Hae tästä blogista

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Lapsi 44 - kun vainoharhoilla ei ole rajoja

Tom Rob Smith: Child 44
Simon&Schuster, 2008
S. 473
Suom. Lapsi 44


Nyt on hyytävä, suorastaan talven jäljiltä ajamattomat säärikarvat pystyyn nostattava romaani. Fiktiivinen, mutta varsin aidon tuntuinen - ainakin tietyiltä osin.

Kirjan sivuliepeessä kerrotaan kirjan pohjautuvan todellisiin tapahtumiin, mutta suhtaudun tällaisiin aina tietyin varauksin ja ajattelen mieluummin, että voisihan se kaiketi olla totta, mutta luen silti kirjaa fiktiona. Koska mitä välii.

En osaa ottaa kantaa romaanin autenttisuuteen, koska en ole historoitsija. Mutta Venäjä on vähän sellainen, että melkein mitä vain on voinut tapahtua ja tapahtuu muuten edelleen niin kuin varmasti kaikki ovat huomanneet. Puitteet varmasti ovatkin varsin todenmukaiset tässä romaanissa, mutta toki asiaan kuuluvalla liioittelulla, kenties. Snadisti tuli pohjoiskorealaiset fiilikset kirjaa lukeissani.

Olemme siis Venäjällä. Tai oikeammin Neuvostoliitossa. Child 44 alkaa talvisella kohtauksella vuonna 1933. Ja jytinällä alkaakin, mutta siitä siirrymme pian Moskovaan ja vuoteen '53. Leo (suomalaisessa käännöksessä ilmeisesti Lev: enkunkielisiä varten on vissiin pitänyt valita "tuttu" nimi, etteivät lukijat järkyty "vieraasta" nimestä) on sotasankari, joka on omistautunut maan hallitukselle. Hän nauttii hallituksen luottamusta, kunnes käy niin kuin monelle muullekin on aiemmin käynyt: luottamus alkaa luisua epäluottamuksen puolelle.

Mutta miksi? Sitä ei tiedä edes Leo itse. Hän ei tiedä onko kyseessä ehkä luottamuksen testaaminen vai silkka epäluottamus. Vai ehkä tahallinen maineen maalaaminen mustaksi. Koska epäluotettavina pidettyjä henkilöitä epäluotettavampia voivat lopulta olla ne luotettavina pidetyt. Joku voi olla niin luotettava, että se epäilyttää.

Tämä kirja onkin varsinaista peliä luottamuksella. Keneen voi oikeasti luottaa? Sitä on mahdotonta määritellä, koska kuka tahansa voi olla valtion agentti, jonka tehtävä on valvoa ja tarvittaessa narauttaa epäluotettavat poliisit ja virkamiehet. Miten tunnistaa kavalat silmäparit satojen muiden joukosta?

Leolla on pientä perstuntumaa asiaan, mutta systeemi on hänellekin liian kiero. Eilisen sankari voi silmänräpäyksessä muuttua huomisen huoraksi, joka pitää teljetä vankikoppiin. Jota pitää kuulustella, ja ennen kaikkea jolta pitää saada lausunto. Mielellään tunnustus. Ja lopulta se tunnustus aina saadaan ja sen kaverina lista. Ja listalle kukaan ei halua joutua; ei ole olemassa listaa, jonne kannattaisi joutua.

Tämä kirja teki minut suorastaan vainoharhaiseksi. Kaikki pitää kyseenalaistaa - jopa oman kumppanin tekemiset. Leo on elänyt uskossa, että hänellä ja vaimollaan Raisalla on hyvä, normaali (niissä puitteissa) suhde. Mutta onko sekään lopulta sitä, mitä hän on luullut? Yhtä kaikki, tutun elämän raamit rapisevat ja jäljelle jää vain epäluottamus. Ja karkoitus Moskovasta syrjäseudulle Uralin kupeeseen. Sekin epäilyttää: miksi vain karkoittaa, miksi ei tappaa?

Kun (Leon) alamäki alkaa, ei sille loppua näy. Kaikki tuntuu menevän lopulta pieleen. Lisäksi täytyy miettiä, miksi hän saa tietää jotakin: siksi, että hän saa selville itse vai siksi, että hänen annetaan saada selville?

Kirjan nimi viittaa murhatapauksiin, joita Leo alkaa pakkomielteisesti tutkia. En aio tämän enempää juonta avata, koska se kannattaa kokea itse. Nyt on kieroa menoa nimittäin ja voin taata, että sangen koukuttavaa. Romaania oli ihan mahdoton jättää pidemmäksi aikaa koskematta. Sitä piti lukea jokaisessa raossa.

Kirjan pohjalta on tehty samanniminen elokuva, joka sai Brittilässä ensi-iltansa 17.4. Aion elokuvan ehdottomasti katsoa, vaikka sitä on jo kritisoitu naurettavaksi "kielensä" takia. Tällä viitataan näyttelijöiden englantiin, jota he puhuvat "venäläisittäin" murtaen. Pakko tunnustaa, että kuulostaahan se vähän hassulta (olen katsonut trailerin), mutta luulen ettei se ole niin iso "ongelma" meille muilta kielialuelta tuleville.

Child 44 on trilogian avausosa, mutta voin vakuuttaa että kirja on aivan itsenäinen kokonaisuutensa. Mitään ei siis jää kesken eli periaatteessa jos kirjan luettuaan ei haluakaan enää lukea jatkoja, voi lukemisen päättää tähän kirjaan. Itse aion kyllä lukea ne seuraavatkin osat, jotka ovat The Secret Speech (suom. Salainen puhe) ja Agent 6 (jota ei vissiin ole suomennettu ainakaan vielä).

8 kommenttia:

  1. Onpa kiinnostavan tuntuinen kirja, hyytävän tosiaan! Täytyy ehkä lukea itsekin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen tätä, Krista, kovasti! Todella koukuttava ja yllättäväkin. :)

      Poista
  2. Hyvältä vaikuttaa! Katsoin tuon trailerinkin ja tykästyin kyllä jo siihenkin ;) Pelkästään Noomi Rapace ja Gary Oldman tekevät siitä must-katsottavan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin tykästyin traileriin. Komeat maisemat, niin synkkää ja "idyllistä"! :D

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Kannattaa tosiaan kokeilla. Kirjassa on muutamia kunnon action-kohtauksia, mutta toisaalta paljon pohdintaa ja spekulointia, josta minä ainakin pidän kovasti. :D

      Poista
  4. Kuulostaa taas hurjalta menolta ja kieroilulta ja salailulta. Itse tykkään, kun näyttelijät yrittävät puhua mm. venäläisittäin, sillä se on hieman uskottavampaa kuin se, että puhutaan oikeaa englantia. Poirot on hyvä esimerkki murteellisen englannin puhujana.
    Kiitos lukuvinkistä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on todella hyvä, ylitti odotukseni! En tosin oikein edes tiennyt, mitä odottaa. Kirjassa on ajoittain yksittäisiä melko brutaaleja kohtia, mutta niissä ei jäädä rypemään eikä niillä maiskutella. Kokonaistunnelma on kuitenkin karmivan hyvä. :)

      Minuakaan ei murteellisuus eivätkä aksentit häiritse, jos vain puheesta saa selvää. Ja kyllähän tuon trailerin perusteella saa. Nuo aksentit tuntuvat olevan ongelma lähinnä natiiveille, mikä sinänsä on hassua, koska enkkua puhutaan muutenkin niin monilla eri murteilla ja korostuksilla.

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin, vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.