torstai 8. joulukuuta 2016

8. Unohda koko juttu

Sattuipa sopivaan saumaan tämän päivän aihe, joka on

8. Ihmeelliset otukset


Niitä on nimittäin Edward St Aubynin romaanissa Never Mind (William Heinemann, 1992)  useampikin kappale (muuallakin kuin kannessa). Erittäin keskeisinä voi pitää kahdeksaa - siitä yli menevät esiintyvät lähinnä ilkeämielisissä juoruissa, joista ei ole puutetta. Nämä ihmeelliset otukset ovat ihmisiä - luomakunnan kruunuja ja evoluution aallonharjalla ridaavia kusipäi älykköjä.

Never Mind on ensimmäinen osa ns. Patrick Melrose -sarjaa. Kirjoja on yhteensä viisi. Alla olevassa kuvassa ilmestymisjärjestyksessä osat 2-5.


Ensimmäisessä osassa Patrick on vasta viisivuotias ja lähinnä seinäkukkanen, joka piileskelee puutarhan pusikoissa muovimiekkansa kanssa. Patrickin voisi Leevi & the Leavingsin sanoja mukaillen sanoa olevan yksinäinen ja onneton.

"You can't say I didn't try," said Anne, "I was hanging right in there until Nicholas and David started outlining their educational programme. If some big-deal friend of theirs, like George, was feeling sad and lonely they would fly back to England and personally mix the dry martinis and load the shotguns, but when David's own son is feeling sad and lonely in the room next door, they fight every attempt to make him less miserable."

David Melrose on lääkäri, joka on liian laiska pitääkseen vastaanottoa, kun ei kerran rahastakaan ole puutetta. Sen takaa äveriästä sukua oleva vaimo, Eleanor, jonka lapsuudenkodissa (Ranskassa) he asuvat. Eleanor vihaa miestänsä, mutta rakastaa viinaa. Hän on säälittävä tapaus, mutta jossain siellä alkoholin alla on kyllä ihminen. Alistunut ihminen, joka ei kai sitten muuta osaa kuin mennä kontilleen ja syödä vaikka mätiä viikunoita maasta, jos David niin käskee (aaargh, arvaa turhauttiko!).

At the beginning, there had been talk of using some of her money to start a home for alcoholics. In a sense they had succeeded.

David on sika. Ei sellainen hellyttävä kärsäkäs, vaan ilkeässä mielessä sika. Oikeastaan sika on liian kaunis nimitys Davidille: hän on kusipää. Hänellä on kipuja, mutta se ei oikeuta pilaamaan kaikkien elämää. Paitsi tietenkin hänen mielestään. Vahinko kiertämään ja kylläpä se kiertääkin.

Never Mind olisi raskas ja masentava, ellei sitä olisi niin nokkelasti kirjoitettu. Se on kevyt olematta pinnallinen paitsi niiden henkilöiden kohdalla, jotka ovat pinnallisia. Tai ei ei, heidätkin on pinnallisuudessaan kuvattu kiehtovan irvokkaasti - ei lainkaan pinnallisesti. Hehän ovat suorastaan syvällisiä kieroudessaan ja korskeudessaan, häijyydessään. Jos joutuisin tällaisen seurueen kanssa illallispöytään, uskoni ihmiskuntaan romahtaisi varmaan lopullisesti.

He dared not punish anyone with his absence, because he was not sure that his absence would be noticed.

Ihan mahtava kirja, menee heittäen suosikkeihini. Ihastuin jopa siinä määrin, että tilasin itselleni Patrik Melrose-paketin, joka sisältää kaikki viisi sarjan kirjaa. Kirjat saisi kirjastostakin, Never Mind on minulla sieltä lainassa. Mutta haluan palata tähän kirjaan vielä monesti ja enköhän niihin muihinkin sitten.

