Hae tästä blogista

torstai 24. toukokuuta 2018

Laukkukirja: The Great Catsby

Laukkukirjaa luetaan, kun ollaan liikenteessä eikä välttämättä ole aikaa ja tilaisuuksia lukea pitkiä pätkiä kerrallaan. Se asettaa laukkukirjalle tiettyjä vaatimuksia. Tässä muutamia omia kriteerejäni laukkukirjalle:

- lyhyet kappaleet/luvut
- lukuystävällinen fontti
- kevyt
- pienikokoinen
- pokkari tai ohut kovis
- aihe sellainen, että sitä voi lukea pätkissä
- ei älyllisesti kovin vaativa
- koukuttava/kiinnostava

Onko sinulla ns. laukkukirjaa vai luetko samaa, mitä muutenkin tai et kenties ollenkaan ”ulkomaailmassa”? Joskus minulla kulkee kyllä mukana varsinainen romaanikin, jos se on sellainen jota voi lukea missä tahansa. Leïla Slimanin Lullaby oli sellainen, jota kuljetin päiväsaikaankin mukanani, koska se soveltuu luettavaksi pätkissä ja myös kävellessä.



Eliza Garrettin The Great Catsby (Wildfire 2017, kuvitus Martin Hargreaves) on erinomainen laukkukirjaksi: vain vasemmalla sivulla on tekstiä, oikealla ihastuttava kuvitus, joka on ehdottomasti kirjan paras anti ja tekee siitä ylellisen.



Klassikkotietoinen lukija voi arvata, mikä on The Great Catsbyn kirjan esikuva (tietenkin F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsby). Catsby on kissaversio Gatsbysta. Ei mitenkään järin omaperäinen, vaan lähinnä pikakelaus esikuvastaan. Oletin, että kirja on parodia tai muu huumoripainotteinen ja persoonallinen kissapläjäys, mutta väärin oletettu.

Tähän Classic Tails -sarjaan kuuluu useampi kirjanen, jotka lukenen jossain vaiheessa. Nimenomaan kuvitus kiehtoo ja näiden kirjojen kokonaiskauneus.

En ole muuten lukenut The Great Gatsbya, mutta sen pohjalta tehdyn elokuvan olen katsonut. Pitäisi kaiketi kirjakin lukea, koska se tuntuu jakavan melko paljon mielipiteitä. Kiinnostaisi muodostaa oma mielipide.

~~~


Nyt olisi taas laukussani tilaa kirjalle, joten täytyy penkoa hyllyjä ja etsiä sieltä sopivia ehdokkaita. Vääntänen laukkukirjoista vielä toisen postauksen jossain vaiheessa. Tarkoitus olisi myös penkoa hyllystä siellä ikuisuuden maanneita kirjoja (ja esitellä ne täällä), jotka pitää vihdoin ottaa lukuun. Olen viime aikoina tonkinut hyllyjäni ja lukenut peräti kaksi sinne unohtunutta kirjaa, jotka piti silloin yli viisi vuotta sitten ihan innosta soikeana lukea heti. Kuulostaa varmaan tutulta.

perjantai 18. toukokuuta 2018

Partiointia Moskovassa

Fantasia kiinnostaa, mutta jostain syystä tulee hyvin vähän luettua kyseisen genren kirjoja ja silloinkin kyseessä on nähtävästi aina dystopia. Niin nytkin.


Sergei Lukyanenko: The Night Watch
alkuper. Ночной дозор 2004
William Heinemann 2006
Venäjästä englannistanut Andrew Blomfield
S. 489


Luin Lukyanenkon trilogiasta (joka ei olekaan trilogia, vaan osia on kuusi) joskus jostain blogista. En enää muista mistä, mutta kirjasarja syöpyi mieleeni ja ostin innoissani koko trilogian omakseni, kun se osui eteeni charity shopissa tarkoituksenani lukea kirjat asap. Tämä tapahtui marraskuussa 2013* ja nyt vihdoin olen lukenut ensimmäisen osan eli The Night Watchin (suom. Yöpartio).

Alkuastelmaa voi pitää melko perinteisenä: hyvä ja paha – light and dark – vastakkain. Tavallisten ihmisten joukossa liikkuu näitä hyvän tai pahan alamaisia, joilla on yliluonnollisia voimia. Heitä kutsutaan kirjassa nimellä ”Other” ja hei voivat olla noitia, vampyyreita, ihmissusia jne. Kukin ”Muu” palvelee joko valoa tai pimeyttä, mutta yhteinen missio on säilyttää hyvän ja pahan tasapaino ja siten turvata tavallisten ihmisten elämä.

Minulle nuo yllämainitut fantasiamaailman hahmot (vampyyrit sun muut) ovat tuttuja lähinnä Charlain Harrisin Sookie-kirjoista, mistä olikin minulle etua tätä kirjaa lukiessa. Lukyanenko ei nimittäin pahemmin selittele yleisesti tunnettujen hahmojen ominaisuuksia tai tiettyjä käyttäytymiskoodistoja kuin ohimennen. Oletus on, että lukija tietää, mistä on kyse ja varmaan moni tietääkin, mutta jos genre ei ole tuttu, niin saattaa olla hankalampaa.

Kirja on jaettu kolmeen tarinaan, joissa kussakin kertojana on Anton, jolla taikavoimia. Anton edustaa valoa ja tämä kirja kertoo yöpartiosta, joka valvoo pimeyden voimia ja nimenomaan sitä, ettei niitä käytetä väärin. Nämä kolme tarinaa ovat periaatteessa erillisiä kokonaisuuksia, mutta selkeästi ne johtavat tiettyyn lopputulokseen (ja ovat muutenkin jatkumoa), johon kirja kokonaisuudessaan lukijaa valmistaa. Taiten rakennettu ja kuvattu, joten mielenkiinto pysyy yllä.

Vaikka kirjan asetelma on jopa mustavalkoisena (hyvä ja paha taas vastakkain!), niin kirja itsessään on kaikkea muuta. Ei pahuus eikä hyvyys ole niin yksiselitteistä, ihminen (tai siis ”muu”) ei ole niin yksiselitteinen. Antonin ajatusten ja puheenvuorojen suodattamana kirja sisältää yllättävän paljon moraalista pohdintaa. Anton on tietyssä mielessä katkera ja turhautunut, mutta niin helposti käy, kun ei täysin voi vastata omasta elämästään, vaan sitä ohjaillaan ulkopuolelta.

Pidin tästä kirjasta ja imaistuin Moskovan katujen pyörteisiin ja rinnakkaistodellisuuteen (kutstutaan nimellä twilight). Kompurointia aiheutti ainoastaan kieli: käännös on ajoittain omituinen ja jopa hieman sekava (ei niin sekava, että olisin pudonnut kärryiltä: piti vain lukea jotkin kohdat useaan otteeseen).

Lauseiden päättyminen todella usein kolmeen pisteeseen myös ärsytti ja kyseessä ei tosiaankaan ole muutama kerta, vaan lähes joka sivulla on useita sellaisia lauseita. Oli hieman vaikea toisinaan ymmärtää, mitä siinä haluttiin nyt oikeasti sanoa. Kyseessä lienee käännöksen kömpelyys. Olen selaillut seuraavaa osaa, The Day Watchia, ja se näyttää tässä suhteessa ”siistimmältä”, vaikka kyllä sielläkin kolmea pistettä esiintyy, vaan huomattavasti maltillisemmin kuitenkin.

Kirjoja on siis yhteensä kuusi, alla kaikki osat (suluissa suomennosnimi). En tiedä aionko lukea muuta kuin nuo kolme ensimmäistä. Jos kerran kyseessä alun perin on trilogia, niin lukemisen voinee päättää kolmoseenkin. Mutta katsotaanpa nyt ensin, miten toinen ja kolmas osa uppoavat. Ne aion kuitenkin lukea.

1. The Night Watch (Yöpartio)
2. The Day Watch (Päiväpartio)
3. The Twilight Watch (Hömörön partio)
4. The Last Watch (Viimeinen partio)
5. The New Watch (Uusi partio)
6. The Sixth Watch - en tiedä onko suomennettu


Päiväpartion takakannen voit lukea suomeksi täältä Goodreadsin sivulta. Se kertoo juonesta enemmän. Tämä on hyvin runsas kirja kaikin puolin: se sisältää useita mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja kohtauksia.


*Tapanani oli aiemmin kirjata ostamani kirjat  heti Goodreadsiin, josta saatoin kätevästi tarkistella mitä kirjoja minulla jo on. Sittemmin tuo tapa on jäänyt, mutta pitäisi elvyttää se uudelleen. Kirjoja on sen verran paljon, että on vaikea muistaa, mitä jo omistan. Olen muutaman tuplaostoksen tehnyt, kun muisti on pettänyt.


Kirjasta on blogannut muun muassa Taikakirjaimet, Sallan Lukupäiväkirja ja Oksan hyllyltä.

tiistai 15. toukokuuta 2018

Raadot laventelin alla

Mehiläisten kuolema on melko väljästi sidottu kirjan teemaan ja siksi nimenä mielestäni väkinäinen. Above The Lavenders voisi olla sopivampi. Tai Jälkeen laventelien. Sillä laventeli on tässä jakaja, joka osoittaa ajan ennen ja jälkeen kuoleman.


Lisa O’Donnell: The Death of Bees
Windmill Books 2013 (2012)
S. 294
Suom. Mehiläisten kuolema

Mullan alla makaavat elämänantajat, joita eivät elämät paljon kiinnostaneet. Paitsi tietenkin omat, jotka oli uhrattu irstailulle ja harhakuvitelmille. Sisarusten, Marleyn ja Nellyn, kylvämä laventeli kasvaa Eugenen päällä. Isabel on hieman sivummalla. Kummatkin kuolivat ollessaan enää varjoja entisistä itsestään.

Marleyn ja Nellyn elämä ei ainakaan vaikeammaksi muutu vanhempien kuoleman jälkeen. Vuokraan on tietenkin saatava rahaa, ettei lähde katto pään päältä ja erityisesti, ettei kukaan huomaa että vanhemmat ovat menneet delaamaan. Asetelma tuo mieleeni Ian McEwanin Sementtipuutarhan, mutta muuta samaa näissä ei sitten olekaan.

Sisaruksista vanhempi, Marley, ottaa käytännön asiat hoitaakseen ja sisarukset pärjäävät jotenkin sekopäisistä päivistä toiseen. Odottamatonta apua antaa myös naapurin irstaana pidetty ikämies Lennie, jonka koira on turhankin kiinnostunut laventelipuskasta.

Vaaleanpunaisesta söpöstä kannesta (joka muuten kuvaa kirjan tunnelmaa jotenkin täydellisesti: ainakin miten sen itse tunnen ja koen) huolimatta kyseessä on musta komedia, joka sisältää niin absurdeja piirteitä että naurattaa muutaman kerran vähän. Ja siinä sivussa hieman tylsistyttää. Etenkin kirjan alku oli makuuni pitkäveteinen ja tympeä – teinien sekoilut eivät jaksa hirveästi kiinnostaa. kun mitään tunnesidettä ei heihin synny.

Kolmen kertojan – Marleyn, Nellyn ja Lennien – myötä lukijalle paljastuu surullinen tarina oman onnensa nojaan jätetyistä lapsista. Marleyn kertojaääni on naseva ja hauska, mutta Nelly jää lähinnä tapetiksi seinälle. Yllättäen vakaa Lennie nousee kiinnostavakasi hahmoksi eläväisen Marleyn rinnalle.

Kirjan kieli on nasevaa ja teinimäistä silloin kun on tarpeen, hyvin aidon oloista siis. Kieltä elävöittää skotlannin murre – piti ihan joitakin sanoja tarkistella sanakirjasta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Glasgow’hon.

Ihan hauska kirja, jonka loppu on fantastisen epätodellinen ja siksi niin ihastuttava ja jättää hymyn huulille.


What he doesn’t get is that the real outsiders would do anything to be on the inside. A real outsider can’t be seen at all. They’re people who look like they belong when inside they know they don’t. They’re people who would do anything to appear normal, while harbouring the secret knowledge that they’re anything but normal.


Kirjasta ovat bloganneet muun muassa Oksan hyllyltä, Kirjakaapin kummitus, ja Kirjakaapin avain.

torstai 10. toukokuuta 2018

Kissa ja muut rakkaat

Miksi kukaan aidosti eläinrakas ihminen haluaisi antaa pois lemmikkinsä? Syyn täytyy olla todella painava ja vaikka sitä (syytä) ei esimerkiksi Arikawan romaanissa The Travelling Cat Chronicle kerrota kuin vasta lopussa, sen voi arvata varsin helposti.  En aio paljastaa tässä syytä, mutta luota vain arvaukseesi: se todennäköisesti on oikea.


Hiro Arikawa: The Travelling Cat Chronicles
alkuper. Tabineko Ripôto 2015
Doubleday 2017
Japanista englannistanut Philip Gabriel
S. 247


The Travelling Cat Chronicles kertoo ystävyydestä, hyväksynnästä ja hyväksymisestä ja tietenkin kissasta. Tai kissoista. Nimittäin kirjassa suunvuoron saava Nana-kissa ei ole suinkaan ainoa kissa kirjassa. On toinenkin kissa, joka on koskettanut erityisesti Satorun – ja myös Kosuken, joka on Satorun lapsuudenystävä - sydäntä.

Nana on kulkukissa, joka päätyy Satorun hoivaan. Tai ei vain päädy, vaan valitsee jäädä. Ystävykset saavat elää viisi yhteistä vuotta, kunnes Satoru päättää alkaa etsiä uutta kotia Nanalle. Satorulla on mielessään kolme ystäväänsä lapsuus- ja kouluajoilta. He asuvat eri puolilla Japania, joten ei muuta kuin auto alle ja road tripille.

Satoru tapaa potentiaaliset kissanottajaystävät “aikajärjestyksessä” aloittaen Kosukesta, jonka kanssa kävi samaa ala-astetta (sori, käytän vanhentunutta termiä. Pitäisi kaiketi sanoa “alakoulu”, vaikka sekin Wikipedian mukaan on epävirallinen termi). Juuri Kosuken kanssa Satorulla on yhteistä kissahistoriaa, joka avautuu lukijalle vaiheittain vierailun lomassa.

Samalla kaavalla käydään läpi muut ystävät. On mielenkiintoista ja koskettavaakin lukea, miten on ystävystytty ja mitä ystäville nyt kuuluu. Kunkin kolmen (tai periaatteessa neljän) ystävän kanssa Satorulla on hyvin erilainen suhde: erilainen, mutta kuitenkin vahva ja läheinen.

Jotkin lapsuuden ja nuoruuden ajan ystävyydet voivat vaikuttaa voimakkaasti tunnetasolla vielä vanhempanakin. Kirja toi mieleeni muutamia ystäviäni aikojen takaa, jotka ovat oikeastaan enää kauniita ja nostalgisia muistoja, joita joskus hymy huulilla ja haikeudella muistelen.

The Travelling Cat on herkän tunnelmallinen ja hellästi tönäisevä romaani, joka saa suupielet hymyyn ja silmiin unenomaisen, jonnekin kauas suuntautuvan katseen. Ei tarvitse pelätä rumia sanoja, ei sitä kun matto vedetään jalkojen alta, ei ilkeitä aikeita, ei kyynärpäillä tönimistä. Ei mitään näistä, vaikka lukija todennäköisesti tietääkin jo sen, mitä ei ole vielä kerrottu.

Kirjan loppupuolelle on hyvä varata nessuja lähettyville – etenkin jos itket ilosta, surusta, liikutuksesta, kaikesta kauniista ja hyvästä. Minä olen sellainen itkijä: jos jokin on liian kaunista tai hyvää se itkettää. Hyvin usein kyyneleet voivat kertoa muusta kuin surusta, vaikka kyllä tietenkin siitäkin toisinaan. Joskus kyyneleet vain kertovat, että jokin koskettaa.


Sijoitan tämän kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 11. Kirjassa käy hyvin. Jonkun mielestä kenties  ristiriitaista, mutta kukin valitsee subjektiivisesti. Kivaa olla krpytinen, lue tämä kirja ja päätä itse sijoittaisitko sen samaan kohtaan!

