Tarinat, jotka eivät suostu loppumaan

Yoko Ogawa: Revenge
(Kamoku na shigai, Midara na tomurai, 1998)
Harvill Secker, 2013
Japanista kääntänyt Stephen Snyder
S. 162

Tälle kirjalle voisi antaa kunniamaininnan yöunien menettämisestä. Sain kirjan päätökseen iltamyöhällä, ja viimeisellä sivulla suustani pääsi hämmentynyt öööö. Sitten palasin kirjan alkuun, keskelle, sinne tänne. Etsin vihjeitä.

Harkitsin kirjan lukemista uudelleen siten, että piirrän siitä kaaviota samalla vetäen kytkökset henkilöiden ja tapahtumien välille. Kaavion keskelle sijoittaisin jääkaapin, jonne tuntui olevan tunkua.

First, I turned off our refrigerator and emptied it: last night's potato salad, ham, eggs, cabbage, cucumbers, wilted spinach, yogurt, some cans of beer, pork - I pulled everything out and threw it aside. The ketchup spilled, eggs broke, ice cream melted. But the refrigerator was empty now, so I took a deep breath, curled myself into a ball, and slowly worked my way inside.

Nainen menee konditorioon ostaakseen mansikkaleivoksia. Hän tekee niin aina poikansa syntymäpäivänä. Mitä väliä, vaikka poika on kuollut. Konditoriossa hän tapaa naisen, jonka kanssa käy juttusille. Siinä samalla hän muistelee hiljaa mielessään omaa menneisyyttään.

Tarina saa uuden näkökulman ja henkilöt seuraavassa luvussa. Ja sitä seuraavassa. Ja sitä seuraavassa. Kukin tarina on kytköksissä toiseen: kirja on kuin helminauha, johon tekijä pujottaa hiomansa ja valmistamansa helmen. Helmet ovat oma kokonaisuutensa, jotka koskettelevat toisiaan, mutta pysyvät silti erillisinä - osa enemmän, osa vähemmän.

Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä mystisemmäksi se muuttuu. Se kutittelee lukijan mieltä ripotellessaan vihjeitä, jotka ovat riittävän selkeitä ymmärrettäväksi mutta jättävät silti tulkinnanvaraa - paljon tulkinnanvaraa.

Aamulla herättyäni ja kirjaa yölläkin mietittyäni avaan sen kannen uudelleen etsiäkseni lisää vihjeitä. Törmään teksiin kirjan nimen alla: Eleven dark tales.

Jaahas, onko kyseessä kuitenkin novellikokoelma?! Minun tulkintani on, että on ja ei ole. Kyllä, kullakin tarinalla on oma nimensä ja omat henkilönsä. Tarinoissa törmätään kuitenkin jo tavattuihin henkilöihin, tapahtumiin, kohtauksiin - tosin erilaisesta näkökulmasta, eri ihmisen näkökulmasta.

Suurin osa ihmisistä on nimettömiä, kertoja on aina yksikön ensimmäinen. Mutta lukija kyllä tietää, kuka on kuka. Tiettyyn pisteeseen asti. Riittävästi tietää. Ihan mieletöntä. Mitä enemmän kirjaa mietin, sitä enemmän alan rakastua siihen. Revenge on päättymätön tarina: kun sen on lukenut, voi aloittaa alusta. Itse asiassa minun oli pakko aloittaa alusta.


Kirjasta on blogannut myös Hdcanis. Olen hänen kirjoituksensa lukenut jo aiemmin, mutta enpä muistanutkaan tuota mainintaa novellimaisuudesta, vaan luin tosiaan tätä kirjaa romaanina ja vasta lopussa heräsin tajuamaan muuta. Vaan ei haittaa - ei se lukukokemusta pilannut, vaikka yhden yön unet osittain menivätkin.