Hae tästä blogista

tiistai 14. marraskuuta 2023

Bensalla valoa pimeyteen

Otsikolla viittaan kirjan takakannen teaseriin:

Pimeään maailmaan saa valoa vain bensiinillä.


Arttu Tuomisen Vapahtaja on viides eli toiseksi viimeinen osa ns. Delta-sarjassa. Luonnollisesti olen lukenut kaikki aiemmat sarjan kirjat, joista lista postauksen lopussa.

Vapahtajassa liikuskellaan tuttuun tapaan Porissa. Porissa on levotonta: nuorisojoukot herättävät pelkoa alueella, samoin ollaan huolissaan jengiytymisestä sekä huumeiden käyttämisestä ja diilaamisesta. Kun Kuntoradalta löytyy poltettu ruumis, epäilee poliisi aluksi alueella vaikuttavaa nuorisojoukkoa.

Sitten tapahtuu toinen polttomurha, jossa kohteena on ensimmäisen uhrin lailla koditon laitapuolen kulkija. Ryöstömurha ei vaikuta todennäköiseltä, sillä mitään ryöstettävää ei kodittomilla ole. Lisäksi poliisin korviin kantautuu huhuja ns. vapahtajasta, joka auttaa kodittomia löytämään uuden alun tai muulla tavoin vapautumaan tuskistaan.

Murhatutkintaa johtaa Susanna Manner, jolla on omia päivänvaloa kestämättömiä huolia. Manner nimittäin pelkää poikansa mahdollisesti sekaantuneen tapaukseen jollakin tavalla. Tai sitten ei. Epätietoisuus raastaa ja Manner on äitinä valmis tekemään lähes mitä tahansa suojellakseen poikaansa. Tuo suojelutarve ylittää moraalin rajat ja ohjaa Manneria tekemään harkitsemattomia ratkaisuja – tai ehkä kuitenkin varsin harkittuja, mutta kyseenalaisista syistä.

Rikostutkija Jari Paloviita syventyy tutkimaan tapausta tutustumalla muun muassa syrjäytyneiden maailmaan. Kukaan tuskin vapaaehtoisesti jättäytyy kodittomaksi, vaan taustalla on aina paljon muutakin. Kyynisimmät pitävät syrjäytymistä ja kodittomuutta henkilön omana vikana unohtaen, että emme me tänne tasa-arvoisiin oloihin synny. Mitä tahansa voi tapahtua ja joillekin seuraukset voivat olla hyvinkin traagiset.

Vapahtajassa käsitellään tunnistettavia, ajankohtaisia aiheita: Huoli nuorison jengiytymisestä Ruotsin tapaan, syrjäytyminen, asenteet huono-osaisia kohtaan jne.

On tilanteita, jolloin yleisesti suoraselkäisenä pidetty henkilö astuu rajan yli. Sellainen henkilö, jonka ei kuvittelisi sellaista missään tilanteessa tekevän. Henkilö, jolla pitäisi olla selkärankaa ja oikeustajua. Mutta kenties lopulta meistä kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa, jos olosuhteet osuvat kohdilleen – niin hyvässä kuin miksei pahassakin.

Tuomisen kirjoissa parasta onkin juuri henkilöiden rosoisuus ja johdonmukaisuus, joka on ehkä johdonmukaista vain henkilölle itselleen. Ulospäin se saattaa näyttää ristiriitaiselta ja jopa epäuskottavalta, vaikka lopulta henkilö käyttäytyy omalle persoonallisuudelle ominaisella tavalla ja siten kun on itselle perustellut. Eri asia on, kuinka paljon ihminen valehtelee nimenomaan itselleen oikeuttaakseen tekonsa.

Vapahtajassa tiivistyy jälleen ne seikat, joista Tuomisen dekkareissa pidän: ajankohtaiset teemat ja niiden syvempi tarkastelu monesta kulmasta. Pelonsekaisella kauhulla odotan sarjan viimeistä osaa, joka ilmeisesti ensi vuonna julkaistaan. Pidän ehdottomasti siitä, että Tuominen kirjoittaa sarjakokonaisuuksia (jotka ovat selkeästi mietittyjä ja ehyitä!) eikä keinotekoisesti jatka niitä ikuisuuksiin, mutta siinä on tietysti se huono puoli, että joutuu luopumaan hyvästä sarjasta ja sen henkilöistä.

Brutaalisuusmittari: 2/3 Muutamia brutaaleja kohtia, mutta ei mitään superkauheaa.

Mielipide selkokielellä: Lyhyesti ja ytimekkäästi: saatanan hyvä.

Arttu Tuominen: Vapahtaja
Wsoy, 2023
s. 366

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 49. Kirja on julkaistu vuonna 2023.

Delta-sarjan kirjat järjestyksessä (rohkelikko uskaltaa lukea ne missä järjestyksessä tahansa):


1. Verivelka
2. Hyvitys
3. Vaiettu
4. Häväistyt
5. Vapahtaja

Kuva tekoälyn kanssa.

