keskiviikko 11. joulukuuta 2019

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2019: 11. luukku


Tervetuloa kurkistamaan kirjabloggaajien yhdenteentoista luukkuun! Kymmenes luukku avautui herkullisesti Luettua ja maistettua -blogissa.

Tämä on minulle ensimmäinen kerta, kun osallistun Kirjabloggaajien joulukalenteriin. En ole varsinaisesti jouluihminen, mutta... Nyt saapuu se kuuluisa mutta.

Joulun kauneudesta voi nauttia, vaikka ei joulua itse juhlisikaan. Vaikka en vietä joulua, tykkään katsella joulukoristeita ja -valoja, kuuntelen myös valikoivasti joululauluja. En siis ole jouluvihaaja, vaikka en joulutohinaan osallistu: en koristele kotia, en osta lahjoja, en lähetä kortteja jne.

Kew Gardens
Koska Lontoossa harvemmin on lunta, näyttää täällä joulu hieman erilaiselta kuin Suomessa. Kävin Kew Gardensissa ihailemassa joulukoristeita ja haluan jakaa kauneuden kanssanne.




Illalla valot syttyvät ja tunnelma – sekä tungos – on tietenkin aivan toisenlainen silloin. Ihmismassoja karttelevana jätän suosiolla väliin.


Itsensä voi kuvauttaa reessä (sitten kun se aukeaa).


Poistutaan puutarhasta. Monista kotiovista löytyy kranssi…


...ja jotkut oikein irrottelevat koristelun kanssa. Mitä enemmän, sen parempi!



Minusta nämä "överikoristelut" ovat ihastuttavia, varsinaisia katukuvan piristäjiä.


Joulutunnelmaa en oikein enää tunne. Se taisi jäädä lapsuuteen. Mutta on eräs kirja, joka tuo joulun aina mieleeni. Pelkästään (kirjan)kannen nähdessäni lapsuuden jouluiset muistot tulvivat mieleeni. Silloin kun vielä joulua vietin, lähinnä lahjat kiinnostivat. Ja joulukuusen suklaiset koristeet, joita syötiin salaa.


Mutta se kirja. Kyseessä on Andersenin satukirja. Se on ainoa kirja lapsuudestani, joka on minulla säästynyt. Hellin sitä kuin aarretta, sillä kirja on himpan vanhempi kuin minä. Se on painettu Itävallassa vuonna 1975 (alkuper. 1963), teoksen on suomentanut Maila Talvio. Kirjan on kuvittanut Janusz Grabianski, tyylikäs ja herkkä, niin kaunis!


Tunnelmallista joulunalusaikaa!

Bloggaajan naamataulu


12. luukku avautuu Kirjan jos toisenkin -blogissa! Kaikki mukana olevat blogit on listattu Oksan hyllyltä -blogissa.

keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Epäilevä jääkarhu*


Un-Su Kim: The Plotters
alkuper. 설계자들, 2010
4th Estate 2019
koreasta englannistanut Sora Kim-Russell
s. 292
kirja on suomennettu nimellä Tappajat

Reseng on roskalaatikkolapsi, vähän niin kuin roska itsekin. Onneksi tai epäonneksi – mene ja tiedä – vanha pesukarhu ottaa roskan huomaansa. Mitään isällistä hoivaa on pesukarhulta turha odottaa, mutta onpahan katto pään päällä ja mahtava kirjasto. Onko Resengillä tällä taustalla muuta kohtaloa kuin tulla salamurhaajaksi?

Oikeastaan on, mutta valintoja valintoja valintoja… Toisaalta valinnat tehdään niillä tiedoin ja kokemuksin, joita kulloinkin on saatavilla. Ihminen ajattelee eri tavoin eri ajassa, eri ympäristössä. Eri ikäisenä.

The Plotters alkaa kiinnostavasti metsässä, jossa eristäytynyt vanha mies hoitaa puutarhaansa ja leikittää koiraansa. Reseng katselee heitä kiikaritähtäimestään. Hänellä on selkeät ohjeet, miten mies tapetaan. Salamurhaajan tehtävä onkin vain tappaa ja jättää ajatteleminen ns. juonittelijoille (plotters), joiden tehtävä on laatia murhasuunnitelma. Suunnitelmasta ei kannata poiketa, ellei halua itse joutua murhalistalle: sellainen riski nimittäin on olemassa. Tosin sille listalle voi joutua muutenkin.