Tutkimusteni mukaan näitä kirjoja ei ole suomeksi käännetty.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

7. Pitkä nimi ja sitaatti

Olemme edenneet joulukuussa jo seitsemänteen päivään. Olen nyt siis onnistunut viikon päivittämään päivittäin tätä joulu(kuu)kalenteria. Enpä olisi uskonut näinkään kauan kestäväni, jos suoraan sanon. Mutta aiheeseen, joka on

7. Pitkäniminen kirja



Ken Keseyn Yksi lensi yli käenpesän lienee monelle ainakin elokuvana tuttu. Itsekin olen kys. elokuvan nähnyt noin miljoona kertaa. Sen sijaan kirjaa en ole vieläkään lukenut kokonaan. Minulla on kyllä tämä kirja sekä suomeksi että enkuksi ja olen sitä suomeksi joskus aloitellut. Nähtävästi luin noin sata sivua ennen kuin keskeytin. Uusi yritys enkuksi seuraavalla kerralla. Jospa saisi tämän luettua klassikkohaasteeseen.

~~~

Luen tällä hetkellä erittäin mielenkiintoista ja häiritsevää kirjaa. Kirjan nimi on Never Mind (Edward St Aubyn), olen ihan rakastunut sen kieleen!



tiistai 6. joulukuuta 2016

6. Cinemaattiset kuvat ja vähemmän cinemaattiset ajatukset

Joulukalenterin kuudes luukku.

6. Leffa oli parempi

Noh, harvemmin on, vaikka vertaisi mihin tahansa. Siksi Suomen itsenäisyyspäivän kunniaksi esittelen lenkkimaisemiani cinemaattisin tunnelmin.

Paitsi että pidin Alice Walkerin kirjan (The Colour Purple - Häivähdys purppuraa) pohjalta tehdystä elokuvasta enemmän kuin itse kirjasta.

Näissä maisemissa saan kuljeksia niin paljon ja usein kuin huvittaa.


En pystyisi asumaan tuppukylässä, koska tarvitsen ison kaupungin palveluita ja houkutuksia, inspiraatiota ja virikkeitä. Mutta yhtä lailla tarvitsen rauhaa ja hiljaisuutta. Olen löytänyt maailmankolkan, jossa saan haluamani.


Itsenäisyyspäivänä on hyvä miettiä vaikkapa suhdetta Suomeen. En koskaan lakkaa olemasta suomalainen enkä koe sellaiseen tarvettakaan. Olen syntynyt Suomessa suomen kansalaiseksi ja niin saa olla jatkossakin.

Suomi käy kuitenkin minulle vieraammaksi vuosi vuodelta. Kotoisuus syntyy tutuista asioista ja kuvioista, helppoudesta olla ja hoitaa asioita, vain "tietää" asioita jne. Kun on tarpeeksi kauan poissa, se tuttuus hiljalleen katoaa, sillä eihän mikään pysy samana - en minäkään.

Minun Suomeni on pysähtynyt vuoteen 2009, kun lähdin sieltä. Suomi vuonna 2009 on melko erilainen kuin vuonna 2016.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

kuvan nokikana ei liity runouteen

 Loppuun kierrätysruno eli vanhaa paskaa (on ollut joskus jossain blogissani)

Soi sonaatti suruisa
lehdossa illoin,
voi kauneimmat sävelet
kuulla silloin

kun kuikka huutaa
tuskaansa tuuleen,
sorsat nokkivat
toisiaan huuleen

ja

särjet leikkivät
vesillä Ahdin,
lainehet määräävät
leikin tahdin.

maanantai 5. joulukuuta 2016

5. Talvinen hard-exit

Joulukalenterin viidennen luukun aiheena on 

Talvinen kansikuva 

Harrodsin tavaratalon näyteikkunoita voi pitää kyseisen murjun ikkun... kansina. Ikkunathan ovat ikään kuin kansia: ne vihjaavat, mitä sisällä on. Olkoon kyse kirjasta tai kermapeppujen ökytavaratalosta. Tässä talvista kansitaidetta Harrodsin tyyliin vuodelta 2011.


Päivän kirja on hyytävä rakkaustarina. Ehkä suurinta rakkautta on päästää rakastamansa ihminen liukumaan pois?

Jill Anderson: Unbroken Trust
Simon & Schuster 2012
S. 291

Unbroken Trust sai minut kiemurtelemaan turhautuneena ja sitten ärsyyntymään. Sitten taas turhautumaan. Iso osa ärtmyksestä ei suoranaisesti johtunut kirjasta, vaan ajatuksista, joita se nostatti.

