perjantai 16. marraskuuta 2018

Viisikko viinalakossa ja maailmanvalloitus


Enid Blyton: Five Give Up the Booze
Quercus 2016
S. 105

Viisikon uudenvuodenbileet lähtevät _hieman_ lapasesta eikä muistikuvia illan tapahtumista juuri esiinny. Aamulla ystävysten kämppä on kuin kaatopaikka, vaikka juhlimaan lähdettiin muualle.

Ihan kamalaa, niin kamalaa että päätetään kokeilla kollektiivista tipatonta tammikuun ajan. Jopa alkoholia hyvin sietävä ja imevä Julian (Leo) taipuu tipattomalle saatuaan maistaa armotonta krapulaa pitkähkön ryyppyputkensa päätteeksi.

Kalenteri täytetään kaikenlaisella mukavalla ja terveellisellä puuhastelulla, kuten tenniksellä ja joogalla. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin kovana ryyppymiehenä tunnetun Rafen tammihäät, joissa Julian on best manina.

Miten on, selviävätkö ystävykset selvänä tammikuun haasteista – se selviää lukemalla. Ihan hauska välipala tämäkin Viisikko, mutta edelleen lemppareitani ovat ne pari ekaa lukemaani eli brexit ja ruokajeesustelu.

~~~


Sain nyt viimein tehtyä maailmanvalloitussivun. Se on tuossa blogin otsikkokuvan alapuolella nimellä Kirjallinen maailmanvalloitus. Sitä klikkaamalla pääsee sivulle, johon olen kirjannut maanosittain kaikki maat (osa näkyy olevan pariinkin kertaan, kun en osannut päättää kumpaan maanosaan sijoittaa ne).

Lihavoidut maat on valloitettu ja niissä on linkki kys. maakategoriaan. Paljon on vielä lukematta eli ei tämä valtaaminen ihan heti ole loppumassa. Jos tiedät johonkin lukemattomaan maahan mielestäsi hyvän kirjan, paljasta se minullekin!



Viikonloppuna luen (tai sitten en, mutta ainakin nämä ovat nyt kesken):

Tetsuya Honda: Soul Cage
Zinzi Clemmons: What We Lose
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala: Aina


(Kuvat kirjan kansikuvaa lukuun ottamatta otettu 1.11.2018)

torstai 15. marraskuuta 2018

Mätä pikkukaupunki

Kolme kesää, joista ensimmäinen on alkusoitto luisulle. Toisena kesänä luisutaan ja kolmantena rämähtää.



Beth Lewis: Bitter Sun
The Borough Press 2018
S. 452

Larson on pieni maissipeltojen ympäröimä kaupunki Yhdysvalloissa. Kesä 1971 paahtaa ja käristää kaupunkilaisia. Kesä on ennätyskuuma, tietää Johnnyn alkoholille perso äiti kertoa. Johnny on 13-vuotias nuorukainen, jonka haaveena on saada maissipelto kukoistamaan, saada siitä elanto tulevaisuudessa. Pelto on jäänyt omilleen isän haihduttua maisemista jo aikoja sitten.

Johnny onkin ainoa ystävänelikosta, jolla ei ole lähtöhaaveita. Rudy, Gloria ja Jenny eivät juuri muusta haaveile kuin kämäsen kylän pölyjen karistamisesta kannoiltaan. Elämä on kohtuullisen huoletonta, vaikka kullakin nuorella on omat ongelmansa. Suurin osa ongelmista asuu kotona. Rudyn isä on pahamaineinen öykkäri ja rikollinen, joka ei säästele nyrkkejään ja poikakin saa säännöllisesti osumaa.

Jenny on Johnnyn sisko, jonka on erityisen vaikea tulla toimeen juopottelevan äidin kanssa. Mukautuvaisempi, sisäänpäinkääntyneempi ja temperamentiltaan maltillisempi Johnny yrittää toimia ukkosenjohtimena sisarelleen ja äidilleen, mutta Jenny ei ole maltillinen ja hänen temperamentinsa on räiskyvä ja se räiskyy nimenomaan ulospäin.

Lewis kuvaa koskettavasti ja tarkasti nimenomaan sisarusten välisiä suhteita ja jännitteitä kotona liittyen erityisesti äitiin (muuta aikuista kun ei talossa ole paitsi satunnaisesti joku isää leikkivä mies). Johnny kaipaa harmoniaa ja välttelee konflikteja ja toivoisi Jennyn tekevän samoin, mutta Jenny ei ole samanlainen. Niin aidon tuntuista on sisaruussuhteen kuvaus, että se tuo mieleeni omat sisarukseni ja lapsuuden (vaikka ympäristö ja muutkin asiat ovat erilaisia, tietyt jännitteet ja tunteet ovat tuttuja ja havaitsin kirjaa lukiessani ärsyyntyväni tietyistä piirteistä kun taas toisia ymmärsin paremmin - hyvin mielenkiintoista!).

Kun ystävykset löytävät nuoren naisen ruumiin "salaiselta" uimapaikaltaan, muuttuu heidän elämänsä astetta vaikeammaksi ja kylän tunnelma monta astetta painostavammaksi. Kannattaisi unohtaa koko ruumis ja jatkaa elämää, mutta uteliaisuus saa nuoret tonkimaan tapausta.

Bitter Sun on painostava ja hikinen ja sivu sivulta se luisuu yhä synkemmäksi ja mustemmaksi, vainoharhaisemmaksi. Taustalla paahtaa aurinko, mutta se ei enää valaise. Se sokaisee ja särkee. Tämä on ehkä surullisin ja synkin kirja, jonka olen aikoihin lukenut. Illalla saatuani kirjan luettua ja käydessäni nukkumaan tirahti ihan itku. Jotkut kirjat menevät ihon alle ihan huomaamatta. Bitter Sun on sellainen.

Beth Lewisilta on aiemmin julkaistu kirja, The Wolf Road (suom. Suden tie), jota en ole lukenut. Vaikutuin niin Bitter Sunin tyylistä, että lukenen senkin jossain vaiheessa. Olen ymmärtänyt senkin olevan varsin synkkä, joten tuskin ihan heti sitä luen. Yritän nyt oikeasti hieman säästää itseäni ja lukea kevyempää kirjallisuutta.

Beth Lewisin nettisivut.

maanantai 12. marraskuuta 2018

Minimiete: Viisikko vanhempina

Kun haluaa kevyttä ja helppoa, niin Viisikot aikuisille on oiva valinta. Ikääntynyt viisikko asuu kimppakämpässä Lontoossa ja ikääntyminen tuntuu olevan lähinnä fyysistä, ei niinkään henkistä sorttia.


Nyt ystävykset päätyvät yllättäen ja vastentahtoisesti Rupert-serkkunsa vauvan huoltajiksi. Luonnollisesti kukaan heistä ei tajua noin mistään noin mitään ja vauvakirjoista etsitään ohjeita ja vinkkejä. Vauvakin tuppaa olemaan melko itkuista sorttia – jopa siinä määrin, että minulle tuli alakerran koliikkivauva mieleen (ovat muuttaneet pois jo aikoja sitten).


”I don’t see what she’s (the baby) got to moan about,” said Dick.
”Without having any choice, she’s been born into a huge indifferent universe that will slowly crush her spirit, and then she will die,” Said George. ”I’m on her side. Crying’s the least she could do.”


Ihan hauska välipalakirja, vaikka se ei oikeastaan muuta kuin pelleile ja kärjistä. Mutta sehän näiden kirjojen tyyli tietenkin onkin (ja siksi tämän lukuun otinkin – saadakseni rentoa ja helppoa lukemista), vaikka minulle tämä vanhemmuusaihe keskeisenä teemana ei ole sieltä kiinnostavimmasta päästä.


Kirjan tiedot:

Enid Blyton (Bruno Vincent): Five Go Parenting
Quercus 2016
S. 103

Sarjasta aiemmin lukemani kirjat:

Five on Brexit Island
Five Go Gluten Free

Tässä lukematon viisikkokasani. Näitä tulee varmaan luettua tässä synkimmän ajan aikana. Synkällä tarkoitan nyt marraskuuta ja joulukuuta.

torstai 8. marraskuuta 2018

Vastentahtoinen jihadisti

Sitten vaihteeksi iloisempiin aiheisiin eli jihadismiin ja terrori-iskuihin. Tämä on sarkasmia, mutta tietyllä tavalla totta: aiheesta voi nimittäin kirjoittaa humoristisesti(kin), mutta silti vakavalla pohjavireellä. Tässä onnistuu loistavasti Khurrum Rahman tromaanissaan East Of Hounslow.

Joku voi olla sitä mieltä, ettei näin vakavilla asioilla saisi olla viihteellä. Itse mietin, miksi ei saisi. Missä kulkee raja, jota ei edes kirjallisuudessa saisi ylittää.


“Where do suicide bombers go when they die?”
“I don’t know. Where do suicide bombers go when they die?”
“Everywhere!” He started to chuckle. (s. 275)




Javid Qasim on brittiläinen muslimi, jolla on pakistanilaiset vanhemmat. Tai vanhempi: noin kolmekymppinen Javid, joka haluaa tulla kutsutuksi Jayksi, asuu yhä äitinsä kanssa kaksin. Isä on kuollut aikoja sitten. Jay diilaa kamaa ja käy perjantaisin moskeijassa rukoilemassa. Näin yhteys Allahiin ja paikallisiin muslimeihin säilyy kohtuullisen tiiviinä.

Välihuomio: kirjailija itse on pakistanilaistaustainen ja on syntynyt Pakistanissa. Hän muutti Englantiin ollessaan yksivuotias ja varttui läntisessä Lontoossa, jossa Hounslowkin sijaitsee. Voisin siis kuvitella, että hän tietää mistä kirjoittaa. Minusta on myös viehättävää, etteivät “kaikki” vähemmistöistä (tai rikollisuudesta) kertovat kirjat _aina_ sijoitu Itä-Lontooseen.

Minua kiinnostavat elämät ja piirit, jotka ovat hyvin erilaisia kuin omani.

Toinen välihuomio: kyseessä ei ole tirkistelyn- tai kauhistelunhalu (ei tässä ole mitään kauhisteltavaa!) tai muukaan kyttääminen, vaan aito kiinnostus erilaisia (suhteessa itseeni) ihmisiä ja tapoja kohtaan. Tällainen avartaa ja laajentaa näkökulmaa, jos sellaiselle on avoin.