~~~

Kirjassa on lukujen alussa ihastuttava kuvitus, jonka on tehnyt Yoco Nagamiya. Kirjan kannen kissa ei ole ollenkaan Nanan näköinen. Siihen on syynä se, että kirjailija törmäsi ja samantien ihastui kyseiseen kuvaan selaillessaan kuvia netissä. Kirjan kansi on Shuai Liun käsialaa.

tiistai 8. toukokuuta 2018

Ulkoilulehtiä ja muitakin

Nyt on se aika vuodesta, kun voi alkaa fiilistellä tulevaa patikkareissua. Mitään ei tietenkään ole vielä varattu eikä päivämääriä lyöty lukkoon, mutta ensi kuussa (Keswick Mountain Festivalin jälkeen) on tarkoitus siirtyä Lake Districtille (koska I love Lake District!) ja viipyä siellä kolmisen viikkoa.

Yleensä (mieheni ja minä) vaihtelemme paikkaa enemmän, mutta koska ”Järvillä” riittää kyllä patikoitavaa, niin ajattelimme vaihteeksi pysytellä pienemmällä alueella. Ei kulu sitten siirtymisiin aikaa eli ehtii patikoida ja harrastaa muutakin liikuntaa ja ties mitä enemmän.

Inspiraatiota ja tuntumaa patikointiin antaa ympäri vuoden muun muassa Trail-kehti. Se on mielestäni Brittilän paras ulkoilulehti ja taloutemme ainoa (paperi)lehtitilaus. Mistä tuli mieleeni: Moniko enää tilaa paperisena mitään lehtiä?


Itse luen paikallislehden ja aikauslehtiä netistä. Kirjastollamme on ihan mukava e-lehtivalikoima ja sieltä lueskelen satunnaisesti lehtiä kulloisenkin mielihalun mukaan. Reissuille tykkään ostaa matkalukemiseksi lehtiä (yleensä ainakin Psychologiesin ja joitakin liikunta/terveyslehtiä).

Päätin, etten tällä kertaa ota reissulle mukaan mitään kirjaa, koska tuskin ehdin sitä kuitenkaan lukea - en ole ikinä aiemminkaan ehtinyt. Luen joka ilta (kirjallisuutta) ainakin jonkin verran, joten on ihan hyvä pitää vuodessa muutama viikko taukoa siitä. Jälleenlukemisen riemu on sitten sitäkin suurempi.

Satunnaisesti ostan ja luen myös näitä.

Joka vuosi haaveilen, että saisin väännettyä useamman reissupostauksen, mutta yleensä tuppaavat jäämään. Jospa tänä vuonna onnistuisin! Ei tosin lupaavasti alkanut, kun en saanut Suomen reissustakaan yhtään varsinaista postausta väännettyä (olisi kuulkaa ollut paljonkin aiheita ja näkökulmia!). Noh, aina kannattaa kuitenkin yrittää edes yrittää.

perjantai 4. toukokuuta 2018

Minussa virtaava veri on sama kuin sinussa

Luin kirjan ja sitten katsoin sen pohjalta tehdyn elokuvan. Katson hyvin harvoin elokuvia enkä yleensä edes uutuuksia, vaan mitä sattuu. Tämänkin elokuvan etsin Youtubesta ja katsoin sieltä.

Televisiosopimuksen olemme irtisanoneet eli kanavat lakkaavat toimimasta en muista milloin, varmaan pian. Aivan turhaan on pidetty tv-sopimusta, kun ei telkkaria tule katsottua noin ikinä. Muutamaa sarjaa seuraan, mutta ne saa tarvittaessa muualta. Periaatteessa maksuttomat kanavat näkyvät ilman sopimustakin, mutta en ole varma pitäisikö sitä varten hankkia jokin toinen digiboxi. Ihan sama, ei kiinnosta.


Nyt kirjaan, joka on



Tetsuya Honda: The Silent Dead
Alun perin japaniksi julkaistu 2006
Titan Books 2016
Japanista englanniksi kääntänyt Giles Murray
S. 429


Kirjan nimi japaniksi on Strawberry Night ja mielestäni se kuvaa paremmin tätä kirjaa kuin (the) Silent Dead, joka ei oikeastaan kuvaa kirjaa mitenkään. Tai no, kaipa uhrit kuolivat melko hiljaisesti suu teipattuna tmv.

Kyseessä on siis puhdasverinen dekkari, jossa poliisi tutkii rikosta, joka sattuu olemaan murha. Ja sitten löytyy lisää ruumiita ja kyseessä onkin sarjamurhat. Hieman alle kolmekymppinen Reiko Himekawa on eräs päämurhatutkijoista, vaikka kilpailua kyllä esiintyy. Reikon nuori ikä ja nopea nousu uralla ei kaikkia miellytä.

Reiko asuu yhä vanhempiensa luona ja äiti yrittää löytää naimahaluttomalle Reikolle puolison. Onhan ihan kamalaa, ettei tuon ikäinen jo ole naimisissa ja saanut lapsia! Naittamispakkomielteen taustalla on muutakin ja se selviää ajallaan. Reikossa on haava, jossa kilpaileva poliisi Kensaku Katsumata yrittää uutterasti kääntää veistä.

The Silent Dead on hyvin koukuttava, vaikka näin jälkikäteen en oikein tajua edes miksi. Tai no, minulta saa miljööstä (Tokio, Japani) tietenkin plussaa. Sen sijaan kirjan henkilöt ovat ajoittain tavalla tai toisella jokseenkin koomisia, mikä keventää kirjan tunnelmaa. Huumoria siis on eikä kirja siksi käy liian synkäksi.

Tosin vahvasti (mies)sovinistinen sivumaku kirjasta jää suuhun. Se (sovinismi) on paikoitellen jopa niin päällekäyvää, että alkaa ärsyttää.  Elokuva on tässä mielessä vielä synkempi, sillä siitä puuttuu melko lailla huumori kokonaan.

