keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Äidin salattu elämä


Joskus sitä tulee lukeneeksi kirjan, joka on ihan hyvä, mutta kun siitä sitten ajattelee kertovansa jotain, ei tule juuri mitään sanottavaa mieleen. Elisa Lodaton An Unremarkable Body on tällainen kirja: ihan hyvä, mutta siinäpä se.

Tai no, kenties merkittävin mainitsemisen arvoinen asia on Lodaton kaunis kieli, joka synnyttää kirjaan hieman melankoisen – ei silti synkän - mutta pohtivan tunnelman. Kirja käsittelee Lauran äidin äkillistä kuolemaa ja sen aiheuttamaa surua. Äiti tuntuu mysteeriltä, kuka hän oikeastaan edes oli? Lapsuudesta mieleen jääneet yksittäiset kohtaukset avautuvat Lauralle nyt kolmekymppisenä eri tavalla kuin lapsena.

Ymmärtääkseen äitiään pitää tutustua tarkemmin hänen menneisyyteensä ja niin Laura tekee. Suru kourii ja myllää sisuksissa ja omaa elämääkin pitäisi elää. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Lontooseen ja osa mainituista paikoista on minulle erityisen tuttuja.

Lukuja ei ole numeroitu, vaan uusi luku alkaa otteella kuolinsyyntutkintaraportista.

”The Stomach contained porridge-like material. There was a scar to the lower abdomen consistent with caesarean section. The lower urinary tract and genital organs were otherwise unremarkable.”

Miten mikäkin naarmu tai arpi on syntynyt? Laura tietää ja unohtuu muistoihinsa. Kirja alkaakin räväkästi kuvauksella siitä, miten äidin niskassa oleva arpi on syntynyt. Siinä samalla paljastuu heti jotain muutakin. Esimerkiksi se, että äidin ja isän avioliitto oli jo tuolloin kuralla. Taustalla väijyy klassinen isä vaihtoi nuorempaan -kuvio. Mutta kuten kuvioilla on usein tapana, ne näyttävät toiselaisilta, jos niitä katsoo eri kulmasta.


Kirjan tiedot:

Elisa Lodato: An Unremarkable Body
Weidenfeld&Nicolson 2017
S. 271

perjantai 15. helmikuuta 2019

Äitini on psykopaatti

Olivia Raynen nimi oletettavasti ei ole Olivia Rayne ymmärrettävistä syistä. Vaikka hän lopulta sai katkaistua narut, joilla hänen psykopaatti-äitinsä häntä liikutteli kuin marionettiä, on äiti silti olemassa ja silloin tällöin antaa elonmerkin itsestään.



Olivia Rayne & S.M. Nelson: My Mother, the Psychopath
Growing up in the shadow of a monster
Ebury Press 2019
S.320

Olivia (nyt 27-vuotias) on britti-isänsä ja ranskalaisen Josephine-äitinsä ainokainen. Kuten kirja nimi jo vihjaakin, Olivia kertoo muistelmissaan suhteenstaan äitiinsä ja siitä, millaista on kasvaa psykopaatin "hellässä" huomassa.

Siinä oppii itsekin itsekin pelaamaan, koska selviytyäkseen on pakko lopulta nitistää omat tunteet ja murtua. Äiti harjoittaa hajota ja hallitse -tyyliä, jonka kaavan Olivia melko pian oppii, mutta josta ei niin vain irrottauduta, sillä lapsen rakkaus vanhempaansa on voimakas. Lapsi haluaa ja jaksaa toivoa muutosta, uskoa parasta, lakaista pahan pois. Äiti on muuttunut, nyt äiti oikeasti rakastaa. 

Mutta ei psykopaatti kykene sellaiseen tunteeseen.

Tämä ei ole mikään nyyhkytarina, vaan pohtiva ja rohkea muistelmateos, jota lukiessa tekee mieli nyppiä ihokarvat yksitellen irti: niin turhauttavaa! Niin turhauttavaa nähdä saman kaavan toistuvan ja toistuvan (etenkin sitten kun Olivia on jo hieman vanhempi), hamsteri juoksupyörässään ei vain pääse pois. Ja mihinkä lapsi nyt pääsisikään ilman tukea ja apua.