East of Hounslow kuvaa mielestäni hyvin ja hauskalla tavalla (varmaan osuvastikin, joitakin) muslimiyhteisöjä ja sen jäseniä, jotka ovat kaikki yksilöitä eivätkä samasta puusta veistettyjä toistensa klooneja. Kullakin on omanlaisensa persoona ja ajatukset, kuten meillä kaikilla. Tämän pitäisi olla itsestään selvää, mutta joskus tuntuu ettei se kaikille ole: ihmiset niputetaan massaksi jonkin yhden tietyn ominaisuuden perusteella (ja tämä ei koske vain muslimeja) ja yleensä tulos ei ole mairitteleva, vaan ennakkoluuloisen epämiellyttävä mutuhöttö.

Erään epäonnisen selkkauksen myötä Jay joutuu kiipeliin, josta on vaikea luovia ulos. Pelastaakseen nahkansa hän ottaa vastaan ”tarjouksen” toimia MI5:n vakoilijana: työ käsittää lähinnä oman muslimiyhteisön luotaamista ja vakoilua – selvittää onko siellä mahdollisia jihadisteja. Asia on mutkikasta, koska esimerkiksi Jayn ystävä Parvez on samassa yhteisössä. Kirjan eräs keskeinen teema onkin ystävyyssuhteet ja nimenomaan miestenväliset ystävyyssuhteet.


“Do you have an A to Z?”
“Yes, Parvez, I have an A to Z, in fact I have a whole set of encyclopaedias up my arse.”
“Why do you have to be so crass?”
“Well, don’t ask me stupid questions. No, I don’t have an A to Z.” (s. 322)


Kirjan tyyli on nokkela ja hauska, tempoltaan melko nopea mutta silti maltillinen. Mainittakoon, etten ole nopeatempoisten action-kirjojen ystävä (tulee burn out sellaisia lukiessa, heh), mutta tässä se nopeus on toisenlaista: tämä ei nimittäin ole varsinaisesti mikään action-kirja.

Ehkä osasyy on ”kielen nopeus”: kirjan kieli on todella juoksevaa ja ahmittavaa. Ja ennen kaikkea kaiken hauskuuden keskellä myös syvempää kuin pelkkää pintaliitoa eli ei tämä mikään pellekirja ole. Lisäksi tässä avataan jonkin verran Islamiin liittyviä käsitteitä/tulkintoja, joista monilla saattaa olla ristiriitaista tietoa.

Olen vaikuttunut ja ihastunut, aivan mahtava kirja, jonka todellakin toivoisin suomennettavan (realisti minussa sanoo, että tuskin suomennetaan – optimisti minussa elelee toivossa).


“Can you not swear around me? I’ve just done Wudu. Now I’m going to have to do it again.”
“Sorry.”
“My ears are not a toilet.”
“Sorry,” I said, laughing, which in turn made him smile. (s. 128)


Britaalisuusmittari: 1/3 Kirjassa on muutama väkivaltainen kohtaus, mutta niitä ei kuvailla yksityiskohtaisesti eikä niihin jäädä kylpemään.


Kirjan tiedot:
Khurrum Rahman: East of Hounslow
HQ 2017
S. 350


East of Hounslowille on tulossa jatko-osa, Homegrown Hero, joka julkaistaan tämän kuun lopulla. E of H on kuitenkin ehyt kokonaisuus eli sen voi lukea sellaisenaan ja jättää jatkot lukematta, jos ei nappaakaan. Minä tietenkin aion lukea tuon jatko-osankin.

lauantai 3. marraskuuta 2018

Henki lähtee ja järkikin

Maailmanvalloitus kirjastossa jatkuu. Löytyi oikeasti uusi maa listaan lisättäväksi ja se on Venezuela. Tässä kirjassa minua kiinnosti myös aihe, sillä ketäpä ei kiinnostaisi sairaudet: sekä luulo- että oikeat ja mielenterveys (tai sen menettäminen) kaupan päälle. No, tietenkin riippuu käsittelytavasta, että kiinnostaako.


Alberto Barrera Tyszkan romaanissa The Sickness painiskellaan useammankin sairauden parissa. Kirjan keskiössä on tohtori Miranda, joka joutuu kyseenalaistamaan omat periaatteensa (liittyen erityisesti potilaan kohtaamiseen vakavissa sairaustilanteissa) kun tutkimukset paljastavat hänen isässään kasvavan ja etäispesäkkeitä lähettävän syövän. Parannusta ei ole, deadlinea voi lykätä hoidoin mutta parantaa ei voi.

Samoihin aikoihin tohtoria häiriköi entinen terveeksi julistettu potilas Ernesto Durán, joka on vakuuttunut siitä, että hänellä on jokin sairaus, johon hän on kuolemassa. Työrauhansa turvatakseen Miranda on kieltänyt sihteeriään yhdistämästä luulosairaan Duránin puheluita. Sihteeri kuitenkin kiinnostuu Duránista ja aloittaa puuhastelut Mirandan selän takana.

The Sickness on melko tummasävyinen romaani, joka tuo esille moraalisia kysymyksiä ja pohtii, mikä on oikein, ja onko “oikein” aina sama tilanteesta riippumatta. Tietenkään ei ole tai on riippuen mahdollisista muuttujista. Mutta jos muuttuja on henkilökohtainen, asia mutkistuu. Jos minulta kysytään (ja vaikkei kysyttäisikään), mitään absoluuttista “oikeaa” ei muutenkaan ole.

Kirjaviittauksista pitävälle tämä on herkkupala, sillä niitä on lukuisia. Muutaman kirjan googletin ja mietin, että voisinpa lukea itsekin. Esimerkiksi Christa Wolfin In the Flesh (olen kuullut kirjasta, nimi on tuttu – näin ei ole kaikkien kirjassa mainittujen kirjojen kohdalla) alkoi kiinnostaa. En tosin usko, että aion sitä ihan heti lukea, koska haluan nyt pitää “lomaa” synkistä kirjoista. On tullut luettua aika paljon jollain tapaa melankolisia kirjoja viime aikoina ja haluan vaihteeksi irti siitä tunteesta, jota “saan” tuntea muutenkin ihan riittävästi ilman kirjallisuuden tuomaa lisää.

Pidin kyllä tästä kirjasta, joka on yllättävän vetävä. Periaatteessa The Sickness on nopealukuinen, ellei jää pohtimaan. Minulla lukeminen vei aikansa, koska pysähdyin mietiskelemään ja erästä säiettä makustelen edelleen. Se liittyy oikeastaan siihen, miten ihminen valehtelee itselleen, kunhan vain saa pitää totuutensa. Ja ehkä se onkin totuus – sille, jolle mieli on piirtänyt uudet rajat.


Kirjan tiedot:

Alberto Barrera Tyszka: The Sickness
alkuper. La Enfermedad, 2006
Maclehose Press 2010
S. 151
Espanjasta englannistanut Margaret Jull Costa


Venezuela on nyt siis valloitettu, jee. Pitäisiköhän ihan tehdä lista maanosittain, jotta voisi paremmin seurata valloituksia ja järjestelmällisemmin etsiä kirjallisuutta “tuntemattomista” maista. Sille voisi tehdä oman sivun, kun se kerran on Bloggerissa mahdollista. Taidanpa ottaa projektiksi.

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Haukan legenda

Miksi otin lukuuni tällaisen minulle ennestään täysin tuntemattoman kirjailijan teoksen, jonka takateksti (tai siis sivulieve) ei oikeastaan ihan kauheasti edes kiinnostanut? Entä miksi aion vastata listalla, vaikka en ole listojen ystävä (elleivät ole kirjalistoja)? Koska voin.

1. Kirjailija on argentiinalainen ja luulin saavani valloitettua uuden maan (mutta kirjan lukemisen aloitettuani tajusin, että Argentiina onkin jo maailmanvalloituslistallani).
2. Kirjan keskushenkilö on ruotsalainen (kirjailija on asunut Ruotissa).
3. Sivuliepeessä sanotaan, että kirja kertoo muukalaisuudesta ja valtavasta yksinäisyydestä vieraalla maaperällä.

Ehdottomasti tärkein näistä oli ykköskohta, joka osoittautuikin sitten “virheelliseksi”. Mutta oikeastaan oli ihan hyvä juttu, että tajusin asian vasta myöhemmin, koska muuten tuskin olisin tätä kirjaa kirjastosta lainannut saati lukenut.

Minulla on toisinaan mitä erilaisempia “syitä” tai “motiiveja” ottaa jokin kirja lukuun. Nämä “motiivit/syyt” vaihtelevat suuresti riippuen biorytmeistäni, mielialoistani, auringon asennosta, Merkuriuksen sijainnista Pluton kylpyhuoneessa jne.

Jotkin kirjat otan tietenkin lukuun ihan vain koska kyseessä on tietty kirjailija tai olen lukenut/kuullut kirjasta ja siksi siitä kiinnostunut.




Hernan Diaz: In The Distance
Daunt Books 2018
S. 336

Ruotsi joskus 1850-luvulla. Isä lähettää poikansa Håkanin ja Linusin Amerikkaan paremman elämän – ja elintason - toivossa. Pojat kuitenkin eksyvät toisistaan jo laivasatamassa ja Håkan päätyy väärään paattiin. New Yorkin sijasta Håkan rantautuu San Franciscoon – aivan toiselle puolelle mannerta kuin alun perin piti.

Selivytyminen yksin ja kielitaidottomana suuressa maailmassa on melkoinen karaisija ja pakottaa Håkanin vaihtamaan lapsenkenkänsä aikuisen saappaisiin. Pakkomielteinen vimma ajaa Håkania itään, sillä hän on varma että löytäisi isoveljensä sieltä. Mutta Itä tuntuu olevan saavuttamattomissa eikä aika kultaa vaan kulahduttaa; aika laimentaa vimman ja alistaa.

Eikä tietenkään vain aika, vaan ajassa tapahtuvat asiat. Håkanin maine kasvaa miestä suuremmaksi, vaikka suureksi on Håkankin kasvanut. Huhut, juorut, liioittelut ja suoranaiset valheet: niistä on legenda tehty. Niistä on Hawk can tehty! Haukka! Mitä Haukka osaa?

Kirjan alku on vahva koukku, sillä se (kirja) alkaa paljon alkua myöhemmin (tässä ei sinänsä ole mitään uutta), vaikka oikeastaan alkuja voi olla monia – kun jokin päättyy, jokin muu alkaa ja jos ei ala omalla kohdalla niin ehkä jonkun toisen. Se (alku) on kenties parempaa kuin että jokin vain jatkuisi ja jatkuisi jatkuisi ja jatkuisi samanlaisena ja ennallaan.

Kirjan alussa jo ikääntynyt Håkan legendaarisen maineensa kanssa on laivassa, joka on hyisellä merellä matkalla Alaskaan. Miten tähän on tultu ja miten siitä eteenpäin? Mitä tapahtui ihmiselle ja hänen unelmilleen (tai pakkomielteelleen) siinä välissä?

In The Distance todellakin on kertomus ulkopuolisuudesta, jossa lukija jää ajoittain yhtä ulkopuoliseksi kuin Håkan, sillä koska Håkan ei ymmärrä, mitä ihmiset puhuvat keskenään, ei sitä lukijallekaan aina kerrota. Riittävästi voi kuitenkin päätellä ja suurimmaksi osaksi kirja on hyvin hiljainen. Hiljainen ja tyhjä kuin yksitoikkoinen maisema tai loputon tie. Hiljainen ja tyhjä kuin mieli, joka alkaa vaivihkaa valmistautua luopumaan. Hiljaa antaa vimman kadota itsestään.

Huomio: kirja ei ole tylsä, se on ihmeellisen koukuttava – omalla hiljaisella tavallaan. Vaikuttava elämys, jonka tunnelma jää kieppumaan ilmaan, kun sulkee kirjan kannet. Voin nähdä Håkanin valkoiseen loittonevan selän sulkiessani silmäni. En tiedä hymyilisinkö vai antaisinko itselleni luvan itkeä. Ja jos annan luvan kyynelilleni, ovatko ne helpotuksen ja onnen kyyneliä vaiko surun mustia helmiä?

maanantai 29. lokakuuta 2018

Tsunamin runtelemat

Intian valtameressä 26.12. 2004 tapahtunut (merenalainen) maanjäristys on vahvin mitattu maanjäristys sitten vuoden 1964. Järistyksen seurauksena syntyi hyökyaaltoja, tsunameja. Moni ehkä muistaakin tämän laajalla alueella tuhoja ja kuolemaa aiheuttaneen luonnonkatastrofin, jossa menehtyi muun muassa Aki Sirkesalo perheineen.

Edith Fassnidge kuvaa katastrofia ja sen vaikutuksia omaan elämäänsä graafisessa novellissaan Rinse, Spin, Repeat (Unbound 2016, S.240).


Brittiläiset Edith ja Matt (silloinen poikaystävä, nykyään aviomies) ovat kierrelleet kuukausia Aasiassa. Ennen joulua he asettuvat Bangkokiin tavatakseen siellä Edithin äidin ja siskon, jotka ovat tulossa viettämään joulua ja hieman lomaa heidän kanssaan. Bangkokissa hengaillaan porukalla muutama päivä ja sitten lennetään Krabiin viettämään joulua.

Tuona kohtalokkaana tapaninpäivänä vuonna 2004 nelikko on melomassa kajakeilla. Kaukana horisontissa siintää aalto, jota ei heti aalloksi erota. Ennen kuin se lähenee ja lähenee. Mihin mennä, kun ei ole mitään mihin mennä. Ja sitten aalto ajaakin ylitse ja erottaa nelikon toisistaan.

Edtih pelastuu kuin ihmeen kaupalla, sillä aaltojen pyörityksessä hänellä on täytynyt olla hitunen onnea matkassa selvitäkseen. Hänen äitinsä ja sisarensa eivät ole yhtä onnekkaita.

Kirjassa Edith käy kronologisesti läpi katastrofin ja sen jälkimainingit. Edith on shokissa, mikä suojelee häntä todellisuudelta: siltä, että hän on juuri menettänyt äitinsä ja sisarensa. Sisaren ruumista ei koskaan löydetä.


Kirjan piirrostyyli on hyvin pelkistetty, jopa lapsellisen tikku-ukkomainen. Kuvitus on mustavalkoinen, ainoastaan keskeiset henkilöt (Edith, Matt, äiti ja sisar) on väritetty. Aluksi niukka yksinkertaisuus hieman arvelutti minua, mutta ehkä tämän kirjan ei ole tarkoitus olla niinkään “taideteos” kuin kuvaus tragediasta. Kun kuvitukseen tottuu, siitä alkaa jopa pitää.

Koskettava teos, sanoisin.

lauantai 27. lokakuuta 2018

Sodan runtelema mieli

Olen viime aikoina innostunut lukemaan sarjakuvia. Tutkailen kirjaston sarjakuvahyllyä ja lainailen sieltä randomisti sitä, mikä kulloinkin sattuu kiinnostamaan. Hyviä osumia on tullut, tässä eräs sellainen.



Benjamin Dickson: A New Jerusalem
New Internationalist 2018
S.154

Tällä sarjakuvalla ei periaatteessa ole mitään tekemistä Jerusalemin kanssa paitsi symbolisella (jälleenrakennus)tasolla. Kirja sijoittuu maailmansotien jälkeiseen Brittilään, tarkemmin vuoteen 1945.

11-vuotias Ralph asuu äitinsä kanssa pommituksissa osin tuhoutuneessa kaupungissa. Kaupungin esikuva on Bristol. Dickson sekoittaa kaupunkiin fiktiivisiä paikkoja ja painottaa, että kirja voisi kertoa mistä tahansa brittiläisestä kaupungista – ja sen ihmisistä - kys. aikana.

Ralphin isä palaa kotiin rintamalta kuuden vuoden poissaolon jälkeen muuttuneena miehenä. Totuttelu perhe-elämään on vaikeaa ja sodan kaameus on jäänyt mieleen asumaan. Myös kotimaassa ja -kulmilla ovat asiat muuttuneet.

Ralphin isä on ennen kotiinpaluuta viettänyt pitkän ajan sairaalassa. Päättelen, että hän on ollut ns. Shell shock -potilas (edellä oleva linkki vie lyhyeen Youtube-videoon: se voi jonkun mielestä olla ahdistava, joten katsominen omalla vastuulla). Kotiinpaluulla onkin lopulta kohtalokkaita seurauksia.

Kirjan kuvitus on mustavalkoinen ja selkeä. Pidin tyylistä kovasti: miljöö on tunnelmallinen ja aito, ja henkilöt erottuvat selkeästi toisistaan (minulla on hahmotusongelmia, joten tämä on tärkeä seikka). Kirja on myös uskomattoman koukuttava, mitä en olisi lainkaan osannut odottaa tällaiselta kirjalta – varsinkaan sarjakuvalta.



Sijoitan A New Jerusalemin Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 21. Kirja ei ole mukavuusalueellasi.

keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Aamut ovat kärsimistä varten

On asioita, jotka eivät ole kirjan kannalta oleellisia (esim. French Exitin Malcolmin oletettu diagnoosi) ja siitä tuli mieleeni, että on myös asioita jotka eivät ole tämän kirjamietteen kannalta oleellisia. Ne olenkin kirjoittanut sinisellä fontilla, eli voit huoletta skipata ne etkä missaa mitään. Spoilereita ei ole, joten kaiken voi kyllä halutessaan lukea.



Patrick deWitt: French Exit
Bloomsbury 2018
S. 244

Frances Price (65) on yläluokkainen leski, joka asuu poikansa Malcolmin kanssa New Yorkissa. Frances on omistushaluinen äiti 32-vuotiaalle pojalleen, joka on sosiaalisesti kömpelö.

Kömpelyyden taustalla on ilmeisesti jokin psyykkinen häiriö, jota ei kirjassa sen kummemmin avata (toki lukija voi vedellä omia johtopäätöksiä, mutta asiaa ei selitellä). Sitä ei muistaakseni edes mainita kirjassa: ainoastaan sivuliepeessä mainitaan, että Malcolm on ajautunut ”a permanent state of arrested development”. Toisaalta käsitteen avaamiseen ei ole tarvetta, sillä ihminen ei ole yhtä kuin diagnoosinsa eikä toisaalta mahdollisen diagnoosin mainitseminen toisi kirjaan mitään lisäarvoa. On myös mahdollista, ettei mitään varsinaista diagnoosia ole ollut.

Francesin ja Malcolmin pienperheeseen kuuluu lisäksi lemmikkikissa Small Frank. Small Frank ei ole mikä tahansa kissa, vaan se on päätynyt Francesin hoivaan omituisella tavalla, ja Frances uskookin kissassa asuvan edesmenneen miehensä hengen. Se voisi tietenkin olla iloinen asia, jos liitto olisi ollut iloinen.


”A séance is the summoning of the deceased,” she rplied. ”I don’t know if we can say that the man we’re to contact is dead.”
”Of course he’s not dead,” said Mme Reynard reassuringly.
Madeline asked Frances, ”What do you think?”
”To be honest I wish he were more dead, but I don’t know if that speaks to his aliveness so much as my dislike of the man.” (s. 148)


Joka tapauksessa, mies on kuollut ja Frances elellyt miehensä rahoilla yltäkylläisesti. On siis aivan normaalia, että rahat joskus loppuvat. Francesin laskelmat menevät siinä mielessä pieleen, että hän on olettanut kuolevansa itse ennen rahojen loppumista. On päästävä pois New Yorkista ja niin Frances (omaisuuden realisoituaan) ja talutusnuorassa kulkeva Malcolm lähtevät Pariisiin.

French Exit on ehdottomasti henkilökirja: henkilöt ja heidän väliset suhteet ovat oleellisempia kuin mitkään tapahtumat. Mikään juonivauhtihirmu tämä kirja ei muutenkaan ole, mikä on ansiokasta sillä se antaa tilaa nimenomaan kirjan henkilöhahmoille. Henkilöitä on juuri sopiva määrä ja kaikki ovat omalla tyylillään ”sekaisin” tai vinoutuneita, mutta kumma kyllä silti moniulotteisia ja fiktiivisesti uskottavia, aitoja – todella taitavasti rakennettuja!

Ujo yksityisetsivä, Julius, nostatti minussa jo kauan hautautuneita tunteita pinnalle.


Julius stood to address the group. He said, ”I’ve been sitting here wondering what I can share with you, but I can’t think of a single thing. This is embarrassing for me, as you can imagine, but I want you to know how much I’ve been enjoying myself here. Thank you for allowing me to sit in your company. I hope that I may continue to do so. That’s all.” (s. 198)


Minusta tuli ujo teini-iässä. Siihen oli useita syitä, mutta eräs niistä oli puhevikani, josta minua (muun lisäksi) kiusattiin koulussa. Yläkoulun loppupuolella minulla ei juuri ollut kavereita omassa koulussani, vaan eristäydyin siellä. Kavereita oli toisen lähiön koulussa, jossa koin jotenkin kuuluvani joukkoon. Osan ajasta hengailin vanhempien tyyppien seurassa bestikseni kanssa. Valitettavasti vain en ollut heidän keskuudessa kovin suosittu, vaikka ihailin heitä.

Yllä oleva Julius tuo mieleeni minut: olisin ollut ihan tyytyväinen porukassa vain hiljaa ollen ja kuunnellen. Mutta sitä pidettiin tietenkin friikkinä ja erityisesti pojat olivat aggressiivisia minua kohtaan ja jättivät joskus ulkopuolellekin. Ystäväni x ja x voivat tulla, Ele ei. Nöyryytys ja häpeä. Kirjan Julius siis osui minussa johonkin uinuvaan hermoon. Nykyäänhän vastaavassa tilanteessa haistattaisin peet ja poistuisin ylpeästi pää pystyssä paikailta. French exit? Haha. Kerron tämän siksi, koska haluan jotenkin painottaa, miten vahvasti tämän kirjan koin eikä kyseessä ole vain tämä kohta(us).

French Exit on mahtavan humoristinen ja lämmin, sarkastinen ja lempeä, ironen ja nokkela. Se on kokonaisuus, joka piti suorastaan ahmia, vaikka samaan aikaan teki mieli hidastella ja makustella jokaista sanaa ja dialogia. Ihan kaikkea. Ja muuten, kannattaa makustellakin, koska kirjailija ei selitä. Patrick deWitt petaa sängyn mutta lukijan tehtäväksi jää katsoa, millainen patja, millaiset lakanat, millainen tyyny, millainen pussilakana, onko tyynylina eri setistä, onko aluslakana muuten uusi vai jo vuosien saatossa virttynyt…

Kirjan ajankuvaus tuntuu vanhahtavalta (ei mainita tietokoneita eikä kännyköitä) puhelinkopissa käytettävine puhelinkortteineen ja lankapuhelimineen. Muutenkin kirja tuntuu ”vanhalta” (hyvässä mielessä), mutta ilmeisesti se sijoittuu kuitenkin 2000-luvulle, koska Ranskassa on käytössä eurot. Kirjan tunnelmaan ja muuhun kuvaukseen sopisi mielestäni frangit paremmin.

Kirjassa juodaan ja tupakoidaan, mutta yläluokkaiset ystävämme eivät eivät örvellä kuten katujen miehet, vaan jonkinlaista tasoa pidetään ylhäällä pikkurillin kera.


--- ”Would you really drink both gallons in a night?”
”Yeah, yes, I surely would.”
”Wouldn’t you feel awful in the morning?”
”That’s what mornings are for, ma’am.” (s. 7)


French Exit menee heittäen suosikkeihini. Ihan harmittaa, että se pitää palauttaa kirjastoon. Luulenkin, että ostan kirjan omakseni koska se kestää useita lukukertoja. Voisin lukea sen vaikka heti uudelleen. French Exitiä ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu.

perjantai 19. lokakuuta 2018

Idiootit parturissa

Parturi on Roman Schatzin ensimmäinen täysin suomeksi kirjoittama fiktiivinen romaani. Kirjan mainitaan olevan tyyltään satiiri ja sellaisena se tietenkin pitää lukea. Kaikki henkilöhahmot ovat tavalla tai toisella idiootteja, ja irvimiskohteet niitä samoja, jotka ovat olleet ja ovat edelleen pinnalla. Siinä mielessä kirja on yhä ajankohtainen.




Elina odotti, että joku liikkuvan osaston kollega nostaisi eristysnauhaa häntä varten, mutta kaikki paikalla olevat miespoliisit olivat käyneet pakollisella tasa-arvokurssilla eivätkä halunneet tehdä mitään, minkä Elina olisi voinut tulkita sukupuoliseksi ahdisteluksi. --

Elina Havumäki on panttivankitilanteiden purkamiseen hiljattain koulutettu neuvottelija.


Entiset linnakundit Jone ja Pete ovat aikeissa kääntää Helsingin keskustassa sijaitsevan jalokiviliikkeen. Ryöstö ei suju niin kuin on tarkoitus ja toverukset pakenevat viereiseen parturiin ottaen siellä olevat asiakkaat panttivangiksi. Alun paniikin jälkeen ryöstäjien ja panttivankien välille syntyy omituinen suhde: panttivangit nimittäin yrittävät auttaa ryöstäjiä seliytymään tilanteesta.

En tiedä yritetäänkö kirjassa imitoida Tukholma-syndroomaa, mutta sillä ei ole oikeastaan merkitystä. Ryöstäjäkaappaajaat ovat niin idiootteja, että alun järkytyksen jälkeen tulee tunne, että kaapatut ovat suunnilleen samalla viivalla kaappaajiensa kanssa.

Ei sillä, että kaapatutkaan olisivat mitenkään erityisen älykkäitä, mutta jos nyt tästä joukosta pitää älyä etsiä, niin eiköhän se sieltä suunnalta löydy. Kenties itse parturi on älykkäin ja sekin lähinnä siksi, ettei hän kirjassa puhu juuri mitään, koska on parturin työssään oppinut, että on parempi olla hiljaa tai ei ainakaan eri mieltä asiakkaiden kanssa.

Tämä kirja on hyvin suomalainen sekä miljööltään, irvimiskohteiltaan ja kielenkäytöltään. Kirjassa käsitellään (tai sivutaan muutamin virkkein) muun muassa ilmastonmuutosta, (yli)itsenäisiä suomalaisia naisia, toimittajien ammattietiikkaa, poliisin toimintaa jne.

“Jos ihminen on jossain hyvä niin sopeutumisessa. Antakaa jääkarhujen hukkua, kyllä ne lajina säilyvät jossain Tokion ja New Yorkin eläintarhoissa. Ja suomalaiset vain tykkäävät, kun on lämmintä. Kohta voidaan viedä untuvatakit UFFille ja ruveta kasvattamaan viiniä.”

Hmm, mitenköhän viiniä kasvatetaan.

Harnillista on, että kaikki kirjan henkilöhahmot ovat niin yksiulotteisia, lähinnä siis stereotyyppisiä parin piirteen hahmoja. Mutta ehkä tässä eivät nämä henkilöt olekaan oleellisia, vaan asiat joista pauhataan. Tosin nekin jäävät pintaraapaisuiksi. Toisaalta kaikesta huolimatta kirjan perustunnelma on suvaitseva ja jopa lämminhenkinen.

On vaikea kirjoittaa hyvää kirjaa idiooteista, mutta se on kyllä mahdollista. Luin nimittäin vastikään kirjan (postaus tulossa), jossa kaikki henkilöhahmot olivat jollain lailla omituisia ja myös hieman idiootteja, mutta he olivat persoonallisia ja moniulotteisia idiootteja. Pahoittelen idiootti-sanan käyttöä, mutta en nyt keksi parempaa. Humoristisella/koomisella tavalla idiootteja. Vaikkapa niin kuin Shao Bin.


Kirjan tiedot:

Roman Schatz: Parturi
Arktinen banaani 2010
S. 156

keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Selviytyjät

En ollut vielä syntynyt, kun Uruguayn ilmavoimien lentokone, Fairchild F-227, syöksyi Andien vuoristoon. Turmassa sai surmansa yhteensä kaksitoista sen matkustajaa ja miehistön jäsentä. Myöhemmin henkilöitä menehtyi vielä lisää: osa koneen putoamisessa saamiinsa vammoihin, osa lumivyöryssä. Turmakoneessa olevasta neljästäkymmenestäviidestä henkilöstä eloon jäi lopulta kuusitoista.




Piers Paul Read: Alive – The Story of the Andes Survivors
Secker & Warburg 1974
S. 308
Kirja on suomennettu nimellä Elossa (Gummerus 1974)


PVM: 13.10. 1972
Konetyyppi: Fairchild F-227
Mistä: Montevide, Uruguay
Minne: Santiago, Chile
Miehistö: 5
Matkustajat: 40


Kone rämähti reilun kolmen ja puolen kilometrin korkeuteen keskelle Andeja ja keskeisin syy onnettomuuteen oli pilotin virhearvio sijainnista. Pilotti oli ollut vain minuutin ennen kohtalokasta onnettomuutta yhteydessä lennonjohtoon.

Virheellisten sijaintitietojen ja monien muiden tekijöiden summana (kaikki selviää kirjan lukemalla, en mene yksityiskohtiin – kannattaa lukea kirja) koneen hylkyä ei löydetty etsinnöistä huolimatta. Eloonjääneet olivat saarroksissa vuorilla 72 päivää ennen kuin vihdoin tulivat pelastetuksi.

Lokakuu on aikaista kevättä eteläisellä pallonpuoliskolla. Kuluva talvi oli ollut poikkeuksellisen luminen Andeilla ja lunta piisasi edelleen siinä määrin, että liikkuminen vuoristossa oli hankalaa. Niinpä onnettomuudessa selviytyneillä ei ollut juuri muuta mahdollisuutta kuin parhaansa mukaan tehdä koneenhylky asumiskelpoiseksi.

Yli kolmen kilometrin korkeudessa on varmasti ollut melkoisen kylmä ja ihan kylmäsi itseänikin kirjaa lukiessa. Olisin halunnut tietää tarkempia astelukuja, mutta niitä ei mainittu. Mutta kylmää oli eivätkä matkustajat luonnollisesti olleet pukeutuneet saati varautuneet lumi- ja pakkasolosuhteisiin.

Kylmyyden lisäksi huolta aiheuttivat mahdolliset lumivyöryt ja tietenkin ruuanpuute. Koneesta löytyneet syötävät säännösteltiin tarkasti, ja päiväannokset olivat säällittävän pienia ja niukkaravinteisia. Vuorilta oli turha mitään syötävää yrittää löytää, koska ei sellaisessa korkeudessa mikään kasva eikä elä.

On mielestäni aika luonnollista, että esille tulee ajatus turmassa kuolleiden syömisestä. Lisäongelman tosin muodosti se, että matkustajat olivat toistensa tuttuja ja osa sukulaisia keskenään. Lienee selvää, että kannibalismi itsessään herätti etovia tuntemuksia (osa aluksi kieltäytyikin syömästä ihmislihaa), mutta sen lisäksi vielä mahdollisten “eväiden” tuttuus häiritsi. Mutta eipä tuollaisessa tilanteessa juuri vaihtoehtoja ole paitsi kuolla pois.

