Tällainen keskeytyshistoria minulla oli Tetsuya Hondan Soul Cagen kanssa. Olen lainannut sen kirjastosta useita kertoja ja palauttanut yhtä monta kertaa saatuani luettua sitä vain pari sivua.
Juonipaljastus: Olen nyt saanut kirjan luettua kokonaan!
Olen miettinyt asiaa ja oikein hävettää kertoa syy, miksi kirja on aiemmin jäänyt aina kesken. Kerron silti: kirjan prologissa on hämäräperäinen minä-kertoja, joka vaihtuu pienieleisesti toiseen minä-kertojaan. Vaihdon kyllä huomaa, mutta olen häiriintyneesti takertunut siihen joka kerta ja jopa epäillyt älyäni. Olen pelännyt, etten tajua jotain oikein.
Pelko on ollut aivan turha ja nyt kirjan luettuani suorastaan naurattaa moinen. Mutta mutta, minulla on kausia kun minut valtaa ns. huono lukuitsetunto. Silloin minut yhtäkkiä valtaa eräänlainen pelko kirjallisuutta kohtaan. Pelkään, ettei älyni riitä käsittelemään mitään hiemankaan erilaisempaa tai “vaikeampaa” kirjallisuutta (mitä Soul Cage ei edes ole), ja joskus paine sisälläni kasvaa niin suureksi, että menen ikään kuin lukkoon.
Joskus pelkään tulkitsevani tekstiä “väärin”, vaikka muistutan itselleni, että kukin lukija tulkitsee tavallaan ja minullakin on oikeus omaan tulkintaani ja se on aivan yhtä oikea kuin jonkun muun, vaikka olisikin erilainen.
Toisinaan kirjoja jää tietenkin kesken ihan vain siksi, että aika väärä (juuri jätin kesken sopivampaa lukufiilistä odottelemaan Zinzi Clemmonsin What We Lose -kirjan) tai kyseinen aihe (joka kiinnostaa) ei juuri sillä hetkellä jaksa puhutella. Tietenkin jotkin kirjat jäävät kesken, koska ne eivät nappaa ollenkaan.
Mutta kuten jo paljastin, olen nyt lukenut Tetsuya Hondan Soul Cagen ja ymmärtänyt vaikeuksitta lukemani. Kyseessä on ns. Reiko Himekawa -sarjan toinen osa (ensimmäisen osan, The Silent Dead, luin toukokuussa), joka on tunnelmaltaan huomattavasti kevyempi kuin edeltäjänsä.
The Silent Dead on melko (mies)sovinistinen, mikä tietenkin on ymmärrettävää kyseisessä kulttuurissa ja työympäristössä. The Silent Dead avaa Reikon persoonaa, menneisyyttä ja henkilökohtaista elämää ja siihen ja muihinkin kys. Kirjan tapahtumiin on viittauksia tässä kakkososassa, jossa ei noin muuten Reikon siviilielämää ja persoonaa puida. Lisäksi Soul Cagen henkilögalleria (ja tietenkin henkilöiden väliset jännitteet) on poliisien ja tutkijoiden osalta melko sama kuin ensimmäisessä osassa.
Nyt tutkitaan irtisahatun käden ja läheisestä joesta löytyneen torson kohtaloa. Tutkimukset osoittavat, että ne kuuluvat samalle henkilölle, mutta motiivi on hakusessa.
Tapausta ryhtyy tutkimaan ryhmänjohtaja Reiko Himekawa (tiimeineen) “arkkivihollisensa” Mamoru Kusakan (tiimeineen) kanssa. Reikon ja Kusakan välejä ei oikein voi ymmärtää, ellei ole lukenut ensimmäistä osaa. Kusaka jäi melko etäiseksi ensimmäisessä osassa, mutta tässä Soul Cagessa hänen persoonansa valottuu. Varsin mielenkiintoista!
Pääpaino on kuitenkin koko ajan murhan selvittelyssä eli kyseessä ei ole mikään ihmissuhdetrilleri, vaan virtaviivainen dekkari. Otaksuisin, että perinteisten dekkareiden ystävät saattaisivat näistä pitää. Väkivaltaa on, mutta melko vähän eikä se ole tarkoitushakuista.
