Reissutiedote

Mainitsin toukokuussa lähteväni patikkareissulle järville: se reissu starttaa huomenna aikaisin aamulla vuorka-auton noutamisella. Sitten vain kamat (joita en ole vielä pakannut, hmm) autoon ja prum (mies ajaa, minulla ei ole ajokorttia).

Emme aja kuitenkaan suoraan järville, vaan heitämme matkalla parin tunnin lenkin Cotswoldissa ja siitä jatkamme Derbyyn, jossa vietämme pari yötä. Nimittän sunnuntaina heitämme Peak Districtillä ekan kunnon patikan, jonka pituus on seitsemisen tuntia (vuoristossa ja kukkulaisilla alueilla ei ole mielekästä käyttää maileja tai kilometrjeä mittarina, vaan nimenomaan aikaa koska patikointi rinteillä on eri asia kuin tasamaastossa – 20 kilsaa vuorilla on täysin eri asia kuin 20 kilsaa tasaisella).

Maanantaina hurautamme sitten järville, jossa yövymme eri paikoissa tehden päiväpatikoita. Vaikka olemme olleet useita kertoa järvillä, on Englannin korkein huippu Scaffel Pike silti vielä valloittamatta. Se puute korjaantuu tällä reissulla.

Jokunen saattaa muistaa minun maininneen korkeanpaikankammostani. Se aktivoituu vain tieyissä paikoissa: minulle vaikeita ovat muun muassa hyvin aukeat ja jyrkät rinteet. Sellaisia ei kuitenkaan voi välttää, joten pakko vain jatkaa siedättämistä, jos haluaa vuorilla patikoida.

Siedätyshoitoa onkin odotettavissa: nimittäin olen luvannut suorittaa jommankumman Via Ferratan. Siinä voi turvallisessa ympäristössä kasvattaa itseluottamusta ja kehonhallintaa. Tosin korkeanpaikankammoni ei johdu näistä tekijöistä, vaan sitä (kammoa) ei voi selittää: keho vain jäykistyy ja menee lukkoon, kun tarpeeksi kammottaa. Mitään patikkaa en ole silti toistaiseksi jättänyt kesken tämän takia, vaan olen aina saanut raahattua itseni eteenpäin.

Toivon, että pakottamalla itseni toimimaan Ferratalla kammoni kanssa, se siedättää minua toimimaan tiukoissa paikoissa patikoillakin. Mahdollista tietenkin on, että jähmetyn radalla enkä saa sitä suoritettua, mutta en oikeastaan usko siihen, koska olen melko sisukas: jos päätän, että menen radan, minähän menen sen vaikka polvet löisivät loukkua ja itku tulisi.

Kolmeksi viikoksi siis kaikkea kivaa luvassa. Pari lepopäivääkin siihen mahtuu eli rennompaa liikuntaa kuin patikointia. En ole makoilja eli jos lähden reissuun, niin ei kiinnosta maata rannoilla tai kökkiä yhdessä paikassa. Haluan tehdä ja nähdä ja kokea. Paitsi Suomessa, jossa voin maata mökillä useita viikkoja reporankana ja lueskella. Tosin sielläkin kyllä käyn yleensä lenkeillä. Jos jaksan.

Blogi vaikenee kolmeksi viikoksi, sillä en usko että ehdin tai edes jaksan päivittää reissun aikana. Eikä se kaikissa paikoissa edes ole mahdollista, kun ei ole välttis koko nettiä. Ihanaa!

Mukavaa kesän jatkoa!

Varusteita

Minimiete: Soulin murhaajapoika

Aasia kiinnostaa, myös muut maat kuin Japani. Tämän You-Jeong Jeongin romaanin The Good Son (Little Brown 2018, englannistanut Chi-Young Kim, s. 309) otin lukuuni nimenomaan maansa, jota se edustaa perusteella.

