tiistai 11. joulukuuta 2018

Esittelyssä Keigo Higashino

Keigo Higashino on eräs japanilainen lempikirjailijani. Olen lukenut kaikki kahdeksan englannistettua romaania ja toivon, että kääntämistä jatketaan (käännettävää nimittäin piisaa vielä).

Tuorein käännös on marraskuulta ja se on nimeltään


Keigo Higashino: Newcomer
Alkuper. Shinzanmono 2009
Little Brown 2018
Englannistanut Giles Murray
S. 342


Newcomer on ns. Kyoichiro Kaga -sarjan kahdeksas osa. Sarjasta on aiemmin käännetty englanniksi vain Malice, joka sarjan neljäs kirja. Nämä kirjat seisovat kuitenkin vankasti omilla jaloillaan, joten ei haittaa vaikkei saakaan lukea sarjaa järjestyksessä. Lisäksi muistaakseni kolmas osa sarjasta on novellikokoelma: tällainen tuntuu olevan yleistä (mutua) japanilaisten dekkarisarjojen kohdalla.

Newcomerin kohdalla on muutamia viittauksia (eivät häiritse lukemista/lukemisen ymmärtämistä) johonkin edelliseen sarjan kirjaan. Kaga on nimittäin alennettu “paikallispoliisiksi” (Tokyo Metropolitan Policesta) jonkin selkkausen takia ja siitä osin kirjan nimikin: Kaga on “newcomer” uudella toimialueellaan.

“Newcomer” on myös Mineko Mitsui, joka ei kauan ehdi asua uudella asuinalueellaan ennen kuin hänet murhataan. Murhaa selvittelee Tokion poliisi ja Kaga, koska murha tapahtuu prefektuurissa, jossa Kaga työskentelee. Voisi kuvitella, että Kaga on katkera, mutta ei hän ole: hän antaa ylempiarvoisten tutkia rauhassa ja keskittyy itse näennäisesti epäolennaisilta vaikuttaviin yksityiskohtiin ollen varsin perusteellinen.

Tämä dekkari on kuin palapeli, joka on yleistä lukemilleni Higashinon dekkareille (tätä ei pidä ymmärtää niin, että Higashinon dekkarit ovat kaikki samanlaisia – eivät ole, vaikka tiettyä tunnistettavuutta esiintyykin). Tässä palapelimaisuus ulottuu kirjan rakenteeseen asti, joka aluksi tuo mieleeni jopa novellit: kukin luku on nimittäin otsikoitu ja melko omanlaisensa kokonaisuus etenkin alussa. Tapahtumat ja henkilöt kuitenkin limittyvät ihastuttavallakin tavalla toisiinsa ja henkilöt ovat hyvin mielenkiintoisia.

Raakuutta ei ole juuri lainkaan eli brutaalisuusmittarin lukeman voi määritellä pyöreäksi nollaksi. Newcomer on kenties sympaattisin dekkari, jonka olen koskaan lukenut. Nokkelan ja hieman nenäkkään kuoren alla Kyoichiro Kaga itse on empaattinen ja käsittää poliisin työn muuksikin kuin vain murhien tai muiden rikosten selvittelyksi. Voi olla ihan sopivaa sanoa, että Newcomer sisältää opetuksen – tai opetuksia. HUOM: Mistään lässytyksestä ei silti ole kyse.

Kirjan alussa on sisällys- ja henkilöluettelo, joten jos japanilaisten nimien muistaminen tuntuu vaikealta, niin henkilöluettelosta voi luntata.



Keigo Higashino kirjoittaa muutakin kuin dekkareita. Lisäksi useiden hänen kirjojensa pohjalta on tehty elokuva tai tv-sarja (aikeissani on katsoa ne, jotka saan käsiini englanninkielisen tekstityksen kera). Higashino on varsin suosittu Japanissa ja hän on voittanut useita kirjallisuuspalkintoja.


Journey Under the Midnight Sun on olevinaan dekkari, mutta mielestäni se on paljon muutakin – ehkä eniten omaperäinen ja mystinen trillerimäisiä piirteitä sisältävä kasvutarina.

Naoko on maaginen romaani menetyksestä ja surusta. Se on kirja, joka sai minut itkemään holtittomasti, mutta myös nauramaan.


Keigo Higashinolta englannistetut dekkarit:


Galileo-sarja, voi lukea missä järjestyksessä tahansa

The Devotion of Suspect X
Salvation of A Saint
A Midsummer’s Equation


Kyoichiro Kaga -sarja, voi lukea missä järjestyksessä tahansa

Malice
Newcomer (tässä postauksessa)


