Hae tästä blogista

perjantai 2. helmikuuta 2018

Ruumisvuoren kutsu

Kutsun Mount Everestiä ruumisvuoreksi, sillä sen rinteissä lepää noin parisataa ruumista.

Ruumisvuoresta on tullut minulle pakkomielle, jonka laukaisijaa en enää edes muista. Everestille päädyin kuitenkin pitkällisen asiasta toiseen johtavan googlettelun tuloksena ja tämän tutkailun käynnisti Bea Uusman kirja, josta aiemmin kirjoitinkin.

Olen tutkinut entisten kiipeilijöiden eli nykyisten ruumiiden lisäksi Mount Everestin rakennetta ja sen huipulle johtavia reittejä. Katsellut sadoittain kuvia ja videoita, lukenut Everestiin liittyviä uutisia ja historiaa, tutkinut opastettuja kiipeilyretkiä Everestille järjestäviä yrityksiä ja siinä sivussa tutustunut Nepaliin noin yleisesti. Ja niin edelleen. Olen aiemmin lukenut Fiona Robertsin kirjan A beard in Nepal, jossa hän kertoo viiden kuukauden työpestistään Nepalissa, Salla-nimisessä vuoristokylässä.

Erityisesti Mount Everestillä toukokuussa 1996 tapahtunut katastrofi, joka vaati kahdeksan kiipeilijän hengen, kiinnitti huomioni. Lyhyesti sanottuna: lumimyrsky yllätti kiipeilijät 10.5. 1996. Perustiedot voit lukea Wikipediasta, kas tässä linkki.

Tapaus alkoi kiinnostaa siinä määrin, että halusin lukea aiheesta enemmän kuin netistä löytyvää sirpaleista tietoa. Alkoi myös suunnattomasti kiinnostaa, miten kiipeily Mount Everestille käytännössä toteutetaan.

Varsin kattavan kuvauksen sekä katastrofista että käytännöistä antaa Jon Krakauerin teos Into Thin Air, joka on peräti suomennettu (Jäätäviin korkeuksiin: murhenäytelmä Mount Everestillä) eli siitä vain lukemaan - suosittelen, jos seuraava lätinä vähänkin kiinnostaa!


Jon Krakauer: Into Thin Air
(ensimmäinen painos julkaistu 1997)
Pan Books 2011
S. 318


Mitä voi odottaa tapahtuvaksi, kun hapenpuutteen takia sekavat ja arviointikyvyttömät vuorikiipeilijät yrittävät laskeutua maailman korkeimmalta huipulta lumimyrskyn yllättäessä?

No, sitä katastrofia. On kuin viiden promillen humalassa toikkaroivat ihmiset yrittäisivät suorittaa vaativia liikesarjoja ja ratkoa ongelmia: eihän siitä mitään tule.

Krakauer osallistui kiipeämiseen Adventure Consultants Guided Expedition -ryhmässä, jonka johtaja ja pääopas oli Rob Hall (häntä ei päästy pelastamaan, joten hän kuoli hypotermiaan). Krakauerin osallistumisen maksoi Outside Magazine, johon Krakauerin oli tarkoitus kirjoittaa juttu Everestistä. Muun muassa Everstin "kaupallistaminen" oli tuohon aikaan suuri puheenaihe.

En aio ryhtyä tässä kertaamaan kys. keissiä (sen pääpiirteet voi lukea aiemmasta linkistä), koska Krakauerin kirjan lukemalla saa vastauksen ihan kaikkiin kysymyksiin (ja paljon muuhunkin). Ja jos ei suoranaista vastausta, niin ainakin aineksia pohtia ja mudostaa itse kaikenlaisia mielipiteitä.

Kirjaan tähän alle muutamia kirjan tiimoilta syntyneitä hajanaisia mietteitäni ja huomioitani (avaamatta niitä sen kummemmin tai ollenkaan). Lisäksi olen laiska enkä jaksa selittää mahdollisesti ei niin tunnettuja sanoja tai asioita. Niistä kiinnostunut voi klikata linkkejä ja käydä lukemassa ne muualta.


- Toiset maksavat kymmeniätuhansia siitä, että pääsevät kiipeämään vuorelle. Toisille taas maksetaan siitä (oppaat, sherpat).

- Etenkin kiipeävät sherpat tekevät todella ison työn, mutta palkka on aneeminen oppaisiin verrattuna (toki oppaiden vastuu on huomattavasti suurempi): sherpat muun muassa käyvät etukäteen tekemässä/merkitsemässä reitit (eli köysittävät, virittävät tarvittaessa tikapuut) ja kantavat suurimman osan asiakaskiipeilijöiden varustuksista.

- Katastrofin aikana Everestillä oli kiipeilyretkueita ruuhkaksi asti, kuten aina sesonkiaikana. Meno vuorella oli kuin turistirysässä etenkin reitin "pullonkaulojen" kohdalla.

- Vuorikiipeily on elitistinen harrastus, jonka sisäpiirissä vallitsee melkoinen arvo- ja nokkimisjärjestys.

- Suomalainen vuorikiipeilijä Veikka Gustafsson oli Everestillä katastrofin aikana (International Commercial Expedition -nimisessä retkueessa), mutta hänen retkueensa ei yrittänyt huipulle 10.5.

- Mount Everestistä uhkaa tulla kaatopaikka, kun kiipeilijät jättävät jälkeensä kaikenlaista ylimääräistä kantamusta mm. happipulloja. Krakauer otti roskaamisen esille kirjassaan ja asiaan puututtiin jo tuolloin, mutta nähtävästi alkuinnostuksen jälkeen huonolla menestyksellä.

- Amerikkalainen (samassa retkueessa kuin Krakauer kiivennyt) Beck Weathers jätettiin pari kertaa oman onnensa nojaan kuolemaan, koska luultiin ettei häntä enää voida auttaa. Weathers pelasti kerran itse itsensä, toisella kerralla hänet pelasti tavallaan sattuma. Beck Weathers kirjoitti kirjan Left for Dead - My Journey Home from Everest. Se minun pitää lukea.

- Mietin olisiko japanilaisen (Yasuko Namba) saman retkueen kiipeilijän voinut pelastaa, jos hänet olisi roudattu leiriin eikä jätetty hankeen tekemään kuolemaa, kun oli oletettu että myös hän on "beyond help" ("avun saavuttamattomissa").

- Krakauer on hyvin kriittinen myös itseään kohtaan ja tunsi syyllisyyttä erityisesti Andy Harrisin (retkueen toinen opas) kuolemaan johtaneista syistä.


Pidin tästä kirjasta (ja tunsin henkilöitä kohtaan sympatiaa) todella paljon - jos nyt näin voi sanoa tällaisen kirjan ollessa kyseessä - ja kuulun siihen ryhmään, joka ymmärtää kiipeilijöiden pakkomiellettä kiivetä ties minne, vaikka tiedossa on että voi menettää raajoja tai peräti kuolla. Olen myös lukenut sellaisia mielipiteitä, joiden esittäjät ovat kärjistetysti sitä mieltä, että kiipeily on idioottimaista hengellä pelleilyä ja kiipeilijät saivat mitä ansaitsivat eli kuoleman.

Ostin jo aiemmin samaa katastrofia käsittelevän Anatoli Boukreev'n (toisen kiipeilyretkueen [Mountain Madness] avustava opas) teoksen The Climb, mutta päädyin lukemaan tämän Krakauerin teoksen ensin, koska Boukreev'n teos on tavallaan vastine Into Thin Airille.

Taustalla on ikävä tora (Boukreev koki Krakauerin häntä koskevan kritiikin epäoikeudenmukaisena ja asiattomana), jota Krakauer valottaa kirjansa toiseen painokseen lisätyissä jälkisanoissa. Krakauer olisi mieluummin vaiennut asiasta, mutta päätti "avautua" monista syistä johtuen (syyt selviävät lukemalla kirjan).

Lähdin lukemaan Krakauerin teosta neutraalilla asenteella ja olin oikeastaan ennakkoon sympaattisempi Boukreev'n (joka kuoli joulukuussa 1997 lumivyöryssä, nyyh) suuntaan. Nyt teoksen luettuani en koe, että Krakauerin kirja on järin kriittinen Boukreev'ta kohtaan (tai on sitä perustellusti, muun muassa Krakauer kritisoi Boukreev'n päätöstä kiivetä ilman lisähappea, mikä on vastuuton ratkaisu oppaalta), sillä Boukreev'ta käsittelevät kohdat ovat aika suppeita, lähinnä mainintoja.

Nyt kun tiedän kohun taustalla, en ehkä ole ihan niin sympaattinen Boukreev'ta kohtaan, mutta en tuomitsekaan. Harmittaa hieman, että jätin The Climbin kotiin enkä siksi pääse sitä moneen viikkoon lukemaan (olen nyt Suomessa).

Toisaalta ihan hyvä pitää hieman taukoa Everestistä, sillä se tulee jo uniini ja harjoitan muutenkin päivittäin netissä omia pikku "ruumistutkimuksiani" enkä oikein enää tiedä, kuinka tervettä moinen puhde on.

Ilokseni löysin bloggauksen tästä kirjasta. Yhdyn Sonjan fiiliksiin täysin siinä mielessä, että itsekin koin kirjan hyvin henkilökohtaisena (en oikein tajua miksi) ja aiheutti minussa pienoisen sisäisen katastrofin ja infernaalisen tunnemyräkän.

Siitä syystä tästä kirjasta kirjoittaminen oli vaikeaa ja nimenomaan siksi päädyin esittämään asioita ranskalaisin viivoin enkä aio paljastaa omia syvimpiä ajatuksiani ja tuntemuksiani. Olen edelleen henkisesti tässä kirjassa ja Mount Everestillä: käyn päivittäin vuorella tekemässä tutkimuksiani.

~~~

Tämä kirja menee ihan heittäen suosikkeihini, Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 24. Surullinen kirja. Surullinen, mutta samalla ihan SAIRAAN inspiroiva kenties ihan SAIRAALLA tavalla.

4 kommenttia:

  1. Piti tulla kurkkaamaan mitä sun dramaattisen otsikon alla tällä kertaa on. Uskon täysin, että Everestistä voi muodostua joillekin huume. Gustafsson oli kerran puhumassa jossain tyky-päivässä motivaatiosta. En enää tarkkaan muista hänen esityksensä sisältöä, mutta määrätty pakkomiellehän häntäkin ajoi.

    Pienellä ja sirolla työkaverillani Pirjolla oli taas päähänpinttymä Kilimanjarosta. Niinpä hän lähti sinne tyttökaverinsa kanssa. Pirjo pääsi huipulle, ystävään iski huonovointisuus.

    Otahan nyt iisisti äläkä heti buukkaa matkaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, tykkään käyttää raflaavia otsikoita (jos tulee heti jokin fiilistäni kuvaava mieleen), mutta pidän myös huolen että ne liittyvät itse postaukseen. :D

      Gustafsson osallistui Mount Everestillä epäitsekkäästi auttamistyöhön, vaikka hän olisi voinut keskittyä omaan reissuunsa ja vain yrittää huipulle. Hänestä jäi hyvä ja humaani kuva. Gustafsson ei ollut osallisena siis itse katastrofissa: hän auttoi sen jälkeen eri tavoin avuntarpeessa olevia. Mount Everestillä on ihminen aika yksin, sillä monen pakkomielle on niin suuri, ettei toisten kiipeilijöiden ahdinko paljon kiinnosta: jätetään mieluummin kuolemaan, ettei oma suoritus häiriinny.

      Minähän en siis ole vuorikiipeilijä enkä lähdössä Everestille (mikään kunnollinen retkue ei edes ota mukaansa amatöörejä enkä omin päin lähtisi). Minulle toistaiseksi riittää Brittilän vuoret :D Everestistä tuli minulle toisenlainen "harrastus", tai siis pakkomielle. Tosin se sai minut miettimään kiipeilykurssille hakeutumista ja jostain omituisesta syystä koen, että kirjan lukeminen saattoi lievittää korkeanpaikankammoani. Pääsen sitten keväällä testaamaan, että toimiiko käytännössä (vaellusta luvassa vuorilla keväällä/kesällä) :P

      Poista
  2. Lähipiiriin kuuluu yksi vuoristokiipeilijä, joka on kuvannut paljon vuoristojätettä, telttoja, makuupusseja, kiipeilyvarusteita jne. Ilmeisesti nämä kiipeilijät eivät ole saaneet kunnon koulutusta siitä, ettei luontoon jätetä mitään jälkeen.
    Kylmyys on kuulema pahinta. Mukana on pissapullo, johon pissataan ja se jätetään yöksi makuupussiin lämmittämään. Naisilla se on vähän vaikeampaa. Pitää myös sopeutua siihen, että vuorilla ei pestä itseä.
    Lähipiiriin kuuluva kuuluu Kapua-ryhmään, joka kerää varoja hyväntekeväisyyteen ja kiipeilee siinä samalla. Lisätietoja saa Kapua.fi sivuilta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, postaukseni käsittelee ns. high altitude -kiipeilyä, jollaista muun muassa se Mount Everestille kiipeäminen on. Everestin juurella on useampi leiri. Ei siellä kannella mitään telttoja mukana huipulle mennessä.

      Ja suurin ongelma siellä on hapenpuute ja toki myös kylmyys, joka on vielä purevampi, kun henkilö on ns. heikossa hapessa. Vaarana on myös vuoristotauti jne. (siksi ilmankorkeuteen totutellaan sahaamalla eri korkeuksilla olevia leirejä eestaas ennen kuin huipulle voi edes yrittää)

      En tiedä luitko postaukseni, mutta tietyssä ilmankorkeudessa ihminen ei yksinkertaisesti enää toimi kovin rationaalisesti - ei välttämättä edes sen lisähapen avulla - puhumattakaan siitä, että keho toimisi normaalilla tavalla. Yhdenkin askeleen ottaminen vaatii mittavan ponnistuksen - sekä lisähapella että ilman. Ns. death zonella ihminen tavallaan kuolee koko ajan.

      Aivan varmasti joka ikinen kiipeilijä nykypäivänä tiedostaa, ettei sinne luontoon jätetä mitään (eri asia sitten kiinnostaako): ennenhän meno oli paljon huolettomampaa - täytyy muistaa, että tämä kirja on vuodelta 1997.

      Everestillä lojuu esim. parisataa ruumista (kaiken roskan lisäksi) siksi, että niiden tuominen sieltä pois on liian riskaabelia. Ihminen ei yksinkertaisesti jaksa siirrellä mitään painavia tavaroita yläilmoissa, kun hädin tuskin jaksaa itse liikkua. Ja jos ihminen taistelee hengestään, hän hylkää mieluummin ne vähätkin kantamuksensa pelastautumisen toivossa. Esim. kirjoituksessani mainitsen Beck Weathersin, joka selvisi kuin ihmeen kaupalla, vaikka hänet jätettiin useampaankin kertaan kuolemaan. Hän selvisi, mutta häneltä jouduttiin amputoimaan mm. nenä ja toinen käsi ja vähän muutakin.

      Itse patikoin myös vuorilla (en todellakaan high altitude enkä harrasta varsinaista kiipeilyä eli en käytä apuvälineitä) enkä sinne jätä roskia. Pissaan kyllä luontoon enkä purkkiin, mutta paperia ym. roskaa varten minulla on suljettava roskapussi mukana, kuten käytäntö on.

      Kirjoituksessani on parikin linkkiä, joissa käsitellään roskaongelmaa Everestillä (sopinee kaikkiin high altitude -kohteisiin) ja siinä on myös erilaisia ratkaisuja ongelmaan. Toisaalta asiaan on lopulta kenties herätty kunnolla liian myöhään. Eikä kukaan välttämättä korjaa leireiltä kuolleilta jääneitä tavaroita (telttoja sun muuta jätettä).

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin, vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.