12 kommenttia:

  1. Täytyy ottaa Vapahtaja käsittelyyn kun vastaan sattuu. Olen lukenut omituisesti ensin ykkösen, josta en juuri pitänyt ja nelosen, joka olikin sitten vallan hyvä. Pitäisi lukea välistäkin nuo kaksi osaa, kakkonen lojuu joko kotona tai porukoiden hyllyssä.

    PS: Vähän naurahdin tekoälyn tavalle hahmottaa ihmisten käsien määrä ja luonnollinen paikka :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä voi tosiaan lukea missä järjestyksessä tahansa, mutta itse tietty pedanttina preferoin julkaisujärjestystä. Siellä taustalla on kuitenkin keskeisiin henkilöihin liittyvää juonta eli siltä osin on syvempää jos tietää ennestään niistä. Itse ole tykännyt näistä kaikista, mutta makuasioita toki.

      Kai huomasit myös muun muassa kuusen, jonka rungossa on halot valmiiksi hakattuna: ei muuta kuin noukkii sieltä ja heittää nuotioon :D

      Poista
  2. Tuomisen Delta sarja on todella ollut viime vuosien huippua monestakin syystä eikä vähiten tuosta, jota kuvaat kappaleessasi "Tuomisen kirjoissa parasta on..."
    Tuo rosoisuus, josta huolimatta juoni, henkilöt , kerronta ja tapahtumain kulku pysyvät kuosissa kannesta kanteen ja ehkäpä juuri sen vuoksi lukijana sarja on imaissut osasta toiseen vaivatta mukaansa. Kiintoisaa nähdä, kuinka Tuominen uraansa jatkaa:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, pidän siitä ettei Tuominen tee henkilöistään mustavalkoisesti joko oikein pidettäviä tai superinhottavia. Harva ihminen kun on täysin kumpaakaan. Täytyy toivota, että Tuominen jatkaa kirjoittamisen parissa tämänkin sarjan jälkeen!

      Poista
  3. Mun pitää kyllä pikkuhiljaa rueta tarttuun tähän sarjaan.

    VastaaPoista
  4. Delta-sarja on tosiaan korkeatasoinen. Olen täysin samaa mieltä henkilöistä. Tuominen osaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, jokainen tämän sarjan kirja vaikuttaa tosi harkitulta kokonaisuudelta.

      Poista
  5. Yhdyn ylistyksiin. Delta-sarja tosiaan on häkellyttävän korkeatasoinen. Minustakin on hyvä asia, jos sarjat ovat mietittyjä kokonaisuuksia, on kuitenkin aika harvinaista, että pystyy vuosikymmenestä toiseen pitämään sarjan laadukkaana ja onnistuu uudistumisessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulta on moni ikuisuuksia kestävä sarja jäänyt kesken juuri siksi, että ne on kirjoitettu samalla kaavalla. Niitä jaksaa aikansa ja sitten ei enää.

      Poista
  6. Minulla on ilmeisesti aika eri tyyppinen dekkarimaku, kun nämä kotimaiset miesdekkaristit ei vaan ylitä kynnystä... Yritin kuunnella sinnillä Tuomisen Muistilabyrinttia, mutta keston puoli tuntia ja siinäkin ajassa löysin jo kohtuuttomasti purnattavaa, ei siitä mitään tullut. Ja täynnä jotain vierasta poliisislangia mikä häiritsi myös.
    Niissä dekkarisarjoissa mitä itse tykkään seurata, on runsaasti sitä henkilöiden omaa elämää mukana, ei pelkästään suhteita vaan laajemmin, eikä niitä voisi lukea satunnaisessa järjestyksessä. Ja esimerkiksi Ann Rosmanin sarja mitä suomennetaan (en tiedä onko hällä jotain mitä ei ole käännetty) on puoliksi historiallista romaania, kun myös menneessä ajassa on jonkinlainen rikos joka liittyy nykypäivän rikokseen. Ihan paras sarja Ruth Gallowayn ohella mun makuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kai suomalaisissakin (mies)dekkaristeissa on eroja…? Minähän en tietenkään asiasta mitään tiedä, kun en niitä itsekään juuri lue. Mieleeni ei lukemistani tule Tuomisen lisäksi kuin Antti Tuomainen, mutta hän ei kirjoita varsinaisesti dekkareita.

      Minulta jää moni ikuisuuden kestävä sarja kesken. Toisinaan taas aloitan dekkariasarjan, mutten jaksa lukea kuin sen ensimmäisen osan ja siihen jää. Qiu Xiaolong taitaa nyt olla ainoa dekkarisarja, joka minulla on aktiiviluvussa. Nesbon Harry Hole minulla on kesken, mutten ole muistaakseni pariin vuoteen “ehtinyt” jatkaa sarjan parissa :D

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.