Hae tästä blogista

perjantai 21. syyskuuta 2018

Kissoilla ei ole tunne-elämää eikä muistia

Intuitio on mielenkiintoinen tunnekokemus/aisti/vaisto tai whatever. Olen melko intuitiivinen ihminen, mikä tarkoittaa sitä että minulle syntyy monista (ei kaikista) asioista ennakkotunne/vaisto. Kirjojen kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että intuitioni esim. vihjailee etukäteen, että kirja X ei ole/on minun juttu. Kuuntelen intuitiotani, mutta en ole sen orja.

Intuitioni tosin on usein oikeassa, niin nytkin. Tiesin jo Genki Kawamuran kirjaa If Cats Disappeared From The World (Picador 2018, engl. Eric Selland, s. 202) ostaessani, että sisäiset mannerlaattani tuskin repeilevät järisyttävän lukukokemuksen tuloksena. Saatoin siis lukea kirjan varsin realistisin odotuksin, vaikka kirjaa onkin täällä runsaasti hehkutettu.

Genki Kawamura: 世界から猫が消えたなら / 2012

Kawamuran kirjan aihe on kuin minulle tehty: siinä kirjan kertoja on pian kuolemassa ja pohtii, mikä elämässä oikeastaan on tärkeää. Mielenkiintoinen twisti aiheeseen saadaan paholaisella, joka tekee tarjouksen kuolevalle kertojallemme – yksi päivä lisää elinaikaa per maailmasta poistettu asia. Kuolemaa pelkäävä tai edelleen elää haluava kertojamme tarttuu tietenkin tarjoukseen ja ensimmäisenä maailmasta katoavat puhelimet. Kirjan nimestä voi päätellä, mikä on myös katoamisuhan alla.

Siinä kuolemaa odotellessaan kertoja käy läpi elämäänsä ja muun muassa suhdettaan vanhempiinsa. Avautuu ihan kaunis, joskin perinteinen tarina. Aineksia olisi kunnon syvänmerensukellukselle, mutta valitettavasti tässä jäädään polskuttelemaan pintavesiin. Muutaman kerran snorklataan pinnan allekin, mutta haljuiksi jäävät ne sukellukset, jotka ajoittuvat melko lailla kirjan loppupuolelle.

Muutenkin kirjan ote on lempeän pinnallinen ja ihmisyyttä jumaloiva (kissojen ja periaatteessa muidenkin eläinten kustannuksella: eläimillä tai siis ainakaan kissoilla ei kuulemma ole muistia eikä tunteita ja plaa plaa), mikä ei synnytä saati esittele mitään tuoreita ajatuksia tai näkökulmia. Ihan ärsyttikin välillä.

Leppoisan mukava ja luettava kirja silti. Olisin voinut noudattaa intuitioni ohjetta ja olla lukematta tätä kirjaa, mutta en noudattanut koska halusin silti lukea. Olen utelias, en orja.


Luin toukokuussa  Hiro Arikawan kirjoittaman romaanin (The Travelling Cat Chronicles), jossa kissoilla on keskeinen osuus. Siitä pidin kovasti.

perjantai 14. syyskuuta 2018

Identiteetti hukassa

Terveiset Helsingistä, josta jatkan huomenna matkaa kotiin. Enpä saanut luettua niin paljon kuin ajattelin, mutta joskus käy näin enkä jaksa asiasta stressailla. Minun on vaikea keskittyä kirjoittamaan kirjoista, joten sekin on nyt vähän jäänyt. Syytän tätä kamalaa kannettavaa, joka tappaa bloggausfiilikset oikein tehokkaasti.

Tässä kuitenkin tuorein kokonaan luettu kirja hyvin suppeasti käsiteltynä. En oikeastaan edes halua kertoa Hakalahden Lumilinnan juonesta, koska se pitää kokea itse. Juoni kiertyy erityisesti identiteetin ja sen "etsimisen" ympärille. Joku muu saa kenties tästä kirjasta enemmän irti kuin minä.


