Novellihaaste 2

Ompun pykäämä novellihaaste saa jatkoa ja tällä kertaa haaste kestää peräti vuoden ja sisältää muutamia "koukkuja". Haastetta isännöi Nipet-blogin Juha, lue tarkempi haasteen kuvaus täältä.

Toteutan haasteen samalla tyylillä kuin viimeksikin eli päivitän tähän postaukseen lukemani novellit. Siten on helpompi sitten vuoden kuluttua tarkistella, mitä tuli luettua. Tavoitteeni on korkealla eli havittelen tuplapeukuttajan arvonimeä!


Novellihaasteeseen lukemani novellit:

1.

Gone fishing - Olen kalassa

Taas synnytin tahattoman tauon, mutta olemassaolo on viime aikoina ollut kovin kivuliasta (koska leukanivelen sitkeä tulehdus).
 
Olen siirtynyt Suomeen ja ehtinyt ihailla kaunista Helsinkiä ja ystäviäni plus sukua, mutta en niin paljon kuin olisin halunnut. Runsas lääkkeidenkäyttö on pistänyt vatsan kuralle jne. joten olemisen sietämätön keveys - mikäli sellaista oli - onkin sietämättömän painava.

Siksipä siirryn potemaan maaseudulle, koska makaan mieluummin mökkimaisemissa kuin yksin kantakaupungin yksiössä. Pääsen myös käsiksi kirjaston palveluihin, johon minut on luvattu kiikuttaa heti huomenna. Lukeminen on takkuillut, koska en pysy hereillä ja hereillä ollessani olen liian aivokuollut tajutakseni paljon mitään.

Olen silti toiveikas: nyt juuri ei pahemmin satu ja aivotkin suunnilleen pelaa.

Roudasin mutsin metsään, vähän urbexia elämään!

Luku-uutiset:

Luin jokunen aika sitten Jo Nesbon The Redbreastin eli Punarinnan. Se on kolmas Harry Hole -kirja. Pidin, vaikka rintamakuvausta oli ajoittain hieman liikaa minun makuuni. Tämän syvällisempää mielipidettä ei ole nyt luvassa, sori siitä.

Tällä hetkellä luen Tsitsi Dangarembgan romaania Nervous Conditions. Siitä kirjoittelen pidemmin sen luettuani.

Sitten alkaakin suomalainen suvi eli luen pääasiassa suomalaista kirjallisuutta. Samalla pyrin aktivoimaan blogini uudelleen ja vastaamaan vieläkin vastaamatta jääneisiin kommentteihin.

Kuin minua ei olisi

Joskus kirja päätyy käsiini ja luettavakseni mitä kummallisimmin perustein. Slavenka Drakulicin nimi on taannoin jäänyt takaraivooni Hyönteisdokumentti-blogista. Nimeä en ollut koskaan kirjannut muistiin minnekään, mutta nähdessäni Drakulicin kirjan kaupassa muistijälki aktivoitui.

Slavenka Drakulic: As If I Am Not There
Alkuper. Kao da me nema

Abacus 1999
S. 216
Kroatiasta englanniksi kääntänyt Marko Ivic
Suomenneuttu nimellä Aivan kun minua ei olisi
 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Bosniaan ja Bosnian sodan (1992-1995) alkuaikoihin. Ei kulu kuin kuukausi sodan alkamisesta, kun erääseen bosnialaiseen kylään saapuu sotilaita. Kylässä asuu opettaja S, joka muiden siviilien tavoin vangitaan ja kuljetetaan (sota)vankileirille. Naisille on oma leirinsä, miehille omansa. Epätietoisuus omasta kohtalosta on käsinkosketeltava, pahat aavistukset istuvat epäuskon kanssa takaraivossa: ei kai minulle mitään pahaa käy... Kyllä käy.

S:n elämän kutistuminen ja minuuden hämärtyminen on raastavaa seurattavaa. Miten S yrittää kaiken pahuuden ja vihan keskellä säilyttää ihmisyytensä, inhimillisyytensä. Miten helppoa olisi alkaa vihata, vastata väkivaltaan väkivallalla (jos tulisi tilaisuus). Jopa tappaa? Muuttua samanlaiseksi eläimeksi kuin sotilaat?

At that moment every girl in the room wants to hate somebody. Only hatred can lighten the burden of what they know.

