Epäilevä jääkarhu*

Un-Su Kim: The Plotters
alkuper. 설계자들, 2010
4th Estate 2019
koreasta englannistanut Sora Kim-Russell
s. 292
kirja on suomennettu nimellä Tappajat

Reseng on roskalaatikkolapsi, vähän niin kuin roska itsekin. Onneksi tai epäonneksi – mene ja tiedä – vanha pesukarhu ottaa roskan huomaansa. Mitään isällistä hoivaa on pesukarhulta turha odottaa, mutta onpahan katto pään päällä ja mahtava kirjasto. Onko Resengillä tällä taustalla muuta kohtaloa kuin tulla salamurhaajaksi?

Oikeastaan on, mutta valintoja valintoja valintoja… Toisaalta valinnat tehdään niillä tiedoin ja kokemuksin, joita kulloinkin on saatavilla. Ihminen ajattelee eri tavoin eri ajassa, eri ympäristössä. Eri ikäisenä.

The Plotters alkaa kiinnostavasti metsässä, jossa eristäytynyt vanha mies hoitaa puutarhaansa ja leikittää koiraansa. Reseng katselee heitä kiikaritähtäimestään. Hänellä on selkeät ohjeet, miten mies tapetaan. Salamurhaajan tehtävä onkin vain tappaa ja jättää ajatteleminen ns. juonittelijoille (plotters), joiden tehtävä on laatia murhasuunnitelma. Suunnitelmasta ei kannata poiketa, ellei halua itse joutua murhalistalle: sellainen riski nimittäin on olemassa. Tosin sille listalle voi joutua muutenkin.

Erään kerran Reseng poikkeaa suunnitelmasta ja sysää liikkeelle lumivyöryn, joka alkaa pienestä hiutaleesta ja päättyy kaiken kattavaan valkoiseen. Ei kylläkään siten kuin olisi voinut odottaa.

Olen oikeastaan yllättynyt, miten kovasti pidin tästä kirjasta. Minulla oli omat epäilyni ihan jo aiheenkin takia (sala- ja palkkamurharomaanit eivät ihan hirveästi innosta), mutta The Plottersissa käsittelytapa on niin kiinnostava ja moniulotteinen, että lopulta itse murhaaminenkin näyttäytyy hieman eri valossa. Enkä nyt tarkoita, että murhaamista jotenkin glorifioitaisiin tai oikeutettaisiin, vaan oikeastaan sitä että kirjassa ei ole lopulta ole varsinaisesti kyse tappamisesta ja kuolemisesta. Pikemminkin elämästä.

Kerrankin voin yhtyä kirjan kansikehuihin: ne nimittäin kuvaavat tätä kirjaa oivallisesti.

Itse lisäisin vielä kepeyden alle piilotetun syvyyden ja ajatukset, joita ei alleviivata. Toimintaa ja vauhtia kaihtaville (kuten esimerkiksi minulle itselleni) voin kertoa, ettei tarvitse hengästyä ja pitkästyä äksönkuvauksissa. Ei niitä paljon ole eivätkä ne kestä kauan. Pinnan alla tapahtuu enemmän kuin pinnalla. The Plotters kuuluu niihin erikoisiin kirjoihin, jotka ovat lukemisen jälkeen vieläpä parempia kuin lukemisen aikana.


“It’s just an empty chair spinning in circles. The moment the chair is empty, someone else will rush to sit in it.”
“You’re right… --- That’s why I’m planning to get rid of the chair. So that no one can sit in it.”


Mummo matkalla -blogin Takkutukka on myös lukenut Tappajat ja juuri hänen ansiostaan kirja nousi lukupinossani korkeammalle. Kyllä kannatti lukea!


*Postauksen otsikossa viittaan kirjassa mainittuun G.Y. Gumdoryn teokseen The Doubting Polar Bear (epäilevä/epävarma jääkarhu). En tiedä onko kirjaa oikeasti olemassa, todennäköisesti ei tai sitten se on koreankielinen eikä sitä ole käännetty. Googletus ei tuottanut mitään tulosta. Minua tuo jääkarhukohtaus kiehtoi, se nauratti huvitti kosketti. Luin siihen liittyvän kohtauksen monta kertaa.

Minulla on muutenkin tapana jäädä muhimaan kirjoihin eli erityisen koskettavat tai muuten kiehtovat/kiinnostavat/yllätykselliset/ajatuksia herättävät/kauniisti kirjoitetut kohdat luen useita kertoja. En siksi, etten ymmärtäisi ensimmäisellä kerralla lukemaani, vaan siksi että haluan nauttia noista kohtauksista. Pitkittää niitä.

Tämä voi olla yksi syy, miksi etenen kirjoissa kohtalaisen hitaasti, vaikka en ole mitenkään erityisen hidas (en tosin nopeakaan) lukija. Miellyttävä lukutempo minulle on sellainen maltillinen ja mitä parempi kirja, sen hitaammin luen. Osaan kyllä lukea ja sisäistää lukemani, vaikka lukisin nopeamminkin mutta eipä minulla ole mihinkään kiire. Onneksi. Pikalukua käytän lähinnä tiedon hankkimisessa ja esim. lehtien lukemisessa. Mutta romaanit - niissä ryven kuin sika lätissään.