Itsenäinen trilleri

The Name of the Game is a Kidnapping
 

 ~~~

Keigo Higashinon kirjoja ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu.

perjantai 7. joulukuuta 2018

Mielipidekriisi

Olen onnistunut hankkimaan itselleni jonkinlaisen kirjamielipidekriisin tässä viime aikoina. Olen asiaa pohtinut muun muassa Piikkisika-kommenttilaatikossa. En tiedä, mistä kriisi sai alkunsa, mutta se ärsyttää minua suunnattomasti. Alan kyllä olla sinut kriisini kanssa, joten todennäköisesti se (kriisi) lentää pian ikkunasta.

Ikkunasta lentää myös (vertauskuvallisesti, en oikeasti viitsi paiskata kirjaston kirjaa ulos ikkunasta semminkin kun siellä esteri antaa taas parastaan) Jaron Lanierin kirja, jonka alkusanojen/esittelyn innoittamana väänsin jopa postauksen. Olen lukenut kirjaa jonkin verran, sitten selaillut sieltä täältä. Algoritmit sitä, algoritmit tätä jne.

Toistaiseksi kirja ei ole tarjoillut minulle mitään uutta minkään suhteen. Lisäksi kirja painottuu paljon nimenomaan älypuhelimen käyttämiseen ja koska minulla ei ole älypuhelinta, ei iso osa kirjasta kosketa minua.

Toki luen paljonkin kirjallisuutta (vieläpä mielelläni), joka ei suoranaisesti kosketa minua ja napaani, mutta tämä kirja ei nyt vain enää jaksa kiinnostaa. Sellainen olen muutenkin joskus tai usein: innostun herkästi ja joskus innostuksesta kehittyy pitkäaikainen intressi, joskus usein innostus lopahtaa heti alkukiiman jälkeen enkä näe aiheelliseksi antaa sille tekohengitystä.

Näine puheineni otan juhlallisesti kirjanmerkin pois Lanierin kirjan välistä ja palautan sen (kirjan) kirjastoon jo tänään (ehkä). Sitähän ei tiedä, jos jonakin toisena aikana kirja alkaa taas kiinnostaa eli nyt voi olla ihan väärä ajankohtakin. Kenties hankin älypuhelimen ja muututtuani digizombieksi lainaan kirjan uudelleen.

Tällä hetkellä minua kiinnostaa hiljattain charity shopista ostamani kirja (jota olen jo jonkin aikaa metsästellyt, koska kirjaa ei saa kirjastosta enkä halua ostaa kaikkea uutena), koska se sopii mielentilaani nyt paremmin, kun on näitä ihme mielipidekriisejäkin tässä.


Olen lukenut kirjan alkusanat ja eli alkukiima on nyt käynnissä. Saas nähdä mihin suuntaan tämä tästä kulkee. En uskalla tehdä mitään aloituspostauksia, koska en viitsi joka toinen päivä kertoa, miten nyt aika onkin väärä tmv.

Yksi asia vielä kaihertaa mieltäni. Olen lukenut runokokoelman (Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala: AINA), josta pidin kovasti ja haluan blogata siitä. Vielä vaivaa kuitenkin se sama pelko eli olenko tulkinnut “oikein”. Niin kuin mitään oikeaa olisi olemassakaan, on vain erilaisia tulkintoja ja minä lukijana saan tulkita ja ymmärtää, miten sattuu.

Ja entäs sitten, vaikka tulkinta olisikin erilainen kuin kirjailijalla tai muilla lukijoilla? Useinhan se kaiketi onkin ja sehän on hieno asia. Minä luen saadakseni tulkita, kokea ja omaksua lukemani tavallani, en jonkun toisen tavalla. Tämä on muistutus itselleni. Miksi minä kasaan itselleni paineita ja rakennan muureja tyhjästä? Ärsyttävää. Fuck it.

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Lukupäiväkirja: viidakkoon eksyneet

Tämä postaus on kirjoitettu 27.11. - 2.12.

*

Käväisin tänään (eli tiistaina 27.11.) muutamissa charity shopeissa tutkailemassa kirjoja. Katseeni pysähtyi Yossi Ghinsbergin kohdalle. Erikoinen nimi, ajattelin, missähän mahtavat olla kirjailijan juuret. Ne ovat Israelissa. Saisinkohan tästä uuden maavalloituksen (sain)? Aloin lukea kirjaa ja havaitsin etten voi lopettaa lukemista.

Mutta enhän minä nyt voi ostaa tätä kirjaa, kun ehkä sen saa kirjastosta, voisin sen sieltä lainata jos nyt vain kirjoittaisin nimen ylös (minulla sattui olemaan kynä ja muistivihko mukana). Mutku haluu heti lukea, ei kai nyt maailma yhteen kirjaan kaadu, come on vain £1.50, mut jos sen saa kirjastosta, no ei kuitenkaan saa, mutta eihän tämä kirja ole millään listalla ja piti ostaa vain niitä joita ei saa kirjastosta, mutta ehkä tätäkään ei saa kun on niin erikoinen nimikin niin ei varmana saa meidän kirjastosta ja haluan lukea sen nyt heti pleace pleace pretty pleace.

Okei, mennään kassalle kun sinne joudutaan kuitenkin menemään, kun löytyi yksi kirja jota ei varmasti saa (asia tarkistettu) kirjastosta. Jee!


