Itsemurhan arvoitus

Palataan vielä hetkeksi sarjakuviin, kun niitä tuli tässä jonkin verran luettua. Viimeisin lukemani sopii myös Halloween-haasteeseen: sen verran ”creepy” tarina on kyseessä. Ja kirjan nimikin on muuten The Creep.

John Arcudi ja Jonathan Case: The Creep
Dark Horse Books 2013
s. 126

Nuorukainen tekee itsemurhan pamauttamalla aivonsa pellolle. Poliisia tapaus ei kiinnosta, koska selkeästi se on ”vain” itsemurha eikä siinä ole mitään tutkimista. Pojan äiti ei voi käsittää, miksi hänen lapsensa tekisi itsemurhan. Ja miksi myös hänen poikansa ystävä oli muutama kuukausi aiemmin tehnyt itsemurhan. Jokin jutussa haisee.

Epätoivoissaan nainen lähestyy entistä poikaystäväänsä Oxelia, joka työskentelee yksityisetsivänä. Harkittuaan asiaa Oxel päättää ryhtyä tutkimaan tapausta. Oxelin tutkimuksia on kiinnostava seurata, sitä miten tiedonmurunen johtaa toiseen, kuljettaa havaintojen äärelle. Omat aavistukseni lentelivät ihan toisissa, jopa saataisissa sfääreissä. Onneksi olin väärässä, vaikka eipä se totuuskaan kovin kaunis ollut. Mutta ei sentään niin tuhoava ja likainen.

The Creep on miellyttävällä tempolla etenevä ja sopivasti avautua sarjakuvateos, joka paikoin liikutti minua. Oxel sairastaa harvinaista hormonisairautta (acromegaly), joka aiheuttaa kehossa epämuodostumia. Ulkonäkönsä takia Oxel herättää huomiota ja muun muassa kadulla maleksiva kovisjoukko aukoo hänelle säännöllisesti päätään. Erityisesti nämä kohdat aiheuttivat minussa voimakkaita tuntemuksia aina surusta raivoon.

~~~

Huomio liittyen blogin pitämiseen

Luin eräästä kirjallisuusryhmästä (Facebookissa, julkinen) kommentin, jossa joku jälleen kerran rinnasti blogiarviot kritiikkeihin ja penäsi, että "pitäisi" tarkastella teosta myös suhteessa toisiin saman viitekehyksen teoksiin ja plaa plaa.

Vaikka kommentti ei ollut minulle suunnattu (en ollut edes kommentoinut kys. juttua niin kuin en yleensä kommentoi mitään siellä) haluan tässä muistuttaa, että esimerkiksi minä en kirjoittele mitään kritiikkejä enkä varsinaisesti edes arvioita. Kirjoitan tänne blogiini subjektiivisia mielipiteitä ja lukukokemuksia lukemistani kirjoista enkä tarkastele niitä yhtään missään viitekehyksessä paitsi korkeintaan omassani.

Jos kritiikit kiinnostavat, kannattaa etsiä niitä jostain muualta kuin minun blogistani. Aurinkoista viikonloppua!

Kuivakka kummitustarina

Halloween-lukuhaaste muhinoi alitajunnassani ja silmäni bongailevat automaagisesti kirjoja, jotka voisivat haasteeseen sopia. Eräs tällainen löydös on Amanda Masonin The Wayward Girls, joka on melko puhdasverinen kummitustarina. On hylätty maatila, talossa omituisia ääniä ja selittämättömiä tapahtumia: siis tyylipuhdasta poltergeistia.

Kerronta kulkee kahdessa aikatasossa, joissa molemmissa on keskiössä Lucia. Lucia, jota kutsutaan lapsena Looksi ja joka aikuisena nykyajassa käyttää nimeä Lucy.

Kaikki saa alkunsa vuodesta 1976, kun Corvinon perhe muuttaa maatilalle. Perheessä on vanhempien lisäksi viisi lasta, joista Loo on kolmanneksi vanhin. Hän on läheinen sisarensa Been (Bianca) kanssa ja tarina pyöriikin melko lailla heidän ympärillään.

Corvinon perhe ei ole pidetty alueella. Heitä pidetään outoina, koska hippimäinen Cathy-äiti ei halua päästää lapsiaan kouluun, vaan haluaa opettaa heitä itse kotona. Perheen Joe-isä lähtee melko pian lätkimään: hän saa opetustyötä Skotlannista eikä hän ole sen jälkeen pahemmin tekemisissä perheensä kanssa.

Nykyaika: Lucy saa puhelun vanhainkodista, jossa hänen äitinsä asuu. Orastavaa dementiaa sairastava Cathy on loukannut itsensä häipyessään keskellä yötä ulos. Moinen “karkailu” ei tietenkään ole sopivaa ja Lucy saapuu katsomaan, mikä on tilanne. Selviää kaikenlaista, mikä linkittyy menneeseen ja nimenomaan vuoteen ‘76.

Kirjan asetelma on hurjan kiinnostava etenkin jos yliluonnolliset tapahtumat ja kauhuelementit kiinnostavat. Tämä kirja ei tosin ole kovin kauhea, jokin jännite joka tekisi kirjasta pelottavan, puuttuu. Salamyhkäinen olisi kuvaavampi termi. Harmillisesti salamyhkäisyydessä mennään niin pitkälle, että kun mitään kovin oleellista ei paljastu tai ilmaan jätetään liikaa joko tahallisia tai tahattomia “cliffhangereita” alkaa tylsistyttää. Siinä ei edes miljöökuvaus pelasta. Tunnelmakirjassakin olisi hyvä olla moniulotteisia henkilöhahmoja.


Kommentoin lukemaani Goodreadsissa näin:

Elina (olen GR:ssä nimellä Elina) is on page 218 of 438 of The Wayward Girls: Lupaavasti alkoi, mutta nyt on alkanut tarina polkea paikallaan. Ei oikein tapahdu mitään, mikä on ihan jees jos esim. henkilöissä esiintyy luonnekehitystä, syvyyttä tai vastaavaa. Mutta kun ei oikein mitään. Irrallisia vihjeitä on heitelty, mutta niihin ei palata. Ettei nyt kävisi niin, että kaikki heitetään sitten kirjan lopussa lukijan naamalle ja the end. Noh, jatkan lukemista kuitenkin.

Valitettavasti juuri noin kävi. Kaikki “jytkyt”, jotka eivät varsinaisesti edes jysäyttäneet, oli jätetty kirjan loppuun. Kaikkea ei edes selitetty, mikä on ihan ok sillä taiten esitettynä asioiden jättäminen avoimeksi toimii mielikuvitusta kutkuttavana. Nyt fiilikseni oli kirjan luettuani lähinnä plääh. Olisin kenties voinut pitää tästä kirjasta, jos edes joihinkin henkilöihin olisi syntynyt syvempi suhde. Sellaista ei kuitenkaan päässyt käymään, kaikki jäivät etäisiksi ja yhdentekeviksi. Jopa Lucy.

Goodreadsissa kirja on saanut mainion vastaanoton, sieltä voi hankkia ns. second opinionin.

Kirjan tiedot:

Amanda Mason: The Wayward Girls
Zaffre 2019
s. 435

Hyvästit Ingridille

Kuka jäljelle jää on neljäs ja samalla viimeinen kirja vankilapappi-sarjassa. Kirja alkaa vauhdikkaasti vankilapaolla, jonka tiimellyksessä Ingrid otetaan panttivangiksi. Ingridin valikoituminen ei ole tarkoituksellista, vaan niin käy koska panttivangiksi aiottu vartija pääsee karkaamaan.

Karkureiden kanssa pakomatkalla vankina oleminen vie Ingridin ajatuksissa sekä menneisyyteen että nykyisyyteen. Menneessä kummittelee väkivaltainen suhde, jonka jättämiä jälkiä Ingrid pohtii edelleen. Samalla tuo suhde paljastaa kipeän asian Ingridistä itsestään: hän ei oikein koskaan ole jaksanut nousta kapinaan, ei ottaa omaa elämäänsä omiin käsiinsä. Ingrid ei lähtenyt väkivaltaisesta suhteesta (en kerro, miten suhde päättyi) eikä hän nyt yrittänyt karatakaan kun taas vartija yritti ja onnistui.

Ingrid suomii omaa saamattomuuttaan ja heikkouttaan, passiivisuuttaan. Jumalan sijaan hän puhuu nyt paljon tuoreelle aviomiehelleen, Andersille, ja heidän pienelle vauvalleen. Kaappajiin hän yrittää vedota pienen lapsen äitinä, jotta päästäisivät hänet menemään.

On mielenkiintoista, että Ingrid tuntee osan kaappaajistaan, sillä hän on keskustellut heidän kanssaan virkansa puolesta. Mutta kuten taas käy ilmi, ei ihmisiä oikein voi oppia tuntemaan – ei ainakaan valtasuhteiden ollessa sellaiset kuin olivat. Vanki ja vankilapappi.

Soppaa sekoittavat myös karkureiden apurit, kaksi naista jotka alkavat käydä miesten hermoille. Kaikki alkavat käydä toistensa hermoille eikä mikään tunnu menevän suunnitelmien mukaan.

Kuka jäljelle jää on jälleen kerran koukuttava, mutta jokin taika siitä puuttuu. Se jokin, jonka olen kokenut muissa Ingrid-sarjan kirjoissa. Tämän kirjan kohdalla koin ajoittain jopa hieman pitkästymistä, mutta vain pieniä hetkiä kerrallaan. Ennakko-odotukseni olivat kenties liian korkealla ja toivoin sarjalle repäisevää loppua. Toisaalta tietyllä tavalla Ingrid kai vihdoin muuttuu ja saavuttaa jonkinlaisen rauhan itsensä kanssa.

Ja muuten, olen itsekin varmasti muuttunut tätä kirjasarjaa lukiessani. Esimerkiksi sarjan ensimmäisen osan (Kun Jumala sulki silmänsä) luin jo yli kymmenen vuotta sitten. Voi olla, että kokisin kirjan nyt toisin. Tongin mökillä sinne säilömiäni kirjoja, joista en vielä ole hankkiutunut eroon ja löysin tuon ensimmäisen kirjan. Enkä otan sen joskus uusintalukuun.


Ehdottomasti lukemisen arvoinen sarja kuitenkin ja suosittelen sen lukemaan järjestyksessä, joka on

Kun Jumala sulki silmänsä
Rakkaus viiltää syvältä
Joka häpeää kantaa
Kuka jäljelle jää (tässä postauksessa)


Kirjan tiedot:

Helena von Zweigbergk: Kuka jäljelle jää
Karisto 2007
alkuper. Fly för livet 2006
suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
s. 325

Minä en pelkää

Olen tonkinut hyllyjäni ja kirjakasojani erityisen raivokkaasti viime aikoina ja löytänyt kaikkea kiinnostavaa. Kirjoja, jotka olen ostanut aikeenani lukea ne nyt heti paikalla (ja joiden olemassaolon olen sittemmin unohtanut). Joskus nyt heti paikalla tarkoittaa vuosien kuluttua. Esimerkiksi tämä Ammanitin romaani on maannut hyllyssäni ainakin pari vuotta.

Niccolò Ammaniti: I’m Not Scared
alkuper. Lo non ho paura 2001
Canongate 2003
Italiasta englannistanut Jonathan Hunt
S. 225
Kirja on suomennettu nimellä Minä en pelkää


I’m Not Scared on sopivan hikinen henkäys talvisäähän, sillä Acqua Traverse -nimisessä kuvitteellisessa italialaisessa pikkukylässä kärvistellään superkuumassa ja -kuivassa kesäsäässä vuonna 1978.

Kirjan keskiössä ovat yllä mainitun pienen kyläpahasen lapset, jotka kuluttavat aikaansa milloin mitenkin sillä aikaa kun aikuiset makaavat sisätiloissa hellettä – ja siestaa -  pidellen. Ajellaan pyörällä, kisaillaan ja tutkitaan ympäristöä, kuten lapsilla on tapana.

Kisailu johdattaa lapset heille entuudestaan tuntemattomalle alueelle, jossa heitä kiehtoo hylätty rakennus. Siellä 9-vuotias Michele tekee löydön, jota ei käsitä eikä oikein osaa käsitelläkään. Hän sulkee suunsa eikä kerro asiasta kenellekään.

Minulla ei ollut mitään hajua, millainen kirja I’m Not Scared on enkä siksi osannut odottaa mitään. Juuri näin tämä kirja on paras lukea, sillä siten se pääsee yllättämään. Näennäisen tyyni pinta alkaa väreillä ja vihjailee tulevasta myrskystä. Kirjan tunnelma on painostava ja uhkaava, mutta ei murskaa alleen, sillä siinä on myös turvasatamia. Michelen äiti on turvasatama, samoin isä vaikka siltä ei aina tunnu.

Kirjan kertoja on Michele, joka kertaa tuon kohtalokkaan kesän tapahtumat, jolloin hän oli 9-vuotias. Kertojaäänii tuntuu nuorelta, mutta muutamien vihjeiden kautta lukija voi päätellä kertoja-Michelen olevan vanhempi. Kyseessä on tärkeä tieto, jonka ymmärtää kirjan luettuaan.

Pidin kirjasta todella paljon erityisesti tiheän tunnelman ja pienkyläasetelman takia. Vaikuttava lukuelämys siis, jopa siinä määrin että kiirehdin tänään lainaamaan kirjastosta kirjailijan erään toisen teoksen nimeltä Anna. Ammanitilta on käännetty muitakin teoksia englanniksi, mutta ainoastaan Anna on saatavilla kirjastostamme.

Nemesis

Olen saanut luettua kirjan eli vaihteeksi on tarjolla blogiin muutakin sisältöä kuin listoja ja koosteita, vaikka eipä niissäkään mielestäni mitään moittimista ole. Lähes kaikki kirjoihin ja kirjallisuuteen liittyvä oheistoiminta on mielestäni mukavaa.

Lukuaikaani vei joulu- ja vuodenvaihdepyhien aikana tavanomaista runsaampi television tuijottelu. Erikoisin katselukokemus oli Netflixin tuottama interaktiivinen elokuva Black Mirror Bandersnatch, jossa katsoja voi valita annetuista vaihtoehdoista, miten päähenkilö-Stefan toimii missäkin tilanteessa. Ehdin tosin katsoa hyvän aikaa elokuvaa ennen kuin tajusin, että voin vaikuttaa valintoihin. Luulin, että ruutuun ilmestyvät vaihtoehdot olivat päähenkilön eli Stefanin sisäistä pohdintaa tmv.

Ja sitten takaisin kirjoihin. Tämän vuoden saa kunnian korkata Jo Nesbø dekkarillaan Nemesis.

Olen varsin myöhäisherännäinen tämän Harry Hole -sarjan kanssa, mutta onneksi kirjat eivät sinällään vanhene. Nähtävästi pidin viime vuoden kokonaan taukoa Nesbøsta, mutta tänä vuonna tilanne (mahdollisesti) korjautunee udeammankin kirjan voimin.

Nemesis on Harry Hole -sarjan neljäs osa. En olekaan nähtävästi kolmannesta osasta eli Punarinnasta blogannut. Noh, Punarinta oli osin melko puuduttava. Siinä oli minun makuuni liikaa sotatannerta.

Nemesiksessä seurataan kahta rikostapausta: pankkiryöstömurhaa ja yksityishenkilön kuolemaa, jonka aluksi oletetaan olevan itsemurha, mutta Harry Holea epäilyttää – erityisesti siksi, että Hole tunsi uhrin ja oli vieraillut hänen luonaan kuoliniltana. Alkoholiongelmaisen Holen muistikuvat illasta ovat pyyhkiytyneet, joten hän joutuu hieman epäilemään itseäänkin.

Tämä on nyt oikeastaan ensimmäinen Hole-kirja, jossa minulle syntyy Harryyn jonkinlainen ”tunneside”. En ole aikaisempien kirjojen kohdalla (paitsi Torakoissa kyllä hieman "ihastuin") ollut järin innostunut hänen henkilöhahmostaan, joka oli muuten oikeastaan syy, miksi taannoin otin Torakat lukuuni: halusin tietää, mistä Harry Hole –hehkutuksessa on kyse.

En ole vieläkään täysin vakuuttunut missä määrin jaksan innostua norjalaisesta alkoholisti-poliisista, mutta ainakin toistaiseksi totean, että jatkoon menee. Sitä paitsi kirjan taustalla kulkee koukuttava kestojuoni, josta haluan lukea lisää. Myös moni kirjan henkilöhahmoista on kiinnostava, joten sekin puoltaa sarjan lukemisen jatkamista.

Tiettyä dekkareille ominaista kliseisyyttä ilmenee (muun muassa poliisin läheisiä vaarassa jne.), mutta toisaalta myös kiinnostavaa pohdintaa. Juoni on yllättävän monihaarainen, mutta pysyy hienosti kasassa. Väkivaltaa esiintyy, mutta ei mitään suolenpätkissä liukastelua eikä yksityiskohtaista raakuuksien kuvailua.

Kaiken kaikkiaan pidin ja Nemesis peittoaa Punarinnan mennen tullen. Itse asiassa Punarinta lienee syy siihen, miksi piti ihan vuoden tauko pitää tästä sarjasta.


Kirjan tiedot:

Jo Nesbø: Nemesis
alkuper. Sorgenfri 2002
Vintage 2008
Norjasta englannistanut Don Bartlett
S. 695
Suomennettu nimellä Suruton


Harry Hole -sarja:

1. Lepakkomies – The Bat (en ole lukenut)
2. Torakat - Cockroaches
3. Punarinta – Redbreast (ei bloggausta)
4. Suruton – Nemesis (tässä postauksessa)
5. Veritimantit – Devil’s Star
6. Pelastaja – The Redeemer
7. Lumiukko – The Snowman
8. Panssarisydän – The Leopard
9. Aave - Phantom
10. Poliisi - Police
11. Jano - Thirst
12. Knife (julkaistaan enkuksi 8/2019)

