torstai 21. maaliskuuta 2019

Kohdusta, kuukautisista ja kivuista

Olen tietoinen endometrioosista, mutta minun ei ole tarvinnut ajatella sitä niin kuin ei oikeastaan mitään muutakaan naisen lisääntymiselimiin liittyvää. Kuukautiseni ovat mukavan niukat ja melko lailla huomaamattomat. Joskus esiintyy pieniä kramppeja, mutta ne ovat niin mitättömiä, etteivät oikeastaan ansaitsisi tulla edes mainituksi.

Abby Normanilla ei ole käynyt niin hyvä tuuri. Hänelle kuukautiset ovat tuottaneet päänvaivaa niiden alkamisesta lähtien. Norman oli tuolloin 12-vuotias (minun kuukautiseni muuten alkoivat vasta ollessani 17) ja hänen kuukautisensa ovat aina olleet kivuliaat ja runsaat.

Käänne pahempaan tapahtuu Normanin ollessa 19-vuotias. Kivut yltyvät niin voimakkaiksi, että hänen on hakeuduttava lääkäriin. Diagnosoidaan endometrioosi, mutta se ei ole ainoa kipu, joka riivaa Normanin kehoa. Kipujen takia Norman joutuu keskeyttämään opinnot, hän palaa takaisin synnyinkonnuilleen Maineen toipumaan. Siitä tulee pitkä tie, joka jatkuu edelleen.



Abby Norman: Ask Me About My Uterus – A Quest to Make Doctors Believe in Women’s Pain
Nation Books 2018
S. 272


Ask Me About My Uterus (jatkossa AMAMU) on sekoitus Abby Normanin omia kokemuksia endometrioosista ja hänen tutkimuksiaan aiheesta. Hän nostaa kirjassaan esille henkilöitä, joilla on diagnosoitu endometrioosi sekä pohtii yleisesti miten naisten kipuihin ja vaivoihin on kautta aikain suhtauduttu – vähättelevästi.

Kaikenlaiset “naisten vaivat” on melko huoletta liitetty hysteriaan eikä niiden varsinaista alkuperää ole edes vaivauduttu tutkimaan. Norman nostaa esille lukuisia esimerkkejä, muun muassa Freudin tekemän tapaustutkimuksen Dorasta, ja kritisoi sen tulkintaa. Olisin toivonut Normanin kaivautuvan syvemmälle nostattamiinsa tapauksiin: hän käsittelee niitä melko pintapuolisesti ja lyhyesti. Lukuisten esimerkkien ja sivupolkujen takia kirja on aavistuksen sekava ja poukkoileva, mutta annettakoon se anteeksi aiheen tärkeyden takia.

Esimerkkien ja tutkimusten rinnalla Norman avaa omaa elämäänsä ja muun muassa hankalaa lapsuuttaan. Normanin äiti sairastaa anoreksiaa ja isä vaikuttaa varsin poissaolevalta hahmolta perheessä. Norman pohtii vaikeaa äitisuhdettaan (äidin anoreksia luonnollisesti vaikuttaa Normaniinkin).

The only control my mother had – or believed she had – was the command she had over food. As a child, I interpreted her restriction of my food as cruelty. As hatred. But as I’ve gotten older and have come to understand the psychology, and physiology, of eating disorders, I see that for her, there was no other choice.

Jos olet ihminen, joka kokee herkästi itsensä tirkistelijäksi, niin huoli pois: Norman ei jauha eikä ryve lapsuudessaan, vaan käsitteleen sitä sen verran kuin on tarpeen ja senkin melko analyyttisesti. On asioita, joilla on vaikutuksia nykyaikaan ja lääkärit vihjasivat myös Normanille “it’s all in your head” (olen muuten lukenut aiheesta kirjankin, kas tässä suora linkki postaukseen jos kiinnostaa). Norman itse ei monista syistä johtuen usko niin olevan.

Voidakseen saada apua (Normanin äiti tuskin olisi päästänyt tytärtään mm. terapiaan) Norman haki “vapatusta” vanhemmistaan 16-vuotiaana. “Vapautuminen” vanhemmista tarkoittaa, ettei vanhemmilla ole enää määräysvaltaa eikä mitään velvollisuuksia lastaan kohtaan, vaan lapsi vastaa täysin itse itsestään. Normanin hakemus hyäksyttiin eivätkä vanhemmat edes riitauttaneet asiaa.

Jenkkiläisen sairasvakuutussysteemin takia Normanin täytyy tarkkaan miettiä, mihin lääkärikäynteihin ja hoitoihin hänellä on varaa. Luonnollisesti Normanin taloudellinen tilanne vaikeuttaa hoidon saamista (vapatumisen myötä hän menettää tietenkin oikeutensa kuulua vanhempiensa vakuutuksen piiriin), mikä näin julkisen terveydenhuollon maassa varttuneena suorastaan suututtaa – toisilla ei ole VARAA hoitaa itseään (Norman ei tästä valita, koska asia on niin normatiivinen Jenkeissä, että niin vain on).

Norman on varsin vastuullinen ja oma-aloitteinen, joten hän selvittää omaa tilannettaan itse niin paljon kuin mahdollista. Hattua nostan Normanin sitkeydelle.

Tässä kirjassa olisi niin paljon tarttumapintaa, että postausta voisi jatkaa ikuisuuksiin. Minua esimerkiksi kiinnosti Dr Marinin, jota Norman haastatteli, käsitys kuukautisista ja siitä mikä on normaalia. Onko esim. mitenkään välttämätöntä että naisten “täytyy” vuotaa kuukausittain?

“You don’t have to have period, ever.” she (Dr Marin) told me unflinchingly. “You should never have a period, unless you’re trying to get pregnant. And even then, maybe not...”

Koska minulla ei ole koskaan ollut sen kummempaa vaivaa kuukautista,

(nuorempana ne olivat hyvin epäsäännölliset ja jäivät ajoittain kokonaan pois silloisen anoreksiani takia, mutta ne käynnistettiin uudelleen ja sain e-pillerit, jotka pitivät kiertoa yllä. En voi myöskään käyttää tamponeja, koska ne aiheuttava kipuja ja kuukautiset keskeytyvät siksi aikaa, kun käyttäisin tamponia – omituista!)

ajatus siitä ettei niitä olisi, tuntuu… hmm, omituiselta. Kirjassa laskettiin kuinka monet kuukautiset nainen keskimäärin vuotaa elämänsä aikana. Se on suuri määrä, mutta itse kohautan olkiani.

Ehdottaessani taannoin sterilisaatiota Gp:lle (ei suostunut, on niin helvetin pyhää tämä lisääntyminen), hän sen sijaan kirjoitti minulle reseptin kierukan asentamista varten. Kehui vielä, että kuukautisetkin kaiketi jäävät sen ansiosta pois (oli muuten mieslääkäri).

En minä halua, että kuukautiseni katoavat – minä hitto vie tykkään niistä! Ne edustavat minulle muutamaakin asiaa: nimittän että a) koen itseni edes jotenkin normaaliksi ja b) voin iloita kerran kuussa ihan konkreettisesti etten ole paksuna, mikä (raskautuminen) tietenkin olisi mahdotonta koska ehkäisy on kunnossa. Silti, minä jostain syystä nyt vain tykkään hilloistani. Olenkohan ainoa? Ja en todellakaan huolinut sitä kierukkaa.