Osa niistä (ajatuksista) ei sellaisenaan liity kirjaan, vaan kuten usein lukiessa, ajatus johtaa toiseen ja voi matkustaa kauaskin kirjasta.

Vuosi 2003, Jill Andersonin aviomies, Paul, nappaa riittävästi morfiinia tappaakseen itsensä. Jill saapuu paikalle, mutta ei soita ambulanssia: hän ei kenties usko, että annos on tappava. Hän ehkä haluaa antaa Paulin levätä - päästä edes hetkeksi kipuja pakoon. Yliannostelu ei ole Paulin ensimmäinen kerta ja hän on yrittänyt itsemurhaa aiemminkin. Sen sijaan tämä kerta on ensimmäinen, kun Jill ei tee mitään.

Paulilla on diagnosoitu krooninen väsymysoireyhtymä, CFS (Chronic fatigue syndrome), aikana jolloin siitä oli vasta vähän tietoa ja sitä pidettiin joissakin piireissä - kuten pidetään vieläkin - psyykkisenä sairautena. Paul ja Jill haraavat vastaan: kyse ei ole mielenterveysongelmasta, vaan fyysisestä sairaudesta. Paulin kohdalla sairaus on erittäin ärhäkkä kipuineen ja se etenee. Paul on itsemurhan tehdessään 43-vuotias ja lähes vuodepotilas. Jill on miehensä hoitaja.

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen: se koostuu Jillin hajanaisista muistoista ja kuulustelunauhoitteista. Jilliä epäillään taposta ja heitteillejätöstä (negligence). En ole koskaan kuunnellut/lukenut aitoja kuulustelunauhoja tai -pöytäkirjoja. Oletan, että Jill on saanut kuulustelut itselleen kirjallisina nauhalta litteroituna. Ne ovat siis aitoja kuulustelukuvauksia.

Kuulustelujen lukeminen on varsinaista myllytystä ja jankkaamista, saivartelua ja toistamista. Samoihin asioihin palaamista. Ymmärrän, että poliisin on tehtävä työnsä ja kuulusteltava perusteellisesti. Se on toisen elämän repimistä auki. Kaikki tongitaan ja vatvotaan moneen kertaan.

Jillin terapiakirjoitukset: niitä ei ollut koskaan tarkoitettu kenellekään luettavaksi. Kirjoittaminen oli Jillin tapa selvitä, purkaa tukalaa oloaan. Silti hän joutuu perustelemaan kirjoituksiaan kuulustelussa. Kirjoituksia, joita ei ollut koskaan tarkoitettu kenenkään muun silmille. Kirjoituksia, joiden ainoa tehtävä oli kanavoida Jillin tunteita.

Jokainen, joka on kirjoittanut ns. terapiamielessä itselleen, ymmärtää että tekstit voivat olla liioiteltuja ja kärjistettyjä, jopa uhkaavia. Tunteiden päästäminen valloilleen auttaa, se rauhoittaa. Pointti on nimenomaan siinä, että tekstit ovat vain itselle: silloin uskaltaa revitellä ja päästää halutessaan pirun itsessään irti. Tekstit voivat sisältää fantasioita ja ne voivat väärässä kontekstissa (eli toisten silmille leväytettynä) saada niiden kirjoittajan näyttämään suorastaan psykopaatilta ihmishirviöltä.

Siksi minua ärsytti suunnattomasti poliisin takertuminen Jillin yksityisiin terapiateksteihin (joiden sisältöä ei sen kummemmin lukijalle paljasteta eikä tarvitsekaan). Jankuti jankuti. En voi kuin ihailla, miten maltillisesti Jill jaksaa toistaa itseään, kärsivällisesti toistaa kuin idiooteille kahvinkeittimen käyttöohjetta. Minulta olisi palanut käämi sata kertaa.

Miksi säästit nämä kirjoitukset? kuulustelija kysyy Jilliltä. Jill ei osaa vastata. Poliisin mielestä tekstit olisi voinut hävittää. Jill on samaa mieltä, mutta ei osaa sanoa, miksei ole niin tehnyt. Minä osaisin, nimittäin mitä helvettiä se sinulle kuuluu! Minä saan säästää terapiatekstini, jos haluan. Ehkä minä haluan joskus lukea ne uudelleen ja katsoa, miten asiat nyt koen. Onko jokin muuttunut. Ehkä minä vain haluan muistaa. Kai minulla on oikeus säästää ajatukseni? Jumalauta.