~~~

Nemesiksellä korkkaan myös kuukauden kieli -haasteen osaltani alkaneeksi.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Nemesiksen kohtaan 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä. Tässä kirjassa etsittiin molempia.

Leipuri tulee, ruhot uuniin!

Eiköhän ryhdytä leipomaan. Nyt eivät kuitenkaan paistu ihan perinteiset piparkakkuset, vaan paloitellut imisruhot. 



HUOM. lisätty spoilerivaroitus 5.10 klo. 18.38 (Suomen aikaa): Jos et ole lukenut kirjasarjan aiempia kirjoja, mutta olet aikeissa lukea, ei välttämättä kannata jatkaa lukemista tämän pidemmälle.

Arttu Tuominen: Leipuri
Myllylahti 2018
S. 350


Janne Rautakorven lähipiiristä alkaa kuolla ihmisiä. Ensin uuniin päätyy entinen esimies Eero Kataja, mikä järkyttää koko Porin poliisilaitosta. Näyttää siltä, että Leipuri on palannut vuosien hiljaiselon jälkeen.

Eläkkeelle jäänyt Janne Rautakorpi kutsutaan avustamaan poliisia Katajan murhatutkimuksessa. On luultavaa, ettei murha jää viimeiseksi eikä se jääkään. Ei kulu kauan kun seuraava ruumis paistuu uunissa Leipurille ominaisella lorulla allekirjoitettuna.

Kirjasarjan edellinen romaani, Silmitön, jätti jälkeensä uhkaavan tunnelman, joka koski erityisesti konstaapeli Liisa Sarasojaa. Nyt tuo uhka muuttuu todelliseksi. Se repii Sarasojaa, jonka menneisyyden tahra on nostettu lööppeihin.

Kuka on Leipuri? Sitä ei lukija vielä tiedä, mutta kirjan enteilevä nimi lunastaa lupauksensa ja Leipurin muotokuva alkaa hahmottua. Ohessa sukelletaan Janne Rautakorven menneisyyteen – ja sortumispisteessä olevaan muistilabyrinttiin.

Leipuri on Arttu Tuomisen ns. muistilabyrintti-kirjasarjan neljäs ja viimeinen kirja. Aiemmissa kirjoissa (lista kirjoituksen lopussa) on viitattu Leipuriin, mutta se on aina jäänyt taustalle. Se lienee tarkoituksellista, sillä tämä kirjanelikko tuntuu kokonaisuudessaan huolella suunnitellulta – se on palapeli, joka on nyt vihdoin valmis. Tai muistilabyrintti, joka romahti.

Leipurin rakenne on mielenkiintoinen ja vahvasti koukuttava. Jotakin uhkaavaa häälyy taustalla koko ajan, jotakin joka sai ainakin minut peräti vainoharhaiseksi ja epäilemään yhtä sun toista kirjan henkilöä ties mistä, ja samaan aikaan koin valtavaa epäuskoisuutta. Eihän tämä voi näin mennä... Eikä se ehkä mennytkään. Tai sitten meni.

