Hae tästä blogista

perjantai 19. lokakuuta 2018

Idiootit parturissa

Parturi on Roman Schatzin ensimmäinen täysin suomeksi kirjoittama fiktiivinen romaani. Kirjan mainitaan olevan tyyltään satiiri ja sellaisena se tietenkin pitää lukea. Kaikki henkilöhahmot ovat tavalla tai toisella idiootteja, ja irvimiskohteet niitä samoja, jotka ovat olleet ja ovat edelleen pinnalla. Siinä mielessä kirja on yhä ajankohtainen.




Elina odotti, että joku liikkuvan osaston kollega nostaisi eristysnauhaa häntä varten, mutta kaikki paikalla olevat miespoliisit olivat käyneet pakollisella tasa-arvokurssilla eivätkä halunneet tehdä mitään, minkä Elina olisi voinut tulkita sukupuoliseksi ahdisteluksi. --

Elina Havumäki on panttivankitilanteiden purkamiseen hiljattain koulutettu neuvottelija.


Entiset linnakundit Jone ja Pete ovat aikeissa kääntää Helsingin keskustassa sijaitsevan jalokiviliikkeen. Ryöstö ei suju niin kuin on tarkoitus ja toverukset pakenevat viereiseen parturiin ottaen siellä olevat asiakkaat panttivangiksi. Alun paniikin jälkeen ryöstäjien ja panttivankien välille syntyy omituinen suhde: panttivangit nimittäin yrittävät auttaa ryöstäjiä seliytymään tilanteesta.

En tiedä yritetäänkö kirjassa imitoida Tukholma-syndroomaa, mutta sillä ei ole oikeastaan merkitystä. Ryöstäjäkaappaajaat ovat niin idiootteja, että alun järkytyksen jälkeen tulee tunne, että kaapatut ovat suunnilleen samalla viivalla kaappaajiensa kanssa.

Ei sillä, että kaapatutkaan olisivat mitenkään erityisen älykkäitä, mutta jos nyt tästä joukosta pitää älyä etsiä, niin eiköhän se sieltä suunnalta löydy. Kenties itse parturi on älykkäin ja sekin lähinnä siksi, ettei hän kirjassa puhu juuri mitään, koska on parturin työssään oppinut, että on parempi olla hiljaa tai ei ainakaan eri mieltä asiakkaiden kanssa.

Tämä kirja on hyvin suomalainen sekä miljööltään, irvimiskohteiltaan ja kielenkäytöltään. Kirjassa käsitellään (tai sivutaan muutamin virkkein) muun muassa ilmastonmuutosta, (yli)itsenäisiä suomalaisia naisia, toimittajien ammattietiikkaa, poliisin toimintaa jne.

“Jos ihminen on jossain hyvä niin sopeutumisessa. Antakaa jääkarhujen hukkua, kyllä ne lajina säilyvät jossain Tokion ja New Yorkin eläintarhoissa. Ja suomalaiset vain tykkäävät, kun on lämmintä. Kohta voidaan viedä untuvatakit UFFille ja ruveta kasvattamaan viiniä.”

Hmm, mitenköhän viiniä kasvatetaan.

Harnillista on, että kaikki kirjan henkilöhahmot ovat niin yksiulotteisia, lähinnä siis stereotyyppisiä parin piirteen hahmoja. Mutta ehkä tässä eivät nämä henkilöt olekaan oleellisia, vaan asiat joista pauhataan. Tosin nekin jäävät pintaraapaisuiksi. Toisaalta kaikesta huolimatta kirjan perustunnelma on suvaitseva ja jopa lämminhenkinen.

On vaikea kirjoittaa hyvää kirjaa idiooteista, mutta se on kyllä mahdollista. Luin nimittäin vastikään kirjan (postaus tulossa), jossa kaikki henkilöhahmot olivat jollain lailla omituisia ja myös hieman idiootteja, mutta he olivat persoonallisia ja moniulotteisia idiootteja. Pahoittelen idiootti-sanan käyttöä, mutta en nyt keksi parempaa. Humoristisella/koomisella tavalla idiootteja. Vaikkapa niin kuin Shao Bin.