Pohdin itsekin paljon ihmislihan syömistä. En osaa nähdä sitä mitenkään kovin kauhistuttavana asiana, koska syötäväksi päätyvät ihmisethän olivat jo kuolleet. On tietenkin brutaalia tuosta noin vain leikata ihmisestä paloja ja pistellä raakana poskeen, mutta kun ei muuta vaihtoehtoa ei ole, niin mitäs sitten. Ei ihminen enää kuoltuaan kärsi.

En tällaisessa tilanteessa oikeastaan edes näe, miten ihmislihan syöminen eroaa eläinlihan syömisestä: Jos voi syödä eläintä, miksei periaatteessa ihmistäkin*. Ja juu, olen itse kasvissyöjä ja on jännä leikitellä ajatuksella, että ehkä ihmislihan syöminen olisi jopa eettisempää kuin eläimen (edellyttäen, että ihminen on esim. tehnyt testamentin jossa tarjoaa itsensä ateriaksi kuoltuaan – en tietenkään kannata ihmisen tappamista/murhaamista lihan tähden enkä tosin eläintenkään).

Tämä kirja on erityisen mielenkiintoinen, jos kiinnostaa ihmisten käyttäytyminen ja ryhmädynamiikka tällaisissa ääritilanteissa ja -olosuhteissa. Minua tällaiset asiat kiinnostavat, vaikka tietenkin täytyy muistaa että kirjan kirjoittaja ei ollut itse onnettomuudessa mukana, vaan on täysin ulkopuolinen britti (matkustajat taas lähes poikkeuksetta uruguaylaisia nuoria miehiä). Silti jännitteet ja henkilökemiat selviytyjien kesken tuntuvat uskottavilta ja ovat kiinnostavia.

Koneenhylky löydetään vasta kun kaksi matkustajaa (Parrado ja Canessa) löytävät pitkän vaelluksensa päätteeksi asutusta ja saavat apua. Jos retkue ei olisi lähtenyt raskaalle patikalleen, ei heitä välttämättä olisi löydetty vielä pitkiin aikoihin ja kenties liian myöhään silloinkin.

Kaiken kaikkiaan hyvin koukuttava ja mielenkiintoinen kirja, jonka pohjalta on (yllätys yllätys) tehty myös muun muassa elokuva. Sitä en ole nähnyt, mutta taidanpa joskus katsoa, jos tulee mahdollisuus.

Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 33. selviytymistarina.


*Pakollinen huomio:

Haluan painottaa, etten halveksi ihmisiä, jotka syövät lihaa, vaikka en itse syökään. En oleta, että ihmisten pitää olla ja ajatella kuin minä (en ole ihan niin suppea sentään!). Olemme erilaisia ja pälä pälä. Lisäksi ainakin toistaiseksi (eläimen) lihan syöminen on normi ja normaalia ja ymmärrän ja hyväksyn sen (esim. mieheni syö lihaa eikä se ole minulle ongelma). Se ei silti estä minua mielikutusleikkimästä erilaisilla ajatuksilla ja skenaarioilla. Voihan olla, että tulevaisuudessa moni asia on toisin ja lihan syömistä pidetään joskus sadan vuoden kuluttua so last season -meininkinä, kun tarjolla on “keinolihaa”.

torstai 11. lokakuuta 2018

Shit is real

Kävin jokunen päivä sitten kirjastossa ja tavoistani poiketen lainasin useamman kirjan kuin yleensä. Siis peräti neljä, huh huh. Ennestään minulla oli lainassa kolme kirjaa. Tämä on minulle paljon kotioloissa. Jännä huomata, miten eri tavalla ihminen toimii kotinurkissa ollessaan ja sitten reissussa. Suomessahan lainasin yhdellä käynnillä kirjaston suunnilleen tyhjäksi, jos saan hieman liioitella.

Esittelen nyt kaksi juuri lukemaani lainakirjaa.


Saksalaisen Aisha Franzin sarjakuvaromaani Shit is Real keikisteli sarjishyllyssä näyttävästi esille aseteltuna, joten sen nimi osui silmääni ja heti tietenkin kiinnostuin. Poikaystävä on dumpannut Selman melko röyhkeästi ja siitä alkaa Selman syöksykierre masennukseen, yksinäisyyteen ja kenties jopa jonkin asteiseen hulluuteen.

Sarjakuvassa todellisuus ja fantasia menevät iloisesti (tai no, ei niin iloisesti) sekaisin ja pakko tunnustaa, etten ihan aina osannut erottaa, mitkä tapahtumat ovat todellisia ja mitkä kuviteltuja ja missä kohdin kyseessä on todellisuus, mutta vain hieman vääristyneesti kuvattuna/koettuna. Se ei oikeastaan haittaa, koska tarinasta saa silti selkoa. Lopussa pilkistelee valoakin, eli ei tämä ihan toivoton tarina ole.


Piirrosjälki on selkeää ja ja sivut ilmavia. Erittäin lukija- ja katselijaystävällinen siis. Dialogeja ja teksiä kirjassa on melko vähän eli tarina nojaa vahvasti kuvitukseen. Kuvitus on mustavalkoinen ja se toimii mainiosti: en edes kaipaisi värejä tähän tarinaan, vaikka yleisesti ottaen preferoin värillisiä sarjakuvaromaaneja (silloin harvoin kun niitä tulee luettua).

Kirjan tiedot:

Aisha Franz: Shit is Real
Drawn & Quarterly 2018
Saksasta englannistanut Nicholas Houde
S. 287


Kirjan sijoitan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 12. sarjakuvaromaani.



Khaled Hosseini: Sea Prayer
Bloomsbury 2018
Kuvitus Dan Williams
S. (ei ole merkitty kirjaan enkä jaksanut laskea, mutta about 50)
Kirja on suomennettu nimellä Meren rukous


Tämän kirjan isnpiraationa toimi Alan Kurdin tarina ja kirja on omistettu kaikille mereen hukkuneille pakolaisille.

En aio kirjan tarinasta kertoa mitään, koska siinä ei ole oikeastaan mitään uutta. Sen sijaan kirjan niukkasanaisuus kehystettynä kauniilla kuvituksella toimii ja luo koskettavan kokonaisuuden. Komea ja taiteellinen muistokirjoitus menehtyneille.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa.



Olen aiemmin lukenut Hosseinilta Leijapojan ja Tuhat loistavaa aurinkoa.

torstai 4. lokakuuta 2018

Leipuri tulee, ruhot uuniin!

Eiköhän ryhdytä leipomaan. Nyt eivät kuitenkaan paistu ihan perinteiset piparkakkuset, vaan paloitellut imisruhot. 



HUOM. lisätty spoilerivaroitus 5.10 klo. 18.38 (Suomen aikaa): Jos et ole lukenut kirjasarjan aiempia kirjoja, mutta olet aikeissa lukea, ei välttämättä kannata jatkaa lukemista tämän pidemmälle.



Arttu Tuominen: Leipuri
Myllylahti 2018
S. 350


Janne Rautakorven lähipiiristä alkaa kuolla ihmisiä. Ensin uuniin päätyy entinen esimies Eero Kataja, mikä järkyttää koko Porin poliisilaitosta. Näyttää siltä, että Leipuri on palannut vuosien hiljaiselon jälkeen.

Eläkkeelle jäänyt Janne Rautakorpi kutsutaan avustamaan poliisia Katajan murhatutkimuksessa. On luultavaa, ettei murha jää viimeiseksi eikä se jääkään. Ei kulu kauan kun seuraava ruumis paistuu uunissa Leipurille ominaisella lorulla allekirjoitettuna.

Kirjasarjan edellinen romaani, Silmitön, jätti jälkeensä uhkaavan tunnelman, joka koski erityisesti konstaapeli Liisa Sarasojaa. Nyt tuo uhka muuttuu todelliseksi. Se repii Sarasojaa, jonka menneisyyden tahra on nostettu lööppeihin.

Kuka on Leipuri? Sitä ei lukija vielä tiedä, mutta kirjan enteilevä nimi lunastaa lupauksensa ja Leipurin muotokuva alkaa hahmottua. Ohessa sukelletaan Janne Rautakorven menneisyyteen – ja sortumispisteessä olevaan muistilabyrinttiin.

Leipuri on Arttu Tuomisen ns. muistilabyrintti-kirjasarjan neljäs ja viimeinen kirja. Aiemmissa kirjoissa (lista kirjoituksen lopussa) on viitattu Leipuriin, mutta se on aina jäänyt taustalle. Se lienee tarkoituksellista, sillä tämä kirjanelikko tuntuu kokonaisuudessaan huolella suunnitellulta – se on palapeli, joka on nyt vihdoin valmis. Tai muistilabyrintti, joka romahti.

Leipurin rakenne on mielenkiintoinen ja vahvasti koukuttava. Jotakin uhkaavaa häälyy taustalla koko ajan, jotakin joka sai ainakin minut peräti vainoharhaiseksi ja epäilemään yhtä sun toista kirjan henkilöä ties mistä, ja samaan aikaan koin valtavaa epäuskoisuutta. Eihän tämä voi näin mennä... Eikä se ehkä mennytkään. Tai sitten meni.

Aivan mahtava päätöskirja tälle sarjalle. Olisin kyllä mielelläni lukenut näiden taiten rakennettujen henkilöhahmojen tutkimuksia jatkossakin, mutta kaikelle on aikansa ja on hienoa, että jotkut osaavat lopettaa ajoissa. Kaiken ei kuuluu kestää ikuisesti. Olen ymmärtänyt, että Tuominen kirjoittaa edelleen, joten mielenkiinnolla odotan hänen tulevia tuotoksiaan!

Brutaalisuusmittari: 2/3 – verta lentää ja osia irtoaa eli ajoittain melko brutaali meininki. Ei siis verta ja suolenpätkiä vieroksuville eikä niille, jotka eivät kestä lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa edes ajatustasolla.

Loppuun vielä eräs havainto. Mietin viitsinkö sitä edes mainita, mutta mainitsen nyt, koska tämä ilmiö kiinnostaa minua. Kirjan mieshenkilöistä Tuominen käyttää lähes poikkeuksesta sukunimeä, kun taas naishenkilöiden kohdalla etunimeä. Dialogien kohdalla asian voisi jotenkin ymmärtää, mutta itse kerronnassa se särähtää silmään.

Tässä kaikki sarjan kirjat – kannattaa lukea järjestyksessä!

1. Muistilabyrintti
2. Murtumispiste
3. Silmitön
4. Leipuri (päätösosa)


Kirjasta on blogannut muun muassa Annika ja Mikko.

~~~

Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa. Tulkitsen nyt hieman laveasti tätä kohtaa. Tuomisen kirjassa tärkeässä roolissa on varsinaisesti loru, mutta se saa luvan käydä runosta.

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Katsaus Helmet-lukuhaasteen edistymiseen

Katsastakaamme mitä kuuluu Helmet-lukuhaasteelle (linkissä on myös listaus jo lukemistani kirjoista) tässä vaiheessa vuotta. Olisi kiva, jos saisin koko haasteen luettua, mutta jotkin kohdat tuottavat vielä päänvaivaa. Se tietenkin on haasteen ideakin eli haastaa ja töniä lukemaan sellaisiakin kirjoja, joihin ei kenties muuten tarttuisi. Näin on kohdallani käynytkin.


Olen saanut ujutettua haasteeseen 37 lukemaani kirjaa (olen tänä vuonna tähän mennessä lukenut 55 kirjaa). Lukematta on kolmetoista kohtaa, jotka luettelen alla. Osaan on kirja katsottuna, osaan ei joten vinkkejä voi heitellä.


2. Kotimainen runokirja

Tähän kohtaan ajattelin lukea Anni Korpelan minirunokirjasen, Tähtienväli, johon on koottu hänen runojaan eri teoksista. Kirjalla – ja siten sen runoilla tietenkin - on minulle suuri tunnearvo eli olen lukenut sen aiemminkin joskus aikoja sitten. En kuitenkaan ole koskaan blogannut siitä (kirjan hankin ennen kuin minulla mitään blogia oli), sillä enpä muista lukeneeni kirjaa blogini olemassaolon aikana.


10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja

Haluaako joku blogiystäväni ehdottaa jotain? Pitäisi olla saatavilla enkuksi.

Mieheltäni en viitsi edes kysyä, koska hän ehdottaisi kuitenkin Elizabeth Kostovan Historiantutkijaa, jota suosittelin (itse sitä lukematta) hänelle joskus sata vuotta sitten, koska ajattelin että hän voisi pitää siitä. Mies luki sitä noin sata sivua, jätti kesken ja ilmeisesti traumatisoituikin (koska kirja oli hänen mielestään mm. puuduttavan kuiva).

Historiantutkijasta on tullut kesinäinen inside-vitsimme, joka on kulkenut nämä noin sata vuotta mukanamme. En uskalla tarttua kirjaan, koska se on tässä aikojen saatossa muodostunut minulle painajaiseksi (siitäkin huolimatta, että mieheni ja minun lukumaut ovat tyystin erilaiset eikä mieheni nykyään edes juuri lue romaaneja).


12. Sarjakuvaromaani

En ole vielä valinnut, mutta vaihtoehtoja kyllä on. Saa ehdotella (luonnollisesti pitäisi olla saatavilla enkuksi)!


13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa

Yritin tähän lukea Tove Janssonin kesäkirjaa, mutta kesken jätin. Nyt ei oikein tule mieleeni mitään kirjaa paitsi jo lukemani Dostojevskin Kellariloukko, josta en ole koskaan blogannut ja joka on eräs lempikirjani.


18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä

Aloittelin lukea Luca D’Andrean romaania The Mountain (suom. Rotko), mutta en päässyt alkua pidemmälle. Kuivahdin alun konserttikuvaukseen, joka ei tuntunut loppuvan sitten millään enkä vain jaksanut enää. Pitäisikö antaa kirjalle uusi mahdollisuus? Muita ideoita?


20. Taiteilijaelämäkerta

Omasta hyllystä löytyisi useampikin teos (mm. Ozzy Osbournen I am Ozzy ja Hayden Herreran kirjoittama Frida Kahlon elämäkerta jonka olen lukenut joskus tuhat vuotta sitten) eli kohta ei tuottane vaikeuksia. Ei vain ole ollut lukuvirettä nyt näiden kirjojen suuntaan. Muita kirjoja saa ehdottaa (en yleensä oikein innostu elävistä julkkistaiteilijoista).


21. Kirja ei ole mukavuusalueellasi

Olin lukemassa tähän Ken Mogin Ikigaita, mutta alkoi pää hajoilla ja oli pakko lopettaa kesken. Saatan kyllä yrittää vielä uudelleen.


25. Novellikokoelma

Olisi paljonkin tarjokkaita, mutta kiinnostuksen kanssa on taas vähän ongelmia (eli minulla on edelleen se "novellivamma", mikä harmittaa itseänikin).


33. Selviytymistarina

En ole lukenut misery littiä pitkään aikaan – voisi omasta hyllystä jonkun napata.


35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja

Ei sitten niin mitään hajua, mitä lukisi. Kissani Jugoslavian ajattelin lukea, mutta ei minulla ole kys. kirjaa enkä oikeastaan halua lukea sitä enkuksi, vaikka sen kirjastosta saisi. Ehdotuksia, pliide (pitäisi saada enkuksi, mutta en haluaisi lukea suomesta käännettyä).


44. Kirja liittyy johonkin peliin

Ei hajuakaan, olisko ehdotuksia?


45. Palkittu tietokirja

En ole perehtynyt aiheeseen vielä. Tarjokkaita varmaan on, mutta eri asia sitten ovatko palkittuja.


48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Tätähän ei periaatteessa voi tietää ennen kuin lukee kirjan, jos haluaa lukea haasteeseen ennenlukemattoman kirjan.



perjantai 28. syyskuuta 2018

"Lohtunaisten" ovelle on jonoa

Luin tammikuussa Min Jin Leen historiallisen romaanin Pachinko. Pachinkon keskeinen teema näin lyhyesti summattuna on Japanin perseily Koreassa ja erityisesti siis sen seuraukset korealaisille. Mary Lynn Prachtin romaani White Chrysanthemum käsittelee samaa teemaa, mutta hieman erilaisesta näkökulmasta. Siinä missä Pachinko on sukusaaga, White Chrysanthemumissa keskitytään seuraamaan lähinnä kahden sisaruksen kohtaloa.


Jejun saari (sijaitsee Etelä-Koreasta etelään) 1943. 

Hana on 16-vuotias Haenyeo (naissukeltaja), joka seuraa äitinsä jalanjälkiä ammatinvalinnassa. Nuorempi sisar, Emi, on vasta 9-vuotias, mutta odottaa kiihkeästi saavansa osallistua äitinsä ja sisarensa kanssa sukeltamaan. Kun Hana ja äitinsä ovat sukeltamassa, Emi joutuu odottamaan rannalla.

Eräänä tällaisena päivänä rannalle maleksii japanilainen sotilas. Hana havaitsee sotilaan ja kiirehtii rantaan viedäkseen nuoren sisarensa piiloon. Sisar pelastuu, mutta Hana itse tulee nähdyksi. Sotilas raahaa Hanan mukanaan kohti uutta tulevaisuutta, jota voi painajaiseksikin kutsua. Sotilaan nimi on Morimoto.

Morimoto on syöpä, joka liimautuu Hanaan. Toisinaan syöpä katoaa ja voisi luulla, että se on kadonnut iäksi. Vaan ei, se uusiutuu ja uusiutuu. Aina kun Hana uskaltaa toivoa, että se on taltutettu, se palaa takaisin. Ikään kuin elämä "comfort womanina" (eli käytännössä prostituoituna) ei olisi tarpeeksi vaikeaa ilman Morimoton kaltaista syöpääkin.

Jejuun jää sisartaan kaipaava Emi ja heidän vanhempansa. Elämä ei Jejunkaan saarella ole enää ennallaan, sillä sodan lonkerot yltävät sinnekin. Hanan tarinaa seurataan menneessä, Emin nykyajassa. Takaumien kautta Emin elämänkaari paljastuu lukijalle.

Kerrontaratkaisu on toimiva ja kirjan jännite säilyy loppuun asti. Lukijahan tietenkin miettii, kohtaavatko sisarukset enää koskaan.

White Chrysanthemun on melko raastavaa ja ajoittain jopa brutaalia luettavaa. Niin paljon kuolemaa, kärsimystä ja sortoa. Kirjan loppuun on rakennettu melkoinen draama, joka menee ehkä hieman överiksi, mutta toisaalta kirjallisuudessa kaikki on sallittua ja myös dramatisointi kuuluu asiaan (siitäkin huolimatta, että draamaa ei kirjasta muutenkaan puutu).

Vaikka kirja on fiktiivinen, ovat siinä kuvattavat ilmiöt olleet todellisuutta. Tämä onkin jälleen sellainen kirja, jonka lukemisen ohessa tuli googleteltua kaikenlaista (ihan mahtavaa, kun kirja sysää ottamaan asioista selvää syvemmin! Enkä minä esim. tiennyt ennen kirjan lukemista Haneyeoista). Aihepiiri sinänsä oli ennestään tuttu, koska olin jo Pachinkoa lukiessani tutkinut vastaavia asioita.