---

S. tries to resist the rush of hatred, she tries to think. She does not want to be like the people who set fire to the corpses in the yard. She tries to say something to the girls, to alleviate the situation.

Kirja pakottaa lukijan ajattelemaan, asettumaan samaan tilanteeseen S:n kanssa. Lukijana tunnen vihaa ja mietin, missä määrin minusta olisi mihinkin - tai mihinkään. Voisivatko olosuhteet muuttaa vihani niin suureksi, että pystyisin väkivaltaan, johon en muuten koe pystyväni. Voisinko jopa tappaa, jos tulisi tilaisuus? Toisaalta voisinko olla tappamatta, voisinko olla vihaamatta?

Miten sota muuttaa ihmistä niin, että muuttuu itse vieraaksi itselleen.

What is worse, you cannot even recognise yourself any more, thinks S...

As If I Am Not There kuvaa kirjan tunnelmaa täysin. Kuin minua ei olisi, kuin kaikki tapahtuisi jollekin toiselle. Kukaan ei näe minua, olen vain esine, jota liikutellaan. Jonka ohi ja läpi katsotaan. Joka otetaan ja otetaan ja otetaan.

Kirja kuvaa noin vuoden S:n elämää ja alkaa Ruotsista Karoliinisesta sairaalasta, jossa S. on juuri synnyttänyt poikalapsen. Ei liene vaikea arvata, miten tuo lapsi on saanut alkunsa eikä niin ollen ole ihme, ettei S. halua edes nähdä sitä silmissään ja onkin päättänyt antaa sen adoptoitavaksi. Lukijalle kirjan alku on siinä mielessä helpotus, että hän tietää S:n selvinneen - jos ei muuten niin ainakin hengissä. Se miten S. pääyy Ruotsiin selviää tämän rankan lukumatkan aikana.

Drakulic säästää lukijaa eikä kuvaa yksityiskohtaisesti raakuuksia. Siihen (kuvailuun) ei tosin ole tavetta, sillä ne (tapahtumat) tulevat kyllä iholle muutenkin. Paljon raskaampaa on lukea S:n ajatuksia, olla hänen päässään.

As If I Am Not There on vaikuttava ja voimakas kokemus, ja vaikka kirja ei ole pitkä, sen lukeminen otti minulla aikansa. Tämä ei ole sellainen kirja, joka ahmaistaan välipalaksi hillomunkin kanssa. Minä elin vankileirillä S:n kanssa ja se tuntui ikuisuudelta.

S. säilyttää lopulta inhimillisyytensä

(ymmärrän kirjan lopun siten, vaikka en oikeastaan pidä sen "symboliikasta", koska... noh, lähtökohtamme ovat erit kaikin puolin mutta en voi avata asiaa enempää tai spoilaan juonta, vaikka toisaalta tämä ei mikään juonikirja olekaan: jos kuitenkin kiinnostaa, kysy kommenteissa niin vastaan juonesta piittaamatta ja sitä spoilaten),

minä en.

They are about to leave when S. turns around and says out of the blue: can I please change my name? I want to be somebody else. I'm tired of myself.

~~~

Slavenka Draculicin kirjalla pääsen kartuttamaan useampaakin haastetta: Frau, Signora & Bibi ja Muuttoliikkeessä.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 1 eli kirjan nimi on mielestäsi kaunis. No on, valtavan kaunis!  

AS IF I AM NOT THERE

~~~ 

Ilmoja pitelee ja kaikenlaista muutakin. Siksi blogi on jäänyt hieman hunningolle. Vastaan vastaamattomiin kommentteihin tämän viikon aikana.

Ensi viikolla olenkin muissa maisemissa eli matkaan Suomen suveen. Ilmoista riippuen voi olla että tulee luettua melkoisen paljonkin. Edelliskesäiseen tapaan pidän suomalaisen kirjallisuuden suven, mutta siitä ja monesta muusta enemmän myöhemmin.

Ketjureaktioita

Olen aiemmin lukenut Kanae Minatolta Confessionsin, johon ihastuin toden teolla. Oli siis luontevaa haluta lukea Minaton uusin enkkukäännös, kun sellainen julkaistiin (se julkaistiin jo huhtikuussa, mutta vasta hiljattain löytyi sopiva hetki ja mielentila lukea se).