Erään kerran Reseng poikkeaa suunnitelmasta ja sysää liikkeelle lumivyöryn, joka alkaa pienestä hiutaleesta ja päättyy kaiken kattavaan valkoiseen. Ei kylläkään siten kuin olisi voinut odottaa.

Olen oikeastaan yllättynyt, miten kovasti pidin tästä kirjasta. Minulla oli omat epäilyni ihan jo aiheenkin takia (sala- ja palkkamurharomaanit eivät ihan hirveästi innosta), mutta The Plottersissa käsittelytapa on niin kiinnostava ja moniulotteinen, että lopulta itse murhaaminenkin näyttäytyy hieman eri valossa. Enkä nyt tarkoita, että murhaamista jotenkin glorifioitaisiin tai oikeutettaisiin, vaan oikeastaan sitä että kirjassa ei ole lopulta ole varsinaisesti kyse tappamisesta ja kuolemisesta. Pikemminkin elämästä.

Kerrankin voin yhtyä kirjan kansikehuihin: ne nimittäin kuvaavat tätä kirjaa oivallisesti.



Itse lisäisin vielä kepeyden alle piilotetun syvyyden ja ajatukset, joita ei alleviivata. Toimintaa ja vauhtia kaihtaville (kuten esimerkiksi minulle itselleni) voin kertoa, ettei tarvitse hengästyä ja pitkästyä äksönkuvauksissa. Ei niitä paljon ole eivätkä ne kestä kauan. Pinnan alla tapahtuu enemmän kuin pinnalla. The Plotters kuuluu niihin erikoisiin kirjoihin, jotka ovat lukemisen jälkeen vieläpä parempia kuin lukemisen aikana.


“It’s just an empty chair spinning in circles. The moment the chair is empty, someone else will rush to sit in it.”
“You’re right… --- That’s why I’m planning to get rid of the chair. So that no one can sit in it.”


Mummo matkalla -blogin Takkutukka on myös lukenut Tappajat ja juuri hänen ansiostaan kirja nousi lukupinossani korkeammalle. Kyllä kannatti lukea!


*Postauksen otsikossa viittaan kirjassa mainittuun G.Y. Gumdoryn teokseen The Doubting Polar Bear (epäilevä/epävarma jääkarhu). En tiedä onko kirjaa oikeasti olemassa, todennäköisesti ei tai sitten se on koreankielinen eikä sitä ole käännetty. Googletus ei tuottanut mitään tulosta. Minua tuo jääkarhukohtaus kiehtoi, se nauratti huvitti kosketti. Luin siihen liittyvän kohtauksen monta kertaa.

Minulla on muutenkin tapana jäädä muhimaan kirjoihin eli erityisen koskettavat tai muuten kiehtovat/kiinnostavat/yllätykselliset/ajatuksia herättävät/kauniisti kirjoitetut kohdat luen useita kertoja. En siksi, etten ymmärtäisi ensimmäisellä kerralla lukemaani, vaan siksi että haluan nauttia noista kohtauksista. Pitkittää niitä.

Tämä voi olla yksi syy, miksi etenen kirjoissa kohtalaisen hitaasti, vaikka en ole mitenkään erityisen hidas (en tosin nopeakaan) lukija. Miellyttävä lukutempo minulle on sellainen maltillinen ja mitä parempi kirja, sen hitaammin luen. Osaan kyllä lukea ja sisäistää lukemani, vaikka lukisin nopeamminkin mutta eipä minulla ole mihinkään kiire. Onneksi. Pikalukua käytän lähinnä tiedon hankkimisessa ja esim. lehtien lukemisessa. Mutta romaanit - niissä ryven kuin sika lätissään.

lauantai 30. marraskuuta 2019

Nollaussarja

Olen lätissyt niin paljon Ben Aaronovitchin Rivers of London -sarjasta, että en oikeastaan enää jaksaisi. Sain jo jokunen aika sitten luettua kyseisen sarjan ensimmäisen romaanin, mutta ei ole ollut fiiliksiä kirjoittaa siitä blogiin. Yritän nyt sanasen väkisin vääntää. Tämä on siis väkisin väännetty postaus: jatkossa taidan jättää väkinäiset suosiolla vääntämättä.