Kotona tietysti tarkistin asian: Yossi Ghinsbergin kirja Jungle (Summersdale 2016, ensimmäisen kerran julkaistu englanniksi ilmeisesti 2006, s. 317) on kirjaston valikoimissa. No hupsista. Vaan eipä olisi ollut lähikirjastossa, olisi pitänyt se joko tilata tai käydä eräässä toisessa kirjastossa (joka sekään ei tosin ole kaukana). Ei sellainen käy laatuun, jos on jo koukussa kirjaan!



Tämä on nyt hieman toisenlainen postaus, sillä kirjoitan tähän ajatuksiani kirjan lukemisen aikana. Harrastin tällaista tyyliä melko paljon kirjablogini alkuaikoina, mutta jostain syystä luovuin siitä. Ehkä ajattelin, etten halua kirjoittaa kirjasta ennen kuin olen lukenut sen kokonaan, koska asenne voi kirjan edetessä muuttua ja usein muuttuukin. Noh, entäs sitten. Sitä paitsi joidenkin kirjojen kohdalla tällainen tyyli on ihan hyvä semminkin kun blogini ei ole mikään kritiikkiblogi, vaan pääasiassa lukupäiväkirja. Tai mielipideblogi.

Huomio: päiväkirjamaisesta käsittelytavasta johtuen tämä postaus sisältää pienen määrän spoilereita (ei mitään kovin merkittäviä kuitenkaan) kirjasta. Jatka lukemista siis omalla vastuullasi.

Jos haluat tietää enemmän kirjasta, mutta et vahingossakaan spoilaantua, niin kas tässä kirjan takakansiteksti (enkuksi, kirjaa ei käsittääkseni ole suomennettu):


Four travellers meet in Bolivia and set off into the Amazon rainforest on an expedition to explore places tourists only dream of seeing. But what begins as the adventure of a lifetime quickly becomes a struggle for survival when they get lost in the wilds of the jungle.

The group splits up after disagreements, and Yossi and his friend try to find their own way back without a guide. But when a terrible rafting accident separates them, Yossi is forced to survive for weeks alone. Stranded without a knife, map or survival training, he must improvise in order to survive. He wonders if he will make it back alive.


Tiistai 27.11. Luettu sivut 1-73


Yossi Ghinsbergin kirja Jungle on ns. selviytymistarina. Kirjan alaotsikko, joka on A Harrowing True Story of Adventure, Danger and Survival, kertoo jo itsessään aika paljon. Minua tämäntyyppinen kirjallisuus alkoi oikeastaan kiinnostaa vasta viime vuoden lopulla. Jäljet johtavat Bea Uusman Naparetkeen, jonka luettuani päädyin useammankin kerran Mount Everestille ja myöhemmin Andeille. Siivosin viikko sitten “sivukirjahyllyni” ja tein siihen “reissu- ja selviytymispinon”.



Sitten viidakkoon.

Eletään marraskuuta vuonna 1981. Yossi on reppureissulla Perussa ja tutustuu siellä sveitsiläiseen Marcus Stammiin. Koska Marcus on puhelias ja ulospäinsuuntautunut, hän tutustuu helposti uusiin ihmisiin. Marcuksen kautta Yossi tutustuu muihin reippureissaajiin ja he kaikki päättävät jonkin aikaa reissata yhdessä.

Yossi tutustuu myös itävaltalaiseen Karl Ruchprecteriin, joka sanoo olevansa geologi. Muutamien epämääräisten mutkien kautta Karlista tulee opas Yossille, Marcukselle ja yhdysvaltalaiselle Kevin Galelle (hänkin reissun uusi tuttavuus) heidän lähtiessä reissaamaan Boliviaan syrjäiseen viidakkoon. En voi olla ihmettelemättä, kuka lähtee ennestään täysin tuntemattomien tyyppien kanssa noin vaaralliselle ja vaativalle reissulle. Yossi on tuntenut Marcuksen ilmeisesti maksimissaan muutamia viikkoja, muita ei niinkään kauan.

Lisäksi minua epäilyttäisi useamman kerran muuttuneet suunnitelmat, kun alun perin kyseessä piti olla aivan toisenlainen asetelma (jota en paljasta tässä, koska en halua selittää kaikkea ja siten pilata kirjan mahdollista yllätyksellisyyttä). Seurueeseen liittyy myöhemmin Karlin tahdosta nälkiintynyt koira, jota Karl ei mielestäni kohtele ainakaan alussa kovin hyvin. Alkoi ihan ottaa pattiin ja nyt jo pelkään, että hauvelille sattuu jotain.

Tähän mennessä kirja on ollut todella koukuttava, kuten voi arvata kun sitä piti alkaa jo kaupassa ahmia.


Keskiviikko 28.11. Luettu sivut 74-125


Hauveli ei ollut yhteistyöhaluinen, joten Karl dumppasi sen. Eläinrääkkääjä. Noh, onneksi koiruli oli älykäs, varmaan älykkäin koko joukosta. Anteeksi.

Viidakossa ollaan edelleen ja siis tosiaankin surkean ja riittämättömän kartantekeleen kanssa. Riittämättömiltä vaikuttavat myös retkueen varusteet: esimerkiksi kahdella heistä ei ole vaihtovaatteita, vaikka luulisi tiedossa olevan, että viidakossa voi kastua. Lisäksi Karlin buutsit ovat sopimattomat viidakkokuljeskeluun ja lahoavat melko pian.