Kirjan tiedot:

Roman Schatz: Parturi
Arktinen banaani 2010
S. 156

keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Selviytyjät

En ollut vielä syntynyt, kun Uruguayn ilmavoimien lentokone, Fairchild F-227, syöksyi Andien vuoristoon. Turmassa sai surmansa yhteensä kaksitoista sen matkustajaa ja miehistön jäsentä. Myöhemmin henkilöitä menehtyi vielä lisää: osa koneen putoamisessa saamiinsa vammoihin, osa lumivyöryssä. Turmakoneessa olevasta neljästäkymmenestäviidestä henkilöstä eloon jäi lopulta kuusitoista.




Piers Paul Read: Alive – The Story of the Andes Survivors
Secker & Warburg 1974
S. 308
Kirja on suomennettu nimellä Elossa (Gummerus 1974)


PVM: 13.10. 1972
Konetyyppi: Fairchild F-227
Mistä: Montevide, Uruguay
Minne: Santiago, Chile
Miehistö: 5
Matkustajat: 40


Kone rämähti reilun kolmen ja puolen kilometrin korkeuteen keskelle Andeja ja keskeisin syy onnettomuuteen oli pilotin virhearvio sijainnista. Pilotti oli ollut vain minuutin ennen kohtalokasta onnettomuutta yhteydessä lennonjohtoon.

Virheellisten sijaintitietojen ja monien muiden tekijöiden summana (kaikki selviää kirjan lukemalla, en mene yksityiskohtiin – kannattaa lukea kirja) koneen hylkyä ei löydetty etsinnöistä huolimatta. Eloonjääneet olivat saarroksissa vuorilla 72 päivää ennen kuin vihdoin tulivat pelastetuksi.

Lokakuu on aikaista kevättä eteläisellä pallonpuoliskolla. Kuluva talvi oli ollut poikkeuksellisen luminen Andeilla ja lunta piisasi edelleen siinä määrin, että liikkuminen vuoristossa oli hankalaa. Niinpä onnettomuudessa selviytyneillä ei ollut juuri muuta mahdollisuutta kuin parhaansa mukaan tehdä koneenhylky asumiskelpoiseksi.

Yli kolmen kilometrin korkeudessa on varmasti ollut melkoisen kylmä ja ihan kylmäsi itseänikin kirjaa lukiessa. Olisin halunnut tietää tarkempia astelukuja, mutta niitä ei mainittu. Mutta kylmää oli eivätkä matkustajat luonnollisesti olleet pukeutuneet saati varautuneet lumi- ja pakkasolosuhteisiin.

Kylmyyden lisäksi huolta aiheuttivat mahdolliset lumivyöryt ja tietenkin ruuanpuute. Koneesta löytyneet syötävät säännösteltiin tarkasti, ja päiväannokset olivat säällittävän pienia ja niukkaravinteisia. Vuorilta oli turha mitään syötävää yrittää löytää, koska ei sellaisessa korkeudessa mikään kasva eikä elä.

On mielestäni aika luonnollista, että esille tulee ajatus turmassa kuolleiden syömisestä. Lisäongelman tosin muodosti se, että matkustajat olivat toistensa tuttuja ja osa sukulaisia keskenään. Lienee selvää, että kannibalismi itsessään herätti etovia tuntemuksia (osa aluksi kieltäytyikin syömästä ihmislihaa), mutta sen lisäksi vielä mahdollisten “eväiden” tuttuus häiritsi. Mutta eipä tuollaisessa tilanteessa juuri vaihtoehtoja ole paitsi kuolla pois.