Kyseessä on trilleri, jossa lopulta on melko vähän sellaista kulttuurista kosketuspintaa, joka minua kiinnostaa. Tietenkin pelkästään miljöö (Etelä-Korea) on mielenkiintoinen ja pääsi taas karttoja tutkimaan ja lentelemään nojatuolilla eli sängyllä.

Kirjan kertoja on Yu-Jin, joka herää voimakkaaseen veren aromiin ja havaitsee olevansa kauttaaltaan verinen. Syyllinen verenvuotoonkin löytyy pian ja se on oma äiti. Tämä ei ole spoileri, vaan asia paljastuu pian kirjan alussa. Muutenkaan tämä kirja ei ole tyyliltään, kuka teki ja mitä, vaan enemmänkin miksi.

Ihan kiintoisa tarina, mutta kirja ei oikeastaan ole järin yllätyksellinen missään suhteessa. Silti luin sitä suorastaan ahmimalla: kirja on helppo- ja nopealukuinen eli melko kevyt ja kulkee jouhevasti. Olisin kaivannut sitä psykologista syvyyttä, mutta aika pintakellunnalla mentiin.

Ihan luettava kirja kuitenkin, ei kaduta että luin enkä kokenut aikani menevän hukkaan. Kirjan takakannen voi lukea vaikkappa Goodreadsista, kas tässä suora linkki.

Horoskooppimurhat Tokiossa

The Tokyo Zodiac Murders on puhdasverinen rikospähkinä, joka kutsuu lukijan mukaan ratkaisemaan murhia, joita on yhteensä seitsemän. Murhat liittyvät toisiinsa, sillä kaikki murhatut ovat sukua keskenään.

Soji Shimada: The Tokyo Zodiac Murders
alkuper. Senseijutsu Satsujiniken 1981
Pushkin Vertigo 2013 (ensimmäinen enkkupainos 2004)
S. 316
Kirjaa ei ole suomennettu


Tokio 1936. Erakkoluonteinen taiteilija Heikitchi Umezawa läydetään studiostaan kuolleena eikä kyseessä ole itsemurha. Omituisen tapauksesta tekee se, että ovi on lukittu sisältäpäin. Umezawa jättää jälkeensä ”testamentin”, jossa hän muun muassa kertoo, miten aikoo luoda Azothin. Azothin luominen vaatii viiden naisen murhaamisen ja heiltä tiettyjen ruumiinosien ottamisen Azothin rakentamista varten. Näin tapahtuukin, juuri niin kuin ”testamentissa” lukee.

Aika kuluu eikä murhaajaa koskaan löydetä.

Tokio 1979. Vielä yli neljänkymmenen vuoden jälkeen tapaus puhuttaa. Murhia on tässä välissä yrittänyt ratkoa yksi jos toinenkin, tuloksetta. Tapaus kiinnostaa myös kuvittaja ja amatöörietsivä Kazumi Ishiokaa, joka innostuu uudelleen murhan selvittämisestä saatuaan sattumalta uutta tietoa murhiin liittyen vieraillessaan ystävänsä luona. Ystävä on astrologi ja ennustaja nimeltään Kiyoshi Mitarai.

Murhat käydään läpi perinpohjaisesti (horoskooppimerkeillä on niissä tärkeä osuus: siitä kirjan nimi) ja siinä sivussa paljastuu monenlaisia ihmiskohtaloita. Muodostuu hyvin rikas ja yksityiskohtainen kokonaisuus, jonka perusteella murhien pitäisi olla ratkaistavissa. Kirjailija itse saapuu paikalle sivulla 231 ilmoittamaan, että lukijalla on nyt kaikki johtolangat käsissään ja niiden perusteella murhat on ratkaistavissa.

Minusta ei olisi etsiväksi: sain ratkaistua murhat vasta sivulla 269 ja veikkaan, että siinä vaiheessa moni muukin ne kykenee ratkaisemaan, ellei jo aiemmin ole.