Kirjassa vilahtaa myös todellinen henkilö, Jan Ruff O’Herne. O’Herne on kirjoittanut muistelmat ajastaan japanilaisten sotilaiden seksiorjana. Toisen maailmansodan aikaiset vääryydet hiertävät edelleen Etelä-Korean ja Japanin välejä. 


Kirjan tiedot:

Mary Lynn Bracht: White Chrysanthemum
Chatto & Windus 2018
S. 311



Kirjassa on lohikäärme (jumalmerkityksessä), mutta sen osuus on hyvin niukka.  Menen nyt siis sieltä mistä aita on matalin ja lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 29. Kirjassa on lohikäärme.

torstai 27. syyskuuta 2018

Lääkäri muistelee

Tässäpä kirja, jonka voisi jokainen britti lukea. Erityisesti lukemista suosittelen sinne ylemmälle poliittiselle taholle, joka on vastuussa NHS:n toiminnasta ja käytännöistä (kirjan lopussa onkin avoin kirje Jeremy Huntille, joka on “health Secretary”).



Adam Kay: This is Going to Hurt
Picador 2017
S. 268

Olin tietoinen  superpitkistä työvuoroista, mutta silti sairaalloinen työjärjestely ja -ajat (plus säälittävän pieni palkka) tulivat osin yllärinä – en tajunnut, että ovat noin perseestä. Adam Kayn kirja näyttää NHS:ssä jylläävän kaaoksen, joka tuo mieleen vanhan sanonnan TUURILLA NE LAIVATKIN SEILAA.

Rakenteeltaan kirja on päiväkirjamainen ja vanhoista päiväkirjamerkinnöistään Kay onkin sen koonnut. Mainittakoon tässä välissä, että Kay lopetti lääkärinuransa, koska ei kestänyt sitä painetta ja stressiä, jonka työ aiheutti. En ihmettele - lääkäreistä kyllä revitään kaikki irti ja enemmänkin revittäisiin, jos voisi. Vastapainoksi saa menettää suunnilleen kaiken vapaa-aikansa ja ihmissuhteensa siinä ylipitkiä päiviä tehdessään.

Kirja ei silti ole katkera tilitys, vaan ehdottomasti hauska ja informatiivinen, huumori on ajoittain kohtuullisen mustaa, mutta ei koskaan ilkeää. Inhmillistä kyllä. Kay erikoistuu synnytyslääkäriksi, joten kirjassa hengaillaan lähinnä äitiys- ja synnytysosastolla. Hurjan mielenkiintoista eli minä myös opin asioita kirjan siivellä.

Kay välttelee ammattijargonia, mutta ei sitä voi täysin poistaa, koska kyseessä on niin spesifi ala. Kay kuitenkin selittää helppotajuisesti ja tiiviisti, mistä milloinkin on kyse erikoisempaa sanastoa käyttäessään tai toimenpiteitä kuvatessaan. Alaviitteet ovat toisinaan suorastaan hullun hauskoja eli niiden anti ei aina ole pelkästään informatiivista. Kirja ei silti ole mitään pinnallista hassutusta ja hauskuuttamista, vaan taustalla häälyy tummempi, vakava pohjavire.

Todella viihdyttävän sivistävä kirja! Minua aihe tietenkin kiinnostaa siksikin, että käytän NHS:n palveluja eli omakohtaisuus kulttuuriin on olemassa, koska olen osa sitä. Kirjan lisään suosikkeihini.

The Guardianissa on hyvä haastattelu Kaysta, kas tässä suora linkki (Haastattelu on viime vuodelta, kuten kirjakin). Jos aihe vähänkin kiinnostaa, kannattaa lukea. Kayn kirjaa on käännetty useille kielille, mutta ei ainakaan toistaiseksi suomeksi.

perjantai 21. syyskuuta 2018

Kissoilla ei ole tunne-elämää eikä muistia

Intuitio on mielenkiintoinen tunnekokemus/aisti/vaisto tai whatever. Olen melko intuitiivinen ihminen, mikä tarkoittaa sitä että minulle syntyy monista (ei kaikista) asioista ennakkotunne/vaisto. Kirjojen kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että intuitioni esim. vihjailee etukäteen, että kirja X ei ole/on minun juttu. Kuuntelen intuitiotani, mutta en ole sen orja.

Intuitioni tosin on usein oikeassa, niin nytkin. Tiesin jo Genki Kawamuran kirjaa If Cats Disappeared From The World (Picador 2018, engl. Eric Selland, s. 202) ostaessani, että sisäiset mannerlaattani tuskin repeilevät järisyttävän lukukokemuksen tuloksena. Saatoin siis lukea kirjan varsin realistisin odotuksin, vaikka kirjaa onkin täällä runsaasti hehkutettu.

Genki Kawamura: 世界から猫が消えたなら / 2012

Kawamuran kirjan aihe on kuin minulle tehty: siinä kirjan kertoja on pian kuolemassa ja pohtii, mikä elämässä oikeastaan on tärkeää. Mielenkiintoinen twisti aiheeseen saadaan paholaisella, joka tekee tarjouksen kuolevalle kertojallemme – yksi päivä lisää elinaikaa per maailmasta poistettu asia. Kuolemaa pelkäävä tai edelleen elää haluava kertojamme tarttuu tietenkin tarjoukseen ja ensimmäisenä maailmasta katoavat puhelimet. Kirjan nimestä voi päätellä, mikä on myös katoamisuhan alla.

Siinä kuolemaa odotellessaan kertoja käy läpi elämäänsä ja muun muassa suhdettaan vanhempiinsa. Avautuu ihan kaunis, joskin perinteinen tarina. Aineksia olisi kunnon syvänmerensukellukselle, mutta valitettavasti tässä jäädään polskuttelemaan pintavesiin. Muutaman kerran snorklataan pinnan allekin, mutta haljuiksi jäävät ne sukellukset, jotka ajoittuvat melko lailla kirjan loppupuolelle.

Muutenkin kirjan ote on lempeän pinnallinen ja ihmisyyttä jumaloiva (kissojen ja periaatteessa muidenkin eläinten kustannuksella: eläimillä tai siis ainakaan kissoilla ei kuulemma ole muistia eikä tunteita ja plaa plaa), mikä ei synnytä saati esittele mitään tuoreita ajatuksia tai näkökulmia. Ihan ärsyttikin välillä.

Leppoisan mukava ja luettava kirja silti. Olisin voinut noudattaa intuitioni ohjetta ja olla lukematta tätä kirjaa, mutta en noudattanut koska halusin silti lukea. Olen utelias, en orja.


Luin toukokuussa  Hiro Arikawan kirjoittaman romaanin (The Travelling Cat Chronicles), jossa kissoilla on keskeinen osuus. Siitä pidin kovasti.

perjantai 14. syyskuuta 2018

Identiteetti hukassa

Terveiset Helsingistä, josta jatkan huomenna matkaa kotiin. Enpä saanut luettua niin paljon kuin ajattelin, mutta joskus käy näin enkä jaksa asiasta stressailla. Minun on vaikea keskittyä kirjoittamaan kirjoista, joten sekin on nyt vähän jäänyt. Syytän tätä kamalaa kannettavaa, joka tappaa bloggausfiilikset oikein tehokkaasti.

Tässä kuitenkin tuorein kokonaan luettu kirja hyvin suppeasti käsiteltynä. En oikeastaan edes halua kertoa Hakalahden Lumilinnan juonesta, koska se pitää kokea itse. Juoni kiertyy erityisesti identiteetin ja sen "etsimisen" ympärille. Joku muu saa kenties tästä kirjasta enemmän irti kuin minä.


Niina Hakalahti: Lumilinna
Karisto 2016
S. 223


Sami Sumijoki (tekaistu nimi: jos haluaa kadota, kannattaisi valita jokin yleinen sukunimi esim. Virtanen, tuli vaan mieleen) ei halua puhua menneisyydestään ja on lakaissut sen maton alle. Maton alla se onkin pysynyt, vaikka utelias tyttöystävä-Veera ihmettelee kaikenlaista. Esimerkiksi kun ei ole lapsuudenkuvia (en oikein ymmärrä, mitä ihmettelemistä siinä on) eikä Sami muutenkaan ole halukas sen syvällisemmin avaamaan lapsuuttaan.

Veera on kirjan mukaan älykäs yliopisto-opiskelija, joka rakastaa sivistyssanojen viljelyä. Minun silmiini Veera näyttäytyy naiivina ja lapsenomaisena ikäisekseen (hän on 24-vuotias). Ja juu, Veera jankutuksineen käy hermoilleni.

Hermoihini ottaa myös Samin itsepäinen mykkyys ja salailu. Tietenkin sieltä menneisyydestä paljastuu vaikenemisen syyt, mutta en ihan ymmärrä miksi niitä pitää salailla. Eikö olisi helpompaa olla avoin ja kertoa, mitä tuntee ja kokee. Salailu on joskus paljon raskaampaa kuin totuuden kohtaaminen. Mutta kukin tietenkin tyylillään.

Ymmärrän, että Samilla on suuria identiteettiongelmia, mutta silti. En vain saa otetta tästä kirjasta syvällisemmällä tasolla. Minun makuuni tarina (ja henkilöhahmotkin) jää siis turhan kevyeksi.

Lumilinna on viihdyttävä romaani ja mielenkiinto säilyy loppuun asti. Mitään kummoista jälkeä se ei minuun jätä, mutta ei kaikkien kirjojen tarvitsekaan.

Olen aiemmin lukenut Hakalahdelta Uimataidon.

keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Palm Beach Finland - hullunhauska dekkari

Sijaitsen edelleen täällä maaseudulla kaiken ulottumattomissa. Luulin, että ehtisin täällä lukea enemmän, mutta enpä ole ehtinyt. Aurinkoiset säät (juu, niitä on täällä piisannut) aiheuttavat minussa levottomuutta ja pakonomaisen tarpeen olla liikkeessä.

Koska en koe tarvetta pakottaa itseäni aloilleni, on lukeminen jäänyt vähemmälle. Ei se minua haittaa: kaikelle on aikansa.