Niina Hakalahti: Lumilinna
Karisto 2016
S. 223


Sami Sumijoki (tekaistu nimi: jos haluaa kadota, kannattaisi valita jokin yleinen sukunimi esim. Virtanen, tuli vaan mieleen) ei halua puhua menneisyydestään ja on lakaissut sen maton alle. Maton alla se onkin pysynyt, vaikka utelias tyttöystävä-Veera ihmettelee kaikenlaista. Esimerkiksi kun ei ole lapsuudenkuvia (en oikein ymmärrä, mitä ihmettelemistä siinä on) eikä Sami muutenkaan ole halukas sen syvällisemmin avaamaan lapsuuttaan.

Veera on kirjan mukaan älykäs yliopisto-opiskelija, joka rakastaa sivistyssanojen viljelyä. Minun silmiini Veera näyttäytyy naiivina ja lapsenomaisena ikäisekseen (hän on 24-vuotias). Ja juu, Veera jankutuksineen käy hermoilleni.

Hermoihini ottaa myös Samin itsepäinen mykkyys ja salailu. Tietenkin sieltä menneisyydestä paljastuu vaikenemisen syyt, mutta en ihan ymmärrä miksi niitä pitää salailla. Eikö olisi helpompaa olla avoin ja kertoa, mitä tuntee ja kokee. Salailu on joskus paljon raskaampaa kuin totuuden kohtaaminen. Mutta kukin tietenkin tyylillään.

Ymmärrän, että Samilla on suuria identiteettiongelmia, mutta silti. En vain saa otetta tästä kirjasta syvällisemmällä tasolla. Minun makuuni tarina (ja henkilöhahmotkin) jää siis turhan kevyeksi.

Lumilinna on viihdyttävä romaani ja mielenkiinto säilyy loppuun asti. Mitään kummoista jälkeä se ei minuun jätä, mutta ei kaikkien kirjojen tarvitsekaan.

Olen aiemmin lukenut Hakalahdelta Uimataidon.

keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Palm Beach Finland - hullunhauska dekkari

Sijaitsen edelleen täällä maaseudulla kaiken ulottumattomissa. Luulin, että ehtisin täällä lukea enemmän, mutta enpä ole ehtinyt. Aurinkoiset säät (juu, niitä on täällä piisannut) aiheuttavat minussa levottomuutta ja pakonomaisen tarpeen olla liikkeessä.

Koska en koe tarvetta pakottaa itseäni aloilleni, on lukeminen jäänyt vähemmälle. Ei se minua haittaa: kaikelle on aikansa.



Viimeksi luin Antti Tuomaisen Palm Beach Finlandin, joka oli melko lailla sellainen kuin odotinkin. Olin lukenut, että kirja on tyyliltään samanlainen kuin Tuomaisen aiempi romaani Mies joka kuoli ja näin tosiaan on. Palm Beach Finlandia ja Miestä joka kuoli yhdistää överihuumori -ja henkilöhahmot.

Tervetuloa Palm Beach Finlandiin, jossa aurinko ei paista liikaa eikä tarvitse kärvistellä hikisenä rannalla. Paikan omistaja Jorma Leivo sai ideansa rantaresorttiin Thaimaassa lomaillessaan: hieno kohde, mutta liian kuuma. Ja kaukana.

Kun erään paikallisen talosta löytyy ruumis eikä murhaajaa saada kiinni, lähetetään Helsingistä matematiikanopettajaksi "naamioutunut" poliisi tutkimaan tapausta. Tapahtumien kulku on alusta alkaen lukijalle selvä, joten tehtäväksi jää vain lukea. Kevyttä ja hauskaa, kilttiä ja veijarimaista.

Vaikka kirjassa kuollaan ja saadaan ns. turpaan, se säilyttää kepeytensä. Sopii siis herkille ja huumorinhaluisille. Varsinainen hyvänmielenkirja.