Sitä paitsi Jill olisi voinut hävittää tekstit ennen kuin saatte ne käsiinne. Hän olisi voinut siivota kaikki jäljet ja vaikka valehdella ajankohdan, jolloin tiesi Paulin kuolleen. Mutta Jill ei valehtele: hän kertoo, miten asiat menivät. Hän kertoo, että kun tiesi Paulin kuolevan, ei hän heti silti soittanut ambulanssia. Koska se olisi jo ollut liian myöhäistä.

Jill on selkeästi järki-ihminen. Häneen on vaikea saada yhteyttä eikä hänen tunteensa tässä kirjassa muutenkaan juuri näy. Tarkoitan, että kirja tuntuu melko tunneköyhältä, vaikka Jillin ja Paulin avioliitto selkeästi oli rakkausliitto. Rakkaus ja tunteet pilkahtelevat pienistä hetkistä, ne pitää vain nähdä ja uskoa niihin. Eivät kaikki kuuluta tunteitansa kovaäänisellä kaikelle kansalle eikä ole pakkokaan. Me kukin saamme tuntea ja näyttää tunteemme tavallamme.

Ja ihmisellä on oikeus kuolla, jos hän haluaa. Ei mitään soft-exitejä (ellei itse halua), että ihmistä pidetään esimeriksi nukutuksessa, ettei hän tuntisi kipua. Ja kuolisi sitten kätevästi joskus heräämättä koskaan? Kun elämä on olevinaan niin pyhää, että jopa eläminen "kuolleena" on arvokkaampaa kuin kuoleminen?

Haluan hard-exitin, eutanasia lailliseksi. Ihmisellä on oikeus päättää itse ja halutessaan lähteä tästä maailmasta kunniallisesti kitumista pitkittämättä. Se ei ole kuoleman romantisoimista: se on ihmisen oikeus.

Jillin piina kesti useita vuosia, kunnes hänet vapautettiin kaikista syytteistä.

Juttu Jillistä The Guardianissa: Why I let my Husband Die
Me/CFS Association
Krooninen väsymysoireyhtymä Wikipediassa suomeksi, in English.



sunnuntai 4. joulukuuta 2016

4. Sukkamehusunnuntai

Jouduin ostamaan sukat saadakseni neljännen luukun toteutettua. Luonnollisesti kaapistani löytyisi varsin - sanoisinko mehukas - tarjonta sukkia, mutta mitäpä sitä ei tekisi bloginsa eteen. Uhrautuminen (vai oliko se uhriutuminen) on hoteista hotinta kuumaa nyt.

4. Sukkasunnuntai


Nuo sukat ovat kuin pumpulia iholla. Jalkakylpysuolaa enkä voidetta ole vielä kokeillut, koska tällä hetkellä joudun käyttämään tehokkaampaa voidetta. Olen jalkahoitofiikki. Arvostan jalkojani ja haluan pitää ne kunnossa.

Jalkani ovat kuljettaneet minua kaikkialle vuorten yli ja nummien läpi, mutalätäköt ja mättäät on ryvetty. Korkkareissa on kipitetty mukulakivillä. Jalat ovat siis kovassa käytössä, joten on vähintäänkin kohtuullista niitä rakastaen hoitaa.

Järisyttävä paljastus: Huomisen luukku sisältää kirjan. Sellaisen, joka sai minussa aikaan sekä raivoa että turhautumista ja muita epämääräisiä tuntemuksia.

Mukavaa sunnuntaita! Täällä paistelee aurinko ja ruoho on vihreää.

lauantai 3. joulukuuta 2016

3. Kansikuvarakkautta

Kolmannessa luukussa etsitään kansikuvarakkautta. Aihe oli siinä mielessä vaikea, että se aiheutti niin karmaisevan aivomyrskyn, ettei ideoista ollut tulla loppua. 

Heräsin jopa yöllä useita kertoja ja kannet vain pyörivät päässäni. Alitajunta on vaarallinen paikka: sinne kun heittää kamaa muhimaan, se on kuin kattila joka ei lakkaa lämpiämästä.

Päädyin kaikkein simppelimpään ja helpoimmin toteutettavaan ideaan, koska olen laiska. Kas tässä tuotos.



Järisyttävä paljastus: Olen lukenut näistä kolmesta kirjasta vain yhden enkä edes blogannut siitä (ei johtunut siitä, että kirja olisi ollut huono: ei ollut). Kaikki kirjat toki ovat (olleet jo kauan) mentaalisella top 3 -listallani.