Ben Aaronovitch: Rivers of London
Gollancz 2011
s. 390

Rivers of London valottaa monia asioita, joita on tullut lukemissani sarjakuvissa esille. Lisäksi Peter Grant henkilönä ja taustoiltaan tulee tutummaksi. Tässä kirjassa hän vasta “löytää” taipumuksensa yliluonnolliseen ja päätyy Nightingalen oppiin. Taikuuden opetteleminen vaatii ankaraa harjoitusta, sillä Peter on vasta alussa opintiellään. Sarjakuvissahan hän on jo melko taitava velho.

Koska olen lukenut sarjakuvia, jotka sijoittuvat ajallisesti myöhempään vaiheeseen kuin sarjan neljä ensimmäistä romaania, tiedän asioita jotka periaatteessa spoilaavat romaanisarjaa. Eli olen vahingossa ja tietämättäni aiemmissa postauksissani kirjoittaessani sarjakuvista, spoilannut samalla näitä kirjoja (en tosin tarkalleen itsekään tiedä miten enkä myöskään sitä, ovatko mahdolliset spoilerit edes merkityksellisiä).

Kirjasarjoista on muutenkin vaikea kirjoittaa spoilaamatta, jos taustalla on juonijatkumoa. Joten jatka lukemista omalla vastuulla. Tämä postaus nimittäin sisältää spoilereita. Omaa lukukokemustani ei tosin tiettyjen asioiden ennestään tietäminen häirinnyt. Pikemminkin se herätti kiinnostusta entisestään.

Ihmettelin aiemmin miksi Lesley May on menettänyt kasvonsa ja millainen Lesleyn ja Peterin välinen suhde oikeastaan on. He ovat koeajalla työskentelevä poliisipari. Koeajan jälkeen kumpainenkin erikoistuu taholleen. Suurimpana pelkona on joutua ns. paperinpyörittäjäpoliisiksi, koska esimerkiksi murharyhmässä toimiminen kiinnostaisi enemmän. Valintaan ei kovin paljon voi itse vaikuttaa.

Tämän kirjan myötä minulle vihdoin selviää, miten Lesley menettää kasvonsa. Moni muukin sarjakuvista ennestään tuttu asia selviää. Toisaalta sarjakuvissa on myös mukana henkilöitä, joita tässä ensimmäisessä romaanissa ei vielä ole. Oletan, että saan tavata heidän myöhemmissä kirjoissa.

En jaksa tässä käydä juonta selostamaan, vaan keskityn kirjan tyyliin. Kyseessähän on yliluonnollisia elementtejä ja taikuutta sisältävä dekkarisarja. Aaronovitch on melko perusteellinen kirjoittaja ja hän viljelee pientä nippelitietoa Lontooseen liittyen. Mielestäni hurjan kiinnostavaa.

Peter Grant on vielä nuorukainen, jonka stondis huomioidaan useamman kerran. Se on hieman huvittavaa, mutta onneksi niihin (stondiskuvauksiin) ei jäädä muhimaan. Kirjassa on mehukkaita dialogeja ja mustaa huumoria. Kokonaistyyliltään kirja on kepeä ja humorstinen eli ei aiheuta sen kummempia mielenliikutusia. Hyvää viihdettä ja kiinnostavia henkilöhahmoja. Mielenkiinnolla jatkan sarjan lukemista.

Tästä tulikin todella typerä ja sekava kirjoitus, mutta menköön. En tiedä aionko niistä lopuista sarjakuvista blogata muuta kuin ehkä kansikuvat.


NOLLAUSSARJA


Mikä ihmeen nollaussarja?

