Hae tästä blogista

sunnuntai 3. heinäkuuta 2022

Luku- ja kirjastokuulumiset uudesta kotipaikasta

Uudet himahoodit
 

Terveiset uudesta kodosta! Muutto oli saatanasta ja tuparilahjaksi toin koronan. Itse olen jo aika kuivilla, mutta mies ei. Mutta eipä niistä sen enempää tässä, kiinnostuneet voivat lukea muuttokuulumiset Lammaskuiskaajasta.

Nyt kirjoihin, joita ei ole tullut juuri luettua viime aikoina. On ollut niin hektistä ja sairasta (pun in.) menoa, ettei ole ollut aikaa eikä keskittymiskykyä lukemiseen. Nyt olen ollut jo peräti kaksi päivää pakkolevossa toiveena pikainen kuntoutuminen koronan jälkioireista.

Loppuun olen saanut luettua sekä Xiaolu Guon romaanin I Am China (Vintage Books 2014) että Karen Dionnen trillerin The Wicked Sister (Sphere 2020).

I Am Chinasta pidin kovasti, sen voimakkaan cinemaattisesta kohtausmaisuudesta. Monet kirjan yksittäiset kohdat jäävät mieleeni pyörimään kuin kaitafilmit: hieman rosoisina mutta täynnä latausta.

The Wicked Sister osoittautui oivalliseksi muuttokirjaksi. Siihen oli helppo palata pidemmänkin lukutauton jälkeen ja lukea vain pieniä pätkiä kerrallaan. Teksti on sujuvaa ja etenevää, samoin juoni. Silti kirja tuntui lopulta sivumääräänsä (360) pidemmältä.

Kirjan nimi – The Wicked Sister – johdattaa lukijan oikeille raiteille eikä nimen tuplamerkitys ainakaan minulle tullut yllätyksenä. Sen saattoi arvata jo kirjan alkumetreillä ja koska se oli niin ilmeinen, oletin jonkinlaista käännettä tai matonvetoa jalkojen alta, mutta turhaan odotin.

Yllätyksettömyyden takia kirja jäi hieman vaisuksi. Toisaalta siinä on lukuisia kiehtovia kohtia, joten luin sitä kyllä suurella mielenkiinnolla. Erityisesti minua kiehtoi Rachelin “keskustelut” hyönteisten ja muiden eläinten kanssa.

Ihan ok kirja, voisin lukea lisääkin Karen Dionnelta. Hyvää ja rentoa lukemista keskittymishäiriöisille tai ns. nollauskirjaa kaipaaville. Pieni varoituksen sana liittyen väkivaltaan: sitä kohdistuu jonkin verran eläimiin (ja ihmisiin). Ei kuitenkaan liian yksityiskohtaisia kuvauksia.
 

Kirjasto ja kirjastokortti
 

Muuton jälkeen prioriteettilistan kärjessä roikkui tietysti paikalliseen kirjastoon ja sen käytäntöihin tutustuminen. Täkäläinen kirjasto on pienehkö, mutta varsin avara ja siellä on jopa lukunurkkaus ja tietokoneita, jotka eivät minua kiinnosta.

Kirjoja on… hmm, onhan niitä joo. Siis minun silmiini tosi vähän, kun kyseessä on kirjasto. Kaunokirjallisuutta löytyy tyyliin kahdesta hyllystä (eivät ole mitään superpitkiä/korkeita mutta eivät ihan nysiäkään), mutta olin tätä osannut odottaakin.

Hyvä uutinen on se, että kirjoja saa varailla kaikista Cumbrian kirjastoista eikä se maksa mitään. Varatun kirjan saaminen tosin voi kestää, koska kirjoja ei roudata päivittäin eri kirjastojen välillä. Pikainen tutkimusretki kirjastoalueen tarjontaan kuitenkin vahvisti pelkoni eli se on kuulkaa goodbye Lontoon huomattavasti monipuolisemmalle tarjonnalle.

Koska en voi toistaiseksi todistaa asumistani täällä, sain käyttööni suppean kirjastokortin. Sellaisen saavat lomailijat ja muut vastaavat. Asuminen todistetaan perinteiseen brittitapaan esittämällä jokin kirje (säännöllinen lasku, esim. vesi- tai sähkälasku tmv.), joka on osoitettu minulle tai vaihtoehtoisesti counsil tax -kirje. Luonnollisesti mitään näitä ei ole vielä tullut.

