maanantai 31. joulukuuta 2018

Vuoden viimeiset

Haluan esitellä vielä vuoden mattimyöhäiset eli kirjat, jotka luin mutta joista en todennäköisesti saa kunnon postauksia aikaiseksi. En edes Kankimäen inspiroivasta kirjasta, vaikka tarkoitukseni oli.

Minuun iski eilen salakavalasti flunssa - minuun, joka en noin ikinä saa mitään "kulkutauteja". No, onnekas olen kun ei tarvitse tällaisista usein kärsiä.


Aloin viime vuonna lukea Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013, s. 380) peräti kaksi kertaa, mutta vasta toisella kerralla sain kirjasta otteen ja se olikin menoa sitten. Kirja olikin hyvin erilainen kuin olin kuvitellut: se on mielestäni enemmänkin matkapäiväkirja (sekä ihan konkreettisesti että psyykkisesti) kuin varsinainen tietokirja, vaikka kirjan punainen lanka ja keskipiste onkin Sei Shōnagon ja hänen oletettu elämänsä. Täälläpäin kirja löytyisi non-fiction-osastolta.

Pidin kovasti Asioita jotka jne... ja Kankimäen paneutuminen aiheeseensa ihastutti ja inspiroi - suorastaan innosti - minuakin. En ole ollut järin kiinnostunut Heian-kaudesta enkä ole lukenut Sei Shōnagonin Tyynynaluskirjaa, vaikka toki siitä ole tietoinen. Murasaki on kuitenkin minulle tutumpi, sillä olen katsonut joskus The Tale of Genjin.

Moni asia johtaa toiseen ja kun bongasin charity shopissa Liza Dalbyn teoksen The Tale of Murasaki, piti se tietenkin ostaa.


Lueskelin joulupyhinä myös runoja. Vai pitäisikö sanoa "runoja".

Rob Sears: Beautiful Poetry of Donald Trump, Canongate 2017

Runot on koottu Trumpin sanomisista ja twiiteistä ymv. ja lähteet on mainittu kirjassa. Välillä nauratti, mutta aika vähän. Enemmänkin puistatti.

Joku voi pitää puistattavina myös Hugleikur Dagssonin piirroksia (Is this supposed to be funny, Michael Joseph 2007), joiden huumori on usein varsin brutaalia. Minä tykkään.


Toivotin jo hyvät uudet vuodet edellisessä postauksessa, mutta kertaus on opintojen äiti eli hyvää uutta vuotta 2019!

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Lukuvuosikatsaus 2018

Viaton kokeilu vuonna 2014 on muuttunut jonkin sortin blogiperinteeksi. Kyseessä on eräänlainen tilastotyyppinen katsaus luettuun vuoteen. Kesken vuotta en jaksa mitään tilastoja tutkailla, mutta vuoden päätteeksi on kiva katsastaa, mitäs sitä on tullut luettua.

Tilastoinnissa auttaa Goodreads, josta olen nämä kansikuvalistat kopioinut. Asetan Goodreadsissa vuosittain itselleni lukutavoitteen, joka toteutuu tai ei. En siitä stressaa eli se ei aiheuta minussa lukupaineita (en ole ihminen, joka kehittää paineita lukemisistaan). Tälle vuodelle asetin tavoitteeksi 85 kirjaa. Tavoite ei toteutunut.


Vuonna 2018 luetut: 82

Englanniksi luetut: 63
Suomeksi luetut: 18
Muut: 1 (kirjassa suomea ja englantia)

Enemmän voisin suomeksi lukea. Huomaan toteavani tämän saman asian jälleen kerran, mutta silti en nähtävästi oikeasti tee asialle mitään muuta kuin päivittelen sitä vuosittaisissa koosteissani. No, jospa ei tarvitsisi ensi vuonna päivitellä.


Sukupuolijakauma:


Jo viime vuonna mietin onko mielekästä jaotella lukemisiaan sukupuol(i)en perusteella. Nyt päätin, että ei ole, koska minulle kirjailijan sukupuolella ei ole merkitystä. Sukupuoli ei myöskään ole minulle kriteeri, joka vaikuttaa siihen otanko jonkin kirjan lukuun. Siksi en näe syytä niitä tilastoida erikseen.


Uutuudet eli 2018 julkaistut kirjat:

No luetaanko blogissa vain uutuuksia?

Uutuuksiin olen laskenut joko Suomessa tai Brittilässä tänä vuonna ensimmäisen kerran julkaistut teokset. Siten osa lukemistani uutuuksista ei ole saatavilla suomeksi ja toisaalta jokin Suomen käännösuutuus ei lukeudu uutuudeksi,  koska se on täällä jo vanha.

Suomen uutuudet: 3
Brittilän uutuudet: 17
Yhteensä: 20

Tässä blogissa luetaan muitakin kuin uutukaiskirjoja ja paljon luetaankin. Toisaalta mitäs väliä, vaikka ei luettaisikaan (muuta kuin uutuuksia)? Se nyt on jokaisen oma asia, mitä haluaa lukea – olkoot kirjat uusia tai vanhoja tai toiselta planeetalta.


Uudet maavalloitukset: 4

Islanti – Ragnar Jonasson: Snowblind
Viro – Ilmar Taska: Pobeda 1946
Venezuela – Alberto Barrera Tyszka: The Sickness
Kongo – Alain Mabanckou: Memoirs of Porcupine

Aika aneemisesti etenee valloitus, mutta onhan tässä koko elämä aikaa. Elämän pituutta ei tietenkään kukaan tiedä, mutta jääpi sitten kesken.

Sain kuitenkin aikaiseksi tehdä oman sivun kirjalliselle maailmanvalloitukselle. Listassa on useita maita, joista tuskin on kirjallisuutta saatavilla. Aion muokkailla listaa ja heivata sieltä täysin mielivaltaisesti mäkeen  tällaisia maita (lähinnä pieniä itsenäisiä saaria).



Kaiken kaikkiaan tänä vuonna tuli luettua paljon vaikuttavia teoksia. Teen niistä erillisen postauksen piakkoin, viimeistään tammikuun aikana. Vaikuttavuushan ei tarkoita, että olisivat ns. parhaita tänä vuonna lukemiani kirjoja.



Hyvää loppuvuotta ja kaikkea kaunista tulevaan vuoteen!

tiistai 25. joulukuuta 2018

Kirja ja avautuminen eläinrääkkäyksestä

Sun-Mi Hwangin The Hen Who Dreamed She Could Fly (suom. Kana joka tahtoi lentää) ihastutti minua pari vuotta sitten faabelimaisella tyylillään ollen aidosti koskettava. Siksi halusin ehdottomasti lukea samaisen kirjailijan pienoisromaanin The Dog Who Dared to Dream (ei ole käsittääkseni suomennettu).


En vaikuttunut. Itse asiassa kirja lähinnä ärsytti, koska… Tähän ei yksi virke riitä, joten listaan asiat ranskalaisin viivoin. Ja juu, olen ehkä pikkumainen kun tartun kirjallisuudessa tällaisiin asioihin, mutta näin koin. Kyseessä voi myös olla kulttuuriero (en tiedä, miten koiria Koreassa noin tavallisesti kohdellaan), mutta enpä tiedä muuttaisiko se sinänsä tuntemuksiani.


- Scraggly on tämän unelmoivan koirulin nimi. Missä ne unelmat oikein olivat? En huomannut niitä.

- Scragglyn omistaa köyhä, iäkäs pariskunta (Grandpa ja Grandma). Scraggly tuntuu merkitsevän heille lähinnä rahantuloa: koska kyseessä on naaras, se tuottaa pentuja, pennut myydään ja niistä saadaan rahaa. En viitsi puhua rodunjalostuksesta, vaikka kirjassa käytetään termiä “breeding”, sillä kirjassa Scragglyn lisääntyminen on täysin sattumanvaraista eikä lainkaan valvottua. Eli käy omilla teillään tulemassa tiineeksi.

- Grandpa on mielestäni eläinrääkkääjä, lyö mm. luudalla koiria. Vaikea tuntea sympatiaa häntä kohtaan, vaikka elämä köyhää onkin.

- Scragglyn ruokinta on epäsäännöllistä.

- Scraggly ja pennut viruvat pihalla keskenään. Minua ärsyttää: koira on laumaeläin ja selkeästi tässä kirjassa koirat on suljettu melko lailla ulos “laumasta”. Tuli mieleeni eräät maaseudun koirat, joita pidetään päivät pitkät häkissä ja joiden tehtävä ilmeisesti on vain haukkua ohikulkevia ja siten pitää esim. Varkaat ja tihustelijat loitolla.

[Avautuminen alkaa/]

Erään talon pihannurkassa jonkin matkan päässä “salapaikastani” (missä majailen osan ajasta käydessäni Suomessa) kyyhöttävät häkissään vuodesta ja päivästä toiseen kaksi koiraa. He haukkuvat minut aina ohi kulkiessani. En ole IKINÄ KOSKAAN nähnyt kenenkään tekevän mitään koirien kanssa (paitsi pienempi niistä vissiin pääsee joskus peräti sisälle taloon – isompi EI KOSKAAN). Ei leikkivän, vievän lenkille. Ei mitään. Aina sama juttu, kun menen sinne. Mielestäni se on eläinrääkkäystä. Miksi ottaa koira, jos pitää sitä vain virumassa jossain aitauksessa eristyksessä kaikista muista? Yök, kuvottavaa.

Tämä kirja siis toi mieleeni nuo kyseiset koirat. Alkoi vituttaa.

[Avautuminen päättyy/]

- Edelleen, missä ne Scragglyn unelmat olivat? Hän ei tietenkään olisi halunnut luopua pennuistaan, mutta minkäpä teet. Scraggly kaipasi lähinnä läpi kirjan ensin emoaan, sitten pentujaan.

- Naapurin ikääntynyt kissa hieman kiinnosteli minua, mutta hän jäi vain sivupersoonaksi. Eläinrääkkääjiä toki naapurissakin, sillä iäkkään kissan omistajat ottivat uuden kissan, kun tuo edellinen ikämisse alkoi olla vanha ja rähjäinen. Pennun tultua ei vanha kisu enää kiinnostanut omistajia.

Miten ihmeessä voin kiiintyä Grandpaan, jolla hänelläkin toki on ongelmia ja oletan, että lukijan olisi tarkoitus sympatiseerata häntä? Sori, en vain pysty.

Kirja on kauniisti kirjoitettu, joskin varsin pateettinen. Scraggly itkee massiivisia kyyneleitä useita kertoja ja surullista on. Mikään ei tunnu menevän hyvin ja jos meneekin, sitä kestää vain pienen hetken. Kirjan lopun pitäisi kai avata lukijan kyynelhanat, mutta minä olin jo niin tympääntynyt, että olin vain helpottunut.

Niin että tämä on varmasti monen mielestä kaunis ja koskettava kirja (ihastuneita mielipiteitä voi lukea vaikkapa Goodreadsista), mutta minä en tällaista kestä enkä ymmärrä enkä suoraan sanottuna edes halua ymmärtää.
 

Kerron vielä tähän loppuun erään tositarinan kotinurkiltani. Täällä jossain asuu eräs koditon mies (en ole ihan varma onko hän koditon vai asuuko esim. jossain kommuunissa), jolla on koira. Hän myy Big Issueta Tescon edessä. Minulla oli tapana useiden vuosien ajan ostaa lehti häneltä, kun hänellä oli vanhempi koira nimeltä Lucy.

Sitten Lucy ilmeisesti kuoli, iäkäs kun oli. Ei mennyt kauan kun kodittomalla oli uusi koira (en tiedä onko se hänen oma vai ns. ”säälikiertokoira”, jota voi joku muukin käyttää kerjuussa), ihana ja leikkisä pentu. Seurasin viikkoja ja kuukausia kun leikkisä ja utelias pentu muuttui apaattiseksi pakolla paikallaan päivät pitkät makaavaksi ja ”lehteä myyväksi” vanhemmaksi pennuksi.

Ex-pentua ei saa enää koskea, mies laittaa sen eteen pyörän nojaamaan ja kyltissä lukee Don’t touch the dog. Koira makaa apaattisena eikä jaksa enää edes nostaa kuonoa miehelle juttelemaan pysähtyville ohikulkijoille. Koiran spirit on nitistetty, se on alistunut olemaan olemassa mutta ei elämään. Enkä minä ole enää aikoihin ostanut mieheltä lehteä – enkä osta.

Ei, en epäile hetkeäkään etteikö kyseinen koira saisi riittävästi ruokaa jne. mutta tekee nyt mieleni siteerata erästä henkilöä, jonka mielestä (sori, siirrytään periaatteessa aivan toiseen aiheeseen, mutta perusajatus on sama) ”turkistarhaus on myös eläinten hoitamista.” Jep jep, onko muuten lapsen hoitamista se, että sitoo sen vaikkapa pinnasänkyyn ja heittää sille safkaa pari kertaa päivässä, ettei se kuole nälkään.

Melkoista hoitamista.

lauantai 22. joulukuuta 2018

Feikkiperhe ja Helmet-kooste

Vuosi vetelee viimeisiään ja niin myös Helmet-lukuhaaste. Tänäkin vuonna haasteesta jäänee muutama kohta täyttämättä, vaikka hieman yritin kiriä lopussa. Sain jopa valittua (melkein) jokaiseen kohtaan kirjan ja haalimaan kirjat käsiini, mutta enpä usko ehtiväni niitä lukea enää tänä vuonna. No, vuosi se on ensi vuosikin. Ei se niin vakavaa ole.

Viimeinen lukupanokseni Helmet-lukuhaasteeseen on kohta 44. Kirja liittyy johonkin peliin. Luin siihen Miyuki Miyaben dekkarin Shadow Family, jossa leikitään perhettä netissä ja sitten vähän livenäkin. Pelinä siis roolipeli.


Miyuki Miyabe: Shadow Family
Kodansha 2004
Alkuper. R.P.G, 2001
Englannistanut Juliet Winters Carpenter
S. 203


Perheleikki menee pilalle, kun yksi (leikki)perheenjäsen sekä eräs perheeseen kuulumaton nuori nainen murhataan. Tokion poliisi tutkii asiaa ja löytää yhteisen tekijän murhien välillä. Tutkimusten yhteydessä löydetään myös tuo internetissä perustettu ”uusperhe” ja motiivia aletaan etsiä siltä suunnalta.

Shadow Familyn tapahtuvat sijoittuvat lähes kokonaan kuulusteluhuoneeseen eli nyt ei juoksennella ympäri Tokiota johtolankajahdissa, vaan kökötetään kiltisi suunnilleen samassa paikassa läpi kirjan. Mielenkiintoinen tyylivalinta, jonka ymmärtää vasta kirjan kokonaan luettuansa. Syyllisen arvasin melko aikaisin, mutta en kaikkea siihen liittyvää. Kirjan jännite siis kestää hyvin ja muutama odottamaton käännekin tapahtuu lopussa.

Sen sijaan kirjan poukkoulevuus erityisesti alussa hämmensi. Jouduin välillä miettimään, missä ajassa nyt liikumme, mutta aina sen lopulta ymmärsi ja kirjan tyyliin/rakenteeseen tottui pian. Jokin, jota en nyt osaa edes tarkemmin määritellä, teki silti kirjan lukemisesta jokseenkin raskaan.

Kirjan asetelma on minusta aivan superkiinnostava ja olisin toivonut, että sillä olisi revitelty oikein kunnolla. Aineksia nimittäin olisi löytynyt vatkaukseen ja veivaamiseen, kunnon syvänmerensukellukseen ja monimuotoiseen draamaan. Shadow Family tuntuukin oikeastaan pikakelaukselta, joka on kursittu kasaan massiivisesta aineistosta. Harmillista, sillä tästä syystä mihinkään kirjan henkilöihin ei synny mitään tunnesidettä: he ovat vain värittömiä paperinukkeja, joille on kyllä maalattu kasvot, mutta ei sydäntä. Eikä persoonaa.

Sen verran ovelaa juonta ja ajattelua tässä silti oli taustalla, että saatan kokeilla jotain muutakin Miyaben romaania.

~~~

Palaan vielä hetkeksi Helmet-haasteeseen, jonka julistan osaltani nyt loppuneeksi. Sain haasteeseen luettua 45 kirjaa eli viisi jäi nyt uupumaan. Ja ne viisi ovat


10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitseman kirja

Tähän kohtaan valitsin Maijan suositteleman kirjan, Jenny Lawsonin Let’s Pretend This Never Happened. Kirja on minulla parhaillaan lainassa kirjastosta ja olen lukenut siitä pari ensimmäistä sivua ja tutustunut kirjan rakenteeseen ja selaillut sitä. Vaikuttaa ihan hyvältä, mutta hieman liian ”hauskalta” makuuni ainakin toistaiseksi. Koska kirjasta ei ole varauksia, aion pitää sitä itselläni ainakin muutaman uusinnan verran odotellessani sopivampaa mielentilaa sen lukemiselle.


18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä

Piti lukemani tähän Luca D’Andrean The Mountain (suom. Rotko) ja lainasinkin kirjan kirjastosta ja yritin lukea. Jätin sen kesken melko alussa, kun ei napannut sitten millään.


20. Taitelijaelämäkerta

Tähän kohtaan oli itse asiassa tunkua ja omasta hyllystäkin olisi löytynyt useita tarjokkaita, mutta en silti saanut luettua mitään. Voi voi.


35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja

Piti lukea unkarilaisen Sándor Márain Embers, joka asuu kirjahyllyssäni mutta aina joku kiilasi edelle ja nyt ei enää ehdi. Ensi vuonna!


45. Palkittu tietokirja

Unohdin perehtyä aiheeseen eli etsiä nimenomaan palkittuja tietokirjoja. Hupsista.


Tästä pääset katsomaan listan lukemistani kirjoista. Jos nyt jostain syystä vielä saan jonkin kirjan haasteeseen luettua, niin lisään sen sinne.


Katsaus tulevaan

- Olen lukenut Mia Kankimäen inspiroivan teoksen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja yritän kirjoittaa siitä vielä tämän vuoden puolella.

- Perinteinen MIELEENPAINUVIMMAT (eivät siis välttis parhaat) TEOKSET 2018 -postaus tulossa tämän vuoden puolella

- Tammikuun alussa postaan jo perinteeksi muodostuneen lukuvuosikatsausen.



 Tunnelmallista joulun aikaa teille kaikille ihanille!

Ps. Jos kiinnostaa yllä olevan kuvan alkuperä, niin se löytyypi toisesta blogistani, kas tässä suora linkki.

keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Yhtäkään kiveä älä jätä kääntämättä*

Rakkaus ei ole sama asia kuin siirappimiina. En ole rakkausfani, koska pelkään imelyyttä ja vaaleanpunaisia villakoiria, mutta AINAn muodossa otan mielelläni rakkauden vastaan. Ja niin otin.


Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala: Aina
Käsite 2018
S. 82

Runoromaaniksi tekee mieleni tätä kutsua ja kutsunkin. Niin "selkeästi" koen runojen muodostavan tarinan tai siellä taustalla se rihma kulkee. Se on vimmainen rakkaustarina, jossa toinen kai ainakin alussa rakastaa enemmän ja toinen pelkää enemmän.

Mutta ei se niin suoraviivaista ole. Hullussa hurmoksessa lentää mielikuvitus, laukkaa epäusko (myös muiden) tuskin tuo kestää. Kaikkihan loppuu, suhteet loppuu liitot loppuu ja merivedet hukkuvat muoviin. Voiko tällaisessa mikään rakkaus kasvaa ja kukoistaa? Vai ehkä juuri tällaisessa?


Jännä juttu ja korniksi naurettu (en minä), mutta rakkaus syntyy ruotsinlaivalla. Miksipä ei, se on irrallinen paikka saada salamasta.


Lumpeet


--- äläkä pyydä sitä anteeksi koskaan
mutta yhtä pyydän

Älä katko lumpeita uidessasi

(s. 51)


AINA (tekee mieleni avata ikkuna ja huutaa se kadulle, "AINA!!!!") on vuoroin vimmainen ja vuolas, vuoroin hiljainen ja niukka. Siinä välissä ei ole harmaata, vaan räiskyviä harhoja ja tarinoita lumikkeineen ja hyypiöineen ja pidot paholaisen pöydässä. Ikinä ei tiedä, mitä on seuraavaksi tulossa mutta sellaista kai alkuhuumakin on – kun ei osaa toista vielä arvata.

Olen melko lailla sanaton tämän yllätyksellisen runoteoksen edessä. Se on luettava ensin kannesta toiseen kiltisti kronologia seuraillen. Tai minun oli niin luettava. Saavuttuani viimeiselle sivulle ja poistettuani kirjanmerkin päästin itseni valloilleen ja rohmusin kirjasta ajoittain sivujen alla ja yllä juoksevat sanat, sillä niilläkin on asiaa. Kuin paketin ääressä tutkin ja availin noita sanoja ja ihastelin kirjan typografiaa. Sekin on kuin runo itsessään.


Rakastan draamaa ja voimaa eikä sitä tästä kirjasta puutu. Joskus usein pelkään, etten ymmärrä runoutta enkä oikeastaan mitään, pilaan ne väärillä tulkinnoilla tai osoitan tyhmyyteni ymmärtämällä niitä miten sattuu eikä niin kuin "kuuluu". Mutta sitten muistan fuck that ja annan runojen viedä minut mennessään kuin vaahtoavat laineet. Ja ne veivätkin.

Sitä paitsi, jonakin toisena aikana kun luen kirjan uudelleen, ehkä ymmärrän sen eri tavalla. Sillä kaikki muuttuu. Alati ja AINA.


Kirjan takakannessa mainitaan, että AINA on Pyykkösen ja Rantalan esikoisteos ja rakkaus-trilogian ensimmäinen osa. Näille jatkoille täytyy ehdottomasti osallistua!

*Postauksen otsikko on runosta Lumpeet (s. 51), tekisi mieleni mennä huutamaan se(kin) tuonne kadulle. Ainoastaan viimeisen säkeen kuiskaisin.

Rantala on muuten tehnyt sävellyksen Aina-teoksessa olevaan Pyykkösen runoon nimeltä Tule surusi kanssa. 


tiistai 11. joulukuuta 2018

Esittelyssä Keigo Higashino

Keigo Higashino on eräs japanilainen lempikirjailijani. Olen lukenut kaikki kahdeksan englannistettua romaania ja toivon, että kääntämistä jatketaan (käännettävää nimittäin piisaa vielä).

Tuorein käännös on marraskuulta ja se on nimeltään


Keigo Higashino: Newcomer
Alkuper. Shinzanmono 2009
Little Brown 2018
Englannistanut Giles Murray
S. 342


Newcomer on ns. Kyoichiro Kaga -sarjan kahdeksas osa. Sarjasta on aiemmin käännetty englanniksi vain Malice, joka sarjan neljäs kirja. Nämä kirjat seisovat kuitenkin vankasti omilla jaloillaan, joten ei haittaa vaikkei saakaan lukea sarjaa järjestyksessä. Lisäksi muistaakseni kolmas osa sarjasta on novellikokoelma: tällainen tuntuu olevan yleistä (mutua) japanilaisten dekkarisarjojen kohdalla.

Newcomerin kohdalla on muutamia viittauksia (eivät häiritse lukemista/lukemisen ymmärtämistä) johonkin edelliseen sarjan kirjaan. Kaga on nimittäin alennettu “paikallispoliisiksi” (Tokyo Metropolitan Policesta) jonkin selkkausen takia ja siitä osin kirjan nimikin: Kaga on “newcomer” uudella toimialueellaan.

“Newcomer” on myös Mineko Mitsui, joka ei kauan ehdi asua uudella asuinalueellaan ennen kuin hänet murhataan. Murhaa selvittelee Tokion poliisi ja Kaga, koska murha tapahtuu prefektuurissa, jossa Kaga työskentelee. Voisi kuvitella, että Kaga on katkera, mutta ei hän ole: hän antaa ylempiarvoisten tutkia rauhassa ja keskittyy itse näennäisesti epäolennaisilta vaikuttaviin yksityiskohtiin ollen varsin perusteellinen.

Tämä dekkari on kuin palapeli, joka on yleistä lukemilleni Higashinon dekkareille (tätä ei pidä ymmärtää niin, että Higashinon dekkarit ovat kaikki samanlaisia – eivät ole, vaikka tiettyä tunnistettavuutta esiintyykin). Tässä palapelimaisuus ulottuu kirjan rakenteeseen asti, joka aluksi tuo mieleeni jopa novellit: kukin luku on nimittäin otsikoitu ja melko omanlaisensa kokonaisuus etenkin alussa. Tapahtumat ja henkilöt kuitenkin limittyvät ihastuttavallakin tavalla toisiinsa ja henkilöt ovat hyvin mielenkiintoisia.

Raakuutta ei ole juuri lainkaan eli brutaalisuusmittarin lukeman voi määritellä pyöreäksi nollaksi. Newcomer on kenties sympaattisin dekkari, jonka olen koskaan lukenut. Nokkelan ja hieman nenäkkään kuoren alla Kyoichiro Kaga itse on empaattinen ja käsittää poliisin työn muuksikin kuin vain murhien tai muiden rikosten selvittelyksi. Voi olla ihan sopivaa sanoa, että Newcomer sisältää opetuksen – tai opetuksia. HUOM: Mistään lässytyksestä ei silti ole kyse.

Kirjan alussa on sisällys- ja henkilöluettelo, joten jos japanilaisten nimien muistaminen tuntuu vaikealta, niin henkilöluettelosta voi luntata.



Keigo Higashino kirjoittaa muutakin kuin dekkareita. Lisäksi useiden hänen kirjojensa pohjalta on tehty elokuva tai tv-sarja (aikeissani on katsoa ne, jotka saan käsiini englanninkielisen tekstityksen kera). Higashino on varsin suosittu Japanissa ja hän on voittanut useita kirjallisuuspalkintoja.


Journey Under the Midnight Sun on olevinaan dekkari, mutta mielestäni se on paljon muutakin – ehkä eniten omaperäinen ja mystinen trillerimäisiä piirteitä sisältävä kasvutarina.

Naoko on maaginen romaani menetyksestä ja surusta. Se on kirja, joka sai minut itkemään holtittomasti, mutta myös nauramaan.


Keigo Higashinolta englannistetut dekkarit:


Galileo-sarja, voi lukea missä järjestyksessä tahansa

The Devotion of Suspect X
Salvation of A Saint
A Midsummer’s Equation


Kyoichiro Kaga -sarja, voi lukea missä järjestyksessä tahansa

Malice
Newcomer (tässä postauksessa)


Itsenäinen trilleri

The Name of the Game is a Kidnapping
 