Aivan mahtava päätöskirja tälle sarjalle. Olisin kyllä mielelläni lukenut näiden taiten rakennettujen henkilöhahmojen tutkimuksia jatkossakin, mutta kaikelle on aikansa ja on hienoa, että jotkut osaavat lopettaa ajoissa. Kaiken ei kuuluu kestää ikuisesti. Olen ymmärtänyt, että Tuominen kirjoittaa edelleen, joten mielenkiinnolla odotan hänen tulevia tuotoksiaan!

Brutaalisuusmittari: 2/3 – verta lentää ja osia irtoaa eli ajoittain melko brutaali meininki. Ei siis verta ja suolenpätkiä vieroksuville eikä niille, jotka eivät kestä lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa edes ajatustasolla.

Loppuun vielä eräs havainto. Mietin viitsinkö sitä edes mainita, mutta mainitsen nyt, koska tämä ilmiö kiinnostaa minua. Kirjan mieshenkilöistä Tuominen käyttää lähes poikkeuksesta sukunimeä, kun taas naishenkilöiden kohdalla etunimeä. Dialogien kohdalla asian voisi jotenkin ymmärtää, mutta itse kerronnassa se särähtää silmään.

Tässä kaikki sarjan kirjat – kannattaa lukea järjestyksessä!

1. Muistilabyrintti
2. Murtumispiste
3. Silmitön
4. Leipuri (päätösosa)


Kirjasta on blogannut muun muassa Annika ja Mikko.

~~~

Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa. Tulkitsen nyt hieman laveasti tätä kohtaa. Tuomisen kirjassa tärkeässä roolissa on varsinaisesti loru, mutta se saa luvan käydä runosta.

Minussa virtaava veri on sama kuin sinussa

Luin kirjan ja sitten katsoin sen pohjalta tehdyn elokuvan. Katson hyvin harvoin elokuvia enkä yleensä edes uutuuksia, vaan mitä sattuu. Tämänkin elokuvan etsin Youtubesta ja katsoin sieltä.

Televisiosopimuksen olemme irtisanoneet eli kanavat lakkaavat toimimasta en muista milloin, varmaan pian. Aivan turhaan on pidetty tv-sopimusta, kun ei telkkaria tule katsottua noin ikinä. Muutamaa sarjaa seuraan, mutta ne saa tarvittaessa muualta. Periaatteessa maksuttomat kanavat näkyvät ilman sopimustakin, mutta en ole varma pitäisikö sitä varten hankkia jokin toinen digiboxi. Ihan sama, ei kiinnosta.


Nyt kirjaan, joka on

Tetsuya Honda: The Silent Dead
Alun perin japaniksi julkaistu 2006
Titan Books 2016
Japanista englanniksi kääntänyt Giles Murray
S. 429


Kirjan nimi japaniksi on Strawberry Night ja mielestäni se kuvaa paremmin tätä kirjaa kuin (the) Silent Dead, joka ei oikeastaan kuvaa kirjaa mitenkään. Tai no, kaipa uhrit kuolivat melko hiljaisesti suu teipattuna tmv.

Kyseessä on siis puhdasverinen dekkari, jossa poliisi tutkii rikosta, joka sattuu olemaan murha. Ja sitten löytyy lisää ruumiita ja kyseessä onkin sarjamurhat. Hieman alle kolmekymppinen Reiko Himekawa on eräs päämurhatutkijoista, vaikka kilpailua kyllä esiintyy. Reikon nuori ikä ja nopea nousu uralla ei kaikkia miellytä.

Reiko asuu yhä vanhempiensa luona ja äiti yrittää löytää naimahaluttomalle Reikolle puolison. Onhan ihan kamalaa, ettei tuon ikäinen jo ole naimisissa ja saanut lapsia! Naittamispakkomielteen taustalla on muutakin ja se selviää ajallaan. Reikossa on haava, jossa kilpaileva poliisi Kensaku Katsumata yrittää uutterasti kääntää veistä.

The Silent Dead on hyvin koukuttava, vaikka näin jälkikäteen en oikein tajua edes miksi. Tai no, minulta saa miljööstä (Tokio, Japani) tietenkin plussaa. Sen sijaan kirjan henkilöt ovat ajoittain tavalla tai toisella jokseenkin koomisia, mikä keventää kirjan tunnelmaa. Huumoria siis on eikä kirja siksi käy liian synkäksi.

Tosin vahvasti (mies)sovinistinen sivumaku kirjasta jää suuhun. Se (sovinismi) on paikoitellen jopa niin päällekäyvää, että alkaa ärsyttää.  Elokuva on tässä mielessä vielä synkempi, sillä siitä puuttuu melko lailla huumori kokonaan.

Olikin mielenkiintoista katsoa elokuva heti kirjan jälki-imussa. Leffa on melko uskollinen kirjalle, vaikka joitakin kohtia on hieman muutettu ja osa poistettu kokonaan. Lisäksi henkilöpainotukset ovat toisenlaisia (tietysti johtuu siitäkin, että elokuvassa ei samalla tavalla yleensä voi paneutua henkilöhahmoihin kuin kirjassa). Katsumataa elokuvassa näyttelevä Tetsuya Takeda on suorastaan karmiva hymyttömyydessään (juuri sopiva siis rooliinsa, vaikka kirjassa koin hänet silti jotenkin “pehmeämmäksi”, mikä johtunee kirjan tyylistä ja myös omasta subjektiivisesta tulkinnastani).

~~~

The Silent Dead on Reiko Himekawa -sarjan ensimmäinen osa, joten voinen lisätä kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 3. kirja aloittaa sarjan. En muuten aina mainitse erikseen, jos lisään kirjan johonkin haastekohtaan. Tämä siksi, koska a) saatan myöhemmin vaihtaa kirjaa tai b) en vain jaksa/muista/jokin muu syy. Pääasia, että ne kirjat ovat siellä listalla: ei asiaa tarvitse tässä aina erikseen mainita.


Himekawa-sarjasta on englannistettu (suomennoksia tuskin kannattaa odotella) myös toinen osa, joka on nimeltään The Soul Cage. Kaipa sekin pitää lukea, kun sen saa kirjastosta: tämän Silent Deadin ostin taannoin kirjakaupasta, koska sitä ei saanut (eikä saa edelleenkään). Joskus hieman ärsyttää nämä täkäläiset kirjastohankinnat, kun hommataan jostain sarjasta osia sieltä sun täältä, mutta ei koko sarjaa.

Se leviää kuin virus

Spiral on jatko osa Suzukin legendaariselle Ringille. Halusin lukea Spiralin heti Ringin jälkeen, kun tarina on yhä tuoreessa muistissa. Ihan turha halu toisaalta, sillä Spiral on ns. itsenäinen jatko-osa (ja sen oikeasti voi  lukea ja ymmärtää lukematta Ringiä) ja siinä selitetään melko seikkaperäisesti Ringin tapahtumia.

Koska Spiral spoilaa Ringiä, tämä kirjoituskin hieman spoilaa. Jos siis olet aikeissa lukea Ringin, jatka tästä oman harkintasi mukaan.

Koji Suzuki: Spiral
alkuper. Rasen 1995
HarperCollins 2005
S. 281
Englannistanut Glynne Walley

Spiral sijoittuu Tokioon ajallisesti lähes heti Ringin jälkeiseen aikaan jatkuen siitä lähes saumattomasti tosin uusien henkilöiden (joskin joitakin samojakin esiintyy) myötä. Patologi Andon pöydälle saapuu Ringistäkin tuttu henkilö, nimittäin professori Ryuji (joka kuoli Ringin lopussa). Asia järkyttää Andoa, sillä Ryuji oli hänen opiskeluaikainen toverinsa.

Ruumiinavauksessa tapahtuu kummallisia asioita. Ikään kuin Ryuji lähettäisi viestin Andolle tuonpuoleisesta. Eikä minkä tahansa viestin, vaan koodin jonka Ando onnistuu ratkaisemaan. Seuraa lisää koodeja. Seuraa lisää omituisia tapahtumia, virus. Ando pääsee mystisen "ringin" jäljille. Siinä ohessa käydään pikakelauksella läpi Ringin keskeiset tapahtumat, jotka minä koin hieman puuduttavina, koska ne olivat minulla vielä tuoreessa muistissa.

Spiralissa on paljon koukkuja, jotka roikottavat lukijaa kuin kuollutta sikaa. Se vie lukijan ihan uusille urille, se flirttailee scifin kanssa. Kauhua on vain nimeksi, mutta sitä on. Se (kauhu) pysyttelee lähinnä taustalla aavistuksena, henkäyksenä. Kunnes muuttuu lihaksi. Lukija saa niksautella aivojaan monenlaisiin asentoihin tämän mysteerin edetessä.

Spiral on asteen Ringiä synkempi. Ja kierompi. Miten valitset, kun valinnanvaraa ei oikeastaan ole? Tai et edes tiedä, mitä valitset.

Brutaalisuusmittarin neulan asetan nyt täyteen nollaan. Mittarin perusajatus on, että nolla edustaa ns. "perusraakuutta", jota (dekkareissa/trillereissa/kauhussa) kirjassa on oletuksena. Oletusraakuus on kuitenkin niin mietoa ja vähäistä, että sen kestää hyvin herkkäkin lukija. Ei siis mitään yksityiskohtaisia väkivallantekokuvailuja ymv.

Spiralissa samoin kuin Ringissä on jännite ja jännitys luotu ihan muilla kuin väkivaltaisin keinoin. Ja voin todeta, ettei kirja väkivaltaa kaipaakaan ollakseen kiinnostava ja hyvä. Joskus mietin (kenties ilkeästi), että on aidan matalimmasta kohdasta menemistä tuutata kirja täyteen väkivaltaa ja kuvitella, että se tekee kirjasta hyvän ja kiinnostavan. Laiskuutta, sanoisin. Ja minua ei edes runsas väkivalta sinänsä haittaa. Korkeintaan se voi puuduttaa ja jopa tylsistyttää, jos tulee tunne että väkivalta on kirjassa itseisarvona ilman sen kummempaa perustelua.

Sinä kuolet viikon kuluttua

Kyllä, tämä on Se Kirja, jonka pohjalta legendaarinen japanilainen kauhuleffa Ringu on tehty. Olen nähnyt kys. elokuvan (japanilaisen version) joskus sata vuotta sitten ja suunnilleen ainoa muistikuva siitä on kaivo ja televisiosta ulos ryömivä nainen.

Kirjana Ring on melko erilainen kuin muistikuvani elokuvasta. Kaivo löytyy ja tietenkin se videotallenne. Televisiokin, mutta sieltä ei ryömi ulos kukaan. Elokuvassa toimittaja on nainen, kirjassa mies. Muistelisin myös, että elokuva oli huomattavasti kauheampi, siis todellakin kauhua. Kirja yllätti siinä mielessä, että se ei oikeastaan ollut kovin kammottava. Mutta nyt lopetan vertailun ja käsittelen kirjan kirjana ja unohdan koko elokuvan, joka on ihan eri tuote.