On vaikea ymmärtää, miten huonosti nämä reppureissaajat ovat varustautuneet. Oletin, että ovat kokeneita reissaaja, mutta ilmeisesti se ns. maalaisjärki on kateissa. Yossi tuntuu tajuavan enemmän, mutta ei tee mitään muuta kuin kulkee mukana. Eeh, itse en lähtisi edes maksusta noin huonosti suunnitellulle reissulle. Hieman repii hermoja lukea näiden veikkojen kulkua.

Lisäksi nämä vasta hiljattain toisiinsa tutustuneet toverit alkavat käydä toistensa hermoille. Puhelias ja avoin Marcus onkin yhtäkkiä muuttunut murjottavaksi tuppisuuksi, joka ei saa otettua häntä häiritseviä asioita esille. Niitä ei lukijakaan tiedä ennen kuin hän yhtäkkiä avautuu Yossille.

En ymmärrä, mistä kahnaukset tai kyräily johtuvat, sillä mitään ei ole nähdäkseni tapahtunut. Omituista vehtaamista siitä, kuka on eniten kenenkin kaveri, esiintyy: tuli mieleeni varhaisteinivuoteni. Yossi, Markus ja Kevin ovat lähemmäs kolmekymppisiä ja Karl on noin 35.

Nelikko on siis edelleen kasassa, mutta minä jo hieman kärsimättömästi odottelen kirjan takakannen lupailemaa erkaantumista. Heti kirjan alussa muuten vihjaillaan, että Marcus kuolee. Tai sitten olen tulkinnut kohdan väärin, mitä en tosin usko. Kirja on omistettu Marcukselle.

Edelleen kiinnostavaa luettavaa.


Torstai 29.11. Luettu sivut 126-183


No nyt on porukka jakautunut, mutta ei ollenkaan niin kuin olin ajatellut. En halua pilata kirjan yllätyksellisyyttä niiltä, joita ehkä kiinnostaa kirja lukea, joten en kerro enempää. Yossi on nyt kuitenkin yksin ja minä olen edelleen ymmälläni erityisesti Kevinin, Marcuksen ja Yossin välisistä suhteista: ihmeellistä kyräilyä ja selän takana puhumista enkä ymmärrä, miksi Kevin nyt inhoaakin Marcusta vaikka aiemmin olivat ylimmät ystävät. Onneksi omassa elämässäni ei ole vastaavia ihmissuhdedraamoja – tai on ollut, mutta hankkiuduin niistä eroon. En jaksa sellaista.

Henkilöiden naiivius toi mieleeni Amanda Lindhoutin muistelmateoksen (A House in the Sky, lue bloggaukseni täältä), jossa hän kertoo omista reppureissustaan ja siitä, miten päätyy panttivangiksi Somaliassa. Ehkä jotkut ihmiset kokevat tietyssä mielessä olevansa kuolemattomia: siis eihän minulle nyt mitään voi käydä, eihän.

Pyörittelin myös silmiäni porukan jakautumiselle ja lähtemiselle eri tahoille. Jos joukossa on vain yksi (Karl), jolla on jonkinlaisia viidakossa pärjäämisen taitoja, niin kannattaisi varmaan pysytellä yhdessä. Mutta ei, pistetääs vaan menemään ilman kunnollista karttaa ja välineitä. Ei ihme, että tapahtuu onnettomuus.

Mutta hei, kiinnostavaa on edelleen.


Perjantai 31.11. Luettu sivut 183-217


En joutanut eilen paljon lukea Junglea, kun oli muuta puuhaa enemmälti ja luin erästä toista kirjaa myös.

Yossi on nyt pari viikkoa ollut omillaan. Hän luulee kulkevansa oikeaan suuntaan, siis sinne minne suunnitelmien mukaan piti, mutta minusta tuntuu että hän on eksynyt ja on todennäköisesti jossain ihan muualla kuin luulee olevansa.

Kirjassa esiintyy joitakin ristiriitaisuuksia (ja kielellistä omituisuutta ja virheellisyyttä). Esimerkiksi Yossin täytyy säästellä niitä muutamia tulitikkuja, joita hänellä vielä on. Yossilla ei kuitenkaan pitäisi olla tulitikkuja lainkaan, sillä ne menivät "erossa" Karlille Ja Marcukselle. Yossi ja Kevin saivat stendarin, joka nyt on Yossilla. Mietin voiko kyseessä olla käännöksellinen kömpelyys, sillä vaikka kirjan tiedoissa ei mainita, että se olisi käännetty jostain kielestä englanniksi, on Yossi alun perin kirjoittanut sen hepreaksi.

Minua ärsyttää Yossin vihamielisyys luontoa ja eläimiä kohtaan. Ei mitään arvostusta! Tosin 80-luvulla ei tainnut paljon luonto kiinnostella muutenkaan ainakaan suojelumielessä. On myös huvittavaa, että Yossi tuntee piston sielussa ryöstettyään linnunpesästä munat (siihenkin toki turtuu), mutta eläinten tappaminen noin muuten ei pahemmin hetkauta.


Lauantai 1.12. Luettu sivut 218-317


Olen nyt lukenut kirjan kokonaan ja sen jälkeen googlettelin lisätietoja, koska monikin asia jäi vaivaamaan. Selvisi, että Yossi oli tapahtumien aikaan 21-vuotias. Mielestäni hän ei maininnut ikäänsä kirjassa, joten oletin hänen olevan samaa ikäluokkaa kuin Marcus (28) ja Kevin (29). Olisi pitänyt tarkistaa asia aiemmin, ehkä olisin ollut suopeampi kirjan alussa hänelle ja ajatuksilleen. Tai sitten en.