Minulla on muutama kirjasarja (kaikki muuten dekkareita), joita luen halutessani jotain “tuttua” luettavaa. Sellaista, jossa on tutut henkilöt ja siksi niiden maailmaan on helppo palata. Ne ovat sellaisia “matalan kynnyksen kirjoja”, jotka sopivat sellaisiin olotiloihin, kun ei mikään kiinnosta tai on keskittymisvaikeuksia tai muuten haluan saada ajatukset toisaalle (esim. jonkin ikävän tapahtuman takia). Tai jos en kerta kaikkiaan osaa päättää, mitä lukisin, niin silloin nollaussarjan kirja yleensä toimii.

Jo Nesbon Harry Hole -sarjasta on tullut minulle sellainen nollaussarja. Käytän mielessäni joskus myös sanaa pelastusrengassarja. Nyt on Hole ollut tauolla, koska minulta puuttuu sarjan seuraava kirja (haluan tietenkin lukea kirjat järjestyksessä!) eikä sitä saa kirjastosta. Olen sitä metsästellyt charityshopeista, mutta ei ole tullut eteen. Pitää varmaan tilata se tai ostaa uutena kirjakaupasta.

Toinen nollaussarjani on islantilaisen Ragnar Jónassonin Dark Iceland -sarja, josta olen lukenut kaksi ensimmäistä kirjaa. Sarjan lukeminen oli pitkään jäähyllä, koska minulta puuttui kolmas osa. Nyt on kolmaskin osa hyllyssä, joten voin halutessani jatkaa sarjan lukemista.

Tämä Rivers of London -sarja liittyy nollaussarjaan näiden kahden muun kaveriksi.

maanantai 25. marraskuuta 2019

Kadota voi niin monin tavoin

Japani perseili toisen maailmansodan aikana vähän siellä sun täällä. Noin vuosi sitten lukemani Mary Lynn Brachtin romaani White Chrysanthemum käsittelee japanilaisen armeijan toimia lähinnä Etelä-Koreassa.

Lähes kaksi vuotta sitten lukemassani Min Jin Leen historiallisessa romaanissa Pachinko seurataan korealaisen suvun tarinaa useamman sukupolven ajan. Japanilaisten vaikutus korealaisiin oli voimakas ja tuhoava.

How We Disappeared on singaporelaisen Jing-Jing Leen ensimmäinen romaani ja se käsittelee niinikään japanilaisen armeijan perseilyä toisen maailmansodan aikana – tällä kertaa Singaporessa.


1940-luku, Singapore

Wang Di on perheen esikoinen ja harmillisesti tyttö. Poikaa oli kauan toivottu, joten pettymys oli suuri. Onneksi Wang Din vanhemmat lopulta saavat kaksi poikaa ja Wang Di saa sukupuolensa anteeksi. Tyttöön ei tietenkään samalla tavalla panosteta kuin poikiin, joten Wang Di jää luku- ja kirjoitustaidottomaksi.

Mutta tämä ei ole tarina Wang Din lukutaidottomuudesta saati kaltoinkohtelusta kotikoloissa, sillä Wang Di on rakastettu. Tytön/naisen asema tuohon aikaa oli mitä oli eli eipä juuri ollut kuin yksi ahdas rooli, johon survoutua. Sekin oli parempi kuin kuin tulossa oleva katastrofi.

Katastrofi saapuu Singaporelaiseen kylään japanilaisten sotilaiden saappaissa. On uskottu, että brittiarmeija puolustaa, mutta se taipuu lopulta japanilaisten edessä. Japanilaisten miehitys sotkee arjen ja riistää sen vähän, mitä ihmisillä on. Ja enemmänkin.

Jing-Jing Lee kuvaa kyläyhteisön arkea 40-luvun Singaporessa kiehtovasti ja yksityiskohtaisestikin. Syntyy niin elävä kuva, että tuntuu kuin itse kulkisi mukana osallistuen ihmisten arkeen hiljaisena aaveena. Kasvaisi Wang Din mukana, kunnes koittaa päivä kun Wang Di muuttuu Fumikoksi.

Fumiko tuo lohtua japanilaisille sotilaille makaamalla matolla haarat levällään ottaen sotilaat vastaan toinen toisensa jälkeen. Joskus neljäkymmentäkin sotilasta päivässä. Mitä luulet kysyttiinkö Wang Di:ltä suostumusta tehdä tällaista “työtä”? Niin, ei tietenkään. Ihan absurdi kysymys.

Singapore 2000

Vaikka japanilaisten jättämät arvet ovat haalistuneet, ne eivät koskaan katoa. Ne kulkevat mukana ja muokkaavat persoonaa. Jotakin oleellista ja keskeistä katoaa ihmisestä eikä sitä enää koskaan saa takaisin. Wang Di selviää, mutta muutama vuosi lyö leimansa koko loppuelämään.


Sitten on Kevin, 12-vuotias poikanen, joka jakaa huoneen isoäitinsä kanssa. Isä on poissaoleva ja katoilee omiin maailmoihinsa, mutta yrittää silti parhaansa. Äiti on liima, joka pitää perheen kasassa. Isoäidin kuolema tuo Kevinin tietoon suuren salaisuuden, joka järkyttää Keviniä samalla tehden hänet uteliaaksi.

Tässä puolihistoriallisessa romaanissa on kolme kerrontalinjaa, joista kaksi sijoittuu kirjan nykyaikaan eli vuoteen 2000. Historiallinen osuus sijoittuu 40-luvun Singaporeen ja se täydentää nykyaikaa. Se maalaa kasvot nuorelle Wang Dille ennen kuin se ottaa nuo kasvot pois. Wang Di ei ole ainoa, joka katoaa ja kadotakin voi monella tavalla. Siitä tässä kirjassa on kyse.

Jing-Jing Leen poeettinen tausta huokuu tekstistä, joka lipuu eteenpäin muodostaen kauniita pyörteitä. Juuri nuo pyörteet pitävät lukijan pinnalla, pehmentävät iskuja. Kaunis ja koskettava kirja, joka on hurjan mielenkiintoinen myös ihan kulttuurisesta kulmasta tarkasteltuna.

Kirjan tiedot:

Jing-Jing Lee: How We Disappeared
Oneworld 2019
s. 341

keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Esittelyssä Aaronovitchin TaikaLontoo

Kirjoitin jokin aika sitten Ben Aaronovitchin Rivers of London -sarjakuvista. Sittemmin olen lukenut kaksi sarjakuvaa lisää (Black Mould ja Detective Stories) ja olen totaalisen nalkissa sekä Aaronovitchin luomiin henkilöhahmoihin että maagiseen Lontooseen.

Uteliaisuuteni kasvoi niin suureksi, että kipaisin kirjastoon lainaamaan ensimmäisen osan Rivers of London -romaanisarjaa, joka on nimeltään – tadaa – Rivers of London.


Ahmaisin kirjasta heti alkuun sata sivua, koska en voinut lopettaa lukemista. Samalla päätin, että pistän loput sarjakuvat jäähylle kirjan lukemisen ajaksi, ettei mene pää sekaisin.

Tässä välissä haluan oikoa aiemmassa Rivers of London -aiheisessa jutussa esittämääni väittämää, että sarjakuvilla (tai lähinnä niiden tarinoilla) ei olisi varsinaisesti mitään tekemistä kirjojen kanssa. On niillä ja pyydän nöyrästi anteeksi väärää väitettäni.

Sarjakuvat todella ovat itsenäisiä teoksia ja seisovat niin sanotusti omillaan, mutta ne täydentävät ja syventävät tätä (romaani)kirjasarjaa.


Minulle on esimerkiksi jo tässä vaiheessa kirjaa lukemalla selvinnyt, miten sarjakuvissa esiintyvä Toby-koira on päätynyt Follyyn asumaan. Pelkästään sajakuvien perusteella olin olettanut Tobyn olevan Thomas Nightingalen (joka on Peter Grantin ”esimies”) lemmikkikoira, mutta ei asia ihan niin ole.

Mutta edelleen haluan painottaa, että sarjakuvat ovat ihan ymmärrettäviä, vaikka ei olisikaan lukenut (tai ei edes haluaisi lukea) romaaneja.


