Kim Thúy: Ru

Kim Thúyn Ru on levännyt hyllyssäni vuodesta 2013. Aloin lukea sitä tammikuussa 2015, mutta jätin sen tuolloin kesken, koska häiriinnyin kirjan hajanaisuudesta eikä lukuaikakaan ollut sopiva. Näin kauan kesti saavuttaa uusi asenne kirjan lukemiseen. Oikeasti unohdin koko kirjan olemassaolon, kunnes se julkaistiin Suomessa ja sitä alkoi näkyä useammassa kirjablogissa.

Ru tarkoittaa ranskaksi virtaa, virtaamista. Vietnamiksi se on kehtolaulu. Ru onkin kuin poukkoileva kevätpuro, joka virtaa maltillisesti, mutta laitojaan hakien ja alati suuntaa muuttaen. Virtaukset kieputtavat, mutta virkkeet lipuvat selkeinä ja kuulaina kuin aamukaste.

Kirjan kertoja on vietnamilainen Nguyễn An Tịnh. Hän käy läpi elämäänsä aikana ennen venepakolaisuutta Vietnamista ja sen jälkeen mm. Kanadassa ja taas Vietnamissa. Venepakolaisuus on minulle ennestään tuttu termi, sillä Vietnamin kriisi näkyi Suomessakin ja muistan venepakolaisuudesta puhuttaneen paljonkin.

Meidän kouluumme saapui muutama nuori vietnamilainen, joista yhteen ihastuin, yksi ihastui minuun (ei se, johon itse ihastuin). Toisen (se johon ihastuin) tiedän palanneen Vietnamiin aikuisiällä. Toinen asuu edelleen Helsingissä. He tuskin enää edes muistavat minua, mutta minuun he jättivät elinikäisen muistijäljen.

Ru on kuin tilkkutäkki, jossa neliö valmistuu sieltä täältä jättäen täkkiin aukkoja. Kuvaukset ovat lyhyydestään huolimatta voimakkaita ja jos eivät täynnä elämää niin täynnä tunnetta. Miten helposti Kim Thúy herättää sanat henkiin ja lähettää ne virran mukana muodostumaan virkkeiksi, ajatuksiksi.

Ru on omaelämäkerrallinen, mutta lukija voi vain arvailla mikä osuus on totta ja mikä jotain muuta – tai totta jollekin muulle. Sillä ei oikeastaan ole väliä, sillä Ru tuntuu aidolta.

Pidin kovasti tästä kirjasta nimenomaan kielensä takia. Se tekee kirjasta ainutlaatuisen, jättää lukijalle tilaa ajatella ja hahmottaa itse. Noin yleisesti tällainen mosaaiikkimainen tyyli ei tavallisesti ole makuuni, mikä johtunee siitä että minun on helpompi keskittyä laajempiin kokonaisuuksiin. Mahdollisesti tästä samasta syystä novellien lukeminen on minulle hankalaa.


Kirjan tiedot:

Kim Thúy: Ru
alkuper. Ru 2009
The Clerkenwell Press 2012
ranskasta englannistanut Sheila Fischman
s. 153


Ru:sta ovat bloganneet muun muassa Mari A:n kirjablogi, Oksan hyllyltä ja Kirjan pauloissa.

Evelynin seitsemän kuolemaa

Evelyn Hardcastle murhataan, Aidenilla on kahdeksan samaa päivää ja kahdeksan eri henkilöä aikaa selvittää murha vapautuakseen luupista. Jos hän ei saa murhaa selvitettyä, alkaa kahdeksan päivän kierre uudelleen alusta muisti pyyhittynä.

Mieleen tulee elokuva nimeltä Päiväni murmelina: idea on osin sama, erona vain että Aiden herää joka aamu eri henkilön ruumiissa. Minulle aihe tuntui silti tuoreelta, koska en ole vastaavaa aiemmin lukenut. En siten osaa sanoa, miten kulunut aihe mahdollisesti on esimerkiksi fantasiakirjallisuudessa. Mutta mitä välii.

