maanantai 12. marraskuuta 2018

Minimiete: Viisikko vanhempina

Kun haluaa kevyttä ja helppoa, niin Viisikot aikuisille on oiva valinta. Ikääntynyt viisikko asuu kimppakämpässä Lontoossa ja ikääntyminen tuntuu olevan lähinnä fyysistä, ei niinkään henkistä sorttia.


Nyt ystävykset päätyvät yllättäen ja vastentahtoisesti Rupert-serkkunsa vauvan huoltajiksi. Luonnollisesti kukaan heistä ei tajua noin mistään noin mitään ja vauvakirjoista etsitään ohjeita ja vinkkejä. Vauvakin tuppaa olemaan melko itkuista sorttia – jopa siinä määrin, että minulle tuli alakerran koliikkivauva mieleen (ovat muuttaneet pois jo aikoja sitten).


”I don’t see what she’s (the baby) got to moan about,” said Dick.
”Without having any choice, she’s been born into a huge indifferent universe that will slowly crush her spirit, and then she will die,” Said George. ”I’m on her side. Crying’s the least she could do.”


Ihan hauska välipalakirja, vaikka se ei oikeastaan muuta kuin pelleile ja kärjistä. Mutta sehän näiden kirjojen tyyli tietenkin onkin (ja siksi tämän lukuun otinkin – saadakseni rentoa ja helppoa lukemista), vaikka minulle tämä vanhemmuusaihe keskeisenä teemana ei ole sieltä kiinnostavimmasta päästä.


Kirjan tiedot:

Enid Blyton (Bruno Vincent): Five Go Parenting
Quercus 2016
S. 103

Sarjasta aiemmin lukemani kirjat:

Five on Brexit Island
Five Go Gluten Free

Tässä lukematon viisikkokasani. Näitä tulee varmaan luettua tässä synkimmän ajan aikana. Synkällä tarkoitan nyt marraskuuta ja joulukuuta.

torstai 8. marraskuuta 2018

Vastentahtoinen jihadisti

Sitten vaihteeksi iloisempiin aiheisiin eli jihadismiin ja terrori-iskuihin. Tämä on sarkasmia, mutta tietyllä tavalla totta: aiheesta voi nimittäin kirjoittaa humoristisesti(kin), mutta silti vakavalla pohjavireellä. Tässä onnistuu loistavasti Khurrum Rahman tromaanissaan East Of Hounslow.

Joku voi olla sitä mieltä, ettei näin vakavilla asioilla saisi olla viihteellä. Itse mietin, miksi ei saisi. Missä kulkee raja, jota ei edes kirjallisuudessa saisi ylittää.


“Where do suicide bombers go when they die?”
“I don’t know. Where do suicide bombers go when they die?”
“Everywhere!” He started to chuckle. (s. 275)




Javid Qasim on brittiläinen muslimi, jolla on pakistanilaiset vanhemmat. Tai vanhempi: noin kolmekymppinen Javid, joka haluaa tulla kutsutuksi Jayksi, asuu yhä äitinsä kanssa kaksin. Isä on kuollut aikoja sitten. Jay diilaa kamaa ja käy perjantaisin moskeijassa rukoilemassa. Näin yhteys Allahiin ja paikallisiin muslimeihin säilyy kohtuullisen tiiviinä.

Välihuomio: kirjailija itse on pakistanilaistaustainen ja on syntynyt Pakistanissa. Hän muutti Englantiin ollessaan yksivuotias ja varttui läntisessä Lontoossa, jossa Hounslowkin sijaitsee. Voisin siis kuvitella, että hän tietää mistä kirjoittaa. Minusta on myös viehättävää, etteivät “kaikki” vähemmistöistä (tai rikollisuudesta) kertovat kirjat _aina_ sijoitu Itä-Lontooseen.

Minua kiinnostavat elämät ja piirit, jotka ovat hyvin erilaisia kuin omani.

Toinen välihuomio: kyseessä ei ole tirkistelyn- tai kauhistelunhalu (ei tässä ole mitään kauhisteltavaa!) tai muukaan kyttääminen, vaan aito kiinnostus erilaisia (suhteessa itseeni) ihmisiä ja tapoja kohtaan. Tällainen avartaa ja laajentaa näkökulmaa, jos sellaiselle on avoin.