Viimeksi luin Antti Tuomaisen Palm Beach Finlandin, joka oli melko lailla sellainen kuin odotinkin. Olin lukenut, että kirja on tyyliltään samanlainen kuin Tuomaisen aiempi romaani Mies joka kuoli ja näin tosiaan on. Palm Beach Finlandia ja Miestä joka kuoli yhdistää överihuumori -ja henkilöhahmot.

Tervetuloa Palm Beach Finlandiin, jossa aurinko ei paista liikaa eikä tarvitse kärvistellä hikisenä rannalla. Paikan omistaja Jorma Leivo sai ideansa rantaresorttiin Thaimaassa lomaillessaan: hieno kohde, mutta liian kuuma. Ja kaukana.

Kun erään paikallisen talosta löytyy ruumis eikä murhaajaa saada kiinni, lähetetään Helsingistä matematiikanopettajaksi "naamioutunut" poliisi tutkimaan tapausta. Tapahtumien kulku on alusta alkaen lukijalle selvä, joten tehtäväksi jää vain lukea. Kevyttä ja hauskaa, kilttiä ja veijarimaista.

Vaikka kirjassa kuollaan ja saadaan ns. turpaan, se säilyttää kepeytensä. Sopii siis herkille ja huumorinhaluisille. Varsinainen hyvänmielenkirja.

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Like 2017
S. 332

~~~

Tällä hetkellä luen Alex Schulmanin muistelmateosta Unohda minut (Nemo 2017, suom. Raija Rintamäki). Kirja käsittelee lähinnä Alexin äidin alkoholismia Alexin näkökulmasta sekä poikana että aikuisena.

En aio blogata kirjasta, vaikka periaatteessa haluaisin. Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 31 (kirjaan tarttuminen hieman pelottaa). En aio avata syitäni, vaan jätän kirjan käsittelyn tähän.

keskiviikko 29. elokuuta 2018

"Uusi" blogi ja viime aikojen luetut lyhyesti

Perustin jo jokin aika sitten uuden blogin (MieliBidee, käy tutustumassa!), jossa on kaikkea muuta paitsi kirjoja. Blogi on hieman uninen edelleen, koska kaikenlaista reissua sun muuta estettä on tullut eteen. Horros jatkunee vielä hetken (myös täällä kirjablogin puolella, siksi kommentointikin on minulta jäänyt vähemmälle), koska kuljen edelleen maita ja mantuja.

Mielibideen uusin postaus on tältä päivältä ja se on nimeltään Muistovaras.


Oma rakas kotini on se paikka, jossa jaksan, haluan ja ehdin. Nyt keräilen ja varastoin ajatuksia, ideoita ja inspiraatioita. Ne puhkeavat kukkaan sitten kotona miten milläkin tavoin.

Olen lukenut komeita kirjoja ja jättänyt niistä bloggaamatta. Tässä listaus luetuista lyhyine kommentteineen:

1. Ragnar Jonasson: Snowblind

Islantilaisen Dark Iceland -dekkarisarjan ensimmäisessä kirjassa tutustumme Ari thor Arasoniin, joka päätyy poliisiksi pieneen tuppukylään. Miljööltään sangen kiinnostava kirja herätti halut lukea seuraavakin osa - ja mielellään melko pian!

2. Elizabeth Strout: My Name is Lucy Barton

Kauniisti kirjoitettu pienromaani, joka piti otteessaan mutta jäi jostain syystä minun makuuni vain ok-tason kirjaksi. Luin kirjan, koska siitä on paljon kohkattu ja halusin tietää, miten sen itse koen. Nyt tiedän.

3. Ilmar Taska: Pobeda 1946

Sairaan mielenkiintoinen ja koskettava romaani sodanjälkeisestä Virosta. Väittäisin, että jopa varsin sivistävä, vaikka fiktiota tietenkin onkin. En ehkä olisi ottanut Pobedaa lukuun, jos kirjastossa olisi ollut paikalla Kätlin Kaldmaan Islannissa ei ole perhosia: minun piti lukea se Helmet-lukuhaasteen kohtaan 8 (balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja). Periaatteessa siis hyvä, että kävi näin!

maanantai 27. elokuuta 2018

Minimiete: Saaren erakot


Ane Riel: Pihka
Alkuper. Harpiks 2015
Aula & Co 2017
Suom. Katriina Huttunen
S. 248

Haarderin perhe on asuttanut Päätä jo useiden sukupolvien ajan. Pää on pieni saari, jonne kuljetaan pääsaarelta Kaulan kautta. Siellä ei ole muuta kuin Haardereiden romuun peittyneet tilukset ja puita.

Lähimmän kylän asukkaat harvemmin käyvät Päässä, elleivät vie jotakin korjattavaksi tai rakennettavaksi. Haardereistakaan juuri kukaan ei käy isommassa saaressa ja vuosien myötä vierailut puolin ja toisin harvenevat entisestään.

Pää kätkee sisäänsä kieroutuneen perheen, joka lopulta eristäytyy muista lähes kokonaan. Pieni Liv jopa julistetaan kuolleeksi, ettei hänen tarvitse käydä koulua. Perheen pitkä ja monisyinen luisu avautuu vähitellen lukijalle niin koukuttavasti, että Pihkan lukee suorastaan ahmaisemalla.

Pihka on ehdottomasti tunnelma- ja miljöökirja. Minua tällaiset voimakastunnelmaiset ja vähäeleiset romaanit viehättävät suuresti. Vaihtelevaiset näkökulmat takaavat, ettei kiinnostus pääse herpaantumaan. Kaikin puolin siis kieleltään ja rakenteeltaan onnistunut trilleri!



Tällaisessa maisemassa olen saanut (ja saan yhä) nautiskella lukuhetkistä.

tiistai 21. elokuuta 2018

Maailmoihin kadonneet

Amandan maailmat on ensimmäinen Asko Sahlbergilta lukemani romaani. Ostin viime talvena Irinan kuolemat, mutta en ole vielä "ehtinyt" lukea sitä. Aion kyllä sen lukea asap, kunhan tältä reissulta kotiudun (noin kuukauden kuluttua).


Asko Sahlberg: Amandan maailmat
Like 2017
S. 136

Amandan maailmat avautui minulle hyvin visuaalisena romaanina, joka kieppui ajoin värikylläisenä, ajoin mustavalkoisena unenomaisena hämäränä. Sahlbergin kieli on samaan aikaan runsasta ja harkittua, niin voimakasta että tekee mieli jatkuvasti pysähtyä pohtimaan sanoja - tai paremmin: ajatuksia niiden takana.

Visuaalisen lukuelämyksen takia mieleeni syntyi kuvia ja maisemia, jotka haluaisin synnyttää "konkreettisesti" (Photarissa) ja kenties synnytänkin, kun tulee tilaisuus (ei ole Photaria tässä kamalassa kannettavassa). Yleensä musiikki on minulle inspiraation lähde, mutta joskus kirjakin.

Amanda on 85-vuotias yksin asuva nainen, jonka hiljainen elämä saa käänteen hänen kohdattuaan pakolaispojan kaupungilla. Jokin omituinen halu auttaa ja huolehtia syntyy hänessä. Huolehtia, mutta ei omistaa.

Amandan elämä on villasukka, josta vielä kärki puuttuu. Se purkautuu lukijalle paennein silmukoin jättäen jäljelle reikäisen villasukan, joka kätkee enemmän kuin paljastaa. Ihminen on lopulta ajatustensa kudelma, ei välttämättä niinkään tekojen, vaikka toki niilläkin on merkityksensä: teot kuitenkin usein seuraavat ajatuksia.

Amandan maailmat on sellainen kirja, josta löytyisi helposti sivun verran - ellei enemmänkin - siteerattavaa. Erikseen syitä erittelemättä tämä kirja yllättäen matkusti suoraan suoneeni ja olisi tehnyt mieli alkaa sitä lukea heti uudelleen sen päätyttyä. Ei siksi, että se olisi vaikeaselkoinen, vaan puhtaasti kielensä (ja erityisesti ajatuksiensa) takia!

Hän oli oppinut jo kauan sitten, että pahinta mitä toiselle ihmiselle saattoi tehdä oli pakottaa tämä peilin eteen.

Amandan maailmasta on kirjoittanut ainakin Kulttuuri kukoistaa, Reader, why... ja Eniten minua kiinnostaa tie

torstai 9. elokuuta 2018

Toisten sanomiset


Kirjasitaattitaulut ovat ihania: niitä on mukava lukea ja myös kiva tehdä itse. Minulla oli viime vuonna (tai voi siitä olla parikin vuotta, en muista) kunnianhimoinen haave vääntää ainakin yksi sisaattitaulu kustakin lukemastani kirjasta. Luonnollisesti se jäi haaveeksi, vaikka lähes kaikista kirjoista löytyy vähintään yksi kiinnostava kohta, josta sitaattitaulun voisi tehdä.

Minulla on muutamia kriteerejä sitaattitauluille. Ensiarvoisen tärkeää on tietenkin itse sitaatti: haluan sitaatin olevan sellainen, että se sisältää jonkin (minuun kolahtavan) ajatuksen, huomion, vitsin tai väitteen, ja että se on ymmärrettävissä ilman kontekstiakin (ei tosin välttämättä siten kuin kirjassa, mutta se onkin kutkuttavaa). Haluan pitää siteeraukset myös lyhyinä, koska visuaalisuus on minulle tärkeää.

Lätkin tähän joitakin aiemmin tekemiäni sitaattitauluja inspiroimaan minua (ja ehkä sinuakin!) tekemään niitä jatkossa ahkerammin. Kunkin sitaattitaulun alla on linkki kys. kirjapostaukseen, jos alkaa peräti kirja kiinnostaa. Tässä nyt vain enkunkielisiä, ehkä teen suomenkielisistä joskus erillisen koosteen.

When I Forgot

Homegoing 



Convencience Store Woman

Grotesque

Cosmopolis

A Girl in Exile

The Tunnel

Submission

A Perfect Crime

Born a Crime

Hidden Moon

The Peculiar Life of a Lonely Postman


Mitä mieltä olet sitaattitauluista (ihan yleisesti tai juuri näistä): uhka vai mahdollisuus vai silkkaa skeidaa?