lauantai 8. toukokuuta 2021

Lukupiireilyä sun muuta

Huhtikuusta tuli toukokuu enkä ole edes saanut korkattua tätä kuukautta blogissani. Ei johdu siitä, ettenkö olisi lukenut – olen kyllä. Parhaillaan on kolme kirjaa kesken, joista yhden paljastan postauksen lopussa.

Kävi niin, että tavoistani poiketen olen sairastellut. Ei mitään dramaattista (eikä Koronaan liittyvää), mutta sen verran kivuliasta että kaikenlainen muu toiminta paitsi aivoton olemassaolo on ollut hankalaa.

Makoilun aikana tulin katsoneeksi Amazon Primen sarjan Them, jota voisi kuvailla adjektiiveilla

järkyttävä
koskettava
kauhea(n) hyvä
saatanallinen.

Tuo kymmenenosainen minisarja kuvaa mustan perheen elämää 50-luvun Yhdysvalloissa. Tyyliltään sarja on kauhun ja draaman sekoitus trillerimäisellä twistillä. Sarjassa rasismi ja ennakkoluulot ovat erittäinen keskeisessä osassa. Ajoittain sarjan katsominen teki niin pahaa, että itketti.

HUOM. mitään rypemistä ei esiinny eikä mielestäni tekotaiteellista shokeeraamista tai muutakaan vastaavaa. Sarja on taiten tehty kaikin puolin ja erottuu edukseen. Ei siis mitään massaskeidaa.

 

Entä mitä olen lukenut?

Niputan tähän nyt kaksi kirjaa, jotka olen hiljattain lukenut kimppalukuna LauraKatarooman kanssa. Lukupiirimme teema on Aasia eli luemme aasialaista tai Aasiaan liittyvää kirjallisuutta. Emme ole turhan nipoja rajausten suhteen.

Mainittakoon, että minulle tämä on ensimmäinen kerta ikinä, kun luen jonkun kanssa yhdessä. Kokemus on ollut todella antoisa ja hauska. On mahtavaa vaihtaa ajatuksia kirjasta lukemisen lomassa.

Ensimmäinen kirjavalintamme oli Qiu Xiaolongin Death of a Red Heroine (suom. Punaisen sankarittaren kuolema), jonka luimme helmi-maaliskuussa. En saanut aikaiseksi kirjasta kirjoittaa enkä saa nytkään.

Tosi pieni pähkinänkuori: Death of a Red Heroine aloittaa Shanghaihin sijoittuvan dekkarisarjan, jonka keskiössä on komisario Chen Cao. Kiinan kulttuurivallankumouksen jälkimainingit aaltoilevat voimakkaana, vaikka tarina sijoittuu 90-luvulle. Kommunismi kukoistaa.

Jatkaisin mielelläni sarjan parissa, mutta kirjoja ei meidän kirjastosta saa, joten pitäisi muutkin osat ostaa. Välttelen ylenmääräistä kirjojen ostamista (kun niitä tulee muutenkin ostettua), joten sarja on nyt ainakin toistaiseksi osaltani jäähyllä. 

Toisena kimppakirjana luimme Yiyun Linin romaanin The Vagrants (suom. Kulkurit) eli pysyttelimme tukevasti Kiinan kamaralla. Kulkurien tarina sijoittuu 70-luvulle eli ihan sinne Kiinan kulttuurivallankumouksen loppumetreille.

En jaksa Kulkureistakaan kirjoittaa, koska on nyt saamaton olo enkä halua, että blogini tuottaa minulle pakkoajatuksia tai yleensäkään mitään pakkoja. Haluan pitää puuhan rentona ja hauskana, joten tyydyn vinkkaamaan BBC:n World Book Clubin podcastiin (löytyy myös Spotifysta), jossa keskustellaan Kulkureista.

Podcastissa Yiyun Li muun muassa vastaa lukijoiden kysymyksiin. Podcastia ei kannattane kuunnella, jos on kirja lukematta nimittäin luonnollisesti siinä jonkin verran käsitellään juonta paljastavastikin.

Tällä hetkellä luemme LauraKatarooman kanssa Aravind Adigan The White Tigeria (suom. Valkoinen tiikeri). Silmiini osui jokunen aika sitten, että kirjan pohjalta on vastikään tehty elokuva. Se on katsottavissa Brittien Netflixissä. Mahtaako näkyä suomen Netflixissä (kerro, jos tiedät!)?