Pohdin itsekin paljon ihmislihan syömistä. En osaa nähdä sitä mitenkään kovin kauhistuttavana asiana, koska syötäväksi päätyvät ihmisethän olivat jo kuolleet. On tietenkin brutaalia tuosta noin vain leikata ihmisestä paloja ja pistellä raakana poskeen, mutta kun ei muuta vaihtoehtoa ei ole, niin mitäs sitten. Ei ihminen enää kuoltuaan kärsi.

En tällaisessa tilanteessa oikeastaan edes näe, miten ihmislihan syöminen eroaa eläinlihan syömisestä: Jos voi syödä eläintä, miksei periaatteessa ihmistäkin*. Ja juu, olen itse kasvissyöjä ja on jännä leikitellä ajatuksella, että ehkä ihmislihan syöminen olisi jopa eettisempää kuin eläimen (edellyttäen, että ihminen on esim. tehnyt testamentin jossa tarjoaa itsensä ateriaksi kuoltuaan – en tietenkään kannata ihmisen tappamista/murhaamista lihan tähden enkä tosin eläintenkään).

Tämä kirja on erityisen mielenkiintoinen, jos kiinnostaa ihmisten käyttäytyminen ja ryhmädynamiikka tällaisissa ääritilanteissa ja -olosuhteissa. Minua tällaiset asiat kiinnostavat, vaikka tietenkin täytyy muistaa että kirjan kirjoittaja ei ollut itse onnettomuudessa mukana, vaan on täysin ulkopuolinen britti (matkustajat taas lähes poikkeuksetta uruguaylaisia nuoria miehiä). Silti jännitteet ja henkilökemiat selviytyjien kesken tuntuvat uskottavilta ja ovat kiinnostavia.

Koneenhylky löydetään vasta kun kaksi matkustajaa (Parrado ja Canessa) löytävät pitkän vaelluksensa päätteeksi asutusta ja saavat apua. Jos retkue ei olisi lähtenyt raskaalle patikalleen, ei heitä välttämättä olisi löydetty vielä pitkiin aikoihin ja kenties liian myöhään silloinkin.

Kaiken kaikkiaan hyvin koukuttava ja mielenkiintoinen kirja, jonka pohjalta on (yllätys yllätys) tehty myös muun muassa elokuva. Sitä en ole nähnyt, mutta taidanpa joskus katsoa, jos tulee mahdollisuus.

Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 33. selviytymistarina.


*Pakollinen huomio:

Haluan painottaa, etten halveksi ihmisiä, jotka syövät lihaa, vaikka en itse syökään. En oleta, että ihmisten pitää olla ja ajatella kuin minä (en ole ihan niin suppea sentään!). Olemme erilaisia ja pälä pälä. Lisäksi ainakin toistaiseksi (eläimen) lihan syöminen on normi ja normaalia ja ymmärrän ja hyväksyn sen (esim. mieheni syö lihaa eikä se ole minulle ongelma). Se ei silti estä minua mielikutusleikkimästä erilaisilla ajatuksilla ja skenaarioilla. Voihan olla, että tulevaisuudessa moni asia on toisin ja lihan syömistä pidetään joskus sadan vuoden kuluttua so last season -meininkinä, kun tarjolla on “keinolihaa”.

torstai 11. lokakuuta 2018

Shit is real

Kävin jokunen päivä sitten kirjastossa ja tavoistani poiketen lainasin useamman kirjan kuin yleensä. Siis peräti neljä, huh huh. Ennestään minulla oli lainassa kolme kirjaa. Tämä on minulle paljon kotioloissa. Jännä huomata, miten eri tavalla ihminen toimii kotinurkissa ollessaan ja sitten reissussa. Suomessahan lainasin yhdellä käynnillä kirjaston suunnilleen tyhjäksi, jos saan hieman liioitella.

Esittelen nyt kaksi juuri lukemaani lainakirjaa.


