Vankilapappi draaman syövereissä

Ennen kotiinpaluuta ehdin heittää pikaisen kirpparikierroksen Suomessa. Saalis oli melko aneeminen eli ainoastaan yksi kirja (en viitsi enää roudata "turhaan" kirjoja eli kirjan pitää aidosti kiinnostaa minua, että viitsin sen ostaa). Tämä yksi kirja on kuitenkin sellainen, joka on muhinut alitajunnassani jo lähes kymmenen vuotta.

Kyseessä on Helena von Zweigbergkin kirja Rakkaus viiltää syvältä (Karisto 2003, alkuper. Kärleken skär djupa sår / suom. Sirkka-Liisa Sjöblom). Von Zweigbergkin nimi on jäänyt mieleeni  vuodelta 2008, kun luin hänen esikoiskirjansa Kun Jumala sulki silmänsä. Melko vahva oli siis lukuelämys ollut, kun kirjailijan nimi syöpyi mieleeni: muistijälki aktivoitui heti hänen nimensä bongatessani.

Rakkaus viiltää syvältä -kirjassa seikkailee esikoisesta tuttu vankilapappi Ingrid Carlberg, jonka persoonaa ruodin taannoisessa bloggauksessani. Ingrid on samaan aikaan sekä ärsyttävä että kuitenkin pidettävä. Hän yrittää olla hyvä ja armollinen, mutta se on vaikeaa hänelle. Väittäisin jopa, että erityisen vaikeaa enkä koe, että Ingrid on järin taitava tulkitsemaan ihmisiä. Jotkut ovat, jotkut vain eivät ja Ingrid vain ei.

Toisaalta Ingridin epäluuloisuutta ja tietynlaista (henkisen) vallan tarvetta voi jossain määrin selittää hänen lapsuudentraumoillaan: Ingridiä on kiusattu ja halveksittu monin tavoin koulussa ja kyllähän sellainen jättää jäljet itsetuntoon. Ingrid ymmärtää omien ajatustensa ongelmallisuudet ja ristiriitaisuudet ja pyytää apua Herralta. Ingridin sisäistä kamppailua onkin kiinnostava seurata, sitä paitsi hän on henkilönä mielenkiintoinen ja virkistävän erilainen.

Kirjan nimi - Rakkaus viiltää syvältä - saisi minut normaaliloissa juoksemaan karkuun.  Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään romanttinen rakkauskertomus vaan rikosromaani. Ja oikeastaan myös dekkari. Naisvankilaan on vastikään teljetty kaunis Tanja, joka on tuomittu heroiinin salakuljetuksesta. Tanja kiistää syyllisyytensä väittäen, että joku on pannut huumeet hänen laukkuunsa. Hän anelee Ingridiä ottamaan yhteyttä poikaystäväänsä, joka on katkaissut välit häneen (Tanjaan) tapauksen takia.

Ingrid veivaa, mitä tehdä: mikä on sallittua ja mikä ei ja siinä sivussa hän pui omia tunteitaan ja suhdettaan Jumalaan (ja muihin ihmisiin). Hän päättää kuitenkin auttaa Tanjaa ja tulee lopulta vedetyksi mukaan melkoiseen draamaan, josta ei osaa astua ulos.

Ingridin yksityiselämäkin saa dramaattisia piirteitä, mutta myös hyvää ja kaunista tapahtuu. Pitkäaikainen ystävyys Andersin kanssa kehittyy hiljalleen suhteeksi, joka kasvattaa sekä Ingridiä että Andersia. Molemmat ovat hämmentyneitä orastavan rakkauden edessä.

Tämä kirja sisältää paljon ihmissuhteita ja niihin liittyvää (minusta mielenkiintoista) pohdintaa ja sillä on keskeinen merkitys juonessa. Nyt ei siis ole kyseessä mikään äksönpainotteinen spurtti, jossa henkeäsalpaavat tapahtumat vyöryvät sivu toisensa jälkeen päälle. Ihan hyvä, koska minä en ole kovin vaihdikkaiden käänteiden ystävä. Pidän maltillisesta menosta, jossa joutaa ajatellakin. Lisäksi kirjassa on useampikin mielenkiintoinen persoona Ingridin lisäksi. Tylsää hetkeä ei siis tämän kirjan parissa tullut, vaan itse asiassa yllätyin miten paljon pidin tästä.