Itse en ole elokuvaa vielä katsonut, koska luonnollisesti haluan lukea kirjan kokonaan ensin. Varmaan sitten katson elokuvaversionkin, erityisesti miljöö kiinnostaa. Ja kirja on tähän mennessä ollut hurjan hyvä!

tiistai 27. huhtikuuta 2021

Tunteet ja niiden tunnistamattomuus

 

I have almonds inside me.
So do you.
So do those you love and those you hate.
No one can feel them.
You just know they are there.
This story is, in short, about a monster meeting another
monster. One of the monsters is me.



Won-pyung Sohn: Almond
alkuper. 아몬드, 2017
HarperVia, 2020
koreasta englannintanut Sandy Joosun Lee
s. 259

Mantelilla viitataan amygdalaan, joita ihmisellä on aivoissaan kaksi. Yunjaen mantelit ovat tavanomaista pienemmät eivätkä toimi niin kuin niiden pitäisi. Yunjaen diagnoosi on alexithymia eli hänen on vaikea tunnistaa ja ilmaista tunteita.

Itse asiassa Yunjae ei tunnista tunteita lainkaan: sen lisäksi, että hänen on opeteltava ne tunnistamaan tulee hänen myös opetella, miten niihin ”kuuluu” reagoida. Yunjaen äiti opastaa ja ”kouluttaa” poikaansa väsymättä. Äiti pelkää, että Yunjae joutuu silmätikuksi (niin kuin joutuukin) erilaisuutensa takia.

Yunjae ei luonnollisesti kauheasti välitä, koska kiusanteko ei varsinaisesti tunnu missään. Ellei se ole fyysistä - kipua Yunjae toki tuntee vaikka ei osaakaan pelätä. Äidille ”normaalius” ja massaan sulautuminen on tärkeämpää kuin Yunjaelle itselleen, mikä on selvää koska Yunjae ei välitä.

Äiti uskoo, että ”manteleita” stimuloimalla vaikka sitten feikaten voi Yunjae lopulta oppia tunnistamaan ja ilmaisemaan tunteitaan (on olemassa tutkimuksia, joiden mukaan amygdaloja voi aktivoida harjoittelemalla. Huom. kirja on kuitenkin fiktiivinen ja sisältää kirjailijan vapauksia ts. tämä ei ole mikään tietokirja).

Tarina alkaa Yunjaen 16-vuotispäivästä, jolloin hänen äitinsä ja isoäitinsä joutuvat mielivaltaisen puukotuksen uhreiksi. Yunjae jää yksin, mutta saa onneksi apua yläkerran leipurilta, joka tukee Yunjaeta käytännön asioissa.

Almond on kasvutarina, joka kuvaa Yunjaen lapsuutta ja varttumista nuorukaiseksi. Almond on myös tarina ystävyydestä, sillä yllättäen Yunjae kiinnostuu raggarimaisesta Gonista, jonka silmätikuksi hän tosin aluksi päätyy.

Yunjaeta ja Gonia voisi pitää toistensa vastakohtina: siinä missä Yunjae on tyyni ja eleetön ja siksi vaikeaselkoinen, on Gon pirskahteleva ja avoin. Yunjae näkee Gonissa ihmisen, jonka tunteita hänen on helppo lukea. Vastakohtaisuus synnyttää uteliaisuutta ja vetää kumpaistakin puoleensa.

”Between you and me, who do you think is more miserable? You, who had and lost a mom, or me, who suddenly met a mom I didn’t even remember, only to have her die righ after?”
I didn’t know the answer. Gon lowered his head for a while before he said, ”Do you know why I kept coming to see you?”
”No.”
”Two reasons. For me, you didn’t judge me the way other kids do, thanks to your special brain. Though, it’s also thanks to that special brain, I killed a butterfly for nothing.” ---


Pidin kovasti tästä kirjasta, vaikka minulla oli ennakkoluuloja osin siksi, koska kirja on luokiteltu YA:ksi (young adult). ”Nuorisosuuntautuneisuus” näkyy mielestäni erityisesti kirjan loppupuolella ja lopussa. Nuorempi minä olisi varmaan suhtautunut eri tavoin, mutta nykyinen minä on vähän tämmöinen ”ei kyllä ole uskottavaa”.

Vaan kaikesta huolimatta:
jäi herkkä jälkimaku suuhun. Jopa siinä määrin, että lisään kirjan myös suosikkini-tunnisteen alle.

*

 

Samaa aihetta (eli kyvyttömyyttä erottaa ja ilmaista tunteita) esiintyy myös korealaisessa Netflix-sarjassa Strangers (joka tunnetaan myös nimillä Secret Forest ja Forest of Secrets: en tiedä näkyykö Suomen Netflixissä).