Yossi kuitenkin kirjan lopussa mainitsee nuoruutensa ja kokemattomuutensa, naiiviutensa “seikkailun” aikana, joten siksi tarkistin asian. Lisäksi kirjan epilogin tyyli on hieman erilainen eli selkeästi aikuisemmalta vaikuttava.

Olkoon ikä mikä tahansa se ei muuta näiden henkilöiden omituisia välejä. Kirjan lopussa Yossin ajatukset ovat yhtäkkiä suopeampia sekä Keviniä että Marcusta kohtaan. Kuin kaikki kaunat (joista jäin ulkopuoliseksi, koska en tosiaan tajunnut mikä heidän välejään hiersi) olisi pois pyyhitty. Paitsi Karlia kohtaan, jota Yossi kauttan kirjan kuvaa melko lämpimästi jopa. No, kenties kyseessä on tosiaan Yossin sinisilmäisyys ja naiivius.

Kuten lukija jo tietää, Yossi pelastui (mukana menossa taas tulitikut, joita hänellä ei pitänyt olla – tulitikut eivät siis liity kuitenkaan pelastumiseen, vaan huomioin että stendari on vaihtunut tulitikuiksi jossain vaiheessa matkaa). En aio kertoa miten, koska ei tässä nyt sentään ole tarkoitus spoilata koko kirjaa enkä muuten ole spoilannutkaan. Jos tämän kirjoituksen luettuasi, kiinnostaa lukea itse kirjakin, niin voin vakuuttaa että se vielä yllättää sinut (ellet googleta ja lue aiheesta ja siten spoilaa itseäsi: netistä nimittäin löytyy paljon juttua aiheeseen liittyen).

Olen utelias ja uteliaisuuteni sai kolhun ja minun täytyy nyt hyväksyä, että joihinkin asioihin ei vain saa selvää vastausta - ei edes googlettamalla.

Yhteenveto kirjasta: koukuttava ja kiinnostava, suosittelen Amazonin sademetsän salaperäisestä luonnosta sekä seikkailu- ja selviytymiskirjoista kiinnostuneille. Kannatti lukea!

Kirjan pohjalta on tehty elokuva, Jungle (2017), jossa Yossia näyttelee Harry Potter eli Daniel Radcliffe.

torstai 29. marraskuuta 2018

Piikkisian muistelot

Tässä oli kolmen kappaleen pituinen mielipide kirjasta, mutta sensuroin sen. Annoin mietteen hautua yön yli ja tulin siihen tulokseen, etten viitsi niin negatiivista julkaista. Kyseessä ei  ollut varsinainen lyttäys, mutta tekstistä puuttui kaikki positiiviset huomiot enkä jaksa niitä siihen lisätä.



Alain Mabanckou: Memoirs of a Porcupine
Alkuper. Mémoires de porc-épic 2006
Serpent’s Tail 2011
Ranskasta englannistanut Helen Stevenson
S. 150


Syy miksi kuitenkin haluan mainita kirjan blogissani on se, että kirjalla valloitin uuden maan, Kongon tasavallan. Ja tietenkin jokunen muu voi innostua kirjasta, vaikka minä en niinkään. Kirjaan voi tutustua vaikkapa Goodreadsisssa, jossa se on saanut paljon suitsutusta osakseen.

Kirjassa kuollaan runsaasti ja henkimaailma on voimakkaasti läsnä, joten sen kunniaksi tässä viimeviikkoisia kuvia hautausmaalta.



tiistai 27. marraskuuta 2018

Alustus: Dellaisko some-tilit?

Luin joskus kuukausia sitten The Sunday Timesin liitteestä Jaron Lanieria käsittelevän jutun. Kirjoitus liittyi juuri julkaistuun teokseen Ten Arguments For Deleting Your Social Media Accounts Right Now (The Bodley Head 2018, s. 146).

Sittemmin olen selaillut kirjaa kaupassa ja eilen lainasin sen kirjastosta. En oikeastaan ollut ajatellut kirjaa lukea, mutta koska se hyppsi silmilleni kirjastossa, niin miksipäs en kokeilisi.

Miksi kirja ei varsinaisesti kiinnosta minua? Koska en koe olevani somen orja. Tai sitten olen vain niin “in denial”, etten hyväksy asiaa. Lähtökohtani lukea kirja on siis selvittää ja analysoida oma tilanteeni. Saa nähdä muuttuuko ääni kellossa lukemisen myötä ja dellaanko kaikki some-tilini (en usko näin tapahtuvan – asenne jo alusta lähtien kohdillaan, haha!).

Tästä pääsemmekin some-tileihin. Listaan alle käyttämäni ja kerron muutamin sanoin, mitä ne minulle merkitsevät/miksi niitä käytän. Lista saattaa olla puutteellinen, mutta jos siitä jokin puuttuu niin tuskin käytän sitä.

Huom: jos tiedät, että minulla on jokin some-tili seuraavien lisäksi, niin saat toki mainita asiasta. Olen saattanut ihan rehellisesti unohtaa jonkin.


1. Facebook

Tärkeä yhtedenpitokanava ja hupsuttelupaikka ystävien kesken. Hyvin harvoin kommentoin (tai edes klikkailen tykkää-namiskaa) siellä mitään julkisissa ryhmissä. Muutamissa suljetuissa ryhmissä osallistun keskusteluun, mutta sekin on melko kausiluontoista.


2. Twitter

