Hae tästä blogista

keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Selviytyjät

En ollut vielä syntynyt, kun Uruguayn ilmavoimien lentokone, Fairchild F-227, syöksyi Andien vuoristoon. Turmassa sai surmansa yhteensä kaksitoista sen matkustajaa ja miehistön jäsentä. Myöhemmin henkilöitä menehtyi vielä lisää: osa koneen putoamisessa saamiinsa vammoihin, osa lumivyöryssä. Turmakoneessa olevasta neljästäkymmenestäviidestä henkilöstä eloon jäi lopulta kuusitoista.




Piers Paul Read: Alive – The Story of the Andes Survivors
Secker & Warburg 1974
S. 308
Kirja on suomennettu nimellä Elossa (Gummerus 1974)


PVM: 13.10. 1972
Konetyyppi: Fairchild F-227
Mistä: Montevide, Uruguay
Minne: Santiago, Chile
Miehistö: 5
Matkustajat: 40


Kone rämähti reilun kolmen ja puolen kilometrin korkeuteen keskelle Andeja ja keskeisin syy onnettomuuteen oli pilotin virhearvio sijainnista. Pilotti oli ollut vain minuutin ennen kohtalokasta onnettomuutta yhteydessä lennonjohtoon.

Virheellisten sijaintitietojen ja monien muiden tekijöiden summana (kaikki selviää kirjan lukemalla, en mene yksityiskohtiin – kannattaa lukea kirja) koneen hylkyä ei löydetty etsinnöistä huolimatta. Eloonjääneet olivat saarroksissa vuorilla 72 päivää ennen kuin vihdoin tulivat pelastetuksi.

Lokakuu on aikaista kevättä eteläisellä pallonpuoliskolla. Kuluva talvi oli ollut poikkeuksellisen luminen Andeilla ja lunta piisasi edelleen siinä määrin, että liikkuminen vuoristossa oli hankalaa. Niinpä onnettomuudessa selviytyneillä ei ollut juuri muuta mahdollisuutta kuin parhaansa mukaan tehdä koneenhylky asumiskelpoiseksi.

Yli kolmen kilometrin korkeudessa on varmasti ollut melkoisen kylmä ja ihan kylmäsi itseänikin kirjaa lukiessa. Olisin halunnut tietää tarkempia astelukuja, mutta niitä ei mainittu. Mutta kylmää oli eivätkä matkustajat luonnollisesti olleet pukeutuneet saati varautuneet lumi- ja pakkasolosuhteisiin.

Kylmyyden lisäksi huolta aiheuttivat mahdolliset lumivyöryt ja tietenkin ruuanpuute. Koneesta löytyneet syötävät säännösteltiin tarkasti, ja päiväannokset olivat säällittävän pienia ja niukkaravinteisia. Vuorilta oli turha mitään syötävää yrittää löytää, koska ei sellaisessa korkeudessa mikään kasva eikä elä.

On mielestäni aika luonnollista, että esille tulee ajatus turmassa kuolleiden syömisestä. Lisäongelman tosin muodosti se, että matkustajat olivat toistensa tuttuja ja osa sukulaisia keskenään. Lienee selvää, että kannibalismi itsessään herätti etovia tuntemuksia (osa aluksi kieltäytyikin syömästä ihmislihaa), mutta sen lisäksi vielä mahdollisten “eväiden” tuttuus häiritsi. Mutta eipä tuollaisessa tilanteessa juuri vaihtoehtoja ole paitsi kuolla pois.

Pohdin itsekin paljon ihmislihan syömistä. En osaa nähdä sitä mitenkään kovin kauhistuttavana asiana, koska syötäväksi päätyvät ihmisethän olivat jo kuolleet. On tietenkin brutaalia tuosta noin vain leikata ihmisestä paloja ja pistellä raakana poskeen, mutta kun ei muuta vaihtoehtoa ei ole, niin mitäs sitten. Ei ihminen enää kuoltuaan kärsi.

