Mielipidekriisi

Olen onnistunut hankkimaan itselleni jonkinlaisen kirjamielipidekriisin tässä viime aikoina. Olen asiaa pohtinut muun muassa Piikkisika-kommenttilaatikossa. En tiedä, mistä kriisi sai alkunsa, mutta se ärsyttää minua suunnattomasti. Alan kyllä olla sinut kriisini kanssa, joten todennäköisesti se (kriisi) lentää pian ikkunasta.

Ikkunasta lentää myös (vertauskuvallisesti, en oikeasti viitsi paiskata kirjaston kirjaa ulos ikkunasta semminkin kun siellä esteri antaa taas parastaan) Jaron Lanierin kirja, jonka alkusanojen/esittelyn innoittamana väänsin jopa postauksen. Olen lukenut kirjaa jonkin verran, sitten selaillut sieltä täältä. Algoritmit sitä, algoritmit tätä jne.

Toistaiseksi kirja ei ole tarjoillut minulle mitään uutta minkään suhteen. Lisäksi kirja painottuu paljon nimenomaan älypuhelimen käyttämiseen ja koska minulla ei ole älypuhelinta, ei iso osa kirjasta kosketa minua.

Toki luen paljonkin kirjallisuutta (vieläpä mielelläni), joka ei suoranaisesti kosketa minua ja napaani, mutta tämä kirja ei nyt vain enää jaksa kiinnostaa. Sellainen olen muutenkin joskus tai usein: innostun herkästi ja joskus innostuksesta kehittyy pitkäaikainen intressi, joskus usein innostus lopahtaa heti alkukiiman jälkeen enkä näe aiheelliseksi antaa sille tekohengitystä.

Näine puheineni otan juhlallisesti kirjanmerkin pois Lanierin kirjan välistä ja palautan sen (kirjan) kirjastoon jo tänään (ehkä). Sitähän ei tiedä, jos jonakin toisena aikana kirja alkaa taas kiinnostaa eli nyt voi olla ihan väärä ajankohtakin. Kenties hankin älypuhelimen ja muututtuani digizombieksi lainaan kirjan uudelleen.

Tällä hetkellä minua kiinnostaa hiljattain charity shopista ostamani kirja (jota olen jo jonkin aikaa metsästellyt, koska kirjaa ei saa kirjastosta enkä halua ostaa kaikkea uutena), koska se sopii mielentilaani nyt paremmin, kun on näitä ihme mielipidekriisejäkin tässä.

Olen lukenut kirjan alkusanat ja eli alkukiima on nyt käynnissä. Saas nähdä mihin suuntaan tämä tästä kulkee. En uskalla tehdä mitään aloituspostauksia, koska en viitsi joka toinen päivä kertoa, miten nyt aika onkin väärä tmv.

Yksi asia vielä kaihertaa mieltäni. Olen lukenut runokokoelman (Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala: AINA), josta pidin kovasti ja haluan blogata siitä. Vielä vaivaa kuitenkin se sama pelko eli olenko tulkinnut “oikein”. Niin kuin mitään oikeaa olisi olemassakaan, on vain erilaisia tulkintoja ja minä lukijana saan tulkita ja ymmärtää, miten sattuu.

Ja entäs sitten, vaikka tulkinta olisikin erilainen kuin kirjailijalla tai muilla lukijoilla? Useinhan se kaiketi onkin ja sehän on hieno asia. Minä luen saadakseni tulkita, kokea ja omaksua lukemani tavallani, en jonkun toisen tavalla. Tämä on muistutus itselleni. Miksi minä kasaan itselleni paineita ja rakennan muureja tyhjästä? Ärsyttävää. Fuck it.