Brutaalisuusmittari: 1/3 ruumiita tulee, mutta tekoja ei sen kummemmin kuvata eikä niissä ryvetä. Jännitys syntyy pikemminkin väkivallan uhasta kuin sen kuvailemisesta. Lapsia ei tapeta eikä kiduteta.

Nyt kun von Zweigbergkin nimi on iskostunut päähäni, se tuskin sieltä poistuu seuraavanakaan kymmenenä vuotena. Opin Goodreadsista, että tätä Ingrid-sarjaa (kirjat voi muuten mielestäni lukea missä järjestyksessä tahansa) on suomennettu vielä kolmaskin osa ja se on nimeltään Joka häpeää kantaa (alkuper. Hon som bar skammen). Että jospa senkin sitten lukisi, jos/kun se kävelee vastaan.

Minulla on muuten hyllyssäni vielä eräs Zweigbergkin kirja (Tulivuoren partaalla), jonka olen roudannut tänne joskus kahdeksan vuotta sitten. Se ei ole Ingrid-sarjaa, vaan avaa Anna ja Mats -sarjan, jonka toista osaa (Anna och Mats bor inte här längre) ei tosin vissiin ole (voin olla väärässä) suomennettu. Joo, minusta tuli nyt vähän fani.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

Listaus lukemistani kirjoista

Suomalaisen kirjallisuuden kesäni vetele viimeisiään, sillä palaan kotiin lauantaina. En ole ehtinyt/jaksanut kirjoittaa kaikista lukemistani kirjoista, vaikka niistä jokainen kyllä ansaitsisi postauksen. Sen verran laadukasta kamaa on tullut luettua.

Tavoistani poiketen tyydyn listaamaan lukemani kirjat, kas tässä:

1. Hilkka Ravilo: Muovikassimies (Myllylahti 2009)
2. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena 2006)
3. Minna Canth: Kauppa-Lopo (1889)
4. Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen (Siltala 2016)
5. Sami Liuhto: Heroiini (Käsite 2017, bloggaus tulossa)
6. Jari Salonen: Jahti (Otava 2017)
7. Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus 2015)
8. Tove Jansson: Muumipapan urotyöt (1950/suomeksi 1951, bloggaus tulossa)
9. Hanna hauru: Jääkansi (Like 2017)

Minulla on iso kasa kirjaston kirjoja lainassa, mutta ne pitää palauttaa huomenna, koska torstaiaamuna siirryn takaisin pk-seudulle, jos VR suo. Terkut vaan VR:lle.

En viitsi enää aloittaa romaania, koska tuskin ehdin mitään lukea kokonaan. Sen sijaan hemmottelen itseäni Tuuve Aron Lihanleikkaajalla (Wsoy 2017) niin paljon kuin ehdin.

Matkalukemiseksi minulla on Terhi Rannelan Frau, jonka ostin omaksi. On muuten ainut kirja, jonka olen ostanut tällä reissulla. Jos siirtyminen Helsinkiin sujuu ongelmitta, on toiveissani ehtiä vielä heittää kirjakauppakierros: olisi muutama kirja, jotka haluaisin ostaa ennen paluuta.

Vieras

Olen käynyt katsomassa pysähtynyttä aikaa. En tiedä tarkalleen, milloin se pysähtyi, mutta on siitä ainakin kaksikymmentä vuotta. Se ei ole minun aikani, olen vain vieras siinä ajassa.

Toisinaan tuntuu, että olen vieras kaikessa, kaikille. Vieras ja ulkopuolinen. Se ei häiritse niin kuin joskus ennen. Siihen tottuu.