Olen laiska twiittaaja ja käytän Twitteriä satunnaisesti. Olen valinnut seurattavakseni mukavia tyyppejä ja aiheita, koska haluan pysytellä erossa somekohuista. Haluan fiidiini ensisijaisesti kirja-, taide-, luonto- ja patikointiaiheisia twiittejä ja näin tapahtuu. Toki poikkeuksia on, mutta en osallistu kohuihin tai muihin vääntöihin. Itse twiittaan lähinnä kuvia ja kerron lukemistani kirjoista ja jaan linkin blogiini.

Twitter-tilini: Eleina Whitebay


3. Blogit

Tämä lienee kaikille tuttu. Minulla on tällä hetkellä kaksi aktiivista blogia, mutta kummankaan suhteen en stressaile.

Toinen blogini: Mielibidee


4. YouTube

Musiikin kuunteluun ja muun kiinnostavan aineiston katseluun. En juurikaan seuraa vlogeja, katson niitä hyvin satunnaisesti ja harvoin. En lue kommentteja enkä kommentoi. Lataan joskus videon, mutta en yleensä listaa sitä.


5. GoodReads

Käytän lähinnä kirjojen listaamiseen ja lukemisteni seurantaan. Nopea, helppo ja kätevä.

Goodreads-tilini: Elina


6. Pinterest

En muista, milloin olen siellä viimeksi käynyt (no niin, menin tässä välissä kurkkaamaan vieläkö tunnukseni toimivat – toimivat ne). Visuaalisen ihmisen aarreaitta, jossa en ikinä kommentoi (enkä yleensä edes lue kommentteja, joita ei yleensä vissiin edes ole) – katselen ja “kerään” vain kuvia. Samalla kuuntelen kuulokkeilla musiikkia ja nautin visuaalisuudesta kaikilla asteillani. Pitääkin aktivoitua Pinterestin saralla taas!

Pinterest-tilini: Elina


7. Instagram

Tein testimielessä tilin, en ole käyttänyt sitä kertaakaan sen jälkeen. Insta on ainut syy, miksi joskus harkitsin älypuhelimen ostamista.


Eli eräs ISO asia, joka sulkee minut monesta somejutusta ulkopuolelle on juuri se, että minulla ei ole älypuhelinta (samalla se supistaa sitä tiedon määrää, jota algoritmit jatkuvasti keräävät käyttäjistään). Kyseessä on valinta: ollessani liikkeellä, en halua edes mahdollisuutta päästä nettiin, koska en koe tarvetta siihen. Olen silloin aistit avoimena ympäristölle ja annan ajatusten virrata rauhassa.

Laukussani on vakiovarusteena minikokoinen A to Z siltä varalta, että harhaudun tuntemattomille poluille. Julkinen liikenne kulkee (paitsi tube ei välttämättä), vaikka minä en aikatauluja tietäisikään. Sitä paitsi monilla pysäkeillä on nykyään taulut, joissa kerrotaan mikä dösä on tulossa ja milloin (preferoin dösää tuben kustannuksella). Ne pitävät melko hyvin paikkansa.

Minulla on laadukas pöytäkone ja suuri näyttö kuvien käsittelyä ja muuta taidetoimintaa varten. Käytän siis vain pöytäkonetta nettiasioissa. En omista edes tablettia. Kannettava minulla on, mutta käytän sitä ainoastaan matkoilla.

Mainokset: minulla on mainosesto selaimessani. Jos jotakin sivustoa ei voi selata mainoseston takia ja minulla on palava tarve päästä sivulle, käytän toista selainta johon en ole estoa asentanut.


Lähtötilanteeni on siis yllä mainittu. Palatkaamme kirjaan, josta olen lukenut esittelyn. Esittelyssä käytetään symbolisina esimerkkeinä kissoja ja koiria. Kiinnostava esittely.

En ole vielä varma, miten kirjasta kirjoittamisen toteutan. Kenties bloggaan kunkin luvun herättämät ajatukset erillisissä postauksissa tai sitten yhdistelen useamman argumentin. Lähtökohta on kaivella omaa napaa ja kenties keskustella/väitellä kirjan tekstin kanssa. Katsotaan, mitä tästä tulee.

maanantai 26. marraskuuta 2018

Pakkomielteestä toiseen

Kultakalat eivät ole koskaan kuuluneet kiinnostusteni top femmaan. Tai top kymppiin. Tai top kahteen- tai oikeastaan mihinkään kymppiin. Eivätpä ne juuri kiinnostaneet Mataichiakaan, kunnes eräästä syystä johtuen alkoivatkin kiinnostaa. Mataichin kiinnostus kasvoi pakkomielteeksi, minun kiinnostukseni uteliaisuudeksi joka tyydyttyi googlettelemalla ja lukemalla & katselemalla googletukseni tuotoksia.

Miksi höpisen kultakaloista ja kuka riivattu on Mataichi?


Kanoko Okamoto: A Riot of Goldfish
Hesperus 2010
Englannistanut J. Keith Vincent
S. 112
(Kirjaa ei käsittääkseni ainakaan toistaiseksi ole suomennettu)


Ennen kuin jatkamme Mataichin parissa, on tarpeen kertoa muutama sana itse kirjasta. A Riot of Goldfish sisältää kaksi Kanoko Okamoton (1889-1939) novellia, jotka molemmat liittyvät pakkomielteisiin. Nimenomaan miehen pakkomielteisiin, sillä molemmissa novelleissa keskiössä on mies ja hänen elämänsä ja ajatuksensa. Naiset eivät ole järin tärkeitä näissä novelleissa muuta kuin objekteina (lukuun ottamatta toisen novellin topakkaa tätiä), vaikka hienovaraista pyristelyä on aistittavissa.

