lauantai 14. syyskuuta 2019

Kaksi upeaa kirjaa


Olen lukenut kaksi kirjaa, jotka ovat keskenään hyvin erilaiset mutta jotka molemmat herättivät omalla tavallaan nostalgisia tunteita.

Nyt kävi kuitenkin niin, että mykistyin kirjojen edessä. Kirja voi olla mahtava lukuelämys, mutta silti siitä ei oikein saa sanottua mitään. Nyt on myös niin, etten edes halua sanoa. Jotkin lukukokemukset haluaa pitää lähinnä itsellään. Siksipä vain muutama sana näistä kirjoista.


Noora Vallinkosken Perno mega city (Atena 2018, s. 359) kuljetti minut lapsuuteni ja nuoruuteni tuttuihin ilmiöihin ja tapoihin. Vaikka kirja sijoittuu Turkuun ja itse vartuin ensin Helsingissä ja myöhemmin Espoossa, aikakauden kuvaus nostatti niitä nostalgisia tuntemuksia. Elin itse hyvin toisenlaisen lapsuuden/nuoruuden, mutta tietyt tunteet, tavat, tuotteet ja asenteet ovat tunnistettavia.

Pidin kirjan tyylistä ja erityisesti lapsinäkökulmasta, joka mahdollistaa kertojan eli Hannan kasvamisen ja muuttumisen. Upea ja traaginenkin kertomus, joka ei hevin unohdu.

Kirjasta ovat bloganneet muun muassa Kulttuuri kukoistaa, Kirjaluotsi ja Kirjarikas elämäni.


Toinen komea lukemani romaani on Saara Turusen Sivuhenkilö (Tammi 2018, s. 236). Minulla on kirjastosta lainassa myös Turusen esikoinen, Rakkaudenhirviö, mutta päädyin lukemaan Sivuhenkilön ensin. Harmikseni en ehdi enää Rakkaudenhirviötä lukea, koska tiimalasista hiekka hupenee. Mutta tuleehan näitä kesiä.

Sivuhenkilössä kuljetaan Helsingin kaduilla ja eletään hieman tuuliajolla. Nimettömäksi jäävä päähenkilö, joka kokee olevansa omassakin elämässään vain sivuhenkilö, kertoo ajatuksiaan niin kirjoittamisesta kuin elämästä ja olemassaolosta yleensä. Tunnistan monia Turusen kuvaamia tunteita, vaikka elin (elän) itse hyvin toiselaista elämää. Silti tietyllä tasolla pystyn samastumaan "päähenkilön" tuntemuksiin, osa ajatuskuluista on jopa hyvin tuttuja.

Turusen tyylissä on jokin tenhoava ote, joka pitää pauloissaan. Pidin kirjasta paljon, vaikka ajoittain se myös vähän ärsytti. En aio eritellä ärsytykseni syitä, koska minun ei tarvitse eikä huvita. Mutta yleensä kirja, joka herättää minussa ambivalenttisia tuntemuksia, on makuuni. Niin on Sivuhenkilökin.

Kirjas ovat blogannet muun muassa Amman lukuhetki, Kirja vieköön ja  Nannan kirjakimara.

tiistai 10. syyskuuta 2019

Lapsettomuus valintana

Lapsettomuus valintana kiinnostaa minua. Osittain siksi, että olen itsekin niin valinnut mutta myös aiheen ympärillä vellovan (ajoittain varsin ahdasmielisen) keskustelun takia.

Olen omia Syitäni valinnalle avannut muun muassa tässä postauksessa, joten en koe tarvetta toistaa itseäni. Jos et jaksa klikata itseäsi Ei äitimateriaalia -postaukseen, voin tiivistää valintani lyhyesti: ei vain kiinnosta mikään lapsiperhe-elämään liittyvä ja olisi mielestäni hieman omituista ryhtyä järjestämään itselleen elämää, joka ei kiinnosta vain siksi, että niin (muka) "kuuluu" tehdä.

Kiinnostuneena otin lukuuni Niku Hoolin ja ja Anna-Sofia Niemisen teoksen Aikuisten perhe - Miksi valitsemme lapsettomuuden?
Kosmos 2019
s. 208

Hooli ja Nieminen on pariskunta ja joutuneet itse pohtimaan paljon lapsettomuutta valintana, sillä Nieminen ei halua lapsia kun taas Hooli olisi halunnut. Kyseessä on sen verran suuri asia, että sitä on täytynyt jollakin tavalla käsitellä. Ehkä tämä kirja on osa käsittelyprosessia.

Aikuisten perheen rakenne on selkeä. Siinä pohdintaan lapsettomuutta (ja myös perheen käsitettä) sekä henkilökohtaisella että yhteiskunnallisella tasolla. Kirjassa kerrotaan useiden vapaaehtoisesti lapsettomien tarina. Läpi kirjan taustalla kulkee Hoolin ja Niemisen omat pohdinnat, havainnot ja asenteet.

Minun oli ajoittain vaikea ymmärtää erityisesti Hoolin ajatuksenkulkua, koska jotkin hänen pohdintansa tuntuivat olevan kuin toiselta planeetalta. Hooli esimerkiksi listaa plussia siitä, miksi hän haluaisi lapsia. Nämä plussat hän on jakanut sisäisiin ja ulkoisiin tekijöihin ja ne olivat mielestäni hieman omituisia. Vai miltä kuulostaa "lapsesta saisi hyviä postauksia sosiaaliseen mediaan." Tai "lapsella voisi ylpeillä, jos tai kun hänestä tulee hyvä jossain."

Kirjassa pohditaan, millä sitten täyttää elämänsä, jos ei kerran lapsia "hanki". Minusta sekin on varsin asenteellinen lähtökohta ja alleviivaa juuri sitä asennetta, että lapsia täytyy tehdä, koska muuten ei elämässä ole sisältöä tai ainakin sitä (sisältöä) täytyy jotenkin erityisesti etsiä tai hakea. Minulla ei tuollaisia "ongelmia" ole koskaan ollut, mikä ei tietenkään tarkoita sitä etteikö joillakin voisi olla.

Hyvää kirjassa on haastateltavien kirjo eli monenlaista persoonaa ja tarinaa esiintyy. Koen myös tärkeänä, että aiheesta keskustellaan ja "normeja" kyseenalaistetaan.

Silti läpi kirjan kulkeva "mieli voi muuttua" -asenne hieman häiritsee, jopa ärsyttää. Mietin miksi se niin tökkii minua ja tulin siihen tulokseen, että sitä saavat lapsettomuuden valinneet muutenkin kuulla ihan tarpeeksi, joten tällaista kirjaa lukiessa ei jaksaisi niitä kaikkia kliseitä kuulla.

Aloittelin eilen lukea Heini Maksimaisen teosta Vauvattomuusbuumi. Olen vasta ihan alussa, mutta ainakin toistaiseksi teos vaikuttaa tietokirjamaisemmalta (mikä miellyttää minua) kuin vaikkapa tämä Aikuisten perhe.

maanantai 9. syyskuuta 2019

Pappikin on ihminen

Kesäisin Suomessa aktivoidun muistamaan Helena von Zweigbergkin ja erityisesti hänen vankilapappi Ingridistä kertovan sarjan.

Sarjassa on neljä kirjaa, joita olen laiskasti saalistellut muun muassa divareista. Tänä kesänä tärppäsi ja löysin sarjan neljännen osan, joka on nimeltään Kuka jäljelle jää.

Kolmas osa piti siten saada hyppysiin ja tutkin saisiko sitä mökkikunnan kirjastosta ja sieltähän sen sai. Muutkin sarjan kirjat olisi sieltä saanut, joten periaatteessa olen haeskellut niitä turhaan. Toisaalta pyrin lukemaan suomalaista kirjallisuutta Suomessa, joten siksi en ole aiemmin tullut katsoneeksi saisiko niitä kirjastosta.

Helena von Zweigbergk: Joka häpeää kantaa
alkuper. Hon som bar skammen 2004
Karisto 2005
suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
s. 440

Olen ruotinut aiemmissa postauksissa (linkit postauksen lopussa) melko lailla Ingridin persoonaa ja tekisi mieleni taas ruotia: muutos ja muuttuminen on Ingridille vaikeaa (kenellepä ei olisi) ja oikeastaan ne samat kipupisteet toistuvat kirjasta toiseen. Ingrid tietyllä tapaa kehittyy, mutta kuitenkin polkee paikallaan.

Laura on viisikymppinen entinen prostituoitu, joka on tuomittu vankilaan huumeiden välittämisestä. Ingrid työskentelee samaisessa vankilassa pappina ja Laura pyytää Ingridiltä apua muistelmiensa julkaisussa. Ingrid lupaa lukea Lauran käsikirjoituksen, joka sisältää arkaluontoista tietoa eräistä julkisuuden henkilöistä. Ja sitten käsikirjoitus leviää vääriin käsiin, asia johtaa toiseen ja kolmanteen eikä mikään oikein suju suunnitelmien mukaan.

Ingrid on edelleen varsin sinisilmäinen ja herkkäuskoinen. Hänen on vaikea saada Laurasta selkoa, nähdä kulissin taakse. Vai onko mitään kulissia olemassa? Millainen Laura oikeasti on?

Mielestäni Ingrid lankeaa siihen samaan ansaan kuin muissakin kirjoissa: hän mieluummin pitää kiinni omista ennakkoasenteistaan eikä siksi näe ihmisissä toista puolta. Ingrid on ikään kuin "päättänyt", millainen henkilö on ja vaikka tuo henkilö lähettäisi ristiriitaisia viestejä, Ingrid ei kykene muuttamaan käsityksiään. Ei ainakaan ennen kuin ne hierotaan hänen naamaansa.

Käsikirjoitusdraaman ohessa Ingridiä työllistää suhde ja tulevat häät Andersin kanssa. Ingrid on itsepäinen ja hieman hukassakin. Hän käy keskusteluja Jumalan kanssa, pohtii käytöstään ja ajatuksiaan. Miksi hänen on niin vaikeaa olla Andersin kanssa, vaikka sitähän hän haluaa.

Myös suhde omiin vanhempiin on vaikea, jopa katkera. Pakko taas todeta, että Ingridillä on melko mustavalkoisia ja inhottaviakin ajatuksia moniin asioihin ja henkilöihin liittyen. Kenties hän jollakin tasolla ymmärtää itseään ja asenteidensa taustaa, mutta ei silti kykene muuttamaan suhtautumistaan. Sitä on ajoittain turhauttavaa lukea, mutta toisaalta juuri Ingridin säröisyys tekee hänestä kiinnostavan persoonan.

En yleensä innostu kirjoista, joissa on vahva uskonnollinen vire mutta nämä Helena von Zweigbergkin kirjat ovat poikkeus. Minusta on kiinnostavaa lukea Ingridin ajatuksia ja niiden kulkua, hänen monologejaan Herran kanssa. Niitä ei kuitenkaan ole niin paljon, että alkaisivat tympäistä. En edes osaa eritellä, mikä näissä kirjoissa niin kiehtoo: ehkä se on Ingridin persoona, joka on todella taiten rakennettu.

Säästän sarjan viimeisen kirjan matkalukemiseksi. Olen edelleen Suomessa, mutta kotiinpaluu häämöttää vajaan parin viikon päässä. Pakko todeta, että ihan kihelmöi päästä lukemaan sitä viimeistä osaa!


Ingrid-sarjan kirjat:

Kun Jumala sulki silmänsä
Rakkaus viiltää syvältä
Joka häpeää kantaa (tässä postauksessa)
Kuka jäljelle jää (lukulistalla)

torstai 5. syyskuuta 2019

Miestä ei voi raiskata?

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata
alkuper. Män kan inte våldtas 1974
Tammi 1975
suomentanut Kyllikki Villa
s. 184

Tova lähtee ravintolaillan päätteeksi miehen matkaan. Mies raiskaa hänet eikä Tova pääse tapauksesta yli. Teko aktivoi hänessä runsaasti tukahdutettuja ajatuksia suhteestaan toisiin miehiin ja kostonhalun.

Raiskaus piinaa, mutta samalla se avaa Tovan ajattelemaan suhdettaan entiseen aviomieheensä ja muutamaan muuhunkin mieheen. Nämä ajatukset ja havainnot keriytyvät auki Tovan selvitellessä kuka raiskaaja on ja "tutustuessaan" häneen salaa.

Miestä ei voi raiskata on tiheätunnelmainen ja vihainen. Se kuvaa taiten naisen elämää dominoivan miehen rinnalla ja yleensäkin naisen asemaa suhteessa miehiin. Myös sitä, mitä naisilta odotetaan ja mitä ei. Tova henkilönä on ristiriitainen ja inhimillinen, mikä tekee kirjasta erityisen vaikuttavan.

Kirjan tunnelma ja Tovan ajatukset (lopulta myös teot) ovat niin voimakkaita, etten voinut lukea kirjaa paikallani. Luinkin loput kirjasta kävellen. Lähdin kiertämään järveä (vajaan parin tunnin lenkki, johon minulta kului kaksi ja puoli tuntia) kirjaa lukien ja hiuksia repien.

Luin jotkin kohdat useaan otteeseen ja vuorosanoja lausuin ääneen niihin eläytyen. Mieli olisi tehnyt pää punaisena huutaa joissakin kohdin ja antaa ohjeita Tovalle. Aloin kihistä raivosta itse koston äärellä. En kostaisi noin, älä tee noin jumalauta. Alennat siinä samalla itsesi. En kerro, miten olisin halunnut Tovan kostavan, sillä minusta tuli väkivallanhimoinen.

Kirjallisuudessa ihan parasta on, että sen siivin voi nähdä itsestään(kin) erilaisia puolia. Se ei tarkoita, että itse ikinä tekisi mitään vastaavaa, mutta se että uskaltaa ajatella ja spekuloida, on mielestäni tärkeää. Kirjallisuus antaa siihen hedelmälliset ja turvalliset puitteet.

keskiviikko 28. elokuuta 2019

Orjia ja murhia lyhyesti

En ole oikein bloggausvireessä nyt. Näin käy monesti kesäisin eli ei mitään uutta auringon alla. Etteivät lukemani kirjat vallan jäisi unholaan, haluan ne lyhyesti esitellä. 


Kanadalaisen Esi Edugyanin Washington Black (Serpent's Tail 2018, s. 417) käsittelee mustien orjuutusta 1830-luvulla. Tarina alkaa Barbadokselta, mutta päättyy Englantiin. Paljon ehtii tapahtua siinä välissä.

Jos lähihistoria ja orjien asema kiinnostaa, niin tämä on ihan must read. Sopii myös seikkailunnälkäisille lukijoille, sillä ajoittain kirja muistuttaa varsinaista seikkailuromaania.

Minua kiehtoi erityisesti kirjan alkupuolisko, edetessään se menetti hieman otettaan. Kokonaisuudessaan Washington Black on komea kirja, joka käsittelee muun muassa identiteettiä, leimautumista ja pakkomielteitä. Kirjan tyylikäs kansi on oikein hyvin kirjaa kuvaava!


Inger Frimanssonin varjo vedessä (alkper. Skuggan i Vattnet 2005, Otava 2007, suomentanut Anu Tukala, s. 334) on itsenäinen jatko osa romaanille Hyvää yötä, rakkaani.

Luin Hyvät yöt syyskuussa 2014 ja vasta nyt sain tämän jatko-osan käsiini. Onneksi olen blogannut kirjasta, niin oli hyvä palauttaa mieleen edellisen kirjan tapahtumat. Vaikka Varjo vedessä onkin itsenäinen teos, niin mielestäni sen syvyys kärsii ellei tiedä aiempia tapahtumia. Toisaalta nämä kirjat voi lukea kummin päin tahansa ja ne täydentävät hienosti toisiaan.

Varjon vedessä kuvauksen voi lukea vaikkapa Goodreadsista. Se spoilaa ensimmäistä kirjaa, joten klikkaa omalla vastuulla.

Mielipide: synkähkö romaani, jossa tehdään epätoivoisia tekoja ja otetaan oikeus omiin käsiin. Koukuttava kuten edeltäjänsäkin, kannatti lukea!

~~~

Olen saanut luettua myös Henrik Tikkasen Kulosaarentie 8 ja parhaillaan olen ihan loppusuoralla Märta Tikkasen romaanissa Miestä ei voi raiskata. Elän toivossa, että kirjoitan niistä erilliset postaukset. Katsotaan miten käy.

torstai 22. elokuuta 2019

Sandor Márain Embers ja muut lukukuulumiset

Piilopaikkani, jonne pian siirryn lepäämään ja lukemaan.

Kesäaika on ollut melko hektistä reissuineen ja muine menemisineen. Olen voimakkaasti kesäihminen, sillä tykkään oleilla ulkona ja preferoin kauniita säitä. Minulle kaunis sää merkitsee sateettomuutta ja mielellään auringonpaistetta. Sellaisista säistä olenkin saanut nauttia sekä kotona että nyt Helsingissä.

Lukeminen on jäänyt hieman vähemmälle ja varsinkin luetuista kirjoittaminen. Eipä niitä (luettuja) tosin paljon ole.

Unkarilaisen Sandor Márain romaanin Embers (Penguin 2001, alkuper. A gyertyák csonkig égnek 1942, S. 249) luin jo muutama viikko sitten. Embers on roikkunut pitkään hyllyssäni ja ostin sen taannoin aiemman lukemani Márain (Esther's Inheritance) innoittamana. Huhtikuun kuukauden kielenä oli unkari, joten siitä sain sysäyksen vihdoin lukea kirjan.

Embersin alkuasetelma on kiinnostava: kaksi iäkästä miestä tapaavat neljänkymmenenyhden vuoden jälkeen. Yhteyttä ei tuossa välissä ole pidetty, sillä jotakin tapahtui menneisyydessä, jotakin sellaista joka rikkoi miesten välit. Ja muutamat muutkin välit.

Kirja on aluksi mukaansatempaava, mutta minun makuuni sivuraiteita ja asiasta karkailua alkaa olla liikaa. Kirja ei pääse etenemään lukuisten pohdintojen ja harhailujen tuoksinassa eivätkä nuo pohdinnat oikein aina jaksaneet minua kiinnostaa.

Synkkä "salaisuus" menneestä on myös varsin ennalta arvattava, vaikka sitä ei täysin lukijalle kerrota. Sen verran kuitenkin annettiin vihjeitä, että sen saattoi päätellä. Melko vaisu ja tavanomainen "salaisuus".

Embers on ehdottomasti viipyilevä tunnelma- ja pohdintakirja. Usein pidän sellaisista, mutta Embersin kohdalla se tuntui ajoittain tervanjuonnilta.

~~~

Toinen lukemani kirja on Esi Edugyanin Washington Black (Serpent's Tail 2018, s. 417), josta olen ollut kiinnostunut sen julkaisusta lähtien. Itse asiassa kirjoitankin kirjasta erillisen postauksen, sillä sain kirjan luettua vasta eilen ja haluan sitä vielä sulatella hetken.

Parhaillaan luen Henrik Tikkasen Kulosaarentie kasia. Tarkoitukseni oli lainata kirja kirjastosta siirryttyäni piilopaikkaani maaseudulle, mutta löysinkin nuo "osoitekirjat" yhteisniteenä divarista kahden ja puolen euron hintaan. Pakko oli ostaa päästäkseni heti sitä lukemaan.

maanantai 5. elokuuta 2019

Vastahakoiset tumpelot patikoimassa

Luin kesäkuussa Jane Harperin Kuivan kauden ja pidin siitä sen verran, että hankin kirjailijan toisen Aaron Falk -kirjan, Force of Naturen (ei ole ainakaan vielä suomennettu). Otin kirjan lukuun patikkareissun jälkeen lähinnä siksi, että kirjassakin patikoidaan. Se sopi siis hyvin mielentilaani.

Kirjan nimen, Force of Nature, voi ymmärtää monella tavalla. Ei pelkästään luonnonmahtiin liittyvänä, vaan myös ihmisluontoon: molempia esiintyy tässä romaanissa. Luonto on arvaamaton ja oikukas, mutta kyllä siellä voi pärjätä. Edellyttäen että on edes alkeelliset kartanlukutaidot ja osaa käyttää kompassia.



Vakavarainen yritys järjestää virkistysmatkan valitsemilleen työntekijöille. Tavoitteena on lisätä muun muassa yhteishenkeä ja kannustaa tiimityöskentelyyn. Virkistymatka suuntautuu kuvitteelliselle Giralangin alueelle, jossa on tarkoitus patikoida muutama päivä.

Osallistujat jaetaan kahteen ryhmään sukupuolen perusteella. Jotenkin aataminaikaista jakaa ryhmä miehiin ja naisiin, jos kerran tavoite on rohkaista tiimityöskentelyyn. Kaipa siellä työpaikalla miehet ja naiset toimivat keskenään, joten en ihan ymmärrä erottelua.

Tai no, ehkä miehet haluttiin lakaista omaan ryhmäänsä koska miehillä ei mitään ongelmia esiinny patikoidessa. Osaavat lukea karttaa ja käyttää kompassia ja kulkevat reitin suunnilleen aikataulussa. No added drama, koska eiväthän miehet.

Mutta voi noita naisia, melkoisia tumpeloita ovat ja jatkuvasti tukkanuottasilla milloin mistäkin ja kenenkin kanssa. Kartanlukukin sujuu vähän niin ja näin saati että kompassia osattaisiin käyttää. Yksi on saanut jonkin sortin pikakurssin ennen reissua ja siten ottanut hoitaakseen tien näyttämisen. Tässä vaiheessa on todettava, että ei mikään kunnollinen matkanjärjestäjä lähetä tuollaisia amatöörejä (tai ketään muutakaan) keskenään patikoimaan moneksi päiväksi. Kyllä matkanjärjestäjän pitäisi ainakin valvoa, että retkue päätyy joka ilta määrätylle leirille.

Ja niinhän siinä käy, että patikalle lähtee viisi naista mutta vain neljä palaa. Mihin on yksi toveri kadonnut? Ja miten asia liittyy Aaron Falkiin? Sen voitte lukea itse kirjasta.

Kerronta kulkee koukuttavasti kahdessa tasossa: toisessa kuvataan naisten patikointia, toisessa ollaan nykyajassa etsimässä ”viidettä” naista. Aaron Falk on edelleen vakaa eikä ole onnistunut kehittämään alkoholiongelmaa tai muita kliseitä.

Force on Nature on tietyllä tapaa tasapaksu ja maltillisesti ennalta arvaamaton – vähän niin kuin edeltäjänsä Kuiva kausikin. Raakuutta ei juuri esiinny, sopii siis herkille lukijoille. Otaksuisin, että jos pidit Kuivasta kaudesta ja sen tyylistä, pidät tästäkin.

Mielipide selkokielellä: ihan hyvä kirja, pidän maltillisesta temposta, jos aihe kuitenkin kiinnostaa ja kiinnostihan se. Miinusta tulee tumpeloista naisista: miten onkin saatu noin kädettömiä leidejä kirja täyteen.


Kirjan tiedot:

Jane Harper: Force of Nature
Little Brown 2018 (Australiassa julkaistu 2017)
s. 380

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Klassikkohaaste IX: Vuosisadan rakkaustarina



Olen pitkään halunnut lukea Märta Tikkasen vuosisadan rakkaustarinan, sillä kirjan teemat (muun muassa alkoholismi) kiinnostavat. Myös kirjan tyyli – kyseessä on runokokoelma – kiehtoo.

Pidän runoista, mutta koen vaikeaksi kirjoittaa niistä (montahan sataa kertaa olen tämän jo blogissani maininnut...). Tikkasen runot ovat helposti lähestyttäviä, jopa tarinallisia. Tunnelataus on niissä niin voimakas, että ajoittain tekee mieli huutaa mukana kun taas toisinaan haistattaa paskat ja pakata laukku. Ja suksia v….n.

Valitettavasti tunnistan monia tunteita ja tuntemuksia, tiettyjä ajatuksiakin. Mutta eri näkökulmasta: lapsen näkökulmasta.

Lapsi ei voi lähteä. Aikuinen periaatteessa voi, mutta ei kuitenkaan voi koska miljoona syytä ja siihen päälle toiset miljoona. Alkoholismi on tabu, sitä pitää peitellä. Jonkun pitää peitellä jäljet ja kuurata kulissit.

Yritän pysyä ulkopuolisena ja mietin, miksi vain mies juo. Miksei vaimokin, äitikin. Mutta kuka sitten pitää perheen kasassa ja valehtelee silmät ja suut täyteen. Kuuntelee valheita niin, että silmät ja suu täytyvät? Lapset? Kyllä, siitä minulla on kokemusta. Mutta se siitä. Mainitsen asian, koska oma taustani ei voi olla vaikuttamatta lukukokemukseeni ja se on myös syy, miksi koen tästä todella vaikeaksi kirjoittaa.

Mennyt on mennyttä enkä siellä asu enkä edes usein käy ja kun käyn, niin iloisissa merkeissä. Kaikenlaiset kirveet on haudattu ja runneltu tanner itää.


--- Meillä
saavat lapset odottaa päivällisen loppuun
kun sinä kerrot ajatuksiasi
ja kääntelet nurin ja oikein kaikkea
mitä sinulle on tapahtunut ---


Alkoholisti on itsekäs, vain hänellä on oikeus tunteisiin (ja mihin tahansa). Muiden tunteilla (saati tarpeilla) ei ole niin väliä tai ainakaan ne eivät voi olla niin merkittäviä kuin hänen tunteensa. Koska minä minä minä. Maailma pyörii vainoharhaisen navan ympärillä.


Jos kääntää
naiskielelle
juomakaudet
jotka tekevät sinut käyttökelvottomaksi ---

--- Kuvittele
että minulla on oksennusmigreeni
ja minä makaan vihreänkalpeana
pesuvati sängyn vieressä
(sinä tyhjennät sen)

Kuvittele
että minulla on mensikset
ensimmäistä päivää ---


Alkoholismi on tabu, mutta vielä tabumpi olisi naisen alkoholismi. Tässä ajassa minä ajattelen, miksi juomakaudet pitäisi kääntää naiskielelle: samaa paskaa se on kuin miehenkin alkoholismi – hieman erilaisessa paketissa vain. Mutta ymmärrän – minä katson asiaa eri ajassa, eri näkökulmasta, eri kaikessa. Eikä tämä ole kritiikki, tämä on ajatus joka minussa heräsi. Minä minä minä.


Kun sanasi rummuttivat naamiota
ripustin sen tuoliin
sinun eteesi
ja menin laulaen tieheni
piilouduin sanoiltasi
ja ne kimposivat mykkinä
lempeästä hymystä
joka riippui tuolin selkänojassa


Niin, ei kukaan jaksa sinun kännisiä jorinoitasi kuunnella. Ovat olevinaan vuoroin hauskoja vuoroin traagisia, aina kuitenkin kaikkien muiden käsityskykyä suurempia.


Milloin sinä huomaat
että tuolini
on tyhjä?


Et ikinä. Ehkä aavistelet ja vainoharhaisena epäilet, mutta oma erinomaisuutesi läikkyy yli reunojen.

Sori, tästä tuli omituinen postaus, joka ei tee kirjalle oikeutta. Yksipuolinenkin vielä. Mutta suosittelen lukemaan kirjan itse ja katsomaan mitä ajatuksia ja tuntemuksia se herättää. Minulle Vuosisadan rakkaustarina oli niin voimakas kokemus tunnetasolla, etten edes halua sitä avata enempää. 

Kirjan tiedot:

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
alkuper. Århundradets kärlekssaga
Tammi 1978
suom. Eila Pennanen
S. 173

Vuosisadan rakkaustarinasta löytyy useampiakin bloggauksia, muun muassa Yöpöydän kirjat, Kirjaluotsi ja Luettua elämää, joiden blogeissa on lisää linkkejä muihin kirjasta bloganneisiin.


Yhdeksättä klassikkohaastetta emännöi Tuntematon lukija. Säännöt voi lukea hänen blogistaan ja kenties innostua osallistumaan itsekin ensi kerralla! Tästä koosteeseen, sisältää linkit muiden osallistujien postauksiin.

Luin viimeksi haasteeseen Jean-Paul Sartren Nausean eli Inhon: postauksen lopussa on listattu muut haasteeseen lukemani klassikot.

lauantai 27. heinäkuuta 2019

Väliaikakuulumiset

Crummock Water, Buttermere.

Lukukuulumiset:

Palasin reissusta (patikointia Lake Districtillä) jokunen päivä sitten eikä ole nyt mitään kokonaista luettuna paitsi Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina, jonka luin klassikkohaasteeseen (Tuntematon lukija emännöi haastetta tällä kertaa - vielä ehtii osallistua!). Siitä siis postaus tulossa 31.7.

Reissussa minulla oli mukana vain “autokirja” (Kate Fox: Watching the English), jota luin nimensä mukaisesti vain automatkoilla mennen ja tullen. Olen nyt kotonakin jatkanut kys. kirjan parissa, mutta luen päivittäin vain muutaman sivun.

Kesken on myös Akalan Natives, joka on superkiinnostava mutta sen rinnalle otin lukuun Jane Harperin Force of Naturen (joka on toinen kirja Aaron Falk -sarjassa, ensimmäinenhän on The Dry, suom. Kuiva kausi), koska haluan lukea pitkästä aikaa myös romaania. Force of Nature sopiikin hyvin tämän hetkisiin fiiliksiini, sillä kirjassa patikoidaan (tosin Australiassa).


Muut kuulumiset:

Reissu oli jälleen mitä mahtavin, mutta kommelluksilta ei vältytty tälläkään kertaa. Kirjoittelen reissusta Mielibidee-blogissani, joten aiheesta kiinnostuneet voivat siirtyä sinne.

En kirjoita matkaopasmaisia postauksia, koska blogini ei ole matkablogi. Huumorilinja on vahva, olen melko asiaton ihminen. Mahdollisiin kysymyksiin toki vastaan mielelläni ja kerron enemmän. Lisäksi uteliaiden oloa helpotan laittelemalla lisätietolinkkejä.

Taustaksi sen verran, että olen käynyt patikoimassa Järvillä useita vuosia (en edes muista kuinka kauan, ainakin kuusi vuotta) eli alue on tuttu ja silti sieltä löytyy aina uusia haasteita kuljettavaksi!

Wasdale Head INN

Mukavaa viikonloppua!

keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Kesäkuun ostokset ja luetut tosi lyhyesti

Viime kuussa ostin melko holtittomasti kirjoja. Osa lisäksi sellaisia, jotka saisi kirjastostakin, mutta liha on heikko ja innokas.

Kas tässä kodin uudet kaunokaiset:



1. Ryu Murakami: Coin Locker Babies

2. Niccolò Ammaniti: Steal You Away

3. Jane Harper: The Dry

4. Dunya Mikhail: The Beekeeper of Sinjar

5. Jane Harper: Force of Nature

6. Junichirō Tanizaki: The Makioka Sisters

7. Akala: Natives

8. Dr Richard Shepherd: Unnatural Causes

9. Guy Delisle: Pyongyang – A Journey in Norh Korea

10. Hwang Sok-Yong: Familiar Things

11. Marjane Satrapi: Persepolis



Näistä olenkin jo kaksi lukenut eli Jane Harperin Dryn ja Guy Delislen Pyongyangin (Jonathan Cape 2006), joka on sarjakuvaromaani. Pyongyang on masentavan hauska - masentava siksi, että tuollainen pellevaltio on oikeasti olemassa. Harmi, etten ehdi kirjasta nyt perusteellisemmin blogata, koska matkavalmistelut ovat melko vaiheessa eli en ole vielä edes aloittanut.


Bloggausjonossa on niinikään Tomoka Shibasakin (helmikuun ostos) romaani Spring Garden (Pushkin Press 2017, englannistanut Polly Barton), joka on varsin tapahtumaköyhä mutta tärkeämpää kirjassa onkin yksinäisyyden kuvaaminen ja kokeminen jota miljöö vielä korostaa.

Spring Gardenin lopussa tapahtuu käänne, joka sekoitti hieman tulkintaani enkä edelleenkään ole varma, miten "asetelmaan" tulisi suhtautua. Olisi kiva puida enemmän tätä kirjaa, mutta ainakaan nyt en jouda. Ehkä reissun jälkeen, jos innostun.


Parhaillaan luen Akalan teosta, jolla ei ole niin väliä vaikka jäisi reissun ajaksi kesken. Aihe on sellainen, etten usko lukutauon haittaavan kirjan sisäistämistä. Makustelu voi jopa tehdä ihan hyvää.


tiistai 2. heinäkuuta 2019

Lady Mechanika 1

Joe Benitez: Lady Mechanika vol 1, Benitez productions 2015

Lady Mechanika on hullun tiedemiehen luomus. Tiedemiehen kokeilujen tuloksena Lady Mechanikaksi kutsutun naiset raajat ovat osittain mekaaniset.

Mechanikalla ei ole muistikuvia vankeusajastaan eikä sitä edeltävästä elämästä, vaan hänen on täytynyt aloittaa uusi elämä uutena "ihmisenä". Luonnollisesti oma menneisyys kiinnostaa: kuka hän oli ennen päätymistään tiedemiehen käsittelyyn ja miksi hän käsittelyyn päätyi?

Lady Mechanikan ensimmäinen kirja käsittää kaksi erillistä tarinaa, joilla kuitenkin on yhtymäkohtia. Ensimmäinen, The Demon of Satan’s Alley on tavallaan eräänlainen prologi varsinaiselle tarinalle, joka on nimeltään The Mystery of the Mechanical Corpse. Itse menin harhaan nimestä ja oletin, että Lady Mechanikan menneisyys avautuu tässä, mutta ei se juuri avaudu. Kyseessä on hieman laajemmalle levittäytyvä säie, josta voi kuitenkin poimia vihjeitä ja spekuloida kaikenlaista liittyen Lady Mechanikankin menneisyyteen.


Mutta palataan ensin Satan’s Alleylle, jonka tapahtumat sijoittuvat syyskuuhun 1878. Lady Mechanika väijyy Satan’s Alleylla, jossa jonkinlaisen monsterin huhutaan piileskelevän. Monsterijahdissa on toinenkin ryhmä eikä kohtaukselta voi välttyä. Mutta sitä ennen Mechanika saa tietää jotain itsestään.

Kuluu vuosi.


Mechanika City 1879, Englanti. Rautatieasemalle hoipertelee nuori nainen, joka on osittain ihminen ja osittain kone. Hän lyyhistyy asemalle ja kuolee. Lady Mechanika alkaa tutkia tapausta ja tutkinnan tiimoilta törmää muun muassa erääseen arkkiviholliseensa. Juoni on kiintoisan moniulotteinen ja viktoriaainen steampunk -miljöö aivan mahtava. Värikylläinen kuvitus hivelee silmää.


Naishenkilöiden kookkaat rinnat ja muhkeat reidet suhteessa erityisen kapeaan vyötäröön ja tikkumaisiin käsiin kiinnittivät huomioni. Ei paheksuvassa mielessä, sillä itse näen kuvituksen taiteena, jossa kaikki on sallittua enkä pahoita mieltäni suurista rinnoista. Silti kiinnitän tällaisiin huomiota, koska mietin miksi naisille pitää piirtää överitissit: ei nimittäin ole ensimmäinen kerta lukemissani (fantasia)sarjakuvissa, kun saumat ovat koetuksella naisten rintojen pursuillessa yli äyräiden.


En muista milloin olisin näin innostunut jostain sarjakuvasta, mutta nähtävästi kun löytyy se omaan makuun ja tyyliin sopiva, niin se on menoa. Tutustumisen Lady Mechanikaan aloitin toukokuussa  sarjakuvalla La Dama de la Muerta, joka on numeroimaton osa sarjaa.


Lady Mechanika -kirjat:

Book 1: The Mystery of Mechanical Corpse (tässä postauksessa)
Book 2: The Tablet of Destines
Book 3: The Lost Boys of Abbey
Lady Mechanika: La Dama de la Muerte (postaus täällä)
Book 4: Clockwork Assassin


Tsekkasin huvikseni saako näitä kirjoja Helmet-alueen kirjastosta ja kylläpä vain saa. Pakko jälleen kerran todeta, että suomalainen kirjastosysteemi on kyllä todella kattava ja monipuolinen ja hyvin näyttää sieltä saavan lainaksi enkunkielisiäkin teoksia. Mainittakoon, että tätä Mechanika-sarjaa on tarjolla täkäläisessä kirjastossa vain tuo La Dama de la Muerte ja neljäs kirja. Eli täytyy ostaa itse, jos haluaa lukea. Kirjakaupoille (ts. Amazoniin) vie tieni taas.

perjantai 28. kesäkuuta 2019

Ei ollenkaan kuiva Kuiva kausi!

Olin ajatellut ainakin toistaiseksi skipata Jane Harperin dekkarin, The Dry (suom. Kuiva kausi), mutta muutin mieltäni luettuani joitakin bloggauksia kirjasta. Harperin romaanit (häneltä on nyt julkaistu Briteissä yhteensä kolme) ovat olleet – ja ovat yhä - täällä varsin näkyvästi esillä, mutta minulle ei ollut syntynyt tarvetta niitä lukea.

Tarve voi kuitenkin tulla myöhemminkin – ei sen aina tarvitse tulla heti kirjan ilmestyessä markkinoille. Lukuvaikeudet levottomuuden sun muiden olotilojen takia talttuivat lopulta nimenomaan dekkareita lukemalla.

Jane Harperin Kuivassa kaudessa minua kiehtoi nimenomaan miljöö: kuvitteellinen ja pikkuinen maalaiskaupunki, Kiewarra, ennen näkemättömän kuivuuden runtelemassa Australiassa.


Melbournessa asuva talousrikoksiin erikoistunut poliisi Aaron Falk palaa juurilleen Kiewarraan lapsuudenystävänsä hautajaisiin. Tapaus on järkyttävä, sillä Luke Hadler on listinyt ensin vaimonsa ja toisen lapsensa ja sitten itsensä. Eloon jäi vain reilun vuoden ikäinen nuorimmainen.

Aaron ei ole järin suosittu Kiewarrassa, sillä parisenkymmentä vuotta vanhat tapahtumat vainoavat edelleen. Tapahtumat, jotka leimasivat Aaronin ja hänen isänsä niin voimakkaasti, että he lopulta joutuivat muuttamaan muualle. Tätä taustaa vasten ei ole ihme, ettei Aaronia hirveästi houkuttele jäädä Kiewarraan yhtään pidemmäksi aikaa kuin on pakko.

Eräänlaisen lojaalisuuden pakottamana visiitti pitkittyy. Luke Hadlerin isä tietää jotain, mitä Aaron ei arvellut hänen tietävän. Lopulta kaupungissa tuntuu yksi sun toinen tietävän vähän sitä sun tätä liittyen nimenomaan menneisyyden painolasteihin. Tietämisen pohjalta on tehty kaikenlaisia tulkintoja, joilla ei välttämättä ole minkäänlaista yhteyttä totuuteen. Juoruja, juoruja, juoruja. Ken uskoo, ken ei.

Kiewarra näyttäytyy sen verran ankeana ja lohduttomana paikkana, että täytyy ihan ihmetellä miksi siellä kukaan haluaa asua. Toisaalta aina ei ole mahdollisuutta lähteä ja toisaalta pienessä paikassa ikänsä eläneen voi olla vaikea sopeutua muunlaiseen. Eikä ole ehkä edes haluja ja erityisesti työ maatilalla kulkee sukupolvelta toiselle.

Aaron Falk on rauhallinen ja mietiskelevä persoona. Tässä siis poliisi, jolla ei ole alkoholi- tai raivonhallintaongelmia (ainakaan vielä tässä ensimmäisessä kirjassa). Tai no, on Aaronillakin tunteet ja joskus voi kiehahtaa yli mutta en sanoisi että hän etsiytyy ongelmiin.

Pidin Kuivasta kaudesta sen verran paljon, että menin hupsista saatana ostamaan jo kirjasarjan toisenkin osan, Force of Nature jota ei ilmeisesti ainakaan vielä ole suomennettu.

Harperilta julkaistiin Briteissä tänä vuonna trilleri nimeltä The Lost Man, joka ei ole tätä Aaron Falk -sarjaa. Goodreadsin mukaan (katso ”Popular Answered Questions”) kirjassa mahdollisesti kuitenkin on muutama risteävä kohta tai viittaus, jonka voi Kuivan kauden lukeneet bongata.


Kirjan tiedot:

Jane Harper: The Dry
Abacus 2016
s.401
suom. Kuiva kausi

Kuivasta kaudesta ovat bloganneet ainakin Kirjasähkökäyrä, Kirjarikas elämäni, Leena Lumi ja Oksan hyllyltä.


Muita kuulumisia:

Lähden viikon kuluttua patikkareissulle: olen kertonut reissusuunnitelmista toisessa blogissani kuvien kera. Blogi siis hiljenee joksikin aikaa, sillä reissussa en lue enkä varmaan juuri pääse nettiinkään.

Swirral Edge: tämän lähemmäs reunaa en uskaltanut viime kesänä mennä, nyt olisi tarkoitus mennä tuosta alas. Apua!

Ennen hiljaisuutta aion kuitenkin paljastaa tämän kuun kirjashoppailut (lähti vähän lapasesta) ja blogata muutamasta kirjasta.

Oikein mukavaa viikonloppua!

lauantai 22. kesäkuuta 2019

Skitsofrenia


Lori Schiller ja Amanda Bennett: The Quiet Room
Grand Central Publishing 1994
s. 288


New York, 1976. Lori Schiller on 17-vuotias kuullessaan ensimmäisen kerran ääniä. Hän on kesäleirillä, jossa on ollut useina vuosina aiemminkin: ensin leiriläisenä, sitten ohjaajana. Äänet tulevat luonnollisesti shokkina Lorille, joka lopulta passitetaan etuajassa leiriltä kotiin. Mutta äänet pysyvät Lorin salaisuutena vielä vuosikausia ja Lori yrittää elää normaalia elämää: opiskelee ja valmistuukin.

Ja lopulta päätyy sairaalaan yritettyään tehdä itsemurhan.

The Quiet Room on siinä mielessä erilainen teos, että sitä ei ole kirjoitettu vain Lorin näkökulmasta ja muistiin perustuen. Kirjassa oman näkemyksensä kertovat myös mm. Lorin hyvä ystävä, psykiatri ja Lorin veli ja vanhemmat. Näkökulmien vaihtelevuus tuo syvyyttä Lorin tapaukseen, sillä kullakin henkilöllä on tietenkin omat käsityksensä Lorin käyttäytymisestä.

Lorin hyvä ystävä esimerkiksi seuraa Lorin käytöksen ja luonteen muuttumista ikään kuin aitiopaikalta ymmärtämättä, mikä Loria vaivaa. Ei ystävä voi mitenkään aavistaa, että Loria riivaavat vihamieliset äänet.

Äänet selostavat Lorin tekemisiä ivalliseen sävyyn. Osa äänistä on voimakkaampia kuin toiset, mutta yksikään ei ole hyväntahtoinen. Ne huutavat, että Lorin pitää kuolla. Lori kuvaa hyvin, millaista on elää äänten, jatkuvan metelin, kanssa.

Jos mielenterveysasiat kiinnostavat, niin tämä kirja on ihan must read. Kyseessä ei ole mikään rypemis- tai kauhistelukirja, vaan asioita pohditaan ja niistä kerrotaan ilman dramatisointia. Kirjassa ei myöskään pohdita freudilaiseen tyyliin Lorin skitsofrenian synnyn syitä, koska skitsofrenialle harvemmin on mitään yksittäistä syytä. Lisäksi perinölliset tekijät vaikuttavat paljon: Lorin isoäidillä varsin todennäköisesti oli skitsofrenia.

*

Paras (ja siihen aikaan noin ainoa läheinen) ystäväni teini- ja varhaisparikymppisaikoina sairastui skitsofreniaan. En huomannut merkkejä, koska olin itsekin vakavasti sairas tuohon aikaan. Opiskelimme samassa paikassa ja vietin paljon aikaa hänen luonaan. Kävimme yökävelyillä ja viikonloppuisin liftasimme milloin minnekin. Molempia vaivasi valtava levottomuus.

Myöhemmin ystäväni päätyi psykiatriselle osastolle, jossa kävin häntä tapaamassa. Hän oli ns. in ja out sairaalasta (ja asui myös ajoittain kuntoutuskodissa). Lopulta hän laittoi välit poikki. En tiedä, mitä hänelle kuuluu nykyään, mutta ajattelen häntä usein. Hän oli todella tärkeä ja rakas ystävä ja mitä tahansa hänelle kävikin, niin toivon sydämestäni että hyvin.

*

Entä mitä kävi Lorille? Hän sai lopulta lukuisten vuosien sairaalassaolon jälkeen elämänsä takaisin. Tietenkään elämä ei voi olla samanlaista kuin ennen eikä se elämä kulkenut niin kuin oli joskus ajatellut. Mutta on hyväksyttävä toisenlainen polku ja kuljettava sitä.

Terapia, Lorin sitkeys ja tuohon aikaan uusi lääke auttoivat Lorin takaisin pinnalle. Minun painokseni kirjasta on vuodelta 2011, johon on lisätty Lorin ”nykyiset” kuulumiset eli miten hänen elämänsä sujui 1994 jälkeen.

~~~

The Quiet Room kartuttaa Elämä, kerta kaikkiaan! -haastetta taas yhdellä kirjalla. Onkin jo kuudes haasteeseen lukemani kirja. Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia.

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Dekkariviikko: Jo Nesbø

Dekkariviikon kunniaksi tein koosteen suhteestani lukemiini Jo Nesbøn dekkareihin. Tuorein lukemani on Veritimantit. Dekkariviikkoa emännöi Saana.



Devil’s Star (suom. Veritimantit) on viides osa Harry Hole -dekkarisarjassa. Aloitin sarjan lukemisen toisesta kirjasta eli Torakoista, koska käytyäni keskusteluja toisaalla moni sanoi että sarjan lukemisen voi hyvin aloittaa vasta kolmannesta kirjasta (ja että kaksi ensimmäistä eivät kuulemma edes ole järin hyviä eivätkä sijoitu Osloon).

Halusin kuitenkin lukea Torakat (toinen kirja), koska minua kiinnosti kirjan miljöö eli Thaimaa. Yllätyksekseni pidin Torakoista, vaikka olin varautunut pettymään. Pidin Torakoista jopa enemmän kuin sarjan kolmannesta osasta eli Punarinnasta. Punarinnassa oli makuuni liikaa sotarintamakuvausta ja minulla oli muutenkin vaikeuksia päästä siihen sisään. En enää muista miksi, mutta en edes blogannut kirjasta.

Neljäs eli Suruton alkoikin sitten maistua jo paremmalta ja Veritimantit sai minut lopettamaan ehkäilyn ja päättämään että jatkan sarjan parissa. Aloin vihdoin saada otetta Harry Holesta ja muistakin kirjasarjan vakiohenkilöistä.

On mukavaa, kun on pitkä sarja jonka pariin palata aina halutessaan tietyllä tapaa "tuttua ja turvallista" luettavaa. Sellaiselle on paikkansa lukemistossani erityisesti silloin, kun minulla on keskittymisvaikeuksia tai muuten huono kausi enkä jaksa/halua ajatella tai ajatukset täytyy saada muualle. Holesta tulikin siis (todellisuus)pakosarjani.

Todellisuuspakokirjoille ominaista on, että ne täytyy omistaa koska niiden tulee olla saatavilla heti paikalla, kun tulee Se Tunne. En usko, että tulisin lukeneeksi Nesbøa, elleivät ne olisi käden ulottuvilla eli kirjastosta lainaaminen ei vain toimi. Ostelen Hole-sarjaa maltillisesti eli yleensä siten, että yksi lukematon on odottelemassa hyllyssä. Nyt ei ole, joten pitää lähteä "metsälle": saalistelen näitä Hole-kirjoja lähinnä charity shopeista.



Jo Nesbø: The Devil’s Star
alkuper. Marekors 2003
Vintage 2009 (ensimmäisen kerran julkaistu Briteissä 2004)
norjasta englannistanut Don Bartlett
suom. Veritimantit

Holelle maistuu taas viina ja hän onkin ahkerasti ryyppäämässä työtänsä ja uraansa. Kun oslolaisesta asunnosta löydetään kuollut nainen, Hole osoitetaan tutkimaan tapausta arkkivihollisensa Tom Waalerin kanssa. Holella ei juuri ole mahdollisuutta kieltäytyä, koska hän on viittä vaille saamassa potkuja. Waaler tarjoaa yllättäen sovinnon kättä ja Hole on valmis hautaamaan sotakirveen ainakin tutkimuksen ajaksi. Mahdollisesti.

Sitten löytyy toinen ruumis, jonka murhatapa näyttää hyvin samankaltaiselta kuin edellisenkin. On syytä epäillä, että Oslossa mellastaa sarjamurhaaja. Hole yrittää ryhdistäytyä ja pysytellä erossa pullosta, mutta painajaiset vaivaavat. Samoin entisen työparin kuolema ja siihen liittyvät epäselvät tapahtumat kummittelevat edelleen mielessä. Holella on aavistuksia, mutta ei todisteita.

Veritimantit on taiten rakennettu dekkari, joka etenee minun makuuni sopivalla tempolla ja juoni on melko kiero. Ei liikaa rajuja äksönkohtauksia (oikeastaan ei juuri lainkaan), vaan jännite rakentuu maltillisesti tarinan edetessä. Dekkareille ominaisia kliseitä jälleen esiintyy eli ollaan itse vaarassa ja siinä sivussa eräs läheinenkin. Yksinäistä sooloilua myös esiintyy eli mennään vaarallisiin paikkoihin eikä kerrota kenellekään. Sen sijaan kenenkään kännykän akku ei ole vaarassa loppua ratkaisevalla hetkellä, mistä iso plussa.


Harry Hole -sarja:

1. Lepakkomies – The Bat (en ole lukenut)
2. Torakat - Cockroaches
3. Punarinta – Redbreast (ei bloggausta)
4. Suruton – Nemesis
5. Veritimantit – Devil’s Star (tässä postauksessa)
6. Pelastaja – The Redeemer
7. Lumiukko – The Snowman
8. Panssarisydän – The Leopard
9. Aave - Phantom
10. Poliisi - Police
11. Jano - Thirst
12. Knife (julkaistaan enkuksi 8/2019)

Mitä mieltä olet Nesbøn kirjoista? Nesbøhan on kirjoittanut muitakin kuin Harry Hole -dekkareita. Minulla on hyllyssäni Blood on Snow (suom. Verta lumella), mutta herkemmin tulee nyt tartuttua Hole-kirjoihin niin kauan kuin niitä piisaa lukemattomina. Olen kyllä kuullut huhuja, että muutkin Nesbøn kirjat ovat ihan lukemisen arvoisia.

maanantai 10. kesäkuuta 2019

Verivelka

Hieman jännitti tarttua Arttu Tuomisen uusimpaan romaaniin eli Verivelkaan. Odotukseni olivat korkealla, koska olin kuullut paljon hyvää kirjasta. Pidin myös Tuomisen Muistilabyrintti-sarjasta ja mietin, onko Tuominen onnistunut uusiutumaan.



Arttu Tuominen: Verivelka
Wsoy 2019
s. 408

Verivelka on tyylipuhdas dekkari siinä mielessä, että tapahtuu rikos ja rikosta tutkaillaan ja tutkitaan lähinnä poliisin näkökulmasta. Verivelassa rikoksen selvittelyä oleellisempaa on kuitenkin rikokseen johtaneet syyt. Syitä ymmärtääkseen on kuljettava pitkän matkan päähän menneisyyteen.

Porin Ahlaisissa sijaitsevalla mökillä ryypiskellään. Juomingit saa verisen lopun, kun eräs paikallaolijoista puukotetaan kuoliaaksi. Poliisin näkökulmasta kyseessä on tavanomainen väkivaltaiseksi äitynyt ryyppyiltama. Rikostutkintayksikön vastaava komisario Jari Paloviita on melko lailla samaa mieltä, kunnes kuulee veriteosta epäillyn nimen. Uhrikaan ei ole hänelle tuntematon.

Palatkaamme kirjan prologiin, joka on alkusoitto pääsaiassa mollissa soivalle sinfonialle. Nykyajan melankolinen ja vakavahko sointi sekoittuu lapsuuden nostalgiaan. Verivelka soi kahdessa tasossa, jotka yhdessä muodostavat kokonaisuuden, joka sai minut pohtimaan muun muassa lojaalisuutta, ystävyyttä ja moraalia sekä oikeudenmukaisuutta ja koston oikeutusta.

Kesä 1991, lapsuus on kääntymässä nuoruuteen. Nuoruuteen kuuluvat omat ongelmansa, mutta onneksi on ystävät. Tuominen kuvaa elävästi Jari Paloviidan ja Antin (en ole maininnut Anttia aiemmin enkä aio avata häntä tarkemmin tässä: lue kirja ja ota selvää!) ystävyyttä, siteitä jotka heitä yhdistävät ja joita ei voi sivuuttaa saati unohtaa, vaikka ehkä haluaisikin tai ainakin pitäisi. Kesä ’91 on merkityksellinen ja se avautuu koko kauneudessaan ja karmeudessaan hiljaksiin lukijalle.

Verivelka on johdonmukainen, pakottamatta etenevä ja sopivan arvoituksellinen. Tuominen osoittaa olevansa muuntautumiskykyinen ja monipuolinen kirjailija, joka paranee kirja kirjalta. Verivelka on mielestäni kirkkaasti paras ja myös ehein hänen tähän astisista romaaneistaan. Se edustaa  sellaista tyyliä, josta erityisesti pidän: ajatukset, tunteet ja tunnelma ovat ehdottoman tärkeitä. Minulle ne ovat jopa tärkeämpiä kuin se, mitä tapahtuu. Tässä kirjassa tapahtuu tunnetasolla todella paljon (toki muutenkin, mutta mikään äksönpläjäys tämä ei ole).

Kirjan loppu saa huokaamaan ja olo on sekava. On vaikea päättää, miten itse olisi toiminut. Mitä tässä pitäisi nyt tuntea? Piirtäisinkö itse äXän paperiin? Ehkä. Todennäköisesti. Luojan kiitos tämä kirja saa takatekstin mukaan jatkoa!


Brutaalisuusmittari: 2/3 Kirjassa on muutama väkivaltainen kohtaus, jotka voivat herkimpiä ahdistaa. Ne kuuluvat oleellisesti tarinaan, joten mistään shokeeraamisesta tai väkivallasta väkivallan itsensä takia ei ole kyse.


Verivelka menee heittäen suosikkeihini. Lisäksi kirja toi suurta lohtua minulle vaikeampana aikana. Kirja on niin koukuttava, että se vei ajatukseni täysin toisaalle ja minut mukanaan muualle.

Verivelasta on kirjoittanut muun muassa Kirsi ja Amma.




Osallistun Verivelalla kirjabloggaajien dekkariviikolle, jota emännöi Saana (Lukeva peikko).

tiistai 4. kesäkuuta 2019

Toukokuun törsästelyt


Ostin toukokuussa vain kolme kirjaa, mikä on ennätysvähän verrattuna muihin kuukausiin. Hyvä kuitenkin, etteivät kirjat lisäänny joka kuukausi niin mahdottomasti.

Kas tässä uudet perheenjäsenet:

1. Lorraine Massey: Curly Girl
2. Joe Benitez: Lady Mechanika vol. 1
3. Kevin Kwan: Crazy Rich Asians

Lorraine Masseyn kirjan olenkin jo lukenut ja siitä blogannut. Lady Mechanikan ostin, koska sitä ei saa meidän kirjastostamme ja pidin kovasti ensimmäisestä lukemastani Lady Mechanikasta.

Kevin Kwanin Ökyrikkaista aasialaisista on täällä kohkattu paljon (ilmeisesti sen pohjalta tehdyn elokuvan takia, jota en ole nähnyt) ja haluan testata uppoaako kirja minuun. Mietin, että lukisin sen Helmet-lukuhaasteen kohtaan 6 eli rakkausromaani. Mitään täysveristä rakkausromaania en taida jaksaa lukea.


Lukukuulumisia

Lukeminen tökkii edelleen (koska mielialojen kanssa on hankalaa ja se heijastuu lukemiseenkin). Tosin tökkimiseen auttoi ainakin toistaiseksi lukukielen vaihtaminen suomeen ja valitsemalla hyväksi havaitun kirjailijan kirja. Luen parhaillaan Arttu Tuomisen uusinta kirjaa Verivelka ja olen koukussa ja innoissani. Jospa se lukuinto jäisi nyt päälle.

keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Rodusta ja epätasa-arvosta



En ole jaksanut pahemmin lukea viime aikoina. Kirjoja on jäänyt kesken, koska olen valinnut epäsopivia kirjoja mielentilaani nähden.

Jennifer Eberhardtin kirjaa (Biased) luin yli kuukauden, mutta kyseessä onkin sellainen kirja johon soveltuu maltillinen lukutahti. Muutenkin kirjaa lukiessa pydähdyin usein mietiskelemään lukemaani, joten lukeminen eteni hitaasti. Olen luonteeltani pohdiskeja ja märehtijä, ja Biased tarjosi minulle mahtavan laitumen toteuttaa näitä piirteitäni sekä kyseenalaistaa ja kritisoida omia ajatusmallejani.

Kirjan nimi kertoo oleellisen: Biased, The New Science of Race and Inequality (William Heinemann 2019, s. 340). Saatamme kuvitella kohtelevamme ihmisiä tasa-arvoisesti, mutta todellisuus voi olla - ja todennäköisesti onkin - hyvin toisenlainen.

Every day, unconscious biases shape our visual perception, attention, memory and behaviour in ways that are subtle and very difficult to recognise.

Kiinnostavaa, mutta ei kaikilta osin mitenkään uutta. Eberhardt tarkastelee asiaa kuitenkin nimenomaan rotukysymyksissä eikä kyseessä ole mikään mutuilu, vaan johtopäätökset ja tiedot perustuvat lukuisiin tutkimuksiin. Erilaisia tutkimuksia kirjassa esitellään useita, samoin käytännön kokemuksia ja tapauksia, mikä tekee kirjasta superkiinnostavan. Samalla se kannustaa lukijaa itseäänkin pohtimaan omaa asennettaan. Jos siis haluaa.

Kaikki eivät halua, koska en minä ole rasisti ja minä kyllä kohtelen kaikkia samalla tavalla ja olen värisokea. Moni julistautuu värisokeaksi korostaakseen näkevänsä ihmiset samanarvoisina eikä siis edes siksi noteeraa väriä. Kuitenkin puolueellisuuden ja rasismin olemassaolon tunnistamisessa ensimmäinen askel on nähdä väri ja nimenomaan värin taakse.

In fact, the color-blind approach has consequences that can actually impede our move toward equality. When people focus on not seeing color, they may also fail to see discrimination.

Herää myös kysymys, miksi nimenomaan joidenkin useiden valkoisten on niin epämukavaa puhua rodusta ja väristä. Niin epämukavaa, ettei sitä edes haluta nähdä.

Biased on täynnä esimerkkejä rakenteellisesta rasismista, joka monin paikoin on tiedostamatonta. Tosin ei aina, sillä ennakkoluuloja on ja turha niiden olemassaoloa on kieltää. Vaikka kirja pohjaa lähinnä Yhdysvalloissa tehtyihin tutkimuksiin, samankaltaisia tuloksia on saatu muuallakin (liittyen erityisesti työnhakuun ja mahdollisen etnisen taustan vaikutukseen työnhaussa).

Kirja on todella runsas ja asiasisällöltään monipuolinen. Lisäksi aihe on sen verran avartava, että haluan sijoittaa kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen. Aivojen sekä tietoisten että alitajuisten toimintamekanismien tunteminen on mielestäni tärkeää ja rasismi valitettavasti niin ajankohtaista edelleen, että tämän kirjan lukeminen on suositeltavaa.

Jennifer Eberhardt on tyyliltään maltillinen, asiallinen ja empaattinen, paikoin myös omakohtainen. Luin taannoin The Sunday Timesista tähän kirjaan liittyvän jutun, jossa haastattelija ihmetteli miksi Eberhardt on niin “kiihkoton”. Eberhardt vastasi tyylikkäästi: hän sanoi, ettei ole aktivisti, vaan tiedemies/tutkija. Aivan, meidän kaikkien ei tarvitse olla aktivisteja, onneksi. Aktivistejakin toki tarvitaan.


Muita rotua ja rasismia käsitteleviä kirjoja blogissani:

Reni Eddo-Lodge: Why I'm No Longer Talking to White People About Race
Michael Fuller: “Kill The Black One First”

Lisäys 11.6. klo. 18:50   Trevor Noah: Born a Crime

perjantai 24. toukokuuta 2019

Kim Thúy: Ru



Kim Thúyn Ru on levännyt hyllyssäni vuodesta 2013. Aloin lukea sitä tammikuussa 2015, mutta jätin sen tuolloin kesken, koska häiriinnyin kirjan hajanaisuudesta eikä lukuaikakaan ollut sopiva. Näin kauan kesti saavuttaa uusi asenne kirjan lukemiseen. Oikeasti unohdin koko kirjan olemassaolon, kunnes se julkaistiin Suomessa ja sitä alkoi näkyä useammassa kirjablogissa.

Ru tarkoittaa ranskaksi virtaa, virtaamista. Vietnamiksi se on kehtolaulu. Ru onkin kuin poukkoileva kevätpuro, joka virtaa maltillisesti, mutta laitojaan hakien ja alati suuntaa muuttaen. Virtaukset kieputtavat, mutta virkkeet lipuvat selkeinä ja kuulaina kuin aamukaste.

Kirjan kertoja on vietnamilainen Nguyễn An Tịnh. Hän käy läpi elämäänsä aikana ennen venepakolaisuutta Vietnamista ja sen jälkeen mm. Kanadassa ja taas Vietnamissa. Venepakolaisuus on minulle ennestään tuttu termi, sillä Vietnamin kriisi näkyi Suomessakin ja muistan venepakolaisuudesta puhuttaneen paljonkin.

Meidän kouluumme saapui muutama nuori vietnamilainen, joista yhteen ihastuin, yksi ihastui minuun (ei se, johon itse ihastuin). Toisen (se johon ihastuin) tiedän palanneen Vietnamiin aikuisiällä. Toinen asuu edelleen Helsingissä. He tuskin enää edes muistavat minua, mutta minuun he jättivät elinikäisen muistijäljen.

Ru on kuin tilkkutäkki, jossa neliö valmistuu sieltä täältä jättäen täkkiin aukkoja. Kuvaukset ovat lyhyydestään huolimatta voimakkaita ja jos eivät täynnä elämää niin täynnä tunnetta. Miten helposti Kim Thúy herättää sanat henkiin ja lähettää ne virran mukana muodostumaan virkkeiksi, ajatuksiksi.

Ru on omaelämäkerrallinen, mutta lukija voi vain arvailla mikä osuus on totta ja mikä jotain muuta – tai totta jollekin muulle. Sillä ei oikeastaan ole väliä, sillä Ru tuntuu aidolta.

Pidin kovasti tästä kirjasta nimenomaan kielensä takia. Se tekee kirjasta ainutlaatuisen, jättää lukijalle tilaa ajatella ja hahmottaa itse. Noin yleisesti tällainen mosaaiikkimainen tyyli ei tavallisesti ole makuuni, mikä johtunee siitä että minun on helpompi keskittyä laajempiin kokonaisuuksiin. Mahdollisesti tästä samasta syystä novellien lukeminen on minulle hankalaa.


Kirjan tiedot:

Kim Thúy: Ru
alkuper. Ru 2009
The Clerkenwell Press 2012
ranskasta englannistanut Sheila Fischman
s. 153


Ru:sta ovat bloganneet muun muassa Mari A:n kirjablogi, Oksan hyllyltä ja Kirjan pauloissa.

sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Evelynin seitsemän kuolemaa


Evelyn Hardcastle murhataan, Aidenilla on kahdeksan samaa päivää ja kahdeksan eri henkilöä aikaa selvittää murha vapautuakseen luupista. Jos hän ei saa murhaa selvitettyä, alkaa kahdeksan päivän kierre uudelleen alusta muisti pyyhittynä.

Mieleen tulee elokuva nimeltä Päiväni murmelina: idea on osin sama, erona vain että Aiden herää joka aamu eri henkilön ruumiissa. Minulle aihe tuntui silti tuoreelta, koska en ole vastaavaa aiemmin lukenut. En siten osaa sanoa, miten kulunut aihe mahdollisesti on esimerkiksi fantasiakirjallisuudessa. Mutta mitä välii.

Kirjasta erityisen houkuttelevan tekee sen miljöö ja aika. Aika monellakin tasolla, mutta myös aikakautena: tarkempaa ajankohtaa ei kirjassa mainita, mutta lukija voi päätellä, että kirjan nykyaika on jossakin lähihistoriassa. Autoja on, mutta myös hevoskärryillä matkakaan, kännyköistä ei ole tietoakaan saati mistään netistä. Ihmiset ovat tietoisia luokkaeroista: on ylhäisiä ja palvelijoita.

Tosin aikakausi on hieman hämärä määritelmä, sillä kirjassa mahdollisesti on useampikin aikakausi, mutta me emme koskaan pääse siihen toiseen. Emme, koska jumitamme kahdeksan päivän luupissa jossain menneisyydessä.

Olen kryptinen, koska en vahingossakaan halua spoilata. Kirja alkaa melko vauhdikkaasti ja herättää samantien liudan kysymyksiä. Vastauksia saa jonkin aikaa odotella, mutta niitä alkaa tipahdella tasaiseen tahtiin. Vastaus usein synnyttää uuden kysymyksen.

Vaikka Evelyinin murhan selvittäminen/selviäminen on ikään kuin pääteasema ja tavoite, siirrytään matkan varrella monille sivuraiteille, sillä esille nousevat myös moraaliset kysymykset sekä ihmismielen tutkiminen ja tarkastelu.


I’m no longer a man, I’m a chorus.


Piinallisen hyvä kirja, jossa on helvetillisen hyvä (ja häiritsevä) loppu!


Kirjan tiedot:

Stuart Turton: The Seven Deaths of Evelyn Hardcastle
Raven Books 2018
s. 505


Viime vuoden (2018) Costa Book Awardissa kirja valittiin parhaaksi esikoiskirjaksi. Siten voin sijoittaa kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Minulle Brittilä tarkoittaa nyt kotimaata: kotimaa on se maa, jossa satun asumaan.

 Kirja teki minuun niin suuren vaikutuksen, että lisään se suosikkeihini.

tiistai 14. toukokuuta 2019

Huhtikuun kirjaostokset ja nyt luen -hehkutus

Esittelen huhtikuun kirjaostokset nyt melko myöhäisessä vaiheessa, koska (muka) unohdin koko jutun. Ostokirjanpitoa olen toki pitänyt, mutta en tosiaan ole “muistanut” esitellä ostoja blogissani aiemmin.

Kas tässä, neljä uutta.


1. Mo Hayder: Tokyo
2. Tatiana de Rosnay: Sarah’s Key
3. Yasunari Kawabata: The Sound of the Mountain
4. Xiaolu Guo: A Concise Chinese-English Dictionary for Lovers


Olen tähän mennessä ostanut 29 kirjaa (plus tässä kuussa kaksi, mutta niitä ei vielä lasketa). Tänä vuonna ostamistani kirjoista olen lukenut 6 ja kaksi on parhaillaan luvussa. Toinen noista kahdesta on helmikuussa ostamani Stuart Turtonin The Seven Deaths of Evelyn Hardcastle.


Olen halunnut lukea Evelynin jo pitkään, mutta kirja on myös arveluttanut minua. Yliluonnolisuus ja maaginen realismi sekä ajalla “leikkiminen” kiehtovat, mutta samaan aikaan työntävät pois luotaan.

Ote kirjan kuvauksesta:

“She's (Evelyn Hardcastle) been murdered hundreds of times, and each day, Aiden Bishop is too late to save her. Doomed to repeat the same day over and over, Aiden's only escape is to solve Evelyn Hardcastle's murder...”

Olen kuulkaa totaalisen koukussa! Tämä on atmosfäärinen ja kiero romaani, jota tekee mieli olla lukemassa koko ajan. Luen pääasiassa realistista kirjallisuutta, joten koen tämän virkistävän erilaisena ja uniikkina.

maanantai 13. toukokuuta 2019

Kirja kiharapäille

Kuulin jokunen aika sitten ns. curly girl -metodista (itse asiassa luin ihan ensimmäiseksi tämän jutun iltapulusta). Nythän se tuntuu Suomessa olevan melko suosittu. Metodi itsessään ei ole mikään uutuus, mutta niin ne unohtuneet ilmiöt pompsahtelevat esille ja haihtuvat pois ponnahtaakseen taas uudelleen pintaan jonain toisena aikana.

Minua tämä curly girl -metodi alkoi kiinnostaa, koska minulla on luonnonkiharat hiukset, jotka löysin sattumalta reilu puoli vuotta sitten muuttaessani hiustenhoitorutiineja massiivisen hiustenlähdön takia. Hiustenlähdöstä olen kirjoittanut toisessa blogissani, joten jos aihe kiinnostaa, sieltä voi lukea.

Olen utelias ihminen ja kiinnostuessani jostakin aiheesta, haluan paneutua siihen rauhassa ja perusteellisesti. Minua ei curly girl -metodissa ainakaan toistaiseksi kiinnosta kiharan korostaminen (koska en halua tunkea päähäni geelejä tai muitakaan muotoilutuotteita), vaan sopivien hoitotuotteiden ja -tavan löytäminen juuri omalle hiustyypilleni: suoraan ja kiharaan hiukseen kun eivät välttämättä samat metodit sovellu.



Lorraine Massey: Curly Girl – The Handbook
Workman Publishing 2010
s. 188

Curly Girl tarjoaa perustietoa hiuksista selkeästi ja tiiviisti. Moni varmaan suunnilleen tietää oman hiuslaatunsa (onko karkea vai sileä jne.), niin minäkin. Kirja auttaa ymmärtämään oman hiuksen ”käyttäytymistä”. Jos on kovin tietoinen ennestään hiuksiin liittyvistä asioista, ei tämä kirja ehkä anna kovin paljon uutta. Itse en ole juuri hiuksiani ajatellut, joten minulle tämä oli ihan valaiseva teos.

Kirjan kuvien avulla voi yrittää määrittää omaa kiharatyyppiä. Itse en tosin osaa sitä edelleenkään määrittää, mutta toisaalta hiuksissa voi esiintyä samanaikaisesti useita eri kiharatyyppejä. Lisäksi hiusten toipuminen noin elinikäisestä suoristamisesta voi ottaa aikansa. Geeleillä ja muotoilutuotteilla varmasti saisin voimakkaammat kiharat, mutta ei tosiaan kiinnosta muotoilutuotteet ja haluan muutenkin päästä mahdollisimman helpolla. En jaksa mitään massiivisia laittautumisrutiineja, pelkässä naamassa noin yleisesti on ihan tarpeeksi tekemistä.

Kirja sisältää myös reseptejä eli jos kiinnostaa itse tehdä erilaisia luomuhiushoitotuotteita, niitä voi kokeilla. Minä olen liian laiska sellaiseenkin. Faktatiedon ohella kirjassa on henkilökohtaisia hiustarinoita, joiden perimmäinen sanoma on tyyliä ”hyväksy kiharasi sellaisina kuin ne ovat äläkä taistele niitä vastaan.” Kirjan sävy on ajoittain hieman fanaattinen, mikä saattaa joitakin häiritä. Itse en siitäkään jaksanut häiriintyä.

Ihan inspiroiva ja nopealukuinen teos, josta tosiaan minulle oli hyötyä. Olen löytänyt hiuksilleni sopivat tuotteet enkä enää käytä lainkaan tuotteita, joissa on voimakkaita pesuaineita (esim. sulfaatteja) ja silikonia. Voin todeta hoitaneeni tähän asti hiuksiani melko epäsopivilla tuotteilla ja vähän miten sattuu muutenkin, joten oli korkea aika löytää luonnonmukaisemmat ja hellemmät tuotteet ja metodit.

Kirjassa on osiot myös muun muassa lasten ja miesten kiharoiden hoitamiseen. Skippasin ne (ja muutaman muunkin osion ainakin toistaiseksi), koska eivät ole relevantteja minulle.


Tämä taitaa muuten olla ihka ensimmäinen kauneudenhoitoon liittyvä kirja, jonka olen lukenut. Täytyypä sen kunniaksi Helmet-lukuhaasteessa sijoittaa tämän kohtaan 3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue.

keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Lady Mechanika ja rakkausstripit

Vaihteeksi esittelyssä pari sarjakuvaa. Toinen on piirrostyyliltään hyvin pelkistetty, mutta suloinen. Toisessa kuvitus on suoranaista taidetta.

Ensin muutama sananen Catana Chetwyndin teoksesta Little Moments of Love (Andrews McMeel Publishin 2019, s. 148). Tällä nimellä kirja muuten pääsee Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 19 eli Et pidä kirjan nimestä. Juu, en pidä, vaikka nimi sopii täydellisesti juuri tälle kirjalle ja pidin kirjastakin.



Kirja sai alkunsa Catanan poikaystävälleen Johnille jättämistä lappusista. Catanan luvalla John postasi kuvat nettiin ja niiden suosio yllätti. Olen itsekin nähnyt noita strippejä netissä, joten kirja sinänsä oli tuttu ennestään.

Kuvien tyyli on yksinkertainen ja naiivi, mutta pienilläkin eleillä kuvat elävät. Monille stripeille naurahtelin ja joistakin tunnistin myös itseäni. Suloinen hyvänmielen kirja. Catanan strippejä voi katsella Catanacomics.com-sivulta.



Joe Benitez: Lady Mechanika - La Dama de la Muerta
Benitez production 2017

Lady Mechanikan bongasin kirjastosta. En jaksa yleensä sarjakuvahyllystä tutkia muuta kuin ne kirjat, jotka on aseteltu esille. Lady Mechanika hypääsi silmille tyylikkäällä ja värikylläisellä kannellaan. Nopea selailu todisti, että sisältö kuvaa täydellisesti kantta.

Tyylinä victorian steampunk

Tämä onkin todellinen visuaalinen matka, kuin täydenäyttely koko kirja! Ihastuin kuvitukseen ja yksityiskohtien runsauteen. Lisäksi kirja on erittäinen lulkijaystävällinen eli tekstit on sijoitettu siten, että lukijan osaa automaattsesti lukea ne oikeassa järjestyksessä. Inhoan, jos pitää arpoa, mitä ruutua tai tekstiä pitää seuraavaksi katsoa/lukea. En pidä sekavuudesta.


Lady Mechanika saapuu pieneen meksikolaiseen maalaiskylään toipumaan menetyksestä. Hän on menettänyt jonkun rakkaan läheisensä: en tiedä pitäisikö lukijan olla selvillä, kuka tuo henkilö tarkemmin ottaen on. Tätä Lady Mechanika -sarjaa on nimittäin olemassa enemmänkin ja tämä La Dama de la Muerta on jostain sieltä välistä. Mutta kyllä tämän voi lukea näin itsenäisenäkin tarinana.

Kirjan kuvaus (enkuksi, ei ole suomennettu):

After suffering a tragic loss, Lady Mechanika takes a trip to a small Mexican village just in time for their DIa de los Muertos celebration. But the festivities turn truly deadly after the arrival of the Jinetes del Infierno, the mythical Hell Riders.


Veri roiskuu, joten jos olet herkkä, niin ei varmaan kannata tätä kirjaa lukea/katsoa.

Innostuin Lady Mechanikasta sen verran paljon, että tilasin (kirjastossa ei ole) itselleni sarjan ensimmäisen koosteen, joka sisältää kirjat 0-5. Siinä pitäisi valottua Lady Mechanikan synty. Jos sarja vielä nappaa, niin täytynee hommata muutkin osat.

Tässä vielä suora linkki Goodreadsin sivulle, josta voit tsekata kirjojen järjestyksen. Suosin koosteita.

sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Etäisen äänen metsästys


Taichi Yamada: In Search of a Distant Voice
alkuper. Toku no koe wo sagashite
Faber and Faber 2006
englannistanut Michael Emmerich
s. 183

Japani, Tokio. Kasama Tsuneo on maahanmuuttoviranomainen, jonka eräs tehtävä on käräyttää maassa laittomasti oleilevia henkilöitä. Toimenkuva ei ole järin arvostettu ja jopa viranomaisilla esiintyy ristiriitaisia tuntemuksia työhönsä liittyen.

Eräs ratsia saa ikävän käänteen, kun yksi henkilö yrittää paeta. Tsuneo lähtee miehen perään ja saa kuin saakin hänet kiinni. Mutta sitten tapahtuu jotakin, joka lamauttaa Tsuneon. Laiton oleskelija pääsee karkuun, mutta Tsuneota kohtaan ollaan ymmärtäväisiä. Tsuneo on kuitenkin kokenut jotain niin merkillistä, että se saa hänet pois raiteiltaan.

Tämä kohtaus on vasta alkusoittoa äänelle, joka pian huhuilee Tsuneon päässä. Ja Tsuneo vastaa, alkuun haluttomasti mutta lopulta äänestä – tai pikemminkin naisesta äänen takana – muodostuu hänelle pakkomielle. Kuka tuo salaperäinen nainen on, jonka kanssa hän voi kommunikoida? Samaa ihmettelee nainen: kuka on Tsuneo ja miksi juuri Tsuneo voi kuulla hänet?

Kuten aiemmin lukemassani Yamadan romaanissa Strangers, tässäkin liikutaan yliluonnollisen rajamailla. Siinä missä Strangersissa tuo yliluonnollinen oli silminnähtävää, se on tässä lähinnä muiden aistien varassa: kuulon ja tuntemusten, tunteiden. Tsuneo paljastaa äänelle, mitä hänelle tapahtui Yhdysvalloissa kahdeksan vuotta sitten ja kuka on Eric, jos ääni lupaa tavata Tsuneon.

In Search of a Distant Voice on helposti lähestyttävä romaani, jonka imuun tulin vedetyksi heti ensimmäiseltä sivulta. Sanojen takana on piilossa enemmän kuin itse teksti näyttää, sillä perimmäiset kysymykset jäävät lukijan spekuloitaviksi. Esimerkiksi miksi juuri Tsuneo kuulee voi kuulla naista? Kuka nainen lopulta on ja miksi hän haluaa tulla kuulluksi, vaikka ei sinänsä kerro mitään? Näihin pitää itse kuulostella vastaus jostakin totaalisen yksinäisyyden ja trauman tuolta puolen.

Mukavan häiritsevä (paikoin karkeakin) kirja, jonka loppu piti lukea useamman kerran: että jos vielä kuulisi äänen. Edes kerran. Mutta jäljelle jää vain tyhjä hiljaisuus.

maanantai 29. huhtikuuta 2019

Hellan rikostutkimuksia 50-luvun Suomessa

Kiinnostuin Katja Ivarin dekkarista Evil Things puhtaasti siksi, etttä se sijoittuu 50-luvun Suomeen, tarkemmin ottaen Lappiin.


Katja Ivar: Evil Things
Bitter Lemon 2019
s. 316


Evil Things on poljennaltaan varsin hidastempoinen, mutta jostain ihmeellisestä syystä se ei tunnu hitaalta. Juuri tällainen on makuuni: runsas hitaus. En osaa sitä paremmin selittää. Ja tämä on ehdottomasti ansioikkainta tässä kirjassa.

Kirjan keskushenkilö on poliisitutkija Hella Mauzer. Hämmästelin etunimeä siihen asti kunnes selvisi, että se viittaa sanaan “gentle”. En tiedä, mihin ääkköset ovat jääneet, kun ne joihinkin sanoihin on osattu laittaa. Toisaalta kirjassa esiintyy “suomalaisia” sanoja, joita en ole ikinä kuullutkaan. Hellan sukunimen kirjailija kertoo viittavan Saksaan.

Hella on siirretty Ivalon poliisiin, sillä Helsingissä häntä pidettiin liian “tunteellisena”. Hella ei siirrosta ilahtunut, mutta mentävä oli. Helsinkiin jäi muun muassa mies, jota Hella rakastaa.

Kun kuvitteellisessa Käärmelassa, joka kuuluu Ivalon poliisin hallintapiiriin, katoaa iäkäs mies Hella haluaa lähteä selvittämään asiaa. Ivalon poliisipäällikköä (chief inspector: olen huono kääntämään nimikkeitä enkä nyt jaksa tarkistaa, mikä olisi oikea suomenkielinen muoto) Lennart Eklundia ei voisi miehen katoaminen vähempää kiinnostaa: niitä kuulemma katoilee metsiin harva se päivä. Ehkä hän on ylittänyt rajan ja juo nyt Venäjällä viinaa eikä muista edes omaa nimeään.

Marmatusta nimistä
Hella pitää kuitenkin päänsä ja vastentahtoisesti Eklund antaa Hellalle luvan matkustaa Käärmelaan. Sinne hän matkaa limaisen tukkirekkakuskin kyydissä, jonka nimi on Seppo Kukoyakka. Mistähän mahtaa “Kukoyakka” olla väännetty? En ole ikinä kuullut moista nimeä enkä oikein keksi sen mahdollista alkusanaa, vaikka äänsin sitä mielessäni eri tavoin.

Kirjassa esiintyy myös Kyander, joka saattaisi olla Kajander. Tai sitten ei. Mistäs minä tiedän, mistä kirjailija on ammentanut tietonsa. Ihmettelen kuitenkin tällaisia virheellisyyksiä, joita tuskin ei-suomalainen lukija huomaa, mutta jotka luonnollisesti minun silmääni särähtävät melko lailla.

Kirjassa esiintyy myös henkilö nimeltä Tiramaki. Ei olisi ollut suuri vaiva selvittää oikeaa kirjoitusasua: suomalaiseen korvaan kuulostaa melko typerältä, vaikka oikean kirjoitusmuodon voikin päätellä. Ja miksi Käärmelastakin on jäänyt ääkköset lopusta. Kirjailija selittää loppusanoissaan nimen merkityksen (snake’s place), mikä kuulostaa kielioppikirjasta luetulta.
Marmatus päättyy

Mutta takaisin juoneen. Hella saapuu Käärmelaan tarkoituksenaan yöpyä ortodoksisessa pappilassa Timo ja Irja Waltarin hoteissa. Ja niin miehen katoamisen tutkinta voi alkaa ja taustalta paljastuukin lopulta varsin mielikuvituksellisia käänteitä saava salajuoni.

Evil Things on hämmentävä lukukokemus ainakin suomalaiselle, joka odottaa tietynlaista autenttisuutta sekä miljöön että henkilöhahmojen osalta. En kokenut kirjaa järin suomalaisena, vaan se tuntui hyvinkin vieraalta. En tietenkään ole elänyt 50-luvullla Lapissa enkä missään muuallakaan, mutta ei autenttisuus synny siitä, että heitellään paikallisia/suomalaisia nimiä (väärin kirjoitettunakin) ja osoitteita (Rajajoosepintie mainittu ja kerrottu Helsingin rautatieaseman sijaitsevan Kluuvissa) jne.

Tietty henki puuttuu: on myös mahdollista, että tässä vaikuttaa kieli eli englanniksi lukeminen vieraannuttaa. Vaan vaikea sanoa, kun kirja alun perinkin on englanninkielinen. Toisaalta olen lukenut Antti Tuomaisen Parantajan englanniksi (Healer) ja vaikka kyseessä on dystopia, se tuntui varsin autenttiselta eikä “väärä” kieli ollut ongelma.

On vaikea sanoa, mistä kaikista tekijöistä aitouden tuntu syntyy. Tietenkin kyseessä on fiktio ja sellaisena Katja Ivarin Evil Things täytyy vastaanottaa. On haastavaa kirjoittaa aidon oloista fiktiota maasta ja kulttuurista, joka ei ole oma. Kirjailijan kansalaisuutta en tiedä, mutta hän on varttunut sekä Venäjällä että Yhdysvalloissa ja asuu nyt Pariisissa.

Hella Mauzer on kuitenkin sen verran kiinnostava henkilö, että jos tähän sarjaan saadaan toinenkin osa (kirjan kansi sellaista lupailee), lukenen myös sen. Minua Hellan hahmossa kiinnostaa erityisesti se, etten oikeastaan pitänyt hänestä.

~~~

Kirjan kansikuva on muuten suomalaisen Sameli Kujalan ottama. Kannattaa käydä katsomassa hänen kuviaan vaikkapa Flickr:ssa – itse ihastuin niihin ihan satasella!