~~~

Kiitos kovasti kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille. Niistä tuli iloinen ja nostalginen olo! Vastaan kommentteihin tämän päivän aikana.

perjantai 2. joulukuuta 2016

Joulukalenteripaljastukset: Suosikkigenre

Hyvää joulukuun toista päivää. Mennään suoraan asiaan. Jos et tiedä, mistä asiasta on kyse, niin katsopa edellisestä postauksesta, käs tässä menolippu sinne.


2. Suosikkigenre

Tämä on vaikea, sillä olen helposti innostuvaa sorttia (innostus ei välttämättä säily kovin kauan) ja suosin monenlaisia genrejä, jotka nekin vaihtelevat kuin mielialani eli kiihtyvät nollasta sataan ennen totaalista lerpahdusta.

Minulla oli (on edelleen) mahtava visio siitä, miten toteutan tämän päivän luukun. Visio meni tosin pilalle, koska olen ikään kuin syönyt sen.

Fazerin parhaat, nuo lapsuudesta tutut herkkupalat. Kuvassa tosin vain yhtä genreä, koska muut ovat kadonneet monttuuni ja tulleet uloskin aikapäiviä sitten.


Kyseessä ei edes ole suosikkigenreni, vaan nimenomaan se vähiten suosikki. Epäsuosikki, pahis. Jotkut syövät epäsuosikit ensin ja säästävät parhaat viimeiseksi. Itse en toimi niin, koska jo lapsena opin, että joku muu pöllii ne kuitenkin, joten paras vetää parhaat päältä vielä kun ehtii.

Järisyttävä paljastus: Suosikkigenreni on Lakta.

Mikä sinun suosikkigenresi on? Perustele halutessasi valintasi ja muista pallottaa suosikkisi sivupalkin äänestyksessä! Äänestys on voimassa noin viikon. Tulokset käsitellään ehdottoman epäluotettavasti vailla järjen haituvaista ja julkaistaan - jos julkaistaan - joskus tämän kuun aikana.

Ps. Tätä luukkua ei ole tehty yhteistyössä Fazerin eikä kenenkään muunkaan kanssa eikä minulle makseta tästä mitään. Valitettavasti.

Oukkidoukki, huomiseen!