Kanoko Okamoto keskittyy näissä novelleissa estetiikkaan ja taiteeseen - ja tekee sen  taiten! Olen hurmioitunut etenkin ensimmäisestä novellista, joka on kirjan nimikin: A Riot of Goldfish on täydellinen nimi novellille mutta sen ymmärtää vasta luettuaan novellin kokonaan (ja sitten tekeekin - tai minun teki, muiden mieli tekee mitä tekee - mieli hypähdellä ja nauraa ja hihittää ja huutaa in your face mutta ei oikeastaan pahantahtoisesti vaan suopeasti ja ymmärtäen mutta silti ehkä sormea heristäen).

Kirjan toinen novelli on nimeltään The Food Demon (alkuper. Shokuma 1941) , jossa Besshirō pakkomielteilee ruuan ja taiteen kanssa. Ruoka on oikeastaan vasta toinen valinta taidepuolen epäonnistuessa.  Besshirōsta tulee tyranni kunniankaipuussaan: hän kokee kuuluvansa ylempään luokkaan (periaatteessa kuuluukin) eikä viihdy alemmassa jossa on.

En aio The Food Demonia käsitellä tämän enempää, koska novelleista on vaikea kirjoittaa spoilaamatta niitä kokonaan. Pidin kuitenkin kovasti The Food Demonista, vaikka se ei yllä samalle tasolle kuin A Riot of Goldfish, joka räjäytti kohdallani potin. Ehkä mikään ei tunnukaan sen jälkeen miltään ja nämä novellit olisi pitänyt sijoittaa kirjaan toisinpäin.


A Riot of Goldfish (alkuper. Kingyo ryōran, 1937)

Mataichi on täydellisen kultakalan jalostamista pakkomielteisesti yrittävä kultakalakauppias eikä mikä tahansa sellainen, vaan äveriään Teizōn ”suojatti”, sillä juuri Teizō mahdollistaa hänen opiskelunsa liittyen kultakaloihin ja niiden jalostamiseen. Mutta on kuljettava ajassa taaksepäin ennen kuin voi palata kirjan alun epätoivoiseen nykyisyyteen.

Kultakala-altaiden kupeessa kohoaa kukkula, jossa vauras Teizō asuu tyttärenä Masakon kanssa. Mataichin ja Masakon polut risteävät lapsina lähinnä kiusaamisen kautta Mataichin ollessa kiusaaja. Varttuessaan poikasesta nuorukaiseksi kiusaaminen lakkaa ja tunne muuttuu toisenlaiseksi: ristiriitaiseksi – ja pakonomaiseksi - rakkaudeksi ja hiljaiseksi toiveeksi joskus naida maltillinen Masako.

It was something to do with her lack of personality. She was an unstoppable woman who simply blossomed like a beautiful butterfly. She overflowed with charm, and yet her charm was only of a physiological sort. (s. 19)

Mataichi tuntuu halveksivan persoonatonta Masakoa, mutta samalla haluaa hänet itselleen. Tunne kasvaa pakkomielteeksi vasta Mataichin lähdettyä opiskelemaan kultakalabisnestä toiseen kaupunkiin. Neljän vuoden poissaolon aikana pakkomielle kasvaa ja muuttaa muotoaan.

He was impatient to get back to his own ponds and create with his own hands even one dazzling goldfish that would resemble Masako. - - -  This was the only hope left in his life now. (s. 35)

A Riot of Goldfish on miljöö- ja tunnelmanovelli, jossa askarrellaan ajatuksilla ja tuntemuksilla, tunteilla. Miehen tunteilla. Naiset ovat lähinnä rekvisiittaa, jotka eivät teoillaan kapinoi vaan omaksuvat kiltisti yhteiskunnan heille asettaman roolinsa kiinnosti se sitten tai ei.

“I suppose I’m prettier than some, but I’m just a normal woman. In two or three years I’ll end up getting married and become a mother like anyone else.” (s. 16)

Kanoko Okamoto kirjoitti itsensä suosikikseni. Kaikki tässä novellissa on kohdillaan enkä voi olla miettimättä, miten paljon monitulkintaisempi ja -ulotteisempi se on, jos sen osaisi lukea alkuperäiskielellä. Vaan taitava on J. Keith Vincentin käännöskin ja hänen kirjoittamansa esittely kiinnostava. David Mitchellin alkusanoja en lukenut, koska … pälä pälä pälä ... sensuroin tekstin ja pidän perustelut omana asianani.

A Riot of Goldfish on novelli, josta olisi voinut siteerata noin puolet tekstistä: niin osuva ja ajatuksia nostattava se on. Tietenkään siteeratukset eivät välttämättä avaudu ilman kontekstiaan – ainakaan samoin kuin kontekstissaan.

Tässä silti vielä parit herkkupalat:

The true home of Masako and those dazzling goldfish lies in the other world, and they just poke their heads into the real world from time to time. (s. 25)

Was there anything about Masako that did not eventually lead back to goldfish. (s. 28.)