Mustassa homeessa  on nimensä mukaisesti paljon mustaa hometta. Eikä mitä tahansa hometta, vaan melko aggressiivista sellaista. Kyseessä on selkeästi taikavoimia sisältävä keissi, joten Peter Grant päätyy sitä tutkimaan.

Tässä tarinassa kohtaamme Lesley Mayn, jolla ei ole kasvoja. Lesley oli Peterin työpari heidän työskennellessään poliisissa koeajalla, mutta sittemmin tapahtui jotakin, mikä veti heidät erilleen. Tuo jokin ei sarjakuvassa selviä, mutta sillä ei ole merkitystä juonen kannalta.


Detective Stories käsittelee Peterin kokelasaikaa. Tai pikemminkin kyseisessä sarjakuvassa Peter on arvioitavana soveltuvuudesta etsiväksi. Peter kertoo arvioitsijalle tapauksista, joita hän selvitti koeaikanaan. Kirjan rakenne on selkeä, mutta tarinoita on ajoittain hieman vaikea seurata.

Tässä kirjassa mukana on taas Black Mouldista tuttu Lesley May, mutta tällä kertaa kasvollisena. Luonnollisesti herää kysymys, missä ja miksi Lesley on menettänyt kasvonsa ja joutuu käyttämään naamiota. Noh, se ei selviä näistä tarinoista.

Oikeastaan tuo Detective Stories toimi minulla kimmokkeena ottaa kokeiluun sarjan ensimmäinen romaani (eli Rivers of London), joka minulla siis nyt on luvussa. Kirjaa on ollut kiintoisaa lukea ihan senkin takia, kun sen maailma ja osa henkilöistä ovat jo ennestään tuttuja. Koenkin että noiden sarjakuvien lukeminen oli erittäin hyvä alkusoitto tälle sarjalle.

En muuten edelleenkään tiedä, miten Lesley kasvonsa menettää (paitsi että siihen liittyy taikuutta) mutta oletettavasti hän menettää ne tässä ensimmäisessä kirjassa. Sarjakuvissa on viitattu ns. Covent Gardenin tapaukseen ja tässä kirjassa Covent Gardenissa sattuu ja tapahtuu.

Aion romaanin luettuani jatkaa sarjakuvien lukemista, joita on tämän jälkeen vielä kolme julkaistuna ja niistä kaksi minulla on jo lainassa. Sitten jatkanen taas romaanipuolella.

Itselleni tiedoksi ja muille selkeydeksi kirjaan tähän sekä kirja- että sarjakuvasarjan julkaisujärjestyksessä.


Rivers of London -sarjakuvat:

1. Body Work (luettu, postaus täällä)
2. Night Witch (luettu, linkki yläpuolella ^)
3. Black Mould (luettu, tässä postauksessa)
4. Detective Stories (luettu, tässä postauksessa)
5. Cry Fox
6. Water Weed
7. Action at a Distance


Rivers of London -romaanit:

1. Rivers of London (nyt luvussa)
2. Moon Over Soho
3. Whispers Under Ground
4. Broken Homes
5. Foxglove Summer
6. The Hanging Tree
7. Lies Sleeping
8. False Value (julkaistaan ensi vuonna)

En tiedä aionko kaikkia sarjan romaaneja lukea. Toki luen niin kauan kuin romaaneista pidän, mutta en epäröi jättää sarjaa kesken, jos ei enää nappaakaan. Sen sijaan kaikki sarjakuvat aion ainakin lukea.


Black Mould ja Detective Stories
kirjoittanut: Ben Aaronovitch & Andrew Cartmel
piirrokset: Lee Sullivan
värit: Luis Guerrero
Titan Comics 2017

lauantai 16. marraskuuta 2019

Kirjaostoksia ja lukuraportointia


Kamalaa, olen “unohtanut” raportoida kuukausittaiset kirjaostokseni. Viimeisin raportti on syyskuulta eli lokakuu on jäänyt kokonaan välistä. Ostokirjanpitoni on muutenkin sekaisin, koska motivaatio moisen pitämiseen loppui salakavalasti. En ole paljon kirjoja kylläkään ostellut, tässä syyskuun lopusta ostot tähän päivään asti.