Suppealla kortilla saa olla lainassa peräti KAKSI kirjaa kerrallaan. Kun saan päivitettyä kortin “normaaliksi”, rajat aukeavat ja voin lainahurjastella mielin määrin.

Lainausurani polkaisin käyntiin lainaamalla Maxine Mei-Fung Chungin romaanin The Eighth Girl. Kirja on ollut lukulistallani jo jokusen aikaa ja oli kiva huomata, että sen saa täkäläisestä kirjastosta.

 

Kirjan keskeinen aihe on dissosiatiivinen identiteettihäiriö eli sivupersoonahäiriö. Aihe kiinnostaa ja olen siitä lukenut aiemmin muun muassa Daniel Keyesin kirjoittaman teoksen The Minds of Billy Milligan.

Chungin romaani on fiktiivinen ja se on luokiteltu trilleriksi. Alla kirjan takakansi, jossa kuvauksen lisäksi tietysti ne typerät markkinointikehut, joita inhoan ja jotka yleensä silmäni ignoraa täysin (nyt pakkoluin ne kuvatessani takakannen).


Olen vasta melko alussa, joten mielipidettä ei ole vielä muodostunut. Intuitioni tosin hieman varoittelee: tämä ei ehkä osoittaudu ihan minun makuisekseni kirjaksi. Huolettaa lähinnä ihmissuhdemätön ja muun säädön määrä (ihastumiset, bilettäminen, örmyily, muu yleinen sekoilu jne.) sellaisella kepeällä ”chiclitmäisellä” otteella. Vaan katsellaanpa miten käy.

perjantai 17. kesäkuuta 2022

Kauhistuttava repsahdus

Nykyiset hoodit, hyvästi!

Olen aiemmin kertonut karsivani kirjoja ankaralla kädellä muuton takia. Tuon konmarittamisen olen sanut tehtyä jo viikkoja sitten, koska se oli ensimmäinen urakkani karsinnassa. Aloitin reteästi vaikeimmasta. Loppujen lopuksi se ei ollut kovin vaikeaa, koska vein lähes kaikki kirjat kiertoon.

Tiedän, että ikävä tulee jossain vaiheessa mutta toistaiseksi se ei tunnu niin pahalta, koska samaan aikaan pakkasin ne kirjat muuttokuormaan, jotka saivat kunnian jäädä. Tässä kämpässä ei siten ole aikoihin juuri näkynyt kirjoja muutamaa kirjaston kirjaa ja yhtä omaa keskeneräistä lukuun ottamatta.

OMA KIRJA


Xiaolu Guon romaania I Am China luemme yhdessä LauraKatarooman kanssa. Enää on yksi lukuerä jäljellä ja sitten kirja on taputeltu.

I Am China on kiinnostava, mutta kovin paljon se ei herätä keskustelua. Kutsun tällaista kirjaa ns. hiljaiseksi kirjaksi: jotkin kirjat vain ovat sellaisia, ettei niistä oikein osaa sanoa mitään. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kirja olisi huono – päinvastoin, olen pääosin pitänyt I Am Chinasta.


LAINAKIRJA

Eilen sain luettu loppuun R.O. Kwonin romaanin The Incendiaries, joka jätti jähmeät fiilikset. Pidin kirjan kielellisestä tyylistä, jonka tosin koin ajoittain hieman sekavana. En kuitenkaan niin sekavana, että olisi mennyt jotain ohi. Lukeminen vaati keskittymistä, josta minulla on poikkeuksellisesti ollut puutetta viime aikoina.

Lisäksi oli huono valinta lukea The Incendiariesia rinnan I Am Chinan kanssa, koska jostain syystä aloin sekoittaa kirjan henkilöitä keskenään tai pikemminkin erityisesti heidän taustansa alkoivat mennä sekaisin. Selittynee osin huonolla keskittymisellänikin.

Olen tavallisesti melko “pänttäävä” lukija ja siksi tuntuu nyt siltä, että olisin lukenut Kwonin romaania vähän niin kuin “juosten kusten”. No, maailma ei kaadu jos kerran kymmenessä vuodessa käy näin.