Stranger on poliisi/lakimiessarja, jossa tutkitaan murhaa ja lopulta myös korruptiota. Keskeisiksi henkilöiksi nousevat syyttäjä Hwang Shi-mok ja rikosetsivä Han Yeo-jin. Shi-mokille on tehty nuorena aivoihin operaatio, jonka seurauksena hän on menettänyt kykynsä tuntea/ilmaista tunteitaan.

Sarjaa on kuvattu kaksi kautta (16 jaksoa per kausi), joista olen katsonut vasta ensimmäisen kauden. Pidin todella paljon (en ole muuten katsonut yhtäkään korealaista sarjaa, josta en olisi pitänyt) Mikään ei ole koskaan sitä, miltä näyttää ja juoni on herkullisen kiero ja näyttelijät ovat rooleissaan kuin kotonaan. Aika ”slow burn”, mikä puhuttelee minua.

lauantai 24. huhtikuuta 2021

Trauma ja miten siitä ei selvitä

Pariisi.

Marie on laittanut pöydän koreaksi. Illallinen perheen kesken on viimeinen, sillä kukaan ei jää henkiin Marien kokkausten jälkeen. Pieni Thomas kuolee tuskitta, mutta Laurent ei koe samaa armollista kuolemaa, vaan kärsii viimeiseen henkäykseen asti. 


Inès Bayard: This Little Family
4th Estate, 2020
ranskasta englannintanut Adriana Hunter
s. 264

Miksi Marie surmaa perheensä ja itsensä, kun kaikki näennäisesti on hyvin? Laurent on menestyvä lakimies ja Marie viihtyy työssään pankissa. Kaikki on valmista antaa vauvan tulla. Mutta pieni Thomas ei ehdi varttua edes parivuotiaaksi ennen kohtalokasta myrkkyillallista.

Lienee selvää, ettei kukaan listi perhettään ilman jonkinlaista syytä ja sellainen kyllä löytyy. Marie joutuu brutaalin ”hyökkäyksen” kohteeksi, joka alkaa värittää hänen elämäänsä mustaksi. Epätoivoisesti Marie yrittää pitää kulissia yllä, mutta sisältä hän on rikki eivätkä kammottavat ajatukset jätä rauhaan.

Bayard kuvaa taiten traumatisoituneen Marien mieltä. Sitä miten traumaattinen kokemus kuljettaa Marien yhä syvemmälle mustiin virtauksiin, jotka toisinaan ovat hiljaisempia, toisinaan rajumpia mutta alati liikkuvia. Sitä, miten henkilön ajatusmaailma muuttuu ja murenee trauman seurauksena. Ajatusten pakkomielteisyys ja asioiden peilaaminen trauman kautta sekoittaa lopulta koko pään.

Lukija tietenkin ymmärtää Marien tarvitsevan apua ja on raastavaa seurata hänen tempoiluaan. Yksin. Salaa. Traumaa on suojeltava. Jos valoa näkyykin, se ei riitä valaisemaan kuin hetken.

Marien suhde vauvaansa on vaikea eikä hän mielellään edes koske Thomakseen. Kirjassa esiintyy lapsen heitteillejättöä, joten jos sellainen aihe tuntuu vaikealta tai ei halua sellaisesta lukea, en suosittele tätä kirjaa.

Vaikuttava ja hyvin häiritsevä teos, jossa käsitellään myös sitä, miten vääristyneitä tulkinnat voivat olla, jos ei asioista puhuta vaan haudotaan ja vatvotaan niitä yksin. Laurentilla ei ole mitään hajua siitä, mitä hänen vaimonsa käy läpi ja kun hän saa virheellisen vainun, tulkintakin on tietenkin virheellinen.

Myös, on vaikea auttaa jos autettava ei halua apua. Mitä silloin voi tehdä? Uhkailu ei ainakaan auta. Eikä selän kääntäminen. Tai ignoraaminen. Tässä kohden olisin halunnut kuiskata Marien äidille: How could you? Sen jälkeen kysyisin saman Marien siskolta.

Samaa voisi tietenkin kysyä muutamilta muiltakin kirjan henkilöiltä, mutta en mainitse heitä koska spoilaisin liikaa. 