Koji Suzuki: Ring
alkuper. Ringu 1991
HarperCollins  2004
S. 284
Englannistanut Robert B. Rohmer ja Glynne Walley


17-vuotias opiskelija kuolee kotonaan Yokohamassa näennäisesti ilman syytä. Kyseessä on sydänhalvaus, mikä on varsin omituinen kuolinsyy niin nuorella ja terveellä tytöllä. Muuta (kuolin)syytä ei kuitenkaan löydy, joten siihen on tyytyminen. Tyttö on työlleen omistautuneen Tokiossa asuvan toimittajan, Asakawan, veljentytär.

Kun Asakawa saa sattumalta tietoonsa kolme muuta vastaavaa kuolintapausta, hän haistaa jutunjuuren ja päättää tutkia johtaako se mihinkään. Veljensä perheen luona vieraillessaan hän tutkii salaa kuolleen tytön huoneen. Sieltä löytyykin eräs vihje, joka johtaa toiseen, joka johtaa toiseen, joka johtaa toiseen...

Vihjeiden seuraamana Asakawa päätyy vuoristossa sijaitsevaan syrjäiseen lomakeskukseen ja siellä hän päätyy katsomaan videotallenteen, jonka lopussa kerrotaan että videon katsonut henkilö on tuomittu kuolemaan tasan seitsemän päivän kuluttua videon katsomisesta. Kuoleman voi välttää toimimalla videon lopussa olevan ohjeen mukaan. Harmi vain, että ohje on pyyhitty yli nauhoittamalla sen päälle jotain muuta.

Video on kuvailtu hyvin tarkasti ja sen sisältö on oleellinen juonen kannalta. Koska ohje kuoleman välttämiseksi on pyyhitty yli, pitää "loitsu" yrittää ratkaista viikon kuluessa muulla tavoin. Mutta miten? Vai onko kenties kyseessä vain sairas pila? Mutta miksi neljä videon katsonutta nuorta kuoli tahoillaan samanaikaisesti? Onko Asakawalla varaa ottaa riski ja unohtaa koko video?

Syntyy myös moraalinen dilemma: näyttääkö video jollekin toiselle saadakseen apua ja siten ehkä altistaa tuo joku toinenkin kuolemalle? Mitä itse tekisit? Eikö olisi jotenkin helpottavaa, jos joku muukin olisi samassa veneessä? Sitä paitsi kuolemantuomiolta pelastavan "loitsun" löytämiseen olisi varmaan kiva saada apuja. Asakawa kääntyy opiskeluaikaisen, omaperäisen professori-ystävänsä Ryujin puoleen.

Nyt loppuu juonikuvailu, koska en halua spoilata kirjaa. On parempi lukea se itse ja nauttia käänteistä. Tai oikeastaan vihjeiden perässä juoksemisesta. Ring on jokseenkin dekkarimainen trilleri: on epämääräisesti kuolleita uhreja, joiden kuolemaan johtaneita syitä selvitellään samalla kun yritetään löytää keino estää oma mahdollinen kuolema. Syntyy kilpajuoksu ajan kanssa, jossa on mukana ripaus seikkailua, mytologiaa, mystiikkaa ja paranormaaleja tapahtumia ja ilmiöitä.

Sivut kääntyivät melko tiheään tahtiin Ringiä lukiessa. Lukemisen lomassa teki mieli pusutella kirjaa ja rutistaa se rintaa vasten (ehkä teinkin niin). Minulle tässä oli moni asia kohdillaan: miljöö, mystisyys, henkilöt, tunnelma, kulttuuri. Kirjan kieli on perusproosaa ilman sen kummempia kikkailuja, mikä sopii minulle mainiosti. Minulle kelpaa monenlainen kirjallisuus - saa olla kieli-ilottelua mutta paikkansa on myös ihan perushyvälle tekstille. Riippuu kirjasta ja aiheesta ja monesta muusta asiasta.

Brutaalisuusmittari: 1/3 (melkein olisi voinut antaa pyöreän nollan) Muutamia kuolemia kuvaillaan, mutta kirja ei sisällä verimättöä tai kuolemilla keikistelyä. Tämän kirjan jännite on ihan muualla, mikä on mainio esimerkki siitä, että kirjan voi kirjoittaa ilman karskeja kidutuskuolemia ja silti se voi olla kiinnostava ja jännittävä (minuahan eivät verimätöt sinänsä haittaa, mutta jännitettä voi rakentaa muullakin tavoin sitä paitsi ylenpalttinen verisyys voi jopa olla tylsää). Ring olisi voinut olla jännittävämpikin, mutta toisaalta tunnelma oli muuten niin kovasti makuuni, ettei haittaa.

Suzuki on kirjoittanut peräti kuusi kirjaa tähän Ring-sarjaan. Kirjoista ainakin neljästä ensimmäisestä on olemassa enkkukäännös (tutkimusteni mukaan yhtäkään näistä kirjoista ei ole suomennettu - saa oikaista, jos olen väärässä). Kolme ensimmäistä ovat romaaneja, neljäs on novellikokoelma.

Listaan (englanninkieliset) kirjat tähän lähinnä itselleni muistiin ja toki muillekin kiinnostuneille:

1. Ring
2. Spiral
3. Loop
4. Birthday

Tilasin Spiralin perjantaina Ebaysta ja sain sen jo käsiini. Enpä paljon malta odottaa päästäkseni sitä lukemaan!

Loppuun tyyliltään varsin kulttuurinen sitaatti (toki täytyy muistaa, että kirja on aikansa tuote eli vuodelta 1991):

Asakawa was lost in thought, and didn't want to be bothered. He wished his wife would act like her name, which meant "quiet". The best way to seal a woman's mouth was not to reply.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta. Kirjalla osallistun myös Tuijatan Marrasjännityksen levittämiseen.

Silmitöntä vihaa ja silmättömiä kaloja

Arttu Tuominen: Silmitön
Myllylahti 2017
S. 424
Janne Rautakorpi -sarjan kolmas osa.

Aiemmat osat (tämä sarja kannattaa lukea järjestyksessä):

1. Muistilabyrintti
2. Murtumispiste

Silmitön palaa siinä mielessä sarjan juurille, että ensimmäisen osan eli Muistilabyrintin tapaan punaisena lankana on ympäristö ja luonnonsuojelu.

Solumare Oy haluaa aloittaa merisoran nostamisen Porin edustan vesistöstä ja lupa-asiat on saatu kuntoon. Harmia aiheuttavat kuitenkin paikalliset kalastajat ja ympäristöaktivistit, jotka vastustavat hanketta.

Solumare järjestää yleisötilaisuuden, jossa kertoo hankkeesta ja pyrkii vakuuttamaan, ettei siitä ole haittaa kalastajille eikä ympäristölle. Merenpohjasta on otettu näytteitä eikä mitään ympäristöriskejä ole, Solumaresta vakuutetaan. Tilaisuus päättyy kaaokseen, joka sysää liikkeelle kohtalokkaan tapahtumasarjan.

Kalastaja löytää pyydyksestään silmättömiä kaloja. Epäillään, ettei merenpohjasta ole otettu kattavasti näytteitä, vaan ruoppaus on vapauttanut pohjasta sinne hautautuneita myrkkyjä. Työkyvyttömyyseläkkeellä edelleen oleva Janne Rautakorpi palkataan avustamaan tutkimuksia apunaan Venäjällä vankilasta vastikään vapautunut aktivisti Venla Jokinen. Jokinen on mielenkiintoinen persoona, jota lusiminen karuissa oloissa on sekä karaissut että muuttanut.

Ympäristöteema kiinnostaa minua erityisesti ja se (lähinnä merenpohjan ruoppaaminen ja soran ottaminen sieltä) kantaa hyvin läpi kirjan. Kerronnan painopiste on nykyajassa, mutta henkilötaustoitustakin on. Esimerkiksi sokean professori Martti Hannuksen tarina, joka avautuu hiljalleen lukijalle, on koskettava ja sillä on vaikutuksia nykyaikaankin.

Konstaapeli Lisa Sarasojan menneisyydessä saattaa olla tahra. Lisäksi petturin varjo kulkee kannoilla kuin aave, jonka voi aistia muttei nähdä. Jotakin kamalaa on muhimassa ihan nurkan takana.

Kiittelin jo Murtumispisteen kohdalla Tuomista mielenkiintoisten henkilöhahmojen rakentamisesta ja saman voin jälleen sanoa. Tuomisen henkilöhahmot ovat moniulotteisia ja inhimillisiä. Kärjistystä tietenkin on, mutta se sopii fiktioon: kyseessä ei ole mikään dokumentti. Pidän myös kirjan tarjoamista moraalisista pohdinnoista, joissa ei osoitella sormella. Lukija saa itse tulkita ja päättää (tai olla päättämättä).

Silmitön jättää lukijan kuilun partaalle, sillä odottamatta tapahtuu töytäisy. Kivet rapisevat jalkojen alla kadoten alas rotkoon. Luulen, että pian on aika kohdata Leipuri. Silmittömän jälkeen on tähän Rautakorpi-sarjaan tulossa vielä yksi romaani. Saadakseni kaiken irti sarjan päätösromaanista (jonka nimi saattaa olla tai olla olematta Leipuri) aion lukea Muistilabyrintin ja Murtumispisteen uudelleen ennen sitä. Haluan olla terässä ja skarppina jättäessäni hyvästit Rautakorvelle ja tälle koko sarjalle.

Mutta huoli pois - elän ymmärryksessä, ettei Tuominen suinkaan lopeta kirjoittamista, vaikka tämä sarja seuraavaan kirjaan päättyykin. Sitten tulee mahdollisesti jotain ihan muuta.


Maailmankaikkeuden turhin olento oli ihminen, joka käytti maapalloa kaivoksenaan. Ryösti ja raiskasi koneineen, poltti ja tuhosi. Perusteli kaiken Jumalalla, jota kukaan ei pystynyt todistamaan. Ihminen oli evoluution erehdys, syöpäkasvain, joka nyt kävi Äiti Maan kimppuun sisältäpäin.