Olikin mielenkiintoista katsoa elokuva heti kirjan jälki-imussa. Leffa on melko uskollinen kirjalle, vaikka joitakin kohtia on hieman muutettu ja osa poistettu kokonaan. Lisäksi henkilöpainotukset ovat toisenlaisia (tietysti johtuu siitäkin, että elokuvassa ei samalla tavalla yleensä voi paneutua henkilöhahmoihin kuin kirjassa). Katsumataa elokuvassa näyttelevä Tetsuya Takeda on suorastaan karmiva hymyttömyydessään (juuri sopiva siis rooliinsa, vaikka kirjassa koin hänet silti jotenkin “pehmeämmäksi”, mikä johtunee kirjan tyylistä ja myös omasta subjektiivisesta tulkinnastani).

~~~

The Silent Dead on Reiko Himekawa -sarjan ensimmäinen osa, joten voinen lisätä kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 3. kirja aloittaa sarjan. En muuten aina mainitse erikseen, jos lisään kirjan johonkin haastekohtaan. Tämä siksi, koska a) saatan myöhemmin vaihtaa kirjaa tai b) en vain jaksa/muista/jokin muu syy. Pääasia, että ne kirjat ovat siellä listalla: ei asiaa tarvitse tässä aina erikseen mainita.


Himekawa-sarjasta on englannistettu (suomennoksia tuskin kannattaa odotella) myös toinen osa, joka on nimeltään The Soul Cage. Kaipa sekin pitää lukea, kun sen saa kirjastosta: tämän Silent Deadin ostin taannoin kirjakaupasta, koska sitä ei saanut (eikä saa edelleenkään). Joskus hieman ärsyttää nämä täkäläiset kirjastohankinnat, kun hommataan jostain sarjasta osia sieltä sun täältä, mutta ei koko sarjaa.

lauantai 28. huhtikuuta 2018

Listinpä lapsukaiset



Leïla Slimani: Lullaby
Alkuper. Chanson douce
Faber & Faber
Ranskasta englanniksi kääntänyt Sam Taylor
S. 207


Menen suoraan asiaan niin kuin kirjakin: lastenhoitaja tappaa hoitolapsensa Milan ja Adamin. Tämä ei ole spoilaus, vaan kirjan alkuasetelma, jonka jälkeen palataan ajassa taaksepäin. Yritetään ymmärtää, mikä sai Louise-nimisen lastenhoitajan surmaamaan hoidokkinsa.

Louisen tarinan rinnalla seurataan tietenkin myös lasten vanhempien, Myriamin ja Paulin, elämää. Louise mahdollistaa Myriamin palaamisen työhön luomaan uraa, joka näyttää lupaavalta. Päivät venyvät, mutta onneksi Louise on joustava ja omistautuva lastenhoitaja, joka pitää myös kodin siistinä. Unelma-nanny siis.

Lullaby ei ole mitenkään järin yllättävä, mutta ei tarvitsekaan. Jokin siinä silti kiehtoo, kerronta on jouhevaa ja etenevää, luvut lyhyitä joten kirja sopii luettavaksi myös silloin kun ehtii vain hetken lukea. Itse luin kirjaa myös kävellessäni. Luen joskus kävellessäni, jos ei huvita vain kävellä tai en jaksa ajatella tai maisema/kävelyosuus on tylsä. Kirjan kanssa matka taittuu mukavammin.

En aio – koska en jaksa – sen kummemmin nyt itse kirjaa pohtia. Se oli mielestäni ihan hyvä, mutta ei mitenkään tajunnanräjäyttävä. Onneksi Louisella oli omakin lapsi, ettei kirjassa tehty taas lapsettomasta naisesta sekopäätunneköyhää psykopaattia, kuten monet (vapaaehtoisesti) lapsettomista ajattelevat (kärjistän). Hieman huvittavaa sikäli, että harvemmin niitä lapsia esimerkiksi otetaan huostaan lapsettoman naisen takia. Eivätköhän ne äidit ja isät ihan itse sössi asiansa. Sitä kannattaa miettiä ennakkoluuloja rakennellessaan.

Lullabysta on tulossa suomennos syksyllä (ilmeisesti elokuussa) nimellä Kehtolaulu. Slimani sai inspiraationsa kirjaan todellisesta tapauksesta, siitä voi lukea vaikkapa Wikipediasta.

tiistai 24. huhtikuuta 2018

Harvinaisten kukkien metsästys

The Long Forgotten keikkui näyttävästi kirjaston uutuushyllyssä (tai kyseessä on pikemminkin eräänlainen ”seinä”) ja veti tällaista kukkafania puoleensa kuin tuomenkukkien huumaava tuoksu. Ja kylläpä vain, kirja antaa mitä kansi lupaa, ja kirjassa tuoksuu – myös haisee – kukka jos toinenkin. Rehujen aromit voivat olla niinkin voimakkaita ja karseita, että tekee mieli oksentaa.

Kirjan kannessa taustalla häilyy valaanpyrstö. Itse huomasin sen vasta tarkasteltuani kantta tarkemmin ja hartaasti. Myös valaalla on roolinsa tässä maagisessa kirjassa: rooli ei ole järin suuri, mutta se on merkittävä monen elämän kannalta.

Mikä ihmeellinen helmi tämä kirja on!


David Whitehouse: The Long Forgotten
Picador 2018
S. 289


Kirjan nimi – The Long Forgotten – viittaa 1980-luvulla kadonneeseen lentokoneeseen. Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin löydetään lentokoneen musta laatikko ja tutkijat toivovat saavansa lisätietoa siitä, miksi ja mihin kone aikoinaan katosi.

Kirjan nykyajassa (2010-luvulla) seurataan Doven hiljaista elämää. Dove työskentelee hätäkeskuksessa, vaikka joskus oli ajatuksia päätyä muihin töihin. Doven menneisyys paljastuu pala palalta ja aste asteelta yltyvät hänen omituiset päänsärkynsä. Päänsäryt, jotka samalla tuovat muistoja. Mutta nuo muistot eivät ole hänen omiansa. Kuka Dove itse oikeastaan edes on?

New York 80-luvulla, yhden miehen siivousfirmaa pyörittävä Peter Manyweathers (mikä ihana nimi!) on sinut elämänsä kanssa. Työllä tulee toimeen eikä hän osaa paljon muuta kaivata. Paitsi ehkä seuraa silloin tällöin, työ on aika yksinäistä. Seuraa hän saakin ja myös uuden intohimon: ne eivät liity mitenkään toisiinsa, mutta molemmat ovat tavallaan sattumia.

Peter hurahtaa kukkiin eikä mihin tahansa kukkiin. Nämä kukat ovat harvinaisia eivätkä kasva missä tahansa. Nämä kukat on mainittu rakkauskirjeessä, jonka kohdetta saati lähettäjää Peter ei tiedä. Mutta mitä väliä, Peter haluaa etsiä ja nähdä nuo mainitut kukat itse omin silmin niiden luonnollisissa kasvuympäristöissään. Intohimosta on tullut pakkomielle ja tehtävä, joka vie Peteriä ympäri maapalloa.

My memory of discovering it might be one of a shock, because I have been proven wrong. Your memory of discovering it might be one of relief and satisfaction, because you have been proven right. But it is the same memory, that of discovering the flower, and we both lay claim to it as the definite version of events, even though the feelings it arouses are significantly different.

Aivan ihastuttava, osin ennalta-arvaamaton ja taianomainen romaani, jossa realismi flirttailee maagisen realismin kanssa. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, vaikka eivät tekisi mitään mutta onneksi sentään tekevät. Whitehousen tyyli itsessään on niin maagista, että pelkästään sitä on ilo lukea. Kielen voi sanoa kukkaistermein olevan ”flowery”, sillä koristeellista se on. Ja runsasta, kukkivaa. Mutta myös kaiken korumaisuuden alla selkeää, paljon kertovaa.

Jos eivät kukat inspaa, niin ei huolta: ne (kukat) ovat yhtä kiinnostavia kuin henkilöhahmot, mutta niistä (kukista) ei jauheta liikoja eli kyseessä ei ole mikään hortonomin salattu päiväkirja, jossa kyllästetään lukija faktoilla. Itse luonnollisesti googletin kukkaset sitä mukaa, kun niitä ”metsästettiin”. Osan kukista tiesinkin, osaa en. Eräästä olen nähnyt replikan, kas tässä.

Rafflesia Arnoldii, kuvattu London Wetland Centressä

The Long Forgotten on itsessään harvinainen kukka, jota lukiessa katoavat ajat ja paikat ja oikeastaan kaikki muukin. Kirja on kuin seikkailuretki, jossa voi tapahtua mitä vain ja joskus tapahtuukin. Taustalla väijyy susi, jota lampaaksi luultiin. Vaan aina eivät edes ystävät ole sitä, mitä on luullut tai toivonut niiden olevan. Lämpimät virtaukset ovat kuitenkin voimakkaampia kuin kylmät ja tämä kirja on lämmin syli, jonka kosketus jää elämään pitkäksi aikaa kirjan lukemisen jälkeenkin.


”He has Alzheimer’s?”
”You can call it whatever you want. But like most of our residents here, what he doesn’t have is himself. That’s the only important thing.”

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Teefestareiden pystyttämistä pällistelemässä


Tänne on saapunut kevät, joka on kesämäinen ja sehän sopii minulle. Nyt on monena päivänä ollut yli 25 astetta ja todellakin nautin, kun tarkenee hengailla raajat paljaana.

Eräänä päivänä hemmottelin itseäni maleksimalla Chiswick Gardensissa, joka on eräs (niistä monista) keitaani. En ole pitkään aikaan jaksanut kuvailla järsyllä (järjestelmäkamerani), vaan käytän lähes poikkeuksetta pokkaria. Pokkari on mukavan kevyt ja todellakin mahtuu vaikka sinne taskuun. Kuvaaminen pokkarilla on ihan erilaista kuin järsyllä (enkä nyt puhu pelkästään teknisessä mielessä, vaan myös asenne-, idea- ja hahmotusnäkökulmasta) ja onkin oikeastaan ollut ikävä kunnon kuvaussessioita.


Puistorauhaani häiritsi ainoastaan huono ajoitus (olin siellä torstaina): juuri nyt viikonloppuna vietetään Chiswick gardensissa National Tea Day -pirskeitä. Osa puistosta oli suljettu kalja teetelttojen pystyttämistöiden takia.


No, oli siellä silti tilaa hengailla, mutta ylenmääräinen meluaminen häiritsi haurasta mieltäni.

Tukkasotka matkalla pilaamaan heijastuksen.

Sain jokunen päivä sitten luettua aivan ihastuttavan kirjan, jossa merkityksellisessä asemassa on kukkia! Upea kirja, josta tulossa hehkutus lähiaikoina. Tässäpä sen kunniaksi pari tällä viikolla kuvaamaani kukkaa. Olen luontofani ja kuulen jo vuorten kutsuvan... Siitä enemmän myöhemmin.

Rhododendron Sinogrande

Snake's Head - Fritillaria meleagris


Tälle päivälle on luvattu 26 astetta. Kunhan ryyppään tässä loput aamukahvit ja tekeydyn ihmiseksi, niin häivyn nauttimaan säästä. Oikein ihanaa viikonloppua kaikille!

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Liitu-ukko ja -ukot

"None of it was true, but rumours are like germs. They spread and multiply almost in a breath and, before you know it, everyone is contaminated." 


C.J. Tudor: The Chalk Man
Michael Joseph 2018
S. 337


Chalk Man alkaa räväkästi ruumiin löytymisellä metsästä. Kuka löytää ja kenet selviää myöhemmin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat eteläisessä Englannissa sijaitsevaan kuvitteelliseen Anderburyn kaupunkiin. Kertojana on Eddie ja kerronta kulkee kahdessa aikatasossa: vuosissa 1986 ja nykyajassa joka on vuosi 2016. Nykyajan Eddie on nelikymppinen opettaja, joka asuu edelleen lapsuudenkodissaan.