*

Kirjassa ajetaan polkupyörällä ja fillarilla on muutenkin keskeinen osuus kirjassa. Aika hyytävä. Siksi sijoitankin The Little Familyn Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 22. kirjassa ajetaan polkupyörällä.

keskiviikko 21. huhtikuuta 2021

Kiintiöaasialaiset länsimaisissa elokuvissa ovat joko hiljaa tai kuolleita

Olen jäljessä kirjamietteideni kanssa, koska aivot jumittaa. Lähestyn nyt toisella tavalla Charles Yun varsin cinemaattista romaania Interior Chinatown, josta pidin mutta koen vaikeaksi kirjoittaa, koska…
 

Ennen kuin alan selittelyn, kopioin tähän kirjan kuvauksen:

 

Willis Wu doesn't perceive himself as a protagonist even in his own life: he's merely Generic Asian Man. Every day, he leaves his tiny room in a Chinatown SRO and enters the Golden Palace restaurant, where Black and White, a procedural cop show, is in perpetual production. He's a bit player here too. . . but he dreams of being Kung Fu Guy—the highest aspiration he can imagine for a Chinatown denizen. Or is it?

After stumbling into the spotlight, Willis finds himself launched into a wider world than he's ever known, discovering not only the secret history of Chinatown, but the buried legacy of his own family, and what that means for him, in today's America.

Playful but heartfelt, a send-up of Hollywood tropes and Asian stereotypes—Interior Chinatown is Charles Yu's most moving, daring, and masterful novel yet.

 

Sitten vielä varoitus: tämä postaus näyttäytyy mahdollisesti muille sekavana ja omituisena pohdintana (minulle itselleni toki hyvin selkeänä), joka voi vaikuttaa myös ristiriitaiselta. Kaiken kauheuden lisäksi lätisen nähtävästi enemmän itsestäni kuin kirjasta.

No niin, nyt lähtee.

 

1. en kokenut kirjaa niin hauskana kuin se kai PITÄISI kokea.

Hmm, jos kirjaa kehutaan hauskaksi, onko minun pakko pitää sitä hauskana? Ja vaikka en pitäisi kirjaa varsinaisesti hauskana, voin silti pitää kirjasta. Onko tulkintani kirjasta VÄÄRÄ, jos en näe siinä niin paljon hauskuutta kuin kai pitäisi. Tai näen hauskuutta ”väärässä” paikassa. Onko olemassa ”väärää” paikkaa?

Tulee mieleeni Ernesto Sabaton The Tunnel (suom. Tunneli), joka nauratti ja hykerrytti minua valtavasti. Silloin pohdin hihittelenkö nyt ihan "väärässä" paikassa. Tuolloin päädyin siihen, että hihittelen jos huvittaa ja nautiskelen kirjallisuudesta juuri siten kuin minulle sopii. Piste.

Jätin muuten juuri erään kirjan (Fredrik Backmanin Anxious People) kesken, koska se oli liian hauska. Tai siis ymmärrän, että kirjan tyyli on olla hauska, mutta minua se lähinnä pitkästytti. Eli lukijana voin kyllä ymmärtää, mikä on hauskaa ja missä, mutta ei minun silti tarvitse kokea sitä hauskana.

No, joka tapauksessa ymmärrän, että Backmanin kirja Anxious People (suom. Ahdistunutta porukkaa ) on tyyliltään jutustelevan hauska. Minulle siinä oli jutustelevaa hauskuutta ihan liikaa: ei ollut hauskaa se. Jätin kirjan kesken noin sivulla 60.

Ja kun kerran kirjaviittauksia aloin viljellä, niin heitetäänpä vielä eräs sitaatti sotkemaan kuvioita, niin saadaan tästä postauksesta mahdollisimman sekava.

Lainaan tähän pätkän vastikään lukemastani Nick Pettigrew’n kirjasta Anti-Social:

The logical part of my brain knew that the situation couldn’t continue indefinitely and that at some point somebody would notice. Sadly, the logical part of my brain tend to be locked in the boot of the car when stress and depression take over, with the illogical part of my brain taking the wheel and driving the car at 115mph up the wrong way of the motorway with its eyes shut.

Jep, that’s me. Myös kirjallisesti. Eli tietyssä mielentilassa ollessani en välttämättä jaksa käsitellä huumoria tai en edes koe sitä, koska ei vain naurata (mikään). Luulen, että Interior Chinatown voisi avautua minulle toisella tavalla jonain toisena aikana. Muutenkin se kestäisi helposti useammankin lukukerran. Tosin, mitä väliä, koska minähän pidin kirjasta. Mitä väliä, vaikka ei ehkä naurattanut niin paljon kuin olisi PITÄNYT.

PITÄISI ja pitäisi ja pitäisi. Miksen vain voisi hävyttömästi lukea kirjaa ja nauttia siitä miten päin itse ikinä haluan. Olkoon hauska tai ei. Ajoittain Interior Chinatown onkin hauska, mutta mielestäni se on pääasiassa aika surullinen. Hauskuus on tilannekomiikkaa, joka minuakin kyllä hymyilytti. Ehkä kuitenkin takerruin liikaa niihin ahtaisiin raameihin, joihin ihmiset helposti sullotaan jo ennen kuin ehtivät edes syntyä. Siinä ei ole mitään hauskaa.