En tällaisessa tilanteessa oikeastaan edes näe, miten ihmislihan syöminen eroaa eläinlihan syömisestä: Jos voi syödä eläintä, miksei periaatteessa ihmistäkin*. Ja juu, olen itse kasvissyöjä ja on jännä leikitellä ajatuksella, että ehkä ihmislihan syöminen olisi jopa eettisempää kuin eläimen (edellyttäen, että ihminen on esim. tehnyt testamentin jossa tarjoaa itsensä ateriaksi kuoltuaan – en tietenkään kannata ihmisen tappamista/murhaamista lihan tähden enkä tosin eläintenkään).

Tämä kirja on erityisen mielenkiintoinen, jos kiinnostaa ihmisten käyttäytyminen ja ryhmädynamiikka tällaisissa ääritilanteissa ja -olosuhteissa. Minua tällaiset asiat kiinnostavat, vaikka tietenkin täytyy muistaa että kirjan kirjoittaja ei ollut itse onnettomuudessa mukana, vaan on täysin ulkopuolinen britti (matkustajat taas lähes poikkeuksetta uruguaylaisia nuoria miehiä). Silti jännitteet ja henkilökemiat selviytyjien kesken tuntuvat uskottavilta ja ovat kiinnostavia.

Koneenhylky löydetään vasta kun kaksi matkustajaa (Parrado ja Canessa) löytävät pitkän vaelluksensa päätteeksi asutusta ja saavat apua. Jos retkue ei olisi lähtenyt raskaalle patikalleen, ei heitä välttämättä olisi löydetty vielä pitkiin aikoihin ja kenties liian myöhään silloinkin.

Kaiken kaikkiaan hyvin koukuttava ja mielenkiintoinen kirja, jonka pohjalta on (yllätys yllätys) tehty myös muun muassa elokuva. Sitä en ole nähnyt, mutta taidanpa joskus katsoa, jos tulee mahdollisuus.

Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 33. selviytymistarina.


*Pakollinen huomio:

Haluan painottaa, etten halveksi ihmisiä, jotka syövät lihaa, vaikka en itse syökään. En oleta, että ihmisten pitää olla ja ajatella kuin minä (en ole ihan niin suppea sentään!). Olemme erilaisia ja pälä pälä. Lisäksi ainakin toistaiseksi (eläimen) lihan syöminen on normi ja normaalia ja ymmärrän ja hyväksyn sen (esim. mieheni syö lihaa eikä se ole minulle ongelma). Se ei silti estä minua mielikutusleikkimästä erilaisilla ajatuksilla ja skenaarioilla. Voihan olla, että tulevaisuudessa moni asia on toisin ja lihan syömistä pidetään joskus sadan vuoden kuluttua so last season -meininkinä, kun tarjolla on “keinolihaa”.

34 kommenttia:

  1. En ole tätä kirjaa lukenut enkä elokuvaakaan nähnyt, mutta jonkun jutun tästä lukenut. Ehkä Valituissa Paloissa :) Ihmislihan syöminen oli eloonjäämistaistelua; muuta mahdollisuutta ei ollut. Varmasti henkilöillä tuntita herättävä juttu.

    Itse olin kasvissyöjä muistaakseni yli 10 vuotta, nyt syön silloin tällöin lihaa mutta hyvin vähän. Ei tee mieli, ei maistu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, tästä on aikoinaan kirjoitettu paljon ja löysin itse jopa vain pari vuotta vanhan jutun Guardianista. Tämä kuulostaa muuten juuri sellaisesta “tapaukselta”, että voisi olla julkaistu Valituissa paloissa. Luin niitä itsekin joskus nuorempana. Ihmislihan syöminen oli aluksi monelle melko vaikeaa, mutta lopulta sitä söivät kaikki ja siihenkin sinänsä tottui niissä olosuhteissa, kun ei oikein muuta ollut. Kirjassa käsiteltiin myös hieman sitä, miten muut (suuri yleisö, suku, kirkonmiehet jne.) suhtautuivat kannibalismiin, kun tieto siitä levisi.