The Tokyo Zodiac Murders on hyvin perinteinen arvoitus/mysteeridekkari, jossa ei oikeastaan millään muulla ole merkitystä kuin itse murhien ratkaisemisella. Olisin mielelläni tutustunut paremmin Ishiokaan Ja Mitaraihin, sillä heidän ystävyyssuhteensa on kiehtova – samoin heidän persoonistaan olisi voinut kasvaa vaikka mitä. Mutta se ei ole kirjan pointti eikä oleellista muutenkaan.

En täysin innostu näin selkeästi rikospähkinämäisistä kirjoista enkä ehkä olisi lukenut tätä juuri nyt, jos olisin tiennyt, millainen tämä kirja on. Onneksi en tiennyt. Tokyo Zodiac on hyvin koukuttava ja sisältää runsaasti kaikkea kiinnostavaa ”sälää”, vaikka joissakin kohdin jankkaaminen/toisteisuus hieman rasitti.


Brutaalisuusmittari: 1/3 Jostain syystä oletin, että tämä olisi erityisen brutaali kirja, koska murhat ovat melko raakoja. No ei ole eli herkimmätkin voivat tähän tarttua.

Minimiete: Aktivistin ajatuksia

Aktivisteja tarvitaan. Mikään ei koskaan muutu, jos ei edes yritetä. Jos ei kukaan uskalla nousta seisomaan muiden istuessa hiljaa. Arvostan aktivisteja (toki valikoiden) ja ihailen heidän rohkeuttaan.

Maria Alyokhina: Riot Days
Allen Lane 2017
Kirja on alun perin kirjoitettu venäjäksi, mutta Alyokhina on saanut apua sen kääntämiseen englanniksi, spesifeja henkilöitä ei mainita paitsi joku Emily. Kirjassa on kuvia, jotka on piirtänyt Alyokhinan poika.
S. 195


I protest whenever I can, wherever I need to. That’s my nature. I need to protest.

Alyokhina on venäläinen poliittinen aktivisti, jonka protestointi lopulta vie vankilaan. Muutama minuutti kirkossa 21.2. 2012 maksaa usean vuoden lusimisen vankilassa. Punk Prayerin, joka johti tuomioon, voi katsoa Youtubesta, kas tässä suora linkki.

Muistelmateoksessaan Riot Days Alyokhina kertoo, miten Pussy Riot päätyi protestoimaan ortodoksikirkkoon ja siihen valmistautumisesta. Pääpaino on kuitenkin tapahtumissa sen jälkeen.

Väljästi ja tehokeinomaisen toisteisesti kirjoitettu mosaiikkimainen teos avaa yllättävän hyvin aktivistin ajatusmaailmaa ja asennetta. Alyokhina jatkaa aktivismiaan vankilassa saaden vankien oloja parannettua.

Epäilin, miten näin “hajanaiseen” teokseen voi mahtua syvällisesti asiaa, mutta hyvin on onnistuttu. Sanojen paljous ei ole tae siitä, että on paljon sanottavaa. Joskus voi sanoa paljon hieman niukemmallakin määrällä ja sen tämä teos todellakin tekee ollen samalla yllättävän mukaansatempaava.

Kirjan sivulieve.

Eläimen ihmiset

Animal’s people on fiktiivinen romaani, johon idea on syntynyt todellisesta katastrofista Intian Bhopalissa 1984. Amerikkalaisomistuksessa olevassa kemikaalitehtaassa tapahtuu kaasuvuoto. Kyseessä on erittäin myrkyllinen kaasu, joka tappaa useita tuhansia paikallisia ja vammauttaa vielä useampia puhumattakaa siitä, millaisia pitkäkestoisia vaikutuksia päästöille altistumisesta voi aiheutua.

