Sarjassa on yhteensä yksitoista kirjaa, mutta loput jäi lukematta koska niitä ei saanutkaan kirjastosta. Mielestäni typerää sarjojen kohdalla ottaa vain osa (sarjan) kirjoista valikoimiin. Mutta sellaista se täällä on.
Nyt luin Gengoroh Tagamen mangateoksen My Brother’s Husband (Blackfriars 2018, englannintanut Anne Ishii), jota olen yrittänyt lukea joskus aiemminkin, mutta jätin kesken. Nyt se ei jäänyt kesken ja aion lukea sarjan toisenkin osan, kun se ihmeekseni on saatavilla kirjastoalueellani.
Yaichi asuu tyttärensä Kanan kanssa Tokiossa. Arki saa uuden ulottuvuuden, kun oven taakse ilmestyy kanadalainen Mike, joka kertoo olevansa Yaichin vastikään kuolleen identtisen kaksosveljen, Ryojin, puoliso. Veljet ovat jo vuosia sitten etääntyneet toisistaan ja Ryoji asui Kanadassa Miken kanssa.
Tunnollisesti vaikkakin vastentahtoisesti Yaichi ottaa Miken vastaan ja majoittaa kotiinsa. Tytär Kana sen sijaan on innoissaan Mikesta ja muutenkin lapsen lailla ennakkoluuloton.
My Brother’s Husbandissa käsitellään homoutta ja erityisesti homofobian ilmentymistä Japanissa lähinnä ennakkoluulojen kautta. Pidin teoksen piirrostyylistä todella paljon, itse tarinakin on söpö mutta ei tarjonnut (ainakaan minulle) mitään uutta näkökulman tai muunkaan suhteen. Pidin silti kirjasta kovasti.
Homouteen liittyen mainio (tai keinotekoinen) aasinsilta vastikään katsomaani sarjaan.
En siitä myöskään mieltäni pahoittanut, tämä tiedoksi. Pidin kyseisestä sarjasta kovasti, vaikka “homovitsi” ei uponnutkaan. Kohtaus on todella lyhyt eikä siihen palata myöhemmin ollenkaan eikä se muutenkaan ole erityisen oleellinen.
Kyseisessä sarjassa poliisi on ottamassa kiinni oletetun sarjamurhaajan, mutta pidätyksen yhteydessä heidän sielunsa vaihtavat kehoja. Mitä tapahtuu, kun yhtäkkiä (nais)poliisi onkin epäilty (mies)sarjamurhaaja ja sarjamurhaaja poliisi.
Minulla kesti päästä kunnolla sisään sarjaan parin ensimmäisen jakson verran, mutta sitten se veikin mukanaan. Suurin syy vieroksuntaani oli, etten aluksi pitänyt poliisista, koska hän oli mielestäni liian tohelo. Sarja paranee jakso jaksolta.
Manga on minulle aika vieras genre, mikä harmittaa, koska tuntuu, että siitä pitäisi olla paremmin kartalla. Minun harjaantumattomille silmilleni se on aika raskasta luettavaa, mutta tämä ainakin kannen perusteella on ehkä ”helpompi” tai selkeämpi tyyliltään?
VastaaPoistaEn juurikaan tunne japanilaisten suhtautumista seksuaalivähemmistöihin (oletan, että asia on jonkinlainen tabu monin paikoin), joten siinä mielessä aihe kiinnostaa. Sarjan idea on aika hauska!
En ole minäkään erityisen tuttu vielä mangan kanssa, mutta positiiviset kokemukset jäivät sekä tuosta linkkaamastani Nagaben sarjasta (jonka olisin mielelläni lukenut kokonaan: ehkä joskus hankin koko sarjan käsiini, sillä se oli ihastuttava) että tästä nyt kirjoittamastani.
PoistaSamaa pohdin itsekin, että miten sujuu “takaperoinen” lukeminen, mutta itse asiassa se sujuu yllättävän helposti. Tämän My Brother’s Husbandin (taka)kannessa lukee, että tämä on takakansi: käännä kirja. :D
Kun kirjaa sitten alkaa lukea, silmä automaattisesti alkaa lukea sitä “oikein” eli ruudut oikealta vasemmalle. Tekisi mieli verrata tätä vaikkapa liikenteseen: jos osaa ajaa oikeanpuoleista liikennettä autolla/pyörällä, vasemmanpuoleiseenkin tottuu nopeasti. Lisäksi tämä on todella selkeä eli sopisi hyvin tutustumiskirjaksi mangaan!
Japanissa seksuaaliset vähemmistöt ja yleensä tunteiden näyttäminen (koskettelu) julkisesti ovat tosiaan eri tavalla läsnä, joten varmasti kirja on mahdollisesti kohauttanut enemmän Japanissa.
Minäkin olen lukenut tämän mangan. Tässä oli revitty yllättävän vähän huumoria Miken länsimaalaisuudesta
VastaaPoistaEhkä kirjailija ei ole kokenut tarvetta sellaiseen. Kun aiheena ei varsinaisesti ole länsimaalaisuus, vaan homofobia.
PoistaEn ole mangaa minäkään lukenut, mutta nyt muistakin joo, että ruudut luetaan toisinpäin kuin länsimaiset sarjakuvat, ja eikös nuo kirjat aloitetakin tkakannesta? Se meillä pari vuotta ollut sijoituslapsi oli ihan hulluna mangaan ja animeleffoihin, ja niitä olen nähnyt enemmän kuin keskiverto suomalainen aikuinen, eli Kikin lähettipalvelun, Nausicaan ja Totoron muistan vieläkin, ja oliko Henkien joku, kätkemäkö? Olen niitä kymmenkunta tytön seurana katsonut. Olihan ne kaikki niin erilaisia kuin meidän lastenpiirretyt.
VastaaPoistaJapanilaisten suhtautumisesta homoihin ei ole minkäänlaista käsitystä sinänsä että olisin lukenut siitä, mutta jos ajattelee että kulttuuri on niin pitkään ollut suljettu ja länsimaita ei ole siellä mitenkään ihailtu päinvastoin kuin vaikka meillä missä anglismi on ihan nextillä levelillä (oli pakko!), niin voin vain uskoa että siellä on esim yhtä vaikeaa kakistaa vanhemmilleen tykkäävänsä samasta sukupuolesta kuin meillä oli 80-luvulla.... Sellainen yleinen fiilis japanilaisen kulttuurin luonteesta nykypäivänä on, että olisi edelleen pidättyväistä, muodollista, aivan eri tavalla omista perinteistä ammentavaa kuin meillä.
Juu, kirja luetaan ns. takaperoisesti eli “takakansi” on etukansi ja sivuja käännellään vasemmalta oikealle. Ainakin minun silmä alkaa sitten automaattisesti lukea/katsoa sivut/ruudut oikealta vasemmalle. Vertasin tätä kommentissani liikenteeseen: “Jos osaa ajaa oikeanpuoleista liikennettä autolla/pyörällä, vasemmanpuoleiseenkin tottuu nopeasti.”
PoistaMitään piirrettyjä en itse katso, en animea enkä muuta. Toki lapsena katsoin, mutta aikuisiällä ei ole kiinnostanut. En tosin muutenkaan katso telkkaria. :D
Japanihan on melkoisen rasistinen maa eivätkä sen ovet helposti avaudu etenkään länsimaalaisille. Omaa eli Japanin kieltä myös arvostetaan. Monelle olisi mahdottomuus edes kuvitella seurustelevansa muunmaalaisen (erityisesti länsimaalaisen) kanssa. Toki asenteet ovat sielläkin muuttumassa: kulttuurien luonteeseen muutenkin kuuluu, että ne muuttuvat ajan saatossa.
Studio Ghiblin kaikki elokuvat ovat meidän perheessä katsottu monta kertaa. Niissä on hyvä tarina, vähän utopistisia länsimaiseen ajatteluun, kaunis musiikki ja hyvin piirrettyjä.
VastaaPoistaItse olen lukenut muutamankin Japanin alakulttuureista kertovan kirjan. On ollut aika hämyjä mutta hyviä. Nyt en tienkään muista kirjojen nimiä taikka kirjoittajia.
Itse haaveilen matkasta japniin kun kirsikankukat kukkivat ( aika monen haave varmaan) ja sekä retkistä temppelipuistoihin. Tietysti olisi kylpylässäkin hieno käydä. Tatuoinnithan pitäisi peittää tatuointilaastarilla.
En ole kuullut Studio Ghiblinistä, mutta en katso piirrettyjä, joten selittynee sillä. Meillä ei ole televisiokanavia, mutta halutessani katsoa telkkaria katson striimauspalvelusta lähinnä aasialaisia sarjoja. Japaniin minulla on erityinen suhde ja olen siihen muinoin alustavasti syventynyt opinnoissakin (liittyen kulttuurienväliseen viestintään). Japanilaista kirjallisuutta olen lukenut melko paljon, pelkästään blogini maatunnisteista löytyy tällä hetkellä 114 postausta.
PoistaJapanissa (tosin vain Tokiossa) olen käynyt pari kertaa. Jos jaksaisin matkustaa (ei ole enää oikein intoa), olisi joku (omatoiminen) patikointireissu Japaniin aika mahtava.