LA Chinatown toukokuussa 2010.

2. Interior Chinatownissa todellisuus ja elokuva menevät sekaisin siten, että ne sulautuvat toisiinsa enkä lukijana osannut erottaa niitä täysin toisistaan.

Mutta ehkä se olikin pointti? Sillä kirjan henkilö Willis Wu elää itsekin elämäänsä kuin suorittaisi roolia. Hän yrittää mahtua niihin rooleihin, jotka hänelle on varattu tajuamatta että muutakin voisi olla. Yleisistä ennakko-odotuksista tulee herkästi omia tavoitteita, joista ei osaa luopua. Ei osaa ehkä siksi, kun ei näe muita vaihtoehtoja.

Kirja teki minuun niin voimakkaan vaikutuksen, että halusin kuunnella kirjailijan itse siitä kertovan. Löysinkin kiinnostavan podcastin (Culturally Relevant, tässä suora linkki jaksoon) ja kuuntelin sen eräällä lenkilläni. Tyytyväisenä nyökyttelin, kun Charles Yu kertoi kirjastaan.

Ja mitähän järkeä oli tässä kirjoituksessa? Ei ehkä mitään (kenellekään muulle paitsi minulle), mutta suosittelen kyllä lukemaan Interior Chinatownin. Sopii lukijalle, joka haluaa raikkaan ja erilaisen lukukokemuksen. Kirjaa voisi kaiketi luonnehtia tyyliltään kokeelliseksi.

Miksi tämä postaus piti vääntää, kun käsittelen kirjaa näin vähän? 

Koska halusin tuoda kirjan blogiini ja erityisesti koska voin.

 

Tietoja kirjasta:

Charles Yu: Interior Chinatown
Europa Editions, 2020
s. 278

Huom. kaikki postauksen kysymykset ovat retorisia.

keskiviikko 14. huhtikuuta 2021

Miten eri tavoin voi häiriköidä naapurustoa

Joskus naapureiden keskinäiset suhteet äityvät niin pahaksi, että tarvitaan ulkopuolista apua rauhan saavuttamiseksi. Useimmiten kyse on kuitenkin muusta kuin pelkästä henkilökemioiden kohtaamattomuudesta.

Monenlaisia häiriötä voi aiheuttaa esimerkiksi huumeluolan pyörittäminen kerrostaloasunnossa. Tai kannabiksen viljeleminen kämpässä eikä nyt ole kyse mistään yksittäisestä ruukkukasvista, vaan lähinnä viidakosta. Huoneiston käyttäminen ns. shooting galleryna eli paikkana, jonne voi mennä piikittämään itseään. Asukas – itsekin käyttäjä – ei välttämättä edes tunne henkilöitä, jotka käyttävät hänen huoneistoaan trippipaikkana. Huumepiireissä sana leviää.

Ja sitten mielenterveysongelmat. Niistäkään ei ole puutetta toisin kuin hoidosta/hoitoon pääsemisestä. Pitää olla aika sairas ja sekaisin ennen kuin pääsee avun piiriin ja huonoimmassa tapauksessa se apukin on mallia sossu käy joskus tsekkaamassa kymmenen minuutin ajan, että mites menee.

Perheväkivalta... jne.

Nämä kaikki heijastuvat suoraan ASB-virkailijan työhön. ASB on lyhenne sanoista anti-social behaviour. Englannissa kussakin kunnassa on oma yksikkönsä, joissa näitä tapauksia käsitellään. Yhteystiedot ja menettelyohjeet voi tarkistaa esim. oman kuntansa nettisivulta.

Nick Pettigrew työskenteli melkein parikymmentä vuotta ASB-virkailijana ennen kuin otti loparit. Työ on kuluttavaa ja vaarana on kyynistyä. Jatkuva kurjuuden ja ongelmien kohtaaminen ei ole ainoa kuormittava tekijä, vaan myös sen todistaminen, että monessa tapauksessa henkilö tarvitsisi apua eikä esim. häädön (joka syöksee henkilön vielä pahempaan tilanteeseen).

Minulle yllätyksenä tässä kirjassa tuli se, miten paljon kunnalla on mahdollisuuksia vaikuttaa muun muassa vuokra-asuntojensa ”trafiikkiin”. Byrokratia on valtaisa, mutta oikeuden päätöksellä voidaan lopulta määrätä esim. vierailukielto tiettyyn huoneistoon. Se tarkoittaa, ettei asukas saa häätöä mutta hänen luonaan ei saa vierailla kukaan (tai saa vierailla vain tietyt ennalta määritellyt henkilöt). 