Sinhan kirjaa ymmärtää paremmin, jos tietää perusasiat Bhopalin tragediasta. Ne voipi lukea vaikkapa Wikipediasta. Sinha itse kirjoittaa Guardianissa, että vaikka hän sijoitti kirjansa tapahtumat juuri Intiaan (kuvitteelliseen Khaufpurin kaupunkiin) ja yhtäläisyyksiä Phobaliin on, se voisi periaatteessa kuitenkin kertoa lähes mistä tahansa vastaavasta tehdaspäästökatastrofista (lähes) missä tahansa päin maailmaa (kun ihmiset on hylätty katastrofin jälkeen). Sanoma on melko selvä: rikas (vierasmaalainen) yritys poistuu paikalta ja jättää uhrit – ja saastuneen ympäristön - oman onnensa nojaan.

Indra Sinha: Animal’s People
Simon & Schuster 2007
S. 374


"I used to be human once. So I'm told. I don't remember it myself, but people who knew me when I was small say I walked on two feet, just like a human being..."


Näin kertoo Animal, jonka kehossa korkeimmalla sijaitsee pään sijasta perse. Animalin selkäranka alkaa vääristyä hänen ollessaan pieni, eikä hän edes muista aikaa jolloin käveli selkä suorana kahdella jalalla. Hän ei myöskään muista vanhempiaan eikä oikeaa nimeään: hän ristii itsensä Animaliksi, koska ei pidä itseään ihmisenä.

Kuten voimme arvata, Animalin epämuodostuneisuus johtuu paikallisen kemikaalitehtaan myrkkypäästöistä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen Khaufpuriin ja erityisesti sen slummeihin ja köyhiin alueisiin, joissa kukin yrittää pärjätä parhaansa mukaan. Päästöistä on aikaa jo vuosikymmeniä, mutta oikeutta – saati hoitoa, korvauksia jne. - uhreille ei edelleenkään ole myönnetty. Zafar-nimisen aktivistin johdolla oikeutta yritetään edelleen saada, mutta se on vaikeaa koska paikalliset poliitikotkin ovat korruptoituneita.

Kun Khaufpuriin saapuu yhdysvaltalainen lääkäri Elli Barber, olisi monen vihdoinkin mahdollista saada kipeästi tarvitsemaansa hoitoa. Ellin klinikka on avoin kaikille eikä maksua peritä. Animalin mieleen juolahtaa mahdollisuus suorasta selästä: jos vain kävelisi kuin ihmiset, hän voittaisi Nishan rakkauden. Ja tämä on oikeastaan se syy, miksi Animal lopulta tarttuu nauhuriin ja alkaa kertoa tarinaansa kasetille.

Salaam jarnalis, it’s me, Animal, I’m talking to the tape. Not the one you gave. That one no longer works, rain got at it, black lumps are possibly scorpion-shit...

Palataan kirjan alkuun, jossa Chunaram houkuttelee Animalia kertomaan tarinansa journalistille. Animal on tarinoinut ennenkin, mutta touhu tympii. Ja kuka vittu edes on Chunaram, mietit sinä nyt. Chunaram on paikallinen, joka haalii ulkomaalaisia värväämään itseään milloin mihinkin toimeen. Rahaa rahaa rahaa, sitä tarvitaan. Yhteisöllisyys on eräänlaista symbioosia, mutta ehkä eniten välittämistä brutaalin kuoren ja ilmaisun alla. Siellä missä eletään eläimen lailla, kukoistaa inhimillisyys ihan toisella tavalla ja tasolla. Se avautuu lukijalle kirjan edetessä.

Tätä kirjaa ei voi tiivistää muutamaan kappaleeseen eikä edes kymmeneen tai pariinkymmeneen. Tämä on kirja, joka pitää itse kokea, sillä niin rikas ja monivivahteinen se on eikä vähiten kielensä takia. Pelkästään kirjan kerronta on aivan omaa luokkaansa, ihan toisesta maailmasta niin kuin Animal ja muutkin kirjan henkilöhahmot. Voit laskea pikkurillisi, sitä ei tarvitse koukistaa teetä siemaillessa. Itse asiassa sen voi vaikka leikata irti, jos joku maksaa viihdearvosta.

Hypätään keskelle kirjaa ja Ellin klinikalle, jota vaivaa heti alkuunsa potilaskato. Ilmainen apu olisi tarpeen, mutta on epäselvää millaisia jauhoja Ellin pussissa on. Ettei vain olisi Kampanin kätyri haalimassa tietoa, jota vääristellä. Ei voi mennä ei voi mennä, sanoo Zafar-aktivistimme joka muuten seurustelee Nishan kanssa ja se tietenkin repii Animalin sydänriepua, mutta toivoa silti voi ja tarkkailla ja stalkata ja kaikenlaista muutakin.

Kuulostaako runsaalta? Varmaan kuulostaa enkä edes maininnut Ma Francaa sun muita. Tosin juonta tässä kirjassa on nimeksi, vaan onpa kuitenkin mutta hyvin hitaasti kytevää ja raahustaen etenevää. Mitä väliä, tämä kirja on suurempi kuin mikään juoni ja kun sen lopussa ymmärtää, se tuntuu vielä suuremmalta.

En väitä, että joka hetki nautin kirjan kielestä, joka on ajoittain suoraan sanottuna haastavaa vaikkakaan ei vaikeaa. Hyvin poikkeuksellista kieltä ja kuitenkin selkeää. Jos et ollenkaan kestä brutaalia kielenkäyttöä (Animal on varsin rääväsuinen kertoja), niin enpä ehdota tähän tarttumaan. Tai toisaalta voisi kyllä tehdä hyvää tarttuakin. Karaistu vähän.

Animal on henkilönä (myös) raivostuttava (en tosin osannut raivostua, vaikka pyörittelin silmiäni) eikä hänen kaikkia moraalisesti arveluttavia tekojaan voi perustella millään tavalla ja ehkä kuitenkin voi. Koska mikäs minä olen tuomitsemaan, jos joku muu on armollinen ja suopea, ymmärtää ja antaa anteeksi. Sellaista sydämen suuruutta on vaikea käsitellä – myös ja erityisesti Animalin. Tämä onkin ennen kaikkea kirja ihmisyydestä ja inhimillisyydestä, ystävyydestä ja välittämisestä. Ja aiheestaan huolimatta se ei murskaa lukijaa alleen - kiitos kirjan tyylin.


Animal’s People on täydellisesti hallittu kaaos, en voi kuin ihailla Indra Sinhan taitavuutta. Muuten, Khaufpurilla on nettisivut. Moikka.

Laukkukirja: The Great Catsby

Laukkukirjaa luetaan, kun ollaan liikenteessä eikä välttämättä ole aikaa ja tilaisuuksia lukea pitkiä pätkiä kerrallaan. Se asettaa laukkukirjalle tiettyjä vaatimuksia. Tässä muutamia omia kriteerejäni laukkukirjalle:

- lyhyet kappaleet/luvut
- lukuystävällinen fontti
- kevyt
- pienikokoinen
- pokkari tai ohut kovis
- aihe sellainen, että sitä voi lukea pätkissä
- ei älyllisesti kovin vaativa
- koukuttava/kiinnostava

Onko sinulla ns. laukkukirjaa vai luetko samaa, mitä muutenkin tai et kenties ollenkaan ”ulkomaailmassa”? Joskus minulla kulkee kyllä mukana varsinainen romaanikin, jos se on sellainen jota voi lukea missä tahansa. Leïla Slimanin Lullaby oli sellainen, jota kuljetin päiväsaikaankin mukanani, koska se soveltuu luettavaksi pätkissä ja myös kävellessä.

Eliza Garrettin The Great Catsby (Wildfire 2017, kuvitus Martin Hargreaves) on erinomainen laukkukirjaksi: vain vasemmalla sivulla on tekstiä, oikealla ihastuttava kuvitus, joka on ehdottomasti kirjan paras anti ja tekee siitä ylellisen.

Klassikkotietoinen lukija voi arvata, mikä on The Great Catsbyn kirjan esikuva (tietenkin F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsby). Catsby on kissaversio Gatsbysta. Ei mitenkään järin omaperäinen, vaan lähinnä pikakelaus esikuvastaan. Oletin, että kirja on parodia tai muu huumoripainotteinen ja persoonallinen kissapläjäys, mutta väärin oletettu.

Tähän Classic Tails -sarjaan kuuluu useampi kirjanen, jotka lukenen jossain vaiheessa. Nimenomaan kuvitus kiehtoo ja näiden kirjojen kokonaiskauneus.

En ole muuten lukenut The Great Gatsbya, mutta sen pohjalta tehdyn elokuvan olen katsonut. Pitäisi kaiketi kirjakin lukea, koska se tuntuu jakavan melko paljon mielipiteitä. Kiinnostaisi muodostaa oma mielipide.

~~~

Nyt olisi taas laukussani tilaa kirjalle, joten täytyy penkoa hyllyjä ja etsiä sieltä sopivia ehdokkaita. Vääntänen laukkukirjoista vielä toisen postauksen jossain vaiheessa. Tarkoitus olisi myös penkoa hyllystä siellä ikuisuuden maanneita kirjoja (ja esitellä ne täällä), jotka pitää vihdoin ottaa lukuun. Olen viime aikoina tonkinut hyllyjäni ja lukenut peräti kaksi sinne unohtunutta kirjaa, jotka piti silloin yli viisi vuotta sitten ihan innosta soikeana lukea heti. Kuulostaa varmaan tutulta.

Partiointia Moskovassa

Fantasia kiinnostaa, mutta jostain syystä tulee hyvin vähän luettua kyseisen genren kirjoja ja silloinkin kyseessä on nähtävästi aina dystopia. Niin nytkin.

Sergei Lukyanenko: The Night Watch
alkuper. Ночной дозор 2004
William Heinemann 2006
Venäjästä englannistanut Andrew Blomfield
S. 489


Luin Lukyanenkon trilogiasta (joka ei olekaan trilogia, vaan osia on kuusi) joskus jostain blogista. En enää muista mistä, mutta kirjasarja syöpyi mieleeni ja ostin innoissani koko trilogian omakseni, kun se osui eteeni charity shopissa tarkoituksenani lukea kirjat asap. Tämä tapahtui marraskuussa 2013* ja nyt vihdoin olen lukenut ensimmäisen osan eli The Night Watchin (suom. Yöpartio).

Alkuastelmaa voi pitää melko perinteisenä: hyvä ja paha – light and dark – vastakkain. Tavallisten ihmisten joukossa liikkuu näitä hyvän tai pahan alamaisia, joilla on yliluonnollisia voimia. Heitä kutsutaan kirjassa nimellä ”Other” ja hei voivat olla noitia, vampyyreita, ihmissusia jne. Kukin ”Muu” palvelee joko valoa tai pimeyttä, mutta yhteinen missio on säilyttää hyvän ja pahan tasapaino ja siten turvata tavallisten ihmisten elämä.

Minulle nuo yllämainitut fantasiamaailman hahmot (vampyyrit sun muut) ovat tuttuja lähinnä Charlain Harrisin Sookie-kirjoista, mistä olikin minulle etua tätä kirjaa lukiessa. Lukyanenko ei nimittäin pahemmin selittele yleisesti tunnettujen hahmojen ominaisuuksia tai tiettyjä käyttäytymiskoodistoja kuin ohimennen. Oletus on, että lukija tietää, mistä on kyse ja varmaan moni tietääkin, mutta jos genre ei ole tuttu, niin saattaa olla hankalampaa.

