Klassikkohaaste XIV: The Woman in the Dunes / Hiekkaa

 

Nälkävuoden pituisen tammikuun päässä loimottaa inspiroiva valopilkku. Se ei ole aurinko, vaan klassikkohaaste. Olen tämän haasteen siivin lukenut nyt kolmetoista klassikkoa, jotka minun on pitänyt jo pitkään lukea, mutta joihin en vain ole saanut tartuttua ilman tämän haasteen antamaa sysäystä.

Tällä kerralla toimin itse haasteen vetäjänä: tästä postauksesta voit lukea ohjeet ja säännöt. Tästä linkistä pääset koontipostaukseen, johon päivän mittaan lisään osallistujat ja linkit heidän klassikkopostauksiinsa.

 

Sitten itse klassikkoon. Lukuun valikoitui Kōbō Aben The Woman in the Dunes, joka on suomennettu nimellä Hiekkaa. Luin kirjan Kirjaimia-blogin Laurakatarooman kanssa kimpassa meidän kahden ihmisen lukupiirissä. Hän luki suomeksi, minä englanniksi.

Tiedoksi: kirjoitukseni sisältää jonkin verran mietoja spoilereita.

Keskustelua herätti heti alkuun kirjan nimi. Alkuperäinen japaninkielinen nimi 砂の女 eli "Suna no Onna" (Hepburn romanization)  tarkoittaa kirjaimellisesti ”Sand Woman” eli ”Hiekkanainen”. Suomenkielisessä laitoksessa nimi ”Hiekkaa” ohjaa lukijaa ajattelemaan lähinnä hiekkaa kun taas alkuperäinen nimi osoittaa sormella naiseen.

No kuka on tuo hiekkanainen tai nainen dyyneillä? Palataan siihen hetken kuluttua.

Eräänä elokuun päivänä mies lähtee pienelle lomalle etsimään ja keräämään hyönteisiä. Häntä kiinnostavat erityisesti dyyneillä elävät hyönteiset. Kirjassa ei mainita paikannimiä, mutta muutamien viittausten perusteella voi olettaa, että ollaan Japanissa. Japanissa hiekkadyynejä on Tottorin alueella. Sinänsä sillä, mihin kirjan tapahtumat sijoittuvat, ei ole merkitystä. Kaiketi Abe on tietoisesti valinnut olla määrittelemättä sen kummemmin sijaintia.

Päivä kääntyy illaksi hyönteisiä etsiskellessä eikä alueelta kulje enää busseja kaupunkiin. Mies huomaa pienen kylän ja päättää kysyä löytyisikö sieltä majoitusta yhdeksi yöksi. Kyllä löytyy juu, ja hieman pidemmäksin aikaa.

Miehen nimi, joka mainitaan vain muutaman kerran, on Niki Jumpei ja hän on opettaja. En käytä jatkossa(kaan) miehen nimeä, koska sitä ei kirjassa käytetä. Yleisesti ottaen kirjassa ei juuri mitään erisnimiä käytetä. Nimeämättömyys voi vapauttaa irrottautumaan kulttuurisesta kontekstista

(ja mahdollisesti tietyistä hierarkioista kieliasussa: jos tietää jotakin siitä, miten japanin kieli rakentuu, ymmärtää mitä tarkoitan. HUOM. En osaa japania, mutta olen lukenut japanin kielen rakenteesta ja kirjoitusmerkeistä ym. teoreettisesta, koska eri kielet ja niiden rakenteet kiinnostavat),

mutta toisaalta se etäännyttää myös henkilöistä. Ihmiset ovat vain ihmisiä, miehiä tai naisia (tässä kirjassa ei pohdita muiden sukupuolten mahdollista olemassaoloa eikä se varmasti ollut tapetilla muutenkaan kirjan julkaisun aikoihin Japanissa), massaa.

