Hae tästä blogista

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Teefestareiden pystyttämistä pällistelemässä


Tänne on saapunut kevät, joka on kesämäinen ja sehän sopii minulle. Nyt on monena päivänä ollut yli 25 astetta ja todellakin nautin, kun tarkenee hengailla raajat paljaana.

Eräänä päivänä hemmottelin itseäni maleksimalla Chiswick Gardensissa, joka on eräs (niistä monista) keitaani. En ole pitkään aikaan jaksanut kuvailla järsyllä (järjestelmäkamerani), vaan käytän lähes poikkeuksetta pokkaria. Pokkari on mukavan kevyt ja todellakin mahtuu vaikka sinne taskuun. Kuvaaminen pokkarilla on ihan erilaista kuin järsyllä (enkä nyt puhu pelkästään teknisessä mielessä, vaan myös asenne-, idea- ja hahmotusnäkökulmasta) ja onkin oikeastaan ollut ikävä kunnon kuvaussessioita.


Puistorauhaani häiritsi ainoastaan huono ajoitus (olin siellä torstaina): juuri nyt viikonloppuna vietetään Chiswick gardensissa National Tea Day -pirskeitä. Osa puistosta oli suljettu kalja teetelttojen pystyttämistöiden takia.


No, oli siellä silti tilaa hengailla, mutta ylenmääräinen meluaminen häiritsi haurasta mieltäni.

Tukkasotka matkalla pilaamaan heijastuksen.

Sain jokunen päivä sitten luettua aivan ihastuttavan kirjan, jossa merkityksellisessä asemassa on kukkia! Upea kirja, josta tulossa hehkutus lähiaikoina. Tässäpä sen kunniaksi pari tällä viikolla kuvaamaani kukkaa. Olen luontofani ja kuulen jo vuorten kutsuvan... Siitä enemmän myöhemmin.

Rhododendron Sinogrande

Snake's Head - Fritillaria meleagris


Tälle päivälle on luvattu 26 astetta. Kunhan ryyppään tässä loput aamukahvit ja tekeydyn ihmiseksi, niin häivyn nauttimaan säästä. Oikein ihanaa viikonloppua kaikille!

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Liitu-ukko ja -ukot

"None of it was true, but rumours are like germs. They spread and multiply almost in a breath and, before you know it, everyone is contaminated." 


C.J. Tudor: The Chalk Man
Michael Joseph 2018
S. 337


Chalk Man alkaa räväkästi ruumiin löytymisellä metsästä. Kuka löytää ja kenet selviää myöhemmin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat eteläisessä Englannissa sijaitsevaan kuvitteelliseen Anderburyn kaupunkiin. Kertojana on Eddie ja kerronta kulkee kahdessa aikatasossa: vuosissa 1986 ja nykyajassa joka on vuosi 2016. Nykyajan Eddie on nelikymppinen opettaja, joka asuu edelleen lapsuudenkodissaan.

Menneisyys vyöryy Eddien mieleen omituisten sattumusten myötä. Maahan piirrettyjen liitu-ukkojen piti olla yhden kesän kestävä leikki, mutta yhtäkkiä ukot palaavat tuoden mukanaan synkkiä aavistuksia ja vihjeitä. Menneisyysosiot avaavat Eddien ajatuksia ja hänen neljän ystävänsä tiivistä suhdetta, joka lipuu kohti karikkoa.

Juoni on kudelma tapahtumia, jotka johtavat toiseen ja hukkuvat vääriin muistikuviin tai olettamuksiin, virhetulkintoihin. Siihen, että ollaan hiljaa kun pitäisi puhua. Salaisuuksia tuntuu olevan yhdellä jos toisella, ja ne (salaisuudet) haluavat ponnahtaa pinnalle kuin ilmakuplat. Eddie itsekin on melko salaperäinen kertoja, joka pitää asioita itsellään.

We think we want answers. But what we really want are the right answers. Human nature. We ask questions that we hope will give us the truth we want to hear. The problem is, you can't choose your truths. Truth has a habit of simply being the truth. The only choice you have is whether to believe it or not.

Nopeatempoisen trillerin ystävä saattaa tympääntyä juonen joutuisasta kulusta. Toisaalta kiinnostavia kohtauksia on ja juna etenee alati raiteillaan, vaikka toisinaan sen kulku on niin hidasta ettei sitä huomaa. Olisin kaivannut enemmän vihjeitä pitkin matkaa, en oikein ymmärrä miksi kaikkea pitää pantata kirjan loppupuolelle asti (ja sitten pahimmassa tapauksessa - onneksi ei kuitenkaan tämän kirjan kohdalla - selitetään loppu pikakelauksella). Chalk Manissa on kuitenkin pihdattu sen verran tyylillä, etten kyllästynyt, vaikka materiaalia omien skenaarioiden luomiseen annettiin melko vähän.

Nautin kirjan kielestä, joka on nokkelaa ja paikoitellen sarkastistakin. Tunnelma on jokseenkin hikisen painostava olematta liian raskas. Joitakin paloja jää uupumaan ja niiden merkitystä voi vain aavistella. Tämän kirjan tunnelma ja miljöö jäävät mieleeni pitkäksi aikaa, mutta en yhdy kirjan takakannen enkä sivuliepeiden määrältään runsaisiin (yhteensä 11 kpl. kun taas kirjan esittely on supistettu viiteen riviin*) hehkutuksiin.


I wait for the significance of this to dawn. Moss grows around my feet. Glaciers form and melt.


You know what someone once told me? Secrets are like arseholes. We all have them. It's just that some are dirtier than others.


Brutaalisuusmittari: 1/3 Kirjassa on muutama melko kuvottava kohtaus ja hieman lentää veri, mutta eivät ole järin pitkiä saati pitkitettyjä tilanteita. Minua kuvotti lähinnä eräs kiusaamiskohtaus, jossa Eddie alistetaan melko karmealla tavalla.

Tästä kirjasta on tulossa suomennos syksyllä (ilmeisesti elokuussa) nimellä Liitu-ukko.


*Jos kirjan kannet ja liepeet tungetaan täyteen hehkutuksia eikä viitsitä kertoa itse kirjasta juuri mitään, en yleensä sellaista lainaa kirjastosta saati osta omakseni. Chalk Manin lainasin kirjastosta, koska olin lukenut siitä ennestään muualta, joten siksi tiesin suunnilleen minkätyyppinen kirja on kyseessä. Ei kiinnosta "sokkolukeminen", vaan haluan valita - ja ostaa - kirjat lukuuni intressieni mukaan välttääkseni (minulle) totaalisen epäsopivia teoksia.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Värit kateissa

Vaikka olen kiinnostunut japanilaisesta kirjallisuudesta, olen tähän asti onnistunut olemaan lukematta Haruki Murakamin kirjoja. Onnistunut sinänsä on väärä termi, koska en ole varsinaisesti pyrkinyt olemaan lukematta H. Murakamin kirjoja - ei vain ole kiinnostanut ja jos ei kirja kiinnosta, en yleensä koe aiheelliseksi sitä lukea.


Haruki Murakami: Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrimage
Alkuper. Shikisai o Motanai Tazaki Tsukuru to, Kare no Junrei no Toshi, 2013
Harvill Secker 2014
Englannistanut Philip Gabriel
S. 298
Kirja on suomennettu nimellä Värittömän miehen vaellusvuodet


Värien maailmassa Tsukuru kokee olevansa kaikin puolin väritön: edes nimessä ei ole väriä. Värittömyys on huutomerkki, joka korostuu kun neljän parhaan ystävän sukunimissäkin on väriä. Silti ystävykset muodostavat tiiviin ryhmän ja he kasvavat yhdessä muutamia vuosia, kunnes Tsukuru poistetaan ryhmästä ilman kummoisia selityksiä. Sanotaan vain, ettei hänen kanssaan haluta enää olla missään tekemisissä.

Vaikka Tsukuru on tässä vaiheessa jo muuttanut Nagoyasta (jossa ystävykset varttuivat ja jonne muut jäivät) Tokioon, hylkääminen sattuu. Toista vuottaan opiskelevan Tsukurun ei ole mahdollista nähdä ystäviään niin usein, mutta tieto heidän olemassaolosta on rauhoittanut. On aina ollut paikka, johon palata. Nagoya ilman ystäviä ei tunnu palaamisen arvoiselta. Eikä Tsukuru lopulta sinne usein palaakaan, vaikka hänen etäiseksi jäävät vanhempansa asuvat siellä.

Ystävien hylkääminen suistaa Tsukurun itsetuhoisten ajatusten viidakkoon, josta hän etsii ulospääsyä puolisen vuotta ennen kuin valitsee elämän. Päivät seuraavat toisiaan, sitten kuukaudet, vuodet. Elämä on olemista olemassa: ei sinänsä kauheaa mutta merkityksetöntä ja jokseenkin turhaa. Ikääntyä voi kasvamatta, mutta kasvaa ei voi ikääntymättä. Sillä mitä kasvua tapahtuu, jos vain kulkeutuu raiteilla vuodesta toiseen saapumatta koskaan millekään asemalle tietämättä oikeastaan muutenkaan missä on?

Kunnes 36-vuotiaana Tsukuru kohtaa Saran ja jokin muuttuu, mutta ei Tsukurun, vaan Saran halusta. Tsukuru ei avaisi silmiään, ellei olisi pakko; hän ei pysähtyisi asemalle, vaan jatkaisi ohikulkuaan. Mutta Sara sysää, suorastaan pakottaa hänet liikkeelle. On kohdattava ystävät, jotka käänsivät Tsukurulle selkänsä - on aika tietää miksi.

Colorless Tsukuru jne. on kuin juna itsekin, mutta tässä junassa ei ajeta asemien ohi - niille pysähdytään ja levitetään värikäs piknikliina ja juodaan kahvit, kuunnellaan tarinoita. Sitten taas jatketaan matkaa kohti loppua, joka on toinen alku. Kohti loppua, jossa väritön vihdoin löytää värinsä. Ehkä.

Melko lailla lumouduin tästä surumielisestä yleisilmeestään huolimatta toiveikkaasta ja lämpimästä kirjasta. Murakami kirjoittaa yksinkertaisen kauniisti ja suoraviivaisesti, mutta ei selitä. Hän jättää monia kohtia avoimeksi, ei kuitenkaan niin paljon että se ärsyttäisi. Lukijalla saa olla omakin mielikuvitus, lukija saa itsekin päättää kun hänen puolestaan ei päätetä. Täytyy vain uskaltaa päättää.

Vaikka olisi vain ikääntynyt, voi silti vielä kasvaa.


Colorless Tsukurussa... mainitaan useammankin kerran Lisztin Le Mal du Pays, ja sillä on keskeinen merkitys kirjassa. Luonnollisesti googletin kyseisen kappaleen, koska se ei ollut minulle ennestään tuttu. En ollut ainoa, ensimmäinen näkemäni kommentti: "Haruki Murakami brought me here." Juu, me too.

Nyt kun Haruki-neitsyys on mennyt, voisin harkita lukevani jotain muutakin häneltä. En ole järin suuri maagisen realismin ystävä (tai ehkä olenkin, mutta olen ennakkoluuloinen), joten Tsukuru oli hyvä valinta aloittaa Harukiin tutustuminen, koska siinä ei sellaista (maagista realismia) juuri ole. Norwegian Wood kiinnostaa eli kenties kokeilen sitä jossain vaiheessa.


Tsukurusta löytyy useita bloggauksia, linkitän tähän muutaman: Oksan hyllyltä, Luettua elämää, Rakkaudesta kirjoihin, Iltaluvut, Leena Lumi, Sinisen linnan kirjasto.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kirjan kohtaan 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Philip Gabrielin käännöksiin voi aina luottaa, mitä ei voi sanoa kaikista japanista englanniksi kääntävistä.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Dr Jekyllin palvelustyttö

Minulla on ollut viime aikoina jokseenkin nihkeää kirjarintamalla. Syytän tästä täysin itseäni, sillä olen valinnut kirjoja lukuun melko huolettomasti. Yleensä osaan valita paremmin minulle sopivat kirjat, mutta nyt on ote lipsunut. Osittain se johtuu siitä, etten ole oikein tiennyt mitä haluan ja lukuintokin on siksi ollut kateissa.

Monelle on varmaan tuttua sellainen, että kirjaintressit vaihtelevat kausittain: joskus haluaa elämäkertoja, joskus dekkareita, joskus muistelmia, joskus jotain muuta jne. Olen ollut hukassa halujeni kanssa ja siksi on päätynyt lukuun ties mitä.


Sain eilen illalla luettua loppuun Valerie Martinin romaanin Mary Reilly (Abacus 2003, S. 248), joka alkoi lupaavasti mutta lässähti edetessään.

Minulla oli vaikeuksia valita kirja, jota kiinnosti lukea ja Mary Reilly sitten vain kolahti alussa. En ollut lukenut kirjan takakantta huolellisesti ja vasta hieman kirjaa luettuani selvisi, että Mary Reilly on Dr Jekyllin palvelustyttö.

Tämä kirja siis todellakin "imitoi" klassikkoa The Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde (postaus blogissani). Kirjan Idea on kuvata Jekyllin ja Hyden tapaus palvelustyttö-Maryn näkökulmasta.

Mary Reillyn asetelman selvitessä hieman ahdistuin, mutta päätin silti jatkaa lukemista. En yleisesti ottaen innostu tällaisista "toisella kirjalla ratsastamisista". Mary Reilly alkaa polkea kiintoisan alun jälkeen paikallaan ja kiehtovan synkkä viktoriaaninen tunnelmakin latistuu kirjan edetessä puuduttavaksi toistoksi. Siinä ei auta taiten kuvattu palvelusväki ja sen toimet/jännitteet, ei luokkaerojen korostaminen.

Aluksi odotin innolla Maryn ja Dr Jekyllin kohtaamisia, mutta sittemmin nekin alkoivat puuduttaa, kun ei niissä mitään tapahtunut. On vain kainoutta ja pitkiä katseita tai ei katseita lainkaan ja tulen sytyttämistä takkaan sun muuta tutkailua.

En ollut ollenkaan soveltuvassa mielentilassa tällaista tarinaa varten, joten hieman pakkopullamaisesti vedin kirjan loppuun. Ehkä se toisena aikana olisi kiehtonut enemmän tai sitten ei edes aika olisi auttanut. Sinänsä harmi, sillä pidin kovasti Valerie Martinin romaanista Property. Martinin ansioksi noin yleisesti sanottakoon, että hänellä on kyllä kiinnostava tyyli ja hän on taitava luomaan tunnelmia. Saatan siis jatkossakin tarttua johonkin hänen kirjaansa, mutta seuraavalla kerran tutkin paremmin mihin.

~~~

Ja sitten, ihmeiden aika ei ole ohi: Luen parhaillaan Haruki Murakamin (joo, vaikka japanilainen kirjallisuus kiinnostaa, niin jostain syystä Haruki ei ole kiinnostanut enkä ole aiemmin lukenut häneltä yhtään mitään) romaania ja olen aika imussa.

Aloin vain kirjastossa tympääntyneenä (minulla on jokin yleinen maailmantuska ja -ahdistus päällä) lukea Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrimagea ja innostuin. En tiedä johtuiko se itsemurhan pohtimisesta vai mistä, mutta heti vei mennessään ja vie edelleen. Että nyt menee Haruki-neitsyys, heipat vaan. Kovasti toivon, että seuraavaksi voisin kirjoittaa innostuneen ja ihastuneen kirjapostauksen!

keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Kuivakka murhenäytelmä

Minulla ei ole ollut suurtakaan mielenkiintoa (runsaasta esilläolostaan huolimatta) lukea Shamsien romaania, mutta kun se kirjastossa keikkui edessäni, uteliaisuus voitti. Halusin tietää, mikä tässä kirjassa on niin erinomaista, että "kaikki" ovat sen edessä polvillaan.


Kamila Shamsie: Home Fire
Bloomsbury Circus 2017
S. 260


Kirjan alussa Shamsie siteeraa:

"The ones we love ... are enemies of the state" - Antigone, Sophockles

Home Fire on Shamsien mukaan nykyaikainen sovitus kreikkalaisen mytologian Antigonesta. Kyseinen tarina ei ollut minulle ennestään tuttu, joten hieman vilkaisin sitä mutta enemmän vilkaisin vasta kirjan luettuani.

Jos olisin vilkaissut huomattavasti enemmän jo ennen kirjaa, olisin todennäköisesti palauttanut kirjan lukematta kirjastoon. Miksi? Aihe kiinnostaa minua enemmän uutismuodossa ja faktan pohjalta, ei niinkään kirjallisuudessa. Miksi? Koska olen melko täynnä koko aihetta, josta luen muutenkin lähes päivittäin jostain jonkin uutisen. Kaipaan siten kaunokirjallisuudelta muuta.

Mistä tässä kirjassa sitten on kyse? Kenties tärkein teema on muslimien vaikea asema länsimaissa ja tässä tietenkin erityisesti Briteissä islamofobian takia. Kukaan ei varmaan ole välttynyt ilmiöltä: kaikkia muslimeja pidetään fanaattisina ja potentiaalisina terroristeina. Muslimit tulevat ja valloittavat kaikki maat sharia-laeillaan ynnä muut kauhukuvat. Kokonainen uskonto on leimattu ja tuomittu ääriryhmien (terroristien) takia.

Home Fire kertoo eräästä Lontoossa asuvasta muslimiperheestä, jossa isä on ollut terroristi. Äidin ja isoäidin hoiteissa varttuneet sisarukset eivät ole isäänsä pahemmin nähneet saati tavanneet. Isma vanhimpana sisaruksista on ainoa, jolla jonkinlaisia muistikuvia on. Ja sitten isä jo kuolikin, mutta isän teot ovat näkymätön painolasti sisarusten harteilla, mikä kunkin kohdalla konkretisoituu näkyväksi ennemmin ja myöhemmin.

Kirjan juoni on ennalta arvattava, vaikka Antigone ei olisi ennestään tuttu. Kirjan rakenteesta pidin, sillä se mahdollistaa jännitteen vaivihkaisen kasvattamisen. Se voisi mahdollistaa myös henkilöhahmojen syventämisen, mutta aika latteiksi jäävät. Kuin näyttelijöiksi, jotka esittävät repliikkinsä somasti paperista lukien.

Latteuden lisäksi henkilöhahmot ovat suorastaan tylsiä. Vietämme erityisesti Isman ja Eamonnin (Eamonn jatkaa kanssamme kirjan keskiössä, Isma jää taustalle mutta on alati läsnä) kanssa ensimmäiset 54 sivua Yhdysvalloissa ja mietin usein jätänkö kirja kesken (mietin tätä samaa läpi kirjan). Niin kiinnostavia olivat nämä henkilöt.

Jatkoin, koska kirjan kieli/tyyli kiehtoi. Asioita esitellään hienovaraisesti pitkien virkkeiden saattelemana ja sisällä kuin ketjuina, joissa asia johtaa toiseen ja toiseen ja virkkeen lopussa pitää vilkaista alkuun, ellei ala lukea nopeasti. Pikalukua siis ehdottomasti tällaisen kirjan kanssa, koska silloin pitkät virkkeet on helpompi hahmottaa kokonaisuutena eikä se perimmäinen idea katoa sanojen paljouteen. Jotkin virkkeet - ja erityisesti niiden sisältämät ajatukset - ovat niin kauniita, että niiden kohdalla täytyy ihan pysähtyä makustelemaan.

Otaksun näkeväni kirjan ansiot ja ymmärrän, miksi moni siitä pitää. Mutta en silti saa polviani notkahtamaan, en silti saa itseäni innostumaan tästä kirjasta, koska se nyt vain oli tylsä, ei voi mitään. Vaan onneksi kaikkien ei ole pakko pitää samoista kirjoista. Jatkossa pyrin jatkamaan intuitioni kuuntelemista: olisin välttynyt lukemasta tätä, jos olisin kuunnellut.

Ei sillä, että kokisin aikani menneen hukkaan. Uteliaisuuteni on nyt tyydytetty ja kyllähän kirja jotakin minulle antoi - en olisi muuten lukenut sitä loppuun (vaikka myönnän kyllä, että innokkaasti odotin kirjan loppumista ja tein varmaan henkilökohtaisen ennätykseni pikaluvussa).

Suosittelenko lukemaan? Vaikea sanoa, kun makuja on niin monia. Asia selvinnee vain lukemalla itse.

Tästä pääset lukemaan kirjan takakannen ja median sekä yksittäisten kirjailijoiden kehuja. Kirja on valittu Women's Prize for Fictionin (edelliseltä nimeltään Baileys Women's Prize for Fiction) pitkälistalle. Täältä voit tsekata muut ehdokkaat.

Edit: 10.4. 2018 klo. 18:33 (UK time)

Havaitsin, että tästä Shamsien kirjasta on tulossa suomennos joskus syksyllä (ilmeisesti elokuussa) nimellä Joka veljeään vihaa.

Edit. 20.4. klo. 7:05 (UK time)

Kirjasta on blogannut myös Kirjaluotsi

tiistai 27. maaliskuuta 2018

Kevät kuvina


Eilen oli kevät, on sitä odotettukin. Tänäänkin on kevät, että mutta ei niin paljon kuin eilen.


Olen kaivannut etenkin lokkien kirkumista, vaikka en ole lokki-ihminen. Lokit muistuttavat minua merestä jota joskus kaipaan lähelleni, niiden huuto tuo mieleeni erään kesäisen aamupäivän Kauppatorilla. Ei ahdistuksen värittämän.


Muuten en kaipaa Suomea, kaipaan muutamia ihmisiä sieltä jotka ovat kultaakin arvokkaampia. Mutta en osaisi asua enää siellä.


Suomi on muuttunut nostalgiseksi muistoksi. Maisemaksi, jossa käydään mutta jonne ei jäädä.


Tässä oli tekstiä identiteetistä sun muusta, mutta deletoin ne.




lauantai 24. maaliskuuta 2018

Ystävyys kuin spiraali, sitä ei voi pysäyttää

Kent Haruf: Our Souls at Night
Picador 2015
S. 179

Harufin kirja on lempeä untuvapeitto, johon kaaos ja kovat äänet hukkuvat. Vajoavat syvälle lopulta haihtuen kokonaan pois.

Naapurukset Louis ja Addie asuvat pienessä Holt-nimisessä kaupungissa Coloradossa, Yhdysvalloissa (Holt on fiktiivinen kaupunki). He ovat tietoisia toisistaan, mutta eivät tekemisissä toistensa kanssa. Molemmat asuvat yksin talojaan lasten lähdettyä omille teilleen ja puolisoiden kuoltua vuosia sitten. Eräänä päivänä Addie koputtaa Louisin ovelle ja tekee ehdotuksen.

Tästä saa alkunsa Louisin ja Addien ystävyys, joka aluksi on haparoivaa ja muodollista, epäröivää. Salassa pidettävääkin, vaikka eihän mikään pienessä kaupungissa pysy salassa. Ihmiset kuljettavat juoruja, eikä kaikkia miellyttä seitsenkymppisten leski-ihmisten välinen ystävyys (joka nähdään heti enemmän kuin ystävyytenä), vähiten Addien poikaa joka asuu muualla ja painii omien ongelmiensa parissa.

Our Souls at Night (jatkossa OSN) avautuu maltillisesti ja juuri sen verran kuin on tarpeen - se ei ole mikään luu, joka kalutaan perin pohjin ja puhtaaksi. Lukija saa itse tutkiskella ja mietiskellä. Minulle jäi hämäräksi, miksi ikäihmisten "suhde" on niin "tuomittava" asia? Mitä sillä on väliä, kun puolisot ovat jo kauan sitten kuolleet? En löytänyt paheksumiseen syytä kumpaisenkaan menneisyydestä, vaikka siellä traagisia tapahtumia onkin.

Addien poikaa huolettaa, että Louis on Addien rahojen perässä tai ainakin jokin niljakas motiivi hänellä (Louisilla) on oltava. Siinä ei järkipuhe auta eikä edes omat silmät ja havainnot. Ihminenhän helposti näkee asiat sellaisina, jollaisina haluaa eikä sillä välttämättä ole mitään tekemistä totuuden kanssa. Joskus totuutta ei edes haluta nähdä vaihtoehtona, koska oma ennakkoluulo on helpompi/mukavampi/whatever säilyttää.

OSN on rauhallinen ja vaikka siinä on traagisia tapahtumia (lähinnä menneessä), ne käsitellään huomaavaisesti eikä draamailua ole luvassa. Dialogeja ei ole merkitty lainausmerkein, vaan ne uppoavat tekstiin. Sopii kirjan tyyliin, mielestäni.

Postauksen otsikon voi ymmärtää kirjan luettuaan. Minua kiukutti eräs kirjan henkilö, mutta hänen tahtoonsa oli pakko alistua, koska Addiekin alistui.


Jos kuvaisin kirjan adjektiiveina, listani oli tämän kaltainen: Kärsivällinen, maltillinen, hyväksyvä, toiveikas, välittävä, uudistuva.

No added drama.


OSN jäi Harufin viimeiseksi kirjaksi (Haruf kuoli 2014), mutta onneksi häneltä löytyy lukuisa määrä vanhempaa tuotantoa. Ehdottomasti aion lukea lisää Harufilta.

Tutkimusteni perusteella juuri tätä Harufin kirjaa ei ole suomennettu (saa oikaista, jos olen väärässä), mutta suomennokset on olemassa ainakin teoksista Plainsong (Tasangon laulu) ja Eventide (Jo ilta on).