Kanae Minato: Penance
Alkuper. Shokuzai 2012
Mulholland 2017
Englannistanut Philip Gabriel
S. 227


Nimeltä mainitsematon pieni kaupunki Japanissa. Kymmenvuotiaat ystävykset ja luokkatoverit Maki, Yuka, Akiko, Sae ja Emily pallottelevat koulun lähistöllä. On loma-aika, joten kaupungissa on hiljaista. Pallottelun keskeyttää mies, joka pyytää tytöiltä apua pieneen askareeseen. Tytöt haluavat kilvan auttaa, mutta mies valitsee heistä yhden "onnekkaan" apurikseen, muut neljä jatkavat pallottelua. Se on viimeinen kerta, kun tuo ystävä nähdään elossa.

Tapaus luonnollisesti järkyttää kaupunkia ja etenkin murhatun tytön äitiä, joka syyttää tapahtuneesta tyttärensä kavereita. Äiti ei voi myöskään hyväksyä, etteivät tytöt muista miehen kasvoja, miltä mies näytti. Hän vannottaa, että jos tytöt eivät löydä murhaajaa, heidän tulee sovittaa asia jotenkin muuten: muussa tapauksessa äiti kostaa heille.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen vuotta 2010, sillä siihen asti Japanissa oli voimassa laki, jonka mukaan murha vanhenee viidessätoista vuodessa. Tuo viisitoista vuotta on tärkeä aika tytöille, sillä murhaajan on löydyttävä tai sovituksen tapahduttava ennen sitä.

Kirjan rakenne on monikerronnallinen, jossa kukin tyttö nyt aikuistuneena valaisee tarinaa omasta näkökulmastaan. Ensimmäisenä suunvuoron saa Sae. Kyseessä on kirjemuotoinen luku, joka avaa pikkukaupungin elämää sekä ystävysten välistä dynamiikkaa ja tietenkin sitä, miten yhden ystävän kuolema (ja äidin uhkailu) vaikutti Saeen yli kymmenen vuoden ajan - ja edelleen.

Kun kaikki tytöt ovat saaneet äänensä kuuluviin, astuu näyttämölle itse äiti ja tilkkutäkki saa lopullisen muotonsa. Mutta selviääkö murhaaja enää näin pitkän ajan jälkeen?

Penance on melko verkkainen ja rauhallinen, mutta erittäin mielenkiintoinen. Joskus täytyy kulkea kauas varsinaisesta aiheesta voidakseen ymmärtää. Mitä tekemistä esimerkiksi ranskalaisilla nukeilla on minkään kanssa? No on niillä, mutta kuten sanottua, pitää käydä kaukana ymmärtääkseen. Kaikkea rumaa ja etovaa löytyy, mutta lukijaa ei nitistetä niiden alle eikä niissä rumissa ja kamalissa asioissa ryvetä. Ne käsitellään melko hienovaraisesti siten, että lukija aavistelee, muttei haluaisi uskoa aavistuksiinsa.

Pidin Penancesta kovasti, mutta ei se valitettavasti Confessionsin tasolle yllä. Confessions oli huomattavasti kierompi ja sisälsi enemmän ajatuksia, oli jotenkin syvempi. Minato on silti kirjoittanut itsensä lukulistalleni jäädäkseen, joten toivon hartaasti että häneltä englannistetaan lisää! Suomeksi näitä on vissiin turha edes toivoa.

Helmet-lukuhaaste: 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan.

Tuiki itsesi varjoon

SusuPetal: Vanhat poikaystävät (tekstejä 2006-2016)
Käsite 2017
S. 83
Kansi: Loviisa Raussi


Vanhat poikaystävät.
Ne istuu pyörätuoleissa, kokouksissa, jokirannassa.
Ne makaa leikkauspöydillä, hautausmailla,
Thaimaan sannassa.
Vanhat poikaystävät.
Puutarhatonttuina jokirannassa.

Vanhat poikaystävät sisältää tekstejä kymmenen vuoden ajalta. Osa on minulle ennestään tuttuja, sillä olen seurannut Susupetalin blogia (tai blogeja) suunnilleen sen alkupäivistä lähtien. Silti kirjoitukset ovat tuoreita ja sopivat aikaan, edelleen. Tunteet ja tuntemukset, kohtaukset ovat ajattomia: niistä voi löytää itsensä eri tai kaikkina aikoina. Riippunee ihmisestä.

Keittokatos on lempparini. Se leiskuu elämää ja iloa, naurua. Mutta hauskuun loppuu aikanaan - tai se lopetetaan, jos ei muuten lopu. Minä tulkitsen miten haluan ja minun silmissäni Keittokatos on Suomi pähkinänkuoressa. Tai ainakin osa Suomea.  Tai ainakin liioiteltu osa.