Kirja on jaettu kolmeen tarinaan, joissa kussakin kertojana on Anton, jolla taikavoimia. Anton edustaa valoa ja tämä kirja kertoo yöpartiosta, joka valvoo pimeyden voimia ja nimenomaan sitä, ettei niitä käytetä väärin. Nämä kolme tarinaa ovat periaatteessa erillisiä kokonaisuuksia, mutta selkeästi ne johtavat tiettyyn lopputulokseen (ja ovat muutenkin jatkumoa), johon kirja kokonaisuudessaan lukijaa valmistaa. Taiten rakennettu ja kuvattu, joten mielenkiinto pysyy yllä.

Vaikka kirjan asetelma on jopa mustavalkoisena (hyvä ja paha taas vastakkain!), niin kirja itsessään on kaikkea muuta. Ei pahuus eikä hyvyys ole niin yksiselitteistä, ihminen (tai siis ”muu”) ei ole niin yksiselitteinen. Antonin ajatusten ja puheenvuorojen suodattamana kirja sisältää yllättävän paljon moraalista pohdintaa. Anton on tietyssä mielessä katkera ja turhautunut, mutta niin helposti käy, kun ei täysin voi vastata omasta elämästään, vaan sitä ohjaillaan ulkopuolelta.

Pidin tästä kirjasta ja imaistuin Moskovan katujen pyörteisiin ja rinnakkaistodellisuuteen (kutstutaan nimellä twilight). Kompurointia aiheutti ainoastaan kieli: käännös on ajoittain omituinen ja jopa hieman sekava (ei niin sekava, että olisin pudonnut kärryiltä: piti vain lukea jotkin kohdat useaan otteeseen).

Lauseiden päättyminen todella usein kolmeen pisteeseen myös ärsytti ja kyseessä ei tosiaankaan ole muutama kerta, vaan lähes joka sivulla on useita sellaisia lauseita. Oli hieman vaikea toisinaan ymmärtää, mitä siinä haluttiin nyt oikeasti sanoa. Kyseessä lienee käännöksen kömpelyys. Olen selaillut seuraavaa osaa, The Day Watchia, ja se näyttää tässä suhteessa ”siistimmältä”, vaikka kyllä sielläkin kolmea pistettä esiintyy, vaan huomattavasti maltillisemmin kuitenkin.

Kirjoja on siis yhteensä kuusi, alla kaikki osat (suluissa suomennosnimi). En tiedä aionko lukea muuta kuin nuo kolme ensimmäistä. Jos kerran kyseessä alun perin on trilogia, niin lukemisen voinee päättää kolmoseenkin. Mutta katsotaanpa nyt ensin, miten toinen ja kolmas osa uppoavat. Ne aion kuitenkin lukea.

1. The Night Watch (Yöpartio)
2. The Day Watch (Päiväpartio)
3. The Twilight Watch (Hömörön partio)
4. The Last Watch (Viimeinen partio)
5. The New Watch (Uusi partio)
6. The Sixth Watch - en tiedä onko suomennettu


Päiväpartion takakannen voit lukea suomeksi täältä Goodreadsin sivulta. Se kertoo juonesta enemmän. Tämä on hyvin runsas kirja kaikin puolin: se sisältää useita mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja kohtauksia.


*Tapanani oli aiemmin kirjata ostamani kirjat  heti Goodreadsiin, josta saatoin kätevästi tarkistella mitä kirjoja minulla jo on. Sittemmin tuo tapa on jäänyt, mutta pitäisi elvyttää se uudelleen. Kirjoja on sen verran paljon, että on vaikea muistaa, mitä jo omistan. Olen muutaman tuplaostoksen tehnyt, kun muisti on pettänyt.


Kirjasta on blogannut muun muassa Taikakirjaimet, Sallan Lukupäiväkirja ja Oksan hyllyltä.