Menneisyys vyöryy Eddien mieleen omituisten sattumusten myötä. Maahan piirrettyjen liitu-ukkojen piti olla yhden kesän kestävä leikki, mutta yhtäkkiä ukot palaavat tuoden mukanaan synkkiä aavistuksia ja vihjeitä. Menneisyysosiot avaavat Eddien ajatuksia ja hänen neljän ystävänsä tiivistä suhdetta, joka lipuu kohti karikkoa.

Juoni on kudelma tapahtumia, jotka johtavat toiseen ja hukkuvat vääriin muistikuviin tai olettamuksiin, virhetulkintoihin. Siihen, että ollaan hiljaa kun pitäisi puhua. Salaisuuksia tuntuu olevan yhdellä jos toisella, ja ne (salaisuudet) haluavat ponnahtaa pinnalle kuin ilmakuplat. Eddie itsekin on melko salaperäinen kertoja, joka pitää asioita itsellään.

We think we want answers. But what we really want are the right answers. Human nature. We ask questions that we hope will give us the truth we want to hear. The problem is, you can't choose your truths. Truth has a habit of simply being the truth. The only choice you have is whether to believe it or not.

Nopeatempoisen trillerin ystävä saattaa tympääntyä juonen joutuisasta kulusta. Toisaalta kiinnostavia kohtauksia on ja juna etenee alati raiteillaan, vaikka toisinaan sen kulku on niin hidasta ettei sitä huomaa. Olisin kaivannut enemmän vihjeitä pitkin matkaa, en oikein ymmärrä miksi kaikkea pitää pantata kirjan loppupuolelle asti (ja sitten pahimmassa tapauksessa - onneksi ei kuitenkaan tämän kirjan kohdalla - selitetään loppu pikakelauksella). Chalk Manissa on kuitenkin pihdattu sen verran tyylillä, etten kyllästynyt, vaikka materiaalia omien skenaarioiden luomiseen annettiin melko vähän.

Nautin kirjan kielestä, joka on nokkelaa ja paikoitellen sarkastistakin. Tunnelma on jokseenkin hikisen painostava olematta liian raskas. Joitakin paloja jää uupumaan ja niiden merkitystä voi vain aavistella. Tämän kirjan tunnelma ja miljöö jäävät mieleeni pitkäksi aikaa, mutta en yhdy kirjan takakannen enkä sivuliepeiden määrältään runsaisiin (yhteensä 11 kpl. kun taas kirjan esittely on supistettu viiteen riviin*) hehkutuksiin.


I wait for the significance of this to dawn. Moss grows around my feet. Glaciers form and melt.


You know what someone once told me? Secrets are like arseholes. We all have them. It's just that some are dirtier than others.


Brutaalisuusmittari: 1/3 Kirjassa on muutama melko kuvottava kohtaus ja hieman lentää veri, mutta eivät ole järin pitkiä saati pitkitettyjä tilanteita. Minua kuvotti lähinnä eräs kiusaamiskohtaus, jossa Eddie alistetaan melko karmealla tavalla.

Tästä kirjasta on tulossa suomennos syksyllä (ilmeisesti elokuussa) nimellä Liitu-ukko.


*Jos kirjan kannet ja liepeet tungetaan täyteen hehkutuksia eikä viitsitä kertoa itse kirjasta juuri mitään, en yleensä sellaista lainaa kirjastosta saati osta omakseni. Chalk Manin lainasin kirjastosta, koska olin lukenut siitä ennestään muualta, joten siksi tiesin suunnilleen minkätyyppinen kirja on kyseessä. Ei kiinnosta "sokkolukeminen", vaan haluan valita - ja ostaa - kirjat lukuuni intressieni mukaan välttääkseni (minulle) totaalisen epäsopivia teoksia.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Värit kateissa

Vaikka olen kiinnostunut japanilaisesta kirjallisuudesta, olen tähän asti onnistunut olemaan lukematta Haruki Murakamin kirjoja. Onnistunut sinänsä on väärä termi, koska en ole varsinaisesti pyrkinyt olemaan lukematta H. Murakamin kirjoja - ei vain ole kiinnostanut ja jos ei kirja kiinnosta, en yleensä koe aiheelliseksi sitä lukea.


Haruki Murakami: Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrimage
Alkuper. Shikisai o Motanai Tazaki Tsukuru to, Kare no Junrei no Toshi, 2013
Harvill Secker 2014
Englannistanut Philip Gabriel
S. 298
Kirja on suomennettu nimellä Värittömän miehen vaellusvuodet


Värien maailmassa Tsukuru kokee olevansa kaikin puolin väritön: edes nimessä ei ole väriä. Värittömyys on huutomerkki, joka korostuu kun neljän parhaan ystävän sukunimissäkin on väriä. Silti ystävykset muodostavat tiiviin ryhmän ja he kasvavat yhdessä muutamia vuosia, kunnes Tsukuru poistetaan ryhmästä ilman kummoisia selityksiä. Sanotaan vain, ettei hänen kanssaan haluta enää olla missään tekemisissä.

Vaikka Tsukuru on tässä vaiheessa jo muuttanut Nagoyasta (jossa ystävykset varttuivat ja jonne muut jäivät) Tokioon, hylkääminen sattuu. Toista vuottaan opiskelevan Tsukurun ei ole mahdollista nähdä ystäviään niin usein, mutta tieto heidän olemassaolosta on rauhoittanut. On aina ollut paikka, johon palata. Nagoya ilman ystäviä ei tunnu palaamisen arvoiselta. Eikä Tsukuru lopulta sinne usein palaakaan, vaikka hänen etäiseksi jäävät vanhempansa asuvat siellä.

Ystävien hylkääminen suistaa Tsukurun itsetuhoisten ajatusten viidakkoon, josta hän etsii ulospääsyä puolisen vuotta ennen kuin valitsee elämän. Päivät seuraavat toisiaan, sitten kuukaudet, vuodet. Elämä on olemista olemassa: ei sinänsä kauheaa mutta merkityksetöntä ja jokseenkin turhaa. Ikääntyä voi kasvamatta, mutta kasvaa ei voi ikääntymättä. Sillä mitä kasvua tapahtuu, jos vain kulkeutuu raiteilla vuodesta toiseen saapumatta koskaan millekään asemalle tietämättä oikeastaan muutenkaan missä on?

Kunnes 36-vuotiaana Tsukuru kohtaa Saran ja jokin muuttuu, mutta ei Tsukurun, vaan Saran halusta. Tsukuru ei avaisi silmiään, ellei olisi pakko; hän ei pysähtyisi asemalle, vaan jatkaisi ohikulkuaan. Mutta Sara sysää, suorastaan pakottaa hänet liikkeelle. On kohdattava ystävät, jotka käänsivät Tsukurulle selkänsä - on aika tietää miksi.

Colorless Tsukuru jne. on kuin juna itsekin, mutta tässä junassa ei ajeta asemien ohi - niille pysähdytään ja levitetään värikäs piknikliina ja juodaan kahvit, kuunnellaan tarinoita. Sitten taas jatketaan matkaa kohti loppua, joka on toinen alku. Kohti loppua, jossa väritön vihdoin löytää värinsä. Ehkä.

Melko lailla lumouduin tästä surumielisestä yleisilmeestään huolimatta toiveikkaasta ja lämpimästä kirjasta. Murakami kirjoittaa yksinkertaisen kauniisti ja suoraviivaisesti, mutta ei selitä. Hän jättää monia kohtia avoimeksi, ei kuitenkaan niin paljon että se ärsyttäisi. Lukijalla saa olla omakin mielikuvitus, lukija saa itsekin päättää kun hänen puolestaan ei päätetä. Täytyy vain uskaltaa päättää.

Vaikka olisi vain ikääntynyt, voi silti vielä kasvaa.


Colorless Tsukurussa... mainitaan useammankin kerran Lisztin Le Mal du Pays, ja sillä on keskeinen merkitys kirjassa. Luonnollisesti googletin kyseisen kappaleen, koska se ei ollut minulle ennestään tuttu. En ollut ainoa, ensimmäinen näkemäni kommentti: "Haruki Murakami brought me here." Juu, me too.

Nyt kun Haruki-neitsyys on mennyt, voisin harkita lukevani jotain muutakin häneltä. En ole järin suuri maagisen realismin ystävä (tai ehkä olenkin, mutta olen ennakkoluuloinen), joten Tsukuru oli hyvä valinta aloittaa Harukiin tutustuminen, koska siinä ei sellaista (maagista realismia) juuri ole. Norwegian Wood kiinnostaa eli kenties kokeilen sitä jossain vaiheessa.


Tsukurusta löytyy useita bloggauksia, linkitän tähän muutaman: Oksan hyllyltä, Luettua elämää, Rakkaudesta kirjoihin, Iltaluvut, Leena Lumi, Sinisen linnan kirjasto.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kirjan kohtaan 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Philip Gabrielin käännöksiin voi aina luottaa, mitä ei voi sanoa kaikista japanista englanniksi kääntävistä.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Dr Jekyllin palvelustyttö

Minulla on ollut viime aikoina jokseenkin nihkeää kirjarintamalla. Syytän tästä täysin itseäni, sillä olen valinnut kirjoja lukuun melko huolettomasti. Yleensä osaan valita paremmin minulle sopivat kirjat, mutta nyt on ote lipsunut. Osittain se johtuu siitä, etten ole oikein tiennyt mitä haluan ja lukuintokin on siksi ollut kateissa.

Monelle on varmaan tuttua sellainen, että kirjaintressit vaihtelevat kausittain: joskus haluaa elämäkertoja, joskus dekkareita, joskus muistelmia, joskus jotain muuta jne. Olen ollut hukassa halujeni kanssa ja siksi on päätynyt lukuun ties mitä.


Sain eilen illalla luettua loppuun Valerie Martinin romaanin Mary Reilly (Abacus 2003, S. 248), joka alkoi lupaavasti mutta lässähti edetessään.

Minulla oli vaikeuksia valita kirja, jota kiinnosti lukea ja Mary Reilly sitten vain kolahti alussa. En ollut lukenut kirjan takakantta huolellisesti ja vasta hieman kirjaa luettuani selvisi, että Mary Reilly on Dr Jekyllin palvelustyttö.

Tämä kirja siis todellakin "imitoi" klassikkoa The Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde (postaus blogissani). Kirjan Idea on kuvata Jekyllin ja Hyden tapaus palvelustyttö-Maryn näkökulmasta.

Mary Reillyn asetelman selvitessä hieman ahdistuin, mutta päätin silti jatkaa lukemista. En yleisesti ottaen innostu tällaisista "toisella kirjalla ratsastamisista". Mary Reilly alkaa polkea kiintoisan alun jälkeen paikallaan ja kiehtovan synkkä viktoriaaninen tunnelmakin latistuu kirjan edetessä puuduttavaksi toistoksi. Siinä ei auta taiten kuvattu palvelusväki ja sen toimet/jännitteet, ei luokkaerojen korostaminen.

Aluksi odotin innolla Maryn ja Dr Jekyllin kohtaamisia, mutta sittemmin nekin alkoivat puuduttaa, kun ei niissä mitään tapahtunut. On vain kainoutta ja pitkiä katseita tai ei katseita lainkaan ja tulen sytyttämistä takkaan sun muuta tutkailua.

En ollut ollenkaan soveltuvassa mielentilassa tällaista tarinaa varten, joten hieman pakkopullamaisesti vedin kirjan loppuun. Ehkä se toisena aikana olisi kiehtonut enemmän tai sitten ei edes aika olisi auttanut. Sinänsä harmi, sillä pidin kovasti Valerie Martinin romaanista Property. Martinin ansioksi noin yleisesti sanottakoon, että hänellä on kyllä kiinnostava tyyli ja hän on taitava luomaan tunnelmia. Saatan siis jatkossakin tarttua johonkin hänen kirjaansa, mutta seuraavalla kerran tutkin paremmin mihin.