Kirjasta erityisen houkuttelevan tekee sen miljöö ja aika. Aika monellakin tasolla, mutta myös aikakautena: tarkempaa ajankohtaa ei kirjassa mainita, mutta lukija voi päätellä, että kirjan nykyaika on jossakin lähihistoriassa. Autoja on, mutta myös hevoskärryillä matkakaan, kännyköistä ei ole tietoakaan saati mistään netistä. Ihmiset ovat tietoisia luokkaeroista: on ylhäisiä ja palvelijoita.

Tosin aikakausi on hieman hämärä määritelmä, sillä kirjassa mahdollisesti on useampikin aikakausi, mutta me emme koskaan pääse siihen toiseen. Emme, koska jumitamme kahdeksan päivän luupissa jossain menneisyydessä.

Olen kryptinen, koska en vahingossakaan halua spoilata. Kirja alkaa melko vauhdikkaasti ja herättää samantien liudan kysymyksiä. Vastauksia saa jonkin aikaa odotella, mutta niitä alkaa tipahdella tasaiseen tahtiin. Vastaus usein synnyttää uuden kysymyksen.

Vaikka Evelyinin murhan selvittäminen/selviäminen on ikään kuin pääteasema ja tavoite, siirrytään matkan varrella monille sivuraiteille, sillä esille nousevat myös moraaliset kysymykset sekä ihmismielen tutkiminen ja tarkastelu.

I’m no longer a man, I’m a chorus.

Piinallisen hyvä kirja, jossa on helvetillisen hyvä (ja häiritsevä) loppu!

Kirjan tiedot:

Stuart Turton: The Seven Deaths of Evelyn Hardcastle
Raven Books 2018
s. 505


Viime vuoden (2018) Costa Book Awardissa kirja valittiin parhaaksi esikoiskirjaksi. Siten voin sijoittaa kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Minulle Brittilä tarkoittaa nyt kotimaata: kotimaa on se maa, jossa satun asumaan.

 Kirja teki minuun niin suuren vaikutuksen, että lisään se suosikkeihini.

Huhtikuun kirjaostokset ja nyt luen -hehkutus

Esittelen huhtikuun kirjaostokset nyt melko myöhäisessä vaiheessa, koska (muka) unohdin koko jutun. Ostokirjanpitoa olen toki pitänyt, mutta en tosiaan ole “muistanut” esitellä ostoja blogissani aiemmin.

Kas tässä, neljä uutta.

1. Mo Hayder: Tokyo
2. Tatiana de Rosnay: Sarah’s Key
3. Yasunari Kawabata: The Sound of the Mountain
4. Xiaolu Guo: A Concise Chinese-English Dictionary for Lovers


Olen tähän mennessä ostanut 29 kirjaa (plus tässä kuussa kaksi, mutta niitä ei vielä lasketa). Tänä vuonna ostamistani kirjoista olen lukenut 6 ja kaksi on parhaillaan luvussa. Toinen noista kahdesta on helmikuussa ostamani Stuart Turtonin The Seven Deaths of Evelyn Hardcastle.

Olen halunnut lukea Evelynin jo pitkään, mutta kirja on myös arveluttanut minua. Yliluonnolisuus ja maaginen realismi sekä ajalla “leikkiminen” kiehtovat, mutta samaan aikaan työntävät pois luotaan.

Ote kirjan kuvauksesta:

“She's (Evelyn Hardcastle) been murdered hundreds of times, and each day, Aiden Bishop is too late to save her. Doomed to repeat the same day over and over, Aiden's only escape is to solve Evelyn Hardcastle's murder...”

Olen kuulkaa totaalisen koukussa! Tämä on atmosfäärinen ja kiero romaani, jota tekee mieli olla lukemassa koko ajan. Luen pääasiassa realistista kirjallisuutta, joten koen tämän virkistävän erilaisena ja uniikkina.

Kirja kiharapäille

Kuulin jokunen aika sitten ns. curly girl -metodista (itse asiassa luin ihan ensimmäiseksi tämän jutun iltapulusta). Nythän se tuntuu Suomessa olevan melko suosittu. Metodi itsessään ei ole mikään uutuus, mutta niin ne unohtuneet ilmiöt pompsahtelevat esille ja haihtuvat pois ponnahtaakseen taas uudelleen pintaan jonain toisena aikana.