Summa summarum: runsas ja kiinnostava kirja, jossa paljon mielipiteitä ja pohdintaa ja minulle myös ymmärrystä ja uusia näkökulmia niitä kohtaan, joille menkat ovat helvetti.

~~~

Tämä kirjaa sopii Elämä, kerta kaikkiaan! - haasteeseen.

torstai 28. helmikuuta 2019

Voihan Kissa

Olisin tästä Junichiro Tanizakin kirjasta halunnut kirjoittaa kunnollisen postauksen, mutta en ehdikään. Olen jättänyt pakkailut ja kaiken muunkin viime tippaan ja "noutaja" tulee huomenna kukonlaulun aikaan, joten lätkäsen vain kirjakuvan ja paljastan että pidin kirjasta.

Junichiro Tanizaki: A Cat, A Man, And Two Women

A Cat, a Man, and Two Women muuten sopii hyvin Helmet-lukuhaasteen kohtaan  39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja. Kirjan nimi on muuten erittäin kuvaava, sillä kirja todellakin kertoo yhdestä kissasta, miehestä ja kahdesta naisesta. Kissa on tärkein.

Blogi vaikenee nyt epämääräiseksi ajaksi. Reissufiilistelyäni voi lukea toisesta blogistani, jonne myös reissujutut postaan kunhan olen ensin reissannut.

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Loput helmikuun kirjaostoksista



Kirjoja on ilmestynyt lisää vielä tässä helmikuun aikana, osanhan listasin jo aiemmin. Tässä siis vielä loput “lapsukaiset”.


5. George and Weedon Grossmith: The Diary of a Nobody

Lehteilin kirjaa puodissa lukien sieltä täältä. Kiinnostuin kovasti, onhan kyseessä kuvaus eräänlaisesta englantilaisesta arkkityypistä.


6. Francesca Jakobi: Bitter

Lähihistoriallinen romaani, kiinnosteli minua jo ilmestyessään mutta sitten unohdin koko jutun vain muistaakseni uudelleen.


7. Wilkie Collins: The Haunted Hotel

Goottilainen kauhu kiinnostaa.


8. Jo Nesbo: The Devil’s Star

En saa tätä Hole-sarjaa luettua, ellen omista sarjan kirjoja. Niitä ei nimittäin tule lainattua kirjastosta, koska Hole-lukufiilis tulee aina salaa ja yllättäin ja kirjan pitää silloin olla saatavilla heti. Ostelen tätä sarjaa julkaisujärjestyksessä charity shopeista eli punnalla parilla saa seuraavan aina odottelemaan.

Tästä Hole-sarjasta muodostunee minulle Se Sarja, josta otan kirjan lukuun aina halutessani tavata “tuttuja”. Joskus en vain jaksa uusia ihmisiä edes kirjallisuudessa, vaan haluan kulkea tutussa “asetelmassa” ja seurassa.


9. Katja Ivar: Evil Things

Kiinnostuin kirjasta, koska se sijoittuu Suomen Lappiin ja vieläpä 50-luvulle. Kyseessä on dekkari, joka ilmeisesti aloittaa ns. Hella Mauzer -sarjan. Hella työskentelee poliisina Helsingissä, mutta hänet siirretään Lappiin koska häntä pidetään liian “tnnnepitoisena”.

Googlettelin Katja Ivaria, sillä olisin ihan vain uteliaisuudesta halunnut tietää hänen kansalaisuutensa. Hän on varttunut sekä Venäjällä että Yhdysvalloissa.


10. Tomoka Shibasaki: Spring Garden

Tämä on roikkunut minulla ei kiireelliset -hankinltalistalla (kirjaa ei saa alueeni kirjastoista) eli nappaan mukaan tavatessa, mutta en viitsi tilata erikseen mistään. No nyt tuli vastaan charity shopissa kahdella punnalla.




Sellaisia kullanmuruja tällä erää. Näistä eniten minua kiinnostaa nyt (huomenna saatan tuntea toisin) tuo Katja Ivarin kirja.

tiistai 26. helmikuuta 2019

Islantilainen dekkari ja reissuinfo


Ragnar Jónassonin Blackout on toinen osa ns. Dark Iceland -sarjassa. Ei kannata uskoa Goodreadsin järjestysnumerointia, sillä kirjat on englannistettu (suomennoksia ei toistaiseksi ole) väärässä järjestyksessä. Mielestäni nämä kirjat kannattaa lukea nimenomaan alkuperäisessä julkaisujärjestyksessä, koska taustalla kulkee “kestojuoni”. Jo tässä Blackout-kirjassa on viittauksia ensimmäiseen osaan.

Luin Snowblindin viime kesänä enkä sen kummempaa bloggausta siitä vääntänyt.

“Islantilaisen Dark Iceland -dekkarisarjan ensimmäisessä kirjassa tutustumme Ari thór Arasoniin, joka päätyy poliisiksi pieneen tuppukylään.”

Ari jatkaa kanssamme samaisen tuppukylän, Siglufjörðurin poliisina Blackoutissa. Ensimmäisessä osassa kerrottiin, miten Ari kys. kylään päätyi, hänen perhesuhteista (mm. molemmat vanhemmat kuolleet) ja avattiin hänen persoonaansa ja avoliittoa Kristin kanssa (ero tuli). Ari haikailee yhä Kristin perään.

Kesä on saapunut Islantiin. Eteläistä osaa saarta peittää purkautuvan tulivuoren tuhka- ja savupilvi, Pohjoisessa saadaan nauttia raikkaammasta säästä. Siglufjörðurin kesäinen rauha säröilee, kun syrjäiseltä rakennustyömaalta löytyy brutaalisti pahoinpidelty ruumis. Uhrin henkilöllisyys on pian selvitetty, mutta murhaaja on tietenkin hakusessa.

Samoihin aikoihin Reykjavíkissa asuva tv-toimittaja, Ísrún, kiinnostuu jutusta ja matkustaa pohjoiseen tekemään omia tutkimuksiaan. Ísrún osoittautuukin mielenkiintoiseksi persoonaksi, joka kantaa sisällään sellaisia salaisuuksia, jotka eivät olisi minulle tulleet mieleenkään. Olen iloinen, että Ísrun nähtävästi jatkaa kirjasarjassa mukana ainakin vielä kolmannessa osassa (olen lukenut kys. kirjan takakannen).

Blackout on tempoltaan melko maltillinen, mutta jouhevasti etenevä. Jotain kiinnostavaa on koko ajan ilmassa ja pieniä tiedonjyväsiä heitellään lukijalle pitkin matkaa. Tämä ei ole mikään actionpläjäys, mistä iso plussa. En jaksa sellaisia. Raakuutta vältteleville myös iloisia uutisia: tässä kirjassa ei tarvitse verimätöistä lukea. Brutaalisuusmittarin voisi melkein sijoittaa pyöreään nollaan.


Kirjan tiedot:

Ragnar Jónasson: Blackout
alkuper. Myrknætti 2011
Orenda Books 2016
Englannistanut Quentin Bates
S. 247


Tähän lisään vielä kirjasarjan alkuperäisen järjestyksen:

1. Snowblind (lyhyt maininta täällä)
2. Blackout (tässä postausessa)
3. Rupture (hankintalistalla)
4. Whiteout (hyllyssäni)
5. Nightblind (hyllyssäni)


Kuukauden kieli -haasteessa on maaliskuun kielenä Islanti. Olen pari päivää etuajassa, mutta toteutan tätä haastetta ilman mitään kuukausirajoitteita tavoitteenani saada ainakin yksi (mielellään tietysti useampi) kirja kullekin kuukaudelle.




Sitten reissutiedote:

Lähden pienelle “talviretkelle” Lake Districtille perjantaina. Reissun ajaksi blogi saattaa hiljentyä, koska en usko ehtiväni lukea saati blogata kesken matkan. Vaikka eihän sitä tiedä, jos on ihan surkeat säät ja tulee vain saunottua ja maattua sviitissä. Jos kiinnostaa keväiset kuvat eiliseltä ja muutama sananen lisää reissusta, niin tsekkaapa MieliBidee-blogini (blogin nimi on aikeissa muuttua, mutta on uusi vielä harkinnassa).

keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Äidin salattu elämä


Joskus sitä tulee lukeneeksi kirjan, joka on ihan hyvä, mutta kun siitä sitten ajattelee kertovansa jotain, ei tule juuri mitään sanottavaa mieleen. Elisa Lodaton An Unremarkable Body on tällainen kirja: ihan hyvä, mutta siinäpä se.

Tai no, kenties merkittävin mainitsemisen arvoinen asia on Lodaton kaunis kieli, joka synnyttää kirjaan hieman melankoisen – ei silti synkän - mutta pohtivan tunnelman. Kirja käsittelee Lauran äidin äkillistä kuolemaa ja sen aiheuttamaa surua. Äiti tuntuu mysteeriltä, kuka hän oikeastaan edes oli? Lapsuudesta mieleen jääneet yksittäiset kohtaukset avautuvat Lauralle nyt kolmekymppisenä eri tavalla kuin lapsena.

Ymmärtääkseen äitiään pitää tutustua tarkemmin hänen menneisyyteensä ja niin Laura tekee. Suru kourii ja myllää sisuksissa ja omaa elämääkin pitäisi elää. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Lontooseen ja osa mainituista paikoista on minulle erityisen tuttuja.

Lukuja ei ole numeroitu, vaan uusi luku alkaa otteella kuolinsyyntutkintaraportista.

”The Stomach contained porridge-like material. There was a scar to the lower abdomen consistent with caesarean section. The lower urinary tract and genital organs were otherwise unremarkable.”

Miten mikäkin naarmu tai arpi on syntynyt? Laura tietää ja unohtuu muistoihinsa. Kirja alkaakin räväkästi kuvauksella siitä, miten äidin niskassa oleva arpi on syntynyt. Siinä samalla paljastuu heti jotain muutakin. Esimerkiksi se, että äidin ja isän avioliitto oli jo tuolloin kuralla. Taustalla väijyy klassinen isä vaihtoi nuorempaan -kuvio. Mutta kuten kuvioilla on usein tapana, ne näyttävät toiselaisilta, jos niitä katsoo eri kulmasta.


Kirjan tiedot:

Elisa Lodato: An Unremarkable Body
Weidenfeld&Nicolson 2017
S. 271

perjantai 15. helmikuuta 2019

Äitini on psykopaatti

Olivia Raynen nimi oletettavasti ei ole Olivia Rayne ymmärrettävistä syistä. Vaikka hän lopulta sai katkaistua narut, joilla hänen psykopaatti-äitinsä häntä liikutteli kuin marionettiä, on äiti silti olemassa ja silloin tällöin antaa elonmerkin itsestään.



Olivia Rayne & S.M. Nelson: My Mother, the Psychopath
Growing up in the shadow of a monster
Ebury Press 2019
S.320

Olivia (nyt 27-vuotias) on britti-isänsä ja ranskalaisen Josephine-äitinsä ainokainen. Kuten kirja nimi jo vihjaakin, Olivia kertoo muistelmissaan suhteenstaan äitiinsä ja siitä, millaista on kasvaa psykopaatin "hellässä" huomassa.

Siinä oppii itsekin itsekin pelaamaan, koska selviytyäkseen on pakko lopulta nitistää omat tunteet ja murtua. Äiti harjoittaa hajota ja hallitse -tyyliä, jonka kaavan Olivia melko pian oppii, mutta josta ei niin vain irrottauduta, sillä lapsen rakkaus vanhempaansa on voimakas. Lapsi haluaa ja jaksaa toivoa muutosta, uskoa parasta, lakaista pahan pois. Äiti on muuttunut, nyt äiti oikeasti rakastaa. 

Mutta ei psykopaatti kykene sellaiseen tunteeseen.

Tämä ei ole mikään nyyhkytarina, vaan pohtiva ja rohkea muistelmateos, jota lukiessa tekee mieli nyppiä ihokarvat yksitellen irti: niin turhauttavaa! Niin turhauttavaa nähdä saman kaavan toistuvan ja toistuvan (etenkin sitten kun Olivia on jo hieman vanhempi), hamsteri juoksupyörässään ei vain pääse pois. Ja mihinkä lapsi nyt pääsisikään ilman tukea ja apua.

Isä, Clive, on melko lailla menetetty tapaus. Hän varmasti rakastaa tytärtään ja joskus jaksaa nousta Josephinen hullutuksia vastaan vain tullakseen lakaistuksi syrjään. Lopulta Clive ei jaksa edes yrittää: hän on jumissa Josephinen tossun alla eikä sieltä voi muuta kuin tarkkailla, miten Oliviaa riepotellaan. Isä asuu tapetissa, tarkkailee, muuttuu olemattomaksi.

Olivia itse mainitsee kirjassaan, että hänen on vaikeampi ymmärtää isäänsä kuin äitiänsä. Toisaalta Clive – vaikka aikuinen onkin – on saman hallinnan alaisena kuin Olivia, mutta voimaton sitä vastustamaan. Clive jopa lopulta katkaisee välit omaan sukuunsa, koska Josephine niin määrää.

Kaikelle, mitä Josephine tekee, on syynsä. Kaikki nuo syyt liittyvät valtaan, hallitsemiseen ja omistamiseen, vaikka ne onkin naamioutu muka rakkaudeksi ja välittämiseksi. Josephine hallitsee ja hajottaa Olivian seurustelusuhteetkin, kun kyllästyy niihin. Mikään Olivian elämässä ei ole hänen omaansa.

Kunnes on. Oman elämänsä johtajaksi nouseminen on raskas tie, mutta lopulta Olivia asettuu valtaistuimelle ja kohottaa valtikan vapisevin käsin. Hän on vapaa.

Kukin kirjan luku on nimetty jonkin psykopaattisen piirteen/oireen mukaan. Kyseinen piirre sitten korostuu kussakin luvussa enemmän tai vähemmän. Rakenne on kiinnostava ja koukuttava. Kirja etenee melko kronologisesti sisältäen sirpalemaisia muistoja ja yksittäisiä kohtauksia. Psykopatiasta ja ihmismielen kuvauksesta kiinnostuneille tämä on ihan must read. Itse pidin tästä kovasti, jos nyt tällaisen kirjan kohdalla on sopivaa niin sanoa.

Olivian motiivi kirjan kirjoittamiseen ei muuten ole mikään säälinkerjuu tai vastaava. Hän haluaa kertoa tarinansa antaakseen tukensa mahdollisesti muille samassa tilanteessa oleville tai olleille ja myös valaa uskoa: on mahdollista selviytyä eikä menneen tarvitse määrittää nykyisyyttä.

~~~

Inhoamani Daily Mail on kirjoittanut kirjasta jutun, jossa paljastetaan yksityiskohtia. Sinne vaan lukemaan, jos kiinnostaa. Itse en jaksanut kuin silmäillä jutun ja havaitsin, että siinä on virhe heti ingressissä. Tämä kirja ei suinkaan ole ENSIMMÄINEN kerta, kun Olivia kertoo tarinansa. Tämä kirja nimittäin sai alkunsa lehtieartikkelin (jonka kirjoitti Olivian ystävä) pohjalta.