Kuvataan myös ajankohtaisia ilmiöitä, joita SusuPetal tarkkailee ja naurahtaa päälle. Jos on kovin herkkä, voi ottaa itseensä. Sillä sehän on nyt trendikästä: pahoittaa mielensä, jos kokee että esitetty aihe hiukankin sivuaa omaa elämää (epämukavassa muodossa) - ei väliä, vaikka kyseessä on kirjallisuus ja esimerkiksi sarkasmi. Peräti hyperbola, joka on SusuPetalille ominaista. Huumorintajuisen ihmisen huumori loppuu siihen. Anarkia ei ulotu ovimattoa pidemmälle.

Mutta ei tässä silti pelkästä sarkasmista ole kyse. Kyse on lopulta elämästä kaikkinensa. Ja elämään kuuluu kuoleman läsnäolo ja ruusuilla tanssiminen. Muistakaa, että ruusuissa on piikkejä, pensaat raatelevat ruvelle. Silti naurattaa ja itkettää ja naurattaa.

Nautin suunnattomasti SusuPetalin terävästä ja napakasta tyylistä. Ei mitään turhaa lässytystä, vaan sen verran sanoja kuin tilanne vaatii. Valtava tunnelataus ja elämänmaku on mahdollista saavuttaa ilman viiden sivun pituista kuvailua. Piikkimaton alla on pehmeää.

Mitäkö mietin tänään
...kato vittu seinältä...

Vanhoista poikaystävistä on kirjoittanut muun muassa Omppu ja Riitta K. Kannattaa lukea heidän kirjoituksensa ja ennen kaikkea kannattaa lukea Vanhat poikaystävät.

Postauksen otsikko on lainattu kirjasta sivulta 69, runosta Tavallinen.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.

Ankeriaspiirakkasaari

Minun juhannukseni ei sisällä kokkoja eikä taikoja, ei sammumista hankeen tai hukkumista järveen. Kuljin eilen siltaa pitkin Eel Pie Islandille, josta olen aiemmin blogannut joulukuussa 2014. Tältä taidesaari näyttää kesällä.

Skumppa taskuun ja menoksi.

Rakastan miljöön epäsovinnaisuutta ja anarkisuutta, mitkä luovat paikoin räikeän ristiriidan itse taiteelle. Mutta juuri vastakohtaisuutta minä rakastan. Ja ääripäitä (paitsi mielialoissani). Mielipiteissä ja asenteissa ääripaat yleensä ottavat aivoon, turhauttavat ja tuntuvat ahtailta, mutta taiteeseen ne sopivat.

Taiteilija Lee Campbell

Nyt olisi yläosatonta pk-seuraa tarjolla...

...tai päätöntä. Hän tietää, miltä tuntuu olla vihannes.

Saari on yksityisaluetta, mutta siellä sijaitsevat studiot ovat yleisölle avoimia muutaman kerran vuodessa. Saarella asuu reilut sata ihmistä.

Ankeriaspiirakkasaari on melko inside-mesta eli sinne harvemmin turisteja eksyy. Asiaan vaikuttaa tietenkin sekin, että saari on niin harvoin avoinna. Kyseessä on pitkälti paikallinen helmi.

Saari tuo mieleeni rakkaan ystäväni SusuPetalin, jonka kirjan Vanhat poikaystävät (Käsite 2017) vastikään luin (ja nautin suunnattomasti siitä). On hieman vaikea blogata kirjasta, jonka kirjoittajan tuntee, mutta bloggaan silti (tulossa ensi viikolla).

Toisaalta tunsin Susun tekstit ennen kuin tutustuin häneen ihmisenä. Ihastuin siis Susun kirjalliseen tuotantoon ensin enkä näe syytä, miksi minun pitäisi alkaa olla pitämättä siitä, kun tunnen ihmisen sen takana. Eli kytkös on olemassa, mikä mahdollisesti kauhistuttaa joitakin tahoja. Noille mahdollisille kauhistuneille tahoille sellaisia terveisiä, että voi voi.