Jatkossa muistan kuitenkin valita samanaikaisesti luettavat kirjat siten, että ovat riittävän erilaisia sekä tyyliltään että aiheiltaan.

Ja siitä pääsemmekin postauksen otsikossa viittaamaani kauhistuttavaan repsahdukseen. Sillä mikä voisi olla kaameampaa, kun alkaa ostella kirjoja kesken muuttohommien juuri kun on hankkiutunut edellisistä eroon!

Annoin itselleni eilen luvan mennä “kirjakauppaan” ja ostaa YHDEN kirjan muuttoajan lukemiseksi. Kriteerinä oli, että kirjan tulee olla ns. helppolukuinen, koukuttava, jännä eli siis sellainen johon on helppo tarttua ja jota on helppo lukea, vaikkei keskittyminen olisi huippuluokkaa.

Valitsin hankintapaikaksi The Worksin, koska sen kivijalkakaupoissa on melko suppeat valikoimat eivätkä kirjat yleensä ole uutuuksia, vaan semituoreita trillereitä ja dekkareita. Ideana oli, ettei menisi koko päivä siellä kaupassa ja repsahduksen riski olisi pieni, vaikka kolme kirjaa saa kuudella punnalla yhden kirjan maksaessa £2.50. Ostin vain yhden kirjan, koska kuten tiesin, ei löytynyt kolmea kirjaa, jotka olisin oikeasti halunnut.

Mukaan valikoitui minulle ennestään tuntemattoman Karen Dionnen trilleri The Wicked Sister. Silmiini se osui ensin kansikuvan perusteella – metsäinen järvimaisema eli miljöönä maaseutu tai ei ainakaan iso kaupunki. Juuri sellaista nyt kaipaan.

Myös takakansi innosti. Vai mitäpä tästä tuumitte: Rachel Cunningham on ollut viisitoista vuotta psykiatrisessa hoitolaitoksessa, koska uskoo surmanneensa omat vanhempansa ollessaan vain 11-vuotias. Muistikuvat ovat osin hämäriä, mutta Rachel on varma, että juuri hän on tehnyt surmat. Sitten ilmestyy uutta tietoa ja Rachel alkaa kyseenalaistaa menneisyyttään.

Aloittelin eilen tuota lukea ja on todellakin iisiä ja koukuttavaa tekstiä! 

Olin eilen niin vierotusoireissa, että poikkesin pariin charity shopiin ihastelemaan kirjoja asenteella, että niitä vain katsellaan ja saa tarvittaessa vähän kuolata. Mutta ostaa ei saa. Silmiini osui Seicho Matsumoton romaani Pro Bono (£1.50), jota olen saalistellut laiskasti jo pidemmän aikaa. Matsumoton kirjoja on turha kuvitella mistään kirjastosta saavansa, joten pakkohan se oli ostaa. Olen aiemmin lukenut Matsumotolta kaksi romaania.

Toisen kirjan ostamista en oikein voi mitenkään perustella itselleni, koska sen todennäköisesti saisi jopa sieltä perähikiän kirjastosta, jonka tarjontaa ei valitettavasti pääse katsomaan ennen kuin saa kirjastokortin. Kyseessä on Jennifer Nansubuga Makumbin romaani The First Woman. Kaikki Makumbin kirjat ovat lukulistallani, mutta en ole joutanut vielä lukemaan yhtäkään. Herkemmin tulee luettua, kun kirja on oma. Ja se maksoi vain punnan. Ja seli seli.

Ostat yhden, niin katoaa kontrolli. Ei saisi ottaa yhtään tai lähtee lapasesta. Tosin ei tämä kovin pahasti lähtenyt, kun vain kaksi ”ylimääräistä” kirjaa lähti matkaan.

Muutto on siinä vaiheessa, että näillä näkymin todellakin lähdemme maanantaina ja hoidamme koko homman itse. Muutosta kiinnostuneet voivat lukea muuttopäivityksen Lammaskuiskaaja-blogistani.