      Itse olen ollut yli 20 vuotta vege enkä ole kiinnostunut lihasta. Silti mietin, että kirjan kaltaisissa olosuhteissa kaiketi joutuisin joustamaan ja koen, että siinä tapauksessa minulle olisi sama onko liha ihmisen vai jonkin muun eläimen. Minut saa myös syödä kuoltuani :D

      Poista
  2. Tämä kirja löytyy kirjahyllystä. Pitäisi joskus lukea ajan kanssa. Tuo kannibalismista on etonut, joten kirja on jäänyt lukematta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oih, kannattaa ehdottomasti lukea, jos kerran löytyy omastakin hyllystä! Mielestäni tässä ei kannibalismilla mässäillä (pun intended), vaan se tuodaan asiallisesti esille. Toisaalta kukin tietenkin herkistyy eri asioista: itse en koe kannibalismia mitenkään isona juttuna (ainakaan siis tuollaisissa olosuhteissa).

      Poista
  3. Olen nähnyt tämän elokuvan. Ne nuoret miehet kuuluivat johonkin palloilujoukkueeseen muistaakseni. Elokuvassa he kuivasivat kuolleen lihaa ohuina suikaleina kuin pekonia. Mitäpä siinä muutakaan voi tehdä.

    Olisinko nähnyt myös jossain noiden miesten, siis oikeiden henkilöiden, ei näyttelijöiden, haastattelun, jossa he väistivät tämän lihansyöntikysymyksen, hienotunteisuudesta kuolleitten omaisten vuoksi.

    Uskon, että menemme kohti lihansyönnin loppua, ja hyvä niin. Olen tyytyväinen, että varsinkin K-ryhmän kaupat Suomessa ovat alkaneet myydä erilaisia lihattomia valmisruokia, mm. merkissä Kaikille on aika hyviä vuokaruokia.
    Itse en ole lopettanut lihansyöntiä, mutta en ole koskaan syönyt paljon lihaa. Lapsuudessa kotonani oli ainakin pari lihatonta päivää viikossa, puuroja, makaronilaatikkoa ilman lihaa yms ja silloin kun pöydässä oli lihaa, jotain suolasilakoita tai lihakeittoa, niin eihän me lapset syöty kuin perunaa. Koulussa oli marjapuuroa ja hernekeittoa ilman lihaa, leipää syötiin paljon. Tältä pohjalta en aikuisenakaan ole ottanut lautaselleni lihaa kuin nokareen ja perunaa, riisiä, pastaa ja salaattia paljon. Kastikkeista tykkään, sienikasteike nam! Ihan hyvin voisin olla kokonaan ilman lihaa.

    Miniä ja pojantytär olivat jonkin aikaa vegaaneja, ei siis myöskään mitään eläimistä saatua, maitoa, juustoa ja kananmunia. Olin hieman ymmälläni, kun he tulivat kyläilemään useammaksi päiväksi. Minua ei ruuanlaitto kiiinosta yhtään, paitsi leipominen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, rugbyjoukkueeseen kuuluivat ja olivat vuokranneet koneen, koska tuli siten halvemmaksi matkustaa. Sen takia koneessa oli pelaajien lisäksi niin paljon heidän läheisiään, kun kukin haali porukkaa kasaan lähipiiristään, että saadaan lento täyteen.

      Kannibalismi oli melko tabu eikä kukaan selviytyjä siitä ollut halukas puhumaan. Asia tuli tietenkin ilmi, koska toimittajat kyselivät mitä söivät jne. Osaa matkustajia myös kauhistutti nähdä läheisensä ilme, kun asia paljastui. Lopulta kannibalismi tietenkin hyväksyttiin osaksi selviytymistä.

      Minäkään en ole koskaan – edes lapsena – oikein pitänyt lihasta ja ollut todella ronkeli sen suhteen. Oli siis aika luonnollista lopettaa sen syöminen kokonaan. Oli siihen aikoinaan muitakin syitä ja eläinasiat tulivat minulla mukaan vasta myöhemmin. Mutta en ole enkä ole koskaan ollut luonteeltani saarnaaja saati toisten tapojen arvostelija. Syön hyvin vähän maitotuotteita enkä edes päivittäin eli tulee pidettyä täysin vegaanisia päiviä viikoittain.