Vieraissa paikoissa viihdyn, koska silloin ulkopuolisuus on hyväksyttyä, normaalia. Ehkä minä en osaa kuulua minnekään. Pitäisikö edes? Jos ei siitä kärsi, miksi pitäisi?

Klassikkohaaste V: Kauppa-Lopo

On heinäkuisen klassikkohaasteen aika, nyt jo vuorossaan viidennen. Haastetta isännöi tällä kertaa Tekstiluolan Tuomas.

Tässsäpä kertauksesi haasteen säännöt, joiden alla omat huomioni eli nyt hieman erilainen lähestymistapa tähän haasteeseen.

1. Valitse joku klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea ja ilmoita valinnastasi tämän postauksen kommenttikenttään.

Ilmoitettu on osallisuudesta, mutta ei kirjasta sillä luettavan klassikon valinta jäi jälleen viime tippaan.

2. Lue valitsemasi klassikko.

Lukuun päätyi lopulta Minna Canthin Kauppa-Lopo, joka on novelli ja julkaistu ensimmäisen kerran 1889 aikakauslehti Valvojassa. Veivasin valintaa viimeiseen asti ja Canthiin päädyin, koska en ole ikinä koskaan lukenut Minna Canthilta yhtään mitään. Nyt olen, hyvä minä.

3. Kirjoita postaus lukemastasi klassikosta ja julkaise postauksesi 31.7.2016. Linkitä postauksesi koontipostaukseen, jonka julkaisen blogissani samaisena päivänä.

Luin Kauppa-Lopon yhteisniteestä (SKS 1999), jossa on lisäksi Canthin Agnes-niminen novelli. Agnesta en lukenut. Ei syntynyt Kauppa-Lopon jälkeen varsinaista innostusta lukea sitä.

Kauppa-Lopo kertoo homssuisesta naisesta, joka kirjan alussa istuu vankilassa juopumuksesta ja pyhäinpäivän rikkomisesta. Tapahtumapaikka on Jyväskylä, jota - tai pikemminkin jonka ihmisiä - kuopiolainen Kauppa-Lopo halveksii.

Kun Kauppa-Lopo saa tietoonsa, että Jyväskylässä asuu hänen Kuopiosta kotoisin oleva "tuttunsa", Agnes Kortman, hän kutoo tälle sukat. Siinäpä oiva (teko)syy lähteä vankilasta vapauduttuaan naista tapaamaan.

Kauppa-Lopo henkilönä on samaan aikaan sekä etova että sydämellinen. Minun on tosin vaikea ymmärtää Kauppa-Lopon sydämellisyyttä, joka ilmenee muun muassa (pakonomaisena) haluna auttaa rouva Kortmania hankalassa tilanteessa. Ja aivan pyyteettömästi, vaikka on itsekin jatkuvassa rahapulassa.

Kauppa-Lopo myy Kortmanin vanhoja rojuja ja tienää niillä ihan kivan summan Kortmanille, mutta ei silti halua edes markkaa vaivanpalkaksi. Mieluummin vaikka varastaa joltain toiselta kuin ottaa palkkion työstään. Onko kyseessä sitten ylpeys vai mikä jää minulle epäselväksi.

Kirjassa on alustus, jossa Päivi Lappalainen tutkiskelee sekä Kauppa-Lopoa että Agnesia. Luin alustuksen kirjan luettuani ja se auttoi tietyssä määrin tulkitsemaan lukemaani.

"Henkilökuvauksen kannalta yhteistä on, että molempien novellien (Kauppa-lopo ja Agnes) naiskuvat ovat vastalause 1800-luvun mittaan meilläkin rakennetulle kuvalle porvarillisesta perheenemännästä ja äidistä, kodin enkelistä."

Kauppa-Lopo synnytti aikanaan kirjallisen polemiikin. Novellia pitääkin tulkita sidottuna aikaan, että sen arvon voi ymmärtää. Minuun Kauppa-Lopo vaikutti eniten miljöökuvauksensa tiimoilta.