East of Hounslow kuvaa mielestäni hyvin ja hauskalla tavalla (varmaan osuvastikin, joitakin) muslimiyhteisöjä ja sen jäseniä, jotka ovat kaikki yksilöitä eivätkä samasta puusta veistettyjä toistensa klooneja. Kullakin on omanlaisensa persoona ja ajatukset, kuten meillä kaikilla. Tämän pitäisi olla itsestään selvää, mutta joskus tuntuu ettei se kaikille ole: ihmiset niputetaan massaksi jonkin yhden tietyn ominaisuuden perusteella (ja tämä ei koske vain muslimeja) ja yleensä tulos ei ole mairitteleva, vaan ennakkoluuloisen epämiellyttävä mutuhöttö.

Erään epäonnisen selkkauksen myötä Jay joutuu kiipeliin, josta on vaikea luovia ulos. Pelastaakseen nahkansa hän ottaa vastaan ”tarjouksen” toimia MI5:n vakoilijana: työ käsittää lähinnä oman muslimiyhteisön luotaamista ja vakoilua – selvittää onko siellä mahdollisia jihadisteja. Asia on mutkikasta, koska esimerkiksi Jayn ystävä Parvez on samassa yhteisössä. Kirjan eräs keskeinen teema onkin ystävyyssuhteet ja nimenomaan miestenväliset ystävyyssuhteet.


“Do you have an A to Z?”
“Yes, Parvez, I have an A to Z, in fact I have a whole set of encyclopaedias up my arse.”
“Why do you have to be so crass?”
“Well, don’t ask me stupid questions. No, I don’t have an A to Z.” (s. 322)


Kirjan tyyli on nokkela ja hauska, tempoltaan melko nopea mutta silti maltillinen. Mainittakoon, etten ole nopeatempoisten action-kirjojen ystävä (tulee burn out sellaisia lukiessa, heh), mutta tässä se nopeus on toisenlaista: tämä ei nimittäin ole varsinaisesti mikään action-kirja.

Ehkä osasyy on ”kielen nopeus”: kirjan kieli on todella juoksevaa ja ahmittavaa. Ja ennen kaikkea kaiken hauskuuden keskellä myös syvempää kuin pelkkää pintaliitoa eli ei tämä mikään pellekirja ole. Lisäksi tässä avataan jonkin verran Islamiin liittyviä käsitteitä/tulkintoja, joista monilla saattaa olla ristiriitaista tietoa.

Olen vaikuttunut ja ihastunut, aivan mahtava kirja, jonka todellakin toivoisin suomennettavan (realisti minussa sanoo, että tuskin suomennetaan – optimisti minussa elelee toivossa).


“Can you not swear around me? I’ve just done Wudu. Now I’m going to have to do it again.”
“Sorry.”
“My ears are not a toilet.”
“Sorry,” I said, laughing, which in turn made him smile. (s. 128)


Britaalisuusmittari: 1/3 Kirjassa on muutama väkivaltainen kohtaus, mutta niitä ei kuvailla yksityiskohtaisesti eikä niihin jäädä kylpemään.


Kirjan tiedot:
Khurrum Rahman: East of Hounslow
HQ 2017
S. 350


East of Hounslowille on tulossa jatko-osa, Homegrown Hero, joka julkaistaan tämän kuun lopulla. E of H on kuitenkin ehyt kokonaisuus eli sen voi lukea sellaisenaan ja jättää jatkot lukematta, jos ei nappaakaan. Minä tietenkin aion lukea tuon jatko-osankin.

lauantai 3. marraskuuta 2018

Henki lähtee ja järkikin

Maailmanvalloitus kirjastossa jatkuu. Löytyi oikeasti uusi maa listaan lisättäväksi ja se on Venezuela. Tässä kirjassa minua kiinnosti myös aihe, sillä ketäpä ei kiinnostaisi sairaudet: sekä luulo- että oikeat ja mielenterveys (tai sen menettäminen) kaupan päälle. No, tietenkin riippuu käsittelytavasta, että kiinnostaako.