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Like 2017
S. 332

~~~

Tällä hetkellä luen Alex Schulmanin muistelmateosta Unohda minut (Nemo 2017, suom. Raija Rintamäki). Kirja käsittelee lähinnä Alexin äidin alkoholismia Alexin näkökulmasta sekä poikana että aikuisena.

En aio blogata kirjasta, vaikka periaatteessa haluaisin. Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 31 (kirjaan tarttuminen hieman pelottaa). En aio avata syitäni, vaan jätän kirjan käsittelyn tähän.

keskiviikko 29. elokuuta 2018

"Uusi" blogi ja viime aikojen luetut lyhyesti

Perustin jo jokin aika sitten uuden blogin (MieliBidee, käy tutustumassa!), jossa on kaikkea muuta paitsi kirjoja. Blogi on hieman uninen edelleen, koska kaikenlaista reissua sun muuta estettä on tullut eteen. Horros jatkunee vielä hetken (myös täällä kirjablogin puolella, siksi kommentointikin on minulta jäänyt vähemmälle), koska kuljen edelleen maita ja mantuja.

Mielibideen uusin postaus on tältä päivältä ja se on nimeltään Muistovaras.


Oma rakas kotini on se paikka, jossa jaksan, haluan ja ehdin. Nyt keräilen ja varastoin ajatuksia, ideoita ja inspiraatioita. Ne puhkeavat kukkaan sitten kotona miten milläkin tavoin.

Olen lukenut komeita kirjoja ja jättänyt niistä bloggaamatta. Tässä listaus luetuista lyhyine kommentteineen:

1. Ragnar Jonasson: Snowblind

Islantilaisen Dark Iceland -dekkarisarjan ensimmäisessä kirjassa tutustumme Ari thor Arasoniin, joka päätyy poliisiksi pieneen tuppukylään. Miljööltään sangen kiinnostava kirja herätti halut lukea seuraavakin osa - ja mielellään melko pian!

2. Elizabeth Strout: My Name is Lucy Barton

Kauniisti kirjoitettu pienromaani, joka piti otteessaan mutta jäi jostain syystä minun makuuni vain ok-tason kirjaksi. Luin kirjan, koska siitä on paljon kohkattu ja halusin tietää, miten sen itse koen. Nyt tiedän.

3. Ilmar Taska: Pobeda 1946

Sairaan mielenkiintoinen ja koskettava romaani sodanjälkeisestä Virosta. Väittäisin, että jopa varsin sivistävä, vaikka fiktiota tietenkin onkin. En ehkä olisi ottanut Pobedaa lukuun, jos kirjastossa olisi ollut paikalla Kätlin Kaldmaan Islannissa ei ole perhosia: minun piti lukea se Helmet-lukuhaasteen kohtaan 8 (balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja). Periaatteessa siis hyvä, että kävi näin!

maanantai 27. elokuuta 2018

Minimiete: Saaren erakot


Ane Riel: Pihka
Alkuper. Harpiks 2015
Aula & Co 2017
Suom. Katriina Huttunen
S. 248

Haarderin perhe on asuttanut Päätä jo useiden sukupolvien ajan. Pää on pieni saari, jonne kuljetaan pääsaarelta Kaulan kautta. Siellä ei ole muuta kuin Haardereiden romuun peittyneet tilukset ja puita.

Lähimmän kylän asukkaat harvemmin käyvät Päässä, elleivät vie jotakin korjattavaksi tai rakennettavaksi. Haardereistakaan juuri kukaan ei käy isommassa saaressa ja vuosien myötä vierailut puolin ja toisin harvenevat entisestään.

Pää kätkee sisäänsä kieroutuneen perheen, joka lopulta eristäytyy muista lähes kokonaan. Pieni Liv jopa julistetaan kuolleeksi, ettei hänen tarvitse käydä koulua. Perheen pitkä ja monisyinen luisu avautuu vähitellen lukijalle niin koukuttavasti, että Pihkan lukee suorastaan ahmaisemalla.

Pihka on ehdottomasti tunnelma- ja miljöökirja. Minua tällaiset voimakastunnelmaiset ja vähäeleiset romaanit viehättävät suuresti. Vaihtelevaiset näkökulmat takaavat, ettei kiinnostus pääse herpaantumaan. Kaikin puolin siis kieleltään ja rakenteeltaan onnistunut trilleri!



Tällaisessa maisemassa olen saanut (ja saan yhä) nautiskella lukuhetkistä.

tiistai 21. elokuuta 2018

Maailmoihin kadonneet

Amandan maailmat on ensimmäinen Asko Sahlbergilta lukemani romaani. Ostin viime talvena Irinan kuolemat, mutta en ole vielä "ehtinyt" lukea sitä. Aion kyllä sen lukea asap, kunhan tältä reissulta kotiudun (noin kuukauden kuluttua).


Asko Sahlberg: Amandan maailmat
Like 2017
S. 136

Amandan maailmat avautui minulle hyvin visuaalisena romaanina, joka kieppui ajoin värikylläisenä, ajoin mustavalkoisena unenomaisena hämäränä. Sahlbergin kieli on samaan aikaan runsasta ja harkittua, niin voimakasta että tekee mieli jatkuvasti pysähtyä pohtimaan sanoja - tai paremmin: ajatuksia niiden takana.

Visuaalisen lukuelämyksen takia mieleeni syntyi kuvia ja maisemia, jotka haluaisin synnyttää "konkreettisesti" (Photarissa) ja kenties synnytänkin, kun tulee tilaisuus (ei ole Photaria tässä kamalassa kannettavassa). Yleensä musiikki on minulle inspiraation lähde, mutta joskus kirjakin.

Amanda on 85-vuotias yksin asuva nainen, jonka hiljainen elämä saa käänteen hänen kohdattuaan pakolaispojan kaupungilla. Jokin omituinen halu auttaa ja huolehtia syntyy hänessä. Huolehtia, mutta ei omistaa.

Amandan elämä on villasukka, josta vielä kärki puuttuu. Se purkautuu lukijalle paennein silmukoin jättäen jäljelle reikäisen villasukan, joka kätkee enemmän kuin paljastaa. Ihminen on lopulta ajatustensa kudelma, ei välttämättä niinkään tekojen, vaikka toki niilläkin on merkityksensä: teot kuitenkin usein seuraavat ajatuksia.

Amandan maailmat on sellainen kirja, josta löytyisi helposti sivun verran - ellei enemmänkin - siteerattavaa. Erikseen syitä erittelemättä tämä kirja yllättäen matkusti suoraan suoneeni ja olisi tehnyt mieli alkaa sitä lukea heti uudelleen sen päätyttyä. Ei siksi, että se olisi vaikeaselkoinen, vaan puhtaasti kielensä (ja erityisesti ajatuksiensa) takia!

Hän oli oppinut jo kauan sitten, että pahinta mitä toiselle ihmiselle saattoi tehdä oli pakottaa tämä peilin eteen.

Amandan maailmasta on kirjoittanut ainakin Kulttuuri kukoistaa, Reader, why... ja Eniten minua kiinnostaa tie

torstai 9. elokuuta 2018

Toisten sanomiset


Kirjasitaattitaulut ovat ihania: niitä on mukava lukea ja myös kiva tehdä itse. Minulla oli viime vuonna (tai voi siitä olla parikin vuotta, en muista) kunnianhimoinen haave vääntää ainakin yksi sisaattitaulu kustakin lukemastani kirjasta. Luonnollisesti se jäi haaveeksi, vaikka lähes kaikista kirjoista löytyy vähintään yksi kiinnostava kohta, josta sitaattitaulun voisi tehdä.

Minulla on muutamia kriteerejä sitaattitauluille. Ensiarvoisen tärkeää on tietenkin itse sitaatti: haluan sitaatin olevan sellainen, että se sisältää jonkin (minuun kolahtavan) ajatuksen, huomion, vitsin tai väitteen, ja että se on ymmärrettävissä ilman kontekstiakin (ei tosin välttämättä siten kuin kirjassa, mutta se onkin kutkuttavaa). Haluan pitää siteeraukset myös lyhyinä, koska visuaalisuus on minulle tärkeää.

Lätkin tähän joitakin aiemmin tekemiäni sitaattitauluja inspiroimaan minua (ja ehkä sinuakin!) tekemään niitä jatkossa ahkerammin. Kunkin sitaattitaulun alla on linkki kys. kirjapostaukseen, jos alkaa peräti kirja kiinnostaa. Tässä nyt vain enkunkielisiä, ehkä teen suomenkielisistä joskus erillisen koosteen.

When I Forgot

Homegoing 



Convencience Store Woman

Grotesque

Cosmopolis

A Girl in Exile

The Tunnel

Submission

A Perfect Crime

Born a Crime

Hidden Moon

The Peculiar Life of a Lonely Postman


Mitä mieltä olet sitaattitauluista (ihan yleisesti tai juuri näistä): uhka vai mahdollisuus vai silkkaa skeidaa?