Harmi, ettei tätä sarjaa ainakaan toistaiseksi ole enemmän englannistettu (eikä tietenkään suomennettu). Pidin tästä kovasti kuten yleisestikin japanilaisista dekkareista ja trillereistä. Ovat mielestäni yleisesti ottaen kiinnostavampia kuin vaikkapa eurooppalaiset vastaavat.
Kirjan tiedot:
Tetsuya Honda: Soul Cage
Alkuper. ソウルケイジ 2007
Titan Books 2017
Englannistanut Giles Murray
S. 428
Ps. Kun kerran tuossa yllä ymmärryksestä oli puhe, niin mainittakoon etten ymmärrä kirjan nimen merkitystä. Että miten se liittyy itse tarinaan, jää hämäräksi. Jos minun pitäisi äkkiseltään keksiä uusi nimi kirjalle, heittäisin vaikkapa Isältä pojalle. Tai olkaa hyvä ja tappakaa itsenne.
Hetkinen, nyt tajuan miksi päähenkilön nimi on tuttu - minähän olen katsonut Reiko Himekawa -sarjaa, Strawberry Nightiä (ストロベリーナイト)! Elokuvasta olin tietoinen, mutta kirjasarjasta en (ei toisaalta pitäisi yllättää ottaen huomioon japanilaisen otteen tuoteperheisiin). Mutta se on ollut ihan kiinnostavaa katsottavaa kaiken nordic noirin jälkeen. En ole sitä ihan kokonaan vielä katsonut, mutta sitten kun olen, siitä varmaankin ilmaantuu jotakin TV-sarjablogiini. Päivitystahtia silmäillessä tosin huomaa, ettei kannata pidättää hengitystään.
VastaaPoistaYmmärrän myös oikein hyvin paineet olla "älykäs" lukija. Varsinkin näin kirjallisuudesta valmistuneena tuntuu, että yksikään taso tai tulkinta ei saa jäädä huomaamatta kirjassa, eikä ainakaan ikinä olla että "häh, mitä tapahtuu". Ja että ei saisi sanoa että kirja oli niin vaikea, etten älynnyt mitään ja/tai tylsistyin. Mutta niin sitten vain käy aina välillä tiettyjen kirjojen kanssa. Mutta sitten pitää muistaa, että ne varsinaiset kirja-analyysit syntyvät prosesseina, uudelleenlukujen myötä ja teorian kanssa keskustellen. Että kertaluvun jälkeen tehdyn blogitekstin ei tarvitse valottaa kaikkia puolia ja huomioida kaikkia asioita.
Olen katsonut Strawberry Night elokuvan. Katsoin sen heti kirjan (The Silent Dead) imussa ja kommentoin sitä muutamalla sanalla kirjamietteen yhteydessä. Mielestäni suora käännös japanista eli Strawberry Night olisi ollut parempi nimi sille ensimmäiselle kirjalle kuin tuo The Silent Dead. En tiedä, mistä nämä repivät nuo käännösnimet – varmaan hatusta :D Täytyypä tutkailla Tv-sarjablogiasi!
PoistaEn varsinaisesti tarkoita “älykästä” lukijaa omalla kohdallani (minulla ei ole kirjallisuuden opintojani taustallani), vaan yksinkertaisesti ajoittain esiintyvää huonoa itsetuntoa, joka ilmeisesti heijastelee lukemiseenkin. Siihen kaiketi liittyy tiettyä pelkoa siitä, että on jotenkin tyhmä eikä ymmärrä kaikkea lukemaansa (vaikka minulla ei tällaisia ongelmia ole ollut) tai ainakin tulkitsee tai ymmärtää lukemansa jotenkin “omituisesti”.
Ehkä minulla tähän liittyy nimenomaan se (toisin siis kuin sinulla), että minulla ei ole taustalla kirjallisuusopintoja enkä missään mielessä tarkastele lukemaani yleisesti kirjallisuuden viitekehyksessä (kun en sellaiseen pätevä ole) enkä oikeastaan missään muussakaan (ilmeisesti käyn sisäistä taistelua, että pitäisi olla jotain muuta kuin olen, hmm). En toisaalta ole lainkaan huolimssani siitä, mitä postaan – eivät nämä ikinä mitään syäluotaavia analyysejä ole. Pääasiassa mutuilua ja muita fiiliksiä ja hieman juoniselostusta :D
Mutta ymmärrän tuon sinun näkökulmasi hyvin ja se lienee enemmän ongelmana niille, jotka ovat kirjallisuutta opiskelleet. Silloinhan se näkökulma on lähtökohtaisesti erilainen, vaikka sitä ei edes aina tiedostaisi.