Brutaalisuusmittari: 2/3. Oikeasti tämä kirja ei ole mielestäni mitenkään raaka, mutta siinä on yksi kohta (ei sisällä mässäilyä), jonka takia nostin mittarin varmuuden vuoksi kahteen. Muuten se saisi olla yksi. Toki nämä ovat pitkälti makuasioita, mutta esim. Tuomisen edelliseen kirjaan verrattuna tämä on hyvin väkivallaton. Ei siis veressä liukastelua eikä lentäviä sisäelimiä.

~~~

Silmittömästä on blogannut muun muassa Jonnan lukunurkkaus, Amman lukuhetki, Luetut, Kirjat sopat ja sähellykset.

Blue Light Yokohama

Voitin jokunen viikko sitten Goodreadsin arvonnassa kirjan, jonka olin merkinnyt tämän vuoden kiinnostavat uutuudet -listalleni. Tarkoitukseni oli postata lista tänne blogiinkin, mutta jäi postaamatta. Eräs syy (laiskuuden lisäksi) postaamattomuuteen oli se, että luonnollisesti kaikki kirjat ovat enkunkielisiä eli UK:n uutuuksia. Ne tuskin kiinnostavat monia suomalaisia, koska Suomessa on omat uutukaisensa.

Minulta on joskus kysytty, miksen pidä kirjablogia englanniksi. Vastaus siihen on yksiselitteinen: minä haluan edes pienen keitaan, jossa voin ympäriöidä itseni suomen kielellä, jota rakastan (myös kielenhuollon kannalta se on tärkeää). Tästä syystä en juuri lue enkunkielisiä kirjablogejakaan: luen lähes kaiken (uutiset, kirjat, lehdet jne.) muutenkin englanniksi, olen englannin kielen ympäröimä. Olen vetänyt rajan blogiini.

Arvonnassa voittamani kirja on Nicolás Obregónin dekkari nimeltä Blue Light Yokohama (Michael Joseph 2017, s. 432).

Kiinnostuin kirjasta sen nimen takia: nimi on tuttu, koska (japanilaisella laulajalla) Ayumi Ishidalla on samanniminen kappale, josta pidän kovasti (kuuntele biisi tästä). Kävi ilmi kirjan saatuani, että kirjan nimi viittaa kyseiseen biisiin. Odotukseni olivat melko korkeat, mutta ne rämähtivät alas ja hajosivat pirstaleiksi. Harmillista. Kerron myöhemmin miksi.

Kirjan tarinan synty on mielenkiinoinen. Se kumpuaa todellisesta murhatapauksesta, joka ei koskaan selvinnyt. Mies murtautuu taloon ja tappaa koko perheen. Sen jälkeen murhaaja hengailee noin yksitoista tuntia uhriensa talossa muun muassa syöden jäätelöä ja surffaillen netissä. Sitten hän häipyy eikä häntä koskaan saada kiinni.

Obregón on kirjoittanut Blue Light Yokohamaan  vastaavan tapauksen, jonka ympärille juoni rakentuu. Kirjan murha on tosin brutaalimpi (suolenpätkillä ei mässäillä, joten sopii herkemmillekin), sillä perheen isältä revitään sydän rinnasta, ja seinään jätetään kummallinen symboli. Tapausta ryhtyy tutkimaan vastikään Tokioon siirron saanut Kosuke Iwata, joka kantaa sisällään rikkinäistä menneisyyttä. Jotakin tosi kauheaa murhatapaus sisältää, sillä sitä aiemmin tutkinut poliisi, Hideo Akashi, tekee itsemurhan.

Varsin herkullinen asetelma kaikin puolin. Minulle ongelmaksi muodostui henkilöhahmojen länsimaalaisuus. Vaikea kuvitella että juuri rekrytty, alempiarvoinen poliisi tuosta noin vain lompsahtaa sisään esimiehensä toimistoon ja rojahtaa pyytämättä istumaan. Kiroilee ja kukkoileekin vielä, fuckit vain sinkoilevat. Haloo, ollaan Japanissa - ei missään New Yorkissa. Itse asiassa lähes kaikki kirjan henkilöt kiroilevat: aika uskomatonta, että voi haistattaa ylempiarvoisilleen ja yleensäkin kaikille.

Kyseessä toki on fiktio eli kirjailijalla on oikeus ja taiteellinen vapaus ilmaisuun. Itse arvostan kulttuurikuvauksissa autenttisuutta. En ole Japani-asiantuntija, mutta jonkin verran maasta ja sen kulttuurista tiedän (koska olen sitä hieman opiskellutkin). Se, että heittelee paikannimiä ja kuvailee metroasemia ja -linjoja, ei tee kirjasta hengeltään japanilaista.

On haastavaa kirjoittaa itselle vieraasta kulttuurista uskottavasti. Toisia mahdollinen epäautenttisuus ei häiritse. Minua se häiritsee. Törmäsin vastaavaan ristiriitaan lukiessani Jackie Copletonin romaania A Dictionary of Mutual Understanding. On valtava riski sijoittaa kirja maahan, jonka kulttuuria ja erityisesti arkea ei täysin ymmärrä. Hatunnosto rohkeudesta.

Obregónin kuvaama poliisilaitos (ja henkilöt) on valovuosien päässä esimerkiksi Hideo Yokoyaman romaanista Six Four, jossa ei tarvitse heitellä paikannimiä muistuttamaan, missä maassa ja kulttuurissa ollaan: se näkyy kaikessa, ihmisissä (ja heidän välisissä suhteissaan) erityisesti. Ja ihmisethän ovat pitkälti kulttuurinsa tuotteita. Obregónin romaani tuo hierarkioiltaan ja ihmisten käytöksen osalta mieleeni jotain ihan muuta kuin japanilaisuuden.

Nyt on korvikekahvin maku suussa. Ja miksi juoda korviketta, kun voi juoda aitoa. Minun makuuni Blue Light Yokohama on amerikka siirrettynä Japaniin. Sitä ei pelasta edes taustalla alati soiva Ayumi Ishida. Anteeksi.

Kenelle suosittelisin tätä kirjaa? Niille, jotka haluavat vetävän tarinan ja käänteitä, salaisuuksia, hieman seikkailua. Tältä osin kirja on varsin onnistunut ja yllätyksellinen.  Minun ongelmani oli se, etten päässyt yli epäjapanilaisuudesta.

Goodreadsista voi lukea erilaisia (ja suopeampia) arvioita/mielipiteitä tästä kirjasta. Uudistaessani jokin aika sitten blogini ilmettä lisäsin myös otsikkokuvaan tekstin "Mielipiteitä kirjoista ja joskus vähän muustakin", sillä siitä on blogissani kyse: subjektiivisista mielipiteistä. Ja mielipiteitä maailmaan mahtuu eikä minun kanssani tarvitse olla samaa mieltä - eivät nämä ole mitään ainoita totuuksia ja julistuksia. Yleensäkin eri mieltä oleminen on ihan normaalia: toivoisin, ettei sitä nähdä niin kauhistuttava asiana kuin joskus tuntuu.

Itse aloitin (tarkalleen ottaen vuonna 2005 - kyseessä ei ollut kirjablogi) bloggaamisen osittain siksi, että uskaltaisin kertoa mielipiteeni, myös ne negatiiviset (joo, minun piti sitä ihan opetella). Minulle on myös tärkeää perustella mielipiteet - kaikki mielipiteet, ei vain negat. Sellainen olen ja se näkyy kaiketi blogissanikin.

Minulle negatiivinen mielipide vaikkapa kirjasta ei ole lyttäys. Lyttäys on sellainen "onpa paska kirja, huonosti kirjoitettu, miksi tuollaista sontaa edes julkaistaan." Tuollaisia kirjajuttuja minua ei kiinnosta edes lukea saati kirjoittaa. Jätän sellaiset omaan arvottomuuteensa.

Kirja sujahtaa Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 17, kirjan kannessa on sinistä ja valkoista.

Real World

Real World toi mieleeni rakenteeltaan (useita kertojia) ja joiltakin teemoiltaan (tyhjyys, minuus) Yoshidan Paraden (ja miksei myös Minaton Confessionsin). Tosin monikerrontarakenne on omien lukemisteni perusteella melko yleinen (käännetyssä) japanilaisessa nykykirjallisuudessa. Myös minuuden ja olemassaolon pohtiminen on tavallista: ne korostuvat, jos kirjan henkilöt ovat nuoria.

Aikuisten kohdalla "henkisyys" (voisinkohan käyttää sanaa syvyys) on erilaista: se on joskus katkeruudella kuorruttettu, joskus vain alistumista. Joskus seesteistä viisautta ja itsensä hyväksymistä.

Eräs syy, miksi pidän japanilaisesta kirjallisuudesta, on sen tietynlainen henkinen tuttuus. Vaikka kulttuuri on hyvin erilainen siihen verrattuna, mistä itse tulen ja missä asun, silti koen erityistä henkistä  yhteyttä nimenomaan japanilaiseen ajatusmaailmaan (tälleen karskisti yleistettynä).

Minulla ja Japanilla on pitkä yhteinen taival: olen nimittäin lapsesta asti ollut kiinnostunut nimenomaan Japanista. Kyseessä ei siis ole mikään pika-avioliitto, vaan pitkällinen seuranta. Mutta huomio: en tarkastele asioita/kulttuureja vaaleanpunaisten linssien läpi (kuten lapsena, kun ihailin lähinnä sitä, mitä näin - esteetikko jo pienestä pitäen). En ole sellainen ihminen.

Natsuo Kirino: Real World
alkuper. Riaru Warudo, 2003
Vintage Book, 2008
englannistanut Philip Gabriel
S. 208

Ensimmäinen ajatus: rikkinäiset teinit tuuliajolla. Pidän enemmän kirjoista, joissa henkilöt ovat suunnilleen ikäisiäni. Jos nyt iällä on merkitystä, aina ei ole. Kuitenkin teiniyteen kuuluu asioita, jotka eivät enää omalla kohdallani ole ajankohtaisia. Enpä usko, että jaksaisin lukea teinien elämästä länsimaalaista kirjaa (sori), mutta Japani on eri asia. Ja Natsuo Kirino.

Real World ei rajoitu vain teinien sielunmaiseman kuvaamiseen, se pureutuu maan kulttuurisiin rakenteisiin asti. Eräs ikiteemoista on naisen asema yhteiskunnassa. Naisten ja miesten tasa-arvoerot heijastuvat lapsiinkin. Pojat kasvavat usein vailla (läsnäolevan) miehen mallia, sillä isä paiskii yleensä töitä aamuvarhaisesta yömyöhään, joskus jopa asuu eri kaupungissa. Kotona häärää ja määrää lähinnä äiti.

Kirjan sisällysluettelo (koristukset omiani, eivät ole kirjassa):