Isä, Clive, on melko lailla menetetty tapaus. Hän varmasti rakastaa tytärtään ja joskus jaksaa nousta Josephinen hullutuksia vastaan vain tullakseen lakaistuksi syrjään. Lopulta Clive ei jaksa edes yrittää: hän on jumissa Josephinen tossun alla eikä sieltä voi muuta kuin tarkkailla, miten Oliviaa riepotellaan. Isä asuu tapetissa, tarkkailee, muuttuu olemattomaksi.

Olivia itse mainitsee kirjassaan, että hänen on vaikeampi ymmärtää isäänsä kuin äitiänsä. Toisaalta Clive – vaikka aikuinen onkin – on saman hallinnan alaisena kuin Olivia, mutta voimaton sitä vastustamaan. Clive jopa lopulta katkaisee välit omaan sukuunsa, koska Josephine niin määrää.

Kaikelle, mitä Josephine tekee, on syynsä. Kaikki nuo syyt liittyvät valtaan, hallitsemiseen ja omistamiseen, vaikka ne onkin naamioutu muka rakkaudeksi ja välittämiseksi. Josephine hallitsee ja hajottaa Olivian seurustelusuhteetkin, kun kyllästyy niihin. Mikään Olivian elämässä ei ole hänen omaansa.

Kunnes on. Oman elämänsä johtajaksi nouseminen on raskas tie, mutta lopulta Olivia asettuu valtaistuimelle ja kohottaa valtikan vapisevin käsin. Hän on vapaa.

Kukin kirjan luku on nimetty jonkin psykopaattisen piirteen/oireen mukaan. Kyseinen piirre sitten korostuu kussakin luvussa enemmän tai vähemmän. Rakenne on kiinnostava ja koukuttava. Kirja etenee melko kronologisesti sisältäen sirpalemaisia muistoja ja yksittäisiä kohtauksia. Psykopatiasta ja ihmismielen kuvauksesta kiinnostuneille tämä on ihan must read. Itse pidin tästä kovasti, jos nyt tällaisen kirjan kohdalla on sopivaa niin sanoa.