4. Kehu itseäsi: selätit klassikon – ja ehkä jopa nautit siitä!

Hienoa Ele! Vihdoin sait luettua jotain Minna Canthilta. Ilman tätä haastetta olisi Kauppa-Lopo todennäköisesti jäänyt kesken jo toisella sivulla. Onneksi kuitenkin luin loppuun, vaikken niin kovasti ihastunutkaan.

5. Toista kohta neljä, useasti.

Hienoa, Ele, nyt on jälleen yksi aukko sivistyksessä paikattu. Lisää kahvia sen kunniaksi.

Klassikkohaasteen koontipostaus, jossa linkit osallisten kirjoituksiin.

~~~

Tässä pääsen lyömään kaksi kärpästä yhdellä iskulla, sillä Kauppa-Lopo polkaisee kohdallani käyntiin myös novellihaasteen. Peukutan sitä erikseen tapahtumapaikan tiimoilta. Lue novellihaasteesta ja peukutuksesta enemmän Nipvetin blogista.

Mutta kuka on Laura Lumikko?

Olen aika innoissani, kun saan lukea suomalaisten kirjailijoiden kirjoja. Minulla on kyllä kotonakin melkoinen pino lukemattomia suomalaisia, mutta jostain syystä kynnys lukea suomeksi on kasvanut. Ja jostain syystä on luontevampaa lukea suomeksi Suomessa. En osaa sanoa, miksi se kynnys kotona on noussut niin korkeaksi. Jotenkin pitäisi yrittää madaltaa sitä. Jään pohtimaan asiaa.

Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta on roikkunut lukulistallani iäisyyden. Ostin jopa kirjan omakseni enkunkielisenä, mutta ei ole tullut siihen tartuttua, koska takaraivossani kaihersi jatkuvasti ajatus, että se pitää lukea suomeksi, aitona ja alkuperäisenä kun kerran kielen taidan. No nyt on luettu ja voi jestas mikä herkkupala: en voi kuin ihmetellä, miksi ihmeessä en ole lukenut sitä aikaisemmin!

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Atena 2006
S.322

Lukija ensin hämmästyi ja sitten loukkaantui, kun rikollinen nimeltä Raskolnikov äkkiä surmattiin hänen silmiensä edessä keskelle katua. Sonja, hyväsydäminen prostituoitu, ampui Raskolnikovia sydämeen.

...Lukijan nimi oli Ella Amanda Milana.

Tämäkin lukija hämmästyi, sitten loukkaantui ja suorastaan raivostui Ella Milanan kanssa ja lisäksi. Mitäs helvettiä tämä oikein on?! Utelias mieleni rahoittuu, kun Ella Milana alkaa selvitellä asiaa. Voin kertoa, ettei selitys ole ihan yksinkertainen, vaan osa isompaa vyyhtiä, jota selvitellessään Ella uppoutuu syvälle kirjallisuuden maailmaan. Ja sitten löytyy paljon muutakin.

Samoihin aikoihin Ella Milana saa kutsun Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuran kymmenenneksi jäseneksi. Seuran on perustanut tunnettu ja ansiokas kirjailija Laura Lumikko, jonka Otuksela-kirjoista ovat kaikki kuulleet ja niitä lukeneet. Laura Lumikko on luvannut kouluttaa kaikista seuran jäsenistä kirjailjoita, ja muut seuran jäsenet  ovatkin jo julkaisseita ja menestyneitä kirjailijoita.

Lumikon järjestämässä Juhltatilaisuudessa, jossa Ella on tarkoitus virallisesti ottaa seuran jäseneksi, tapahtuu kuitenkin jotain perin outoa. Mattoa ei vedetä jalkojen alta, vaan se (matto) alkaa lentää eikä sen suuntaa ja määränpäätä voi mitenkään ennalta arvata - se vie, minne vie.

Se juonesta, en aio sitä selittää enempää, sillä kirja pitää itse lukea ja nimenomaan kokea. Minut Lumikko ja yhdeksän muuta otti helmoihinsa heti ensimmäisestä kappaleesta ja lähti kantamaan kuin munakoria.