Mato ei voi sietää äitiään. Äiti on pilannut hänen elämänsä. Suurin käännekohta lienee muutto tutusta talosta ja ympäristöstä toiseen. Äidin vika sekin. Äiti havitteli paremman väen asuinaluetta, Mato olisi halunnut olla ns. omiensa keskuudessa, jossa hänellä oli ystäviä ja he ymmärsivät toisiaan.

I wasn't as smart as my mom and I had thought. If mom had only realized how stupid she was herself, she would have understood much earlier that I wasn't the sharpest crayon in the box.

Mato (on hänellä oikeakin nimi) murhaa äitinsä ja lähtee pakosalle. Se ei muuta vain hänen elämäänsä, vaan neljän muunkin: Ninna Horin (joka ei ole Ninna Hori), Yuzanin, Kirarinin ja Terauchin. Näitä nuoria voisi pitää sekopäinä, mutta jotenkin en osaa. Vinksahtaneita he kyllä ovat kukin omalla tavallaan, ja joku enemmän kuin toinen.

Sydäntäni lähimmäksi käy lopulta Terauchi, joka antaa anteeksi äidilleen, mutta alkaa vihata itseään. Kyllä, äidit ovat keskeisiä henkilöitä kirjassa, vaikka ovatkin taustalla. Kyseessä ei kuitenkaan ole kompleksisten äiti-lapsi-kuvausten romaani. Se olisi liian helppoa. Isätkin häälyvät taustalla, mutta he ovat usein poissa ja silloinkin kun ovat paikalla, niitä tuskin huomaa.

I've hidden my distrust of my mother and am doing my best to trust her and love her. But it might not work out. Because I love somebody I don't trust anymore, I've lost all faith in myself. I bet it's like this when parents abuse their children. Kids lose their trust in the parents they love, but still accept them, so they end up not trusting themselves anymore.

Real World ei yllä kokonaisuutena muiden lukemieni Kirinon romaanien (Out ja  Grotesque) tasolle, mutta kirjassa on useita yksittäisiä kohtia (ajatuksia) ja kohtauksia, jotka nousevat ylitse muiden kuin lumiset vuorenhuiput ja puhaltavat sellaisen kylmyyden sisälleni, etten jaksa edes itkeä. Eräs tällainen on kuvaus Terauchin koulumatkoista hänen ollessaan lapsi.

Kirino on taitava kuvaamaan henkilöitä, jotka ovat piilottelevat iseään toisilta. Esittävät roolia pärjätäkseen. Siinä sivussa tosin katoaa pala minuutta, todellisen ja feikkiminän raja hämärtyy. Mitä oikeastaan on todellinen maailma - ja mitä se kenellekin merkitsee?

Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä -haasteeseen. Täältä voi tsekata kaikki tähän mennessä haasteeseen lukemani kirjat, joita on nyt tasan kaksikymmentä.

Lampaan vaatteet ja suden silmät

Eilen heitin kamerarepun selkääni ja taivalsin metsälle. Tiesin, että siellä on minulle jotain silmää hivelevää ja mieltä kutkuttavaa. Ja olihan siellä juu. Väännän kutkuttavasta erillisen postauksen myöhemmin.

Sen sijaan siinä kävellessäni pohdiskelin vastikään lukemaani Simo Hiltusen romaania Lampaan vaatteissa (Wsoy, 2015). Ajattelin rikostoimittaja Lauri Kiveä, joka näkee pahuuden itsessään - ja muissakin. Heitä kulkee paljon susina lampaiden vaatteissa. Osa hyväksyy pahuuden itsessään, mutta taistelee pitääkseen lammastaljan päällään. Osa antaa taljan pudota paljastaen keltaiset silmät ja terävät kulmahampaat.

"Oliko pahuus tekoja, vai riittikö se, ettei tehnyt mitään?"

Laurin oma menneisyys on täynnä selittämätöntä (voiko pahuutta lopulta edes selittää? Ja jos ei voi, voiko hyvyyttäkään?) pahuutta, kitkeriä muistoja, mustelmia. Mennyt tulee vastaan odottamattomalla tavalla Laurin alkaessa tehdä laajaa juttua Suomessa vellovista perhesurmista: hän joutuu kohtaamaan tekoja, joita ei halua muistaa, ajatuksia joita ei halua ajatella. Ihmisiä, joille hän ei ole olemassa. Mutta juna on jo nytkähtänyt liikkeelle.

Lampaan vaatteissa otti minut mukaansa heti. Hiltunen alkaa avata tarinaa maltillisesti kielellä ja sanonnoilla leikitellen. Dialogit ovat varsinaisia herkkupaloja, joissa paikoin kytee murteen lisäksi musta huumori. En innostu kirjoista, jotka on kauttaaltaan kirjoitettu jollakin murteella, mutta dialogeihin ne sopivat - jopa kuuluvat. 

Kieli on muutenkin runsasta ja rikasta, mutta antavaa ja se soljuu helposti. Ei tule täyteen ahdettua oloa eikä tarvitse olla ymmällään. Saa oivaltaa ja ajatella.

Tarina on melko raaka, mutta ainakaan minulle ei liikaa. En näe tarkoitushakuista mässyttelyä, vaan kohtauksia jotka heijastuvat tähän päivään. Ne pitää kuulla, jotta tietää mitä ja miten ajatella. Ja vaikka tietää, ei se tarkoita, että muuttuu, voi muuttua, haluaa muuttua.

Lampaan vaatteissa johdattaa lukijan ajattelemaan pahuutta: ei vain tässä romaanissa vaan yleensä. Ehkä jopa omalla kohdalla? Pahuutta on monenlaista ja -asteista ja meillä kaikilla on potentiaalia monenlaiseen ja -asteiseen. Joskus ajatuksista ei ole pitkä matka tekoihin, joskus on.

Hyytävän hyvä kirja siis, kyllä kannatti odottaa, että pääsi lukemaan! Lukunautinnon minulle mahdollisti suomalainen kirjastolaitos.

Puolitosissani kävin kysymässä paikallisesta kirjastosta voinko saada kirjastokortin. Ajattelin, että sitä tuskin irtoaa, kun en asu enkä ole koskaan asunut täällä. Mutta toisin kävi: ihastuttava kirjastoihminen antoi lomakkeen täytettäväksi, ja pian oli lukemattomille lähteille johdattava kortti kädessäni.

Julistan nyt blogissani alkaneeksi suomalaisen kirjallisuuden kesän! Luvassa on sekä uutta (tai ainakin uudehkoa) että vanhaa kirjallisuutta plus Usrula Poznanskin Linnut.

Hiltusen Lampaan vaatteissa on luettu on ainakin näissä blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin,  Villasukka kirjahyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Mummo matkalla.

"Rotanpyytäjä" ja "miesvaras"

Inger Frimansson: Rotanpyytäjä
Alkuper. Råttfångerskan
Like, 2009/2010
S. 403
Suomentanut Anu Koivunen


Inger Frimansson on minulle varma valinta, kun haluan tietynlaista luettavaa. En osaa määritellä tuota tietynlaista kovin tarkasti: se on jokin Frimanssonin tyylissä ja kirjojen tunnelmassa.

Kaikkia lukemiani Frimanssonin kirjoja yhdistää henkilöiden tavallisuus ja tempon rauhallisuus. Ei siis tarvitse pelätä saavansa mitään överiksi meneviä äksönpläjäyksiä ja verisuihkuja.

Rotanpyytäjä ei poikkea linjasta. Sen keskeiset henkilöt ovat tavallisia ei enää niin nuoria ihmisiä tavallisine murheineen. Frimanssonmaiseen tyyliin jollain vippaa päässä jossain vaiheessa. Ei ehkä maailman epäuskottavinta sellaiset kilahtamiset, mutta suon mielelläni kirjailijalle taiteellisen vapauden kärjistää ja luoda asetelmia, jotka eivät välttis täytä kaikkia uskottavuudelle asetettavia kriteerejä - mikäli sellaisia kriteerejä edes on. Toisaalta elämä on joskus fiktiota ihmeellisempää.

Titus Bruhn on ehtinyt elämänsä aikana kolmesti naimisiin. Nyt on kuolo korjaamassa miestä ja hän pyytää nykyistä vaimoaan (vaimo numero 3), Ingridiä, toimittamaan viestin edelliselle vaimolleen (vaimo numero 2) Roselle. Tituksen toive on selvittää välit Rosen kanssa.

Ingrid ei suoranaisesti puhku innosta lähtiessään täyttämään miehensä pyyntöä, enkä ihmettele miksi. Melko mauton pyyntö: olisi pyytänyt jotain toista hoitamaan asian.  Esimerkiksi ensimmäisen vaimon lapset olisivat voineet hoitaa asian varmasti hieman siistimmin. Niin että kuten arvata saattaa, homma ei mene ihan putkeen.

Kirjan rakenne on miellyttävä ja helppo: tapahtumia keritään auki pääasiassa Rosen ja Ingridin näkökulmista. Juonessa on helppo pysyä mukana ja teksti on helppo- ja nopealukuista. Tällaisille kirjoille on tilauksensa: itse en ainakaan jaksa koko ajan raskasta ja päällevyöryvää tekstiä ja monimutkaisia juonikehitelmiä.

Olen viime aikoina lukenut muutenkin jokseenkin masentavia kirjoja, joten tämä on suorastaan lepoa aivoille. Viihdyttävää jännärimäistä (ei liian jännää kuitenkaan) lepoa. Rotanpyytäjästä on blogannut myös ainakin Leena Lumi.

Katselin tässä samalla Norppaliveä. Ihanan reuntouttavaa puuhaa kirjoittamisen ohessa.

Poika matkalaukussa

Lene Kaaberbol, Agnete Friis: The Boy in the Suitcase
alkuper. Drengen i kufferten, 2008
Soho Crime, 2011
Tanskasta englannistanut Lene Kaaberbol
S. 313
Suom. Poika matkalaukussa

Tänään on naistenpäivä, hyvää sellaista kaikille naisille. Naistenpäivän kunniaksi tuntuu erityisen mukavalta blogata naiskirjailijoiden kirjasta.

The Boy in the Suitcase aloittaa Nina Borgista kertovan kirjasarjan. Nina Borg on Punaisen ristin sairaanhoitaja, jolla on ilmiselvästi vaikeuksia sanoa ei, jos häneltä pyydetään apua. Niinpä kun hänen ystävänsä Karin pyytää Ninaa noutamaan matkalaukun juna-aseman lokerikosta, Nina hieman vastentahtoisesti suostuu.

Kirjan nimestä voi päätellä, mitä matkalaukusta löytyy: pieni poikahan siellä. Huumattu, mutta hengissä. Nina on ymmällään, miten menetellä lapsen kanssa. Poikanen saattaa olla laittomasti maassa ja Nina pelkää, miten pojan käy, jos hän ilmoittaa asiasta poliisille. Siinä eräs syy, miksi Nina ei ilmoita, vaan kantaa pojan autoonsa ja päättää yrittää selvittää asian itse.

Vaan eipä tiennyt Nina mihin sotkuun itsensä solmi. Pojan taustan selvittäminen ei ole ihan helppoa, kun ei ole yhteistä kieltä. Lisäksi on selvää, että joku muukin haluaa pojan eikä aio luovuttaa ennen kuin saa hänet käsiinsä.

Juoni vaikuttaa aluksi melko simppeliltä, sillä tapahtumia tarkastellaan useamman henkilön näkökulmasta. Lukija siis tietää enemmän kuin Nina Borg, mutta eipä silti tiedäkään kaikkea. Eli yllätyksiä on varastossa.

Eräs mielenkiintoinen elementti romaanissa on Nina Borgin persoona, jonka ailahtelevaisuus vaikuttaa perhesuhteisiinkin. Aviomiestä raastaa epävakaa ja ajoittain katoileva vaimo, lapset kärsivät äitinsä poissaolosta. Minua raastaa Ninan omituinen ajatuksenjuoksu, jota on toisinaan vaikea ymmärtää, vaikka miten päin sitä pohtii. Kompleksinen hahmo siis, joka myös ärsyttää, tunnustan.

Nina Borg on hajamielinen ja minulle syntyi kuva, että hänen menneisyydessään on jotain synkkää. Siitä on viitteitä tässä romaanissa, mutta varsinaista tietoa ei anneta. Ehkä Ninan menneisyys valottaa enemmän seuraavassa romaanissa.

Summa summarum: vahva ja mielenkiintoinen lukukokemus, aion pikimmiten jatkaa sarjan lukemista sillä sainkin juuri (kiitos eBayn!) hyppysiini kirjan toisen osan. Kolmas osa minulla olikin ennestään suomen kielellä.


Nina Borg -sarja:

1. The Boy in the Suitcase - Poika matkalaukussa
2. Invisible Murder - Hiljainen, huomaamaton murha
3. Death of a Nightingale - Satakielen kuolema
4. The Considerate Killer - Huomaavainen murhaaja (julkaistaan suomeksi elokuussa)


Pojasta matkalaukussa on kirjoittanut ainakin Kirjasähkökäyrä, Leena Lumi ja Rakkaudesta kirjoihin.

Olen tänä vuonna tähän mennessä lukenut 22 kirjaa. Naistenpäivän kunniaksi laskin monta niistä on naiskirjailijalta ja tulos on 9. En valitse luettavia kirjoja sukupuolen perusteella: itse asiassa sukupuoli on vähiten vaikuttava tekijä lukemisiini.

Kiinnostuin nyt kuitenkin, miten tällaisella random-lukemisella sukupuoli jakautuu ja siksipä laskin edellisen vuoden lukeman. Yhteensä luin 72 kirjaa, joista naisten kirjoittamia on 34. Melko tasaisesti näyttää jakautuvan vain hieman miesten eduksi.

Journey Under the Midnight Sun

Keigo Higashino: Journey Under the Midnight Sun
Alkuper. Byakuyak, 1999
Little Brown, 2015
Japanista englanniksi kääntänyt Alexander O. Smith
S. 539


Oho. Olo on melko sanaton tällaisen mammutin jälkeen. Kuin olisi saanut maatuskan, mutta sisältä ei paljastunutkaan toinen maatuska, vaan ihan muuta. Silti olo ei ole petetty, ainoastaan hämmentynyt.

Osaka, 1973: Murhatun miehen ruumis löytyy autiosta rakennuksesta. Tapausta tutkii rikosetsivä Sasagaki, mutta murha ei koskaan selviä. Siitä tulee mysteeri, joka ei jätä Sasagakia rauhaan. Erityisesti Sasagakia kiinnostaa uhrin poika (Ryo) ja erään epäillyn tytär (Yukiho), vaikka murhan tekoaikaan he olivat vasta lapsia. Mutta tietävätkö he kuitenkin enemmän kuin ei mitään.

Tästä alkaa kaksikymmentä vuotta kestävä näkymätön ajojahti. Vuodet vierivät ja lapset varttuvat tahoillaan. Mystisyys heidän ympärillään säilyy. Tässä kohden on todettava, että Higashino on nerokas kirjailija. Lukija ei kohtaa yhden yhtä kertaa Yukihoa saati Ryo'a suoraan: näkökulma on aina jonkun muun.

Niitä muita onkin melko joukko eli kannattaa painaa nimet tarkasti mieleen. Aluksi minulla oli hieman vaikeuksia paisuvan henkilögallerian kanssa, mutta koska ihmisille suotiin pääsääntöisesti melko paljon (sivu)tilaa, ne jäivät kyllä mieleen. Tai ainakin ponnahtivat muistista, kun yhtäkkiä myöhemmin pompsahtivat uudelleen esille jossakin toisessa yhteydessä.

Luulin tämän kirjan olevan dekkari ja niinhän tämä periaatteessa onkin, vaikka Sasagaki katoaa kirjasta melko alussa ja palaa uudelleen "näkyvästi" kuvioihin vasta kirjan puolivälin tienoilla. Ei siis pelkkää dekkaria tämä, vaan myös elämien seurantaa parinkymmenen vuoden ajalta. Aikaharppauksia on lukujen välillä joskus useitakin vuosia. Silti mukana on helppo pysyä ja uusi "aika" vie nopeasti mukanaan.

Kirjan rakenne on periaatteessa varsin perinteinen, mutta kerrontatapa erilainen. Eipä ainakaan heti tule mieleeni toista vastaavaa. Hienovaraiset vihjeet kertovat omaa kieltään: pitää vain nähdä ne ja uskaltaa vetää johtopäätökset. Siitä huolimatta, että ne ehkä ovat vääriä. Tuliko siis vedeltyä liikaa vai kenties liian vähän?

Kirjan suljettuani ensimmäinen ajatus "oho:n" jälkeen oli "voi paska". Tämä kirja ei ihan heti lähde pääkopasta. Suosikkeihini menee taas ihan heittämällä. Luulen, että tämä kirja jakaa mielipiteet melko rankasti eli joko tykkää kovasti tai sitten ei lainkaan. Toki voin olla väärässä niin kuin usein olen.

Entäs kirjan nimi sitten? Se saa merkityksensä lukemalla.

Miinukset liittyvät käännökseen: Typoja on ihan hullun paljon ja jonkin verran prepositiovirheitä. Ihan kuin olisi kiireessä väännetty käännös kasaan eikä jaksettu oikolukea ollenkaan.

Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen. Onpahan muuten jo kolmas haasteeseen lukemani kirja.

Salainen puhe

Tom Rob Smith: The Secret Speech
Simon & Schuster, 2009
S. 450
Suomennettu nimellä Salainen puhe

Kannattaa lukea Lapsi 44 ennen kuin tarttuu tähän. The Secret Speech nimittäin jatkuu ajallisesti melko suoraan siitä, mihin edellinen jäi.

Lisäksi viittauksia (ei kuitenkaan ärsyttävää toistoa) edeltävään on paljon ja tämän kirjan ymmärtäminen kunnolla vaatinee, että tietää mitä on aiemmin tapahtunut.

Leo (suomenkielisessä laitoksessa Lev) ja Raisa ovat saavuttaneet jonkinasteisen keskinäisen luottamuksen ja perustaneet perheen. Lapset - siskokset - on adoptoitu (Leo oli paikalla, kun heidän vanhemmat raa'asti tapettiin) ja siten pelastettu joutumasta orpokotiin. Vanhemmalla tyttärellä, Zoyalla, on suuria sopeutumisvaikeuksia, mikä ei ole ihme. Hän vihaa Leoa, jota pitää vastuullisena vanhempiensa kuolemaan. Osittain (vai kokonaan?) Leo onkin, vaikka ei painanutkaan itse liipasinta.

Stalinin kuoltua 1953 ja Nikita Hruštšovin astuttua Neuvostoliiton johtoon alkaa puhallella erilaiset tuulet. The Secret Speech sijoittuu tähän murrosaikaan, vuoteen 1956. Hallintojärjestelmä natisee liitoksissaan ja valtasuhteet muuttuvat. Jos politiikka ja Neuvostoliiton historia ei kiinnosta, kannattaa harkita pari kertaa tämän kirjan lukemista.

Entisenä MGB:n (myöhemmin KGB) poliisina Leo on onnistunut haalimaan joukon vihollisia. On monia, jotka kantavat hänelle kaunaa ja haaveilevat kostosta. Menneisyydestä nousee eräs, joka ei vain haaveile, vaan järjestelmällisesti toimii romuttaakseen Leon elämän. Leolla, joka ei enää työskentele MGB:llä, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä selvittämään, kuka kaunan takana on.

Siinä missä Lapsi 44 nosti vahvasti esille luottamuksen ja sen puutteen, The Secret Speech korostaa syyllisyydentuntoa ja kostoa. Kuka lopulta on syyllinen ja mihin? Onko täysin viattomia ja syyttömiä edes olemassa? Vastaan itse, on totta kai - ja he kärsivät eniten. Pääsääntöisesti (tässä kirjassa) ihmiset toimivat ankaran ryhmäkurin ja -paineen alla ja tekevät mitä tahansa oman perseensä pelastamiseksi: vaikka sitten käräyttävät ystävänsä, sukulaisensa tai kenet tahansa.

Minä pidin tästä kirjasta kovasti, vaikka jossain vaiheessa joukkosurmat alkoivat tympäistä. Ja kuollaanhan tässä muutenkin melko paljon, siis suorastaan urakalla. Ei nyt heti tule mieleeni kirjaa, jossa kuoltaisiin näin paljon. Ei ole minun juttuni ja siinä varmaan syy, miksen jaksa sotakirjoja (ainakaan aktiivivaiheisia rintamakuvauksia) lukea.

Kun pääsee kuolemista yli, kirja on varsin häiritsevää (hyvällä tavalla, jos nyt noin voi edes tämän kirjan kohdalla sanoa) luettavaa. Kirjan punainen lanka on verestä punainen, perustunnelma on synkkä ja melko toivotonkin. Muutaman kerran musta huumorinkukka oikoo terälehtiään, mutta kokonaistunnelma on iloton.

The Secret Speech  haastoi ainakin minut pohtimaan ihmisluontoa. Itse asiassa tuli mieleeni The Lucifer Effectissä käsiteltävät asiat. Ovatko ihmiset niin sanotusti pahoja vai tuleeko heistä pahoja? Miten olosuhteet vaikuttavat ihmisen moraaliin ja "hyvyyteen"/"pahuuteen".

Kirjan juoni on sen verran polveileva ja kiero (ihan ymmärrettävä silti eli ei sekava), etten aio sitä avata. Lukekaa itse ja yllättykää: mitä tahansa voi tapahtua.

Tähän Neuvostoliitto-kirjasarjaan on olemassa vielä yksi osa, Agent 6. Sitä ei käsittääkseni ole suomennettu. Minua se odottaa hyllyssä, mutta täytynee hetki sulatella tätä ennen kuin tartun siihen.