Minua tämä curly girl -metodi alkoi kiinnostaa, koska minulla on luonnonkiharat hiukset, jotka löysin sattumalta reilu puoli vuotta sitten muuttaessani hiustenhoitorutiineja massiivisen hiustenlähdön takia. Hiustenlähdöstä olen kirjoittanut toisessa blogissani, joten jos aihe kiinnostaa, sieltä voi lukea.

Olen utelias ihminen ja kiinnostuessani jostakin aiheesta, haluan paneutua siihen rauhassa ja perusteellisesti. Minua ei curly girl -metodissa ainakaan toistaiseksi kiinnosta kiharan korostaminen (koska en halua tunkea päähäni geelejä tai muitakaan muotoilutuotteita), vaan sopivien hoitotuotteiden ja -tavan löytäminen juuri omalle hiustyypilleni: suoraan ja kiharaan hiukseen kun eivät välttämättä samat metodit sovellu.

Lorraine Massey: Curly Girl – The Handbook
Workman Publishing 2010
s. 188

Curly Girl tarjoaa perustietoa hiuksista selkeästi ja tiiviisti. Moni varmaan suunnilleen tietää oman hiuslaatunsa (onko karkea vai sileä jne.), niin minäkin. Kirja auttaa ymmärtämään oman hiuksen ”käyttäytymistä”. Jos on kovin tietoinen ennestään hiuksiin liittyvistä asioista, ei tämä kirja ehkä anna kovin paljon uutta. Itse en ole juuri hiuksiani ajatellut, joten minulle tämä oli ihan valaiseva teos.

Kirjan kuvien avulla voi yrittää määrittää omaa kiharatyyppiä. Itse en tosin osaa sitä edelleenkään määrittää, mutta toisaalta hiuksissa voi esiintyä samanaikaisesti useita eri kiharatyyppejä. Lisäksi hiusten toipuminen noin elinikäisestä suoristamisesta voi ottaa aikansa. Geeleillä ja muotoilutuotteilla varmasti saisin voimakkaammat kiharat, mutta ei tosiaan kiinnosta muotoilutuotteet ja haluan muutenkin päästä mahdollisimman helpolla. En jaksa mitään massiivisia laittautumisrutiineja, pelkässä naamassa noin yleisesti on ihan tarpeeksi tekemistä.

Kirja sisältää myös reseptejä eli jos kiinnostaa itse tehdä erilaisia luomuhiushoitotuotteita, niitä voi kokeilla. Minä olen liian laiska sellaiseenkin. Faktatiedon ohella kirjassa on henkilökohtaisia hiustarinoita, joiden perimmäinen sanoma on tyyliä ”hyväksy kiharasi sellaisina kuin ne ovat äläkä taistele niitä vastaan.” Kirjan sävy on ajoittain hieman fanaattinen, mikä saattaa joitakin häiritä. Itse en siitäkään jaksanut häiriintyä.

Ihan inspiroiva ja nopealukuinen teos, josta tosiaan minulle oli hyötyä. Olen löytänyt hiuksilleni sopivat tuotteet enkä enää käytä lainkaan tuotteita, joissa on voimakkaita pesuaineita (esim. sulfaatteja) ja silikonia. Voin todeta hoitaneeni tähän asti hiuksiani melko epäsopivilla tuotteilla ja vähän miten sattuu muutenkin, joten oli korkea aika löytää luonnonmukaisemmat ja hellemmät tuotteet ja metodit.

Kirjassa on osiot myös muun muassa lasten ja miesten kiharoiden hoitamiseen. Skippasin ne (ja muutaman muunkin osion ainakin toistaiseksi), koska eivät ole relevantteja minulle.

Tämä taitaa muuten olla ihka ensimmäinen kauneudenhoitoon liittyvä kirja, jonka olen lukenut. Täytyypä sen kunniaksi Helmet-lukuhaasteessa sijoittaa tämän kohtaan 3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue.