Me asumme alueella, jossa on hyvin vähän kunnan vuokrahuoneistoja ja alue on muutenkin kohtuullisen rauhallinen. Minun ei ole koskaan tarvinnut pelätä esim. rappukäytävässä lymyäviä huumeveikkoja tai mitään muutakaan vastaavaa omassa kodissani. Ei ole kokemusta, millaista täällä olisi asua kerrostalossa, koska olemme aina asuneet pientalossa, joka on jaettu ”flateiksi” (flat on yhtä kuin huoneisto) ja naapurit ovat ”tuttuja”.

Olen toisessa blogissani esitellyt ns. kerrostalolähiöitä ja myös meidän kämppämme pihatienoot. Voipi kurkata, jos kiinnostaa. Pettigrew’n kirjaa lukiessa on eduksi, jos tietää millaisia asumismuotoja ja niihin liittyviä määräyksiä ja käytäntöjä täällä on. Pettigrew selittää ainoastaan lakiteknistä puolta, joten (asumis)kulttuuriin (ja kulttuuriin yleisesti) liittyvien seikkojen tietämisestä on hyötyä.

Anti-Social on päiväkirja Pettigrew’n viimeisestä työvuodesta: hän päätyi ottamaan loparit. Pettigrew oli itsekin jaksamisen rajoilla ja lääkitsi itseään Mirtazapinen (tunnetaan myös nimellä Remeron) lisäksi alkoholilla. Lääkeannosta nostetaan vuoden mittaan, samoin alkoholiannoksia.

Kirja on todella runsas lukuisine eri tapauksineen ja henkilöineen. Tarttumispintaa olisi vaikka mihin suuntaan, mutta tyydyn linkkaamaan The Guardianin juttuun, jossa on pitkiä pätkiä kirjasta. Se valottaa todella hyvin kirjan tyyliä ja avaa ASB-virkailijan työtä.

Minua kirja ajoittain puudutti, vaikka pidin kyllä Pettigrew’n ilmaisutavasta ja tyylistä. Silti kaikenlaiset huumehommat, joita kirjassa on paljon, koska huumeet nyt aiheuttavat kaikenlaista antisosiaalista käyttäytymistä kävivät hermon päälle. Minua ei vain jaksa huumesysteemit kiinnostaa: ehkä tylsin aihe ikinä.

Kokonaisuudessaan kirja oli kuitenkin kiinnostava ja ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Tietoja kirjasta:

Nick Pettigrew: Anti-Social
The Secret Diary of an Anti-Social Behaviour Officer
Century, 2020
s. 376

lauantai 10. huhtikuuta 2021

Hei me (tai en minä) kokataan!

Historiallinen tapahtuma luvassa. Pidelkää penkistä kiinni. Nimittäin antikokkausihminen esittelee parit keittokirjat (oikeastaan vain yhden). Minua ei kokkailu voisi vähempää kiinnostaa, mutta onnekseni taloutemme miehekästä osapuolta kiinnostaa enemmän kuin vähän (ja juuri hän on kaikki taloutemme keittokirjat hankkinut).

Taustatiedoksi:

Minä olen vege, mies on sekasyöjä. Sen voi ajatella tuovan omat haasteensa, mutta ei sen tarvitse olla ongelma. Meillä on erilliset keittiövälineet ja pannut liharuuille. Tai kasvisruuille – miten päin tätä nyt haluaa ajatella. Me molemmat tiedämme mitä milloinkin käytetään joten no added drama.

Miehen lihansyönti on myös dramaattisesti vähentynyt (ja muuttunut kalapainotteisemmaksi) vuosien saatossa, mikä ei siis johdu siitä että minä jotenkin painostaisin häntä. En ole sellainen ihminen, joka puuttuu toisten syömisiin, joten muutos on lähtenyt ihan miehestä itsestään. Toki rehuja on mies alkanut minun myötä syödä enemmän ja pitää sitä positiivisena asiana.

Mutta nyt niihin keittokirjoihin. Esittelen lempparini, joita saatan selailla peräti ehkä noin kerran vuodessa.

Saanko esitellä irlantilaiset kaksoset David ja Stephen Flynn - THE HAPPY PEAR

 

Veljeksiltä on julkaistu useita keittokirjoja, meillä on niistä kaksi eli nuo yllä olevassa kuvassa näkyvät.

The Happy Pear -kirjan (kuva alla) alussa identtiset kaksoset kertovat matkastaan kasvissyöjiksi. Kirjan tarkoitus ei todellakaan ole käännyttää ketään vegeksi, vaan inspiroida syömään enemmän rehuja. Siten kirjaa ei myöskään ole suunnattu vain vegeille, vaan kaikille jotka haluavat lisätä kasvisten käyttöä ruuanlaitossa.