Tällä kirjalla pääsen taas osallistumaan Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaasteeseen. Nyt on kaksi kirjaa luettu kys. haasteeseen. Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi.

maanantai 11. helmikuuta 2019

Virus tappaa aikuiset ihmiset

En juuri lue dystopioita (en tiedä miksi, ei vain tule luettua), joten minut olisi sillä saralla kai periaatteessa helppo yllättää. Tai ainakin tarjota jotain sellaista, joka ei ole niin nähty ja kuultu ja kaluttu.

Peraatteessa niin.


Niccolò Ammaniti: Anna
alkuper. Anna 2015
Canongate 2017
englannistanut Jonathan Hunt
S. 261


Sisiliassa jyllää virus, joka henkilössä aktivoituessaan johtaa kuolemaan. Kaikilla kyseinen virus on, mutta se ”puhkeaa” vasta aikuisiällä, puberteetin jälkeen kun henkilöstä tulee sukukypsä. Senpä takia aikuiset ihmiset ovat kuolleet ja saarta asuttavat enää lapset.

Annan vanhemmat ovat kuolleet ja hän on jäänyt kaksin pikkuveljensä Astorin kanssa asumaan heidän kotitaloonsa. Anna vanhempana yrittää huolehtia Astorista, miten parhaaksi kokee. Kodin ulkopuolella vaanivat monenlaiset vaarat, mutta sinne on mentävä ruokaa ja lääkkeitä etsimään.

Kirjan alku on tenhoava, voimakastunnelmainen ja otteessaan pitävä, mutta muuttuu varsin pian pelkäksi olemiseksi, selvitymiseksi. Minulla ei sinänsä ole mitään selviytymistä ja sen kuvaamista vastaan ja kirjan autioitunut miljöö on kiinnostava.

Mutta mutta, sitten tapahtuu kaikkea ennalta-arvattavaa, joita voi verrata dekkareiden puuduttaviin ja halpoihin ”tehokeinoihin”: niihin kun poliisi tai etsivä lähtee yksin kenellekään tietenkään ilmoittamatta vaaralliseksi tiedetyn rikollisen perään ja joutuu pulaan, koska kännykästä tietenkin loppuu akku ja plaa plaa. Vastaavaa (huom. ei samanlaista) juonenköyhyyttä esiintyy Annassa eikä sitä edes miljöö ja tunnelma onnistu pelastamaan.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista toinen osa on ehdottomasti heikoin ja jopa turhin. Ja tylsä puuduttavuuteen asti, vaikka on periaatteessa kirjan actionpitoisin osio. En jaksa liikuttua mistään. Siihen voi tietenkin vaikuttaa sekin, etten pitänyt Annasta eikä hirveästi kiinnostanut, miten hänelle käy.

Astoristakaan en juuri välittänyt enkä kenestäkään muustakaan. Paitsi eräästä koirasta, mutta en nyt kerro siitä enempää. Kirjan lukeneet tai lukevat tietävät sitten, mitä tarkoitan. Epäuskottavaa sekin toki. Epäuskottavankin voi kirjoittaa uskottavasti: siinäpä taito.

Kirjan loppu on samanlainen kuin kirja itse: se vain jatkuu, mikä oli arvattavissa. Tuskin kovin kauan, tietenkään. Ellei satu olemaan optimisti. Itse olen realisti ja kaikki kirjan huomiot ja tapahtumat lukuun ottaen vain lapsi jaksaa uskoa. Ja lapsiahan Anna tai siis lähinnä Astor vielä ovat.

Melko vaisu romaani siis. Ei löytynyt samaa tenhoa ja syvyyttä kuin vastikään lukemastani Ammanitin romaanista I’m Not Scared.

perjantai 8. helmikuuta 2019

Häiriötiloja kirjarakkaudessa


Käykö muille koskaan niin, että mikään kirja ei oikein tunnu kiinnostavan? Sitä kokeilee aloitella useita kirjoja, mutta hylkää kaikki jo parin ensimmäisen sivun jälkeen ja sitten ahdistuu, kun tuntuu ettei maailmassa ole mitään kiinnostavaa luettavaa. Pelkkää skeidaa vaan, oman hyllyn kirjatkaan eivät yhtäkkiä enää kiinnosta: siis juuri ne kirjat, jotka on hankkinut into piukeana suurella rakkaudella tuntuvatkin yhtäkkiä typeriltä ja tylsiltä.

Kyseessä on onneksi tilapäinen aivovaurio, joka yleensä paranee päivissä tai viikoissa ja (omassa päässä) skeidaksi julistetut kirjat muuttuvat jälleen kultakimpaleiksi. Jos tilanne on oikein paha, pyrin tällaisissa häiriötiloissa ottamaan lukuun mahdollisimman paksun kirjan, ettei tarvitsisi ihan heti olla pohtimassa mitä seuraavaksi lukisi. On nimittäin aivan kaameaa, kun mikään kirja ei kiinnosta, mutta lukuhaluja silti on.

Minulla tämä helvetillinen tilanne (kestettyään useita päiviä!) lopulta laukesi eilen mentyäni pariin kirjakauppaan, joissa sekosin totaalisesti. Ostin neljä kirjaa (melkein ostin enemmänkin, mutta pakotin itseni ulos) ja aloin taas rakastaa kaikkia kirjoja ja nyt tuntuu, että tekee mieli lukea kaikkea samaan aikaan.

Kirjailoni huipennukseksi haluan raportoida ostokseni, vaikka ei helmikuun loppu olekaan. Mutta minä saan esitellä ostoksiani silloin kun huvittaa. Ja ehdin muuten tammikuussa vielä ostaa pari kirjaa, kas tässä ne ensin (ja tässä ne aiemmat tammikuun ostot).



5. Kate Fox: Watching the English / The Hidden Rules of English Behaviour
Olen selaillut tätä useasti aiemminkin ja lukenut osan. Kirja on ollut minulla lainassa kirjastosta, mutta en ole koskaan ehtinyt lukea sitä kokonaan. Kyseessä on kirja, jonka lukemiseen voi kulua vuosikin, joten vihdoin ostin kirjan omaksi. Haluan OMISTAA tämän kirjan ja viettää sen parissa juuri niin kauan aikaa kuin huvittaa. Kirjan kansi on mielestäni aivan mahtava ja kuvaava, hykerryttää pelkästään katsella sitä.

6. Ahn Do-Hyun: The Salmon Who Dared to Leap Higher
Kuukauden kieli -haasteessa tammikuun kieli oli korea. Hyvä syy ostaa alun perin koreankielinen kirja, joka toki minua muutenkin kiinnostaa.


Ja sitten eilisen hummailut, jotka kirjataan helmikuulle.

1. Ragnar Jonasson: Blackout
Kirjasarjan toinen osa (ekasta osasta lyhyt maininta tässä), jota olen käynyt useasti kopeloimassa kaupassa. Pakko ostaa koska sitä ei saa kirjastosta. Kirjastossamme muuten ärsyttää toisinaan suunnattomasti se, että sinne on hankittu kirjasarjojen osia sieltä sun täältä – ei siis välttämättä koko sarjaa.

2. Olivia Rayne: My Mother the Psychopath
Aloin lukea tätä jo kaupassa ja havaitsin, etten voi lopettaa lukemista. Oli pakko ostaa ja kirja on minulla siis jo luvussa.

3. Christie Watson: The Language of Kindness
WHSmithissä on AINA tarjous (tarjouskirjat vain vaihtelevat) “osta kirja, saat toisen puoleen hintaan”, joten oli PAKKO ostaa tämä, kun sai puoleen hintaan (toinen ostamani oli siis tuo yllä mainittu Psykopaatti)