Olivian motiivi kirjan kirjoittamiseen ei muuten ole mikään säälinkerjuu tai vastaava. Hän haluaa kertoa tarinansa antaakseen tukensa mahdollisesti muille samassa tilanteessa oleville tai olleille ja myös valaa uskoa: on mahdollista selviytyä eikä menneen tarvitse määrittää nykyisyyttä.

~~~

Inhoamani Daily Mail on kirjoittanut kirjasta jutun, jossa paljastetaan yksityiskohtia. Sinne vaan lukemaan, jos kiinnostaa. Itse en jaksanut kuin silmäillä jutun ja havaitsin, että siinä on virhe heti ingressissä. Tämä kirja ei suinkaan ole ENSIMMÄINEN kerta, kun Olivia kertoo tarinansa. Tämä kirja nimittäin sai alkunsa lehtieartikkelin (jonka kirjoitti Olivian ystävä) pohjalta.


Tällä kirjalla pääsen taas osallistumaan Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaasteeseen. Nyt on kaksi kirjaa luettu kys. haasteeseen. Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi.

maanantai 11. helmikuuta 2019

Virus tappaa aikuiset ihmiset

En juuri lue dystopioita (en tiedä miksi, ei vain tule luettua), joten minut olisi sillä saralla kai periaatteessa helppo yllättää. Tai ainakin tarjota jotain sellaista, joka ei ole niin nähty ja kuultu ja kaluttu.

Peraatteessa niin.


Niccolò Ammaniti: Anna
alkuper. Anna 2015
Canongate 2017
englannistanut Jonathan Hunt
S. 261


Sisiliassa jyllää virus, joka henkilössä aktivoituessaan johtaa kuolemaan. Kaikilla kyseinen virus on, mutta se ”puhkeaa” vasta aikuisiällä, puberteetin jälkeen kun henkilöstä tulee sukukypsä. Senpä takia aikuiset ihmiset ovat kuolleet ja saarta asuttavat enää lapset.

Annan vanhemmat ovat kuolleet ja hän on jäänyt kaksin pikkuveljensä Astorin kanssa asumaan heidän kotitaloonsa. Anna vanhempana yrittää huolehtia Astorista, miten parhaaksi kokee. Kodin ulkopuolella vaanivat monenlaiset vaarat, mutta sinne on mentävä ruokaa ja lääkkeitä etsimään.

Kirjan alku on tenhoava, voimakastunnelmainen ja otteessaan pitävä, mutta muuttuu varsin pian pelkäksi olemiseksi, selvitymiseksi. Minulla ei sinänsä ole mitään selviytymistä ja sen kuvaamista vastaan ja kirjan autioitunut miljöö on kiinnostava.

Mutta mutta, sitten tapahtuu kaikkea ennalta-arvattavaa, joita voi verrata dekkareiden puuduttaviin ja halpoihin ”tehokeinoihin”: niihin kun poliisi tai etsivä lähtee yksin kenellekään tietenkään ilmoittamatta vaaralliseksi tiedetyn rikollisen perään ja joutuu pulaan, koska kännykästä tietenkin loppuu akku ja plaa plaa. Vastaavaa (huom. ei samanlaista) juonenköyhyyttä esiintyy Annassa eikä sitä edes miljöö ja tunnelma onnistu pelastamaan.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista toinen osa on ehdottomasti heikoin ja jopa turhin. Ja tylsä puuduttavuuteen asti, vaikka on periaatteessa kirjan actionpitoisin osio. En jaksa liikuttua mistään. Siihen voi tietenkin vaikuttaa sekin, etten pitänyt Annasta eikä hirveästi kiinnostanut, miten hänelle käy.

Astoristakaan en juuri välittänyt enkä kenestäkään muustakaan. Paitsi eräästä koirasta, mutta en nyt kerro siitä enempää. Kirjan lukeneet tai lukevat tietävät sitten, mitä tarkoitan. Epäuskottavaa sekin toki. Epäuskottavankin voi kirjoittaa uskottavasti: siinäpä taito.

Kirjan loppu on samanlainen kuin kirja itse: se vain jatkuu, mikä oli arvattavissa. Tuskin kovin kauan, tietenkään. Ellei satu olemaan optimisti. Itse olen realisti ja kaikki kirjan huomiot ja tapahtumat lukuun ottaen vain lapsi jaksaa uskoa. Ja lapsiahan Anna tai siis lähinnä Astor vielä ovat.

Melko vaisu romaani siis. Ei löytynyt samaa tenhoa ja syvyyttä kuin vastikään lukemastani Ammanitin romaanista I’m Not Scared.

perjantai 8. helmikuuta 2019

Häiriötiloja kirjarakkaudessa


Käykö muille koskaan niin, että mikään kirja ei oikein tunnu kiinnostavan? Sitä kokeilee aloitella useita kirjoja, mutta hylkää kaikki jo parin ensimmäisen sivun jälkeen ja sitten ahdistuu, kun tuntuu ettei maailmassa ole mitään kiinnostavaa luettavaa. Pelkkää skeidaa vaan, oman hyllyn kirjatkaan eivät yhtäkkiä enää kiinnosta: siis juuri ne kirjat, jotka on hankkinut into piukeana suurella rakkaudella tuntuvatkin yhtäkkiä typeriltä ja tylsiltä.

Kyseessä on onneksi tilapäinen aivovaurio, joka yleensä paranee päivissä tai viikoissa ja (omassa päässä) skeidaksi julistetut kirjat muuttuvat jälleen kultakimpaleiksi. Jos tilanne on oikein paha, pyrin tällaisissa häiriötiloissa ottamaan lukuun mahdollisimman paksun kirjan, ettei tarvitsisi ihan heti olla pohtimassa mitä seuraavaksi lukisi. On nimittäin aivan kaameaa, kun mikään kirja ei kiinnosta, mutta lukuhaluja silti on.

Minulla tämä helvetillinen tilanne (kestettyään useita päiviä!) lopulta laukesi eilen mentyäni pariin kirjakauppaan, joissa sekosin totaalisesti. Ostin neljä kirjaa (melkein ostin enemmänkin, mutta pakotin itseni ulos) ja aloin taas rakastaa kaikkia kirjoja ja nyt tuntuu, että tekee mieli lukea kaikkea samaan aikaan.

Kirjailoni huipennukseksi haluan raportoida ostokseni, vaikka ei helmikuun loppu olekaan. Mutta minä saan esitellä ostoksiani silloin kun huvittaa. Ja ehdin muuten tammikuussa vielä ostaa pari kirjaa, kas tässä ne ensin (ja tässä ne aiemmat tammikuun ostot).



5. Kate Fox: Watching the English / The Hidden Rules of English Behaviour
Olen selaillut tätä useasti aiemminkin ja lukenut osan. Kirja on ollut minulla lainassa kirjastosta, mutta en ole koskaan ehtinyt lukea sitä kokonaan. Kyseessä on kirja, jonka lukemiseen voi kulua vuosikin, joten vihdoin ostin kirjan omaksi. Haluan OMISTAA tämän kirjan ja viettää sen parissa juuri niin kauan aikaa kuin huvittaa. Kirjan kansi on mielestäni aivan mahtava ja kuvaava, hykerryttää pelkästään katsella sitä.

6. Ahn Do-Hyun: The Salmon Who Dared to Leap Higher
Kuukauden kieli -haasteessa tammikuun kieli oli korea. Hyvä syy ostaa alun perin koreankielinen kirja, joka toki minua muutenkin kiinnostaa.


Ja sitten eilisen hummailut, jotka kirjataan helmikuulle.

1. Ragnar Jonasson: Blackout
Kirjasarjan toinen osa (ekasta osasta lyhyt maininta tässä), jota olen käynyt useasti kopeloimassa kaupassa. Pakko ostaa koska sitä ei saa kirjastosta. Kirjastossamme muuten ärsyttää toisinaan suunnattomasti se, että sinne on hankittu kirjasarjojen osia sieltä sun täältä – ei siis välttämättä koko sarjaa.

2. Olivia Rayne: My Mother the Psychopath
Aloin lukea tätä jo kaupassa ja havaitsin, etten voi lopettaa lukemista. Oli pakko ostaa ja kirja on minulla siis jo luvussa.

3. Christie Watson: The Language of Kindness
WHSmithissä on AINA tarjous (tarjouskirjat vain vaihtelevat) “osta kirja, saat toisen puoleen hintaan”, joten oli PAKKO ostaa tämä, kun sai puoleen hintaan (toinen ostamani oli siis tuo yllä mainittu Psykopaatti)

4. Stuart Turton: The Seven Deaths of Evelyn Hardcastle
Muhkea kirja, jota todennäköisesti en tule lukeneeksi, ellen osta omaksi. Ostin siis, ettei jäisi lukematta.

~~~

Ylemmän kuvan lumikelloja ihaileva kissa ei liity postaukseen. Kuva on kyllä eiliseltä eli täällä on jo melko keväiset tunnelmat. Myös krookuksia on noussut jo mullan alta.


Ja tänään sitten tietenkin on luvassa sadetta koko päivälle. Mukavaa viikonloppua!

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Erakon ananakset

Luin vaihteeksi sarjakuvan eli graafisen novellin. Luen aika vähän sarjakuvia enkä varmaan tätäkään olisi lukenut, ellei sitä olisi pantu esille kirjastossa Staff recommends -pöydälle. Otin siis kirjan lukuuni ihan Helmet-lukuhaastetta silmällä pitäen.



Nathan Gelgud: A House in the Jungle
Koyama Press 2018
s. about 100, varmaan ylikin, en laskenut

Daniel asuu kissansa kanssa keskellä viidakkoa eikä kaupungin kotkotuksia kaipaa, vaan haluaa olla omissa oloissaan. Hän kasvattaa ns. ananaksia ja myy sadon läheisen kylän kauppiaalle.

Nuo niin sanotut ananakset eivät ole ihan tavallisia ananaksia, vaan tavanomaista paremman makuisia ja ne myös jollakin tavalla huumaavat syöjänsä. Vaan se ei sinänsä ole Danielin päänsärky  ennen kuin kaupunginjohtaja alkaa keksiä rajoittavia sääntöjä tuotteiden myyntiin liittyen.


Samoihin aikoihin “Danielin viidakkoon” alkaa ilmestyä roskasäkkejä. Aluksi Daniel hankkiutuu roskista itse eroon, mutta jätemäärän kasvettua menee kylälle valittamaan asiasta.

A House in the Jungle on monisäikeinen kirja, joka jättää melko paljon tulkinnanvaraa. Myönnän, etten todennäköisesti tajunnut kaikkea, mitä tarinassa tapahtuu enkä tainnut ihan täysin ymmärtää sen loppuakaan. Oletan sen kuitenkin liittyvän johonkin oivallukseen, jonka Daniel tekee. Daniel nimittäin kävi niinikään erakkona elävän “spiritualistin” luona “hoidossa” tai meditoimassa tai whatever.

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja pihdeissään pitävä teos ja aika merkittävä muistutus siitä, että lukemastaan voi nauttia, vaikkei ihan joka asiaa tajuaisikaan.

Piirrostyyli on selkeää ja pelkistettyä, mutta ei erityisen taiteellista ja sivut ilmavia, tekstiä on aika vähän eikä edes joka sivulla.

tiistai 5. helmikuuta 2019

Pakkomielteinen vaanija

Alkulätinä, jonka voi halutessaan skipata ja siirtyä suoraan lukemaan ajatuksiani kirjasta, joka käsittelee Walesin Prinsessa Dianaa ja erityisesti hänen viimeisiä elinvuosiaan ja suhdettaan Hasnat Khaniin.

Alkulätinä alkaa

Tehdään heti selväksi, että en ole koskaan lukenut yhtäkään kokonaista kirjaa minkään maan kuninkaallisista. En myöskään ole maailman ahkerin kuninkaallisten seuraaja, sillä totta puhuen he eivät juuri kiinnosta minua (niin kuin ei suurin osa muistakaan julkkiksista ja heidän elämästään eli en ole kiinnostunut seurapiirijuoruista tai edes julkkiselämäkerroista kuin poikkeustapauksissa ja yleensä kuolleet kiinnostavat minua enemmän kuin elävät jne.).

En tietenkään asusta tynnyrissä, joten luonnollisesti tiedän asioita kuninkaallisista, sillä luen lehtiä ja pyrin pitämään tietoni yleissivistävällä tasolla. Kiinnostukseni kuninkaallisia kohtaan ei kuitenkaan ole koskaan ollut niin suuri, että olisin kokenut tarvetta perehtyä heihin kovin syvällisesti.

Ruotsin kruununprinsessa Victoriaa seurasin parikymppisenä, koska meitä yhdisti eräs asia: nimittäin anoreksia. Ostin lehtiä (tuolloin ei netti ollut järin yleinen) ja ihailin Victoriaa. Ei ollut mitään thinspiraatiosivuja saati ProAna-liikehdintää tuolloin, vaan jos halusi ihailla laihoja ihmisiä, piti ostaa lehtiä ja etsiä inspiraatiota siellä esiintyvistä julkkiksista tai mainoksista.

Prinsessa Diana ei koskaan ollut varsinainen “suosikkini”, koska hän oli minulle liian vanha ja “lihava”.  Tietenkään Diana ei ollut lihava, mutta hän ei kelvannut luukasaesikuvaksi, koska oli liian normaalipainoinen. Muistutan, että olin sairas tuolloin. Anoreksiani ei sinällään myöskään liittynyt suoraan laihuuteen, vaan kontrolliin ja oman ihmisyyden kokemiseen (toisin sanoen en pitänyt itseäni ihmisenä).

Luonnollisesti kiinnostukseni Brittimonarkiaa kohtaan kasvoi (ja muuttuikin monessa suhteessa) muutettuani itse Brittilään lähes kymmenen vuotta sitten. Mitään fania minusta ei ole tullut (paitsi Ellua kyllä vähän diggailen), mutta aloin seurailla asioita, joita en aiemmin ollut järin kiinnostunut seuraamaan. Netflixin tuottama  sarja, The Crown, herätti minussa laajemman kiinnostuksen Brittilän kuninkaallisia kohtaan, samoin tv-sarja Victoria.

Alkulätinä päättyy


Kate Snellin kirjoittaman Diana-kirjan olen saanut vuosia sitten lahjaksi anopiltani (RIP), mutta vasta nyt kiinnostukseni kuninkaallisia kohtaan on kasvanut sen verran suureksi, että saatoin kuvitella lukevani peräti kirjallisuutta niihin liittyen. On turvallista aloittaa kuolleella henkilöllä ja siirtyä siitä sitten eläviin (ostin itselleni "joululahjaksi" Rebel Princen sillä haluan tunkeutua Charlesiin syvällisemmin).


Kate Snell: Diana – prinsessan viimeinen rakkaus
alkuper. Diana – Her Last Love 2000
Gummerus 2013
suomentanut Tero Valkonen
S. 247

Kuten nimikin jo kertoo, kirjassa keskitytään lähinnä Dianan viimeisiin elinvuosiin ja erityisesti suhteeseen sydänkirurgi Hasnat Khanin kanssa.

Mutta voidakseen ymmärtää Dianaa - hänen persoonaansa ja käytöstään - on tietenkin tiedettävä jotakin Dianan lapsuudessa. Vanhempien avioero oli erityisen traumaattinen kokemus Dianalle eikä hän kenties koskaan päässyt siitä täysin yli. Se mahdollisesti myös teki Dianasta hyvin rakkaus- ja perhekaipuisen persoonan. Siksi avioero – niin kuin oikeastaan avioliittokin - Charlesista oli erityisen järkyttävä.

Snellin mukaan Charles vietti häitä edeltävän illan Camilla Parker Bowlesin kanssa. Lisäksi Charles oli tehnyt Dianalle jo häiden alla selväksi, ettei rakasta häntä (Dianaa). Luonnollisesti Diana oli tietoinen Charlesin ja Camillaan yhteisestä menneisyydestä, mutta oletti että sinne se kuuluikin: menneisyyteen. No kuten me kaikki tiedämme, ei kuulunut.

Sitten lakaistaan Charles pois kirjasta ja keskitytäänkin todella tiukasti Dianaan ja hänen persoonaansa. Selvitetään, miksi hän oli niin kinnostunut Islamista ja sen perhekäsityksestä. Ja miksi hän tapaili tietynlaisia miehiä. Myös Dianan meriiteistä kerrotaan eli esiin tuodaan myös sitä lempeää ja hyvin humaania puolta.

Snellin kuvailema Diana on pakkomielteinen rakkaudenkaipuussaan ja (mies)suhteissaan, ystäviltään hän odottaa voimakasta omistautumista, lojaalisuutta ja läsnäoloa silloin kun se hänelle sopii. Muodostuu kuva määrätietoisesta ja oikukkaasta prinsessasta, joka myöhemmin oppii manipuloimaan tavoitellessaan haluamaansa.

Dianan kuollessa (kuolemaan johtanutta onnettomuutta ei kirjassa käsitellä juuri lainkaan) olin 19-vuotias ja sain tietää hänen kuolemastaan muistaakseni Ilta-Sanomista. Minulla ei tuohon aikaan ollut televisiota (ei ollut varaa ostaa) eli seurasin uutisia lähinnä radiosta ja lehdistä.

Kirja valottaa Dianan ja Dodi Fayedin vaiheet ennen heidän kuolemaansa. Kyseessä ei Snellin mukaan ollut vakava suhde, vaan pikemminkin Dianan pyrkimys tehdä Khan mustasukkaiseksi saadakseen hänet takaisin. Huviveneellä olevat kuuluisat suutelukuvat oli Diana ovelasti järjestänyt eli kyseessä ei ollut mikään sattuma.

Tämä kirja tuskin tarjoilee mitään uutta sellaiselle, joka Dianasta on aiemmin kirjallisuutta lukenut tai seurannut aikanaan aktiivisesti hänestä kirjoitettuja uutisia ja juoruja. Itse olin vasta viisivuotias Dianan ja Charlesin avioituessa, joten eipä tullut seurattua heidän tekosiaan. Toki tietyt pääkohdat Dianan elämästä olivat tiedossani ennen Snellin kirjan lukemista, mutta kyllä tämä minulle antoi melko paljon tietoa asioista (ja erityisesti Dianan persoonasta), joista en aiemmin tiennyt (tai en muista).

Postauksen otsikon väänsin kirjan sivulta 148 (suluissa olevat tekstit ovat lisäämiäni tarkennuksia).

Jos hän (Diana) ei saanut Hasnatiin yhteyttä puhelimella, hän yritti järjestää toisenlaisen kohtaamisen – hän meni esimerkiksi sairaalaan (jossa Hasnat työskenteli) tapaamaan potilaita. Mutta yritykset eivät päättyneet vielä siihenkään. Hänen käytökseensä ilmaantui myös pakkomielteisen vaanijan piirteitä, aivan kuten Oliver Hoaren (Diana seurusteli hänen kanssaan aiemmin) tapauksessa.


Saatoin kiinnostua Dianasta eli mahdollisesti luen jonkin toisenkin hänestä kirjoitetun elämäkerran. Kenties sellaisen, joka keskittyy kokonaisvaltaisemmin hänen elämäänsä: Snellin kirjassahan sivutaan vain pientä osaa.

Dianalla korkkaan täten Elämä, kerta kaikkiaan! – lukuhaasteen. En tiedä olisinko tullut kirjaa vieläkään ottaneeksi lukuun ilman tätä haastetta eli ihan mahtava juttu. Luulen, että fiktiivisen henkilöni etunimeksi saattaa tulla Diana, mutta en vielä lyö naulaa arkkuun.

lauantai 2. helmikuuta 2019

Minä en pelkää

Olen tonkinut hyllyjäni ja kirjakasojani erityisen raivokkaasti viime aikoina ja löytänyt kaikkea kiinnostavaa. Kirjoja, jotka olen ostanut aikeenani lukea ne nyt heti paikalla (ja joiden olemassaolon olen sittemmin unohtanut). Joskus nyt heti paikalla tarkoittaa vuosien kuluttua. Esimerkiksi tämä Ammanitin romaani on maannut hyllyssäni ainakin pari vuotta.



Niccolò Ammaniti: I’m Not Scared
alkuper. Lo non ho paura 2001
Canongate 2003
Italiasta englannistanut Jonathan Hunt
S. 225
Kirja on suomennettu nimellä Minä en pelkää


I’m Not Scared on sopivan hikinen henkäys talvisäähän, sillä Acqua Traverse -nimisessä kuvitteellisessa italialaisessa pikkukylässä kärvistellään superkuumassa ja -kuivassa kesäsäässä vuonna 1978.

Kirjan keskiössä ovat yllä mainitun pienen kyläpahasen lapset, jotka kuluttavat aikaansa milloin mitenkin sillä aikaa kun aikuiset makaavat sisätiloissa hellettä – ja siestaa -  pidellen. Ajellaan pyörällä, kisaillaan ja tutkitaan ympäristöä, kuten lapsilla on tapana.

Kisailu johdattaa lapset heille entuudestaan tuntemattomalle alueelle, jossa heitä kiehtoo hylätty rakennus. Siellä 9-vuotias Michele tekee löydön, jota ei käsitä eikä oikein osaa käsitelläkään. Hän sulkee suunsa eikä kerro asiasta kenellekään.

Minulla ei ollut mitään hajua, millainen kirja I’m Not Scared on enkä siksi osannut odottaa mitään. Juuri näin tämä kirja on paras lukea, sillä siten se pääsee yllättämään. Näennäisen tyyni pinta alkaa väreillä ja vihjailee tulevasta myrskystä. Kirjan tunnelma on painostava ja uhkaava, mutta ei murskaa alleen, sillä siinä on myös turvasatamia. Michelen äiti on turvasatama, samoin isä vaikka siltä ei aina tunnu.

Kirjan kertoja on Michele, joka kertaa tuon kohtalokkaan kesän tapahtumat, jolloin hän oli 9-vuotias. Kertojaäänii tuntuu nuorelta, mutta muutamien vihjeiden kautta lukija voi päätellä kertoja-Michelen olevan vanhempi. Kyseessä on tärkeä tieto, jonka ymmärtää kirjan luettuaan.

Pidin kirjasta todella paljon erityisesti tiheän tunnelman ja pienkyläasetelman takia. Vaikuttava lukuelämys siis, jopa siinä määrin että kiirehdin tänään lainaamaan kirjastosta kirjailijan erään toisen teoksen nimeltä Anna. Ammanitilta on käännetty muitakin teoksia englanniksi, mutta ainoastaan Anna on saatavilla kirjastostamme.