Saksalaisen Aisha Franzin sarjakuvaromaani Shit is Real keikisteli sarjishyllyssä näyttävästi esille aseteltuna, joten sen nimi osui silmääni ja heti tietenkin kiinnostuin. Poikaystävä on dumpannut Selman melko röyhkeästi ja siitä alkaa Selman syöksykierre masennukseen, yksinäisyyteen ja kenties jopa jonkin asteiseen hulluuteen.

Sarjakuvassa todellisuus ja fantasia menevät iloisesti (tai no, ei niin iloisesti) sekaisin ja pakko tunnustaa, etten ihan aina osannut erottaa, mitkä tapahtumat ovat todellisia ja mitkä kuviteltuja ja missä kohdin kyseessä on todellisuus, mutta vain hieman vääristyneesti kuvattuna/koettuna. Se ei oikeastaan haittaa, koska tarinasta saa silti selkoa. Lopussa pilkistelee valoakin, eli ei tämä ihan toivoton tarina ole.


Piirrosjälki on selkeää ja ja sivut ilmavia. Erittäin lukija- ja katselijaystävällinen siis. Dialogeja ja teksiä kirjassa on melko vähän eli tarina nojaa vahvasti kuvitukseen. Kuvitus on mustavalkoinen ja se toimii mainiosti: en edes kaipaisi värejä tähän tarinaan, vaikka yleisesti ottaen preferoin värillisiä sarjakuvaromaaneja (silloin harvoin kun niitä tulee luettua).

Kirjan tiedot:

Aisha Franz: Shit is Real
Drawn & Quarterly 2018
Saksasta englannistanut Nicholas Houde
S. 287


Kirjan sijoitan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 12. sarjakuvaromaani.



Khaled Hosseini: Sea Prayer
Bloomsbury 2018
Kuvitus Dan Williams
S. (ei ole merkitty kirjaan enkä jaksanut laskea, mutta about 50)
Kirja on suomennettu nimellä Meren rukous


Tämän kirjan isnpiraationa toimi Alan Kurdin tarina ja kirja on omistettu kaikille mereen hukkuneille pakolaisille.

En aio kirjan tarinasta kertoa mitään, koska siinä ei ole oikeastaan mitään uutta. Sen sijaan kirjan niukkasanaisuus kehystettynä kauniilla kuvituksella toimii ja luo koskettavan kokonaisuuden. Komea ja taiteellinen muistokirjoitus menehtyneille.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa.



Olen aiemmin lukenut Hosseinilta Leijapojan ja Tuhat loistavaa aurinkoa.

torstai 4. lokakuuta 2018

Leipuri tulee, ruhot uuniin!

Eiköhän ryhdytä leipomaan. Nyt eivät kuitenkaan paistu ihan perinteiset piparkakkuset, vaan paloitellut imisruhot. 



HUOM. lisätty spoilerivaroitus 5.10 klo. 18.38 (Suomen aikaa): Jos et ole lukenut kirjasarjan aiempia kirjoja, mutta olet aikeissa lukea, ei välttämättä kannata jatkaa lukemista tämän pidemmälle.



Arttu Tuominen: Leipuri
Myllylahti 2018
S. 350


Janne Rautakorven lähipiiristä alkaa kuolla ihmisiä. Ensin uuniin päätyy entinen esimies Eero Kataja, mikä järkyttää koko Porin poliisilaitosta. Näyttää siltä, että Leipuri on palannut vuosien hiljaiselon jälkeen.

Eläkkeelle jäänyt Janne Rautakorpi kutsutaan avustamaan poliisia Katajan murhatutkimuksessa. On luultavaa, ettei murha jää viimeiseksi eikä se jääkään. Ei kulu kauan kun seuraava ruumis paistuu uunissa Leipurille ominaisella lorulla allekirjoitettuna.

Kirjasarjan edellinen romaani, Silmitön, jätti jälkeensä uhkaavan tunnelman, joka koski erityisesti konstaapeli Liisa Sarasojaa. Nyt tuo uhka muuttuu todelliseksi. Se repii Sarasojaa, jonka menneisyyden tahra on nostettu lööppeihin.