4. Stuart Turton: The Seven Deaths of Evelyn Hardcastle
Muhkea kirja, jota todennäköisesti en tule lukeneeksi, ellen osta omaksi. Ostin siis, ettei jäisi lukematta.

~~~

Ylemmän kuvan lumikelloja ihaileva kissa ei liity postaukseen. Kuva on kyllä eiliseltä eli täällä on jo melko keväiset tunnelmat. Myös krookuksia on noussut jo mullan alta.


Ja tänään sitten tietenkin on luvassa sadetta koko päivälle. Mukavaa viikonloppua!

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Erakon ananakset

Luin vaihteeksi sarjakuvan eli graafisen novellin. Luen aika vähän sarjakuvia enkä varmaan tätäkään olisi lukenut, ellei sitä olisi pantu esille kirjastossa Staff recommends -pöydälle. Otin siis kirjan lukuuni ihan Helmet-lukuhaastetta silmällä pitäen.



Nathan Gelgud: A House in the Jungle
Koyama Press 2018
s. about 100, varmaan ylikin, en laskenut

Daniel asuu kissansa kanssa keskellä viidakkoa eikä kaupungin kotkotuksia kaipaa, vaan haluaa olla omissa oloissaan. Hän kasvattaa ns. ananaksia ja myy sadon läheisen kylän kauppiaalle.

Nuo niin sanotut ananakset eivät ole ihan tavallisia ananaksia, vaan tavanomaista paremman makuisia ja ne myös jollakin tavalla huumaavat syöjänsä. Vaan se ei sinänsä ole Danielin päänsärky  ennen kuin kaupunginjohtaja alkaa keksiä rajoittavia sääntöjä tuotteiden myyntiin liittyen.


Samoihin aikoihin “Danielin viidakkoon” alkaa ilmestyä roskasäkkejä. Aluksi Daniel hankkiutuu roskista itse eroon, mutta jätemäärän kasvettua menee kylälle valittamaan asiasta.

A House in the Jungle on monisäikeinen kirja, joka jättää melko paljon tulkinnanvaraa. Myönnän, etten todennäköisesti tajunnut kaikkea, mitä tarinassa tapahtuu enkä tainnut ihan täysin ymmärtää sen loppuakaan. Oletan sen kuitenkin liittyvän johonkin oivallukseen, jonka Daniel tekee. Daniel nimittäin kävi niinikään erakkona elävän “spiritualistin” luona “hoidossa” tai meditoimassa tai whatever.

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja pihdeissään pitävä teos ja aika merkittävä muistutus siitä, että lukemastaan voi nauttia, vaikkei ihan joka asiaa tajuaisikaan.

Piirrostyyli on selkeää ja pelkistettyä, mutta ei erityisen taiteellista ja sivut ilmavia, tekstiä on aika vähän eikä edes joka sivulla.

tiistai 5. helmikuuta 2019

Pakkomielteinen vaanija

Alkulätinä, jonka voi halutessaan skipata ja siirtyä suoraan lukemaan ajatuksiani kirjasta, joka käsittelee Walesin Prinsessa Dianaa ja erityisesti hänen viimeisiä elinvuosiaan ja suhdettaan Hasnat Khaniin.

Alkulätinä alkaa

Tehdään heti selväksi, että en ole koskaan lukenut yhtäkään kokonaista kirjaa minkään maan kuninkaallisista. En myöskään ole maailman ahkerin kuninkaallisten seuraaja, sillä totta puhuen he eivät juuri kiinnosta minua (niin kuin ei suurin osa muistakaan julkkiksista ja heidän elämästään eli en ole kiinnostunut seurapiirijuoruista tai edes julkkiselämäkerroista kuin poikkeustapauksissa ja yleensä kuolleet kiinnostavat minua enemmän kuin elävät jne.).

En tietenkään asusta tynnyrissä, joten luonnollisesti tiedän asioita kuninkaallisista, sillä luen lehtiä ja pyrin pitämään tietoni yleissivistävällä tasolla. Kiinnostukseni kuninkaallisia kohtaan ei kuitenkaan ole koskaan ollut niin suuri, että olisin kokenut tarvetta perehtyä heihin kovin syvällisesti.

Ruotsin kruununprinsessa Victoriaa seurasin parikymppisenä, koska meitä yhdisti eräs asia: nimittäin anoreksia. Ostin lehtiä (tuolloin ei netti ollut järin yleinen) ja ihailin Victoriaa. Ei ollut mitään thinspiraatiosivuja saati ProAna-liikehdintää tuolloin, vaan jos halusi ihailla laihoja ihmisiä, piti ostaa lehtiä ja etsiä inspiraatiota siellä esiintyvistä julkkiksista tai mainoksista.

Prinsessa Diana ei koskaan ollut varsinainen “suosikkini”, koska hän oli minulle liian vanha ja “lihava”.  Tietenkään Diana ei ollut lihava, mutta hän ei kelvannut luukasaesikuvaksi, koska oli liian normaalipainoinen. Muistutan, että olin sairas tuolloin. Anoreksiani ei sinällään myöskään liittynyt suoraan laihuuteen, vaan kontrolliin ja oman ihmisyyden kokemiseen (toisin sanoen en pitänyt itseäni ihmisenä).

Luonnollisesti kiinnostukseni Brittimonarkiaa kohtaan kasvoi (ja muuttuikin monessa suhteessa) muutettuani itse Brittilään lähes kymmenen vuotta sitten. Mitään fania minusta ei ole tullut (paitsi Ellua kyllä vähän diggailen), mutta aloin seurailla asioita, joita en aiemmin ollut järin kiinnostunut seuraamaan. Netflixin tuottama  sarja, The Crown, herätti minussa laajemman kiinnostuksen Brittilän kuninkaallisia kohtaan, samoin tv-sarja Victoria.

Alkulätinä päättyy


Kate Snellin kirjoittaman Diana-kirjan olen saanut vuosia sitten lahjaksi anopiltani (RIP), mutta vasta nyt kiinnostukseni kuninkaallisia kohtaan on kasvanut sen verran suureksi, että saatoin kuvitella lukevani peräti kirjallisuutta niihin liittyen. On turvallista aloittaa kuolleella henkilöllä ja siirtyä siitä sitten eläviin (ostin itselleni "joululahjaksi" Rebel Princen sillä haluan tunkeutua Charlesiin syvällisemmin).


Kate Snell: Diana – prinsessan viimeinen rakkaus
alkuper. Diana – Her Last Love 2000
Gummerus 2013
suomentanut Tero Valkonen
S. 247

Kuten nimikin jo kertoo, kirjassa keskitytään lähinnä Dianan viimeisiin elinvuosiin ja erityisesti suhteeseen sydänkirurgi Hasnat Khanin kanssa.

Mutta voidakseen ymmärtää Dianaa - hänen persoonaansa ja käytöstään - on tietenkin tiedettävä jotakin Dianan lapsuudessa. Vanhempien avioero oli erityisen traumaattinen kokemus Dianalle eikä hän kenties koskaan päässyt siitä täysin yli. Se mahdollisesti myös teki Dianasta hyvin rakkaus- ja perhekaipuisen persoonan. Siksi avioero – niin kuin oikeastaan avioliittokin - Charlesista oli erityisen järkyttävä.

Snellin mukaan Charles vietti häitä edeltävän illan Camilla Parker Bowlesin kanssa. Lisäksi Charles oli tehnyt Dianalle jo häiden alla selväksi, ettei rakasta häntä (Dianaa). Luonnollisesti Diana oli tietoinen Charlesin ja Camillaan yhteisestä menneisyydestä, mutta oletti että sinne se kuuluikin: menneisyyteen. No kuten me kaikki tiedämme, ei kuulunut.

Sitten lakaistaan Charles pois kirjasta ja keskitytäänkin todella tiukasti Dianaan ja hänen persoonaansa. Selvitetään, miksi hän oli niin kinnostunut Islamista ja sen perhekäsityksestä. Ja miksi hän tapaili tietynlaisia miehiä. Myös Dianan meriiteistä kerrotaan eli esiin tuodaan myös sitä lempeää ja hyvin humaania puolta.

Snellin kuvailema Diana on pakkomielteinen rakkaudenkaipuussaan ja (mies)suhteissaan, ystäviltään hän odottaa voimakasta omistautumista, lojaalisuutta ja läsnäoloa silloin kun se hänelle sopii. Muodostuu kuva määrätietoisesta ja oikukkaasta prinsessasta, joka myöhemmin oppii manipuloimaan tavoitellessaan haluamaansa.

Dianan kuollessa (kuolemaan johtanutta onnettomuutta ei kirjassa käsitellä juuri lainkaan) olin 19-vuotias ja sain tietää hänen kuolemastaan muistaakseni Ilta-Sanomista. Minulla ei tuohon aikaan ollut televisiota (ei ollut varaa ostaa) eli seurasin uutisia lähinnä radiosta ja lehdistä.

Kirja valottaa Dianan ja Dodi Fayedin vaiheet ennen heidän kuolemaansa. Kyseessä ei Snellin mukaan ollut vakava suhde, vaan pikemminkin Dianan pyrkimys tehdä Khan mustasukkaiseksi saadakseen hänet takaisin. Huviveneellä olevat kuuluisat suutelukuvat oli Diana ovelasti järjestänyt eli kyseessä ei ollut mikään sattuma.

Tämä kirja tuskin tarjoilee mitään uutta sellaiselle, joka Dianasta on aiemmin kirjallisuutta lukenut tai seurannut aikanaan aktiivisesti hänestä kirjoitettuja uutisia ja juoruja. Itse olin vasta viisivuotias Dianan ja Charlesin avioituessa, joten eipä tullut seurattua heidän tekosiaan. Toki tietyt pääkohdat Dianan elämästä olivat tiedossani ennen Snellin kirjan lukemista, mutta kyllä tämä minulle antoi melko paljon tietoa asioista (ja erityisesti Dianan persoonasta), joista en aiemmin tiennyt (tai en muista).

Postauksen otsikon väänsin kirjan sivulta 148 (suluissa olevat tekstit ovat lisäämiäni tarkennuksia).

Jos hän (Diana) ei saanut Hasnatiin yhteyttä puhelimella, hän yritti järjestää toisenlaisen kohtaamisen – hän meni esimerkiksi sairaalaan (jossa Hasnat työskenteli) tapaamaan potilaita. Mutta yritykset eivät päättyneet vielä siihenkään. Hänen käytökseensä ilmaantui myös pakkomielteisen vaanijan piirteitä, aivan kuten Oliver Hoaren (Diana seurusteli hänen kanssaan aiemmin) tapauksessa.


Saatoin kiinnostua Dianasta eli mahdollisesti luen jonkin toisenkin hänestä kirjoitetun elämäkerran. Kenties sellaisen, joka keskittyy kokonaisvaltaisemmin hänen elämäänsä: Snellin kirjassahan sivutaan vain pientä osaa.

Dianalla korkkaan täten Elämä, kerta kaikkiaan! – lukuhaasteen. En tiedä olisinko tullut kirjaa vieläkään ottaneeksi lukuun ilman tätä haastetta eli ihan mahtava juttu. Luulen, että fiktiivisen henkilöni etunimeksi saattaa tulla Diana, mutta en vielä lyö naulaa arkkuun.

lauantai 2. helmikuuta 2019

Minä en pelkää

Olen tonkinut hyllyjäni ja kirjakasojani erityisen raivokkaasti viime aikoina ja löytänyt kaikkea kiinnostavaa. Kirjoja, jotka olen ostanut aikeenani lukea ne nyt heti paikalla (ja joiden olemassaolon olen sittemmin unohtanut). Joskus nyt heti paikalla tarkoittaa vuosien kuluttua. Esimerkiksi tämä Ammanitin romaani on maannut hyllyssäni ainakin pari vuotta.



Niccolò Ammaniti: I’m Not Scared
alkuper. Lo non ho paura 2001
Canongate 2003
Italiasta englannistanut Jonathan Hunt
S. 225
Kirja on suomennettu nimellä Minä en pelkää


I’m Not Scared on sopivan hikinen henkäys talvisäähän, sillä Acqua Traverse -nimisessä kuvitteellisessa italialaisessa pikkukylässä kärvistellään superkuumassa ja -kuivassa kesäsäässä vuonna 1978.

Kirjan keskiössä ovat yllä mainitun pienen kyläpahasen lapset, jotka kuluttavat aikaansa milloin mitenkin sillä aikaa kun aikuiset makaavat sisätiloissa hellettä – ja siestaa -  pidellen. Ajellaan pyörällä, kisaillaan ja tutkitaan ympäristöä, kuten lapsilla on tapana.

Kisailu johdattaa lapset heille entuudestaan tuntemattomalle alueelle, jossa heitä kiehtoo hylätty rakennus. Siellä 9-vuotias Michele tekee löydön, jota ei käsitä eikä oikein osaa käsitelläkään. Hän sulkee suunsa eikä kerro asiasta kenellekään.