Seuraava postaus tulleekin sitten uudesta kodista!

torstai 9. kesäkuuta 2022

Vaimomateriaalia tai sit ei

Jostain mystisestä syystä kirjastoon oli ilmestynyt Euroopassa vähemmän tunnetun Murakamin eli Ryū Murakamin teos Audition, jonka olen halunnut lukea jo pitkään. Ihmetystä aiheuttaa lähinnä se, että ovat hankkineet valikoimiin näinkin “vanhan” teoksen, kun edes kaikkea uutta ei sinne saada.

 

Mutta en valita, vaan lainaan ja luen.

Murakamilta voi odottaa groteskia menoa ja verilammikoissa liukastelua ja sitä on nytkin luvassa. Tosin vasta kirjan loppumetreillä, sillä suurin osa kirjasta on huolellista alustusta “loppuhuipentumaa” silmällä pitäen.

Tokio

Aoyaman vaimo on kuollut seitsemän vuotta sitten eikä Aoyama olen sen jälkeen avioiutunut. Avioliitto ei ole varsinaisesti edes käynyt Aoyaman mielessä, sillä naisia toki saa muutenkin. Sai jo avioliiton aikana: mikään uskollinen aviomies ei Aoyama nimittäin koskaan ollut.

Kun Aoyaman 15-vuotias poika Shige ehdottaa, että isä voisi hommata uuden vaimon, Aoyama alkaa harkita asiaa. Aoyamalla on tiukat kriteerit tulevalle vaimolle: pitää tietysti olla kaunis ja hallittavissa eli haussa on lähinnä keittiöön sopiva ja taloustyöt hoitava nainen, jota tekee mieli panna.

Aoyama imagined Gangsta (
perheen koira) barking at Yamasaki Asami (kaunis ballerina, johon Aoyama hullaantuu) as she prepared dinner in this kitchen. He even pictured the design and colour of the apron she’d be wearing.

Aoyaman hyvä ystävä Yoshikawa keksii keinon, jolla seuloa hyvä vaimoehdokas: tekaistaan elokuva, johon etsitään naisnäyttelijää. Ei ole väliä, vaikkei elokuvaa koskaan tehtäisikään, pääasia että voidaan järjestää koe-esiintyminen, audition.

Hakijoita seuloessaan Aoyama innostuu eräästä kauniista ballerinasta ja ihastuu korviaan myöten. Naisesta tulee hänelle suorastaan pakkomielle, joka estää varoitusmerkkien näkemisen.

Täytyy näin lukijana tosin todeta, ettei niitä varoitusmerkkejä sinänsä ihan hirveästi ole, mutta toisaalta rakastunut ihminen ohittaa ne vähäisetkin tai selittää mielessään parhain päin.

Lukija tietysti tietää (erityisesti jos on Murakaminsa lukenut), että jotain karmaisevaa on tulossa. Tuota tulemista saa odotella aika kauan, sillä varsinainen toiminta on pakattu kirjan loppuun.

Kerronta on silti riittävän kiinnostavaa, että kirjaa lukee helposti ja mielellään. Jännitettä olisin silti kaivannut enemmän.

Ja kirjan loppu ja erityisesti “kootut selitykset” liittyen lapsuuden traumoihin ovat mielestäni niin kliseisiä, että plääh.


Ryū Murakami: Audition
Bloomsbury, 2009
alkuper. Ōdishon (オーディション), 1997
japanista englannintanut Ralph McCarthy
s. 200

Ryū Murakamilta aiemmin lukemani kirjat:

Coin Locker Babies
Piercing
In the Miso Soup

Lukemistani Murakamin teoksista Piercing on eniten makuuni – siitä pidin todella paljon. Ja nyt itkettää, ettei minulla sitä kirjaa enää ole, sillä konmaritin sen kierrätykseen. Argh!

perjantai 3. kesäkuuta 2022

Painukaa helvettiin täältä

Kampala, Uganda 1972

Asha ja Pran ovat hiljattain avioituneet ja arki hakee vielä muotoaan. Pran työskentelee isänsä kaupassa ja on alkanut saada bisnestä takaisin raiteille isänsä löyhäkätisen toiminnan jäljiltä.

Sitten koittaa häätö.

Idi Amin on määrännyt kaikki ugandanaasialaiset häipymään maasta. Aikaa lähteä on 90 päivää. Kololo Hill kuvaa erään suvun vaiheita tänä kohtalokkaana vuonna.