Kuka on Leipuri? Sitä ei lukija vielä tiedä, mutta kirjan enteilevä nimi lunastaa lupauksensa ja Leipurin muotokuva alkaa hahmottua. Ohessa sukelletaan Janne Rautakorven menneisyyteen – ja sortumispisteessä olevaan muistilabyrinttiin.

Leipuri on Arttu Tuomisen ns. muistilabyrintti-kirjasarjan neljäs ja viimeinen kirja. Aiemmissa kirjoissa (lista kirjoituksen lopussa) on viitattu Leipuriin, mutta se on aina jäänyt taustalle. Se lienee tarkoituksellista, sillä tämä kirjanelikko tuntuu kokonaisuudessaan huolella suunnitellulta – se on palapeli, joka on nyt vihdoin valmis. Tai muistilabyrintti, joka romahti.

Leipurin rakenne on mielenkiintoinen ja vahvasti koukuttava. Jotakin uhkaavaa häälyy taustalla koko ajan, jotakin joka sai ainakin minut peräti vainoharhaiseksi ja epäilemään yhtä sun toista kirjan henkilöä ties mistä, ja samaan aikaan koin valtavaa epäuskoisuutta. Eihän tämä voi näin mennä... Eikä se ehkä mennytkään. Tai sitten meni.

Aivan mahtava päätöskirja tälle sarjalle. Olisin kyllä mielelläni lukenut näiden taiten rakennettujen henkilöhahmojen tutkimuksia jatkossakin, mutta kaikelle on aikansa ja on hienoa, että jotkut osaavat lopettaa ajoissa. Kaiken ei kuuluu kestää ikuisesti. Olen ymmärtänyt, että Tuominen kirjoittaa edelleen, joten mielenkiinnolla odotan hänen tulevia tuotoksiaan!

Brutaalisuusmittari: 2/3 – verta lentää ja osia irtoaa eli ajoittain melko brutaali meininki. Ei siis verta ja suolenpätkiä vieroksuville eikä niille, jotka eivät kestä lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa edes ajatustasolla.

Loppuun vielä eräs havainto. Mietin viitsinkö sitä edes mainita, mutta mainitsen nyt, koska tämä ilmiö kiinnostaa minua. Kirjan mieshenkilöistä Tuominen käyttää lähes poikkeuksesta sukunimeä, kun taas naishenkilöiden kohdalla etunimeä. Dialogien kohdalla asian voisi jotenkin ymmärtää, mutta itse kerronnassa se särähtää silmään.

Tässä kaikki sarjan kirjat – kannattaa lukea järjestyksessä!