Alberto Barrera Tyszkan romaanissa The Sickness painiskellaan useammankin sairauden parissa. Kirjan keskiössä on tohtori Miranda, joka joutuu kyseenalaistamaan omat periaatteensa (liittyen erityisesti potilaan kohtaamiseen vakavissa sairaustilanteissa) kun tutkimukset paljastavat hänen isässään kasvavan ja etäispesäkkeitä lähettävän syövän. Parannusta ei ole, deadlinea voi lykätä hoidoin mutta parantaa ei voi.

Samoihin aikoihin tohtoria häiriköi entinen terveeksi julistettu potilas Ernesto Durán, joka on vakuuttunut siitä, että hänellä on jokin sairaus, johon hän on kuolemassa. Työrauhansa turvatakseen Miranda on kieltänyt sihteeriään yhdistämästä luulosairaan Duránin puheluita. Sihteeri kuitenkin kiinnostuu Duránista ja aloittaa puuhastelut Mirandan selän takana.

The Sickness on melko tummasävyinen romaani, joka tuo esille moraalisia kysymyksiä ja pohtii, mikä on oikein, ja onko “oikein” aina sama tilanteesta riippumatta. Tietenkään ei ole tai on riippuen mahdollisista muuttujista. Mutta jos muuttuja on henkilökohtainen, asia mutkistuu. Jos minulta kysytään (ja vaikkei kysyttäisikään), mitään absoluuttista “oikeaa” ei muutenkaan ole.

Kirjaviittauksista pitävälle tämä on herkkupala, sillä niitä on lukuisia. Muutaman kirjan googletin ja mietin, että voisinpa lukea itsekin. Esimerkiksi Christa Wolfin In the Flesh (olen kuullut kirjasta, nimi on tuttu – näin ei ole kaikkien kirjassa mainittujen kirjojen kohdalla) alkoi kiinnostaa. En tosin usko, että aion sitä ihan heti lukea, koska haluan nyt pitää “lomaa” synkistä kirjoista. On tullut luettua aika paljon jollain tapaa melankolisia kirjoja viime aikoina ja haluan vaihteeksi irti siitä tunteesta, jota “saan” tuntea muutenkin ihan riittävästi ilman kirjallisuuden tuomaa lisää.

Pidin kyllä tästä kirjasta, joka on yllättävän vetävä. Periaatteessa The Sickness on nopealukuinen, ellei jää pohtimaan. Minulla lukeminen vei aikansa, koska pysähdyin mietiskelemään ja erästä säiettä makustelen edelleen. Se liittyy oikeastaan siihen, miten ihminen valehtelee itselleen, kunhan vain saa pitää totuutensa. Ja ehkä se onkin totuus – sille, jolle mieli on piirtänyt uudet rajat.


Kirjan tiedot:

Alberto Barrera Tyszka: The Sickness
alkuper. La Enfermedad, 2006
Maclehose Press 2010
S. 151
Espanjasta englannistanut Margaret Jull Costa


Venezuela on nyt siis valloitettu, jee. Pitäisiköhän ihan tehdä lista maanosittain, jotta voisi paremmin seurata valloituksia ja järjestelmällisemmin etsiä kirjallisuutta “tuntemattomista” maista. Sille voisi tehdä oman sivun, kun se kerran on Bloggerissa mahdollista. Taidanpa ottaa projektiksi.

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Haukan legenda

Miksi otin lukuuni tällaisen minulle ennestään täysin tuntemattoman kirjailijan teoksen, jonka takateksti (tai siis sivulieve) ei oikeastaan ihan kauheasti edes kiinnostanut? Entä miksi aion vastata listalla, vaikka en ole listojen ystävä (elleivät ole kirjalistoja)? Koska voin.

1. Kirjailija on argentiinalainen ja luulin saavani valloitettua uuden maan (mutta kirjan lukemisen aloitettuani tajusin, että Argentiina onkin jo maailmanvalloituslistallani).
2. Kirjan keskushenkilö on ruotsalainen (kirjailija on asunut Ruotissa).
3. Sivuliepeessä sanotaan, että kirja kertoo muukalaisuudesta ja valtavasta yksinäisyydestä vieraalla maaperällä.