1. Toshikazu Kawaguchi: Before the Coffee Gets Cold (luettu, postaus täällä)

1. Ragnar Jónasson: Rupture

Kirjasarjan kolmas osa eli nyt voin jatkaa taas sarjan lukemista. Olen siis kaksi ensimmäistä lukenut ja kaksi viimeistä minulla on. Tämä Rupture on puuttunut välistä.

2. Zhou Haohui: Death Notice

Kiinalainen dekkari.

3. Hideo Yokoyama: Seventeen (Yokoyamalta olen aiemmin lukenut 64:n, postaukseen tästä)


KIRJASTOASIAA

Olen havainnut, että kirjastomme valikoima on viime aikoina parantunut huomattavasti ja olen lainaillut ahkerasti kaikenlaista. Niinkin ahkerasti, etten ehdi lukea omia kirjojani, kun kirjaston kirjat hyppivät koko ajan silmille. Lisäksi olen alkanut varailla kirjoja (kirjastosta) ja nehän pitää tietenkin erityisesti lukea ensitilassa. Tekisi mieleni koko ajan varailla lisää, mutta yritän hillitä itseäni.


KIRJA, JOSTA EN BLOGGAA

Tässä välissä myös kerron, että olen lukenut Sara Stridsbergin The Faculty of Dreamsin (suom. Unelmien tiedekunta), mutta en blogannut enkä aio blogata siitä. En yksinkertaisesti tiedä, mitä sanoa siitä. Pidin ja en pitänyt kirjasta. Minulle siitä muodostui sellainen kirja, että olen ihan tyytyväinen että sen luin, koska se oli kielellisesti ja rakenteellisesti mielenkiintoinen kokemus. Noin muuten sitten taas… Hmm, sirpalemaisuus jätti kylmäksi, hurmos ei yltänyt minuun asti.


KOUKUTTAVA SARJAKUVASARJA

Olen ihan nalkissa näihin Rivers of London -sarjakuviin. Kahdesta ensimmäisestä olen blogannutkin, lopuista tulossa postaukset jälleen kahden erissä.


maanantai 11. marraskuuta 2019

Rivers of London


Englantilainen Ben Aaronovitch on tunnettu erityisesti Rivers of London -sarjasta. Kyseessä on jonkin sortin etsivä- ja poliisisarja, jossa on mukana taikuutta ja yliluonnollisia voimia. En ole lukenut yhtäkään kyseisen sarjan romaania – toistaiseksi.

Sen sijaan olen lukenut kaksi Rivers of London -sarjakuvaromaania. Nissä on keskiössä kirjoista tutut henkilöt, mutta tarinat ovat uniikkeja eli eivät käsittääkseni siltä osin liity kirjoihin mitenkään.

Peter Grant näyttää tavalliselta poliisilta, mutta varsinaisesti hän työskentelee Metropolitan Policen haaraosastolla, joka tutkii tapauksia joihin liittyy yliluonnollisia elementtejä. Peter Grantilla on itselläänkin yliluonnollisia kykyjä.


Body Work alkaa räväkästi: Thamesista nostetaan auto, jossa on ruumis. Paikalle kutsutaan Peter Grant, koska tapaukseen epäillään liittyvän yliluonnollisia voimia. Taikuutta. Peter Grantin ilmestyminen paikalle ei usein ilahduta “tavallisia” poliiseja, sillä taikatapaukset eivät varsinaisesti heitä innosta.

Poliisietsivä Sahra Guleed määrätään avustamaan Peteriä tutkimuksissa eivätkä Sahran sukat pyöri jaloissa innostuksesta. Vielä vähemmän innostaa sen jälkeen, kun kuljettajaton auto yrittää ajaa heidän päälleen. Eikä vain kerran, vaan useasti. Kyse ei ole siitä, että Sahra olisi pelkuri. Ei ole, hän on varsin kyvykäs nainen.