~~~


Kaksi novellia muodostaa minun maailmassani novellikokoelman ja täten sijoitan A Riot Of Goldfishin Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 25. Novellikokoelma.

torstai 22. marraskuuta 2018

Mitäpä jos vaan kuolisit ja kevyttä pohdintaa "lukuitsetunnosta"

Joidenkin kirjojen lukeminen pitää aloittaa useita kertoja ennen kuin niiden lukeminen kokonaan onnistuu. Tietenkin voisi suosiolla sivuuttaa koko kirjan, mutta jos itse tiedostaa ettei syy ole kirjassa, niin voipi kokeilla toiste uudelleen.

Tällainen keskeytyshistoria minulla oli Tetsuya Hondan Soul Cagen kanssa. Olen lainannut sen kirjastosta useita kertoja ja palauttanut yhtä monta kertaa saatuani luettua sitä vain pari sivua.

Juonipaljastus: Olen nyt saanut kirjan luettua kokonaan!

Olen miettinyt asiaa ja oikein hävettää kertoa syy, miksi kirja on aiemmin jäänyt aina kesken. Kerron silti: kirjan prologissa on hämäräperäinen minä-kertoja, joka vaihtuu pienieleisesti toiseen minä-kertojaan. Vaihdon kyllä huomaa, mutta olen häiriintyneesti takertunut siihen joka kerta ja jopa epäillyt älyäni. Olen pelännyt, etten tajua jotain oikein.

Pelko on ollut aivan turha ja nyt kirjan luettuani suorastaan naurattaa moinen. Mutta mutta, minulla on kausia kun minut valtaa ns. huono lukuitsetunto. Silloin minut yhtäkkiä valtaa eräänlainen pelko  kirjallisuutta kohtaan. Pelkään, ettei älyni riitä käsittelemään mitään hiemankaan erilaisempaa tai “vaikeampaa” kirjallisuutta (mitä Soul Cage ei edes ole), ja joskus paine sisälläni kasvaa niin suureksi, että menen ikään kuin lukkoon.

Joskus pelkään tulkitsevani tekstiä “väärin”, vaikka muistutan itselleni, että kukin lukija tulkitsee tavallaan ja minullakin on oikeus omaan tulkintaani ja se on aivan yhtä oikea kuin jonkun muun, vaikka olisikin erilainen.

Toisinaan kirjoja jää tietenkin kesken ihan vain siksi, että aika väärä (juuri jätin kesken sopivampaa lukufiilistä odottelemaan Zinzi Clemmonsin What We Lose -kirjan) tai kyseinen aihe (joka kiinnostaa) ei juuri sillä hetkellä jaksa puhutella. Tietenkin jotkin kirjat jäävät kesken, koska ne eivät nappaa ollenkaan.



Mutta kuten jo paljastin, olen nyt lukenut Tetsuya Hondan Soul Cagen ja ymmärtänyt vaikeuksitta lukemani. Kyseessä on ns. Reiko Himekawa -sarjan toinen osa (ensimmäisen osan, The Silent Dead, luin toukokuussa), joka on tunnelmaltaan huomattavasti kevyempi kuin edeltäjänsä.

The Silent Dead on melko (mies)sovinistinen, mikä tietenkin on ymmärrettävää kyseisessä kulttuurissa ja työympäristössä. The Silent Dead avaa Reikon persoonaa, menneisyyttä ja henkilökohtaista elämää ja siihen ja muihinkin kys. Kirjan tapahtumiin on viittauksia tässä kakkososassa, jossa ei noin muuten Reikon siviilielämää ja persoonaa puida. Lisäksi Soul Cagen henkilögalleria (ja tietenkin henkilöiden väliset jännitteet) on poliisien ja tutkijoiden osalta melko sama kuin ensimmäisessä osassa.

Nyt tutkitaan irtisahatun käden ja läheisestä joesta löytyneen torson kohtaloa. Tutkimukset osoittavat, että ne kuuluvat samalle henkilölle, mutta motiivi on hakusessa.

Tapausta ryhtyy tutkimaan ryhmänjohtaja Reiko Himekawa (tiimeineen) “arkkivihollisensa” Mamoru Kusakan (tiimeineen) kanssa. Reikon ja Kusakan välejä ei oikein voi ymmärtää, ellei ole lukenut ensimmäistä osaa. Kusaka jäi melko etäiseksi ensimmäisessä osassa, mutta tässä Soul Cagessa hänen persoonansa valottuu. Varsin mielenkiintoista!

Pääpaino on kuitenkin koko ajan murhan selvittelyssä eli kyseessä ei ole mikään ihmissuhdetrilleri, vaan virtaviivainen dekkari. Otaksuisin, että perinteisten dekkareiden ystävät saattaisivat näistä pitää. Väkivaltaa on, mutta melko vähän eikä se ole tarkoitushakuista.

Harmi, ettei tätä sarjaa ainakaan toistaiseksi ole enemmän englannistettu (eikä tietenkään suomennettu). Pidin tästä kovasti kuten yleisestikin japanilaisista dekkareista ja trillereistä. Ovat mielestäni yleisesti ottaen kiinnostavampia kuin vaikkapa eurooppalaiset vastaavat.

Kirjan tiedot:

Tetsuya Honda: Soul Cage
Alkuper.  ソウルケイジ 2007
Titan Books 2017
Englannistanut Giles Murray
S. 428

Ps. Kun kerran tuossa yllä ymmärryksestä oli puhe, niin mainittakoon etten ymmärrä kirjan nimen merkitystä. Että miten se liittyy itse tarinaan, jää hämäräksi. Jos minun pitäisi äkkiseltään keksiä uusi nimi kirjalle, heittäisin vaikkapa Isältä pojalle. Tai olkaa hyvä ja tappakaa itsenne.