Lady Mechanika ja rakkausstripit

Vaihteeksi esittelyssä pari sarjakuvaa. Toinen on piirrostyyliltään hyvin pelkistetty, mutta suloinen. Toisessa kuvitus on suoranaista taidetta.

Ensin muutama sananen Catana Chetwyndin teoksesta Little Moments of Love (Andrews McMeel Publishin 2019, s. 148). Tällä nimellä kirja muuten pääsee Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 19 eli Et pidä kirjan nimestä. Juu, en pidä, vaikka nimi sopii täydellisesti juuri tälle kirjalle ja pidin kirjastakin.

Kirja sai alkunsa Catanan poikaystävälleen Johnille jättämistä lappusista. Catanan luvalla John postasi kuvat nettiin ja niiden suosio yllätti. Olen itsekin nähnyt noita strippejä netissä, joten kirja sinänsä oli tuttu ennestään.

Kuvien tyyli on yksinkertainen ja naiivi, mutta pienilläkin eleillä kuvat elävät. Monille stripeille naurahtelin ja joistakin tunnistin myös itseäni. Suloinen hyvänmielen kirja. Catanan strippejä voi katsella Catanacomics.com-sivulta.

Joe Benitez: Lady Mechanika - La Dama de la Muerta
Benitez production 2017

Lady Mechanikan bongasin kirjastosta. En jaksa yleensä sarjakuvahyllystä tutkia muuta kuin ne kirjat, jotka on aseteltu esille. Lady Mechanika hypääsi silmille tyylikkäällä ja värikylläisellä kannellaan. Nopea selailu todisti, että sisältö kuvaa täydellisesti kantta.

Tyylinä victorian steampunk

Tämä onkin todellinen visuaalinen matka, kuin täydenäyttely koko kirja! Ihastuin kuvitukseen ja yksityiskohtien runsauteen. Lisäksi kirja on erittäinen lulkijaystävällinen eli tekstit on sijoitettu siten, että lukijan osaa automaattsesti lukea ne oikeassa järjestyksessä. Inhoan, jos pitää arpoa, mitä ruutua tai tekstiä pitää seuraavaksi katsoa/lukea. En pidä sekavuudesta.

Lady Mechanika saapuu pieneen meksikolaiseen maalaiskylään toipumaan menetyksestä. Hän on menettänyt jonkun rakkaan läheisensä: en tiedä pitäisikö lukijan olla selvillä, kuka tuo henkilö tarkemmin ottaen on. Tätä Lady Mechanika -sarjaa on nimittäin olemassa enemmänkin ja tämä La Dama de la Muerta on jostain sieltä välistä. Mutta kyllä tämän voi lukea näin itsenäisenäkin tarinana.

Kirjan kuvaus (enkuksi, ei ole suomennettu):

After suffering a tragic loss, Lady Mechanika takes a trip to a small Mexican village just in time for their DIa de los Muertos celebration. But the festivities turn truly deadly after the arrival of the Jinetes del Infierno, the mythical Hell Riders.

Veri roiskuu, joten jos olet herkkä, niin ei varmaan kannata tätä kirjaa lukea/katsoa.

Innostuin Lady Mechanikasta sen verran paljon, että tilasin (kirjastossa ei ole) itselleni sarjan ensimmäisen koosteen, joka sisältää kirjat 0-5. Siinä pitäisi valottua Lady Mechanikan synty. Jos sarja vielä nappaa, niin täytynee hommata muutkin osat.

Tässä vielä suora linkki Goodreadsin sivulle, josta voit tsekata kirjojen järjestyksen. Suosin koosteita.

Etäisen äänen metsästys

Taichi Yamada: In Search of a Distant Voice
alkuper. Toku no koe wo sagashite
Faber and Faber 2006
englannistanut Michael Emmerich
s. 183

Japani, Tokio. Kasama Tsuneo on maahanmuuttoviranomainen, jonka eräs tehtävä on käräyttää maassa laittomasti oleilevia henkilöitä. Toimenkuva ei ole järin arvostettu ja jopa viranomaisilla esiintyy ristiriitaisia tuntemuksia työhönsä liittyen.

Eräs ratsia saa ikävän käänteen, kun yksi henkilö yrittää paeta. Tsuneo lähtee miehen perään ja saa kuin saakin hänet kiinni. Mutta sitten tapahtuu jotakin, joka lamauttaa Tsuneon. Laiton oleskelija pääsee karkuun, mutta Tsuneota kohtaan ollaan ymmärtäväisiä. Tsuneo on kuitenkin kokenut jotain niin merkillistä, että se saa hänet pois raiteiltaan.

Tämä kohtaus on vasta alkusoittoa äänelle, joka pian huhuilee Tsuneon päässä. Ja Tsuneo vastaa, alkuun haluttomasti mutta lopulta äänestä – tai pikemminkin naisesta äänen takana – muodostuu hänelle pakkomielle. Kuka tuo salaperäinen nainen on, jonka kanssa hän voi kommunikoida? Samaa ihmettelee nainen: kuka on Tsuneo ja miksi juuri Tsuneo voi kuulla hänet?

Kuten aiemmin lukemassani Yamadan romaanissa Strangers, tässäkin liikutaan yliluonnollisen rajamailla. Siinä missä Strangersissa tuo yliluonnollinen oli silminnähtävää, se on tässä lähinnä muiden aistien varassa: kuulon ja tuntemusten, tunteiden. Tsuneo paljastaa äänelle, mitä hänelle tapahtui Yhdysvalloissa kahdeksan vuotta sitten ja kuka on Eric, jos ääni lupaa tavata Tsuneon.

In Search of a Distant Voice on helposti lähestyttävä romaani, jonka imuun tulin vedetyksi heti ensimmäiseltä sivulta. Sanojen takana on piilossa enemmän kuin itse teksti näyttää, sillä perimmäiset kysymykset jäävät lukijan spekuloitaviksi. Esimerkiksi miksi juuri Tsuneo kuulee voi kuulla naista? Kuka nainen lopulta on ja miksi hän haluaa tulla kuulluksi, vaikka ei sinänsä kerro mitään? Näihin pitää itse kuulostella vastaus jostakin totaalisen yksinäisyyden ja trauman tuolta puolen.

Mukavan häiritsevä (paikoin karkeakin) kirja, jonka loppu piti lukea useamman kerran: että jos vielä kuulisi äänen. Edes kerran. Mutta jäljelle jää vain tyhjä hiljaisuus.

Hellan rikostutkimuksia 50-luvun Suomessa

Kiinnostuin Katja Ivarin dekkarista Evil Things puhtaasti siksi, etttä se sijoittuu 50-luvun Suomeen, tarkemmin ottaen Lappiin.

Katja Ivar: Evil Things
Bitter Lemon 2019
s. 316


Evil Things on poljennaltaan varsin hidastempoinen, mutta jostain ihmeellisestä syystä se ei tunnu hitaalta. Juuri tällainen on makuuni: runsas hitaus. En osaa sitä paremmin selittää. Ja tämä on ehdottomasti ansioikkainta tässä kirjassa.

Kirjan keskushenkilö on poliisitutkija Hella Mauzer. Hämmästelin etunimeä siihen asti kunnes selvisi, että se viittaa sanaan “gentle”. En tiedä, mihin ääkköset ovat jääneet, kun ne joihinkin sanoihin on osattu laittaa. Toisaalta kirjassa esiintyy “suomalaisia” sanoja, joita en ole ikinä kuullutkaan. Hellan sukunimen kirjailija kertoo viittavan Saksaan.

Hella on siirretty Ivalon poliisiin, sillä Helsingissä häntä pidettiin liian “tunteellisena”. Hella ei siirrosta ilahtunut, mutta mentävä oli. Helsinkiin jäi muun muassa mies, jota Hella rakastaa.

Kun kuvitteellisessa Käärmelassa, joka kuuluu Ivalon poliisin hallintapiiriin, katoaa iäkäs mies Hella haluaa lähteä selvittämään asiaa. Ivalon poliisipäällikköä (chief inspector: olen huono kääntämään nimikkeitä enkä nyt jaksa tarkistaa, mikä olisi oikea suomenkielinen muoto) Lennart Eklundia ei voisi miehen katoaminen vähempää kiinnostaa: niitä kuulemma katoilee metsiin harva se päivä. Ehkä hän on ylittänyt rajan ja juo nyt Venäjällä viinaa eikä muista edes omaa nimeään.

Marmatusta nimistä
Hella pitää kuitenkin päänsä ja vastentahtoisesti Eklund antaa Hellalle luvan matkustaa Käärmelaan. Sinne hän matkaa limaisen tukkirekkakuskin kyydissä, jonka nimi on Seppo Kukoyakka. Mistähän mahtaa “Kukoyakka” olla väännetty? En ole ikinä kuullut moista nimeä enkä oikein keksi sen mahdollista alkusanaa, vaikka äänsin sitä mielessäni eri tavoin.

Kirjassa esiintyy myös Kyander, joka saattaisi olla Kajander. Tai sitten ei. Mistäs minä tiedän, mistä kirjailija on ammentanut tietonsa. Ihmettelen kuitenkin tällaisia virheellisyyksiä, joita tuskin ei-suomalainen lukija huomaa, mutta jotka luonnollisesti minun silmääni särähtävät melko lailla.

Kirjassa esiintyy myös henkilö nimeltä Tiramaki. Ei olisi ollut suuri vaiva selvittää oikeaa kirjoitusasua: suomalaiseen korvaan kuulostaa melko typerältä, vaikka oikean kirjoitusmuodon voikin päätellä. Ja miksi Käärmelastakin on jäänyt ääkköset lopusta. Kirjailija selittää loppusanoissaan nimen merkityksen (snake’s place), mikä kuulostaa kielioppikirjasta luetulta.
Marmatus päättyy

Mutta takaisin juoneen. Hella saapuu Käärmelaan tarkoituksenaan yöpyä ortodoksisessa pappilassa Timo ja Irja Waltarin hoteissa. Ja niin miehen katoamisen tutkinta voi alkaa ja taustalta paljastuukin lopulta varsin mielikuvituksellisia käänteitä saava salajuoni.

Evil Things on hämmentävä lukukokemus ainakin suomalaiselle, joka odottaa tietynlaista autenttisuutta sekä miljöön että henkilöhahmojen osalta. En kokenut kirjaa järin suomalaisena, vaan se tuntui hyvinkin vieraalta. En tietenkään ole elänyt 50-luvullla Lapissa enkä missään muuallakaan, mutta ei autenttisuus synny siitä, että heitellään paikallisia/suomalaisia nimiä (väärin kirjoitettunakin) ja osoitteita (Rajajoosepintie mainittu ja kerrottu Helsingin rautatieaseman sijaitsevan Kluuvissa) jne.

Tietty henki puuttuu: on myös mahdollista, että tässä vaikuttaa kieli eli englanniksi lukeminen vieraannuttaa. Vaan vaikea sanoa, kun kirja alun perinkin on englanninkielinen. Toisaalta olen lukenut Antti Tuomaisen Parantajan englanniksi (Healer) ja vaikka kyseessä on dystopia, se tuntui varsin autenttiselta eikä “väärä” kieli ollut ongelma.

On vaikea sanoa, mistä kaikista tekijöistä aitouden tuntu syntyy. Tietenkin kyseessä on fiktio ja sellaisena Katja Ivarin Evil Things täytyy vastaanottaa. On haastavaa kirjoittaa aidon oloista fiktiota maasta ja kulttuurista, joka ei ole oma. Kirjailijan kansalaisuutta en tiedä, mutta hän on varttunut sekä Venäjällä että Yhdysvalloissa ja asuu nyt Pariisissa.

Hella Mauzer on kuitenkin sen verran kiinnostava henkilö, että jos tähän sarjaan saadaan toinenkin osa (kirjan kansi sellaista lupailee), lukenen myös sen. Minua Hellan hahmossa kiinnostaa erityisesti se, etten oikeastaan pitänyt hänestä.

~~~

Kirjan kansikuva on muuten suomalaisen Sameli Kujalan ottama. Kannattaa käydä katsomassa hänen kuviaan vaikkapa Flickr:ssa – itse ihastuin niihin ihan satasella!