~~~

Ja sitten, ihmeiden aika ei ole ohi: Luen parhaillaan Haruki Murakamin (joo, vaikka japanilainen kirjallisuus kiinnostaa, niin jostain syystä Haruki ei ole kiinnostanut enkä ole aiemmin lukenut häneltä yhtään mitään) romaania ja olen aika imussa.

Aloin vain kirjastossa tympääntyneenä (minulla on jokin yleinen maailmantuska ja -ahdistus päällä) lukea Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrimagea ja innostuin. En tiedä johtuiko se itsemurhan pohtimisesta vai mistä, mutta heti vei mennessään ja vie edelleen. Että nyt menee Haruki-neitsyys, heipat vaan. Kovasti toivon, että seuraavaksi voisin kirjoittaa innostuneen ja ihastuneen kirjapostauksen!

keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Kuivakka murhenäytelmä

Minulla ei ole ollut suurtakaan mielenkiintoa (runsaasta esilläolostaan huolimatta) lukea Shamsien romaania, mutta kun se kirjastossa keikkui edessäni, uteliaisuus voitti. Halusin tietää, mikä tässä kirjassa on niin erinomaista, että "kaikki" ovat sen edessä polvillaan.


Kamila Shamsie: Home Fire
Bloomsbury Circus 2017
S. 260


Kirjan alussa Shamsie siteeraa:

"The ones we love ... are enemies of the state" - Antigone, Sophockles

Home Fire on Shamsien mukaan nykyaikainen sovitus kreikkalaisen mytologian Antigonesta. Kyseinen tarina ei ollut minulle ennestään tuttu, joten hieman vilkaisin sitä mutta enemmän vilkaisin vasta kirjan luettuani.

Jos olisin vilkaissut huomattavasti enemmän jo ennen kirjaa, olisin todennäköisesti palauttanut kirjan lukematta kirjastoon. Miksi? Aihe kiinnostaa minua enemmän uutismuodossa ja faktan pohjalta, ei niinkään kirjallisuudessa. Miksi? Koska olen melko täynnä koko aihetta, josta luen muutenkin lähes päivittäin jostain jonkin uutisen. Kaipaan siten kaunokirjallisuudelta muuta.

Mistä tässä kirjassa sitten on kyse? Kenties tärkein teema on muslimien vaikea asema länsimaissa ja tässä tietenkin erityisesti Briteissä islamofobian takia. Kukaan ei varmaan ole välttynyt ilmiöltä: kaikkia muslimeja pidetään fanaattisina ja potentiaalisina terroristeina. Muslimit tulevat ja valloittavat kaikki maat sharia-laeillaan ynnä muut kauhukuvat. Kokonainen uskonto on leimattu ja tuomittu ääriryhmien (terroristien) takia.

Home Fire kertoo eräästä Lontoossa asuvasta muslimiperheestä, jossa isä on ollut terroristi. Äidin ja isoäidin hoiteissa varttuneet sisarukset eivät ole isäänsä pahemmin nähneet saati tavanneet. Isma vanhimpana sisaruksista on ainoa, jolla jonkinlaisia muistikuvia on. Ja sitten isä jo kuolikin, mutta isän teot ovat näkymätön painolasti sisarusten harteilla, mikä kunkin kohdalla konkretisoituu näkyväksi ennemmin ja myöhemmin.

Kirjan juoni on ennalta arvattava, vaikka Antigone ei olisi ennestään tuttu. Kirjan rakenteesta pidin, sillä se mahdollistaa jännitteen vaivihkaisen kasvattamisen. Se voisi mahdollistaa myös henkilöhahmojen syventämisen, mutta aika latteiksi jäävät. Kuin näyttelijöiksi, jotka esittävät repliikkinsä somasti paperista lukien.

Latteuden lisäksi henkilöhahmot ovat suorastaan tylsiä. Vietämme erityisesti Isman ja Eamonnin (Eamonn jatkaa kanssamme kirjan keskiössä, Isma jää taustalle mutta on alati läsnä) kanssa ensimmäiset 54 sivua Yhdysvalloissa ja mietin usein jätänkö kirja kesken (mietin tätä samaa läpi kirjan). Niin kiinnostavia olivat nämä henkilöt.

Jatkoin, koska kirjan kieli/tyyli kiehtoi. Asioita esitellään hienovaraisesti pitkien virkkeiden saattelemana ja sisällä kuin ketjuina, joissa asia johtaa toiseen ja toiseen ja virkkeen lopussa pitää vilkaista alkuun, ellei ala lukea nopeasti. Pikalukua siis ehdottomasti tällaisen kirjan kanssa, koska silloin pitkät virkkeet on helpompi hahmottaa kokonaisuutena eikä se perimmäinen idea katoa sanojen paljouteen. Jotkin virkkeet - ja erityisesti niiden sisältämät ajatukset - ovat niin kauniita, että niiden kohdalla täytyy ihan pysähtyä makustelemaan.

Otaksun näkeväni kirjan ansiot ja ymmärrän, miksi moni siitä pitää. Mutta en silti saa polviani notkahtamaan, en silti saa itseäni innostumaan tästä kirjasta, koska se nyt vain oli tylsä, ei voi mitään. Vaan onneksi kaikkien ei ole pakko pitää samoista kirjoista. Jatkossa pyrin jatkamaan intuitioni kuuntelemista: olisin välttynyt lukemasta tätä, jos olisin kuunnellut.

Ei sillä, että kokisin aikani menneen hukkaan. Uteliaisuuteni on nyt tyydytetty ja kyllähän kirja jotakin minulle antoi - en olisi muuten lukenut sitä loppuun (vaikka myönnän kyllä, että innokkaasti odotin kirjan loppumista ja tein varmaan henkilökohtaisen ennätykseni pikaluvussa).

Suosittelenko lukemaan? Vaikea sanoa, kun makuja on niin monia. Asia selvinnee vain lukemalla itse.

Tästä pääset lukemaan kirjan takakannen ja median sekä yksittäisten kirjailijoiden kehuja. Kirja on valittu Women's Prize for Fictionin (edelliseltä nimeltään Baileys Women's Prize for Fiction) pitkälistalle. Täältä voit tsekata muut ehdokkaat.

Edit: 10.4. 2018 klo. 18:33 (UK time)

Havaitsin, että tästä Shamsien kirjasta on tulossa suomennos joskus syksyllä (ilmeisesti elokuussa) nimellä Joka veljeään vihaa.

Edit. 20.4. klo. 7:05 (UK time)

Kirjasta on blogannut myös Kirjaluotsi

tiistai 27. maaliskuuta 2018

Kevät kuvina


Eilen oli kevät, on sitä odotettukin. Tänäänkin on kevät, että mutta ei niin paljon kuin eilen.


Olen kaivannut etenkin lokkien kirkumista, vaikka en ole lokki-ihminen. Lokit muistuttavat minua merestä jota joskus kaipaan lähelleni, niiden huuto tuo mieleeni erään kesäisen aamupäivän Kauppatorilla. Ei ahdistuksen värittämän.


Muuten en kaipaa Suomea, kaipaan muutamia ihmisiä sieltä jotka ovat kultaakin arvokkaampia. Mutta en osaisi asua enää siellä.


Suomi on muuttunut nostalgiseksi muistoksi. Maisemaksi, jossa käydään mutta jonne ei jäädä.


Tässä oli tekstiä identiteetistä sun muusta, mutta deletoin ne.




lauantai 24. maaliskuuta 2018

Ystävyys kuin spiraali, sitä ei voi pysäyttää

Kent Haruf: Our Souls at Night
Picador 2015
S. 179

Harufin kirja on lempeä untuvapeitto, johon kaaos ja kovat äänet hukkuvat. Vajoavat syvälle lopulta haihtuen kokonaan pois.

Naapurukset Louis ja Addie asuvat pienessä Holt-nimisessä kaupungissa Coloradossa, Yhdysvalloissa (Holt on fiktiivinen kaupunki). He ovat tietoisia toisistaan, mutta eivät tekemisissä toistensa kanssa. Molemmat asuvat yksin talojaan lasten lähdettyä omille teilleen ja puolisoiden kuoltua vuosia sitten. Eräänä päivänä Addie koputtaa Louisin ovelle ja tekee ehdotuksen.

Tästä saa alkunsa Louisin ja Addien ystävyys, joka aluksi on haparoivaa ja muodollista, epäröivää. Salassa pidettävääkin, vaikka eihän mikään pienessä kaupungissa pysy salassa. Ihmiset kuljettavat juoruja, eikä kaikkia miellyttä seitsenkymppisten leski-ihmisten välinen ystävyys (joka nähdään heti enemmän kuin ystävyytenä), vähiten Addien poikaa joka asuu muualla ja painii omien ongelmiensa parissa.

Our Souls at Night (jatkossa OSN) avautuu maltillisesti ja juuri sen verran kuin on tarpeen - se ei ole mikään luu, joka kalutaan perin pohjin ja puhtaaksi. Lukija saa itse tutkiskella ja mietiskellä. Minulle jäi hämäräksi, miksi ikäihmisten "suhde" on niin "tuomittava" asia? Mitä sillä on väliä, kun puolisot ovat jo kauan sitten kuolleet? En löytänyt paheksumiseen syytä kumpaisenkaan menneisyydestä, vaikka siellä traagisia tapahtumia onkin.

Addien poikaa huolettaa, että Louis on Addien rahojen perässä tai ainakin jokin niljakas motiivi hänellä (Louisilla) on oltava. Siinä ei järkipuhe auta eikä edes omat silmät ja havainnot. Ihminenhän helposti näkee asiat sellaisina, jollaisina haluaa eikä sillä välttämättä ole mitään tekemistä totuuden kanssa. Joskus totuutta ei edes haluta nähdä vaihtoehtona, koska oma ennakkoluulo on helpompi/mukavampi/whatever säilyttää.

OSN on rauhallinen ja vaikka siinä on traagisia tapahtumia (lähinnä menneessä), ne käsitellään huomaavaisesti eikä draamailua ole luvassa. Dialogeja ei ole merkitty lainausmerkein, vaan ne uppoavat tekstiin. Sopii kirjan tyyliin, mielestäni.

Postauksen otsikon voi ymmärtää kirjan luettuaan. Minua kiukutti eräs kirjan henkilö, mutta hänen tahtoonsa oli pakko alistua, koska Addiekin alistui.


Jos kuvaisin kirjan adjektiiveina, listani oli tämän kaltainen: Kärsivällinen, maltillinen, hyväksyvä, toiveikas, välittävä, uudistuva.

No added drama.


OSN jäi Harufin viimeiseksi kirjaksi (Haruf kuoli 2014), mutta onneksi häneltä löytyy lukuisa määrä vanhempaa tuotantoa. Ehdottomasti aion lukea lisää Harufilta.

Tutkimusteni perusteella juuri tätä Harufin kirjaa ei ole suomennettu (saa oikaista, jos olen väärässä), mutta suomennokset on olemassa ainakin teoksista Plainsong (Tasangon laulu) ja Eventide (Jo ilta on).

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Äkäisiä esseitä köyhyydestä

Varoitus: tästä tuli nähtävästi tosi pitkä postaus, vaikka karsin tekstiä suunnilleen yhtä paljon kuin sitä jäi jäljelle. Tämä postaus voi olla myös sekava ja hämmentävä, koska omakin olo tämän kirjan jäljiltä on sellainen.

Hand to Mouth on kokoelma äkäisiä esseitä, joissa Linda Tirado kertoo, millaista on elää kädestä suuhun. Tiradon räväkkä ja suora tyyli nauratti alussa, mutta jatkuva aggressiivinen saarnaaminen sai sellaisia kierroksia, että alkoi kyllästyttää. En yleisesti ottaen innostu saarnaavaasta tyylistä (missään asiassa, minusta ei olisi aktivistiksi), ja jos siihen vielä yhdistetään ylimielinen ja väheksyvä asenne, tylsistyn.

Ymmärrän, että  Tiradon tyyli saattaa olla tehokeino: hän haluaa näyttää, miltä tuntuu olla jatkuvan arvostelun kohteena. Mutta mutta, liittyen useisiin kirjan epäjohdonmukaisuuksiin, en ole ihan varma. Entä jos Tirado onkin vain vihainen, ylimielinen räksyttäjä. Sellaisia on somessa paljon ja somesta tämäkin kirja sai alkunsa.


Linda Tirado: Hand To Mouth
Virago 2014
S. 195


Mainittakoon aluksi, että tiedän millaista on olla persaukinen, köyhä. En tosin tiedä, millaista se on Jenkeissä (voin kyllä jotenkin kuvitella ja siitä tämä kirjakin kertoo), koska kokemukseni ovat Suomesta. Kyseessä ei ollut mikään muutaman kuukauden kestävä epämukava olosuhde, vaan vuosia kestänyt kausi. En aio sitä tässä käsitellä, mutta haluan mainita että on omakohtaisia kokemuksia.

 Siksi myös tunnistan joitakin Tiradon tuntemuksia ja ärsytyksiä

(haluan tässä kohden avoimesti mainita, että Tirado alkoi käydä hermoilleni eli en pitänyt hänen persoonastaan lukemani perusteella: hän voi oikeasti olla ihan mukava, mutta meidän tiemme erosivat jossakin vaiheessa kirjaa. Joskus kemiat eivät vain kohtaa, ei edes kirjallisuudessa).

Sitä jatkuvaa kritiikkiä, mitä saa kuulla "ulkopuolelta". Tosin Suomessa sekin on erilaista. Yhdysvalloissa työntekijä - etenkin matalapalkkatöissä - on melko suojaton. On olemassa minimipalkka (osa palkasta muodostuu tipeistä, mutta jos niiden avulla ei päästä minimiin, pitäisi työnantajan maksaa erotus), mutta sitä ei läheskään aina noudateta eikä siitä uskalleta huomauttaa, koska sitä helposti huomaa olevansa työtön, jos suunsa avaa.

And as long as we're on the topic of insane things bosses can do, you should be aware that workers have no legal right to take break in America. Go ahead, Google it. Some states mandate breaks. Some farmwork has a federal break mandate. But overall, you've no right to demand a lunch break or a break at all. That's all at the discretion of your employer. (s. 18)

Tirado kehottaa googlettamaan, jos ei usko surkeiden työssäoloehtojen olemassaoloon. Minä luonnollisesti googletin, koska halusin tarkistaa hänen väitteensä. Tosia ovat, menettely tietenkin vaihtelee ala- ja paikkakohtaisesti, mutta melko surkeaa on. Tiradon kirja vahvistaa niitä käsityksiäni, joita minulla on ennestään matalapalkkaisista töistä Yhdysvalloissa.

Muutenkin työehdot ovat melko lailla työntekijää polkevat: työnantaja voi esimerkiksi vaatia allekirjoittamaan paperin, jossa työntekijä sitoutuu olemaan ottamatta toista työtä (monesti köyhä joutuu tekemään useampaa työtä, koska tunteja ei anneta riittävästi). Tässä kohden ilmestyy usein ne miksi-kyselijät. No miksi ne ei vaadi sitä minimipalkkaa, miksi ne vaan allekirjoittaa tuollaisen paskapaperin ja miksi ja miksi. Kyllä minä vaan toimisin toisin, minä kyllä saan suuni auki ja plaa plaa. Kuulostaako muuten tutulta (liittyen erääseen suomalaiseen keissiin)? Miksi ja miksi: eikö äly riitä muuhun kuin saman kysymyksen hokemiseen, vaikka tietoa on saatavilla ihan nenän edessä.

We should devote ourselves to something that doesn't benefit us more than it absolutely has to? We're meant to care about their best interests, but they don't have to care about ours? If you're going to put as little as possible into my training and wages, if you're going to make sure that I can't get enough hours to survive in order to avoid giving me health care, and generally make sure that I'm as uncomfortable as possible at any given time just to make sure I know my place, then how can you expect me to care about your profit margin? Remember, you get what you pay for. (s. 29)

Lapsiin(kin) liittyvät asiat tuntuvat kuohuttavan Tiradoa, jolla itsellään on kaksi lasta.

What really riles me is this idea that poor people are somehow inherently more selfish when we have children. There are plenty of rich people who have kids for exactly the same reasons I just described - because they want someone who will love the unconditionally, and with whom they can share that kind of all-encompassing love. But somehow, because they have money, rich people are entitled to feel that way without being derided. Let's not kid ourselves, though, that it's any less selfish or self-centered. (s. 118)

Yllä oleva on kesyä. Myöhemmin kirjassaan hän arvostelee muun muassa vanhempia, jotka pukevat lapsilleen merkkivaatteita (eeh, so what?). Tirado tuo erityisesti kirjan alussa esille useasti, kuinka rikkaat ylenkatsovat häntä/köyhiä ja kokevat oikeudekseen puuttua kaiken muun lisäksi hänen tapaansa kasvattaa lapsia. Hänellä on newsflash heille: lasta voi kasvattaa monin eri tavoin eikä se rikkaiden tapa ole ainoa oikea.

Tirado haluaa arvostusta, mutta etenkin kirjan edetessä ja viimeisessä kappaleessa "avoin kirje rikkaille" (An Open Letter to Rich People) hän sortuu juuri siihen, mistä itse saarnaa: mitätöi kaikki rikkaiden kasvatukseen liittyvät tavat (muiden asioiden lisäksi). Onko tarkoitus näyttää, miltä tuntuu kun köyhät niputetaan samaksi? Onko se näpäytys? Vai onko hän vain samanlainen mulkku kuin mistä syyttää toisia? Tekisi mieli huomauttaa practise what you preach. Tirado puhuttelee kirjassaan rikkaita käyttäen muun muassa nimityksiä asshole ja idiot jne. Toki hän haukkuu muitakin (paitsi itseään, mutta kukapa nyt itseään viitsisi arvostella).

En oikein ymmärtänyt, missä raja kulkee. Siis kuka on rikas? Ovatko kaikki muut rikkaita paitsi tosi köyhät kuten Tirado itse (oli/väittää olleensa). Tirado kirjoittaa välillä käyttäen termiä me köyhät eli puhuu kaikkien puolesta. Rikkaat ovat rich people, jotka eivät ymmärrä elämästä mitään. Tai no, muutamassa sivulauseessa Tirado ymmärtää, että heilläkin on vaikeuksia, mutta siihen se ymmärrys jää. Hän siis vaatii ymmärrystä, mutta ei itse koe aiheelliseksi ymmärtää. Hän myös vaatii arvostusta, mutta ei koe itse aiheelliseksi arvostaa. Mutta ehkä tämä on taas sitä tehokeinoilua.

Would some rich people think it was scandalous that a poor person would spend money on game system? Probably, but that rich person can go to hell. (s. 142) (bloggaajan sivuhuomio: mahtavaa argumentointia)

Edelleen, ymmärrän että valittu tyyli voi olla tehokeino, mutta edelleen - minua ei vittuakaan kiinnosta kyseinen tyyli. Ei kiinnosta kovaäänisen koviksen huulenheiluttelu ja mukanokkela sanailu. Kuulostanko vihaiselta? En vittu ole, uutispläjäys: kerron vaan miten asiat vittu on. Ota se pää pois perseestä ja ala käyttäytyä, niin saatan hymyillä sulle kun ostat kahvia vittu mun työpaikalla. Turha kuule odottaa mitään multa, mulla on vitun vaikeaa niin en todellakaan kaipaa siihen mitään vitun rikasta ihmistä pätemään ja nyrpistämään vittu nenäänsä. Ja kun jätät sitä tippiä (olis vittu syytä jättää mielellään paljon), niin turha kuvitella että olet mikään vitun laupias samarialainen. Mikset vaan voi jättää sitä ja olla vittu hiljaa. Mulla on vaikeeta ja haastavaa elämässäni ja olen vitun väsynyt.

Olen matkustanut useita kertoja Jenkeissä ja inhoan maan tippikulttuuria. Luonnollisesti tippaan asianmukaisesti, koska tiedän että monissa palveluliikkeissä (ravinoloissa  jne.) työntekijöiden palkat koostuvat ainakin osittain tipeistä. Eli asiakas maksaa työntekijän palkasta osan. Minusta se on ongelmallista siksikin, että samaan aikaan kun yrittäjä siirtää riskit osin työntekijöille pitäisi työntekijän jaksaa olla motivoitunut ja kohdata asiakkaat suunnilleen "normaalisti". Minua ei tarvitse pokkuroida (inhoan sellaista), vaan suomalaiseen tapaan riittää, ettei minulle tule tunne että olen viimeinen ihminen maailmassa, jonka kyseinen henkilö haluaa nähdä. Jos näin on, niin kyllä vain - turha kuvitella saavansa mitään kummoista tippiä.

Tässä kohden myönnän auliisti, että osin kulmieni kohottelu Tiradon tyylille voi johtua kulttuurieroista. Yhdysvalloissa halutaan esikuvia, vahvoja ja äänekkäitä persoonia, jotka kertovat mielipiteensä. Minäkin pidän ihmisistä, jotka kertovat mielipiteensä. Sen sijaan rääkyminen ei vain innosta enkä arvosta sellaista (joku muu varmasti arvostaa ja näkee sen toisin). Kärkevä ja raisu voi olla muillakin tavoin.

Your dogs do not belong in restaurants even if they are supercute. I swear to God, the number of tiny dogs I've seen in inappropriate places is at least ten times higher than the number of times I've gotten laid in my life. And, newsflash: Only service animals are allowed in restaurants. That's actually a public health concern. I don't get why you're allowed to decide completely above law simply because you found a purse to fit your dog into. (s. 175)

Vapaa maa, sanovat jenkit itsekin ylpeänä. Oikeasti Jenkeissä vapaata on lähinnä aseen hankkiminen. Noin muuten maa on täynnä mitä kummallisempia kieltoja ja sääntöjä osavaltiosta ja paikasta riippuen (enkä viittaa nyt yllä olevaan sitaattiin, jonka väite ei edes pidä paikkaansa). Vapaus on utopia eikä moni sitä itse edes tajua.

You seriously need to control yourselves with the surgical anti-aging. You're starting to look... weird. At least we in the lower classes rarely have to live with botched plastic surgery. Very few poor women have someone over-collagenate their lips and paralyze their foreheads. Poverty has its privileges, and one of them is not having to worry about where the line between beauty standard and malpractise lawsuit is. 

Tässä kohden kirjaa Tirado samastuu alempaan keskiluokkaan. En oikein ymmärrä, miten ihmisten ulkonäön kommentointi liittyy mihinkään. Myöskin väite, ettei köyhälistön tarvitse stressata ulkonäöstään on ristiriidassa Tiradon aiemmin kirjoittaman tekstin kanssa. Lisäksi ihminen - ihan varallisuudesta riippumatta - voi haluta kauneusleikkauksen, mutta vain rahalla sellaisen saa. Ja mitä enemmän rahaa, sen turvallisemmin sen voi toteuttaa. Eli... köyhät menevät konitohtorille, mutta ei tarvitse tosiaan korjausleikata, kun ei ole varaa ja tohtorikin kadonnut kuin pieru saharaan. Että ei se niin mustavalkoista ole.