Se vähä, mitä miehen taustasta paljastuu, ei maalaa kovin imartelevaa kuvaa hänestä. Toisaalta eivät kaikki ihmiset muutenkaan ole pidettäviä. Hermoilleni nimittäin käy myös tuo ”dyynien daami” (kirjan pohjalta on tehty elokuva ja se on suomeksi nimetty Dyynien daamiksi: en ole katsonut), jonka puhumattomuus on suorastaan raivostuttavaa – joskin kirjan edetessä sitä alkaa ymmärtää.

Vaan kuka on tämä hiekkanainen, jonka nimi ei koskaan lukijalle paljastu? Hän on nainen, joka asuu hiekkakuopassa siinä kylässä, josta mies etsii yösijaa. Mies ohjataan naisen asuttamaan kuoppaan, koska varsinaisia majataloja ei kylässä ole. Kuoppaan laskeudutaan köysitikkailla. Samaisilla tikkailla sieltä kavutaan pois, mutta miehen tehdessä lähtöä seuraavana päivänä, ei tikkaita näy: ne on vedetty ylös. 

Tämä on käännekohta sekä kirjassa että miehen elämässä. Tikkaat eivät nimittäin ole tulossa alas. Tässä kohden kirja muuttuu (tai minä tulkitsen ja tarkastelen nyt sitä niin) eräänlaiseksi sopeutumisprosessin kuvaukseksi. Miehen on vaikea hyväksyä, että hänen vapautensa voidaan noin vain riistää. Hän muuttuu aggressiiviseksi ja vaatii pääsyä pois.

Tässä kohden alkoi minuakin kieltämättä ahdistaa. Miehen lailla lukija on täysin pimennossa: miksi kukaan haluaa vangita jonkun random-ihmisen hiekkakuoppaan? Miksi kukaan ei puhu mitään, kukaan ei vastaa kysymyksiin. On vain hiljaisuus ja epätietoisuus kasvattaa raivoa.

Kyläläiset ovat massa kuopan reunalla, massa joka katsoo alas tai vain katoaa jättäen reunaman autioksi. Naisesta saa kiskoa sanat yksitellen ulos eikä niistä silti muodostu tilannetta valaisevaa tietoa. Miehen mieli alkaa tehdä temppusia, hänestä tulee vainoharhainen. Hän alkaa spekuloida eri motiiveja sille, miksi hänen vapautensa on riistetty. Hän yrittää järkeillä, mutta kaikki tuntuu järjettömältä eikä kukaan kerro mitään.

Tilanteen kieltämisen jälkeen seuraa aktiivista ongelmanratkaisua. Sen sijaan että mies keskittyisi pohdiskelemaan toisten oletettuja motiiveja, hän yrittää keksiä, miten voisi paeta kuopasta ja koko kylästä.

Kirjassa on todella paljon tarttumapintaa riippuen siitä, miltä kantilta asioita tarkastelee (jätän suuren osan pois postauksestani, koska tämä paisuu näemmä muutenkin ihan tarpeeksi). Miehen pyristelyä ”katsoessani” tuli eittämättä mieleeni ne hyönteiset, joita hän oli lähtenyt keräämään (ja joita on aiemmin elämänsä aikana kerännyt) voidakseen sulkea ne lasipurkkeihin. Nyt mies on tavallaan itse hyönteisenä purkissa.

Ja entäs kylä ja kyläläiset sitten. Miksi he vangitsivat miehen, mikä on heidän merkityksensä tarinassa. Minä näen miniyhteiskunnan, jossa valta on jakautunut harvoille ja valituille ja muut pyörivät heidän pillinsä mukaan. Kuulostaako tutulta? Luokkayhteiskunta tulee mieleeni: selkeä nokkimisjärjestys on havaittavissa. Ei liene vaikea arvata, missä luokassa siellä hiekkakuopassa ollaan. Mutta ei sekään aivan lohduton monttu ole: vapauksia voi ansaita, jos sopeutuu.