 ~~~

Keigo Higashinon kirjoja ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu.

perjantai 7. joulukuuta 2018

Mielipidekriisi

Olen onnistunut hankkimaan itselleni jonkinlaisen kirjamielipidekriisin tässä viime aikoina. Olen asiaa pohtinut muun muassa Piikkisika-kommenttilaatikossa. En tiedä, mistä kriisi sai alkunsa, mutta se ärsyttää minua suunnattomasti. Alan kyllä olla sinut kriisini kanssa, joten todennäköisesti se (kriisi) lentää pian ikkunasta.

Ikkunasta lentää myös (vertauskuvallisesti, en oikeasti viitsi paiskata kirjaston kirjaa ulos ikkunasta semminkin kun siellä esteri antaa taas parastaan) Jaron Lanierin kirja, jonka alkusanojen/esittelyn innoittamana väänsin jopa postauksen. Olen lukenut kirjaa jonkin verran, sitten selaillut sieltä täältä. Algoritmit sitä, algoritmit tätä jne.

Toistaiseksi kirja ei ole tarjoillut minulle mitään uutta minkään suhteen. Lisäksi kirja painottuu paljon nimenomaan älypuhelimen käyttämiseen ja koska minulla ei ole älypuhelinta, ei iso osa kirjasta kosketa minua.

Toki luen paljonkin kirjallisuutta (vieläpä mielelläni), joka ei suoranaisesti kosketa minua ja napaani, mutta tämä kirja ei nyt vain enää jaksa kiinnostaa. Sellainen olen muutenkin joskus tai usein: innostun herkästi ja joskus innostuksesta kehittyy pitkäaikainen intressi, joskus usein innostus lopahtaa heti alkukiiman jälkeen enkä näe aiheelliseksi antaa sille tekohengitystä.

Näine puheineni otan juhlallisesti kirjanmerkin pois Lanierin kirjan välistä ja palautan sen (kirjan) kirjastoon jo tänään (ehkä). Sitähän ei tiedä, jos jonakin toisena aikana kirja alkaa taas kiinnostaa eli nyt voi olla ihan väärä ajankohtakin. Kenties hankin älypuhelimen ja muututtuani digizombieksi lainaan kirjan uudelleen.

Tällä hetkellä minua kiinnostaa hiljattain charity shopista ostamani kirja (jota olen jo jonkin aikaa metsästellyt, koska kirjaa ei saa kirjastosta enkä halua ostaa kaikkea uutena), koska se sopii mielentilaani nyt paremmin, kun on näitä ihme mielipidekriisejäkin tässä.


Olen lukenut kirjan alkusanat ja eli alkukiima on nyt käynnissä. Saas nähdä mihin suuntaan tämä tästä kulkee. En uskalla tehdä mitään aloituspostauksia, koska en viitsi joka toinen päivä kertoa, miten nyt aika onkin väärä tmv.

Yksi asia vielä kaihertaa mieltäni. Olen lukenut runokokoelman (Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala: AINA), josta pidin kovasti ja haluan blogata siitä. Vielä vaivaa kuitenkin se sama pelko eli olenko tulkinnut “oikein”. Niin kuin mitään oikeaa olisi olemassakaan, on vain erilaisia tulkintoja ja minä lukijana saan tulkita ja ymmärtää, miten sattuu.

Ja entäs sitten, vaikka tulkinta olisikin erilainen kuin kirjailijalla tai muilla lukijoilla? Useinhan se kaiketi onkin ja sehän on hieno asia. Minä luen saadakseni tulkita, kokea ja omaksua lukemani tavallani, en jonkun toisen tavalla. Tämä on muistutus itselleni. Miksi minä kasaan itselleni paineita ja rakennan muureja tyhjästä? Ärsyttävää. Fuck it.

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Lukupäiväkirja: viidakkoon eksyneet

Tämä postaus on kirjoitettu 27.11. - 2.12.

*

Käväisin tänään (eli tiistaina 27.11.) muutamissa charity shopeissa tutkailemassa kirjoja. Katseeni pysähtyi Yossi Ghinsbergin kohdalle. Erikoinen nimi, ajattelin, missähän mahtavat olla kirjailijan juuret. Ne ovat Israelissa. Saisinkohan tästä uuden maavalloituksen (sain)? Aloin lukea kirjaa ja havaitsin etten voi lopettaa lukemista.

Mutta enhän minä nyt voi ostaa tätä kirjaa, kun ehkä sen saa kirjastosta, voisin sen sieltä lainata jos nyt vain kirjoittaisin nimen ylös (minulla sattui olemaan kynä ja muistivihko mukana). Mutku haluu heti lukea, ei kai nyt maailma yhteen kirjaan kaadu, come on vain £1.50, mut jos sen saa kirjastosta, no ei kuitenkaan saa, mutta eihän tämä kirja ole millään listalla ja piti ostaa vain niitä joita ei saa kirjastosta, mutta ehkä tätäkään ei saa kun on niin erikoinen nimikin niin ei varmana saa meidän kirjastosta ja haluan lukea sen nyt heti pleace pleace pretty pleace.

Okei, mennään kassalle kun sinne joudutaan kuitenkin menemään, kun löytyi yksi kirja jota ei varmasti saa (asia tarkistettu) kirjastosta. Jee!


Kotona tietysti tarkistin asian: Yossi Ghinsbergin kirja Jungle (Summersdale 2016, ensimmäisen kerran julkaistu englanniksi ilmeisesti 2006, s. 317) on kirjaston valikoimissa. No hupsista. Vaan eipä olisi ollut lähikirjastossa, olisi pitänyt se joko tilata tai käydä eräässä toisessa kirjastossa (joka sekään ei tosin ole kaukana). Ei sellainen käy laatuun, jos on jo koukussa kirjaan!



Tämä on nyt hieman toisenlainen postaus, sillä kirjoitan tähän ajatuksiani kirjan lukemisen aikana. Harrastin tällaista tyyliä melko paljon kirjablogini alkuaikoina, mutta jostain syystä luovuin siitä. Ehkä ajattelin, etten halua kirjoittaa kirjasta ennen kuin olen lukenut sen kokonaan, koska asenne voi kirjan edetessä muuttua ja usein muuttuukin. Noh, entäs sitten. Sitä paitsi joidenkin kirjojen kohdalla tällainen tyyli on ihan hyvä semminkin kun blogini ei ole mikään kritiikkiblogi, vaan pääasiassa lukupäiväkirja. Tai mielipideblogi.

Huomio: päiväkirjamaisesta käsittelytavasta johtuen tämä postaus sisältää pienen määrän spoilereita (ei mitään kovin merkittäviä kuitenkaan) kirjasta. Jatka lukemista siis omalla vastuullasi.

Jos haluat tietää enemmän kirjasta, mutta et vahingossakaan spoilaantua, niin kas tässä kirjan takakansiteksti (enkuksi, kirjaa ei käsittääkseni ole suomennettu):


Four travellers meet in Bolivia and set off into the Amazon rainforest on an expedition to explore places tourists only dream of seeing. But what begins as the adventure of a lifetime quickly becomes a struggle for survival when they get lost in the wilds of the jungle.

The group splits up after disagreements, and Yossi and his friend try to find their own way back without a guide. But when a terrible rafting accident separates them, Yossi is forced to survive for weeks alone. Stranded without a knife, map or survival training, he must improvise in order to survive. He wonders if he will make it back alive.


Tiistai 27.11. Luettu sivut 1-73


Yossi Ghinsbergin kirja Jungle on ns. selviytymistarina. Kirjan alaotsikko, joka on A Harrowing True Story of Adventure, Danger and Survival, kertoo jo itsessään aika paljon. Minua tämäntyyppinen kirjallisuus alkoi oikeastaan kiinnostaa vasta viime vuoden lopulla. Jäljet johtavat Bea Uusman Naparetkeen, jonka luettuani päädyin useammankin kerran Mount Everestille ja myöhemmin Andeille. Siivosin viikko sitten “sivukirjahyllyni” ja tein siihen “reissu- ja selviytymispinon”.



Sitten viidakkoon.

Eletään marraskuuta vuonna 1981. Yossi on reppureissulla Perussa ja tutustuu siellä sveitsiläiseen Marcus Stammiin. Koska Marcus on puhelias ja ulospäinsuuntautunut, hän tutustuu helposti uusiin ihmisiin. Marcuksen kautta Yossi tutustuu muihin reippureissaajiin ja he kaikki päättävät jonkin aikaa reissata yhdessä.

Yossi tutustuu myös itävaltalaiseen Karl Ruchprecteriin, joka sanoo olevansa geologi. Muutamien epämääräisten mutkien kautta Karlista tulee opas Yossille, Marcukselle ja yhdysvaltalaiselle Kevin Galelle (hänkin reissun uusi tuttavuus) heidän lähtiessä reissaamaan Boliviaan syrjäiseen viidakkoon. En voi olla ihmettelemättä, kuka lähtee ennestään täysin tuntemattomien tyyppien kanssa noin vaaralliselle ja vaativalle reissulle. Yossi on tuntenut Marcuksen ilmeisesti maksimissaan muutamia viikkoja, muita ei niinkään kauan.

Lisäksi minua epäilyttäisi useamman kerran muuttuneet suunnitelmat, kun alun perin kyseessä piti olla aivan toisenlainen asetelma (jota en paljasta tässä, koska en halua selittää kaikkea ja siten pilata kirjan mahdollista yllätyksellisyyttä). Seurueeseen liittyy myöhemmin Karlin tahdosta nälkiintynyt koira, jota Karl ei mielestäni kohtele ainakaan alussa kovin hyvin. Alkoi ihan ottaa pattiin ja nyt jo pelkään, että hauvelille sattuu jotain.

Tähän mennessä kirja on ollut todella koukuttava, kuten voi arvata kun sitä piti alkaa jo kaupassa ahmia.


Keskiviikko 28.11. Luettu sivut 74-125


Hauveli ei ollut yhteistyöhaluinen, joten Karl dumppasi sen. Eläinrääkkääjä. Noh, onneksi koiruli oli älykäs, varmaan älykkäin koko joukosta. Anteeksi.

Viidakossa ollaan edelleen ja siis tosiaankin surkean ja riittämättömän kartantekeleen kanssa. Riittämättömiltä vaikuttavat myös retkueen varusteet: esimerkiksi kahdella heistä ei ole vaihtovaatteita, vaikka luulisi tiedossa olevan, että viidakossa voi kastua. Lisäksi Karlin buutsit ovat sopimattomat viidakkokuljeskeluun ja lahoavat melko pian.

On vaikea ymmärtää, miten huonosti nämä reppureissaajat ovat varustautuneet. Oletin, että ovat kokeneita reissaaja, mutta ilmeisesti se ns. maalaisjärki on kateissa. Yossi tuntuu tajuavan enemmän, mutta ei tee mitään muuta kuin kulkee mukana. Eeh, itse en lähtisi edes maksusta noin huonosti suunnitellulle reissulle. Hieman repii hermoja lukea näiden veikkojen kulkua.

Lisäksi nämä vasta hiljattain toisiinsa tutustuneet toverit alkavat käydä toistensa hermoille. Puhelias ja avoin Marcus onkin yhtäkkiä muuttunut murjottavaksi tuppisuuksi, joka ei saa otettua häntä häiritseviä asioita esille. Niitä ei lukijakaan tiedä ennen kuin hän yhtäkkiä avautuu Yossille.

En ymmärrä, mistä kahnaukset tai kyräily johtuvat, sillä mitään ei ole nähdäkseni tapahtunut. Omituista vehtaamista siitä, kuka on eniten kenenkin kaveri, esiintyy: tuli mieleeni varhaisteinivuoteni. Yossi, Markus ja Kevin ovat lähemmäs kolmekymppisiä ja Karl on noin 35.

Nelikko on siis edelleen kasassa, mutta minä jo hieman kärsimättömästi odottelen kirjan takakannen lupailemaa erkaantumista. Heti kirjan alussa muuten vihjaillaan, että Marcus kuolee. Tai sitten olen tulkinnut kohdan väärin, mitä en tosin usko. Kirja on omistettu Marcukselle.

Edelleen kiinnostavaa luettavaa.


Torstai 29.11. Luettu sivut 126-183


No nyt on porukka jakautunut, mutta ei ollenkaan niin kuin olin ajatellut. En halua pilata kirjan yllätyksellisyyttä niiltä, joita ehkä kiinnostaa kirja lukea, joten en kerro enempää. Yossi on nyt kuitenkin yksin ja minä olen edelleen ymmälläni erityisesti Kevinin, Marcuksen ja Yossin välisistä suhteista: ihmeellistä kyräilyä ja selän takana puhumista enkä ymmärrä, miksi Kevin nyt inhoaakin Marcusta vaikka aiemmin olivat ylimmät ystävät. Onneksi omassa elämässäni ei ole vastaavia ihmissuhdedraamoja – tai on ollut, mutta hankkiuduin niistä eroon. En jaksa sellaista.

Henkilöiden naiivius toi mieleeni Amanda Lindhoutin muistelmateoksen (A House in the Sky, lue bloggaukseni täältä), jossa hän kertoo omista reppureissustaan ja siitä, miten päätyy panttivangiksi Somaliassa. Ehkä jotkut ihmiset kokevat tietyssä mielessä olevansa kuolemattomia: siis eihän minulle nyt mitään voi käydä, eihän.

Pyörittelin myös silmiäni porukan jakautumiselle ja lähtemiselle eri tahoille. Jos joukossa on vain yksi (Karl), jolla on jonkinlaisia viidakossa pärjäämisen taitoja, niin kannattaisi varmaan pysytellä yhdessä. Mutta ei, pistetääs vaan menemään ilman kunnollista karttaa ja välineitä. Ei ihme, että tapahtuu onnettomuus.

Mutta hei, kiinnostavaa on edelleen.


Perjantai 31.11. Luettu sivut 183-217


En joutanut eilen paljon lukea Junglea, kun oli muuta puuhaa enemmälti ja luin erästä toista kirjaa myös.

Yossi on nyt pari viikkoa ollut omillaan. Hän luulee kulkevansa oikeaan suuntaan, siis sinne minne suunnitelmien mukaan piti, mutta minusta tuntuu että hän on eksynyt ja on todennäköisesti jossain ihan muualla kuin luulee olevansa.

Kirjassa esiintyy joitakin ristiriitaisuuksia (ja kielellistä omituisuutta ja virheellisyyttä). Esimerkiksi Yossin täytyy säästellä niitä muutamia tulitikkuja, joita hänellä vielä on. Yossilla ei kuitenkaan pitäisi olla tulitikkuja lainkaan, sillä ne menivät "erossa" Karlille Ja Marcukselle. Yossi ja Kevin saivat stendarin, joka nyt on Yossilla. Mietin voiko kyseessä olla käännöksellinen kömpelyys, sillä vaikka kirjan tiedoissa ei mainita, että se olisi käännetty jostain kielestä englanniksi, on Yossi alun perin kirjoittanut sen hepreaksi.

Minua ärsyttää Yossin vihamielisyys luontoa ja eläimiä kohtaan. Ei mitään arvostusta! Tosin 80-luvulla ei tainnut paljon luonto kiinnostella muutenkaan ainakaan suojelumielessä. On myös huvittavaa, että Yossi tuntee piston sielussa ryöstettyään linnunpesästä munat (siihenkin toki turtuu), mutta eläinten tappaminen noin muuten ei pahemmin hetkauta.


Lauantai 1.12. Luettu sivut 218-317


Olen nyt lukenut kirjan kokonaan ja sen jälkeen googlettelin lisätietoja, koska monikin asia jäi vaivaamaan. Selvisi, että Yossi oli tapahtumien aikaan 21-vuotias. Mielestäni hän ei maininnut ikäänsä kirjassa, joten oletin hänen olevan samaa ikäluokkaa kuin Marcus (28) ja Kevin (29). Olisi pitänyt tarkistaa asia aiemmin, ehkä olisin ollut suopeampi kirjan alussa hänelle ja ajatuksilleen. Tai sitten en.

Yossi kuitenkin kirjan lopussa mainitsee nuoruutensa ja kokemattomuutensa, naiiviutensa “seikkailun” aikana, joten siksi tarkistin asian. Lisäksi kirjan epilogin tyyli on hieman erilainen eli selkeästi aikuisemmalta vaikuttava.

Olkoon ikä mikä tahansa se ei muuta näiden henkilöiden omituisia välejä. Kirjan lopussa Yossin ajatukset ovat yhtäkkiä suopeampia sekä Keviniä että Marcusta kohtaan. Kuin kaikki kaunat (joista jäin ulkopuoliseksi, koska en tosiaan tajunnut mikä heidän välejään hiersi) olisi pois pyyhitty. Paitsi Karlia kohtaan, jota Yossi kautta kirjan kuvaa melko lämpimästi jopa. No, kenties kyseessä on tosiaan Yossin sinisilmäisyys ja naiivius.

Kuten lukija jo tietää, Yossi pelastui (mukana menossa taas tulitikut, joita hänellä ei pitänyt olla – tulitikut eivät siis liity kuitenkaan pelastumiseen, vaan huomioin että stendari on vaihtunut tulitikuiksi jossain vaiheessa matkaa). En aio kertoa miten, koska ei tässä nyt sentään ole tarkoitus spoilata koko kirjaa enkä muuten ole spoilannutkaan. Jos tämän kirjoituksen luettuasi, kiinnostaa lukea itse kirjakin, niin voin vakuuttaa että se vielä yllättää sinut (ellet googleta ja lue aiheesta ja siten spoilaa itseäsi: netistä nimittäin löytyy paljon juttua aiheeseen liittyen).

Olen utelias ja uteliaisuuteni sai kolhun ja minun täytyy nyt hyväksyä, että joihinkin asioihin ei vain saa selvää vastausta - ei edes googlettamalla.

Yhteenveto kirjasta: koukuttava ja kiinnostava, suosittelen Amazonin sademetsän salaperäisestä luonnosta sekä seikkailu- ja selviytymiskirjoista kiinnostuneille. Kannatti lukea!

Kirjan pohjalta on tehty elokuva, Jungle (2017), jossa Yossia näyttelee Harry Potter eli Daniel Radcliffe.

torstai 29. marraskuuta 2018

Piikkisian muistelot

Tässä oli kolmen kappaleen pituinen mielipide kirjasta, mutta sensuroin sen. Annoin mietteen hautua yön yli ja tulin siihen tulokseen, etten viitsi niin negatiivista julkaista. Kyseessä ei  ollut varsinainen lyttäys, mutta tekstistä puuttui kaikki positiiviset huomiot enkä jaksa niitä siihen lisätä.



Alain Mabanckou: Memoirs of a Porcupine
Alkuper. Mémoires de porc-épic 2006
Serpent’s Tail 2011
Ranskasta englannistanut Helen Stevenson
S. 150


Syy miksi kuitenkin haluan mainita kirjan blogissani on se, että kirjalla valloitin uuden maan, Kongon tasavallan. Ja tietenkin jokunen muu voi innostua kirjasta, vaikka minä en niinkään. Kirjaan voi tutustua vaikkapa Goodreadsisssa, jossa se on saanut paljon suitsutusta osakseen.

Kirjassa kuollaan runsaasti ja henkimaailma on voimakkaasti läsnä, joten sen kunniaksi tässä viimeviikkoisia kuvia hautausmaalta.



tiistai 27. marraskuuta 2018

Alustus: Dellaisko some-tilit?

Luin joskus kuukausia sitten The Sunday Timesin liitteestä Jaron Lanieria käsittelevän jutun. Kirjoitus liittyi juuri julkaistuun teokseen Ten Arguments For Deleting Your Social Media Accounts Right Now (The Bodley Head 2018, s. 146).

Sittemmin olen selaillut kirjaa kaupassa ja eilen lainasin sen kirjastosta. En oikeastaan ollut ajatellut kirjaa lukea, mutta koska se hyppsi silmilleni kirjastossa, niin miksipäs en kokeilisi.

Miksi kirja ei varsinaisesti kiinnosta minua? Koska en koe olevani somen orja. Tai sitten olen vain niin “in denial”, etten hyväksy asiaa. Lähtökohtani lukea kirja on siis selvittää ja analysoida oma tilanteeni. Saa nähdä muuttuuko ääni kellossa lukemisen myötä ja dellaanko kaikki some-tilini (en usko näin tapahtuvan – asenne jo alusta lähtien kohdillaan, haha!).

Tästä pääsemmekin some-tileihin. Listaan alle käyttämäni ja kerron muutamin sanoin, mitä ne minulle merkitsevät/miksi niitä käytän. Lista saattaa olla puutteellinen, mutta jos siitä jokin puuttuu niin tuskin käytän sitä.

Huom: jos tiedät, että minulla on jokin some-tili seuraavien lisäksi, niin saat toki mainita asiasta. Olen saattanut ihan rehellisesti unohtaa jonkin.


1. Facebook

Tärkeä yhtedenpitokanava ja hupsuttelupaikka ystävien kesken. Hyvin harvoin kommentoin (tai edes klikkailen tykkää-namiskaa) siellä mitään julkisissa ryhmissä. Muutamissa suljetuissa ryhmissä osallistun keskusteluun, mutta sekin on melko kausiluontoista.


2. Twitter

Olen laiska twiittaaja ja käytän Twitteriä satunnaisesti. Olen valinnut seurattavakseni mukavia tyyppejä ja aiheita, koska haluan pysytellä erossa somekohuista. Haluan fiidiini ensisijaisesti kirja-, taide-, luonto- ja patikointiaiheisia twiittejä ja näin tapahtuu. Toki poikkeuksia on, mutta en osallistu kohuihin tai muihin vääntöihin. Itse twiittaan lähinnä kuvia ja kerron lukemistani kirjoista ja jaan linkin blogiini.

Twitter-tilini: Eleina Whitebay


3. Blogit

Tämä lienee kaikille tuttu. Minulla on tällä hetkellä kaksi aktiivista blogia, mutta kummankaan suhteen en stressaile.

Toinen blogini: Mielibidee


4. YouTube

Musiikin kuunteluun ja muun kiinnostavan aineiston katseluun. En juurikaan seuraa vlogeja, katson niitä hyvin satunnaisesti ja harvoin. En lue kommentteja enkä kommentoi. Lataan joskus videon, mutta en yleensä listaa sitä.


5. GoodReads

Käytän lähinnä kirjojen listaamiseen ja lukemisteni seurantaan. Nopea, helppo ja kätevä.

Goodreads-tilini: Elina


6. Pinterest

En muista, milloin olen siellä viimeksi käynyt (no niin, menin tässä välissä kurkkaamaan vieläkö tunnukseni toimivat – toimivat ne). Visuaalisen ihmisen aarreaitta, jossa en ikinä kommentoi (enkä yleensä edes lue kommentteja, joita ei yleensä vissiin edes ole) – katselen ja “kerään” vain kuvia. Samalla kuuntelen kuulokkeilla musiikkia ja nautin visuaalisuudesta kaikilla asteillani. Pitääkin aktivoitua Pinterestin saralla taas!

Pinterest-tilini: Elina


7. Instagram

Tein testimielessä tilin, en ole käyttänyt sitä kertaakaan sen jälkeen. Insta on ainut syy, miksi joskus harkitsin älypuhelimen ostamista.


Eli eräs ISO asia, joka sulkee minut monesta somejutusta ulkopuolelle on juuri se, että minulla ei ole älypuhelinta (samalla se supistaa sitä tiedon määrää, jota algoritmit jatkuvasti keräävät käyttäjistään). Kyseessä on valinta: ollessani liikkeellä, en halua edes mahdollisuutta päästä nettiin, koska en koe tarvetta siihen. Olen silloin aistit avoimena ympäristölle ja annan ajatusten virrata rauhassa.

Laukussani on vakiovarusteena minikokoinen A to Z siltä varalta, että harhaudun tuntemattomille poluille. Julkinen liikenne kulkee (paitsi tube ei välttämättä), vaikka minä en aikatauluja tietäisikään. Sitä paitsi monilla pysäkeillä on nykyään taulut, joissa kerrotaan mikä dösä on tulossa ja milloin (preferoin dösää tuben kustannuksella). Ne pitävät melko hyvin paikkansa.

Minulla on laadukas pöytäkone ja suuri näyttö kuvien käsittelyä ja muuta taidetoimintaa varten. Käytän siis vain pöytäkonetta nettiasioissa. En omista edes tablettia. Kannettava minulla on, mutta käytän sitä ainoastaan matkoilla.

Mainokset: minulla on mainosesto selaimessani. Jos jotakin sivustoa ei voi selata mainoseston takia ja minulla on palava tarve päästä sivulle, käytän toista selainta johon en ole estoa asentanut.


Lähtötilanteeni on siis yllä mainittu. Palatkaamme kirjaan, josta olen lukenut esittelyn. Esittelyssä käytetään symbolisina esimerkkeinä kissoja ja koiria. Kiinnostava esittely.

En ole vielä varma, miten kirjasta kirjoittamisen toteutan. Kenties bloggaan kunkin luvun herättämät ajatukset erillisissä postauksissa tai sitten yhdistelen useamman argumentin. Lähtökohta on kaivella omaa napaa ja kenties keskustella/väitellä kirjan tekstin kanssa. Katsotaan, mitä tästä tulee.

maanantai 26. marraskuuta 2018

Pakkomielteestä toiseen

Kultakalat eivät ole koskaan kuuluneet kiinnostusteni top femmaan. Tai top kymppiin. Tai top kahteen- tai oikeastaan mihinkään kymppiin. Eivätpä ne juuri kiinnostaneet Mataichiakaan, kunnes eräästä syystä johtuen alkoivatkin kiinnostaa. Mataichin kiinnostus kasvoi pakkomielteeksi, minun kiinnostukseni uteliaisuudeksi joka tyydyttyi googlettelemalla ja lukemalla & katselemalla googletukseni tuotoksia.

Miksi höpisen kultakaloista ja kuka riivattu on Mataichi?


Kanoko Okamoto: A Riot of Goldfish
Hesperus 2010
Englannistanut J. Keith Vincent
S. 112
(Kirjaa ei käsittääkseni ainakaan toistaiseksi ole suomennettu)


Ennen kuin jatkamme Mataichin parissa, on tarpeen kertoa muutama sana itse kirjasta. A Riot of Goldfish sisältää kaksi Kanoko Okamoton (1889-1939) novellia, jotka molemmat liittyvät pakkomielteisiin. Nimenomaan miehen pakkomielteisiin, sillä molemmissa novelleissa keskiössä on mies ja hänen elämänsä ja ajatuksensa. Naiset eivät ole järin tärkeitä näissä novelleissa muuta kuin objekteina (lukuun ottamatta toisen novellin topakkaa tätiä), vaikka hienovaraista pyristelyä on aistittavissa.

Kanoko Okamoto keskittyy näissä novelleissa estetiikkaan ja taiteeseen - ja tekee sen  taiten! Olen hurmioitunut etenkin ensimmäisestä novellista, joka on kirjan nimikin: A Riot of Goldfish on täydellinen nimi novellille mutta sen ymmärtää vasta luettuaan novellin kokonaan (ja sitten tekeekin - tai minun teki, muiden mieli tekee mitä tekee - mieli hypähdellä ja nauraa ja hihittää ja huutaa in your face mutta ei oikeastaan pahantahtoisesti vaan suopeasti ja ymmärtäen mutta silti ehkä sormea heristäen).

Kirjan toinen novelli on nimeltään The Food Demon (alkuper. Shokuma 1941) , jossa Besshirō pakkomielteilee ruuan ja taiteen kanssa. Ruoka on oikeastaan vasta toinen valinta taidepuolen epäonnistuessa.  Besshirōsta tulee tyranni kunniankaipuussaan: hän kokee kuuluvansa ylempään luokkaan (periaatteessa kuuluukin) eikä viihdy alemmassa jossa on.

En aio The Food Demonia käsitellä tämän enempää, koska novelleista on vaikea kirjoittaa spoilaamatta niitä kokonaan. Pidin kuitenkin kovasti The Food Demonista, vaikka se ei yllä samalle tasolle kuin A Riot of Goldfish, joka räjäytti kohdallani potin. Ehkä mikään ei tunnukaan sen jälkeen miltään ja nämä novellit olisi pitänyt sijoittaa kirjaan toisinpäin.


A Riot of Goldfish (alkuper. Kingyo ryōran, 1937)

Mataichi on täydellisen kultakalan jalostamista pakkomielteisesti yrittävä kultakalakauppias eikä mikä tahansa sellainen, vaan äveriään Teizōn ”suojatti”, sillä juuri Teizō mahdollistaa hänen opiskelunsa liittyen kultakaloihin ja niiden jalostamiseen. Mutta on kuljettava ajassa taaksepäin ennen kuin voi palata kirjan alun epätoivoiseen nykyisyyteen.

Kultakala-altaiden kupeessa kohoaa kukkula, jossa vauras Teizō asuu tyttärenä Masakon kanssa. Mataichin ja Masakon polut risteävät lapsina lähinnä kiusaamisen kautta Mataichin ollessa kiusaaja. Varttuessaan poikasesta nuorukaiseksi kiusaaminen lakkaa ja tunne muuttuu toisenlaiseksi: ristiriitaiseksi – ja pakonomaiseksi - rakkaudeksi ja hiljaiseksi toiveeksi joskus naida maltillinen Masako.

It was something to do with her lack of personality. She was an unstoppable woman who simply blossomed like a beautiful butterfly. She overflowed with charm, and yet her charm was only of a physiological sort. (s. 19)

Mataichi tuntuu halveksivan persoonatonta Masakoa, mutta samalla haluaa hänet itselleen. Tunne kasvaa pakkomielteeksi vasta Mataichin lähdettyä opiskelemaan kultakalabisnestä toiseen kaupunkiin. Neljän vuoden poissaolon aikana pakkomielle kasvaa ja muuttaa muotoaan.

He was impatient to get back to his own ponds and create with his own hands even one dazzling goldfish that would resemble Masako. - - -  This was the only hope left in his life now. (s. 35)

A Riot of Goldfish on miljöö- ja tunnelmanovelli, jossa askarrellaan ajatuksilla ja tuntemuksilla, tunteilla. Miehen tunteilla. Naiset ovat lähinnä rekvisiittaa, jotka eivät teoillaan kapinoi vaan omaksuvat kiltisti yhteiskunnan heille asettaman roolinsa kiinnosti se sitten tai ei.

“I suppose I’m prettier than some, but I’m just a normal woman. In two or three years I’ll end up getting married and become a mother like anyone else.” (s. 16)

Kanoko Okamoto kirjoitti itsensä suosikikseni. Kaikki tässä novellissa on kohdillaan enkä voi olla miettimättä, miten paljon monitulkintaisempi ja -ulotteisempi se on, jos sen osaisi lukea alkuperäiskielellä. Vaan taitava on J. Keith Vincentin käännöskin ja hänen kirjoittamansa esittely kiinnostava. David Mitchellin alkusanoja en lukenut, koska … pälä pälä pälä ... sensuroin tekstin ja pidän perustelut omana asianani.

A Riot of Goldfish on novelli, josta olisi voinut siteerata noin puolet tekstistä: niin osuva ja ajatuksia nostattava se on. Tietenkään siteeratukset eivät välttämättä avaudu ilman kontekstiaan – ainakaan samoin kuin kontekstissaan.

Tässä silti vielä parit herkkupalat:

The true home of Masako and those dazzling goldfish lies in the other world, and they just poke their heads into the real world from time to time. (s. 25)

Was there anything about Masako that did not eventually lead back to goldfish. (s. 28.)

~~~


Kaksi novellia muodostaa minun maailmassani novellikokoelman ja täten sijoitan A Riot Of Goldfishin Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 25. Novellikokoelma.

torstai 22. marraskuuta 2018

Mitäpä jos vaan kuolisit ja kevyttä pohdintaa "lukuitsetunnosta"

Joidenkin kirjojen lukeminen pitää aloittaa useita kertoja ennen kuin niiden lukeminen kokonaan onnistuu. Tietenkin voisi suosiolla sivuuttaa koko kirjan, mutta jos itse tiedostaa ettei syy ole kirjassa, niin voipi kokeilla toiste uudelleen.

Tällainen keskeytyshistoria minulla oli Tetsuya Hondan Soul Cagen kanssa. Olen lainannut sen kirjastosta useita kertoja ja palauttanut yhtä monta kertaa saatuani luettua sitä vain pari sivua.

Juonipaljastus: Olen nyt saanut kirjan luettua kokonaan!

Olen miettinyt asiaa ja oikein hävettää kertoa syy, miksi kirja on aiemmin jäänyt aina kesken. Kerron silti: kirjan prologissa on hämäräperäinen minä-kertoja, joka vaihtuu pienieleisesti toiseen minä-kertojaan. Vaihdon kyllä huomaa, mutta olen häiriintyneesti takertunut siihen joka kerta ja jopa epäillyt älyäni. Olen pelännyt, etten tajua jotain oikein.

Pelko on ollut aivan turha ja nyt kirjan luettuani suorastaan naurattaa moinen. Mutta mutta, minulla on kausia kun minut valtaa ns. huono lukuitsetunto. Silloin minut yhtäkkiä valtaa eräänlainen pelko  kirjallisuutta kohtaan. Pelkään, ettei älyni riitä käsittelemään mitään hiemankaan erilaisempaa tai “vaikeampaa” kirjallisuutta (mitä Soul Cage ei edes ole), ja joskus paine sisälläni kasvaa niin suureksi, että menen ikään kuin lukkoon.

Joskus pelkään tulkitsevani tekstiä “väärin”, vaikka muistutan itselleni, että kukin lukija tulkitsee tavallaan ja minullakin on oikeus omaan tulkintaani ja se on aivan yhtä oikea kuin jonkun muun, vaikka olisikin erilainen.

Toisinaan kirjoja jää tietenkin kesken ihan vain siksi, että aika väärä (juuri jätin kesken sopivampaa lukufiilistä odottelemaan Zinzi Clemmonsin What We Lose -kirjan) tai kyseinen aihe (joka kiinnostaa) ei juuri sillä hetkellä jaksa puhutella. Tietenkin jotkin kirjat jäävät kesken, koska ne eivät nappaa ollenkaan.



Mutta kuten jo paljastin, olen nyt lukenut Tetsuya Hondan Soul Cagen ja ymmärtänyt vaikeuksitta lukemani. Kyseessä on ns. Reiko Himekawa -sarjan toinen osa (ensimmäisen osan, The Silent Dead, luin toukokuussa), joka on tunnelmaltaan huomattavasti kevyempi kuin edeltäjänsä.

The Silent Dead on melko (mies)sovinistinen, mikä tietenkin on ymmärrettävää kyseisessä kulttuurissa ja työympäristössä. The Silent Dead avaa Reikon persoonaa, menneisyyttä ja henkilökohtaista elämää ja siihen ja muihinkin kys. Kirjan tapahtumiin on viittauksia tässä kakkososassa, jossa ei noin muuten Reikon siviilielämää ja persoonaa puida. Lisäksi Soul Cagen henkilögalleria (ja tietenkin henkilöiden väliset jännitteet) on poliisien ja tutkijoiden osalta melko sama kuin ensimmäisessä osassa.

Nyt tutkitaan irtisahatun käden ja läheisestä joesta löytyneen torson kohtaloa. Tutkimukset osoittavat, että ne kuuluvat samalle henkilölle, mutta motiivi on hakusessa.

Tapausta ryhtyy tutkimaan ryhmänjohtaja Reiko Himekawa (tiimeineen) “arkkivihollisensa” Mamoru Kusakan (tiimeineen) kanssa. Reikon ja Kusakan välejä ei oikein voi ymmärtää, ellei ole lukenut ensimmäistä osaa. Kusaka jäi melko etäiseksi ensimmäisessä osassa, mutta tässä Soul Cagessa hänen persoonansa valottuu. Varsin mielenkiintoista!

Pääpaino on kuitenkin koko ajan murhan selvittelyssä eli kyseessä ei ole mikään ihmissuhdetrilleri, vaan virtaviivainen dekkari. Otaksuisin, että perinteisten dekkareiden ystävät saattaisivat näistä pitää. Väkivaltaa on, mutta melko vähän eikä se ole tarkoitushakuista.

Harmi, ettei tätä sarjaa ainakaan toistaiseksi ole enemmän englannistettu (eikä tietenkään suomennettu). Pidin tästä kovasti kuten yleisestikin japanilaisista dekkareista ja trillereistä. Ovat mielestäni yleisesti ottaen kiinnostavampia kuin vaikkapa eurooppalaiset vastaavat.

Kirjan tiedot:

Tetsuya Honda: Soul Cage
Alkuper.  ソウルケイジ 2007
Titan Books 2017
Englannistanut Giles Murray
S. 428

Ps. Kun kerran tuossa yllä ymmärryksestä oli puhe, niin mainittakoon etten ymmärrä kirjan nimen merkitystä. Että miten se liittyy itse tarinaan, jää hämäräksi. Jos minun pitäisi äkkiseltään keksiä uusi nimi kirjalle, heittäisin vaikkapa Isältä pojalle. Tai olkaa hyvä ja tappakaa itsenne.

maanantai 19. marraskuuta 2018

Ei äitimateriaalia

Hei, oletko sinä sellainen, joka kyselet onko lapsia ja jos ei ole, ihmettelet salaa mielessäsi miksi ei, tai peräti kysyt asiaa? Jos olet, Ei äitimateriaalia -kirja on juuri sinulle. Saat todennäköisesti vastauksen kaikkiin asioihin, joita ihmettelet liittyen lapsettomuuteen (vapaaehtoisena) valintana eikä sinun tarvitse enää ihmetellä saati kysellä. Se on nimittäin ärsyttävää. Ei välttämättä itsessään se, että kysyy lapsilukua (vaikka aika mautonta sekin on), vaan se epäuskoinen ennakkoluulo, johon yleensä liittyy toisen tunteita vähättelevä toteamus mieles muuttuu.


Ei äitimateriaalia -kirjan uskaltaa lukea, vaikka itsellä olisi lapsia ja lapsiperhe-elämä juuri sitä, mitä on aina halunnut, sillä tässä kirjassa ei dissata toisten valintoja: kirja on asiallisesti ja eri valintoja kunnioittaen kirjoitettu. Elämäntapasi ei siis ole uhattuna, joten huoli pois.

Kirja käsittelee lapsettomuutta vapaaehtoisena valintana, joten kyse ei ole nyt sinusta. Kyse ei myöskään ole “tahattomasta” lapsettomuudesta eli niistä, jotka eivät halustaan huolimatta saa lapsia. Kun tässä postauksessa kirjoitan lapsettomuudesta, tarkoitan sitä nimenomaan vapaaehtoisena valintana – en tragediana.

Olen silloin tällöin maininnut, että pidän kirjallisuudesta, joka johdattaa minut muun muassa uusien asioiden, ajatusten ja kulttuurien äärelle. Myönnän että on silti kiva joskus lukea kirjallisuutta, jonka kokee omanlaisekseen ja läheiseksi. Kirjallisuutta, jota lukiessa kokee olevansa hyväksytty sellaisena kuin on ja voi jopa samastua. Nefertity Malatyn Ei äitimateriaalia on sellainen kirja – minulle monin paikoin samastuttava.

Ei tietenkään kaikilta osin (samastuttava), koska lapsettomat(kin) naiset ovat erilaisia keskenään. Heillä on persoona ja erilaisia intressejä kuten kaikilla ihmisillä – myös äitiyden valinneilla. Lapsettomat eivät ole samasta muotista vedettyä massaa, jonka nivoo yhteen – tadaa – itsekkyys. Itsekkyys nimittäin liitetään yllättävän usein nimenomaan lapsettomiin naisiin. Mutta miksi niitä lapsia okein “saadaan”? Eiköhän ihan samasta syystä kuin ollaan “saamatta” - omat halut ja intressit siinä on kyseessä molemmissa tapauksissa.

Ei äitimateriaalia koostuu sekä lapsettomuuden valinneiden naisten että tutkimusten ja faktojen yhdistelmästä. Kyseessä on tuhti tietopaketti lapsettomuudesta, joka avaa monipouolisesti niitä lukuisia syitä, miksi nainen valitsee olla saamatta lapsia.

Minulla ei ole lapsia enkä ole koskaan halunnut lapsia, ei vain kiinnosta (en käytä itsestäni sanaa ”lapseton”, koska en halua määritellä itseäni jonkin ”asian” kautta, jota minulla ei ole. Jos olisi aivan pakko – onneksi ei ole – jotain sanaa käyttää, lapsivapaa olisi kuvaavin).  Jotkut ihan oikeasti tietävät jo hyvinkin nuorena, etteivät halua lapsia. Ei siinä ole sen kummempaa kuin että jotkut tietävät jo hyvin nuorena, että haluavat. Miksi ei halua saada lapsia pidetä nuoruuden ehdottomuutena, mutta päinvastaista pidetään? Melko valikoivaa “ehdottomuutta” hyväksyä toisen halu, mutta epäillä toisen haluttomuutta.

Itse en ole lapsensaantihaluttomuuttani nuorempana toitottanut (enkä nytkään, vaikka olen iloinen valinnastani enkä koe jääväni mistään paitsi, mutta sitä ei ole hyväksyttävää näyttää toisin kuin esim. raskautta ja lapsen saamista), mutta kysyttäessä kyllä vastannut rehellisesti ja olen saanut kuulla lähes kaikki kirjassa mainitut heitot aina Mieles muuttuu vielä ja Minäkin ajattelin ennen noin -tokaisuista lähtien. Mitäpä jos seuraavan kerran Mieles muuttuu sijasta todettaisiin Totta, ei kaikkien tarvitse lisääntyä.

Ihmettelen, miksi lapsettomuutta pitäisi ylipäätään perustella tai että siihen pitäisi olla jokin erityinen syy; ei vanhemmiltakaan kysellä syytä sille, että he ovat hankkineet lapsia. (Melinan kertomus, s. 140)

Samaa ihmettelen minäkin. Mielenkiintoista on myös äitiyden näkeminen "pakollisena" elämänkulkuun liittyvänä aspektina, kun taas se ettei halua lapsia nähdään jonkinlaisena “vikana”, jota pitäisi selvittää ja perustella – ja mielellään eheytyä eli hankkia lapsia! Hyvin usein naiseus myös rinnastetaan nimenomaan äitiyteen.

Suvussani (äidin puolelta) esiintyy suhteellisen paljon lapsettomuutta. Lapsettomuus ei ole minulle mikään outo ja kaukainen asia, vaan normaali valinta. Minun näkökulmastani on suorastaan säälittävän koomista, että lapsettomuutta valintana jaksetaan kauhistella ja tuomita, keksiä omituisia piirteitä lapsettomille naisille ja väittää itsekkäiksi. Ovatko nämä niitä ihmisiä, joiden mielestä kaikkien tulisi elää samalla tavalla eli niin kuin juuri itse sattuu elämään. Toisenlaiset valinnat kuin omat nähdää uhkana.

Kirjan mukaan typerimmät (kirjassa ei käytetä sanaa typerä, mutta minä käytän) kommentit lapsettomuuteen liittyen tulevat yleensä vieraammilta ihmisiltä ja minun kohdallani tämä pitää paikkansa. Suku ja ystävät tietävät ja ymmärtävät, mutta hiemankin vieraammat ihmiset kokevat tarpeelliseksi kommentoida miten sattuu – jopa käännyttää (kyllä, tällaistakin olen _saanut_ kuunnella ja käännyttäjien kanssa asiallinen keskustelu ei ole mahdollista, koska “kyllä sinä sitten ymmärrät, kun sinulla on lapsia”).

Todellakin toivoisin, että tämän kirjan lukisivat kaikki, jotka jaksavat ihmetellä toisten haluttomuutta saada lapsia. Maailmasta eivät ihmiset ole ihan heti loppumassa, eivät edes Suomesta, joten median harjoittama ”pelottelu” on aivan turhaa.

Kirjan lopussa on lista mm. kuuluisista lapsettomista naisista, mutta valitettavasti siellä on ainakin muutama virhe. Kaikki mainitut henkilöt eivät ole lapsettomia (mm. Eva Mendes, Alyssa Milano).

Kirjan tiedot:

Nefertiti Malaty: Ei äitimateriaalia
Reuna 2018
S. 194


Pakollinen Ps. En vihaa lapsia, kahdelle olen kummi. Itseäni ehkä hieman vihaan, kun en rohkene julkaista tätä tekstiä lisäämättä peeässää. Mutta sellaista se joskus on.

perjantai 16. marraskuuta 2018

Viisikko viinalakossa ja maailmanvalloitus


Enid Blyton: Five Give Up the Booze
Quercus 2016
S. 105

Viisikon uudenvuodenbileet lähtevät _hieman_ lapasesta eikä muistikuvia illan tapahtumista juuri esiinny. Aamulla ystävysten kämppä on kuin kaatopaikka, vaikka juhlimaan lähdettiin muualle.

Ihan kamalaa, niin kamalaa että päätetään kokeilla kollektiivista tipatonta tammikuun ajan. Jopa alkoholia hyvin sietävä ja imevä Julian (Leo) taipuu tipattomalle saatuaan maistaa armotonta krapulaa pitkähkön ryyppyputkensa päätteeksi.

Kalenteri täytetään kaikenlaisella mukavalla ja terveellisellä puuhastelulla, kuten tenniksellä ja joogalla. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin kovana ryyppymiehenä tunnetun Rafen tammihäät, joissa Julian on best manina.

Miten on, selviävätkö ystävykset selvänä tammikuun haasteista – se selviää lukemalla. Ihan hauska välipala tämäkin Viisikko, mutta edelleen lemppareitani ovat ne pari ekaa lukemaani eli brexit ja ruokajeesustelu.

~~~


Sain nyt viimein tehtyä maailmanvalloitussivun. Se on tuossa blogin otsikkokuvan alapuolella nimellä Kirjallinen maailmanvalloitus. Sitä klikkaamalla pääsee sivulle, johon olen kirjannut maanosittain kaikki maat (osa näkyy olevan pariinkin kertaan, kun en osannut päättää kumpaan maanosaan sijoittaa ne).

Lihavoidut maat on valloitettu ja niissä on linkki kys. maakategoriaan. Paljon on vielä lukematta eli ei tämä valtaaminen ihan heti ole loppumassa. Jos tiedät johonkin lukemattomaan maahan mielestäsi hyvän kirjan, paljasta se minullekin!



Viikonloppuna luen (tai sitten en, mutta ainakin nämä ovat nyt kesken):

Tetsuya Honda: Soul Cage
Zinzi Clemmons: What We Lose
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala: Aina


(Kuvat kirjan kansikuvaa lukuun ottamatta otettu 1.11.2018)

torstai 15. marraskuuta 2018

Mätä pikkukaupunki

Kolme kesää, joista ensimmäinen on alkusoitto luisulle. Toisena kesänä luisutaan ja kolmantena rämähtää.



Beth Lewis: Bitter Sun
The Borough Press 2018
S. 452

Larson on pieni maissipeltojen ympäröimä kaupunki Yhdysvalloissa. Kesä 1971 paahtaa ja käristää kaupunkilaisia. Kesä on ennätyskuuma, tietää Johnnyn alkoholille perso äiti kertoa. Johnny on 13-vuotias nuorukainen, jonka haaveena on saada maissipelto kukoistamaan, saada siitä elanto tulevaisuudessa. Pelto on jäänyt omilleen isän haihduttua maisemista jo aikoja sitten.

Johnny onkin ainoa ystävänelikosta, jolla ei ole lähtöhaaveita. Rudy, Gloria ja Jenny eivät juuri muusta haaveile kuin kämäsen kylän pölyjen karistamisesta kannoiltaan. Elämä on kohtuullisen huoletonta, vaikka kullakin nuorella on omat ongelmansa. Suurin osa ongelmista asuu kotona. Rudyn isä on pahamaineinen öykkäri ja rikollinen, joka ei säästele nyrkkejään ja poikakin saa säännöllisesti osumaa.

Jenny on Johnnyn sisko, jonka on erityisen vaikea tulla toimeen juopottelevan äidin kanssa. Mukautuvaisempi, sisäänpäinkääntyneempi ja temperamentiltaan maltillisempi Johnny yrittää toimia ukkosenjohtimena sisarelleen ja äidilleen, mutta Jenny ei ole maltillinen ja hänen temperamentinsa on räiskyvä ja se räiskyy nimenomaan ulospäin.

Lewis kuvaa koskettavasti ja tarkasti nimenomaan sisarusten välisiä suhteita ja jännitteitä kotona liittyen erityisesti äitiin (muuta aikuista kun ei talossa ole paitsi satunnaisesti joku isää leikkivä mies). Johnny kaipaa harmoniaa ja välttelee konflikteja ja toivoisi Jennyn tekevän samoin, mutta Jenny ei ole samanlainen. Niin aidon tuntuista on sisaruussuhteen kuvaus, että se tuo mieleeni omat sisarukseni ja lapsuuden (vaikka ympäristö ja muutkin asiat ovat erilaisia, tietyt jännitteet ja tunteet ovat tuttuja ja havaitsin kirjaa lukiessani ärsyyntyväni tietyistä piirteistä kun taas toisia ymmärsin paremmin - hyvin mielenkiintoista!).

Kun ystävykset löytävät nuoren naisen ruumiin "salaiselta" uimapaikaltaan, muuttuu heidän elämänsä astetta vaikeammaksi ja kylän tunnelma monta astetta painostavammaksi. Kannattaisi unohtaa koko ruumis ja jatkaa elämää, mutta uteliaisuus saa nuoret tonkimaan tapausta.

Bitter Sun on painostava ja hikinen ja sivu sivulta se luisuu yhä synkemmäksi ja mustemmaksi, vainoharhaisemmaksi. Taustalla paahtaa aurinko, mutta se ei enää valaise. Se sokaisee ja särkee. Tämä on ehkä surullisin ja synkin kirja, jonka olen aikoihin lukenut. Illalla saatuani kirjan luettua ja käydessäni nukkumaan tirahti ihan itku. Jotkut kirjat menevät ihon alle ihan huomaamatta. Bitter Sun on sellainen.

Beth Lewisilta on aiemmin julkaistu kirja, The Wolf Road (suom. Suden tie), jota en ole lukenut. Vaikutuin niin Bitter Sunin tyylistä, että lukenen senkin jossain vaiheessa. Olen ymmärtänyt senkin olevan varsin synkkä, joten tuskin ihan heti sitä luen. Yritän nyt oikeasti hieman säästää itseäni ja lukea kevyempää kirjallisuutta.

Beth Lewisin nettisivut.

maanantai 12. marraskuuta 2018

Minimiete: Viisikko vanhempina

Kun haluaa kevyttä ja helppoa, niin Viisikot aikuisille on oiva valinta. Ikääntynyt viisikko asuu kimppakämpässä Lontoossa ja ikääntyminen tuntuu olevan lähinnä fyysistä, ei niinkään henkistä sorttia.


Nyt ystävykset päätyvät yllättäen ja vastentahtoisesti Rupert-serkkunsa vauvan huoltajiksi. Luonnollisesti kukaan heistä ei tajua noin mistään noin mitään ja vauvakirjoista etsitään ohjeita ja vinkkejä. Vauvakin tuppaa olemaan melko itkuista sorttia – jopa siinä määrin, että minulle tuli alakerran koliikkivauva mieleen (ovat muuttaneet pois jo aikoja sitten).


”I don’t see what she’s (the baby) got to moan about,” said Dick.
”Without having any choice, she’s been born into a huge indifferent universe that will slowly crush her spirit, and then she will die,” Said George. ”I’m on her side. Crying’s the least she could do.”


Ihan hauska välipalakirja, vaikka se ei oikeastaan muuta kuin pelleile ja kärjistä. Mutta sehän näiden kirjojen tyyli tietenkin onkin (ja siksi tämän lukuun otinkin – saadakseni rentoa ja helppoa lukemista), vaikka minulle tämä vanhemmuusaihe keskeisenä teemana ei ole sieltä kiinnostavimmasta päästä.


Kirjan tiedot:

Enid Blyton (Bruno Vincent): Five Go Parenting
Quercus 2016
S. 103

Sarjasta aiemmin lukemani kirjat:

Five on Brexit Island
Five Go Gluten Free

Tässä lukematon viisikkokasani. Näitä tulee varmaan luettua tässä synkimmän ajan aikana. Synkällä tarkoitan nyt marraskuuta ja joulukuuta.

torstai 8. marraskuuta 2018

Vastentahtoinen jihadisti

Sitten vaihteeksi iloisempiin aiheisiin eli jihadismiin ja terrori-iskuihin. Tämä on sarkasmia, mutta tietyllä tavalla totta: aiheesta voi nimittäin kirjoittaa humoristisesti(kin), mutta silti vakavalla pohjavireellä. Tässä onnistuu loistavasti Khurrum Rahman tromaanissaan East Of Hounslow.

Joku voi olla sitä mieltä, ettei näin vakavilla asioilla saisi olla viihteellä. Itse mietin, miksi ei saisi. Missä kulkee raja, jota ei edes kirjallisuudessa saisi ylittää.


“Where do suicide bombers go when they die?”
“I don’t know. Where do suicide bombers go when they die?”
“Everywhere!” He started to chuckle. (s. 275)




Javid Qasim on brittiläinen muslimi, jolla on pakistanilaiset vanhemmat. Tai vanhempi: noin kolmekymppinen Javid, joka haluaa tulla kutsutuksi Jayksi, asuu yhä äitinsä kanssa kaksin. Isä on kuollut aikoja sitten. Jay diilaa kamaa ja käy perjantaisin moskeijassa rukoilemassa. Näin yhteys Allahiin ja paikallisiin muslimeihin säilyy kohtuullisen tiiviinä.

Välihuomio: kirjailija itse on pakistanilaistaustainen ja on syntynyt Pakistanissa. Hän muutti Englantiin ollessaan yksivuotias ja varttui läntisessä Lontoossa, jossa Hounslowkin sijaitsee. Voisin siis kuvitella, että hän tietää mistä kirjoittaa. Minusta on myös viehättävää, etteivät “kaikki” vähemmistöistä (tai rikollisuudesta) kertovat kirjat _aina_ sijoitu Itä-Lontooseen.

Minua kiinnostavat elämät ja piirit, jotka ovat hyvin erilaisia kuin omani.

Toinen välihuomio: kyseessä ei ole tirkistelyn- tai kauhistelunhalu (ei tässä ole mitään kauhisteltavaa!) tai muukaan kyttääminen, vaan aito kiinnostus erilaisia (suhteessa itseeni) ihmisiä ja tapoja kohtaan. Tällainen avartaa ja laajentaa näkökulmaa, jos sellaiselle on avoin.

East of Hounslow kuvaa mielestäni hyvin ja hauskalla tavalla (varmaan osuvastikin, joitakin) muslimiyhteisöjä ja sen jäseniä, jotka ovat kaikki yksilöitä eivätkä samasta puusta veistettyjä toistensa klooneja. Kullakin on omanlaisensa persoona ja ajatukset, kuten meillä kaikilla. Tämän pitäisi olla itsestään selvää, mutta joskus tuntuu ettei se kaikille ole: ihmiset niputetaan massaksi jonkin yhden tietyn ominaisuuden perusteella (ja tämä ei koske vain muslimeja) ja yleensä tulos ei ole mairitteleva, vaan ennakkoluuloisen epämiellyttävä mutuhöttö.

Erään epäonnisen selkkauksen myötä Jay joutuu kiipeliin, josta on vaikea luovia ulos. Pelastaakseen nahkansa hän ottaa vastaan ”tarjouksen” toimia MI5:n vakoilijana: työ käsittää lähinnä oman muslimiyhteisön luotaamista ja vakoilua – selvittää onko siellä mahdollisia jihadisteja. Asia on mutkikasta, koska esimerkiksi Jayn ystävä Parvez on samassa yhteisössä. Kirjan eräs keskeinen teema onkin ystävyyssuhteet ja nimenomaan miestenväliset ystävyyssuhteet.


“Do you have an A to Z?”
“Yes, Parvez, I have an A to Z, in fact I have a whole set of encyclopaedias up my arse.”
“Why do you have to be so crass?”
“Well, don’t ask me stupid questions. No, I don’t have an A to Z.” (s. 322)


Kirjan tyyli on nokkela ja hauska, tempoltaan melko nopea mutta silti maltillinen. Mainittakoon, etten ole nopeatempoisten action-kirjojen ystävä (tulee burn out sellaisia lukiessa, heh), mutta tässä se nopeus on toisenlaista: tämä ei nimittäin ole varsinaisesti mikään action-kirja.

Ehkä osasyy on ”kielen nopeus”: kirjan kieli on todella juoksevaa ja ahmittavaa. Ja ennen kaikkea kaiken hauskuuden keskellä myös syvempää kuin pelkkää pintaliitoa eli ei tämä mikään pellekirja ole. Lisäksi tässä avataan jonkin verran Islamiin liittyviä käsitteitä/tulkintoja, joista monilla saattaa olla ristiriitaista tietoa.

Olen vaikuttunut ja ihastunut, aivan mahtava kirja, jonka todellakin toivoisin suomennettavan (realisti minussa sanoo, että tuskin suomennetaan – optimisti minussa elelee toivossa).


“Can you not swear around me? I’ve just done Wudu. Now I’m going to have to do it again.”
“Sorry.”
“My ears are not a toilet.”
“Sorry,” I said, laughing, which in turn made him smile. (s. 128)


Britaalisuusmittari: 1/3 Kirjassa on muutama väkivaltainen kohtaus, mutta niitä ei kuvailla yksityiskohtaisesti eikä niihin jäädä kylpemään.


Kirjan tiedot:
Khurrum Rahman: East of Hounslow
HQ 2017
S. 350


East of Hounslowille on tulossa jatko-osa, Homegrown Hero, joka julkaistaan tämän kuun lopulla. E of H on kuitenkin ehyt kokonaisuus eli sen voi lukea sellaisenaan ja jättää jatkot lukematta, jos ei nappaakaan. Minä tietenkin aion lukea tuon jatko-osankin.

lauantai 3. marraskuuta 2018

Henki lähtee ja järkikin

Maailmanvalloitus kirjastossa jatkuu. Löytyi oikeasti uusi maa listaan lisättäväksi ja se on Venezuela. Tässä kirjassa minua kiinnosti myös aihe, sillä ketäpä ei kiinnostaisi sairaudet: sekä luulo- että oikeat ja mielenterveys (tai sen menettäminen) kaupan päälle. No, tietenkin riippuu käsittelytavasta, että kiinnostaako.


Alberto Barrera Tyszkan romaanissa The Sickness painiskellaan useammankin sairauden parissa. Kirjan keskiössä on tohtori Miranda, joka joutuu kyseenalaistamaan omat periaatteensa (liittyen erityisesti potilaan kohtaamiseen vakavissa sairaustilanteissa) kun tutkimukset paljastavat hänen isässään kasvavan ja etäispesäkkeitä lähettävän syövän. Parannusta ei ole, deadlinea voi lykätä hoidoin mutta parantaa ei voi.

Samoihin aikoihin tohtoria häiriköi entinen terveeksi julistettu potilas Ernesto Durán, joka on vakuuttunut siitä, että hänellä on jokin sairaus, johon hän on kuolemassa. Työrauhansa turvatakseen Miranda on kieltänyt sihteeriään yhdistämästä luulosairaan Duránin puheluita. Sihteeri kuitenkin kiinnostuu Duránista ja aloittaa puuhastelut Mirandan selän takana.

The Sickness on melko tummasävyinen romaani, joka tuo esille moraalisia kysymyksiä ja pohtii, mikä on oikein, ja onko “oikein” aina sama tilanteesta riippumatta. Tietenkään ei ole tai on riippuen mahdollisista muuttujista. Mutta jos muuttuja on henkilökohtainen, asia mutkistuu. Jos minulta kysytään (ja vaikkei kysyttäisikään), mitään absoluuttista “oikeaa” ei muutenkaan ole.

Kirjaviittauksista pitävälle tämä on herkkupala, sillä niitä on lukuisia. Muutaman kirjan googletin ja mietin, että voisinpa lukea itsekin. Esimerkiksi Christa Wolfin In the Flesh (olen kuullut kirjasta, nimi on tuttu – näin ei ole kaikkien kirjassa mainittujen kirjojen kohdalla) alkoi kiinnostaa. En tosin usko, että aion sitä ihan heti lukea, koska haluan nyt pitää “lomaa” synkistä kirjoista. On tullut luettua aika paljon jollain tapaa melankolisia kirjoja viime aikoina ja haluan vaihteeksi irti siitä tunteesta, jota “saan” tuntea muutenkin ihan riittävästi ilman kirjallisuuden tuomaa lisää.

Pidin kyllä tästä kirjasta, joka on yllättävän vetävä. Periaatteessa The Sickness on nopealukuinen, ellei jää pohtimaan. Minulla lukeminen vei aikansa, koska pysähdyin mietiskelemään ja erästä säiettä makustelen edelleen. Se liittyy oikeastaan siihen, miten ihminen valehtelee itselleen, kunhan vain saa pitää totuutensa. Ja ehkä se onkin totuus – sille, jolle mieli on piirtänyt uudet rajat.


Kirjan tiedot:

Alberto Barrera Tyszka: The Sickness
alkuper. La Enfermedad, 2006
Maclehose Press 2010
S. 151
Espanjasta englannistanut Margaret Jull Costa


Venezuela on nyt siis valloitettu, jee. Pitäisiköhän ihan tehdä lista maanosittain, jotta voisi paremmin seurata valloituksia ja järjestelmällisemmin etsiä kirjallisuutta “tuntemattomista” maista. Sille voisi tehdä oman sivun, kun se kerran on Bloggerissa mahdollista. Taidanpa ottaa projektiksi.