On myös typerää maksaa siitä, että menee esim. salille juoksumatolle. Katsos kun eikös ole tullut mieleen, että ulkona voi juosta ilmaiseksi? Juu ei varmaan ole tullut kenellekään mieleen, että saisi ilmaiseksi juosta kapeilla jalkakäytävillä ihmisiä väistellen jos nyt sellaisia edes on (siis jalkakäytäviä, muualla kuin keskuksissa) ja/tai autojen seassa haistellen pakokaasuja.

It is possible that I am fundamentally misunderstanding something here, but I thought that sweating was a good thing when you're trying to lose weight? (s. 179)

Minähän en käy salilla, mutta olen olettanut ettei siellä ilmastoinnit niin koleana jyllää, ettei siellä pääse hikoilemaan. Olen myös ymmärtänyt, että ihminen voi harrastaa liikuntaa ihan ilman laihtusmitavoitetta - siis niiq, että pysyisi fyysisesti kunnossa. Mutta ehkä minäkin olen ymmärtänyt jotain perinpohjaisesti väärin.

Te rikkaat ihmiset ette kyllä osaa mitään. Tässä sivun täydeltä uutispläjäystä, olkaa hyvä. Vaikea sanoa, onko kyseessä huumori, sarkasmi vai aito vitutus. Naurattaa kulmat koholla.


Tiradon kirja nostatti kohun ilmestyessään. Tiradon on väitetty muun muassa olevan feikkiköyhä. Olen lukenut aiheesta lukuisia kirjoituksia eri lähteistä ja katsonut pari Youtube-videotakin eli olen tietoinen asiasta (ja olen kaiken lukemani ja katsomani perusteella muodostanut mielipiteen, joka toki voi muuttua jos jaksan ottaa lisää selvää). En halua tässä kirjoituksessani ottaa kuitenkaan kantaa siihen (mahdolliseen feikkiyteen), koska se ei oikeastaan ole oleellista ainakaan tällaisen ei-jenkeissä asuvan tavislukijan kohdalla.

Faktuaalinen puoli (liittyen mm. työkulttuuriin, avustuksiin, vakuutuksiin, terveydenhuoltoon jne.) on oletettavasti totta, samoin kirja kaiketi kuvaa autenttisesti sekä psyykkistä että fyysistä kamppailua, jota köyhä joutuu käymään päivästä toiseen. Muu on luonnollisesti Tiradon omaa kokemusta/näkemystä ja hän itse asiassa mainitseekin useamman kerran, että kyseessä on subjektiiviset kokemukset.

Onko kirja köyhyyspornoa?

En menisi niin pitkälle. Se on läjä aggressiivisia ja ristiriitaisia esseitä. Mutta ei minulle tullut olo, että luen sossupokea tai tirkistelen jonkun elämää. Yleensäkin inhoan verbin tirkistellä käyttämistä kirjallisuudessa. Ainakin sen käyttämistä sietäisi harkita pari kertaa.

Se, että joku kirjoittaa esimerkiksi köyhyydestä/mielenterveysongelmasta/sairaudesta X/ vapaaehtoisesti ja lukija lukee sitä, ei ole tirkistelyä. Tiedonhaluisuus ja uteliaisuus eivät oletusarvoisesti ole tirkistelyä.

Tirkistely on jotain sellaista, mitä katsotaan/luetaan salaa tai ainakin niin tehdessä pitää hieman hävetä. Seinänraosta tirkistellään, kun joku riisuu tai runkkaa. Peephole. Tirkistely on juorulehdessä olevan salaa kuvatun kuvan katsominen. "Kerkko kävi Alepassa, osti pullon sinappia ja sixpackin", lukijamme Puskasta raportoi huonolaatuisen noin kilsan päästä otetun kännykkäkuvansa kanssa.

"Elviiran nähtiin nousevan raitiovaunuun numero kuusi. On epäselvää, mihin Elviira on matkalla, mutta tiedetään että kutosen päätepysäkin lähellä asuu Drakula, jonka kanssa Elviira on nähty aiemmin tänä vuonna Siwassa. Katso kuvat!!!" Siinä teille tirkistelyä.

Summa summarum: Nopea- ja helppolukuinen kirja, joka räyhäävän tyylinsä takia sekä naurattaa että saa kohottelemaan kulmia. On kirjassa ihan asiaakin eli köyhyyden olemuksesta (Yhdysvalloissa) kiinnostuneille rohkenen suositella. Mustavalkoisuudet ja överikärjistykset koin häiritsevinä, koska en oikein tiennyt, miten suhtautua niihin: olivatko ne tarkoituksellista provoilua vai oliko Tirado tosissaan.

Lisäksi, meneekö sanoma paremmin perille, jos lähestulkoon haistattaa osalle lukijoista paskat aina välillä? En tunnista itseäni missään kohdin, joten saatoin naureskella ja kohotella kulmiani ihan rauhassa.


Tähän lopuun olen koonnut linkkejä, joita lukemalla voi itse muodostaa oman mielipiteen, mutta poistinkin ne*. Tiradon tyyliä mukaillen googlaa vittu faktat jos kiinnostaa. Niin minäkin tein. Luuletko, että minua kiinnostaa näitä postauksiani vapaaehtoisesti ja palkatta kirjoitellessani tehdä kaikkia asioita valmiiksi puolestasi. Vittu googlaa, jos et usko.

*En halua ohjata linkkivalinnoillani kenenkään ajatuksia tiettyyn suuntaan ja koska juttua löytyy paljon, ei ole mielekästä tänne kaikkea linkata. Siksi jätin linkit pois lukuun ottamatta yhtä, jonka koin "pakolliseksi" aiheen käsittelyn kannalta.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

tiistai 20. maaliskuuta 2018

Menin vessaan


Portit eivat jaksa pysyä suljettuna. Täytyy olla kärsivällinen, sillä jonakin päivänä joku avaa ne, vaikka sinä et. Näet tästä suljetut ovet.


Vessassa voi hoidella monenlaisia asioita, vessaan voi kadota. Niin, pelkkään vessaan. Mutta enhän minä enää ole vessassa.


Olen  kadonnut kauas muualle, paikkaan missä seinään nojaava levy on maalaus.
En nähnyt lintua, vaan ihan muuta. Mutta sinulle haluan näyttää jotakin kaunista, joka on ristiriidassa muun miljöön kanssa.


Näen asioita, joita ei ole olemassa. Huoli pois, en ole psykoosissa. Tämä on erilaista. Minä muovaan maisemasta toisen. Nämä kuvat ovat sitä, mitä silmä näkee. Toisenlaisia kuvia katsellaan silmät kiinni.


Minulle todellisuus saattaa olla merkityksetön. Mitä sillä on väliä, kun seison haltioituneena vessassa mutta olenkin missä vain. Se missä mieleni on, on minulle yhtä merkittävä ulottuvuus. Melkein yhtä totta.


Aurinko sataa päälleni, vilkaisen vielä kerran taakseni ennen kuin avaan silmäni.