~~~

BLOGINI NIMENMUUTOSILMOITUS

Blogini nimi on vaihtunut, koska en kokenut edellistä enää omakseni. KirjaValas oli väännös Markus Zusakin romaanista Kirjavaras.

En ole kuitenkaan edes lukenut Kirjavarasta enkä välttämättä koskaan luekaan, sillä intuitioni varoittelee, ettei ehkä ole minun juttuni. Ja minähän en lue mitään kirjaa, jos ei kerta kaikkiaan innosta.

Maailmassa on niin paljon kirjoja, että jostain on pakko karsia ja sisäisen äänen kuunteleminen toimii hyvänä esikarsijana. Tämän takia en koe mielekkääksi, että blogini nimi on väännös kirjasta, joka ei minua kiinnosta.

Uusi nimi olkoon Kartanon kruunaamaton lukija. Osoite säilyy samana eli periaatteessa mikään ei muutu - paitsi se nimi. Tervetuloa blogiini eli kartanooni!

Tiedän, mitä teit 20 vuotta sitten

Renee Knight: Disclaimer
Doubleday, 2015
S. 295

Disclaimer ilmestyi samoihin aikoin kuin Paula Hawkinsin runsasta markkinointia nauttinut Nainen junassa.

Myöhemmin Disclaimeria alettiin markkinoida Hawkinsin kirjan siivellä eli lätkäistiin kanteen tarra, jossa ilakoitiin "If you loved The Girl on the Train, you'll love this."

Inhoan näitä tällaisia markkinointilätinöitä, koska yleensä ne eivät kerro mistään mitään. Siksi en jättänytkään Disclaimeria lukematta, vaikka EN RAKASTANUT Naista junassa.


Jostain saapuu kiehtovalta vaikuttava kirja Catherinen yöpöydälle. Catherine ryhtyy lukemaan kirjaa, mutta saa varsin pian huomata olevansa itse kirjan päähenkilö. Miten se on mahdollista? Miten kukaan voi muistaa saati tietää parikymmentä vuotta vanhasta tapauksesta?

Ikivanha tapaus uhkaa nousta aaltojen syvyydestä päivänvaloon, vaikka sen piti olla kadonnut ikuisiksi ajoiksi. Sen joka tiesi, piti olla kuollut. Kirja leviää Catherinen pojalle ja päätyy lopulta aviomiehenkin lukulistalle. Tsunami on lähtenyt liikkeelle eikä sitä voi pysäyttää.  Mutta jotain on tehtävä.

Kirja alkaa nautillisen epämääräisesti saaden lukijan arvuuttelemaan kirjan minä-kertojaa. Nimi kyllä selviää piankin, mutta mitä sillä on tekemistä minkään kanssa. Minä-kertojan ohessa tarinaa kerrotaan kolmannessa persoonassa lähinnä Catherinen näkökulmasta. Pidin kirjan rakenteesta, joka mahdollistaa motiivien, syiden ja seurausten tarkastelun laajemminkin. Se vetää lukijan mukaan arvausleikkiin.

Kirjan tunnelma on melko apea, mutta mitäpä muuta voi odottaa, kun elämä on pirstoutumassa palasiksi nenän edessä. Synkkien salaisuuksien taustalla häilyy myös toivo muutoksesta, vapaudesta. Voisiko menneisyyden vihdoin haudata lopullisesti ja jatkaa elämää? Miksi on niin helppo uskoa toisesta pahaa, mutta ei hyvää?

Knight välttää kliseiden karikot, vaikka eräs kliseinen "kohtaus" kirjasta löytyy. Voisin sen osoittaa ihan sormellani, mutta tulisin samalla spoilanneeksi liikaa, joten olenpa hiljaa. Tosin mielestäni kyseinen kohtaus on melko turha: se on ylimääräinen kauhallinen löylyä kiukaalle. Ilmankin olisi sauna ollut riittävän kuuma.

Disclaimer on oikeasti yllättävä, jopa koskettava trilleri. Tietynlaista syvempääkin pohdintaa löytyy taustalta liittyen erityisesti anteeksi antamiseen. Ja siihen, miten osa käsityksistämme perustuu mielikuviin ja olettamuksiin - ei välttämättä todellisuuteen.

Hyviä uutisia, tästä kirjasta on tulossa suomennos nimellä Kenenkään ei pitänyt tietää. Niin että jos et pitänyt Naisesta junassa, voit silti pitää Disclaimerista. Mielestäni Disclaimer pesee Naisen junassa mennen ja tullen ja ohittaen ja kiilaten ja kaikin tavoin. Jos kuitenkin pidit Naisesta junassa, voit silti pitää myös tästä - ehkä jopa enemmän.

Löysin Otavan tekemän/teettämän videon kirjasta. Se on napakka ja lyhyt.

Kun pimeydestä muodostuu kuva

Kirjan kansi: Marjaana Virta

Pekka Hiltunen: Sysipimeä
Wsoy, 2012
S. 362
Studio-sarjan toinen kirja

Tässä toisessa Studio-sarjan kirjassa Lia on jo tiivis osa Marin pyörittämän Studion "kalustoa". Studion vakihenkilötkin ovat tulleet tutuiksi, joten lukijan on helppoa imaistua mukaan.

Siinä missä Vilpittömästi sinun keskittyi pääjuonen lisäksi taustoittamaan Lian elämää ja Studion toimintaa, Sysipimeässä päästään niin sanotusti valmiiseen pöytään. Tämä näkyy kirjan tempossa, joka on huomattavasti nopeampi kuin edeltäjässään.

Välihuomautus: Hiltunen ei suinkaan ole läväyttänyt koko pakkaa pöytään ensimmäisessä romaanissaan. Salaisuuksia on edelleen, ja etenkin Marin tausta on ollut hämäränpeitossa. Tässä Sysipimeässä saamme tietää lisää Marista ja hänen taustoistaan, ja melkoisen yllättävää tavaraa sieltä löytyykin.

Lontoossa tapahtuu kummia. Joku murtautuu ja lataa sattumalta valikoitujen brittinuorten tileille videoita, joissa on pelkkää mustaa. Videot järkyttävät ja puhuttavat, vaikka niissä ei näykään mitään. Murtautuminen Youtube-tilille tuntuu henkilökohtaiselta viestiltä, vihjeeltä. Ja sitten musta muuttuu kuvaksi, kuvat lihaksi.

Studion väki ryhtyy Marin ohjastamana tutkimaan videoiden alkuperää ja syntyä. Äänettömät videot saavat lopulta sävelen ja sanat. Ja Studion väki uppoaa yhä syvemmälle salaperäisen tekijän maailmaan, ajojahti muuttuu henkilökohtaiseksi eikä pitäydy enää pelkästään Lontoossa.

Nyt on sellainen liemi padassa, ettei sitä voi jättää siihen odottelemaan. On pakko latkia heti ja ottaa lisää. Vielä yksi kauhallinen, yksi luku.  Romaanin idea on nerokas ja toteutus taiten tehty. Pinnalle nousee myös eräs netti-ilmiö, jossa kuka tahansa voi olla uhri - tai tekijä. Ajankohtainen ja hyytävä trilleri, jossa ei ole mitään liikaa tai liian vähän.

Sysipimeä on parempi kuin Vilpittömästi sinun. Toisaalta toista ei olisi ilman ensimmäistä. Pidän pidän pidän ja nyt ottaa kaaliin, etten ehtinyt sitä kolmatta kirjaa (Varo minua) saada hyppysiini ennen kotiinpaluuta. Jos se jollain lojuu ylimääräisenä nurkissa, niin kiinnostaisiko esim. vaihtari johonkin toiseen kirjaan?

Sysipimeästä on kirjoittanut muun muassa Booksy, Lumiomenan Katja ja Sara.

Studio-trilogia:

Vilpittömästi sinun
Sysipimeä (tässä postauksessa)
Varo minua (tulee, kun saan kirjan käsiini ja luettua)

Minimiete: Pahaa pelkäämättä

Inger Frimansson: Pahaa pelkäämättä
Alkuper. Fruktar jag intet ont, 1997
Like, 2011
S. 265
Suomentanut Taina Rönkkö

Monika on ailahtelevainen teini, kuten teinit usein ovat. Monikan ailahtelevaisen synkkyyden taustalla häälyy kuitenkin parhaan ystävän äkillinen kuolema.  Kyseessä on onnettomuus, mutta olisiko Monika sittenkin voinut toimia ripeämmin ja auttaa? Joidenkin mielestä ehkä kyllä.

Tympääntynyt Monika karkaa kotoaan ja päätyy ymmärtäväisen miehen hoteisiin. Ymmärrys ja rauha on juuri sitä, mitä Monika nyt kaipaa. Vaan eipä tiennyt teinityttö, millaiseen verkkoon itsensä sotki.

Pahaa pelkäämättä on melko viipyilevä trilleri, jossa nykyajan rinnalla välähtelee Monikan muistikuvat. Hiljaksiin vilahtaa verhon takaata myös miehen menneisyys. Tässä kohden on todettava, että hieman kliseiseksi (ja siten ennalta-arvattavaksi) menee eli vaikka kirja sinänsä on koukuttava, se ei oikeastaan anna mitään uutta, ei tarjoile oivalluksia. Eikä oikeastaan mitään: se vain lilluu eteenpäin kuin verkkaisesti lipuva soutuvene. Lukijan ei tarvitse soutaa, sen kun istuu paatissa ja katselee.

Olen lukenut monta Frimanssonin romaania, koska jokin niissä kiehtoo. Yhtään susihuonoa ei ole tullut eteen, mutta joitakin melko yhdentekeviä kyllä. Siis sellaisia ihan ok-kirjoja, eivät hyviä eivätkä huonoja. Pahaa pelkäämättä asettuu juuri tuolle ihan ok-akselille. 

Googlettelu tuotti ainoastaan yhden blogiosuman tälle kirjalle ja se blogi on Leena Lumin (terkkuja!) blogi. Menenkin tästä itse lukemaan kunnolla hänen mietteensä.