelut ja suoranaiset valheet: niistä on legenda tehty. Niistä on Hawk can tehty! Haukka! Mitä Haukka osaa?

Kirjan alku on vahva koukku, sillä se (kirja) alkaa paljon alkua myöhemmin (tässä ei sinänsä ole mitään uutta), vaikka oikeastaan alkuja voi olla monia – kun jokin päättyy, jokin muu alkaa ja jos ei ala omalla kohdalla niin ehkä jonkun toisen. Se (alku) on kenties parempaa kuin että jokin vain jatkuisi ja jatkuisi jatkuisi ja jatkuisi samanlaisena ja ennallaan.

Kirjan alussa jo ikääntynyt Håkan legendaarisen maineensa kanssa on laivassa, joka on hyisellä merellä matkalla Alaskaan. Miten tähän on tultu ja miten siitä eteenpäin? Mitä tapahtui ihmiselle ja hänen unelmilleen (tai pakkomielteelleen) siinä välissä?

In The Distance todellakin on kertomus ulkopuolisuudesta, jossa lukija jää ajoittain yhtä ulkopuoliseksi kuin Håkan, sillä koska Håkan ei ymmärrä, mitä ihmiset puhuvat keskenään, ei sitä lukijallekaan aina kerrota. Riittävästi voi kuitenkin päätellä ja suurimmaksi osaksi kirja on hyvin hiljainen. Hiljainen ja tyhjä kuin yksitoikkoinen maisema tai loputon tie. Hiljainen ja tyhjä kuin mieli, joka alkaa vaivihkaa valmistautua luopumaan. Hiljaa antaa vimman kadota itsestään.

Huomio: kirja ei ole tylsä, se on ihmeellisen koukuttava – omalla hiljaisella tavallaan. Vaikuttava elämys, jonka tunnelma jää kieppumaan ilmaan, kun sulkee kirjan kannet. Voin nähdä Håkanin valkoiseen loittonevan selän sulkiessani silmäni. En tiedä hymyilisinkö vai antaisinko itselleni luvan itkeä. Ja jos annan luvan kyynelilleni, ovatko ne helpotuksen ja onnen kyyneliä vaiko surun mustia helmiä?

Tsunamin runtelemat

Intian valtameressä 26.12. 2004 tapahtunut (merenalainen) maanjäristys on vahvin mitattu maanjäristys sitten vuoden 1964. Järistyksen seurauksena syntyi hyökyaaltoja, tsunameja. Moni ehkä muistaakin tämän laajalla alueella tuhoja ja kuolemaa aiheuttaneen luonnonkatastrofin, jossa menehtyi muun muassa Aki Sirkesalo perheineen.

Edith Fassnidge kuvaa katastrofia ja sen vaikutuksia omaan elämäänsä graafisessa novellissaan Rinse, Spin, Repeat (Unbound 2016, S.240).

Brittiläiset Edith ja Matt (silloinen poikaystävä, nykyään aviomies) ovat kierrelleet kuukausia Aasiassa. Ennen joulua he asettuvat Bangkokiin tavatakseen siellä Edithin äidin ja siskon, jotka ovat tulossa viettämään joulua ja hieman lomaa heidän kanssaan. Bangkokissa hengaillaan porukalla muutama päivä ja sitten lennetään Krabiin viettämään joulua.

Tuona kohtalokkaana tapaninpäivänä vuonna 2004 nelikko on melomassa kajakeilla. Kaukana horisontissa siintää aalto, jota ei heti aalloksi erota. Ennen kuin se lähenee ja lähenee. Mihin mennä, kun ei ole mitään mihin mennä. Ja sitten aalto ajaakin ylitse ja erottaa nelikon toisistaan.

Edtih pelastuu kuin ihmeen kaupalla, sillä aaltojen pyörityksessä hänellä on täytynyt olla hitunen onnea matkassa selvitäkseen. Hänen äitinsä ja sisarensa eivät ole yhtä onnekkaita.

Kirjassa Edith käy kronologisesti läpi katastrofin ja sen jälkimainingit. Edith on shokissa, mikä suojelee häntä todellisuudelta: siltä, että hän on juuri menettänyt äitinsä ja sisarensa. Sisaren ruumista ei koskaan löydetä.

Kirjan piirrostyyli on hyvin pelkistetty, jopa lapsellisen tikku-ukkomainen. Kuvitus on mustavalkoinen, ainoastaan keskeiset henkilöt (Edith, Matt, äiti ja sisar) on väritetty. Aluksi niukka yksinkertaisuus hieman arvelutti minua, mutta ehkä tämän kirjan ei ole tarkoitus olla niinkään “taideteos” kuin kuvaus tragediasta. Kun kuvitukseen tottuu, siitä alkaa jopa pitää.

Koskettava teos, sanoisin.

Sodan runtelema mieli

Olen viime aikoina innostunut lukemaan sarjakuvia. Tutkailen kirjaston sarjakuvahyllyä ja lainailen sieltä randomisti sitä, mikä kulloinkin sattuu kiinnostamaan. Hyviä osumia on tullut, tässä eräs sellainen.

Benjamin Dickson: A New Jerusalem
New Internationalist 2018
S.154

Tällä sarjakuvalla ei periaatteessa ole mitään tekemistä Jerusalemin kanssa paitsi symbolisella (jälleenrakennus)tasolla. Kirja sijoittuu maailmansotien jälkeiseen Brittilään, tarkemmin vuoteen 1945.

11-vuotias Ralph asuu äitinsä kanssa pommituksissa osin tuhoutuneessa kaupungissa. Kaupungin esikuva on Bristol. Dickson sekoittaa kaupunkiin fiktiivisiä paikkoja ja painottaa, että kirja voisi kertoa mistä tahansa brittiläisestä kaupungista – ja sen ihmisistä - kys. aikana.

Ralphin isä palaa kotiin rintamalta kuuden vuoden poissaolon jälkeen muuttuneena miehenä. Totuttelu perhe-elämään on vaikeaa ja sodan kaameus on jäänyt mieleen asumaan. Myös kotimaassa ja -kulmilla ovat asiat muuttuneet.

Ralphin isä on ennen kotiinpaluuta viettänyt pitkän ajan sairaalassa. Päättelen, että hän on ollut ns. Shell shock -potilas (edellä oleva linkki vie lyhyeen Youtube-videoon: se voi jonkun mielestä olla ahdistava, joten katsominen omalla vastuulla). Kotiinpaluulla onkin lopulta kohtalokkaita seurauksia.

Kirjan kuvitus on mustavalkoinen ja selkeä. Pidin tyylistä kovasti: miljöö on tunnelmallinen ja aito, ja henkilöt erottuvat selkeästi toisistaan (minulla on hahmotusongelmia, joten tämä on tärkeä seikka). Kirja on myös uskomattoman koukuttava, mitä en olisi lainkaan osannut odottaa tällaiselta kirjalta – varsinkaan sarjakuvalta.

Sijoitan A New Jerusalemin Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 21. Kirja ei ole mukavuusalueellasi.