Tanssin keveänä alas, portin jätän auki seuraavaa tarinaa varten.

~~~

Jokunen saattaa muistaa tämän komean kartanon. Ilokseni voin ilmoittaa, että sen kunnostyöt ovat alkaneet. Olen onnekas, kun ehdin sen unelmoida ennen kuin se katoaa minulta kokonaan.

lauantai 17. maaliskuuta 2018

Vanessa Lafaye: At First Light

Ihan mielenkiintoinen. Ihan ok. Joskus käy niin, ettei kirja juuri herätä ajatuksia. En usko, että aina tai edes usein syy on kirjassa vaan lukijassa. Esimerkiksi Vanessa Lafayen romaani At First Light on ihan mielenkiintoinen ja ok, melko nopeasti etenevä (ei sinänsä arvo minulle, mutta eipähän ehtinyt kyllästymään) ja koukuttavakin. Ei tullut mieleenikään jättää kirjaa kesken.


Vanessa Lafaye: At First Light
Orion 2017
S. 333
kirjaa ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu


Kiinnostuin kirjasta, koska Kuuba, siirtolaisuus, 1900-luku ja Ku Klux Klan. Koska Key West ja palmut, lämpö, meri. Siis miljöö.

Key West 1993, 96-vuotias Alicia Cortez ampuu kylmäverisesti erään Ku Klux Klanin jäsenen. Motiivia pitää metsästää yli seitsemänkymmenen vuoden takaisista tapahtumista ja löytyyhän se sieltä. Kuljemme siten Alician mukana vuoteen 1919.

Cortezin perhe on lähettänyt Alician Key Westiin aiheuttamansa häpeällisen tapauksen takia. Key Westissä odottaa serkku, jonka "teehuoneessa" Alician on tarkoitus työskennellä. "Teehuone" on bordelli. Samoihin aikoihin palaa Key Westiin sotaveteraani John Morales, jota sodan tapahtumat kalvavat.

Kirja rakentuu kuin tuhkimotarina. Alicia pistää tuulemaan ja kaikki on ihanaa ja seesteistä ja "kuppila" kukoistaa. Tapahtuu myös klassinen mies pelastaa naisen ja hunaja tihkuu joka raosta ja myös vaosta, sillä hunajaa käytettiin ehkäisyyn.  Minulle liian imelää, ei voi mitään.

Havaitsen selkeän kaavan: rakenna ja romuta. Sillä tietenkin ihana idylli romuttuu, kun Ku Klux Klan -aate saa ilmaa siipiensä alle. Valkoisen Johnin ja kuubalaisen Alician (jonka äiti on musta) suhde ei ole sovelias.

Suurin osa kirjan henkilöistä jää tyhjiksi, merkityksettömiksi. Alicia itse on paperinukke, John itsepäinen macho-Ken tai vastaava. Yllättäen nuori poika, Dwayne, osoittautuu kaikkein kiinnostavimmaksi ja moniulotteisimmaksi henkilöksi. Harmi, etteivät muut henkilöt heränneet ns. eloon.

Minun makuuni tämä kirja on liian imelä ja painopiste niissä asioissa, jotka eivät minua kiinnosta. Mutta kuten me kaikki tiedämme, makuja on monia. Moni on tästä kirjasta pitänyt (enkä minäkään tätä inhonnut - luinhan sen loppuun ja kirja oli ihan ok) ja linkkaankin nyt suoraan Goodreadsiin, jossa voi käydä lukemassa suopeampia mietteitä.

Kirjan henkilöillä ja tapahtumilla on esikuvansa historiassa. Lafaye kertoo kirjan lopussa näistä henkilöistä ja tapahtumista. Kirjassa on käytetty sepitteellisiä nimiä, koska kyseessä on kuitenkin historiallinen fiktio.

Vanessa Lafaye menehtyi helmikuussa syöpään. Hän kertoi kotisivullaan, että syöpä on levinnyt eikä toivoa ole. Lue Lafayen ilmeisesti viimeiseksi jäänyt kirjoitus Living while dying.

Mietin voinko julkaista näin negtiivista (tai paremmin sanottuna rehellistä) mielipidettä kirjasta, kun toinen on kuollut. Mutta täytyy muistaa, että minä arvostelen subjektiivisesti kirjaa, en kirjailijaa. Tämän kirjan kirjoittaminen on vaatinut runsaasti työtä ja sitä arvostan.

Saatanpa myös lukea Lafayen esikoisromaanin Summertime, koska senkin teema kiinnostaa. Ehkäpä se istuu minun makuuni paremmin. Ja jos ei istu, niin tuskinpa sen lukeminen kärsimystä on niin kuin ei ollut tämänkään.

At First Lightista on tehty kirjatraileri, se ei spoilaa joten sen voi turvallisesti katsoa.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Samastumisesta, lukemisesta ja bloggaamisesta


Lukea voi hyvin monista eri syistä ja luulen, että kullakin nuo syyt ovat omanlaisensa ja vaihtelevat eri aikoina ja elämäntilanteissa. Näin ainakin minulla.

Omat lukemiseni voisi kiteyttää oikeastaan yhteen sanaan, joka on uteliaisuus. Minua ei (kirjallisuudessa) niinkään kiinnosta samanlaisuus (suhteessa itseeni), vaan nimenomaan erilaisuus. Tämä piirre on ollut minussa jo pienestä lähtien. En ole koskaan hakenut suoranaista samastumispintaa lukiessani.

Tietysti samastumista tapahtuu ja niinkin voi käydä, että samastuu vaikkapa kissaan/puuhun/mieheen/humanoidiin/eteismattoon/saunakiuluun ja tarkemmin - tunteeseen tai esimerkiksi johonkin tiettyyn luonteenpiirteeseen tai ominaisuuteen. Ei samastumisen kohteen tarvitse näyttää itseltä ja/tai olla kaikin puolin samanlainen.

Minulla ei ole mitään samastumista vastaan, mutta se ei ole minulle itseisarvo tai edes tavoiteltava asia, vaan sivutuote: sitä tapahtuu, jos on tapahtuakseen. Samastumista enemmän minua kiinnostaa oppia ja mahdollisesti ymmärtää. Ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat kaksi täysin eri asiaa.

Minulle kirja on hyvä, jos opin siitä jotain tai se saa minut ajattelemaan jotakin asiaa toisesta kulmasta kuin yleensä olen ajatellut tai peräti innostaa minut jonkin uuden äärelle. Olen nimittäin tullut siihen tulokseen, että minä haluan ajatella lukiessani*. En halua vain ottaa vastaan, mitä annetaan - sellainen tylsistyttää minua.

Sama piirre tylsistyttää minua elokuvissakin: jos en saa itse oivaltaa mitään, tylsistyn. Elokuvan voi tosin pelastaa sen visuaaliset ansiot, mutta niiden täytyykin sitten olla tosi mieluisat (minulle) tai muuten sekään ei pelasta yhtään mitään.

Mielikuvituksekas teksti (eri asia kuin "tekotaiteellisuus", jossa mihinkään liittymättömät sanat on vain heitetty ilmaan ja jätetty putoamaan lukijan päälle mielivaltaisessa ja älyvapaassa järjestyksessä), joka jättää tilaa tulkinnoille hivelee mieltäni ja parhaimmillaan inspiroi. Luovuus lisää luovuutta, sellainen voi lietsoa mitä omituisempiin ajatuskuvioihin ja -rakenteisiin.

Lukemiseen käyttämäni aika ei ole koskaan hukkaan heitettyä aikaa. Vähän samoin kuin lenkkeily tai muu liikunta ei minulle koskaan merkitse ajanhukkaa. Eikä pianon soittaminen, vaikka en soitakaan yleisölle. En näe bloggaamistakaan ajanhukkana tai sellaisena ajankäyttönä, josta minun pitäisi saada jotain aineellista hyötyä.

En myöskään koe, että bloggaaminen on koskaan maksanut minulle mitään: aloitin bloggaamisen 2006 ja minulla oli jo silloin tietokone, nettiyhteys ja kamera. Ja fillari, jolla kiersin lähinnä pk-seutua ja kirjoittelin silloiseen (tai siis yhteen niistä monista) I Love Finland -blogiini. En ole ihminen, joka mittaa harrastuksiin tai muuhun vapaaehtoiseen toimeen käyttämäänsä aikaa rahassa.

Olen kyllä tienannut blogilla, mutta kyseessä oli taideblogi ja sen toimintaperiaate ja oma asenteeni olivat ihan erilaisia kuin muissa blogeissani.

Loppuun totean tylsästi, että minulla (eikä tällä bloggaamisella) ei ole mitään missiota, vaan pidän blogia koska se on minusta kivaa. Sitten kun se ei enää ole kivaa, lopetan.



*Luonnollisesti pidätän oikeuden muuttaa mieltäni ja lukea vaikka heti ensi viikolla kirjoja, joiden lukeminen ei vaadi muuta kuin aakkosten osaamisen.

perjantai 9. maaliskuuta 2018

Paluu ruumisvuorelle

On kuin jo useamman kerran kuolleet heräisivät henkiin kanssani. Ja on kuin menettäisin useamman kerran kuolleet kuolemalle uudelleen. Elän viimeiset minuutit Rob Hallin kanssa, kun hän todennäköisesti menehtyy hypotermiaan death zonella - hänen ruumiinsa lepää edelleen Everestillä satojen muiden kanssa.

Andy Harris ja Doug Hansen vain katosivat: oletettavasti putosivat kuolemaansa. Tai sitten eivät. Käsittääkseni heidän ruumiitaan ei ole edelleenkään löydetty. Yasuko Namban tapaus on häiritsevin: hänet olisi ehkä voitu pelastaa, jos ja jos ja jos ja jos. Hän kuoli hyvin lähellä nelosleiriä (Camp IV), josta viimeinen nousu huipulle aloitetaan.

Scott Fischer kuoli yksin yli kahdeksan kilometrin korkeudessa. Hänen sherpansa raportoi havainneensa Fischerissä mahdollisesti HACEN (High Altitude Cerebral Edema) oireita: oletettiin, että hän on avun tavoittamattomissa, koska hän ei reagoinut lisähappeen. Boukreev ei halunnut luovuttaa, vaan yritti vielä itse pelastaa Fischerin, mutta saavuttuaan paikalle, oli Fischer kuollut.

Mistä oikein on kyse? Vuoden 1996 Mount Everest -katastrofista, jossa kuoli kahdeksan kiipeilijää.



Anatoli Boukreev ja G. Weston DeWalt: The Climb - Tragic Ambitions on Everest
Pan Books 2002 (alun perin julkaistu 1998)
S. 372

Täällä ollaan taas, Mount Everestillä hyytävässä pakkasessa puoli päätä kuoliossa. Tällä kertaa kiipeän Scott Fischerin (RIP) johtamassa Mountain Madness -nimisessä retkueessa. Viimeksihän kuljin samassa mestassa samaan aikaan Rob Hallin (RIP) luotsaaman Adventure Consultantsin retkueessa. The Climb on tavallaan vastine Jon Krakauerin kirjalle Into Thin Air, jossa Boukreev (RIP 25.12. 1997) kertoo oman näkemyksensä tuon kohtalokkaan päivän tapahtumista.

Into Thin Air sisältää mielestäni melko paljon luonneanalyysia ja vapaata tulkintaa (eli Krakauerin subjektiivisia mielipiteitä) muista kiipeilijöistä. Kommentit eivät rajoitu pelkästään Krakauerin oman ryhmän kiipeilijöihin, vaan hän "kritisoi" (tai pui tai arvostelee) myös Mountain Madness -tiimin kiipeilijöitä ja oppaita. Krakauer kritisoi myös itseään, mutta vastapainoksi tuo melko paljon esille "ansioitaan".

The Climbissa ei niinkään keskitytä kiipeilijöiden oletettujen persoonien kuvaamiseen ja ruotimiseen, vaan itse tapahtumiin. Kenties siinä missä Krakauer kirjassaan etsii syitä katastrofille toisista kiipeilijöistä (etenkin Fischerin ryhmästä, vaikka kaikki menehtyneet kiipeilijät kiipesivät samassa ryhmässä kuin Krakauer), Boukreev keskittyy enemmän olosuhteisiin. The Climb onkin todella valaiseva kirja ja ehdottoman hyvä vastine Krakauerin kirjalle. The Climb itsessään on hyvä muistutus siitä, että parhaiten tai ensin kirjoitettu ei ole sama asia kuin totuus.

For a year and a half, Jon Krakauer was arguably the primary source for the story of the Everest tragedy, and much of what was published about those events drew heavily upon his account, resulting in what the French sociologist Pierre Bourdieu has called the "circular circulation of information". Krakauer's Everest reality, as he promoted it and the media repeated it, was becoming the public reality.  Krakauer's portrait of Boukreev as a guide of "questionable behavior" was starting to hang permanently in the public mind. (The Climb, s. 272)

Tässä kohden on hyvä huomauttaa, että tapausta puitiin taannoin myös ympäri nettiä ja Jon Krakauer johdonmukaisesti ja itsepäisesti nosti tiettyjä samoja asioita (syytöksiä?) esille kerta toisensa jälkeen. The Climb ei ota niihin kantaa ennen kuin kirjan lopussa, jossa on joitakin suoria lainauksia eri tahoilla käydyistä keskusteluista. DeWalt ei sorru arvostelemaan Krakauerin oletettua persoonaa tai motiiveja, vaan kirjassa pysytään asialinjalla. The Climb valaisee erityisesti venäläisen Boukreev'n ajatuksia ja roolia sekä yleisesti että Mountain Madnessin oppaana katastrofin aikana.

Kiipeilijöitä Mount Everestillä etenemässä Khumbu Icefallissa. Kuva ei liity 1996 tapahtumiin, olen lainannuyt sen Wikimediasta.

Jos aihe kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti lukea ainakin ensin Jon Krakauerin kirja, joka on suomennettu Jäätäviin korkeuksiin: murhenäytelmä Mount Everestillä. Se on huomattavasti seikkaperäisempi ja avaa monia käsitteitä ja käytäntöjä paremmin kuin The Climb. Se sopii siten aiheesta (high altitude -kiipily, Mount Everestin rakenne ja kiipeilykäytännöt, Sherpat ja heidän roolinsa, mukautuminen vähähappiseen ilmastoon jne.) vain vähän ennestään tietäville. Lisäksi Krakauerin tyyli on kerronnallisempi ja tietyssä mielessä koskettavampi (olihan hän itse paikalla). Ja niin, Krakauer on toimittaja joten draaman kaari on hallussa.

The Climb pohjautuu enemmänkin haastatteluihin, nauhoituksiin ja keskusteluihin eikä kirjan varsinainen kirjoittaja DeWalt ollut itse paikalla Everestillä. Mutta The Climb saa tarkastelemaan Krakauerin kirjaa toisesta kulmasta. The Climbista puuttuu myös täysin Krakauerille ominainen johtopäätösten, vihjausten ja mahdollisesti yliampuvien tulkintojen tekeminen ja muu ihmissuhdemättö.

Näiden kirjojen lukeminen ns. parina on varsin mielenkiintoinen kokemus myös viestinnästä kiinnostuneille. Enkä aio jättää lukemista tähän: tästä aiheesta löytyy ammennettavaa vielä pitkäksi aikaa ja aineistoa löytyy niin kirjallisuudesta kuin artikkeleina netistäkin.

Haluan vielä painottaa, että symppaan kaikkia kiipeilijöitä enkä valitse ns. puolia tyyliin Krakauer vs. Boukreev. Se on turhaa eikä kiinnosta minua. Sitä paitsi Boukreev on kuollut. Hän kuoli vain puolisentoista vuotta Everest-katastrofin jälkeen lumivyöryssä.

Pian on alkamassa vuotuinen Everest-kausi ja sinne on taas matkaamassa useampikin retkue. Olen tutkaillut eri matkanjärjestäjien sivuja, koska ohjelmat ja aikataulut kiinnostavat. Ja koska elämme 2000-lukua, voi täältä kotisohvalta (ei tosin ole sohvaa) seurata toisten ponnisteluja lähes reaaliajassa toisin kuin vuonna 1996.

Loppuun miete:

Yhtä tärkeää kuin mitä kirjoittaa on se, mitä jättää kirjoittamatta.