Asioita kuvataan kolmen henkilön kautta: Ashan, Pranin äidin Jayan ja Pranin veljen Vijayn. Kirjan alkupuoli sijoittuu Kampalaan, josta puolivälin tienoilla siirrytään Englantiin. Koin Ugandaan sijoittuvan ajan kiinnostavampana.

Englantiin sijoittuva osuus tuntuu pitkitetyltä ja jokseenkin lattealta. Jälkikäteen ajateltuna Kololo Hill on osin ennalta-arvattava ja ponneton. Kauheaa sanoa näin, kun aihe on mitä on. Mutta en vain oikein saanut otetta tästä, lisäksi kirja tuntui sivumääräänsä pidemmältä ja lukeminen oli ajoittain puuduttavaa.

Goodreadsissa ollaan toista mieltä, joten sieltä voi lukea suopeampia ja perusteellisempia mietteitä. Minulla ei ole oikeastaan juuri muuta sanottavaa tästä kirjasta.

Neema Shah: Kololo Hill
Picador, 2021
s. 340


Kololo Hillin ansioksi myönnän, että sen innoittamana otin kuunteluun Real Dictators -podcastin jaksot, jotka käsittelevät Idi Aminia. Jaksoja on kuusi, joista minulla on vielä pari kuuntelematta. Hyvin perusteellinen podcast, jossa taustoitetaan Ugandan tilannetta jo ennen Idi Aminin valtaannousua. Vaikka tietäisi perusasiat Idi Aminista, niin mielestäni tällä “sarjalla” on silti paljon annettavaa ihan yleisen historian tiimoilta.

*

Minulla on ongelmia kommentoinnin kanssa liittyen lähinnä kirjautuneena kommentoimiseen eikä kommentointi anonakaan aina onnistu. Toivon, että Blogger saa ongelmansa pian korjattua.

torstai 12. toukokuuta 2022

Raiskaustapaus

 

Shiori Iton teoksen nimi Black Box viittaa raiskaukseen, joka tapahtuu suljettujen ovien takana ja on siten vaikea todistaa että mitään raiskausta on tapahtunut. Siispä tapauksesta ei suostuta nostamaan syytettä, vaikka aihetodisteita on.

Tämä on iso ongelma Japanissa. Tai ei se ole ongelma raiskaajille tietenkään. Noriyuki Yamaguchikin olisi päässyt pälkähästä, ellei Ito olisi sinnikkäästi päättänyt saada oikeutta.

Huomio tähän väliin: Ito ei kirjoittanut Black Boxia saadakseen huomiota itselleen, vaan koska haluaa nostaa esiin tämän epäkohdan Japanin lainsäädännössä, joka on paikoin varsin vanhentunut. Ito avaa seikkaperäisesti lainsäädäntöä raiskausten/seksuaalisen väkivallan osalta ja hänen oma keissinsä toimii mielestäni enemmänkin kehyksenä ja esimerkkinä. Toki hän kuvaa myös sitä, miten raiskaus vaikutti ja yhä vaikuttaa häneen.

Suuressa osassa raiskaustapauksia, uhri ja raiskaaja tuntevat toisensa. Näin on myös Iton tapauksessa. Hän tapaa Noriyuki Yamaguchin New Yorkissa työskennellessään journalistiopintojensa ohessa pianobaarissa tarjoilijana. Juttua syntyy, koska Yamaguchi on (media)alalla ja voi mahdollisesti auttaa Itoa löytämään työtä. Kyse on professionaalisten suhteiden luomisesta.

Kuluu muutama vuosi.

3.4. 2015.  Ito ja Yamaguchi tapaavat Tokiossa. Kyseessä on työhön liittyvä tapaaminen, joka toteutetaan ravintolassa syöden ja juoden kuten on melko tavanomaista Japanissa. Itolla ei siten ole syytä epäillä, että taustalla olisi muutakin.

Itolta katkeaa filmi kesken illan. Hän havahtuu yöllä siihen, että Yamaguchi raiskaa häntä. Hän on Yamaguchin hotellihuoneessa.

Ito kertaa illan ja yön tapahtumat. On melko todennäköistä, että Yamaguchi on huumannut Iton, mutta sitä ei tietenkään voida todistaa.

Muunlaisia todisteita saadaan. Muun muassa hotellin valvontakamerasta käy ilmi, että Yamaguchi on raahannut Iton hotelliin. Ito on avuttomassa tilassa eikä pystyisi omin jaloin kävelemään. Myös heidät hotellille kyydinnyt taksikuski antaa oman lausuntonsa, joka puoltaa Iton näkemystä.

En aio mennä yksityiskohtaisesti näihin, koska ne voi lukea kirjasta.

Tämä on aika hyhmäinen keissi, sillä on selvää että Yamaguchia suojelee myös hänen korkea asemansa ja siteet Japanin entiseen pääministeriin Shinzo Abeen.

Iton sinnikkyys kuitenkin tuottaa tulosta ja lopulta Yamaguchi saadaan oikeuden eteen. Yamaguchi kiistää viimeiseen asti raiskauksen, vaikka myöntää penetraation. Oikeus kuitenkin katsoo, että Yamaguchi aloitti raiskauksen Iton ollessa tiedoton.

Kirjassa käsitellään myös suostumusta ja sen ilmaisemista. Suosittelen kirjaa heille, joita Japanin lainsäädäntö ja yleinen asenneilmapiiri seksuaalirikosten tiimoilta kiinnostaa.

Raiskauksen kuvaaminen on mielestäni ainoa kohta, joka saattaa joillekin lukijoille olla liikaa. Noin muuten Ito on tyyliltään asiallinen ja pysyttelee faktoissa. Hän avaa jonkin verran omaa taustaansa, mutta pysyttelee yleistasolla ja mainitsee lähinnä relevantteja asioita.

Tapaus on saanut paljon kansainvälistä huomiota, googlettamalla löytyy jos kiinnostaa perehtyä aiheeseen enemmän, mutta ei jaksa lukea kirjaa.


Shiori Ito: Black Box
alkuper.  文藝春秋, 2017
Tilted Axis Press, 2021
japanista englannintanut Allison Markin Powell
s. 213

tiistai 10. toukokuuta 2022

Juuria selvittelemässä

Olen lukenut viime aikoina ja luen edelleen. Nyt on vaihe, kun koen suurta vaikeutta saada ajatuksiani ulos, koska ne karkailevat kuin ketun aitauksessa hätyyttelemät kanat.

Tuorein lukemani romaani on Chibundu Onuzon Sankofa, joka jätti omituisen jälkimaun jota voisin kuvailla vaikkapa sanoilla “jaahas”, “vain niin”, “sillä lailla”, “selvä”.

 

Anna on mustan isän ja valkoisen äidin “rakkauslapsi”. Suhde syntyy Briteissä eikä se kauan kestä, sillä isä häipyy maisemista jo ennen Annan syntymää eikä äiti ole halukas puhumaan Annalle tämän isästä. Kun Annan äiti sitten menehtyy, jo keski-ikäiseksi ennättänyt Anna saa jäämistöstä käsiinsä isänsä vanhat päiväkirjat.

Alkaa tutustumismatka juurille.

Annan oma avioliitto on kariutumassa ja tytär jo omillaan, joten Annalla on hyvin aikaa kaivella menneisyyttä. Selviää, että Annan isä on ollut läntisessä Afrikassa sijaitsevan (kuvitteellisen) Bamanan valtion presidentti ja diktaattori.

Ja hän on yhä elossa. Ei muuta kuin tapaamaan.

Tarina herättää pohtimaan omia juuria ja taustaa, ulkopuolisuuden tunnetta. Turvallisuuden tunnetta. Anna on elänyt aikuisikänsä lähinnä miehensä siipien suojassa antaen puolison tehdä tärkeimmät päätökset.

Rasismi ja ennakkoluulot.

Anna on Bamanassakin ulkopuolinen eikä sitä epäröidä tuoda esille. Paikallisilla on omat käsityksenä (ennakkoluulot, oletukset) siitä, millaisia obronit ovat.

Sankofa on kiinnostava teos, mutta kokonaisuus jää minun makuuni latteaksi. Ehkä perimmäinen sanoma on, että koskaan ei ole liian myöhäistä löytää itseään ja paikkaansa elämässä. Tai ainakin etsimisen voi aloittaa myöhemmälläkin iällä.

Tarinassa on melko paljon rönsyjä, joille en näe perustetta. Esimerkiksi Annan tyttären syömishäiriö tuntui melko turhalta sivujuonteelta.

Kaiken kaikkiaan viihdyttävä ja pääsääntöisesti melko sujuvasti etenevä romaani, joka loppupuolella saa jopa hieman trillerimäisiä piirteitä.

Chibundu Onuzo: Sankofa
Virago 2021
s. 291

Chibundu Onuzo Wikipediassa.

sunnuntai 1. toukokuuta 2022

Palkkamurhaajanaisen tilinpäätös

Tulin jälleen lukeneeksi kirjan, josta en oikein osaa muodostaa mielipidettä. Kirja jätti samalla lailla hämmentyneeksi kuin vastikään lukemani Nukentekijä. Nyt kyseessä on eteläkorealaisen Gu-Byeong-Mon romaani The Old Woman wtih the Knife.

 

Gu-Byeong-Mo: The Old Woman with the Knife
alkuper. Pagwa, 2013
Canongate, 2022
koreasta englannintanut Chi-Young Kim
s. 281


Hornclaw on 65-vuotias palkkamurhaaja, joka harkitsee eläköitymistä. Kroppa on alkanut reistailla ja salakavalasti myös muisti. Tai mieli. Ja ehkä ikääntyminen myös muuttaa ja saa aikaan menneisyydessa tapahtuneiden asioiden kertaamista ja uudelleentulkintaa.

Ja sitten menneisyys palaakin kummittelemaan nuoren nousukkaan muodossa. Lukija on askeleen Hornclaw'ta edellä, sillä lukija pystyy yhdistelemään tapahtumia ja päättelemään asioita. Hornclaw itse sen sijaan on hämillään ja pohtii motiivia nousukkaan omituiselle käytökselle, jonka aluksi pistää mahtailun piikkiin. Mutta kyseessä ei sittenkään taida olla silkka brassailu.

Kiintoisa kertomus palkkamurhaajanaisesta ja hänen alalle päätymisestään, joka valottuu hiljaksiin tarinan edetessä. Muita malleja ei oikeastaan ollut, joten Hornclaw tarttui siihen, mitä oli tarjolla. Se ei tietenkään ole synninpäästö ihmisten tappamiselle, mutta mutta… Elämän ehtoopuolella on sitten aikaa ajatella tekosiaan.

Koukuttava romaani, joka antaa juoneen liittyviä vastauksia riittävästi, mutta kaikenlainen muu pohdinta jää lukijalle. Muulla pohdinnalla tarkoitan moraalista pohdintaa ja joitakin valintoja. Oikeastaan motiivien pureskelukin jää melko lailla lukijan harteille. Samoin tunteet.

Kirja jätti varsin kliinisen olon, vaikka ilmeisesti oli tarkoitus, että Hornclaw'ssa herää tunteita ja tuntemuksia, joita hänellä ei ollut aikoihin ollut. Ne kyllä tulevat kirjassa esille, mutta ikään kuin matter of fact – eli tunne puuttuu tunnekuvauksesta (!).

Virkistävää on, että kirjan päähenkilö on nimenomaan nainen eikä ihan nuorikaan enää. Ja että tämä 65-vuotias nainen ei ole mikään avuton mummeli, jota kuvataan kehon kremppojen kautta vaikka itse asiassa Hornclaw’n kroppa kremppaakin ja sitä tuodaan esille aika paljon. Hieman ristiriitaista, mutta ehkä tarkoitus on alleviivata sitä, että rapistumisesta huolimatta naiset ovat sisukkaita. Sivuliepeessä nimittäin lukee

...no matter their age, the female of the species is alwau deadly than the male.

Kirjaa luki mielenkiinnolla, mutta kliimaksi jäi puuttumaan. Juoni sinänsä on kiinnostava ja koukuttava, mutta tunnetasolla kirja jätti kylmäksi. Mahtaako jotain olla kadonnut käännöksen myötä, jään miettimään.

Vastaavaa aihetta käsittelee muuten myös Un-Su Kim teoksessaan Plotters, joka oli enemmän makuuni. Siinä oli sellaista syvyyttä, joka tästä Old Womanista mielestäni puuttuu.