      Minuakaan ei ruuanlaitto kiinnosta, onneksi miestä kiinnostaa :D

      Poista
    2. Meitä ei kiinnosta kumpaakaan. Paljon syödään valmistuotteita ja ollaan mukana ResQ-palvelussa eli haetaan ravintoloista lounasajan jälkeen ylijäänyttä sapuskaa halvalla. Olen niin iloinen, että meillä mm. kreikkalaisravintola lähti tuohon mukaan.
      Ollaan parhaillaan Banalmadenassa Espanjassa, asutaan apartementossa, jossa vaatimaton keittiö. Mikroruokia lämmitetään ja käydään ravintoloissa, halpaa on. Vielä kun on off-season aika, niin hyvän aterian saa alle kympillä juomineen.

      En minäkään moralisoi kenenkään syömistä. Tiedän, että jotkut maistavat lihan herkullisuuden ihan eri tavalla kuin minä. Siitä on helppo luopua, mihin ei edes ole vetoa.
      Nyt moralisoidaan paljon matkustamisesta; varsinkin ne, joita itseä ei kiinnosta lähteä minnekään, moitiskelevat reissuihmisiä, hiilijalanjälkiä lasketaan ja verrataan. Olen elänyt ystävällisempiäkin aikoja ... jospa tämä ei ole ikuista. :)

      Poista
    3. Olen lukenut noista Suomen ylijäämäruokapalveluista (lähinnä pk-seudun) ja hieno idea se! En tykkää valmistuuista ja mielelläni muuten syön mahdollsimman “puhtaasti” (eli ei lisäaineita), joten mies tekee sitten kerralla isompia satseja, joita voi pakastaa. Mies kokkaa siis vain viikonloppuisin, muuten syön lämpimän home made -aterian pakkasesta (muu osa aterioistani on lähinnä raakarehuja).

      Luinkin blogistasi, että olet reissussa. Et tainnut kauan ehtiä Suomessa olla ennen toista lähtöä. Hienoa, että on mahdollisuus mennä pitkin maita ja mantuja. Itsekin jo ikävöin lämpöä, vaikka ei täällä vielä kylmä ole.

      Kaikkea tunnutaan moralisoitavan ja olen samaa mieltä – kukin nostaa tikunnokkaan nimenomaan asioita, jotka eivät itseä kosketa voidakseen esiintyä “pyhimyksinä” (tämä siis törkeä yleistys). Nyt olen pessimisti ja negatiivinen, mutta jotenkin kyllästyttää sellainen. Ei meistä kukaan ole täysin puhtoinen. Olisi järkevää keskittyä niihin omiin toimiin toisten kyttäämisen (ja oman oletetun kilven kiillottamisen) sijasta. Samassa veneessä kaikki ollaan.

      Aurinkoisia päiviä sinulle <3

      Poista
  4. Minä luin kirjan tuoreeltaan vuonna 1974. Tämä tapahtuma oli iso juttu kirjan suomennoksen siivittämänä. En muista, että ihmissyönnistä olisi paljonkaan keskusteltu. Huomio oli enemmän selviytymistarinassa yleensä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin kuvitella, että tapaus oli aikanaan kohua aiheuttava Suomessakin. Tässä kirjassa sivutaan muiden maiden medioita ja miten paikan päällä asiaan on suhtauduttu. Uutisointi esim. Chilessä oli hyvin toisenlaista kuin Uruguayssa, missä kannibalismista lähes vaiettiin (Suomen uutisoinnista minulla ei ole mitään tietoa). Kirjassa ei mainita, ketkä syötiin.

      Toisaalta eloon jääneillä matkustajilla oli ymmärrettävästi keskenään sopimuksia siitä, mitkä ruumiit jätettäisiin vasta viimeiseksi. Esimerkiksi Nando Parradon äiti ja sisar menehtyivät Andeille. Ennen pelastautumismatkalle Canessan kanssa lähtemistä Parrado antoi luvan hylkyyn odottamaan jääville syödä heidät (Parradon sisaren ja äidin), mutta vain jos ei muuta vaihtoehtoa ole.

      Poista
  5. Kammottavaa. Kuinka ihmisen on edes mahdollista selviytyä noin rankoissa ääriolosuhteissa. Selviytyjillä on täytynyt olla mielenlujuutta ja sitkeyttä sekä hyvä perusterveys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihmisen selviytymisvietti on yllättävän voimakas. Onnettomuudessa pahasti loukkaantuneet eivät selviytyneet eli sellainen tuo koitos tosiaan oli, että vaati fyysistä terveyttä. Matkustajat olivatkin pääsääntöisesti urheilullisia nuorukaisia eli peruskunto oli kohdillaan.

      Poista
  6. Minusta tuntuu, että olen nähnyt tästä tehdyn elokuvaversion joskus ikuisuus sitten (olisinkohan ollut vielä yläasteella). En tiennyt, että tästä on olemassa kirjakin. Olen joskus ajatusleikkinyt ihmissyönnillä, esim. olisiko sellaisen ihmisen liha paremman makuista, joka on syntymästään saakka syönyt ainoastaan kasvisruokaa? Herättää kysymyksiä, koska olen kuullut, ettei lihansyöjien liha ei maistu hyvälle. En itse syö possua, kun maistuu pahalle, mutta siskoni on ollut jo usean vuoden täysin kasvissyöjä, ainoastaan hunaja on eläinperäistä hänen ruokavaliossaan. Hän esitteli minulle kesällä vönerin eli kasvisdönerin ja se on niin hyvää. Vähän hintavaa, mutta muutaman kerran kuussa tekee mieli ostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen kuullut väitteitä, että ihmisliha ei maistu hyvältä. Toisaalta on myös sanottu, että ihmisliha maistuu hieman kanalta (tässäkin kirjassa se muistaakseni mainittiin). Itse mietin, ettei kai mikään liha ole hyvää sellaisenaan – valmistus ja maustaminen ratkaisee. Minä söin lapsena joulukinkkua ja pidin siitä, kunhan raapi läskit pois. :D (en kyllä voisi enää kuvitella syöväni mitään lihaa)

      Dönerit eivät ole minulle tuttuja missään muodossa. Nimen olen kaiketi kuullut, koska se kuulostaa tutulta. Meninkin nyt googlettamaan ja kas vain, kebab siis kyseessä. Voin kuvitella, että kasvisversio on ihan maukas!

      Poista
  7. Tosi tapahtumiin perustuvat katastrofikirjat eivät ole juttuni, mutta leffan tästä voisin katsoa. Fiktion puolella kannibalismia on käsitelty paljonkin, aina Veikko Huovisesta saakka. Olen lukenut monta ilkikurista teosta, jossa ihmiset tietämättään syövät ihmistä. Joku Kannibaalin keittokirjakin on olemassa, vaikka uskoisin nimen olevan enemmän metafora kuin kirjaimellinen opas.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla nämä menevät nähtävästi hieman sykleissä, sillä olen tänä vuonna osin tiedostamatta lukenut useammankin ns. katastrofi- tai tragediakirjan. Niitä on myös kertynyt kummallisesti omiin hyllyihini eli jokin buumi on minulla menossa. Tällaisia vastaavia buumeja minulle tulee ja menee.

      Olen kuullut tuosta Kannibaalin keittokirjasta, luin jostain blogista ja mietin että voisi olla kiva lukea se. Kannibalismia on varmasti käsitelty paljon kirjallisuudessa, mutta itse en ole aiheesta sillä saralla juuri lukenut. Kannibalismi yksittäisenä/keskeisenä teemana ei sinänsä minua kiinnosta.

      Poista
  8. Muistan nähneeni elokuvan tästä joko kokonaan tai osittain. Ehkä olen myös lukenut Valituista Paloista aiheesta - ahmin niitä lapsena ja varhaisteininä mummolassa, kun ei oikein muutakaan lukemista ollut. Ihmisten selviytyminen ääriolosuhteissa ja eristyksissä kiehtoo aina. Kiinnostava kirjavalinta ja mielenkiintoista keskustelua! Jos olisin itse vastaavassa tilanteessa ja olisin sieltä heikoimmasta päästä, uskon että antaisin muille luvan syödä ruumiini kuoltuani. En taas toisaalta tiedä, pystyisinkö itse syömään minulle tuttujen ihmisten lihaa, vaikka se olisi ainoa ravinto. Makaaberi ajatusleikki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin ihastuttavaa, että niin moni muistaa Valitut Palat. Ne taisivat kuulua aika monen perheeseen silloin jonkus 80-luvulla ja aiemminkin. Minusta ne olivat jänniä ja myöhemmin luin myös niitä Valittujen Palojen lyhennelmäteoksia, joita moni pitää saatanan keksintöinä :D Minulle ne kuitenkin avasivat jo melko nuorena ikkunan toisenlaiseen kirjallisuuteen eli en osaa niitä halveksia. Myöhemmin luin monet lyhenneltyinä lukemani teokset “kokonaisina”. :)

      Tämän kirjan löysin muuten sattumalta Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmästä. En aktiivisesti seuraa ryhmää, vaan pistäydyn siellä toisinaan. Joku sattui tuolloin kertomaan tästä kirjasta ja kiinnostuin.

      Ääriolosuhteet ovat kiinnostavia ja on jännä pohtia, miten ehkä mahdollisesti itse suhtautuisi eri asioihin. Minulle ei olisi ongelma antaa lupaa itseni syömiseen kuoltuani. Eihän sillä sitten ole enää minulle merkitystä. Tuttujen ihmisten lihan syöminen olisi kyllä minullekin vaikeinta – en tiedä pystyisinkö siihen. Onneksi ei ole oikeassa elämässä tarvetta tällaista päätöstä tehdä :D

      Poista
  9. Oho, onpa hurjaa, 72 päivää saarroksissa vuorilla. Siinä on kyllä ollut vaihtoehdot vähissä, vaikka arkiperspektiivistä ihmisen lihan syöminen kuulostaa ylitsepääsemättömän luotaantyöntävältä ajatukselta. Ääriolosuhteissa selviytymisestä kertovat kirjat kiinnostavat sinänsä, tämäkin erityisesti ryhmädynamiikan ja ääriolosuhteissa käyttäytymisen kuvauksen perusteella. Vähän tulee mieleen Bea Uusman Naparetki, jossa tosin syötiin vain jääkarhun lihaa, mutta selviytymisolosuhteet olivat myös äärimmäiset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen lukenut Uusman Naparetken, se on aivan mahtava! Se sysäsi minut ihan toiseen maailmaan ja aloitti tietämättään melkoisen ketjureaktion, jonka myötä päädyin mm. Mount Everestille. Tämä katastrofikirja on selkeästi jatkoa sille jollekin lumivyörylle, joka minussa tuolloin alkoi. En siis muista lukeneeni järin paljon tällaista kirjallisuutta aiemmin, joten on ollut todella mielenkiintoinen “aluevaltaus” tämä. Antaa tosiaan paljon pohdittavaa ja kuviteltavaa.

      Poista
  10. Tavallaan tämä kiinnostaa ja tavallaan hirvittää. Ei ehkä niinkään ihmislihan syömisen takia, vaan juuri sen henkisen prosessin ja ahdistuksen, mitä koko tilalle käsittää. Tässähän on paljon samaa kuin vaikkapa Kärpästen herrassa. Ryhmädynamiikka ja hierarkioiden muodostuminen on kiinnostavaa, mutta onhan Goldingkin toisaalta hirveän ahdistavaa luettavaa, etenkin loppupuolella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ravinto eli Ihmislihan syöminen oli tosiaan vain yksi osa selvitymistä. Muut haasteet olivat kenties kamalampia esimerkiksi se eristyneisyys ja epätietoisuus (onko pelastusta tulossa jne.) ja luihin asti ulottuva kylmyys (minulle tuli kylmä pelkästä ajatuksesta!).

      Olen lukenut Kärpästen herran joskus aikoja sitten. Minuun se ei tehnyt kummempaa vaikutusta. En enää muista, mikä siinä tökki. Pitäisi vissiin lukea kirja joskus uudelleen ja katsoa, millaisia tuntemuksia se nyt herättää.

      Poista
  11. Minä luen tosi harvoin mitään tosipohjaisiin tapahtumiin perustuvia kirjoja, mutta kieltämättä tämän kirjan kuvaama onnettomuus on dramaattisuudessaan aika kiehtova, jos nyt sitä sanaa kehtaa käyttää... omia muistoja ko. tapahtumasta ei ole minullakaan, mutta taisin jotenkin etäisesti noteerata siitä tehdyn leffan, vaikken olekaan sitä nähnyt. Jotenkin mulla tulee ehkä vähän semmoinen tirkistelyfiilis tämmöisten tapahtumien kaivelusta ja kauhistelusta, siis että syötiinkö ihmislihaa vai ei. Ääriolosuhteissa eloonjäämisvietti voi johtaa melkoisiin ääritekoihin, ja siihen fiilikseen on aika vaikea eläytyä kotisohvalla. Turha siis alkaa hurskastelemaan, mitä itse olisi tehnyt tai jättänyt tekemättä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo tirskitelytunne on kiinnostava – siis siinä mielessä, että minun on jotenkin vaikea sitä joskus käsittää. Itse en koe, että tässä kirjassa mitään tirkisteltäisiin, vaan melko “kliinisesti” käytiin läpi onnettomuus, sen syyt ja selviytyminen – selviytyminen luonnollisesti sisältää monia asioita, joista on kiinnostava lukea. Itse en osaa nähdä tätä tirkistelynä, vaan pikemminkin jopa raporttina.

      Tirkistely on mielestäni jotain sellaista, kun se tehdään ns. kohteen sitä haluamatta. Esimerkkinä vaikkapa jotkut hyvin henkilökohtaisia asioita sisältävät henkilöstä X kirjoitetut paljastuskirjat jne. Mutta kukin tietenkin tuntee, miten tuntee. Itse en koe, että vaikeistakaan asioista saati tabuista puhuminen tai kirjoittaminen olisi tirkistelyä. Toki käsittelytapa vaikuttaa.

      Toivottavasti et koe, että minä hurskastelin kun pohdin, miten itse toimisin kys. tilanteessa. Minusta on kiva spekuloida ja ajatusleikkiä tällaisilla(kin) asioilla, vaikka sitä miten itse sitten lopulta suhtautuisi tositilanteessa, on vaikea ennustaa. Toivottavasti ei tule koskaan eteen tilannetta, jossa se selviää!

      Poista
    2. Hmm, luulen että tuo minun tirkistelytunne tulee siitä, että jos itse olisin joutunut johonkn vastaavaan tilanteeseen, en haluaisi puida asiaa julkisesti ja varmaan välttelisin koko aihetta (joku suojamekanismi kai iskisi päälle...) - ja nåin ollen ehkä sitten itsekin välttelen tämäntyylisiä kirjoja. Mutta totta sekin, että jos kirjan kerronnan asenne on reportaasinomainen eikä mitenkään asenteellinen tms, niin silloinhan ei ole mitään syytä pahastua kirjasta. Kyllähän se on luonnollista, että tämmöinen onnettomuus kiinnostaa.

      Juu, en siis tarkoittanut, että sinun kommenttisi tai ajatusleikkisi olisivat hurskastelua. :) Ja toivottavasti ei kukaan joudu enää tämmöiseen onnettomuuteen. Tosin minulla on paha tapa kehitellä kauhukuvia joka kerta, kun astun lentokoneeseen mutta onneksi ei vielä ole rytissyt. :D

      Poista
  12. Erityistilanteet vaativat erityisiä toimia - tärkeintä kai tuossa on ollut henkiinjääminen. Kai sitä ihmisen tarvehierarkia toimii aina suurin piirtein samalla tavalla.

    Meillä tykätään kokata ja ihan huomaamatta olemme siirtyneet enemmän ja enemmän kasvisruokaan. Toki lihaa syödään säännöllisesti, mutta se on saanut enemmänkin lisukkeen kuin pääruoka-aineen roolin... Asiaan ei liity mitään suunnitelmaa tai draamaa, kiinnostavia reseptejä ja aineksia vain on osunut silmiin vähän eri painotuksella. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan, ihmisen selviytymisvietti on uskomattoman voimakas eikä nälkään kuoleminen varmasti ole kuolemistavoista mukavin varsinkin jos sen voi estää.

      Kasvikset ovat iloinen asia ja niistä väännettyä uskomattoman monipuolisia mättöjä! <3

      Poista
  13. Muistan kuulleeni tästä tapahtumasta, ja ehkä siitä tehdystä elokuvasta/dokumentista. Karmea tapaus, mutta ihminen on tosiaan melkoinen selviytyjä ääriolosuhteissa. Varmasti minäkin olisin, vaikka noin muuten olen laiskuuteen ja mukavuudenhaluun taipuvainen. Minua kiinnostaa kriisitilanteessa muodostuvan ihmisyhteisön dynamiikka: kuinka löytyy johtajatyyppi, kuinka joku on useimmiten se hankala epäilijä, kuinka osa passivoituu muiden ohjailtavaksi.