Ehdottomasti tärkein näistä oli ykköskohta, joka osoittautuikin sitten “virheelliseksi”. Mutta oikeastaan oli ihan hyvä juttu, että tajusin asian vasta myöhemmin, koska muuten tuskin olisin tätä kirjaa kirjastosta lainannut saati lukenut.

Minulla on toisinaan mitä erilaisempia “syitä” tai “motiiveja” ottaa jokin kirja lukuun. Nämä “motiivit/syyt” vaihtelevat suuresti riippuen biorytmeistäni, mielialoistani, auringon asennosta, Merkuriuksen sijainnista Pluton kylpyhuoneessa jne.

Jotkin kirjat otan tietenkin lukuun ihan vain koska kyseessä on tietty kirjailija tai olen lukenut/kuullut kirjasta ja siksi siitä kiinnostunut.




Hernan Diaz: In The Distance
Daunt Books 2018
S. 336

Ruotsi joskus 1850-luvulla. Isä lähettää poikansa Håkanin ja Linusin Amerikkaan paremman elämän – ja elintason - toivossa. Pojat kuitenkin eksyvät toisistaan jo laivasatamassa ja Håkan päätyy väärään paattiin. New Yorkin sijasta Håkan rantautuu San Franciscoon – aivan toiselle puolelle mannerta kuin alun perin piti.

Selivytyminen yksin ja kielitaidottomana suuressa maailmassa on melkoinen karaisija ja pakottaa Håkanin vaihtamaan lapsenkenkänsä aikuisen saappaisiin. Pakkomielteinen vimma ajaa Håkania itään, sillä hän on varma että löytäisi isoveljensä sieltä. Mutta Itä tuntuu olevan saavuttamattomissa eikä aika kultaa vaan kulahduttaa; aika laimentaa vimman ja alistaa.

Eikä tietenkään vain aika, vaan ajassa tapahtuvat asiat. Håkanin maine kasvaa miestä suuremmaksi, vaikka suureksi on Håkankin kasvanut. Huhut, juorut, liioittelut ja suoranaiset valheet: niistä on legenda tehty. Niistä on Hawk can tehty! Haukka! Mitä Haukka osaa?

Kirjan alku on vahva koukku, sillä se (kirja) alkaa paljon alkua myöhemmin (tässä ei sinänsä ole mitään uutta), vaikka oikeastaan alkuja voi olla monia – kun jokin päättyy, jokin muu alkaa ja jos ei ala omalla kohdalla niin ehkä jonkun toisen. Se (alku) on kenties parempaa kuin että jokin vain jatkuisi ja jatkuisi jatkuisi ja jatkuisi samanlaisena ja ennallaan.

Kirjan alussa jo ikääntynyt Håkan legendaarisen maineensa kanssa on laivassa, joka on hyisellä merellä matkalla Alaskaan. Miten tähän on tultu ja miten siitä eteenpäin? Mitä tapahtui ihmiselle ja hänen unelmilleen (tai pakkomielteelleen) siinä välissä?

In The Distance todellakin on kertomus ulkopuolisuudesta, jossa lukija jää ajoittain yhtä ulkopuoliseksi kuin Håkan, sillä koska Håkan ei ymmärrä, mitä ihmiset puhuvat keskenään, ei sitä lukijallekaan aina kerrota. Riittävästi voi kuitenkin päätellä ja suurimmaksi osaksi kirja on hyvin hiljainen. Hiljainen ja tyhjä kuin yksitoikkoinen maisema tai loputon tie. Hiljainen ja tyhjä kuin mieli, joka alkaa vaivihkaa valmistautua luopumaan. Hiljaa antaa vimman kadota itsestään.

Huomio: kirja ei ole tylsä, se on ihmeellisen koukuttava – omalla hiljaisella tavallaan. Vaikuttava elämys, jonka tunnelma jää kieppumaan ilmaan, kun sulkee kirjan kannet. Voin nähdä Håkanin valkoiseen loittonevan selän sulkiessani silmäni. En tiedä hymyilisinkö vai antaisinko itselleni luvan itkeä. Ja jos annan luvan kyynelilleni, ovatko ne helpotuksen ja onnen kyyneliä vaiko surun mustia helmiä?

maanantai 29. lokakuuta 2018

Tsunamin runtelemat

Intian valtameressä 26.12. 2004 tapahtunut (merenalainen) maanjäristys on vahvin mitattu maanjäristys sitten vuoden 1964. Järistyksen seurauksena syntyi hyökyaaltoja, tsunameja. Moni ehkä muistaakin tämän laajalla alueella tuhoja ja kuolemaa aiheuttaneen luonnonkatastrofin, jossa menehtyi muun muassa Aki Sirkesalo perheineen.

Edith Fassnidge kuvaa katastrofia ja sen vaikutuksia omaan elämäänsä graafisessa novellissaan Rinse, Spin, Repeat (Unbound 2016, S.240).


Brittiläiset Edith ja Matt (silloinen poikaystävä, nykyään aviomies) ovat kierrelleet kuukausia Aasiassa. Ennen joulua he asettuvat Bangkokiin tavatakseen siellä Edithin äidin ja siskon, jotka ovat tulossa viettämään joulua ja hieman lomaa heidän kanssaan. Bangkokissa hengaillaan porukalla muutama päivä ja sitten lennetään Krabiin viettämään joulua.

Tuona kohtalokkaana tapaninpäivänä vuonna 2004 nelikko on melomassa kajakeilla. Kaukana horisontissa siintää aalto, jota ei heti aalloksi erota. Ennen kuin se lähenee ja lähenee. Mihin mennä, kun ei ole mitään mihin mennä. Ja sitten aalto ajaakin ylitse ja erottaa nelikon toisistaan.

Edtih pelastuu kuin ihmeen kaupalla, sillä aaltojen pyörityksessä hänellä on täytynyt olla hitunen onnea matkassa selvitäkseen. Hänen äitinsä ja sisarensa eivät ole yhtä onnekkaita.

Kirjassa Edith käy kronologisesti läpi katastrofin ja sen jälkimainingit. Edith on shokissa, mikä suojelee häntä todellisuudelta: siltä, että hän on juuri menettänyt äitinsä ja sisarensa. Sisaren ruumista ei koskaan löydetä.


Kirjan piirrostyyli on hyvin pelkistetty, jopa lapsellisen tikku-ukkomainen. Kuvitus on mustavalkoinen, ainoastaan keskeiset henkilöt (Edith, Matt, äiti ja sisar) on väritetty. Aluksi niukka yksinkertaisuus hieman arvelutti minua, mutta ehkä tämän kirjan ei ole tarkoitus olla niinkään “taideteos” kuin kuvaus tragediasta. Kun kuvitukseen tottuu, siitä alkaa jopa pitää.

Koskettava teos, sanoisin.

lauantai 27. lokakuuta 2018

Sodan runtelema mieli

Olen viime aikoina innostunut lukemaan sarjakuvia. Tutkailen kirjaston sarjakuvahyllyä ja lainailen sieltä randomisti sitä, mikä kulloinkin sattuu kiinnostamaan. Hyviä osumia on tullut, tässä eräs sellainen.



Benjamin Dickson: A New Jerusalem
New Internationalist 2018
S.154

Tällä sarjakuvalla ei periaatteessa ole mitään tekemistä Jerusalemin kanssa paitsi symbolisella (jälleenrakennus)tasolla. Kirja sijoittuu maailmansotien jälkeiseen Brittilään, tarkemmin vuoteen 1945.

11-vuotias Ralph asuu äitinsä kanssa pommituksissa osin tuhoutuneessa kaupungissa. Kaupungin esikuva on Bristol. Dickson sekoittaa kaupunkiin fiktiivisiä paikkoja ja painottaa, että kirja voisi kertoa mistä tahansa brittiläisestä kaupungista – ja sen ihmisistä - kys. aikana.

Ralphin isä palaa kotiin rintamalta kuuden vuoden poissaolon jälkeen muuttuneena miehenä. Totuttelu perhe-elämään on vaikeaa ja sodan kaameus on jäänyt mieleen asumaan. Myös kotimaassa ja -kulmilla ovat asiat muuttuneet.

Ralphin isä on ennen kotiinpaluuta viettänyt pitkän ajan sairaalassa. Päättelen, että hän on ollut ns. Shell shock -potilas (edellä oleva linkki vie lyhyeen Youtube-videoon: se voi jonkun mielestä olla ahdistava, joten katsominen omalla vastuulla). Kotiinpaluulla onkin lopulta kohtalokkaita seurauksia.

Kirjan kuvitus on mustavalkoinen ja selkeä. Pidin tyylistä kovasti: miljöö on tunnelmallinen ja aito, ja henkilöt erottuvat selkeästi toisistaan (minulla on hahmotusongelmia, joten tämä on tärkeä seikka). Kirja on myös uskomattoman koukuttava, mitä en olisi lainkaan osannut odottaa tällaiselta kirjalta – varsinkaan sarjakuvalta.



Sijoitan A New Jerusalemin Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 21. Kirja ei ole mukavuusalueellasi.

keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Aamut ovat kärsimistä varten

On asioita, jotka eivät ole kirjan kannalta oleellisia (esim. French Exitin Malcolmin oletettu diagnoosi) ja siitä tuli mieleeni, että on myös asioita jotka eivät ole tämän kirjamietteen kannalta oleellisia. Ne olenkin kirjoittanut sinisellä fontilla, eli voit huoletta skipata ne etkä missaa mitään. Spoilereita ei ole, joten kaiken voi kyllä halutessaan lukea.



Patrick deWitt: French Exit
Bloomsbury 2018
S. 244

Frances Price (65) on yläluokkainen leski, joka asuu poikansa Malcolmin kanssa New Yorkissa. Frances on omistushaluinen äiti 32-vuotiaalle pojalleen, joka on sosiaalisesti kömpelö.

Kömpelyyden taustalla on ilmeisesti jokin psyykkinen häiriö, jota ei kirjassa sen kummemmin avata (toki lukija voi vedellä omia johtopäätöksiä, mutta asiaa ei selitellä). Sitä ei muistaakseni edes mainita kirjassa: ainoastaan sivuliepeessä mainitaan, että Malcolm on ajautunut ”a permanent state of arrested development”. Toisaalta käsitteen avaamiseen ei ole tarvetta, sillä ihminen ei ole yhtä kuin diagnoosinsa eikä toisaalta mahdollisen diagnoosin mainitseminen toisi kirjaan mitään lisäarvoa. On myös mahdollista, ettei mitään varsinaista diagnoosia ole ollut.

Francesin ja Malcolmin pienperheeseen kuuluu lisäksi lemmikkikissa Small Frank. Small Frank ei ole mikä tahansa kissa, vaan se on päätynyt Francesin hoivaan omituisella tavalla, ja Frances uskookin kissassa asuvan edesmenneen miehensä hengen. Se voisi tietenkin olla iloinen asia, jos liitto olisi ollut iloinen.


”A séance is the summoning of the deceased,” she rplied. ”I don’t know if we can say that the man we’re to contact is dead.”
”Of course he’s not dead,” said Mme Reynard reassuringly.
Madeline asked Frances, ”What do you think?”
”To be honest I wish he were more dead, but I don’t know if that speaks to his aliveness so much as my dislike of the man.” (s. 148)


Joka tapauksessa, mies on kuollut ja Frances elellyt miehensä rahoilla yltäkylläisesti. On siis aivan normaalia, että rahat joskus loppuvat. Francesin laskelmat menevät siinä mielessä pieleen, että hän on olettanut kuolevansa itse ennen rahojen loppumista. On päästävä pois New Yorkista ja niin Frances (omaisuuden realisoituaan) ja talutusnuorassa kulkeva Malcolm lähtevät Pariisiin.

French Exit on ehdottomasti henkilökirja: henkilöt ja heidän väliset suhteet ovat oleellisempia kuin mitkään tapahtumat. Mikään juonivauhtihirmu tämä kirja ei muutenkaan ole, mikä on ansiokasta sillä se antaa tilaa nimenomaan kirjan henkilöhahmoille. Henkilöitä on juuri sopiva määrä ja kaikki ovat omalla tyylillään ”sekaisin” tai vinoutuneita, mutta kumma kyllä silti moniulotteisia ja fiktiivisesti uskottavia, aitoja – todella taitavasti rakennettuja!

Ujo yksityisetsivä, Julius, nostatti minussa jo kauan hautautuneita tunteita pinnalle.


Julius stood to address the group. He said, ”I’ve been sitting here wondering what I can share with you, but I can’t think of a single thing. This is embarrassing for me, as you can imagine, but I want you to know how much I’ve been enjoying myself here. Thank you for allowing me to sit in your company. I hope that I may continue to do so. That’s all.” (s. 198)


Minusta tuli ujo teini-iässä. Siihen oli useita syitä, mutta eräs niistä oli puhevikani, josta minua (muun lisäksi) kiusattiin koulussa. Yläkoulun loppupuolella minulla ei juuri ollut kavereita omassa koulussani, vaan eristäydyin siellä. Kavereita oli toisen lähiön koulussa, jossa koin jotenkin kuuluvani joukkoon. Osan ajasta hengailin vanhempien tyyppien seurassa bestikseni kanssa. Valitettavasti vain en ollut heidän keskuudessa kovin suosittu, vaikka ihailin heitä.

Yllä oleva Julius tuo mieleeni minut: olisin ollut ihan tyytyväinen porukassa vain hiljaa ollen ja kuunnellen. Mutta sitä pidettiin tietenkin friikkinä ja erityisesti pojat olivat aggressiivisia minua kohtaan ja jättivät joskus ulkopuolellekin. Ystäväni x ja x voivat tulla, Ele ei. Nöyryytys ja häpeä. Kirjan Julius siis osui minussa johonkin uinuvaan hermoon. Nykyäänhän vastaavassa tilanteessa haistattaisin peet ja poistuisin ylpeästi pää pystyssä paikailta. French exit? Haha. Kerron tämän siksi, koska haluan jotenkin painottaa, miten vahvasti tämän kirjan koin eikä kyseessä ole vain tämä kohta(us).

French Exit on mahtavan humoristinen ja lämmin, sarkastinen ja lempeä, ironen ja nokkela. Se on kokonaisuus, joka piti suorastaan ahmia, vaikka samaan aikaan teki mieli hidastella ja makustella jokaista sanaa ja dialogia. Ihan kaikkea. Ja muuten, kannattaa makustellakin, koska kirjailija ei selitä. Patrick deWitt petaa sängyn mutta lukijan tehtäväksi jää katsoa, millainen patja, millaiset lakanat, millainen tyyny, millainen pussilakana, onko tyynylina eri setistä, onko aluslakana muuten uusi vai jo vuosien saatossa virttynyt…

Kirjan ajankuvaus tuntuu vanhahtavalta (ei mainita tietokoneita eikä kännyköitä) puhelinkopissa käytettävine puhelinkortteineen ja lankapuhelimineen. Muutenkin kirja tuntuu ”vanhalta” (hyvässä mielessä), mutta ilmeisesti se sijoittuu kuitenkin 2000-luvulle, koska Ranskassa on käytössä eurot. Kirjan tunnelmaan ja muuhun kuvaukseen sopisi mielestäni frangit paremmin.

Kirjassa juodaan ja tupakoidaan, mutta yläluokkaiset ystävämme eivät eivät örvellä kuten katujen miehet, vaan jonkinlaista tasoa pidetään ylhäällä pikkurillin kera.


--- ”Would you really drink both gallons in a night?”
”Yeah, yes, I surely would.”
”Wouldn’t you feel awful in the morning?”
”That’s what mornings are for, ma’am.” (s. 7)


French Exit menee heittäen suosikkeihini. Ihan harmittaa, että se pitää palauttaa kirjastoon. Luulenkin, että ostan kirjan omakseni koska se kestää useita lukukertoja. Voisin lukea sen vaikka heti uudelleen. French Exitiä ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu.