Hae tästä blogista

torstai 19. heinäkuuta 2018

Mikset vaan voi olla NORMAALI ja elää NORMIEN mukaan


Sayaka Murata: Convenience Store Woman
Alkuper. Konbini ningen 2016
Portobello Books 2018
Japanista englanniksi kääntänyt Ginny Tapley Takemori
S. 163


The Convenience Store Woman on näennäisen kevyt ja hauska romaani lähikaupassa “uransa” luoneesta naisesta. Paitsi että kyseistä työtä ei pidetä urana, vaan epänormaalina valintana etenkin naiselle, jolla ei ole miestä saati lapsia (mikä itsessään on jo ihan tarpeeksi kamalaa). Osa-aikatyö kaupassa saattaisi tulla kyseeseen, jos muut normit täyttyisivät tai olisi nuori opiskelija tilapäistyössä.

Mutta Keiko Furukura aloitti työnsä kaupassa 18-vuotiaana ja on nyt 36. Hän luulee olevansa osa yhteiskuntaa, kuuluvansa jonnekin. Keikon tapa elää ei kuitenkaan mahdu niihin raameihin, joihin ihminen halutaan sulloa. Pitäisi elää normin mukaan tai sietää toisten “parannusyrityksiä” ja saarnoja. Pitäisi olla samanlainen polku kaikilla, sooloilu ei tule kuuloonkaan. Etenkin Japanissa sosiaaliset normit ja ryhmäpaine velvoittavat – on vaikea kulkea omaa tietään.

“But once they get it into their heads that I’m not normal, since they all think they are normal they’ll give me a hard time about it, won’t they.”

Pidin kovasti tästä kirjasta, mutta en pitänyt sitä erityisen hauskana, vaikka kannessa sitä kehutaan hilpeäksikin. Moni seikka, jolle kenties useat lukijat ovat nauraneet, ärsytti minua. En aio kertoa ärsytyksiäni niille, jotka eivät ole kirjaa lukeneet, koska niitä on mahdoton ymmärtää tietämättä mistä on kyse

Huom: nämä ärsytykset eivät latistaneet kirjan arvoa (kuten sanoin – pidin kirjasta kovasti!), vaan kyse on siitä, miten kokee jonkin asian. Joku nauraa X:lle, joku kiusaantuu, joku suuttuu, joku ärsyyntyy… Ymmärtänet pointin. Kukin lukija tulkitsee, kokee ja tuntee lukemansa tavallaan. Ehkä, jos luen kirjan viiden vuoden kuluttua uudelleen, koen sen toisin.

Keiko on persoonana varsin ristiriitainen, mutta koin hänet osin samastuttavaksi. Samoin Shirahan, jota en voinut sietää mutta jota tavallaan saatoin ymmärtää. Tässä kirjassa kaikki henkilöt ovat omalla laillaan ristiriitaisia, vaan eivät mustavalkoisia ja siksi kiehtovia. Voi samaan aikaan sekä pitää että vieroksua, jopa inhota.

She’s far happier thinking her sister is normal, even if she has a lot of problems, than she is having an abnormal sister for whom everything is fine. For her, normality – however messy – is far more comprehensible.

Minulle tämän kirjan keskeisin sanoma on NORMAALIUS ja NORMIT. Tai siis erityisesti se, kun ihminen ei mahdu niihin. NORMAALEILLE syntyy valtava tarve KORJATA ihminen, joka ei mahdu NORMAALIN raamiin.



Sayaka Murata muuten tuntee aiheensa, sillä hän työskentelee itsekin lähikaupassa osa-aikaisena kirjoitustöidensä ohella. Työkuvaukset ovatkin varsin eloisia ja tuntuvat aidoilta. Toivottavasti Muratalta käännetään lisää, olen melko lailla ihastunut!

sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Kaikki elämäni pedofiilit


Alexandria Marzano-Lesnevich: The Fact of a Body – Murder and Memoir
Macmillan 2017
S. 326


This moment that had changed everything inside me had change nothing for him.


Toiselle merkittävä voi olla toiselle yllättävän merkityksetön. Ehkä jopa järkyttävyyteen asti, kun kyse on insestistä joka muuttaa lapsen elämän mutta vanhempien ei lainkaan. Kyseessä ei ole isä (eikä äiti) insestin toteuttajana, vaan isoisä. Mutta miten voi vain vaieten sivuuttaa lapsensa tuskan? Kyseessä on monumutkainen asia ja vaikeneminen ja silmien sulkeminen tuntuu joskus parhaalta vaihtoehdolta – tai ainakin helpommalta, itselle. Oikeudenmukaiselta? No ei helvetissä.

