Penguin 2009
S. 432
Tulipahan käytyä venäläisessä vankilassa Tig Haguen kanssa. Ensin lusittiin Moskovassa, sitten meidät kärrättiin Mordoviaan vankileirille keskelle ei mitään.
Kyllä olisi kannattanut heti lentokentällä heittää hieman hilloa vartijalle, niin tältä kaikelta olisi vältytty. On niin helppoa olla jälkiviisas. Haguen housuntaskusta löytyy kerta-annos hashista. Se on unohtunut sinne polttari-illan päätteeksi.
Kerta-annos muuttuu lentokentällä hieman isommaksi ja yhtäkkiä Tig Hague on huumeiden salakuljettaja, varsinainen huumeparoni! Siihen päättyy se työmatka ennen kuin ehti alkaakaan. Siitä alkaa myös Haguen parin vuoden lusiminen Moskovan vankiloissa.
Hague kuvaa kirjassaan melko seikkaperäisesti venäläistä lahjontakulttuuria (vankinäkökulmasta), jossa oikeastaan miltei kaikki on kaupan - jopa oma vapaus. Lähes kaikki on ostettavissa, mutta keneenkään ei voi luottaa.
En puhuisi oikeuslaitoksesta tässä yhteydessä, mutta koska en tiedä juuri mitään venäläisestä oikeus- saati vankilakäytännöistä en voi arvioida, kuinka "totta" tämä kirja on. Toisaalta en näe mitään syytä, miksi Hague valehtelisi.
Kijan alussa en pitänyt Tig Haguesta. Hänessä on jotain äijämäistä uhoa, joka kyllästyttää minua. Paljon kirosanoja ja aggressioita (olisi tosin varmaan minullakin hänen tilanteessaan), pörhentelevä käytös.
Mutta kirjan edetessä alan ymmärtää Hagueta ja hänen persoonaansa. Ymmärrän myös hänen raivokkaita ajatuksiaan, jotka tosiaan ovat vain ajatuksia - ei hän niitä ulos päästä suustaan tai muutenkaan. Paitsi joskus, mikä on ihan ymmärrettävää. Venäläiset vartija todellakin osaavat ankeuttamisen taidon.
En koe aiheelliseksi tästä kirjasta tämän enempää kirjoittaa. Jos vankilat ja toiminta niissä kiinnostavat, suosittelen tämän lukemaan. Vaikka aihe on melkoisen ikävä, ei kirja tunnu raskaalta. Haguen tyyli on ajoittain mustan humoristista, sarkastistakin. Minua jopa nauratti välillä.
Osallistun tällä kirjalla Hei me lusitaan! -haasteeseen ja samalla lunastan itselleni ulkoiluoikeuden, jee!
~~~
Kannen kuva Haguesta: Mark Kehoe / Vankilakuva: RIA Novosti
Peikko luulee, että vankilasta on vaikea kirjoittaa hauskaa ja valoisaa kirjaa. Siksi se jättää sellaiset löytämättä ja löytää vain toisenlaisia kirjoja :) On kuitenkin hyvä, että on valinnan varaa, silloin vasta voi jättää kirjoja löytämättä.
VastaaPoistaJuu, niin varmaan onkin. Sen takia kirjat usein kirjoitetaankin SEN jälkeen, jos kirjoitetaan. Luonnollisesti silloin voi tapahtumaa myös käsitellä eri tavalla: vaikkapa (osittain) mustan huumorin turvin. Minusta tämä oli mielenkiintoinen, avaava ja koskettava kirja. Ei mikään huumoripläjäys kuitenkaan, mikäli sellainen kuva syntyi teksistäni (!).
PoistaJa onneksi ei ole pakko lukea "ikäviä" kirjoja, jos ei kestä/kiinnosta/nappaa jne.
Hoh, taas löytyi blogi, jota on pakko seurata, vaikka entisiäkin on, liikaakin. Vaikuttaa mielenkiintoiselta ja RUNSAALTA annilta, nih noin kun ahne olisin.
VastaaPoistaMutta näkeehän täällä tuttujakin. Terve, isopeikko!
Kiitokset ihanasta kommentistasi! :)) Tulenpa itsekin kylään sinun blogiisi!
Poista