1. Muistilabyrintti
2. Murtumispiste
3. Silmitön
4. Leipuri (päätösosa)


Kirjasta on blogannut muun muassa Annika ja Mikko.

~~~

Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa. Tulkitsen nyt hieman laveasti tätä kohtaa. Tuomisen kirjassa tärkeässä roolissa on varsinaisesti loru, mutta se saa luvan käydä runosta.

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Katsaus Helmet-lukuhaasteen edistymiseen

Katsastakaamme mitä kuuluu Helmet-lukuhaasteelle (linkissä on myös listaus jo lukemistani kirjoista) tässä vaiheessa vuotta. Olisi kiva, jos saisin koko haasteen luettua, mutta jotkin kohdat tuottavat vielä päänvaivaa. Se tietenkin on haasteen ideakin eli haastaa ja töniä lukemaan sellaisiakin kirjoja, joihin ei kenties muuten tarttuisi. Näin on kohdallani käynytkin.


Olen saanut ujutettua haasteeseen 37 lukemaani kirjaa (olen tänä vuonna tähän mennessä lukenut 55 kirjaa). Lukematta on kolmetoista kohtaa, jotka luettelen alla. Osaan on kirja katsottuna, osaan ei joten vinkkejä voi heitellä.


2. Kotimainen runokirja

Tähän kohtaan ajattelin lukea Anni Korpelan minirunokirjasen, Tähtienväli, johon on koottu hänen runojaan eri teoksista. Kirjalla – ja siten sen runoilla tietenkin - on minulle suuri tunnearvo eli olen lukenut sen aiemminkin joskus aikoja sitten. En kuitenkaan ole koskaan blogannut siitä (kirjan hankin ennen kuin minulla mitään blogia oli), sillä enpä muista lukeneeni kirjaa blogini olemassaolon aikana.


10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja

Haluaako joku blogiystäväni ehdottaa jotain? Pitäisi olla saatavilla enkuksi.

Mieheltäni en viitsi edes kysyä, koska hän ehdottaisi kuitenkin Elizabeth Kostovan Historiantutkijaa, jota suosittelin (itse sitä lukematta) hänelle joskus sata vuotta sitten, koska ajattelin että hän voisi pitää siitä. Mies luki sitä noin sata sivua, jätti kesken ja ilmeisesti traumatisoituikin (koska kirja oli hänen mielestään mm. puuduttavan kuiva).

Historiantutkijasta on tullut kesinäinen inside-vitsimme, joka on kulkenut nämä noin sata vuotta mukanamme. En uskalla tarttua kirjaan, koska se on tässä aikojen saatossa muodostunut minulle painajaiseksi (siitäkin huolimatta, että mieheni ja minun lukumaut ovat tyystin erilaiset eikä mieheni nykyään edes juuri lue romaaneja).


12. Sarjakuvaromaani

En ole vielä valinnut, mutta vaihtoehtoja kyllä on. Saa ehdotella (luonnollisesti pitäisi olla saatavilla enkuksi)!


13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa

Yritin tähän lukea Tove Janssonin kesäkirjaa, mutta kesken jätin. Nyt ei oikein tule mieleeni mitään kirjaa paitsi jo lukemani Dostojevskin Kellariloukko, josta en ole koskaan blogannut ja joka on eräs lempikirjani.


18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä

Aloittelin lukea Luca D’Andrean romaania The Mountain (suom. Rotko), mutta en päässyt alkua pidemmälle. Kuivahdin alun konserttikuvaukseen, joka ei tuntunut loppuvan sitten millään enkä vain jaksanut enää. Pitäisikö antaa kirjalle uusi mahdollisuus? Muita ideoita?


20. Taiteilijaelämäkerta

Omasta hyllystä löytyisi useampikin teos (mm. Ozzy Osbournen I am Ozzy ja Hayden Herreran kirjoittama Frida Kahlon elämäkerta jonka olen lukenut joskus tuhat vuotta sitten) eli kohta ei tuottane vaikeuksia. Ei vain ole ollut lukuvirettä nyt näiden kirjojen suuntaan. Muita kirjoja saa ehdottaa (en yleensä oikein innostu elävistä julkkistaiteilijoista).