Ääneti katoavat elämät

Ahdistava kirja. Erittäin tukala, vaikka isoa osaa asioista ei koskaan varsinaisesti kerrota. Ne voi kuitenkin lukija päätellä itse. Kirjan tapahtumat sijoittuvat jonnekin päin Pohjois-Afrikkaa. Ehkä Algeriaan? Kenties paikalla ei ole väliä, joten en spekuloi enempää.


François Gantheret: Lost Bodies
alkper. Les Corps Perdus 2004
Vintage 2007
Ranskasta englannistanut Euan Cameron
S. 200


For some time now, he no longer slept. Eyes wide open in the darkness, he lay in wait. It was like this every morning.

Andrès on poliittinen vanki, hänen tyrmänsä maakuoppa jonka kansi hilataan pois paikaltaan muutaman kerran päivässä ruokintaa ja laskiämpärin tyhjentämistä varten. Muuten hän vain on eikä enää erota päiviä toisistaan, ei viikkoja, ei kuukausia. Aika on lakannut olemasta.

Vankileiri sijaitsee aavikolla keskellä ei mitään. Leirin kupeeseen on asettunut Tamia, joka etsii kadonnutta miestänsä. Tiedossa on vain, että mies on päätynyt vangiksi, mutta onko hän yhä elossa. Tamian on saatava tietää ja hän viettelee nuoren vartijan, jolta lypsää tiedon. Kuollut on - kaikki työ ja uhraus valuu sormien lomitse kuin aavikon hiekka.

Mutta kun Andrès pakenee, Tamia päättää auttaa häntä. Yhdessä he etsivät vastauksia, jotka olisi ehkä kannattanut jättää löytämättä. Mutta ihminen haluaa tietää eikä tietoa voi palauttaa. Pitää päättää, mitä sillä tekee.

Gantheret kuvaa kauniisti Tamian ja Andrèsin (ystävyys)suhdetta, joka kasvaa joksikin muuksi ajan kuluessa. Hetken ehdin ajatella, että onpa ennalta-arvattavaa, mutta oikeastaan ei ole. Sitä paitsi Lost Bodiesin tenho ei ole juonessa, vaan kuvauksessa.

Lost Bodies on hiljainen kirja, jossa on paljon ajatuksia mutta ääneen ei sanota juuri mitään: vain tarpeellinen. Hiljaisella en oikeastaan edes tarkoita niukkoja dialogeja, vaan yleistä tunnelmaa. Aistin kirjat myös ääninä (sen lisäksi, että näen ne "elokuvana" lukiessani), vaikka lukeminen periaatteessa aina on hiljaista, ellei satu lukemaan esim. Rammsteinin keikalla. Mutta kuka hullu menisi Rammsteinin keikalle lukemaan?

Lost Bodies tulee todella liki, istun itsekin aavikolla ja lypsän vuohta. Käyn kylässä markkinoilla valitsemassa aasin. Silloin on hetken aikaa hälyä, markkinaääniä. Mutta se ei kestä kauan eikä riko korvia. En osaa selittää näitä aistimuksia. Olen maininnut tästä asiasta Lassi Sinkkosen kirjan, Solveigin laulu, kohdalla. Solveigin laulun koin kauttaaltaan todella meluisana, mutta pidin kirjasta.

On toki myös kirjoja, joissa melun ja hiljaisuuden taso vaihtelee ja vuorottelee. Pääasiassa hyvin actionpainotteiset kirjat koen meluisina (mutta huom: vauhdikas kirja ei automaagisesti tarkoita, että se on meluinen). Siksi en varmaan hirveästi pidä sellaisista tai ainakin olen hyvin valikoiva. Ne rasittavat minua.

Preferoin siis selkeästi hiljaisia kirjoja, mutta ajoittainen meteli ei haittaa. Jo Nesbon Torakat on sekamuoto: siinä on melko miellyttävä volyymi (ei hiljainen mutta ei meluisa) kauttaaltaan paitsi lopussa. Luen parhaillaan Kanae Minaton Penancea. Se on hiljainen kirja.

Ymmärtääkö joku, mitä tarkoitan ja kokeeko kenties samoin? Ja jos kyllä, preferoitko sinä kirjallisuudessa melua vai hiljaisuutta vai meneekö ns. kaikki?

Palaan vielä kerran Lost Bodiesiin: se murskaa alleen, ihan hiljaa. Lopuksi jään aavikolle makaamaan hiekanjyvänä. Se, mikä joskus oli kivi - sitä ei enää ole.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5 eli kirjassa liikutaan luonnossa. Onhan aavikkokin luontoa.