Kylä ja kyläläiset muodostavat miniuniversumin, joka on kärjistetty (irvi)kuva siitä, mitä elämä toisaalta on. Olet tietyn yhteiskunnan jäsen ja toimit kuten kunnon kansalaisen kuuluu. Toisilla on liikkumavaraa enemmän kuin toisilla. Kuulostaa siis tutulta: ihan ihmiseltä nimittäin. Ei tuo sinänsä eroa orjuuden aikakaudesta juuri lainkaan. Hmm, eikä välttämättä nykyajastakaan tietyssä mielessä.

Kirjan eksistentiaalisen kulman koen liittyvän siihen, miten sopeudumme (tai emme sopeudu) elämään tässä maailmassa.

Kullakin on oma tiensä ja toisille sopeutuminen on helpompaa. Mieskin alkoi sopeutua monttuunsa, kun keksi tarkoituksen (veden etsiminen) olemassaololleen. Tuli tosin vähän laitostuminenkin mieleen. Aluksi mies taisteli sinnikkäästi vastaan, mutta lopulta alistui. Alistuminen oli mahdollista siksi, että hän keksi itselleen merkityksellisen tekemisen.

Näinhän se taitaa yleisestikin olla, että ihminen pääsääntöisesti tarvitsee elämälleen merkitysen ja se merkitys tietenkin on kullekin eri.

Toisaalta se, että tietää elämän yleisesti ottaen olevan turhaa, on sekin hyvin vapauttavaa. En itse siis näe, että ihmiselämällä on mitään kummoista merkitystä universaalissa mielessä eikä muutenkaan. Me nyt vain satumme olemaan täällä ja sitten kuolemme emmekä enää ole.

Kun miehelle avautuu tilaisuus paeta, hän päättääkin jäädä. Sopeutuiko hän lopulta vai kokiko, ettei ole sen vapaampi ”vanhassa” elämässään. Lisäksi mahdollisuus vapauteen – tieto siitä, että voi vain häipyä – ehkä riittää luomaan illuusion valinnanvapaudesta.

Vaikka kirjan nimi viittaa naiseen, jää nainen aika etäiseksi hahmoksi. Oletan, ettei nainen ole koskaan poistunut kuopasta. Hän ei tiedä, että elämä voisi olla toisenlaista ja sitä mistä ei tiedä, ei osaa kaivata.

He was like an animal who finally sees that the crack in the fence it was trying to espace through is in reality merely an entrance to its cage – like a fish who at last realizes, after bumping its nose numberless times, tha the glass of the goldfish bowl is a wall.

 

Mielipide selkokielellä: Pääsääntöisesti pidin, mutta kirjassa on joitakin kohtia jotka koin turhana (en ymmärtänyt niitä?), esimerkiksi miehen orgasmin kuvaukset lentelivät ihan omissa sfääreissään meteorin lailla. Olisi ehkä naurattanut, ellen olisi tylsistynyt. Onneksi nuo miehen villit kuvitelmat ja muutamat muut ajatuskudelmat eivät kestäneet liian montaa sivua, joten ei tarvinnut kuolla tylsyyteen.

Olen erittäin tyytyväinen, että sain tämän klassikon vihdoin luettua. En ole varma olisinko vieläkään saanut otettua tätä lukuun ilman haastetta ja lukupiiriämme. Lukemistani japanilaisista klassikoista tämä ei nouse etujoukkoihin. Esimerkiksi Fumiko Enchin The Waiting Years kolahti minuun kovemmin.

Tietoja kirjasta:

Kōbō Abe: The Woman in the Dunes
alkuper. 砂の女, 1962
Penguin Books, 1964 (minun kirjani on painos on vuodelta 2006)
japanista englannintanut E. Dale Saunders
kirjan kuvitus (paitsi kansikuva): Machi Abe (Kobon vaimo)
s. 239