21. Kirja ei ole mukavuusalueellasi

Olin lukemassa tähän Ken Mogin Ikigaita, mutta alkoi pää hajoilla ja oli pakko lopettaa kesken. Saatan kyllä yrittää vielä uudelleen.


25. Novellikokoelma

Olisi paljonkin tarjokkaita, mutta kiinnostuksen kanssa on taas vähän ongelmia (eli minulla on edelleen se "novellivamma", mikä harmittaa itseänikin).


33. Selviytymistarina

En ole lukenut misery littiä pitkään aikaan – voisi omasta hyllystä jonkun napata.


35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja

Ei sitten niin mitään hajua, mitä lukisi. Kissani Jugoslavian ajattelin lukea, mutta ei minulla ole kys. kirjaa enkä oikeastaan halua lukea sitä enkuksi, vaikka sen kirjastosta saisi. Ehdotuksia, pliide (pitäisi saada enkuksi, mutta en haluaisi lukea suomesta käännettyä).


44. Kirja liittyy johonkin peliin

Ei hajuakaan, olisko ehdotuksia?


45. Palkittu tietokirja

En ole perehtynyt aiheeseen vielä. Tarjokkaita varmaan on, mutta eri asia sitten ovatko palkittuja.


48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Tätähän ei periaatteessa voi tietää ennen kuin lukee kirjan, jos haluaa lukea haasteeseen ennenlukemattoman kirjan.



perjantai 28. syyskuuta 2018

"Lohtunaisten" ovelle on jonoa

Luin tammikuussa Min Jin Leen historiallisen romaanin Pachinko. Pachinkon keskeinen teema näin lyhyesti summattuna on Japanin perseily Koreassa ja erityisesti siis sen seuraukset korealaisille. Mary Lynn Prachtin romaani White Chrysanthemum käsittelee samaa teemaa, mutta hieman erilaisesta näkökulmasta. Siinä missä Pachinko on sukusaaga, White Chrysanthemumissa keskitytään seuraamaan lähinnä kahden sisaruksen kohtaloa.


Jejun saari (sijaitsee Etelä-Koreasta etelään) 1943. 

Hana on 16-vuotias Haenyeo (naissukeltaja), joka seuraa äitinsä jalanjälkiä ammatinvalinnassa. Nuorempi sisar, Emi, on vasta 9-vuotias, mutta odottaa kiihkeästi saavansa osallistua äitinsä ja sisarensa kanssa sukeltamaan. Kun Hana ja äitinsä ovat sukeltamassa, Emi joutuu odottamaan rannalla.

Eräänä tällaisena päivänä rannalle maleksii japanilainen sotilas. Hana havaitsee sotilaan ja kiirehtii rantaan viedäkseen nuoren sisarensa piiloon. Sisar pelastuu, mutta Hana itse tulee nähdyksi. Sotilas raahaa Hanan mukanaan kohti uutta tulevaisuutta, jota voi painajaiseksikin kutsua. Sotilaan nimi on Morimoto.

Morimoto on syöpä, joka liimautuu Hanaan. Toisinaan syöpä katoaa ja voisi luulla, että se on kadonnut iäksi. Vaan ei, se uusiutuu ja uusiutuu. Aina kun Hana uskaltaa toivoa, että se on taltutettu, se palaa takaisin. Ikään kuin elämä "comfort womanina" (eli käytännössä prostituoituna) ei olisi tarpeeksi vaikeaa ilman Morimoton kaltaista syöpääkin.

Jejuun jää sisartaan kaipaava Emi ja heidän vanhempansa. Elämä ei Jejunkaan saarella ole enää ennallaan, sillä sodan lonkerot yltävät sinnekin. Hanan tarinaa seurataan menneessä, Emin nykyajassa. Takaumien kautta Emin elämänkaari paljastuu lukijalle.

Kerrontaratkaisu on toimiva ja kirjan jännite säilyy loppuun asti. Lukijahan tietenkin miettii, kohtaavatko sisarukset enää koskaan.

White Chrysanthemun on melko raastavaa ja ajoittain jopa brutaalia luettavaa. Niin paljon kuolemaa, kärsimystä ja sortoa. Kirjan loppuun on rakennettu melkoinen draama, joka menee ehkä hieman överiksi, mutta toisaalta kirjallisuudessa kaikki on sallittua ja myös dramatisointi kuuluu asiaan (siitäkin huolimatta, että draamaa ei kirjasta muutenkaan puutu).

Vaikka kirja on fiktiivinen, ovat siinä kuvattavat ilmiöt olleet todellisuutta. Tämä onkin jälleen sellainen kirja, jonka lukemisen ohessa tuli googleteltua kaikenlaista (ihan mahtavaa, kun kirja sysää ottamaan asioista selvää syvemmin! Enkä minä esim. tiennyt ennen kirjan lukemista Haneyeoista). Aihepiiri sinänsä oli ennestään tuttu, koska olin jo Pachinkoa lukiessani tutkinut vastaavia asioita.

Kirjassa vilahtaa myös todellinen henkilö, Jan Ruff O’Herne. O’Herne on kirjoittanut muistelmat ajastaan japanilaisten sotilaiden seksiorjana. Toisen maailmansodan aikaiset vääryydet hiertävät edelleen Etelä-Korean ja Japanin välejä. 


Kirjan tiedot:

Mary Lynn Bracht: White Chrysanthemum
Chatto & Windus 2018
S. 311



Kirjassa on lohikäärme (jumalmerkityksessä), mutta sen osuus on hyvin niukka.  Menen nyt siis sieltä mistä aita on matalin ja lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 29. Kirjassa on lohikäärme.

torstai 27. syyskuuta 2018

Lääkäri muistelee

Tässäpä kirja, jonka voisi jokainen britti lukea. Erityisesti lukemista suosittelen sinne ylemmälle poliittiselle taholle, joka on vastuussa NHS:n toiminnasta ja käytännöistä (kirjan lopussa onkin avoin kirje Jeremy Huntille, joka on “health Secretary”).



Adam Kay: This is Going to Hurt
Picador 2017
S. 268

Olin tietoinen  superpitkistä työvuoroista, mutta silti sairaalloinen työjärjestely ja -ajat (plus säälittävän pieni palkka) tulivat osin yllärinä – en tajunnut, että ovat noin perseestä. Adam Kayn kirja näyttää NHS:ssä jylläävän kaaoksen, joka tuo mieleen vanhan sanonnan TUURILLA NE LAIVATKIN SEILAA.

Rakenteeltaan kirja on päiväkirjamainen ja vanhoista päiväkirjamerkinnöistään Kay onkin sen koonnut. Mainittakoon tässä välissä, että Kay lopetti lääkärinuransa, koska ei kestänyt sitä painetta ja stressiä, jonka työ aiheutti. En ihmettele - lääkäreistä kyllä revitään kaikki irti ja enemmänkin revittäisiin, jos voisi. Vastapainoksi saa menettää suunnilleen kaiken vapaa-aikansa ja ihmissuhteensa siinä ylipitkiä päiviä tehdessään.

Kirja ei silti ole katkera tilitys, vaan ehdottomasti hauska ja informatiivinen, huumori on ajoittain kohtuullisen mustaa, mutta ei koskaan ilkeää. Inhmillistä kyllä. Kay erikoistuu synnytyslääkäriksi, joten kirjassa hengaillaan lähinnä äitiys- ja synnytysosastolla. Hurjan mielenkiintoista eli minä myös opin asioita kirjan siivellä.

Kay välttelee ammattijargonia, mutta ei sitä voi täysin poistaa, koska kyseessä on niin spesifi ala. Kay kuitenkin selittää helppotajuisesti ja tiiviisti, mistä milloinkin on kyse erikoisempaa sanastoa käyttäessään tai toimenpiteitä kuvatessaan. Alaviitteet ovat toisinaan suorastaan hullun hauskoja eli niiden anti ei aina ole pelkästään informatiivista. Kirja ei silti ole mitään pinnallista hassutusta ja hauskuuttamista, vaan taustalla häälyy tummempi, vakava pohjavire.

Todella viihdyttävän sivistävä kirja! Minua aihe tietenkin kiinnostaa siksikin, että käytän NHS:n palveluja eli omakohtaisuus kulttuuriin on olemassa, koska olen osa sitä. Kirjan lisään suosikkeihini.

The Guardianissa on hyvä haastattelu Kaysta, kas tässä suora linkki (Haastattelu on viime vuodelta, kuten kirjakin). Jos aihe vähänkin kiinnostaa, kannattaa lukea. Kayn kirjaa on käännetty useille kielille, mutta ei ainakaan toistaiseksi suomeksi.