Marzano-Lesnevichin muistelmateos käsittelee insestiä ja pedofiliaa hyvin hienovaraisesti ja pohtivasti niin sanotusti kahdella tasolla: sekä henkilökohtaisella että Langleyn kautta. Lakiopiskelija Marzano-Lesnevich saa kesätyössään lakifirmassa tutkittavakseen pienen pojan murhanneen pedofiilin, Ricky Langleyn, tapauksen.

Marzano-Lesnevich kirjoittaa kaunista ja maalailevaa kieltä, hän spekuloi ja pohtii, kuvittelee ja pistää lukijankin kuvittelemaan. Langleyn tapaus perustuu faktoihin ja tietenkin Marzano-Lesnevihcin omiin tulkintoihin, jotka jäävät luonnollisesti repsottamaan osin avoimina, koska toisen pään sisälle ei kenelläkään ole päästyä. Voimme tietää faktat, mutta emme koskaan sitä, mitä jonkun päässä tapahtuu.

The Fact of a Body on kaunokirjallisesti tyylikäs ja taidokas sekoitus true crimea ja muistelmaa. Syvällisen tyylinä takia se johdattaa ajattelemaan ja kutsuu syvälle tapahtumiin, mutta ei liiskaa allensa. Huikea lukukokemus, joka ei hevin unohdu.