Aterimet sijoitin tarkoituksella "väärinpäin", koska minä käytän aterimia "väärinpäin".

Kirjassa on runsaasti terveellisiä aamiaisreseptejä, jotka eivät minua kiinnosta koska en syö aamiaista paitsi poikkeustapauksissa. Sen sijaan keitto-osio hieman kiinnostaa, koska tykkään keitoista.

Reseptejä täytyy usein soveltaa, koska en tykkää mausteisesta ruuasta. Miehenikin mielestä (joka mausteisista ruuista pääsääntöisesti tykkää) nämä herrat käyttävät aika lailla mausteita, joten sitä(kin) kohtaa voi soveltaa ja muutenkin omaan annokseen voi sitten lisätä mitä haluaa.

Selailen kirjaa tässä samalla ja valitsen keiton, joka kiinnostaa minua ainesosiensa perusteella. Pitääkin kertoa (kerroin jo, ei jaksanut kauheasti keskittyä asiaan juuri nyt) miehelle, että hän voisi sitä joskus tehdä. Auttelen kyllä keittiössä eli siivoilen ja täytän astianpesukonetta jne. Salaattiainekset myös paloittelen.

Meillä syödään ruuat aina salaatin kanssa ja minä pidän huolen, että jääkaapissa on aina paloiteltuna ainakin paprikaa ja tomaattia (ellei ole kirsikkatomaatteja), salaattipussi/pestyä salaattia. Sen lisäksi vaihtelevasti paloiteltuna kukkakaalia, porkkanaa, selleriä (jota vain minä syön sellaisenaan) ja usein myös suippokaalia.

Mutta siihen keittoon, joka on Chunky Moroccan Harira Soup (kuva alla), s. 56.

Miltä vaikuttaa, tykkäisitkö (kuvan voi klikata suuremmaksi)? Itse rakastan linssejä ja kikherneitä ja tomaattia ja porkkanaa ja ja ja… slurps. Mausteista jätetään pois ainakin chilli powder, kumina ja mahdollisesti valkosipuli.

Reseptien lisäksi kirjassa on tieto-osuuksia, joissa kerrotaan terveellisestä syömisestä ja myös siitä, miksei lihaa ja maitotuotteita kannata syödä. Niissä ei taida tänä maailman aikana olla juuri mitään uutta monelle.

Kirjassa on lisäksi runsaasti erilaisia ruokaisia salaatteja ja salaatinkastikkeita (itse olen aika mielikuvitukseton salaattien suhteen enkä käytä salaatinkastikkeita) ja tietysti sitten pääruokareseptejä (ja jälkiruuat, jotka eivät kiinnosta minua lainkaan). Kirjan ohjeen mukaan (tai mies niitä aina vähän soveltaa) on tehty muun muassa punajuuripihvejä, jotka ovat taivaallisen hyviä.

Tietoja kirjasta:

David & Stephen Flynn: The happy Pear
Penguin Ireland, 2014
s. 238

 

Toinen Flynnien kirja, joka meiltä löytyy on nimeltään Recipes for Happiness (Penguin Ireland 2018, s. 304). Siitä minulla ei ole paljon sanottavaa, se on mielestäni tylsempi, vaikka ei siis huono kuitenkaan. Siinä on reseptien lisäksi paljon hypetystä liittyen terveelliseen kasvipohjaiseen syömiseen. Olen itse ollut vege about 25 vuotta ellen enemmänkin, joten kovin paljon ei siinä uutta ole minulle.

Kenelle näitä kirjoja sitten suosittelisin?

Ihan kaikille, jotka haluavat kokeilla kasvisruokien tekemistä ja lisätä kasvisten määrää ruokavaliossaan. Ja myös ravinnepitoisten ruokien ystäville ja/tai niistä kiinnostuneille.

The Happy Pearin kotisivut.

*

Kauniiksi lopuksi esittelen erään oman reseptini, jonka olen soveltanut WholeFoods-marketista ostamastani Moroccan lentil -salaatista. Tuo salaatti oli lempparini ja se tehtiin paikan päällä eli se ei ollut mitään tehdaskamaa. Sen valmistaminen kuitenkin lopetettiin, joten piti yrittää itse keksiä, miten sitä tehdä.