Minulla ei ollut mitään hajua, millainen kirja I’m Not Scared on enkä siksi osannut odottaa mitään. Juuri näin tämä kirja on paras lukea, sillä siten se pääsee yllättämään. Näennäisen tyyni pinta alkaa väreillä ja vihjailee tulevasta myrskystä. Kirjan tunnelma on painostava ja uhkaava, mutta ei murskaa alleen, sillä siinä on myös turvasatamia. Michelen äiti on turvasatama, samoin isä vaikka siltä ei aina tunnu.

Kirjan kertoja on Michele, joka kertaa tuon kohtalokkaan kesän tapahtumat, jolloin hän oli 9-vuotias. Kertojaäänii tuntuu nuorelta, mutta muutamien vihjeiden kautta lukija voi päätellä kertoja-Michelen olevan vanhempi. Kyseessä on tärkeä tieto, jonka ymmärtää kirjan luettuaan.

Pidin kirjasta todella paljon erityisesti tiheän tunnelman ja pienkyläasetelman takia. Vaikuttava lukuelämys siis, jopa siinä määrin että kiirehdin tänään lainaamaan kirjastosta kirjailijan erään toisen teoksen nimeltä Anna. Ammanitilta on käännetty muitakin teoksia englanniksi, mutta ainoastaan Anna on saatavilla kirjastostamme.


torstai 31. tammikuuta 2019

Klassikkohaaste VIII: Masentunut historoitsija

Olen halunnut lukea Nausean jo pitkään, mutta aina on ollut jokin syy, miksen sitä voi lukea. Suurin syy on unohdus. Toiseksi suurin syy on nyt ollut se, että kirjaston Nausea on niin järkyttävässä kunnossa, etten voinut sitä lukea. Vihdoin ostin kirjan omaksi.

Ajatukseni Nauseasta olen kirjoittanut osissa, ensimmäinen osa on kirjoitettu keskiviikkona 23.1. Oli pakko ottaa tällainen systeemi käyttöön, koska

a) toivon sen motivoivan kirjan lukemisessa (tätä kirjoittaessani olen siis jo aloittanut kirjan ja lukeminen takkuaa).
b) olen lähdössä reissuun ensi viikolla enkä tiedä ehdinkö kirjan lukemisen lisäksi kirjoittaa siitä, ellen toimi näin.

Mikä ihmeen klassikkohaaste? Lue lisää Tarukirjan blogista ja innostu itsekin osallistumaan ensi kerralla!


Jean-Paul Sartre: Nausea
alkuper. La Nausée 1938
Penguin Books 1965 (ensimmäinen englanninkielinen painos vuodelta 1949 on nimeltään The Diary of Antoine Roquentin)
englannistanut Robert Baldick
s. 253


Nausea on päiväkirjaromaani. Kertojamme, historoitsija Antoine Roquentin, alkoi kirjoittaa sitä kolmisen vuoden jälkeen palattuaan pitkältä (useita vuosia kestäneeltä) matkalta. Parhaillaan Antoine viimeistelee historiallista tutkimustaan Markiisi de Rollebonista.

”You must be very good at arguing,” said the Curé, ”to beat our own people”! ”I didn’t argue,” replied Monsier de Rollebon, ”I made him frightened of Hell.”

Kirjan alku on kiinnostava, suorastaan lupaava. Siinä Antoine pohtii (ihmettelee) muuttumistaan, alienoitumistaan. Pohtii, mitä hänelle on mahdollisesti tapahtunut, tapahtuu parhaillaan. Sitä miten muut hänet kokevat ja miten se eroaa siitä, miten hän itse itsensä kokee. Nausea (kuvotus) alkaa muotoutua, se on kaikkialla – ei lähtöisin Antoinesta itsestään. Nämä ovat mielenkiintoisia pohdintoja, samoin Markiisi de Rolleboniin liittyvät pohdinnat kiinnostavat.

Mutta niin, en millään jaksaisi kiinnostua kanssaihmisten tarkkailemisesta ja kuuntelemisesta (etenkin kun nuo kanssaihmiset ovat kohtuullisen tylsiä), vaikka teen sitä kyllä itsekin. Aikakausi ja miljöö kiinnostavat, mutta haluaisin mieluummin lukea päiväkirjan kirjoittajan AJATUKSIA.

Ja toki ymmärrän, että Nauseassa on useita tasoja ja rivienvälejä, joissa on tulkittavaa ja nimenomaan niitä pitäisikin tulkita ajallisessa kontekstissaan. Mutta minua taitaa vaivata henkinen laiskuus. Alan epäillä, että kenties nyt ei olekaan otollinen aika tälle kirjalle.

Olen tällä hetkellä sivulla 76, Antoine on juuri lähdössä Brasserie Vételizestä, jossa yritti lukea, mutta lähinnä kuunteli vieruspöydän ihmisten keskusteluja.


Torstai 24.1.

Kuka on kirjoittanut yllä olevan tekstin? En tunnusta. Jotakin tapahtui eilen jatkaessani kirjan lukemista. Tajusin, että sunnuntai on suuri teeskentelyn päivä. Tietenkin koko elämä on teeskentelyä, mutta sunnuntaisin on aikaa tajua se.

Myös Antoine on alkanut taas kyseenalaistaa olemassaoloaan ja kirjaamaan ajatuksiaan sen sijaan että kuvaa päiväkirjassaan toisten tekemisiä. Ovelaa sinänsä, sillä oikeastaan juuri tarkkailun ja kuvailun kautta voimme nähdä, miten huvittavaa (tai säälittävää) koko elämä on.

Antoine paljastaa päiväkirjassaan, että de Rollebon on ainoa oikeutus hänen olemassaololleen. Toisin sanoen: työ on ainoa määre, jonka Antoine näkee oikeuttavan olemassolonsa.


Joku muu päivä kuin torstai

Tunnen nyt alemmuutta, kun en jaksa innostua joidenkin museomaalausten ja patsaiden kyttäämisestä, kuviteltujen elämien pikakelauksesta (mitäs muuta muuten fiktiivinen kirjallisuus on, haha, mutta ehkä tajuatte mitä tarkoitan tai sitten ette). Liikaa elämiä, liikaa elämää. Haluaisin ajatella kuolemista. Tai edes sitä olemassaoloa.

Innostun aina kun Antoine alkaa pohtia oman olemassaolonsa oikeutusta ja oikeudettomuutta, syytä. Tai tuntee mahdollisesti alemmuutta: muilla on selkeämmät suunnat, ovat (muka) tärkeämpiä. Tekee mieli huutaa, että ihan yhtä turhia ne muutkin ovat, että huoli pois. On ihastuttavan vapauttavaa tajuta, miten turhaa kaikki on ja erityisesti hyväksyä, ettei elämällä ole sen kummempaa tarkoitusta kuin elää.

Siis todellakin: ELÄÄ mieluummin kuin vain olla elossa. Mutta makuasia tietenkin sekin. Ja toisaalta voihan elämänsä käyttää etsimällä elämän tarkoitusta. Olen sitä muun muassa itsekin tehnyt vuositolkulla – melkein siitä lähtien kuin itsenäistä aivotoimintaa alkoi esiintyä -  ja löytänyt vastauksen. Amen.

Kirjoitan tätä muuten illalla. Nyt menen jatkamaan kirjan lukemista ja jos kirjoitan siitä aamuaikaan, niin teksti ja tyyli saattavat olla ihan toisenlaisia. Olen eri ihminen eri kellonaikoina. On olemassa minäAM ja minäPM. Sitten on vielä MinäAA, mutta sitä ei nyt ole luvassa, koska en käytä alkoholia tammikuussa (onpa nolo "tunnustus", en ole alkoholisti eikä persoonani muutu humalassa vaikka ajatukseni saattavatkin muuttua, ja vältän itseni juomista kaatokänniin). Ai niin, sitten on vielä MinäSP, mutta en kerro mistä se on lyhenne.


En muista päivää, mutta nyt on tänään

Olen lukenut niin kiihkeästi, että kirja on hajonnut. Lisäksi sen päälle kaatui vettä.




Kirja on aikoinaan maksanut 35 penceä, hurjaa!


Eräänä aamuna

Olen merkinnyt sitaatteja, jotka haluan ikuistaa blogiini. Yhdestä tein sitaattitaulun. Lukeminen ei ole edennyt toivotulla tavalla, koska aloinkin lukea erästä toista kirjaa samalla ja se vei liiaksi mukanaan.

Lisäksi koen, että tämä Nausea on kirja jota voi lukea vain tietyssä vireessä eikä ollenkaan iltaisin (jolloin yleensä luen), koska iltainen aivotoimintani on erilaista kuin vaikkapa päiväinen aamusta nyt puhumattakaan.


This is what I have been thinking: for the most commonplace event to become an adventure, you must – and this is all that is necessary – start recounting it. This is what fools people: a man is always a teller of tales, he lives surrounded by his stories and the stories of others, he sees everything that happens to him through them; and he tries to live his life as if he were recounting it. 
 

Only one day. They could feel the minutes flowing between their fingers; would they have time to stock up enough youth to start afresh on Monday morning?  


This Sunday which is drawing to a close has left them with a taste of ashes and already their thoughts are turning towards Monday. But for me there is neither Monday nor Sunday: there are days which push one another along in disorder... - - - -  Nothing has changed and yet everything exists in a different way. Ican’t describe it; it’s like the Nausea and yet it’s just the opposite… - - - -  


I had always realized that: I hadn’t any right to exist.  


Monsieur de Rollebon was my Partner: he needed me in order to be and I needed him in order not to feel my being. 


En tiedä pidänkö tästä kirjasta; ajoittain se rasittaa minua, mutta toisaalta aiheuttaa melkoisia ajatusmyrskyjä, jotka liittyvät vain löyhästi jos ollenkaan itse kirjaan, ja suorastaan hurmioidun. Kirjan ehdottomaksi ansioksi nämä myrskyt koen, sillä ilman kirjan lukemista ei myrskyäisi aivoissani. Jännää.

Jännää on myös se, että iso osa näistä postauksen lätinöistäni ei periaatteessa liity Nauseaan mitenkään. Mutta käytännössä kuitenkin liittyy. Olen onnekas lukija ja iloinen bloggaaja, sillä saan räpeltää tähän mitä vain.

Ai niin, postauksen alussa mainitsemani reissu peruuntui sairastapauksen takia. Tai ei oikeastaan peruuntunut, vaan siirtyi kolmella viikolla, mikä on toisaalta ihan kivakin juttu koska a) se kuitenkin toteutuu ja b) minä ehdinkin lukea toisten klassikkopostauksia ihan rauhassa ja antaumuksella.


Eilen

Life has a meaning if you choose to give it one.

Exactly! But why would you? You’re allowed to exist without a reason, too. It is your choice and you can be even happy with it. It is liberating (to know) after all.


Keskiviikko 30.1.

Kirja taputeltu kunnialla loppuun. Alkupuoli oli melko kuivakka ja joutava, piti ihan pakottaa itsensä sen pariin ja lukea väkisin. Mutta loppua kohden meno parani, kun päästiin oikeasti niihin ajatuksiin eli olemassaoloon ja sen pohtimiseen.

Kyllä, myönnän että suorastaan rakastan eksistentiaalista rypemistä ja olemassaololla – ja sen mahdollisella oikeutuksella tai oikeudettomuudella – pallottelua. Ihan sama olenko samaa mieltä kirjassa esitettyjen ajatusten kanssa. Monesti osittain olen ja osittain en ole. Mutta eihän lukijan olekaan mikään pakko olla samaa mieltä mistään lukemastaan – toisaalta ei ole pakko olla eri mieltäkään. En minä lue siksi, että voisin olla samaa mieltä kaikesta; että saisin tukea jo olemassa oleville ajatuksilleni, harhoilleni tai ennakkoluuloilleni.

Niin että pidinkö Nauseasta? Kyllä pidin enkä pitänyt. Ja taputan itseäni olalle, että sain sen vihdoin luettua. Ei ollut ihan kivuton luku-urakka, vaikka paksuhan kirja ei ole, vaikka siltä tuntuikin.