    Kylmät olosuhteet olisivat kyllä koetus, nytkin jo tuntuu kohtuuttomalta kun asunnossani ei ole lämmöt kunnolla vielä päällä. Saati sitten Andeilla lentokoneenraadossa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän ihminen tosiaan pakon edessä voi taipua, vaikka millaisiin suorituksiin. Yleistä tuntuu myös ihmisillä olevan tietynlaisen “hierarkian” muodostaminen tällaisissa tilanteissa. Vaikea sanoa, mihin itse sijoittuisi tällaisessa vastaavassa tilanteessa (tuskin johtajaksi siis kuitenkaan, se on melko varmaa!). Tässä kirjassa on selkeästi nähtävissä, miten ihmiset “asettuvat” erilaisiin rooleihin.

      Meillä täällä laskee öisin lämmöt joskus kahteentoistakin asteeseen (ei vielä tosin), mutta tykkään nukkua viileässä (mikään ei siis estäisi lämmittämästä yöllä, mutta se tuntuisi jotenkin tyhmältä). Hieman eri asia kuitenkin lämpimien peittojen alla tilavassa vuoteessa kuin siellä ahtaassa konnenraadossa lumen keskellä pakkasessa ilman kunnon peittoja tai mitään muutakaan :D

      Poista
  14. Muistan tämän lehtijutuista, kun oli aika tuore tapaus. Silloin kannibalismi mainittiin, muttei siitä ihan kauhean ihan ison haloota tullut, vaan selviytyminen nousi tärkeimmäksi. Nyt, kun lihansyöntiin suhtaudutaan periaatteen tasolla yhä enevän kriittisesti, näkökulma muuttuu.
    Kuinka moni vegaani olisi valinnut kuoleman? En tiedä, eikä varmaan moni vegaanikaan.

    Minna /Kirsin Book Club

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Selviytyminen olikin tärkeintä ja ihmislihan syönti vain osa sitä, vaikka se tuossa jutussani ilmeisesti painottuukin eniten. Maasta riippuen on mediassa varmasti painottuneet eri asiat: (kirjan mukaan) esimerkiksi Uruguayn media oli hienotunteisempi kannibalismin suhteen (sitä ei juuri edes mainittu) kuin esim. Chile, joka revitteli aiheella otsikoita.

      Itse olen vege, mutta enköhän ääriolosuhteissa joustaisi jossain vaiheessa (ellen siis haluaisi kuolla).

      Poista
  15. Kyllä on sen luokan tabu kannibalismi, sitä varmaan kuuluu inhota ajatuksena ennen kuin oikeasti ehtii edes ajatella tuota tilannetta missä he olivat! Leffan olen nähnyt joskus kauan sitten ja joskus lumisen vuoriston yllä lentäessä se on käynyt mielessäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyisi kyllä saada tuo leffa katsontaan. Minua siinä kiinnostaa erityisesti siis luonto (vuoristo) ja se pelastautumispatikka, maisemat jne. Eli visuaalisuus ja tietenkin se itse selviytyminen. Ihmislihan syömista en osaa pitää kummoisena, kun ei heillä tosiaan muita vaihtoehtoja ollut. Asenteet tietenkin ovat erit eri aikoina ja kulttuureissa.

      Jostain luin, että Helsingissä avataan/on avattu joksikin aikaa joku ruokamesta, jossa annokset imitoivat ihmislihaa.

      Poista
    2. Oli pakko etsiä se juttu, jonka luin. Kyseessä olikin vain yhden päivän "keikka". Alla linkki juttuun, jos jotain kiinnostaa:

      https://www.mtvuutiset.fi/makuja/artikkeli/maistuisiko-ihmislihaburgeri-helsinkiin-aukeava-pop-up-ravintola-tarjoaa-karmivan-tilaisuuden-maistaa-jotain-taysin-erilaista-ilmaiseksi/7086384

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.