Jokin maaginen voima piti minua otteessaan enkä pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni pitkäksi aikaa kerralla (onneksi on ollut hyvät lukusäät) ja silloinkin kun laskin, ajatukseni harhailivat kirjan mysteereissä. En muista, milloin olisin lukenut kirjan näin nopeasti enkä nyt tarkoita lukunopeutta, vaan sitä että yksinkertaisesti luin ja luin. Luin pitkin aamua ja päivää ja iltaa ja luin jotkin kohdat kahteen kertaan, kuten tapoihini kuuluu (siksi kai olen "hidas" lukija).

Inspiroiduin ja hurmioiduin tästä kirjasta. Itse asiassa ei ole liioiteltua sanoa, että kirja muutti jotakin minussa, tavassani ajatella ja nähdä. Jääskeläisen mielikuvitus lepattaa avoimena (ja tarttuu minuunkin, niin toivon!) ja voi jestas mitä sieltä löytyy: löytyy kokonainen maailma mielenkiintoisine ihmisineen ja hahmoineen. Lumikon kirjoittamat Otuksela-kirjojen hahmotkin heräävät henkiin loistaakseen vain hetken kuin tuikut talvi-illassa. Menipä jokunen ns. pesuveden mukanakin, vaikka kyseessä ei ollutkaan pesuvesi vaan sammutusvesi.

Lumikko ja yhdeksän muuta on kirja, joka muuttaa muotoaan kun sitä lukee. Yksi arvoitus johtaa toiseen ja sekoittaa koko pakan - ja Pelin. Kyllä, Peliä kirjassa pelataan. En oikeastaan ole pelien ystävä, mutta arvoitusten ja mysteerien kylläkin. Ja sellaista Peliä tässä kirjassa pelataan.

Entä kuka lopulta on Laura Lumikko itse? Niin, minulla on asiasta oma käsitykseni. Se tosin muuttui muutaman kerran kirjan lukemisen aikana. Eikä se välttämättä edes ole oikea - paitsi minulle.

Lumikossa ja yhdeksässä muussa on jotakin samantyyppistä henkisyyttä, maagisuutta ja vähäeleisyyttä kuin monissa lukemissani japanilaisissa kirjoissa (huom. en ole lukenut Haruki Murakamia, jota kai kaikki suomalaiset lukevat). Silti Jääskeläisen tyyliä ei voi suoraan verrata mihinkään (eikä ole tarviskaan), sillä se on niin omaperäinen ja raikas. Se tuntuu samaan aikaan läheiseltä ja oudolta - ihan kuin olisin tullut kotiin.

Olen aiemmin lukenut Jääskeläiseltä Sielut kulkevat sateessa, josta niinikään pidin paljon. Siinäkin kirjassa maaginen tunnelma tenhoaa ja hukuttaa lukijan verkkoihinsa. Harjukapungin salakäytävät on minulla kotona ja voitte arvata, että se tulee lukuun samantien kun pääsen kotiin. Ennen maasta poistumista olisi tarkoitus hankkia käsiin Jääskeläiseltä pian julkaistava Väärän kissan päivä. Varsinaiset kissanpäivät siis luvassa jatkossakin!

Lumikko ja yhdeksän muuta muun muassa seuraavissa blogeissa: Morren maailma, Rakkaudesta kirjoihin, Kirsin kirjanurkka, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Taikakirjaimet.

Muovikassimies on kova panomies

Täten julistan suomalaisen lukusuven alkaneeksi ja sen saa kunnian käynnistää Hilkka Ravilo.

Hilkka Ravilo: Muovikassimies
Myllylahti 2009
S. 355

Tarmo Toropainen varttuu nuoreksi mieheksi alkoholiin taipuvaisen yksinhuoltajaisänsä hoteissa. Opiskelu ei innosta, mutta jotenkin pitäisi itsensä elättää. Pelkällä lukiotaustalla on turha haaveilla ihan mistä tahansa työstä.