Joillain kirjoilla on nimi, jonka yhteyttä kirjaan ei vaan tajua. :D
VastaaPoistaJuu ja sekös ärsyttää, kun jää miettimään, että enkö vaan tajua :D :D
PoistaEn ole lukenut muita japanilaisia dekkareita kuin Rei Shimuroita, joista tykkäsin valtavasti ja nimenomaan niiden japanilaismiljööstä. Ei ole muita oikein taidettu kääntää. Englanniksi varmaan juuri löytyisi enemmän, jos tietäisi mistä lähteä liikkeelle. Olisiko sinulla suositella jotain japanilaisia dekkareita?
VastaaPoistaPs. blogissasi on upeita kuvia lukemistasi kirjoista! Ihailen aina kun näen, että kirjasta on ajatuksella otettu kuva.
PoistaMinulta ovat Rei Shimurat lukematta edelleen. Joskus aikoja (10 vuotta) sitten ostin muutamia hänen kirjojaan, mutta sitten muutin pois Suomesta ja kirjat jäivät jälkeen lukemattomina. Lukemistonikin muuttui melko lailla muuton myötä: aluksi lukeminen lopahti joksikin aikaa melkein kokonaan. Mutta, voisi tosiaan kokeilla Shimuraa jossain vaiheessa.
Japanilaisia dekkareita ei taida tosiaan juuri suomeksi löytyä. Masseyn kirjatkin ovat alkujaan englanninkielisiä eikä kirjailija itse ole japanilainen. Bazar muuten julkaisee ensi vuonna (en tiedä tarkalleen milloin) japanilaisen Hideo Yokoyaman dekkarin Six Four suomeksi. 64 on melko massiivinen romaani eikä välttämättä kovin helposti lähestyttävä hitaahkon temponsa takia. Alla linkki postaukseeni:
http://mainoskatko.blogspot.com/2016/06/japanilainen-mammutti.html
Oma suosikkini on Keigo Higashino (luen parhaillaan hänen uusinta juuri käännettyä dekkariaan!), joka kirjoittaa sekä dekkareita että muuta. Ensimmäinen Higashinolta lukemani dekkari on The Devotion of Suspect X, joka vei jalat altani. Higashinon kirjat edustavat “nykyaikaista” Japania.
http://mainoskatko.blogspot.com/2015/02/nerokas-murhamysteeri-tokiossa.html
Seicho Matsumoton dekkarit sijoittuvat 1900-luvun puolivälin tienoille. Olen lukenut kaksi hänen dekkariaan, A Quiet Place ja Ispector Imanishi Investigates. Molemmista pidin kovasti.
http://mainoskatko.blogspot.com/search/label/Seicho%20Matsumoto
Tetsuya Honda on myös hyvä, mutta kannattaa aloittaa tutustuminen häneen lukemalla The Silent Dead ensin.
Nämä kaikki mainitsemani ovat tyyliltään melko erilaisia. Higashinon dekkarit ovat näistä mielestäni helpoiten lähestyttäviä. Omat suosikkini Higashinon kirjoista ovat Journey Under the Midnight Sun (ei ole varsinainen dekkari) ja Naoko (ei myöskään dekkari).
Pakko vielä mainita Kanae Minaton Confessions, joka on ns. kostoteemainen trilleri. Se teki minuun niin suuren vaikutuksen, että kirjan ajatteleminen saa vieläkin sukat pyörimään jaloissani. :D
http://mainoskatko.blogspot.com/2016/09/koston-kosketus.html
Hieman innostuin, minähän olen siis ihan hulluna japanilaiseen kirjallisuuteen. Pidän niin dekkareista kuin muistakin.
Ps. Kiitos ihanista sanoistasi! Tykkään ottaa itse kuvat kirjoista, se on tavallaan osa lukuprosessia nykyään. :)
Totta, eivät olekaan, tykästyin vain niihin nimenomaan niiden Japani-kytköksen vuoksi. :)
PoistaHahaa kysyin näköjään ihan oikealta henkilöltä tätä, kun kerran näin innostuit! :D Kiitos kovasti näistä kattavista vinkeistä.