Kirjaa ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu.

~~~

Minulla on nykyään toinenkin blogi, MieliBidee (joo, rakastan sanaleikkejä). Sinne lätkin reissujuttuja, taidetta, ja kaikenlaista kokeiluja, ehkä jopa mielipiteitä (!) ja muuta shittiä. Tällä hetkellä väännän sinne kuvapainotteista sarjaa patikkareissusta.

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Paluu kirjojen pariin


Kas niin, patikat on nyt heitetty ja voinen palata takaisin kirjojen pariin. Sivuakaan en reissussa lukenut paitsi lehtiä, mutta niitäkin aika vähän. En yksinkertaisesti ehtinyt tai jaksanut, mikä oli odotettavaa.

Sivujen sijasta kertyi kilometrejä yhteensä noin 250 ja lähes kaikki vuorilla. Melko rankka reissu, mutta kroppa pelitti yllättävän hyvin ottaen huomioon, että olin ehtinyt teloa pikkuvarpaani jo ennen kuin päästiin matkaan. Se parani kuitenkin reissun aikana, joten vain parit ekat patikat olivat hieman kivuliaita (varpaasta irtosi lopulta kynsi).

Päätin, etten jauha retkestä täällä kirjallisuusaiheisessa blogissani. Olen vaivihkaa perustanut uuden blogin, jonne aion vääntää enemmän juttua patikoinnista. Patikoinnista kiinnostuneet voivat seurata reissua sitä kautta.

Tässä muutama kuvallinen maistiainen.


Koska kolme viikkoa on pitkä aika, mahtui reissuun myös muutama niin sanottu lepopäivä (heh). Olen muun muassa kävellyt korppikotkien ja condorien seassa, merenrannalla joka oli täynnä hylkyjä, bongannut autioita mestoja jne. Monenmoista siis luvassa siellä, tänne sen sijaan kirjoittelen eräästä kirjasta kunhan saan sen luettua loppuun.

perjantai 15. kesäkuuta 2018

Reissutiedote

Mainitsin toukokuussa lähteväni patikkareissulle järville: se reissu starttaa huomenna aikaisin aamulla vuorka-auton noutamisella. Sitten vain kamat (joita en ole vielä pakannut, hmm) autoon ja prum (mies ajaa, minulla ei ole ajokorttia).

Emme aja kuitenkaan suoraan järville, vaan heitämme matkalla parin tunnin lenkin Cotswoldissa ja siitä jatkamme Derbyyn, jossa vietämme pari yötä. Nimittän sunnuntaina heitämme Peak Districtillä ekan kunnon patikan, jonka pituus on seitsemisen tuntia (vuoristossa ja kukkulaisilla alueilla ei ole mielekästä käyttää maileja tai kilometrjeä mittarina, vaan nimenomaan aikaa koska patikointi rinteillä on eri asia kuin tasamaastossa – 20 kilsaa vuorilla on täysin eri asia kuin 20 kilsaa tasaisella).

Maanantaina hurautamme sitten järville, jossa yövymme eri paikoissa tehden päiväpatikoita. Vaikka olemme olleet useita kertoa järvillä, on Englannin korkein huippu Scaffel Pike silti vielä valloittamatta. Se puute korjaantuu tällä reissulla.

Jokunen saattaa muistaa minun maininneen korkeanpaikankammostani. Se aktivoituu vain tieyissä paikoissa: minulle vaikeita ovat muun muassa hyvin aukeat ja jyrkät rinteet. Sellaisia ei kuitenkaan voi välttää, joten pakko vain jatkaa siedättämistä, jos haluaa vuorilla patikoida.

Siedätyshoitoa onkin odotettavissa: nimittäin olen luvannut suorittaa jommankumman Via Ferratan. Siinä voi turvallisessa ympäristössä kasvattaa itseluottamusta ja kehonhallintaa. Tosin korkeanpaikankammoni ei johdu näistä tekijöistä, vaan sitä (kammoa) ei voi selittää: keho vain jäykistyy ja menee lukkoon, kun tarpeeksi kammottaa. Mitään patikkaa en ole silti toistaiseksi jättänyt kesken tämän takia, vaan olen aina saanut raahattua itseni eteenpäin.

Toivon, että pakottamalla itseni toimimaan Ferratalla kammoni kanssa, se siedättää minua toimimaan tiukoissa paikoissa patikoillakin. Mahdollista tietenkin on, että jähmetyn radalla enkä saa sitä suoritettua, mutta en oikeastaan usko siihen, koska olen melko sisukas: jos päätän, että menen radan, minähän menen sen vaikka polvet löisivät loukkua ja itku tulisi.

Kolmeksi viikoksi siis kaikkea kivaa luvassa. Pari lepopäivääkin siihen mahtuu eli rennompaa liikuntaa kuin patikointia. En ole makoilja eli jos lähden reissuun, niin ei kiinnosta maata rannoilla tai kökkiä yhdessä paikassa. Haluan tehdä ja nähdä ja kokea. Paitsi Suomessa, jossa voin maata mökillä useita viikkoja reporankana ja lueskella. Tosin sielläkin kyllä käyn yleensä lenkeillä. Jos jaksan.

Blogi vaikenee kolmeksi viikoksi, sillä en usko että ehdin tai edes jaksan päivittää reissun aikana. Eikä se kaikissa paikoissa edes ole mahdollista, kun ei ole välttis koko nettiä. Ihanaa!

Mukavaa kesän jatkoa!

Varusteita

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Minimiete: Soulin murhaajapoika



Aasia kiinnostaa, myös muut maat kuin Japani. Tämän You-Jeong Jeongin romaanin The Good Son (Little Brown 2018, englannistanut Chi-Young Kim, s. 309) otin lukuuni nimenomaan maansa, jota se edustaa perusteella.

Kyseessä on trilleri, jossa lopulta on melko vähän sellaista kulttuurista kosketuspintaa, joka minua kiinnostaa. Tietenkin pelkästään miljöö (Etelä-Korea) on mielenkiintoinen ja pääsi taas karttoja tutkimaan ja lentelemään nojatuolilla eli sängyllä.