Tässä eräs variaationi:



Vihreitä linssejä, tomaattia, selleriä, sieniä (yleensä käytän kikherneitä, mutta en ollut muistanut ostaa niitä). Maustan sitruunalla (puristettua) ja celery saltilla. Voi syödä kylmänä (paitsi sienet eivät kyllä ole kovin hyviä kylmänä, mielestäni) tai lämmittää vaikka mikrossa. Itse lämmitän talvella, kesällä sotken muun salaatin sekaan ja syön kylmänä.

Todella yksinkertainen, nopea ja helppo. Eli juuri sillä rajalla, että voin itse ”kokata”, haha. Linssit (vihreät) siis tulivat suoraan purkista ja ne piti vain huuhdella, samoin sienet. Rehut piti itse sentään paloitella.

Kiinnostaisiko lukea enemmänkin antikokkaajan keittokirjaesittelyjä? Olisi nimittäin hyllyssä lisää, joita voisin tutkailla ja kommentoida erittäin amatöörimaisesti.

perjantai 2. huhtikuuta 2021

Kun silmukka kiristyy

Luin marraskussa israelilaisen D.A. Mishanin dekkarin (The Missing File), josta pidin kovasti. Olisin mielelläni jatkanut sarjan parissa, mutta toinen osa on kirjastossa, joka ei ole (covidin) takia ollenkaan auki (alueeni isommat kirjastot toimivat varaa ja hae ovensuusta -periaattella). Varasin kyllä kirjan, mutta sittemmin peruin varauksen ja yhtäkkiä koko kirja katosi listoilta. Toivottavasti se tulee sinne takaisin, kun kirjastot joskus alkavat toimia normaalisti.

Vaan eipä hätää, Mishanilta on julkaistu viime vuonna englanniksi romaani nimeltä Three, joka on itsenäinen teos. Sitä siis lukemaan.


Kolme naista, joilla ei ole mitään yhteistä keskenään paitsi asuminen Tel Avivissa ja mies nimeltä Gil. Naisilla on syynsä tavata Giliä ja Gilillä on omat syynsä tavata naisia. Mutta Gil kertoo itsestään mitä kertoo eikä aina ihan totta. Naisetkaan eivät tosin kerro. Tasapeli? No juu, ellei ansa olisi viritetty.

Ovelinta on, ettei voi tietää koska ansa laukeaa. Lukija voi aavistella ja vain seurata sivusta, kuinka naiset peräjälkeen astuvat silmukkaan. Sitten alkaa silmukka kiristyä.

Koska tämän kirjan kohdalla on mielestäni tärkeää, ettei tiedä siitä juuri mitään ennen lukemista, en kajoa juoneen enkä henkilöihin (niistäkään ei kannata tietää) tässä postauksessa. Mutta miten kertoa kirjasta, jos ei siitä oikein voi kertoa mitään?

Hmm… Three on aivan erilainen, mitä odotin. En tosin tiedä, mitä odotin. Kirja on trilleri, mutta varsin erilainen mihin olen tottunut. Ja tämä siis hyvässä mielessä. Sen sijaan jos kaipaa vauhtia ja väkivaltaa, niin pettyy.

Three on periaatteessa varsin arkinen, mutta silti yllätyksellinen, salaperäinen, kiehtova. Eli asioita, joita ei välttämättä ihan heti ”normaaliin” arkeen liitä. Henkilöt ovat moniulotteisia ja aitoja tuntevia ihmisiä. Kullakin on omat ristinsä, mutta myös valoa näköpiirissä. Gil tuo valoa, mutta olisi sitä valoa muutenkin. Väärään paikkaan sijoitettuna majakka ohjaa harhaan, karikoille joista ei ole paluuta.

Mahtava kirja, jonka pariin minulla oli aina kiire. Oikein odotin, että pääsen sitä taas lukemaan. Luen pääasiassa vain iltaisin sängyssä (päivällä luen [jos luen] muunlaisia juttuja), mutta Threen kohdalla en malttanut olla lukematta hieman päivisinkin. Kirjan rakenne on ilmava, joten sitä on hyvä lukea pienemmissäkin pätkissä.

Liikoja ei selitellä eli lukijan arvioitavaksi ja päätettäväksi jää eräs hyvinkin keskeinen asia. Minua se ei haitannut ollenkaan, koska... Noh, aukot voi täyttää itse.

Brutaalisuusmittari: 0/3 Otaksuisin, että heikkohermoisetkin voivat tämän lukea. Täytyy muistaa, että arvio on subjektiivinen, mutta väkivaltaa tässä on vain nimeksi eikä sitä varsinaisesti kuvailla. Jännite syntyy muista asioista.

Tietoja kirjasta:

D.A Mishani: Three
alkuper. Shalosh, 2018
Riverrun, 2020
hepreasta englannintanut Jessica Cohen
s. 296

ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu