En vaikuttunut. Itse asiassa kirja lähinnä ärsytti, koska… Tähän ei yksi virke riitä, joten listaan asiat ranskalaisin viivoin. Ja juu, olen ehkä pikkumainen kun tartun kirjallisuudessa tällaisiin asioihin, mutta näin koin. Kyseessä voi myös olla kulttuuriero (en tiedä, miten koiria Koreassa noin tavallisesti kohdellaan), mutta enpä tiedä muuttaisiko se sinänsä tuntemuksiani.
- Scraggly on tämän unelmoivan koirulin nimi. Missä ne unelmat oikein olivat? En huomannut niitä.
- Scragglyn omistaa köyhä, iäkäs pariskunta (Grandpa ja Grandma). Scraggly tuntuu merkitsevän heille lähinnä rahantuloa: koska kyseessä on naaras, se tuottaa pentuja, pennut myydään ja niistä saadaan rahaa. En viitsi puhua rodunjalostuksesta, vaikka kirjassa käytetään termiä “breeding”, sillä kirjassa Scragglyn lisääntyminen on täysin sattumanvaraista eikä lainkaan valvottua. Eli käy omilla teillään tulemassa tiineeksi.
- Grandpa on mielestäni eläinrääkkääjä, lyö mm. luudalla koiria. Vaikea tuntea sympatiaa häntä kohtaan, vaikka elämä köyhää onkin.
- Scragglyn ruokinta on epäsäännöllistä.
- Scraggly ja pennut viruvat pihalla keskenään. Minua ärsyttää: koira on laumaeläin ja selkeästi tässä kirjassa koirat on suljettu melko lailla ulos “laumasta”. Tuli mieleeni eräät maaseudun koirat, joita pidetään päivät pitkät häkissä ja joiden tehtävä ilmeisesti on vain haukkua ohikulkevia ja siten pitää esim. Varkaat ja tihustelijat loitolla.
[Avautuminen alkaa/]
Erään talon pihannurkassa jonkin matkan päässä “salapaikastani” (missä majailen osan ajasta käydessäni Suomessa) kyyhöttävät häkissään vuodesta ja päivästä toiseen kaksi koiraa. He haukkuvat minut aina ohi kulkiessani. En ole IKINÄ KOSKAAN nähnyt kenenkään tekevän mitään koirien kanssa (paitsi pienempi niistä vissiin pääsee joskus peräti sisälle taloon – isompi EI KOSKAAN). Ei leikkivän, vievän lenkille. Ei mitään. Aina sama juttu, kun menen sinne. Mielestäni se on eläinrääkkäystä. Miksi ottaa koira, jos pitää sitä vain virumassa jossain aitauksessa eristyksessä kaikista muista? Yök, kuvottavaa.
Tämä kirja siis toi mieleeni nuo kyseiset koirat. Alkoi vituttaa.
[Avautuminen päättyy/]
- Edelleen, missä ne Scragglyn unelmat olivat? Hän ei tietenkään olisi halunnut luopua pennuistaan, mutta minkäpä teet. Scraggly kaipasi lähinnä läpi kirjan ensin emoaan, sitten pentujaan.
- Naapurin ikääntynyt kissa hieman kiinnosteli minua, mutta hän jäi vain sivupersoonaksi. Eläinrääkkääjiä toki naapurissakin, sillä iäkkään kissan omistajat ottivat uuden kissan, kun tuo edellinen ikämisse alkoi olla vanha ja rähjäinen. Pennun tultua ei vanha kisu enää kiinnostanut omistajia.
Miten ihmeessä voin kiiintyä Grandpaan, jolla hänelläkin toki on ongelmia ja oletan, että lukijan olisi tarkoitus sympatiseerata häntä? Sori, en vain pysty.
Kirja on kauniisti kirjoitettu, joskin varsin pateettinen. Scraggly itkee massiivisia kyyneleitä useita kertoja ja surullista on. Mikään ei tunnu menevän hyvin ja jos meneekin, sitä kestää vain pienen hetken. Kirjan lopun pitäisi kai avata lukijan kyynelhanat, mutta minä olin jo niin tympääntynyt, että olin vain helpottunut.
Niin että tämä on varmasti monen mielestä kaunis ja koskettava kirja (ihastuneita mielipiteitä voi lukea vaikkapa Goodreadsista), mutta minä en tällaista kestä enkä ymmärrä enkä suoraan sanottuna edes halua ymmärtää.
Kerron vielä tähän loppuun erään tositarinan kotinurkiltani. Täällä jossain asuu eräs koditon mies (en ole ihan varma onko hän koditon vai asuuko esim. jossain kommuunissa), jolla on koira. Hän myy Big Issueta Tescon edessä. Minulla oli tapana useiden vuosien ajan ostaa lehti häneltä, kun hänellä oli vanhempi koira nimeltä Lucy.
Sitten Lucy ilmeisesti kuoli, iäkäs kun oli. Ei mennyt kauan kun kodittomalla oli uusi koira (en tiedä onko se hänen oma vai ns. ”säälikiertokoira”, jota voi joku muukin käyttää kerjuussa), ihana ja leikkisä pentu. Seurasin viikkoja ja kuukausia kun leikkisä ja utelias pentu muuttui apaattiseksi pakolla paikallaan päivät pitkät makaavaksi ja ”lehteä myyväksi” vanhemmaksi pennuksi.
Ex-pentua ei saa enää koskea, mies laittaa sen eteen pyörän nojaamaan ja kyltissä lukee Don’t touch the dog. Koira makaa apaattisena eikä jaksa enää edes nostaa kuonoa miehelle juttelemaan pysähtyville ohikulkijoille. Koiran spirit on nitistetty, se on alistunut olemaan olemassa mutta ei elämään. Enkä minä ole enää aikoihin ostanut mieheltä lehteä – enkä osta.
Ei, en epäile hetkeäkään etteikö kyseinen koira saisi riittävästi ruokaa jne. mutta tekee nyt mieleni siteerata erästä henkilöä, jonka mielestä (sori, siirrytään periaatteessa aivan toiseen aiheeseen, mutta perusajatus on sama) ”turkistarhaus on myös eläinten hoitamista.” Jep jep, onko muuten lapsen hoitamista se, että sitoo sen vaikkapa pinnasänkyyn ja heittää sille safkaa pari kertaa päivässä, ettei se kuole nälkään.
Melkoista hoitamista.
Kuulostaapa ahdistavalta kirjalta! Multa olisi kyllä jäänyt kesken. En usko että olisin pystynyt lukemaan.
VastaaPoistaMinua kirja enemmänkin ärsytti kuin ahdisti, koska en oikein saanut mitään otetta yhteenkään kirjan hahmoon - en edes Scragglyyn. Luin kirjan loppuun ainoastaan uteliaisuudesta, kun se oli niin lyhytkin.
PoistaVoi ei mikä kirja ja millaisia kovia eläinkohtaloita... :( Tämän sinun postauksesi perusteella tuntuu yllättävältä, että kirjaan ovat jotkut ihastuneetkin...
VastaaPoistaPakko sanoa, että itsekin olen hieman yllättyyt, että jotkut ovat tähän niin ihastuneet. Mutta varmaan he ovat tulkinneet ja kokeneet kirjan asiat aivan eri tavoin kuin minä.
PoistaOikeastaan toivoisin, että tämä kirja suomennettaisiin, sillä kiinnostaisi kovasti tietää, miten suomalaiset lukijat ottaisivat tämän vastaan. Kirjailijaltahan on suomennettu se kanakirja, joten miksei tätäkin. Hmm.
Kirjan nimen ja kannen perusteella olisin odottanut aivan toisenlaista kirjaa, kansikuva on minusta nimittäin jollain tavalla varsin hellyyttävä. Kirjan nimi puolestaan tuo mieleen jonkin hieman vanhahtavan sadun. Niin kansi pettää, kuvailemasi ei kuulosta lainkaan herttaiselta tai miellyttävältä. Todella surullista, kuinka julmia ihmiset osaavat olla eläimille.
VastaaPoistaOdotin jotain samantyylistä kuin samaisen kirjailijan aiempi romaani Kana joka tahtoi lentää, sillä kirjan takateksti ohjasi siihen suuntaan. Tosin ehkä asia juuri onkin niin eli kirja on hellyttävä ja koskettava, vaikka minulle se ei sellaisena näyttäytynyt. Moni muu on kokenut kirjan aivan toisin kuin minä. Oletan, kuten postauksessani vihjaan, että syy voi olla kulttuurinen eli käsitys erityisesti lemmikkieläimistä ja niiden pitämisestä on toisenlainen kuin vaikkapa Suomessa (tai Briteissä tai noin yleisesti Euroopassa).
PoistaOlisi mielenkiintoista, jos tämä suomennettaisiin!
Ihmisen ja eläimen suhde on kulttuurisidonnainen, ja jos on viettänyt aikaa vaikka muslimimaissa, ei mikään koiran kohtelu tai koirafobia enää yllätä. Tosin en muista lukeneeni koirien rääkkäyksestä muslimimaiden kirjoissa, koska koira on siellä päin niin marginaalinen otus, ettei niistä kirjoiteta. Muuten eläinjuttuja on ihan yhtä paljon, ja kissat tärkeitä symbolisesti - ja varsinkin linnut. Korealaisten eläinsuhteesta en tiedä mitään, mutta annoit hyvän kartoituksen aiheesta. Itse olen lukenut paljon japanilaisia kissakirjoja, ja niissä suhde kissaan on vaihdellut äärimmäisestä söpöstelystä äärimmäiseen julmuuteen. Karmivin kissanrääkkäys taisi olla itse maestro Murakamin romaanissa. Mutta en silti voi olla pitämättä Murakamista tämän jälkeen...
VastaaPoistaJep, luulen että tässäkin näkyy se erilainen eläinsuhde, minkä takia kirja ei minua onnistunut koskettamaan. Minulla on melko lailla nollatoleranssi eläinrääkkäykseen (mitä ei kaiketi periaatteessa kirjassa esiinny kulttuurinsa puitteissa), joten siksi kirja ärsytti. Toisaalta olipahan lukuelämus silti, vaikka toikin mieleen kaikkea ulkokirjallista.
PoistaKissoilla on Japanissa pitkä ja merkittävä (ja hyvin mielenkiintoinen!) kulttuurinen historia, joten ei ihme että kissoja japanilaisessa kirjallisuudessa esiintyy. Itsekin olen useita sellaisia lukenut. Ilmeisesti maaliskuussa muuten tulee taas suomennos japanilaisesta kissakirjasta: Hiro Arikawan Matkakissan muistelmia, jonka luin viime vuonna enkuksi.
Olen lukenut Haruki Murakamilta vain yhden romaanin (Värittömän miehen vaellusvuodet). Siinä ei tainnut kissaa olla eikä muitakaan eläimiä. Eläinrääkkäys kirjoissa on masentavaa, mutta ei minullekaan riitä syyksi olla pitämättä jostain tietystä kirjailijasta tai hänen kirjoistaan.
No huh, siinäpä on yksi kirja, johon ei tarvitse tarttua.
VastaaPoistaMinua aina vähän arveluttavat nuo myynnissä tai kerjäyksessä käytettävät eläimet ja lapset. En usko kumpienkaan koskaan pystyvän siinä touhussa elämään oikeasti.
Juu, en tätä kyllä ihan helpolla kenellekään suosittelisikaan. Minua suoraan sanottuna ärsyttää eläinten käyttäminen kerjäämisessä. Tuo “tuttu” lehdenmyyjä on britti eli hän tuskin kuuluu mihinkään laajempaan “kerjäysrinkiin” muussa mielessä kuin toki tuntevat muut paikalliset brittiläiset köyhät/asunnottomat. Samalla kadulla myy Big Issueta myös mahdollisesti romaniasta tulleita henkilöitä (pari naista), mutta en ole koskaan nähnyt että he puhuisivat toisilleen.
PoistaKiitos mielenkiintoisesta postauksesta. Eipä tarvitse ainakaan tätä maailman kaikista lukemattomista kirjoista lukea. Outoa, että joku on voinut ihan ihastuakin.
VastaaPoistaJoo, en tosiaan ole tätä ihan ensimmäiseksi suosittelemassa :D Vaikea tosiaan ymmärtää, että kirja on herättänyt ihastusta joissakin enkunkielisissä maissa. Mutta ilmeisesti ovat tulkinneet asioita eri tavoin kuin minä. Täytyykin lukea Goodreadsista noita usean tähden arvioita enemmän - postausta kirjoittaessani vain silmäilin pikaisesti ja katsoin tähditykset.
PoistaKirjan nimen perusteella olisi ehkä voinut odottaa peräti jotain elämänviisautta paljastavaa teosta mutta tuntuipa tosiaan perin yhdentekevältä kirjalta! Ja eläinystävänä täytyy kieltäytyä tämän lukemisesta jo ihan arviosi perusteella, kiitos varoituksesta... /Mari
VastaaPoistaMyös kirjailijan aikaisemman kirjan perusteella olisi voinut odottaa jotain elämänviisautta. Kaipa tässä sellainen onkin, mutta ei ihan avaudu ulkopuoliselle. Ehkä tämä korealaisille itselleen näyttäytyy toisenlaisena, koiraa lemmikkinä arvostavana teoksena ja se sellaisena otetaan vastaan. Minusta ihmisen ja koiran ystävyyskuvaus (jota takakannessa mainostetaan) on vastenmielinen.
PoistaKuulostaa tämän perusteella kovin surulliselta kirjalta. Tästä tuli mieleeni eräs brittiläinen lastenkirja, Pelokas pikku Nöpö, jonka luimme lasten kanssa jokin aika sitten. Kirja oli kiva ja suloinen, se kertoi tytöstä ja hänen pienestä kissanpennustaan, mutta oli hassua, kun pentua oikein opettamalla opetettiin ulkoilemaan yksin taajama/kaupunkialueella.
VastaaPoistaMe kiinnitimme tällaiseen asiaan toki huomiota, mutta joku toinen ei varmasti ollenkaan maissa, joissa kissat juoksevat vapaasti kaupunkivilinässä. Mutta kuten sanottua, tämä esittelemäsi kirja kuulostaa ikävältä.
Surullinen tämä onkin ja mielestäni myös tuhottoman ärsyttävä siinä samalla. :D
PoistaTuo mitä kerrot Nöpöstä taas kuulostaa minusta ihan normaalilta ja kivalta. Täällä näkee paljon kissoja kaduilla, yleensä eivät pitkälle pihapiiristään lähde. Minä siis koen kissan kannalta ihanana asiana, että se saa vapautta kuljeksia eikä tarvitse olla vain sisätiloissa. Sitten on tietysti kissoja, jotka alun alkaen otetaan asenteella, että ovat täysin sisäkissoja ja ne kyllä “sekoavat” jos esim. pääsevät karkaamaan ulkomaailmaan.
Eikös koira ole Koreassa lähinnä ruokaa, kuten joissain muissakin Aasian maissa. Googlaus "koira Korea" ainakin vahvisti tämän käsitykseni. Aika erilainen paikka siis kuin suomalaisella koiralla, eikä tuotantoeläintenkään kohteluun olen kaikkialla maailmassa kiinnitetty samaa huomiota kuin meillä.
VastaaPoistaArviosi herätti kyllä uteliaisuuteni, vaikkei lukuintoani. MIkähän on tässä teoksessa se suurempi linja ja sanoma, jonka vuoksi se on kirjoitettu? Nice to know - en taida kuitenkaan itse ottaa selvää. Helmetistä löytyy ruotsinkielinen käännös, suomeksi ei tosiaan taida olla ilmestynyt.
Minna /Kirsin Book Club
Onhan se ruokaakin, mutta on sillä asemaa myös lemmikkinä. Käsittääkseni asenteet Etelä-Koreassa ovat muuttumaan päin etenkin nuorten keskuudessa. Harva asia on täysin mustavalkoinen, mutta tokihan romaani on kulttuurinsa tuote ja peilaa asioita siltä kulmalta.
PoistaEhkä kirjan suurempi linja (joka avautunee lähinnä korealaisille) on muistuttaa, että eläimillä (koirallakin siis) on tunteet ja ne ovat lemmikkejä. Esimerkiksi Cragglyn pennut eivät päädy ruokapöytään, vaan lemmikeiksi perheisiin. Kirjassa esiintyy myös opaskoira sokealle. Tätä siis minun spekulointia sen perusteella, että kirjan erääksi ansioksi mainitaan että se on “viisas tarina ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta”. Ööh, ei minun kuplassani :D
Kanakirja kiinnostaa, muistan lukeneeni siitä jotain suomennoksen ilmestyttyä, tämä kirja puolestaan tekee minut kommenttiesi perusteella surulliseksi. Tuntuu, että kirjassa ei oikein ole mitään pointtia, jos Scragglylla ei edes ole niitä unelmia. Höh.
VastaaPoistaVaikuttaa myös jotenkin melkoisen sisäänpäinkääntyneeltä ja ankealta kirjalta. Harmi! Mutta ehkä suhtautumista tosiaan selittävät kulttuurierot, itsekään en niin Korean koirapolitiikasta tiedä.