Kirjan kertoja on Yu-Jin, joka herää voimakkaaseen veren aromiin ja havaitsee olevansa kauttaaltaan verinen. Syyllinen verenvuotoonkin löytyy pian ja se on oma äiti. Tämä ei ole spoileri, vaan asia paljastuu pian kirjan alussa. Muutenkaan tämä kirja ei ole tyyliltään, kuka teki ja mitä, vaan enemmänkin miksi.

Ihan kiintoisa tarina, mutta kirja ei oikeastaan ole järin yllätyksellinen missään suhteessa. Silti luin sitä suorastaan ahmimalla: kirja on helppo- ja nopealukuinen eli melko kevyt ja kulkee jouhevasti. Olisin kaivannut sitä psykologista syvyyttä, mutta aika pintakellunnalla mentiin.

Ihan luettava kirja kuitenkin, ei kaduta että luin enkä kokenut aikani menevän hukkaan. Kirjan takakannen voi lukea vaikkappa Goodreadsista, kas tässä suora linkki.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Horoskooppimurhat Tokiossa

The Tokyo Zodiac Murders on puhdasverinen rikospähkinä, joka kutsuu lukijan mukaan ratkaisemaan murhia, joita on yhteensä seitsemän. Murhat liittyvät toisiinsa, sillä kaikki murhatut ovat sukua keskenään.


Soji Shimada: The Tokyo Zodiac Murders
alkuper. Senseijutsu Satsujiniken 1981
Pushkin Vertigo 2013 (ensimmäinen enkkupainos 2004)
S. 316
Kirjaa ei ole suomennettu


Tokio 1936. Erakkoluonteinen taiteilija Heikitchi Umezawa läydetään studiostaan kuolleena eikä kyseessä ole itsemurha. Omituisen tapauksesta tekee se, että ovi on lukittu sisältäpäin. Umezawa jättää jälkeensä ”testamentin”, jossa hän muun muassa kertoo, miten aikoo luoda Azothin. Azothin luominen vaatii viiden naisen murhaamisen ja heiltä tiettyjen ruumiinosien ottamisen Azothin rakentamista varten. Näin tapahtuukin, juuri niin kuin ”testamentissa” lukee.

Aika kuluu eikä murhaajaa koskaan löydetä.

Tokio 1979. Vielä yli neljänkymmenen vuoden jälkeen tapaus puhuttaa. Murhia on tässä välissä yrittänyt ratkoa yksi jos toinenkin, tuloksetta. Tapaus kiinnostaa myös kuvittaja ja amatöörietsivä Kazumi Ishiokaa, joka innostuu uudelleen murhan selvittämisestä saatuaan sattumalta uutta tietoa murhiin liittyen vieraillessaan ystävänsä luona. Ystävä on astrologi ja ennustaja nimeltään Kiyoshi Mitarai.

Murhat käydään läpi perinpohjaisesti (horoskooppimerkeillä on niissä tärkeä osuus: siitä kirjan nimi) ja siinä sivussa paljastuu monenlaisia ihmiskohtaloita. Muodostuu hyvin rikas ja yksityiskohtainen kokonaisuus, jonka perusteella murhien pitäisi olla ratkaistavissa. Kirjailija itse saapuu paikalle sivulla 231 ilmoittamaan, että lukijalla on nyt kaikki johtolangat käsissään ja niiden perusteella murhat on ratkaistavissa.

Minusta ei olisi etsiväksi: sain ratkaistua murhat vasta sivulla 269 ja veikkaan, että siinä vaiheessa moni muukin ne kykenee ratkaisemaan, ellei jo aiemmin ole.

The Tokyo Zodiac Murders on hyvin perinteinen arvoitus/mysteeridekkari, jossa ei oikeastaan millään muulla ole merkitystä kuin itse murhien ratkaisemisella. Olisin mielelläni tutustunut paremmin Ishiokaan Ja Mitaraihin, sillä heidän ystävyyssuhteensa on kiehtova – samoin heidän persoonistaan olisi voinut kasvaa vaikka mitä. Mutta se ei ole kirjan pointti eikä oleellista muutenkaan.

En täysin innostu näin selkeästi rikospähkinämäisistä kirjoista enkä ehkä olisi lukenut tätä juuri nyt, jos olisin tiennyt, millainen tämä kirja on. Onneksi en tiennyt. Tokyo Zodiac on hyvin koukuttava ja sisältää runsaasti kaikkea kiinnostavaa ”sälää”, vaikka joissakin kohdin jankkaaminen/toisteisuus hieman rasitti.


Brutaalisuusmittari: 1/3 Jostain syystä oletin, että tämä olisi erityisen brutaali kirja, koska murhat ovat melko raakoja. No ei ole eli herkimmätkin voivat tähän tarttua.

torstai 31. toukokuuta 2018

Minimiete: Aktivistin ajatuksia


Aktivisteja tarvitaan. Mikään ei koskaan muutu, jos ei edes yritetä. Jos ei kukaan uskalla nousta seisomaan muiden istuessa hiljaa. Arvostan aktivisteja (toki valikoiden) ja ihailen heidän rohkeuttaan.


Maria Alyokhina: Riot Days
Allen Lane 2017
Kirja on alun perin kirjoitettu venäjäksi, mutta Alyokhina on saanut apua sen kääntämiseen englanniksi, spesifeja henkilöitä ei mainita paitsi joku Emily. Kirjassa on kuvia, jotka on piirtänyt Alyokhinan poika.
S. 195


I protest whenever I can, wherever I need to. That’s my nature. I need to protest.

Alyokhina on venäläinen poliittinen aktivisti, jonka protestointi lopulta vie vankilaan. Muutama minuutti kirkossa 21.2. 2012 maksaa usean vuoden lusimisen vankilassa. Punk Prayerin, joka johti tuomioon, voi katsoa Youtubesta, kas tässä suora linkki.

Muistelmateoksessaan Riot Days Alyokhina kertoo, miten Pussy Riot päätyi protestoimaan ortodoksikirkkoon ja siihen valmistautumisesta. Pääpaino on kuitenkin tapahtumissa sen jälkeen.

Väljästi ja tehokeinomaisen toisteisesti kirjoitettu mosaiikkimainen teos avaa yllättävän hyvin aktivistin ajatusmaailmaa ja asennetta. Alyokhina jatkaa aktivismiaan vankilassa saaden vankien oloja parannettua.


Epäilin, miten näin “hajanaiseen” teokseen voi mahtua syvällisesti asiaa, mutta hyvin on onnistuttu. Sanojen paljous ei ole tae siitä, että on paljon sanottavaa. Joskus voi sanoa paljon hieman niukemmallakin määrällä ja sen tämä teos todellakin tekee ollen samalla yllättävän mukaansatempaava.

Kirjan sivulieve.