~~~

Muut osallistujat ja linkit heidän klassikkokirjoituksiinsa näet Tarukirjan blogista, kas tässä suora linkki.

Lisään vielä tähän loppuun aiemmat klassikot, jotka olen haasteen tiimoilta lukenut. Olen osallistunut kaikkiin muihin paitsi seitsemäs jäi välistä.


I Joseph Konrad: Pimeyden sydän
II Veikko Huovinen: Havukka-Ahon ajattelija
III Maria Jotuni: Huojuva talo
IV George Orwell: Animal Farm
V Minna Canth: Kauppa-Lopo
VI Yasunari Kawabata: Snow Country

maanantai 28. tammikuuta 2019

Elämä, kerta kaikkiaan! - lukuhaaste


Olin päättänyt tämän vuoden lukuhaastekiintiöni olevan täynnä, mutta ei se olekaan eli nyt tapahtuu klassinen takinkääntö. Sillä en todellakaan voi ohittaa Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaastetta siihen osallistumatta semminkin kun ojassani makaa iso lehmä, jota voi tämän haasteen tiimoilta yrittää hieman siirtää.




Haasteen säännöt pähkinänkuoressa:

1. Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaaste kestää vuoden. Haasteeseen voi lukea tai kuunnella äänikirjoina elämäkertoja, omaelämäkertoja, muistelmia tai vaikka omaelämäkerrallisia romaaneja, runoja, esseitä tai tietokirjoja.

2.  Haasteen lopuksi tarkoituksena on nimittäin luoda kuvitteellisen henkilön tiivis elämäntarina, joka on kollaasi kaikista haasteen aikana lukemistasi elämäkerroista. Poimi siis jokaisesta lukemastasi elämäkerrasta yksi kiinnostava asia kyseisen henkilön elämästä ja yritä yhdistää ne yhden fiktiivisen henkilön elämäntarinaksi. Saat vapaasti lisäillä tarinaan omiasi, kunhan siitä käy ilmi mitkä kohdat tarinassa ovat lukemistasi kirjoista.

Lue tarkempi kuvaus haasteesta ja sen säännöistä Kirjaluotsi-blogista. Aivan mahtava idea tuo, että luetuista teoksista ikään kuin luodaan uusi henkilö ja elämä. Alkoi ideamylly heti pyöriä ja haastekirjat kiinnostaa ihan eri tavalla!

Pengoin hyllyjäni ja jo pelkästään oman kodin kirjoilla saisi haasteen suoritettua, mutta lukulistallani on kyllä paljon muitakin kirjoja, jotka sopivat haasteeseen ja lisää julkaistaan koko ajan.


Innostuin niin kovasti, että raastoin kahdesta hyllystä löytämäni haasteeseen sopivat kirjat ja kuvasin ne. Yksi hylly, muutamat “kasat” ja portaikon kirjat ovat vielä käymättä läpi eli tässä vain pieni otanta kotiherkuistani.



Kirjaan haasteeseen lukemani kirjat tähän ja lisään sivun oikeaan reunaan haastelogon.

1. Kate Snell: Diana - prinsessan viimeinen rakkaus
2. Olivia Rayne: My Mother, the Psychopath
3. Abby Norman: Ask Me About My Uterus
4.

lauantai 26. tammikuuta 2019

Identiteetit kateissa

Nyt on niin kamala kansi kirjalla, että se sopii Perkeet-haasteeseen. Tuskin olisin kirjaa edes käteeni ottanut (nimikin on melko mitäänsanomaton ennen kuin ymmärtää sillä viitattavan biisiin nimeltä Crimson and Clovers, jolla on merkitystä kirjassa), ellei kirjailijan nimi olisi houkutellut. Mistä mahtaa hän olla kotoisin, mietin. Greenlandista (eli Tanskan autonomiselta alueelta), wow. Pakko lukea.


Niviaq Korneliussen: Crimson
alkuper. HOMO sapienne 2014
Virago 2018
englannistanut Anna Halager
S. 175

Kirjan sivuliepeessä kerrotaan, että Korneliussen on kirjoittanut kirjan greenlandiciksi ja kääntänyt siitä sitten itse tanskan kielelle. Otaksun, että tämä englanninkielinen käännös on tehty tanskan kielestä (koska Anna Halager kääntää tietojen mukaan tanskan- ja norjankielistä kirjallisuutta).

Kirjassa on viisi kertojaa, jotka jollakin tavalla ovat kosketuksissa toistensa kanssa: toiset enemmän, toiset vähemmän keskenään. Kunkin kerrontatyyli on erilainen, mikä tekee kirjasta mielenkiintoisen ja sopivan “mystisen”.

Kirjan aloittaa Fia, jonka kerronta on suorastaan räjähtävää, suoraa, turhautunutta. Fia on lopen uupunut parisuhteeseensa Peterin (iggu iggu iggu mikä hätänä iggu tule syömään iggu voi nyt perkeleen saatana työnnä se iggu sinne minne päivä ei paista) kanssa ja jättää tämän muuttaakseen veljensä Inukin parhaan ystävän, Arnaqin, nurkkiin. Parisuhde on syössyt Fian identiteettikriisin pyörteisiin.

Seuraava kertoja on Inuk, joka räpistelee tahollaan ahtaissa Greenlandin raameissa. Greenland ja sen ihmiset ovat vankila, joka tukahduttaa Inukin. Inukin kerronta sisältää päiväkirjamerkintöjä ja kirjeitä.


Kaikki kirjan kertojat on esitelty lyhyesti kirjan alussa: ne ovat samalla vihjeitä ja ohjaavat lukijaa tulkitsemaan/ymmärtämään lukemaansa. Muut kertoja ovat Arnaq, Ivik ja Sara. Kerronnat lomittuvat osittain toisiinsa ja lukija tunnistaa yhteydet. Paljastuu, että kukin henkilö kipuilee tahollaan ja nimenomaan siihen omaan identiteettiin liittyen.

En osaa eritellä, mikä tässä kirjassa minuun vetosi. Kirjassa ryypätään ja juhlitaan paljon eikä minua yleensä innosta örveltäminen ja ylenpalttinen sekoilu kirjallisuudessa. Mutta tässä kirjassa kiinnostaa eikä sekoilu sinänsä ole pääosassa: se on ennemminkin oire. Tuli jopa jossain määrin omat parikymppisajat mieleeni.

Kirjan rakenteen erilaisuus ja yllätyksellisyys myös kiehtoi. Ehkä heikoinpana koin kirjan viimeisen eli Saran osuuden, joka tosin kokosi tyylikkäästi tarinan keskeneräiset osat kasaan. Räväkkä esikoisromaani, joka jättää hyvän jälkimaun ja menee heittäen suosikkeihini. Niviaq Korneliussenin sijoitan seurantalistalleni: hän työstää sivuliepeen mukaan toista novelliaan. Toivottavasti siitäkin saadaan enkkukäännös sitten joskus!

~~~

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteessa muun muassa kohtaan 46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö. Jään nyt miettimään olisiko sopivaa sijoittaa tämä kirja myös Kuukauden kieli -haasteessa tanskan kielen kohdalle. Greenlandin asemahan Tanskaan nähden on kai hieman sama kuin Ahvenanmaan asema Suomessa. Vaikka Korneliussen kirjoittikin kirjan alun perin greenladiciksi, hän kuitenkin käänsi sen itse tanskaksi, joten...

Crimsonin ansiosta luin hieman faktoja Greenlandista sekä katselin videoita ja kuvia ja koin oikein mielenkiintoisen nojatuolimatkan silläkin saralla. Aivan mahtavaa, että on olemassa kaiken maailman kirjoja ja niitä meille käännetään!

keskiviikko 23. tammikuuta 2019

Kirjaostosten seurantavuosi 2019 alkaa


Pidin blogissani vuonna 2015 kirjaa kaikista sen vuoden aikana ostamistani kirjoista. Tuon kokeilun oli tarkoitus kartoittaa, miten paljon kirjoja oikeastaan vuodessa ostelen. Järkytyin tuloksesta enkä ole sen jälkeen uskaltanut kirjata ostoja mihinkään.

Nyt aion uusia tuon kokeilun eli tänä vuonna kirjaan taas jokaisen ostamani kirjan ja julkistan ne blogissani koottuine selityksineen (jos jaksan) kunkin kuun lopussa.

Ostokriteerini ovat hieman muuttuneet vuosien saatossa, mutta lipsun niistä toisinaan enkä jaksa hirveästi ruoskia itseäni sen takia (tästä linkistä pääset lukemaan päänsisäisen taisteluni liittyen erään kirjan ostamiseen, siinä valottuu samalla hieman ne ostokriteeritkin). Lukeminen on niin iloinen ja rakas asia, että minun on vaikea pidätellä itseäni eikä tämä aihe ole sellainen, että koen siihen (pidättelyyn) edes kovin suurta tarvetta.

Tietenkin pitäisi varmaan syyllistyä (en jaksa, sori) kirjojen ostelemisesta(kin) niin kuin nykyään pelkästä olemassaolosta, koska [insert tähän ihan mikä tahansa syy maan ja taivaan väliltä]. Toisaalta jos ei kukaan osta kirjoja, niin ei niitä kukaan kirjoitakaan. No osta e-kirja ja säästä luontoa? En tykkää lukea lukulaitteelta, kokeiltu on enkä ole ainakaan toistaiseksi siihen valmis siirtymään.

Koska olen mahdollisesti ensi viikolla lähdössä reissuun (patikoimaan), listaan jo nyt tammikuun kirjaostot. Jos kirjat jotenkin mystisesti sattuvat lisääntymään vielä tässä tammikuun aikana, lisään ne helmikuun raporttiin.

Tammikuun törsäilyt



1. Teju Cole: Open City
Kirja kiinnostelee, mutta sitä ei saa kirjastosta joten PAKKO oli ostaa.

2. Fiona Mitchell: The Maid’s Room
Takateksti oli kiinnostava, pelkäsin että unohdan kirjan jos en osta sitä, joten ostin muistaakseni.

3. Jean-Paul Sartre: Nausea
Olen jo pitkään halunnut lukea Nausean ja minulla on ollut se kirjastostakin lainassa, mutta kirjaston versio oli hajoamispisteessä ja törkyinen, joten kirja aiheutti minussa nimensä mukaista olotilaa. Palautin kirjan lukematta.

4. Shirley Jackson: We Have Always Lived in the Castle
Jaa, oli vaan pakko kun halvalla sai ja kirja kiinnostaa runsaasti paljon.

tiistai 22. tammikuuta 2019

Irrallinen irlantilainen sukupolvikertomus

Vuoden ensimmäinen uutuus on nyt korkattu. Kunnian, mikäli tässä mistään kunniasta on kyse, saa


Jacqueline O’Mahony: A River in the Trees
Riverrun 2019
S. 320

Tässä kirjassa kauneinta on kansi, sen takia otin sen lähempään tutkiskeluun kirjastossa ja päätin lainata, koska

kiinnostaa

kaksi kerrontatasoa; nykyisyys ja sata vuotta sitten Irlannissa.
Irlannin vapaussota ja itsenäistyminen.
O'Donovanin suvun vaiheet.

Ellen edustaa O’Donovanien nykyaikaa. Hän on kaikin puolin hukassa sössittyään työnsä ja avioliittonsa (sitä ei tietenkään yksin sössitä) ja suru lapsettomuudesta kalvaa. Erityisen traumaattinen kokemus on vauvan menettäminen jo ennen sen syntymää.

Ilmeisesti näiden masentavien tapahtumien takia hän kiinnostuu omista sukujuuristaan. Mahdollisesti hän on ollut niistä kiinnostunut aiemminkin, muttei ole tehnyt mitään ottaakseen selvää asioista. Kun Irlannissa tulee O’Donovanien vanha sukutila myyntiin, Ellen haluaa ostaa sen – miehensä rahoilla.

En tajua miten on mahdollista, että Ellen voi käyttää miehensä hilloja tyyriisiin kiinteistöostoksiin ihan vain ilmoitusluonteisena asiana. Ehkä heillä ei ole avioehtoa. Tosin Ellenin miestä ei tuntunut sinänsä moinen (kiinteistön mahdollinen ostelu) ihan kamalasti häiritsevän.

Ellen on kohtuullisen vastenmielinen henkilöhahmo. Hän rypee tuskassaan ja turruttaa sitä ryyppäämällä eikä alkoilu estä autonrattiin tarttumista. Pienessä tumussa on ihan hyvä ajella. Ellen inhoaa myös pöhöttynyttä vartaloaan. Tässä kohdin oletin, että kehoinhoon paneudutaan kenties syvemmin, mutta ei paneuduta.

Ei muutenkaan paneuduta Ellenin persoonaan: Ellen lähinnä märisee ja ajelehtii saamatta mitään ahaa-oivalluksia (niitä ei saa lukijakaan, ainakaan minä). Siinä sivussa hän kiusoittelee paikallista kiinteistönvälittäjää ja välittäjän (vaikkakin) epäonnistunut “kosto” on karu. Tässä vaiheessa pyörittelin silmiäni epäuskosta ja turhautumisesta. Jestas sentään mitä skeidaa, nyt oikeasti!

Vuosi 1919 on hieman kiinnostavampi. O’Donovanit piilottelevat kapinallisia talonsa ullakolla brittisotilailta. Irlannin tasavaltalaisarmeija (IRA) on itsenäisyyden asialla ja kapinoi brittihallintoa vastaan väkivalloin. Tässä ajassa seurataan erityisesti nuoren Hannah O’Donovanin elämää. Juuri Hannahin kyseenalaisesta ansiosta perhe alkoi ottaa vastaan ja piilottaa kapinallisia. Se johtaa tietysti ongelmiin, sillä britit saavat asiasta vihiä.

Mielenkiintoista siihen asti, kunnes tapahtuu väistämätön. Sen arvaaminen ei ollut järin vaikeaa, sillä asia on tiedossa nykyajassa. Ironista on, että Hannah pamahtaa paksuksi (tuohon aikaan valtava häpeä tietenkin) ja kertalaakista tietty kun taas nykyajassa Ellen kärvistelee lapsettomuuden takia.

En tiedä mitä ajatella tästä koko vyyhdistä. Kauhea pettymys se ainakin oli. Juoni on kulunut ja kunnianhimoton. Menneisyyden ja nykyisyyden siteet jäävät melko irrallisiksi: ihan kuin olisi vain lukenut kaksi eri tarinaa.

She’d had the same dream again last night, she realized. You can’t tell anyone your dreams, no one wants to hear them. They’re only interesting to you. Simon had told her that a long time ago. (s. 68)

Olen samaa mieltä Simonin (Ellenin aviomies) kanssa. Toisten unet ovat usein kuolettavan tylsiä. Valitettavasti saamme lukea muutamatkin unet kirjassa. Onneksi niitä ei seposteta pitkästi. Tällä kirjalla kuittaan Helmet-lukuhaasteen kohdan 29. kirjassa nähdään unia.

Ai niin, Simonkin on melko ärsyttävä henkilöhahmo, josta en saanut minkäänlaista otetta onko kala vai lintu. Kun pariskunta pohtii avioliittoaan ja rakkautta, Ellen (joka mielestäni on läheisriippuvainen) kysyy johtuuko Simonin latistuneet tunteet siitä, että hän on lihonut.

“Is it because of the weight?” she said. “The weight is because of the hormones.” ---- “I can try to lose the weight,” she said quietly. ---
“You can’t blame the hormones anymore anymore, Ellen,” he (Simon) said. “It’s the crisps and the wine and the no exercise.” (s300)

Ei ollut minua varten tämä kirja, joka on saanut ihastuneen vastaanoton ainakin Goodreadsissa.

maanantai 14. tammikuuta 2019

Lottovoitto pilaa elämän?

Eipä ollut minulla järin suuret odotukset tämän kirjan suhteen ja siksi se pääsikin yllättämään. Aloin lukea kirjaa joskus viime tai toissa vuonna, mutta jätin kesken. En enää muista miksi. Nyt sain sen kuitenkin luettua kokonaan. Kyseinen kirja on



Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja
alkuper. La liste des mes envies 2012
Wsoy 2013
ranskasta suomentanut Leena Leinonen
S. 163


Lottovoitto tietenkin kiinnostaa enkä panisi pahitteeksi, jos sellainen osuisi omalle kohdalle (en tosin lottoa). Siis päävoitto tietenkin. En usko, että suuri rahamäärä onnistuisi päätäni sekoittamaan, se ainoastaan toisi turvallisuuden tunnetta ja mahdollisuuksia, vapautta. Jos olisin tehnyt kirjan sivuliepeessä mainitut listat ennen kirjan lukemista ja lukemisen jälkeen vielä yhden listan, niin tuskinpa ne olisivat toisistaan mitenkään merkittävästi jos ollenkaan eronneet.

Lankakauppaa pyörittävä Jocelyne voittaa lotossa reilut kahdeksantoista miljoonaa euroa. Jocelyne ei ole mikään ahkera lottoaja, vaan tekee rivin ystäviensä kehotuksesta/painostuksesta. Siitä alkaakin sitten miettiminen lunastaisiko voiton vai ei. Haluaako Jocelyne arkisen elämänsä muuttuvan niin paljon kuin kahdeksantoista miljoona sitä kenties muuttaisi (ihan kuin olisi pakko muuttaa mitään)? Entä miten kävisi hieman väljähtäneen avioliiton, jossa kai kuitenkin on rakkautta?

Näitä asioita kirjassa pohditaan Jocelynen ollessa pääosin kertojana. Hienovireisesti vihjaileva ja pohtiva kerronta avaa hiljalleen Jocelynen ja miehensä monimutkaista suhdetta sekä toisiinsa että jo kahteen aikuiseen lapseensa. Myös Jocelynen arki pienessä kaupungissa tulee lukijalle tutuksi, sen sijaan aviomies jää piikiksi tapettiin. 

Pidin kovasti kirjan kerronnallisesta tyylistä: se on lempeäa ja pohtivaa (katkerahkon realistisella sivumaulla), jossa muistot tulvahtelevat värittämään nykyaikaa. Erityisen kauniisti Jocelyne kuvaa suhdettaan tyttäreensä, mutta myös poika saa äitinsä ehdottoman rakkauden. Koska kirja on lyhyt ja tiivis, ei asioihin jäädä muhimaan. Minulle riitti kuitenkin tällainen niukka kerronta luomaan tunnelmaa ja koskettavuutta, jota en oikeastaan edes pysty määrittelemään. Onnen koukkuja vain on surumielisen kaunis kirja.

Ja sitten. Vaikka pidinkin kirjasta, niin sen tietynlainen “asenne” hieman ärsytti minua. Tarkoitan sellaista raha pilaa kaiken ja tekee ihmisistä ahneita paskoja -asenne. Lottovoitto siis koetaan jotenkin harmillisena ja mahdollisesti elämän tuhoavana asiana. Ehkä sen tietysti voi niin nähdä ihminen, joka lottosi vastentahtoisesti kuten kirjan Jocelyne. Ja ehkä niin voi käydäkin.

Kirjasta löytyy useita bloggauksia, mutta linkitän nyt Kirjakaapin avaimeen, koska olen nähtävästi sinne taannoin kommentoinut, että kirja jäi kesken.

Lukupaikkani


Onnen koukuilla korkkaan Perkeet-lukuhaasteen ensimmäisen kohdan, joka on “Kirja, jonka olet aiemmin jättänyt kesken.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä.

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Nemesis

Olen saanut luettua kirjan eli vaihteeksi on tarjolla blogiin muutakin sisältöä kuin listoja ja koosteita, vaikka eipä niissäkään mielestäni mitään moittimista ole. Lähes kaikki kirjoihin ja kirjallisuuteen liittyvä oheistoiminta on mielestäni mukavaa.

Lukuaikaani vei joulu- ja vuodenvaihdepyhien aikana tavanomaista runsaampi television tuijottelu. Erikoisin katselukokemus oli Netflixin tuottama interaktiivinen elokuva Black Mirror Bandersnatch, jossa katsoja voi valita annetuista vaihtoehdoista, miten päähenkilö-Stefan toimii missäkin tilanteessa. Ehdin tosin katsoa hyvän aikaa elokuvaa ennen kuin tajusin, että voin vaikuttaa valintoihin. Luulin, että ruutuun ilmestyvät vaihtoehdot olivat päähenkilön eli Stefanin sisäistä pohdintaa tmv.

Ja sitten takaisin kirjoihin. Tämän vuoden saa kunnian korkata Jo Nesbø dekkarillaan Nemesis.



Olen varsin myöhäisherännäinen tämän Harry Hole -sarjan kanssa, mutta onneksi kirjat eivät sinällään vanhene. Nähtävästi pidin viime vuoden kokonaan taukoa Nesbøsta, mutta tänä vuonna tilanne (mahdollisesti) korjautunee udeammankin kirjan voimin.

Nemesis on Harry Hole -sarjan neljäs osa. En olekaan nähtävästi kolmannesta osasta eli Punarinnasta blogannut. Noh, Punarinta oli osin melko puuduttava. Siinä oli minun makuuni liikaa sotatannerta.

Nemesiksessä seurataan kahta rikostapausta: pankkiryöstömurhaa ja yksityishenkilön kuolemaa, jonka aluksi oletetaan olevan itsemurha, mutta Harry Holea epäilyttää – erityisesti siksi, että Hole tunsi uhrin ja oli vieraillut hänen luonaan kuoliniltana. Alkoholiongelmaisen Holen muistikuvat illasta ovat pyyhkiytyneet, joten hän joutuu hieman epäilemään itseäänkin.

Tämä on nyt oikeastaan ensimmäinen Hole-kirja, jossa minulle syntyy Harryyn jonkinlainen ”tunneside”. En ole aikaisempien kirjojen kohdalla (paitsi Torakoissa kyllä hieman "ihastuin") ollut järin innostunut hänen henkilöhahmostaan, joka oli muuten oikeastaan syy, miksi taannoin otin Torakat lukuuni: halusin tietää, mistä Harry Hole –hehkutuksessa on kyse.

En ole vieläkään täysin vakuuttunut missä määrin jaksan innostua norjalaisesta alkoholisti-poliisista, mutta ainakin toistaiseksi totean, että jatkoon menee. Sitä paitsi kirjan taustalla kulkee koukuttava kestojuoni, josta haluan lukea lisää. Myös moni kirjan henkilöhahmoista on kiinnostava, joten sekin puoltaa sarjan lukemisen jatkamista.

Tiettyä dekkareille ominaista kliseisyyttä ilmenee (muun muassa poliisin läheisiä vaarassa jne.), mutta toisaalta myös kiinnostavaa pohdintaa. Juoni on yllättävän monihaarainen, mutta pysyy hienosti kasassa. Väkivaltaa esiintyy, mutta ei mitään suolenpätkissä liukastelua eikä yksityiskohtaista raakuuksien kuvailua.

Kaiken kaikkiaan pidin ja Nemesis peittoaa Punarinnan mennen tullen. Itse asiassa Punarinta lienee syy siihen, miksi piti ihan vuoden tauko pitää tästä sarjasta.


Kirjan tiedot:

Jo Nesbø: Nemesis
alkuper. Sorgenfri 2002
Vintage 2008
Norjasta englannistanut Don Bartlett
S. 695
Suomennettu nimellä Suruton


Harry Hole -sarja:

1. Lepakkomies – The Bat (en ole lukenut)
2. Torakat - Cockroaches
3. Punarinta – Redbreast (ei bloggausta)
4. Suruton – Nemesis (tässä postauksessa)
5. Veritimantit – Devil’s Star
6. Pelastaja – The Redeemer
7. Lumiukko – The Snowman
8. Panssarisydän – The Leopard
9. Aave - Phantom
10. Poliisi - Police
11. Jano - Thirst
12. Knife (julkaistaan enkuksi 8/2019)

~~~

Nemesiksellä korkkaan myös kuukauden kieli -haasteen osaltani alkaneeksi.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Nemesiksen kohtaan 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä. Tässä kirjassa etsittiin molempia.

lauantai 5. tammikuuta 2019

Lukuhaasteet 2019

Rauhoitin itseni viime vuonna lukuhaasteista enkä silloin osallistunut muuta kuin Helmet-lukuhaasteeseen, jota en saanut ihan kokonaan luettua (viisi kohtaa jäi uupumaan). Olen myös osallistunut säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa luettavaan klassikkohaasteeseen. Viime vuonna jäi tosin heinäkuun klassikko lukematta.

Klassikkohaasteeseen osallistun tänäkin vuonna (seuraavaa emännöi Tarukirja, jonka blogista voit myös lukea haasteen säännöt ja ohjeet), mutta sitä en koe aiheelliseksi erikseen kirjata, vaan riittää että postaan haasteeseen lukemastani klassikosta määräpäivänä. Seuraava määräpäivä on 31.1. ja aion lukea siihen Jean-Paul Sartren Nausean.

Mutta mennään nyt niihin läpi vuoden kestäviin haasteisiin.



KUUKAUDEN KIELI 2019





Haastetta emännöi Aukeamia-blogin La Plume, lue lisää haasteesta täältä.

“Alkuperäisen idean mukaan ideana on lukea kunakin kuukautena tietyllä kielellä alun perin kirjoitettu kirja.”

Koska haasteen sääntöjä saa hieman venyttää, niin välttämättä en aina lue tietynkielistä kirjaa juuri sille määrättynä kuukautena. Pyrin kyllä siihen, mutta haluan säilyttää lukuilon, joten olen valmis joustamaan.


Vuoden 2019 kielet

tammikuu: korea
helmikuu: norja
Jo Nesbo: Nemesis

maaliskuu: islanti
Ragnar Jónasson: Blackout

huhtikuu: unkari
toukokuu: albania
kesäkuu: hollanti
heinäkuu: kiina
elokuu: viro
syyskuu: heprea
lokakuu: tanska
Niviaq Korneliussen: Crimson

marraskuu: tšekki
joulukuu: kreikka


Tilastoinnin helpottamiseksi lisään yllä olevalle listalle kyseisen kielialueen kirjan/novellin (kirjat/novellit) aina sen luettuani. Tämä on siis päivittyvä postaus. Tällä hetkellä luen muuten alun perin norjankielistä kirjaa eli helmikuu saa piakkoin ensimmäisen kirjansa.


PERKEET-LUKUHAASTE 2019


Haasteella ei ole kuvaa, joten käytän omaani.


Haaste on julksistu Taru Luojolan blogissa, lue lisää haasteesta.

“Vuosi sitten keksimme Tyhjän arkin retkikunnassa julkaista Perkeet-lukuhaasteen eli haasteen, jonka suorittaminen olisi mahdollisimman ikävää ja raskasta. Haastekohdat oli muotoiltu niin, että lukemaan joutuisi kaikkea sellaista jämäkirjallisuutta, joka yleensä mieluimmin unohdettaisiin.”

Kuulostaa kamalalta haasteelta ja juuri siksi siihen osallistun, mutta hyvin rennolla otteella tavoitteenani kiskaista pari omaa lehmää ojasta.


Tässä perkeet-haastelista:

1. Kirja, jonka olet aiemmin jättänyt kesken. Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja
2. Kirjassa on ruma tai luotaantyöntävä kansi. Niviaq Korneliussen: Crimson
3. Yksi kokonainen Valittujen Palojen Kirjavaliot -nide.
4. Kirja, jonka kannet ovat kokonaan tai osittain irronneet ja hävinneet.
5. Isän- tai äitienpäivälahjaksi mainostettu kirja.
6. Kirjallisuustieteellinen teos.
7. Kirja kielellä, jolla et ole aiemmin lukenut kirjoja.
8. Väitöskirja alalta, jota et ole opiskellut (ei popularisoitu versio, vaan nimenomaan väitöskirjaversio).
9. Blogiin tai vlogiin perustuva kirja.
10. Urheilijan elämäkerta.
11. Täysin ohi aiheestaan menevä kirja (jos et tiedä ennalta, lue niin monta kirjaa, että tällainen löytyy).
12. Kymmenes tai myöhempi osa sarjasta, josta et ole lukenut vielä yhtään kirjaa (älä lue niitä edeltäviä osia ennen tätä).
13. Kirjan formaatti, asettelu tai kirjasin on vaikealukuinen ja silmille raskas.


Lähden tavoittelemaan seitsemää kohtaa (joita en jännityksen säilyttämiseksi aio paljastaa), jotka periaatteessa ovat ihan mahdollisia lukea ilman aivan järkyttävää hedaria ja krokotiilinkyyneliä, mutta en ruoski itseäni verille, jos (kun) en saavuta tavoitettani.

Lisään luetut kirjat suoraan yllä olevaan listaan.


RUNO19




Haasteen äiti on Omppu (Reader, why did I marry him?), lue lisää haasteesta täältä.


Kopioin tähän haasteen säännöt muistiksi itselleni:

1. Lue runoja
2. Kirjoita tai puhu runoista
3. Innostu runoista
4. Vuoden lopussa nosta esiin sinulle merkittävimmät sitaatit lukemistasi runoista (muista mainita mistä ja kenen kokoelmasta sitaatti on peräisin) ja yhdistä sitaatit yhdeksi runoksi eli tee oma runosi sitaattien avulla. Älä muuta sitaateissa mitään, älä lisää, poista tai taivuta sanoja, vaan anna sitaattien kommunikoida keskenään sanatarkasti sellaisina kuin runoilija on ne alunperin kirjoittanut.


Runohaasteen seurannan hoidan privana, mutta pyrin tuomaan runoutta blogiini kuukausittain ja muutenkin toimimaan haasteessa annettujen ohjeiden mukaan. Olen jo nyt innostunut runoista ja päässä muhii kaikenlaisia ideoita, miten niitä käsitellä blogissani. Yksi postaus on jo viittä vaille valmis!

~~~

Tässäpä siis nämä tämän vuoden haasteet Helmet-haasteen lisäksi. Enempää en uskalla haalia, koska olen havainnut että haasteiloni ja keskittymiskykyni katoaa, jos rohmuan niitä liikaa.

Lisään sivupalkkiin kuvakkeen, jota klikkaamalla päätyy tähän haastepostaukseen. Tein saman Helmet-lukuhaasteelle seurannan helpottamiseksi.

torstai 3. tammikuuta 2019

Vuoden 2018 vaikuttavimmat kirjat


Luin viime vuonna paljon sellaisia kirjoja, jotka tekivät minuun vaikutuksen tavalla tai toisella. Vaikuttuvuus ei välttämättä tarkoita sitä, että rankkaisin kirjat parhaiksi viime vuonna lukemikseni kirjoiksi. Paremmuusjärjestelyn koen muutenkin vaikeana, joten siksi pidättäydyn mieluummin vaikuttavuuslistassa.

Eräs vaikuttavuuden kriteeri on se, että kirja on mieleenpainuva. Mieleenpainuvakaan kirja ei välttämättä ole edes hyvä, mutta tähän listalleni olen huolinut vain ns. hyvällä tavalla vaikuttavat. Paitsi kunniamaininnan annan eräälle kirjalle, joka oli hmmm... melko tömäkkä... varsin mieleenpainuva.

Kirjat ovat lukuajankohtajärjestyksessä, eivät siis paremmuus/vaikuttavuusjärjestyksessä. Klikkaamalla kirjailijan nimeä pääset suoraan siitä kirjoittamaani postaukseen.


1. Reni Eddo-Lodge: Why I’m No Longer Talking to White People About Race

Provosoiva kirjan nimi melko lailla kertoo, mistä siinä on kyse. Avartava ja perspektiiveja antava esseekokoelma haastaa niitä omiakin ajatuksia ja asenteita.


2. Jon Krakauer: Into Thin Air

Into Thin Air kertoo kiipeämisestä Mount Everestille ja siellä sattuneesta katastrofista vuonna 1996. Minulle on kehittynyt jonkin sortin pakkomielle Mount Everestiin (ja siis erityisesti tuohon vuoden 1996 katastrofiin ja oikeastaan kaikkiin siellä kuolleisiin) ja tällä kirjalla on keskeinen osa siinä.


3. David Whitehouse: The Long Forgotten

Erikoinen ja omaperäinen romaani, jossa harvinaisilla kukilla on keskeinen merkitys. Kirja itsessäänkin on kuin harvinainen kukka, jota lukiessa katoavat ajat ja paikat ja oikeastaan kaikki muukin. Kirja on kuin seikkailuretki, jossa voi tapahtua mitä vain ja joskus tapahtuukin.


4. Indra Sinha: Animal’s People

Ihan käsittämättömän koskettava ja ristiriitaisia tuntemuksia herättävä hallittu kaaos – sekä kielellisesti että tarinallisesti. En varmaan ikinä unohda tätä kirjaa!


5. Patrick deWitt: French Exit

Mahtavan humoristinen ja lämmin, sarkastinen ja lempeä, ironen ja nokkela.


6. Hernan Diaz: In the Distance

Ihmeellisen koukuttava – omalla hiljaisella tavallaan. Vaikuttava elämys, jonka tunnelma jää kieppumaan ilmaan kirjan kannet suljettuaan.


7. Kanoko Okamoto: a Riot of Goldfish

Novelli, jota ajattelen vieläkin. Niin voimakas lukuelämys, että näen sen edelleen elokuvana mielessäni.


8. Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Aika erilainen kuin olin kuvitellut, mutta mitäpä sillä on merkitystä kun kirja tempaisi mukaansa ja jopa aiheutti inspiraatiovyöryn sisälläni. Ihana kirja!


Erityismaininnan annan Linda Tiradon kirjalle Hand to Mouth, joka sisältää esseitä (jenkkiläisestä) köyhyydestä. Kirja sekä nauratti että vitutti ja sai kulmat kohoilemaan useamman kerran.

Mietin kehtaanko edes linkata juttua tähän, koska itse asiassa haluaisin unohtaa jutun kommenttikentän. Käyttäydyn ehkä hieman “kovasti” siinä, vaikka tarkoitukseni ei ole ollut olla ilkeä. Olin tuohon aikaan sekaisin monista syistä johtuen. Sanojeni takana kyllä seison.

Viime vuosi oli aika vaikea ja ilmeisesti maksan siitä nyt “veroa” pudottamalla hiukseni. Toisessa blogissani on asiaa hiustenlähdöstä. Blogi hakee edelleen muotoaan, mutta tuo minulle iloa ja yrittää innostaa tekemään luovia juttuja. Tunnen itseni sotatantereeksi, josta sotilaat jo ovat poistuneet mutta maa yhä höyryää pommien jäljiltä eikä siinä jaksa mikään versoa.