Juoni etenee polveilevasti: kronologia rikotaan muutamia kertoja, mutta tarinassa on silti helppo pysyä mukana. Muodostuu sangen kiintoisa kokonaisuus, jota suorastaan ahmin. Koska luen melko vähän sarjakuvia ja tässä genrekin on minulle aika vieras (kiinnostaisi kyllä lukea enemmänkin fantasiaa), koin Body Workin hyvin kiehtovana ja raikkaana. Ehkä “tappaja-autoteema” ei monien mielestä ole se kaikkein omaperäisin asetelma (olen lukenut joskus sata vuotta sitten jonkun Stephen Kingin kirjan, jossa vastaavaa esiintyi: en muista kirjan nimeä), mutta minuun se toimi.

Pidin aivan mielettömästi kirjan piirrostyylistä ja värimaailmasta ja tietenkin itse tarinasta. Kaikki tuntui olevan kohdillaan! Lisäksi oli superhauskaa bongailla tuttuja paikkoja Lontoosta. Muutaman paikan tunnistin ihan selkeästi – kuin olisi “valokuvasta” katsonut – ja kyseessä eivät olleet mitkään turistimestat.

Kehut:

Hauska
Raikas
Jännä
Tyylikäs
Visuaalisesti miellyttävä
Kiinnostavia henkilöitä


Varsin innoissani lähdin lukemaan sarjan toista kirjaa, joka on nimeltään Night Witch. Tässä välissä huomautan, että sarjan kirjat kannattaa lukea järjestyksessä. Toisessa kirjassa ei nimittäin sen kummemmin enää esitellä lukijalle Peteriä tai muitakaan keskeisiä hahmoja. On siis hyvä tietää ennestään heidän asemansa ja suhteet toisiinsa.



Night Witch alkaa niinikään räväkästi ja kiinnostavasti, kun vankeja kuljettavasta autosta yritetään pelastaa vanki. Vanki ei kuitenkaan halua tulla pelastetuksi. Sitten katoaa rikkaan venäläisen perheen tytär ja katoamiseen uskotaan liittyvän taikuutta. Peter Grant halutaan tutkimaan tapausta.

Omituisia asioita tapahtuu lisää: Peterin esimies Thomas Nightingalekin kidnapataan! Melkoinen soppa ja tähän asti olin hekumoissani mukana juonessa. Sitten alkavat tapahtumat mennä yli hilseen, tarina muuttuu hieman sekavaksi ja levähtää moneen suuntaan. Alan miettiä onko älyssäni ja kyvyssäni ymmärtää jotain vikaa, kun en oikein meinaa pysyä kärryillä.

Luen kirjan loppuun ja olo on hieman hämmentynyt. Tajusin kyllä suunnilleen juonen, mutta joitakin yksityiskohtia jäi pimentoon, ei mennyt jakeluun. Peloissani älyni katoamisesta menin Goodreadsiin lukemaan toisten mietteitä.

Eräällä lukijalla (Dan) oli samantyyppisiä ongelmia. Hänellä ei ole vaikeuksia pysyä monimutkaisissa juonissa mukana proosaa lukiessaan, mutta Night Witchin kohdalla hän koki juonen monimutkaiseksi ja vaikeasti seurattavaksi. Jee, en ehkä olekaan vielä aivokuollut! Kas tässä linkki Danin arvioon, siinä ei ole spoilauksia joten sen uskaltaa lukea.

Aion todellakin jatkaa tämän sarjan lukemista ja minulla on kolmas osa jo hyppysissäni. Samoin viides osa, neljäs puuttuu välistä – se pitää hakea kirjastosta. Sarjassa on toistaiseksi yhteensä 7 osaa, kahdesas on tulossa ensi vuonna.


Kirjojen tiedot:

Rivers of London: Body Work
kirjoittanut: Ben Aaronovitch & Andrew Cartmel
piirrokset: Lee Sullivan
värit: Luis Guerrero
Titan Comics 2016
s. 128


Rivers of London: Night Witch
kirjoittanut: Ben Aaronovitch & Andrew Cartmel
piirrokset: Lee Sullivan
värit: Luis Guerrero
Titan Comics 2016
s. 122