Tarmon komea ulkokuori sen sijaan houkuttelee naisia ja naisista Tarmo löytääkin ansaintakeinon: keski-ikäiset turhautuneet kotirouvat maksavat mielellään alastonsiivoojalle, joka rassaa muutakin kuin luutulla lattiaa. Se sopii Tarmolle, jonka miehinen kunto ja kyrpä ovat ihan omaa luokkaansa.

Naisia saa myös baareista ja etenkin Tarmon himoitsemia hieman tuhdimpia tapauksia, jotka eivät saata uskoa onneaan kun Tarmon kaltainen komistus heistä kiinnostuu. Tarmo saa valheillaan koukkuun useammankin naisen, mutta vaikeuksia tuottaa muistaa, mitä on kellekin selitellyt. Valheilla on varsin lyhyet jäljet etenkin jos ei itsekään muista, mitä on valehdellut. Suvereenisti Tarmo liitelee kukasta kukkaan ja onnenkantamoisen kautta saa myös ilmaisen asuinpaikan, ettei tarvitse isänsä nurkissa pyöriä.

Kovin tuottoisia eivät naiset kuitenkaan ole, sillä vaikka Tarmolle tarjotaan ruokaa ja sänkyseuraa, tarvitaan riihikuivaa rahaakin. Alastonsiivousta ei ole tarpeeksi tarjolla pysyäkseen rahoissa. Sattumuksen kautta Tarmo keksii oivallisen laihdutuslääkkeen, jota alkaa valmistaa ja myydä. Kassavirrat aukeavat taas. Vaan toisaalla kytee jätetyn ja petetyn naisen viha. On vain ajan kysymys, koska loukattu nainen löytää tekaistulla nimellä esiintyneen Tarmon.

Muovikassimiehessä ei seksiä säästellä eikä kielellä hienostella. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, mutta toisaalta sellainen yleinen "tyhmyys" ehkä hiukan häiritsi. Tosin mietin onko ollut tarkoitus painottaa henkilöiden kouluttamattomuutta, kun moni ei ymmärtänyt (mielestäni) ihan tavanomaisia sanojakaan tai niiden synonyymejä. Joku toinen hieman tietoisempi sitten selitti asioita toiselle hieman vähemmän tietoiselle. Tällaista selittelyä oli aika paljon ja jossain vaiheessa käväisi mielessä, että eihän kirjailija vain luule lukijaa tyhmäksi.

Kaiken kaikkiaan koukuttava ja jouhevasti etenevä rikosromaani, jonka luki mielellään ja joka ei vaivannut juuri aivoja. Sellaisillekin kirjoille on paikkansa ainakin minun maailmassani. En aina jaksa (yli)ajatella ja tulkita, vaan joskus on mukavaa saada kaikki hienosti tarjoiltuna kuin se kuuluisa Manun illallinen.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 4 eli Kirja lisää hyvinvointiasi. Tähän kohtaan voisi lämästä melkein kaikki kirjat, mutta erityisesti nyt kipuillessa Ravilon Muovikassimies piristi ja rentoutti minua kovasti. Lisäsi siis hyvinvointiani, joka ei ole ollut järin hyvä viime aikoina.

Kirjasta on blogannut muun muassa Booksy ja Susa P.

Nervous Conditions

Tsitsi Dangarembga: Nervous Conditions
Ayebia 2004 (ensimmäinen kerran julkaistu UK:ssa 1988)
S. 208

Tämä sivumäärältään sinänsä vaatimaton kirja on sisällöltään runsas ja seikkaperäinen. Se on kuin lasivilla, joka pursuaa ulos ränsistyneestä seinäpuusta. Pieni halkeama leviää ja laajenee ja oksentaa villan ulos.

Rhodesia (nyk. Zimbabwe), 1960-luvun loppupuolella.

Kirjan kertoja on Tambudzai, joka aloittaa tarinansa kertomalla, ettei ole pahoillaan veljensä kuolemasta eikä aio pyytää anteeksi julmuutta, jollaiseksi hänen tunteettomuuttaan saatetaan kuvailla. Kyse ei ole julmuudesta, vaan ihan muusta.

Se muu on monimutkainen vyyhti hierarkioita, kulttuuria (ja sen murrosta) ja tyttöjen/naisten asemaa patriarkaarisessa yhteiskunnassa. Nainen on lähinnä objekti ja miehen omaisuutta: ensin isänsä, sitten aviomiehensä. Edes koulutus ei takaa itsenäisyyttä, kuten Tambudzain tädin tapaus osoittaa. Maiguru-täti on korkeasti koulutettu, mikä sinällään on jo harvinaisuus. Silti Maigurun elämä on täysin miehensä käsissä.

Tambudzain veljen kuolema on merkitysellinen siksi, että sen kautta Tambu saa mahdollisuuden päästä opiskelemaan lähetystöön, jossa hänen setänsä, Babamukuru, opettaa. Tällainen etuoikeus on varattu ensisijaisesti pojille. Veljen kuolema on siten tavallaan onnenkantamoinen opiskelemaan himoitsevalle Tambulle. Samalla se on mahdollisuus uudistaa suhde Nyasha-serkun kanssa, joka muuttui Tambulle etäiseksi (Babamukurun) perheen asuessa vuosia Englannissa. Ulkomailta palannut Nyasha on hyvin erilainen kuin sinne lähtenyt Nyasha.

Nervous Conditions on täynnä jännitteitä ja ristipaineita sekä kulttuurin sisällä että suhtautumisessa valkoisiin maassa (ja muuallakin) asuviin lähetystyöntekijöihin. Valkoisia "tunkeutujia" tarkastellaan ainoastaan mustien näkökulmasta ja niin kuuluu ollakin, sillä tämä ei ole kertomus valkoisista vaan mustista rhodesialaisista naisista ja erityisesti Tambusta.

Kirja on kuin Tambun vuolas tutkielma ja analyysi siitä (osin hänen sen aikaisella ymmärryksellään), mitä tapahtui ja miksi ja miten se muutti lopulta Tambua itseään. Kirjalle on olemassa jatko-osa (The Book of Not) ja luulen, että se pitää kyllä lukea.

Eniten oikeastaan itselleni muistiinpanoksi haluan merkitä tähän luettelon keskeisimmistä henkilöistä ja pienen kuvauksen heistä.

Tambu: teini-ikäinen tyttö ja kirjan kertoja, joka asuu vanhempiensa kanssa ränsistyneellä pientilalla.

Jeremiah: Tambun isä, jolla on jatkuva rahapula.

Babamukuru: Tambun isän veli, jonka velvollisuus sisarusparven vahimpana miehenä on tukea muita sisaruksiaan. Tukee Tambun perhettä rahallisesti ja myös huolehtii Tambun veljen (Nhamo) koulutuksesta.

Nhamo: Tambun veli, jonka kuolemasta kerrotaan heti kirjan alussa. Lukija saa jonkin aikaa odotella ennen kuin kuolinsyy selviää enkä aio minäkään sitä tässä paljastaa.

Maiguru: Babamukurun vaimo, jolla on kaksi tutkintoa. Opettaa samassa lähestystössä kuin miehensä, mutta rahaa hänellä ei varsinaisesti ole. Kaikkeen tarvitaan Babamukurun suostumus.

Nyasha: Tambun samanikäinen serkku, jonka täyttää kapinamieli koettuaan elämää ulkomailla. Kapinointi on lopulta turhaa ja sillä on tuhoavat seuraukset. Mutta miten voi olla hiljaa ja alistua, kun ei näe sen logiikkaa, järkeä. Kun kokee käytännöt epäoikeudenmukaisiksi.

Muitakin henkilöitä on, mutta ennen kaikkea tämä on kirja Tambusta ja hänen eläämäänsä voimakkaasti vaikuttaneista naisista.

Nyasha Tambulle isästään Babamukurusta:

"I know," she said. "It's the same everywhere. But he has no right to treat me like that, as though I am water to be poured wherever he wants. I know I should trust and obey and all that, but really he hasn't the right."