Kuolleet eivät kysele ja ovat muutenkin hiljaa

Skotlantilainen Dennis Nilsen murhasi Lontoossa omien sanojensa mukaan viisitoista miestä vuosina 1978-1983. Osaa ei pystytty varmasti koskaan tunnistamaan, koska Nilsen hävitti ruumiita mm. polttamalla. Nilsen tuomittiin kuudesta murhasta ja yhdestä murhanyrityksestä elinkautiseen.

Brian Masters: Killing for Company – The Case of Dennis Nilsen
Arrow Books, 2020 (alun perin julkaistu 1985)
s. 337
kirjassa on mustavalkoinen kuvaliite ja joitakin Nilsenin piirtämiä kuvia uhreistaan

 

Dennis Nilsen eli Des pompsahti uudelleen pinnalle viime vuonna, kun hänestä julkaistiin minisarja ITV:llä (en ole katsonut, meillä ei näy tavalliset tv-kanavat koska emme ole jaksaneet hankkia erillistä boxia niitä varten). Luonnollisesti olin Desistä kuullut aiemminkin ja pintapuolisesti hänestä lukenut.

Nyt kiinnostuin lukemaan Brian Mastersin kirjoittaman ”elämäkerran” Nilsenistä. Kirja on julkaistu alun perin 1985, mutta tv-sarjan myötä kirjasta on otettu uusintapainos ja se on tuotu näyttävästi esille monissa kirjakaupoissa.

Elämäkerta sitaateissa, koska kirja ei ole ihan sieltä perinteisimmästä päästä. Kyseessä on enemmänkin tutkielma Nilsenistä, hänen persoonastaan ja syistä, miksi hän murhasi. Koska sehän meitä yleensä kiinnostaa: miksi ihminen murhaa? Millainen on ihminen, joka murhaa toisia.

Teos kulkee melko kronologisesti alkaen ajasta ennen Nilsenin syntymää. Sille on perustelunsa, jotka voivat aluksi tuntua kaukaa haetuilta mutta eivät ole. Taustoitukselle Masters antaa kosolti tilaa ja niissä kuuluu Nilsenin omakin ääni niin kuin kuuluu läpi kirjan. Nilsen on nimittäin ollut oikein yhteistyöhaluinen ja avautunut Mastersille vuolaasti.

Masters ei kuitenkaan toimi Nilsenin äänitorvena, vaan käyttää teoksessaan muitakin lähteitä sekä tutkimuksia. Lisäksi on selvää, ettei Nilsenin tulkintoihin ja itseanalyysiin voi luottaa. On epäselvää missä määrin Nilsen puhuu totta, missä määrin valehtelee ja hänen motiivejaan voi vain arvailla. Huijaako Nilsen mahdollisesti myös itseään muiden lisäksi. Tuomion kannalta tällä ei sinänsä ole merkitystä, mutta ”totuudesta” kiinnostuneille tietysti on.

Välillä tuntuu, että Nilsen pyrkii manipuloimaan ja tietyllä tavalla oikeuttamaan murhat. Ikään kuin hän olisi toiminut uhreilleen pelastajana. Toisaalta samaan aikaan hän yrittää sysätä vastuuta teoistaan muille ja sitten toisaalta suomii itseään murhista.

Selvää on, että Nilssenillä on ongelmia identiteettinsä kanssa, erityisesti seksuaalisen identiteetin. Nilsen voi myöntää olevansa bi, mutta ei koe olevansa ”pelkkä” homo (tässä kohden täytyy muuten muistaa, että asenne homoseksuaalisuuteen tuolloin oli melko toisenlainen kuin nykyään). Kaikki Nilsenin uhrit ovat miehiä ja Nilsenin seksikokemukset (sekä miesten että naisten kanssa) ovat jokseenkin olemattomat.

Nilsen ei pääasiassa harrasta seksiä uhriensa kanssa, korkeintaan masturboi heidän päälleen tai vieressä, kun on ensin kuristanut heidät. Murhan jälkeen hän pesee ruumiit ja joidenkin kanssa hän ”viettää aikaa” ikään kuin he olisivat vielä elossa. Siitä kirjan nimi: Killing for Company.

Mutta murhaako Nilsen saadakseen seuraa? Siitäkin ollaan monta mieltä. Melko selvää on, että (kuolleet) ruumiit (ja todennäköisesti tappaminen) kiehtovat Nilseniä. Ehkä ruumis edustaa hänelle rakkautta (näin todella yksinkertaistetusti sanottuna: mikään tässä kirjassa ja Nilssenissä ei ole yksinkertaista). Syitä tähän voisi nähdä Nilsenin menneisyydestä.

Nilsenin isoisä (joka oli hänelle läheisempi kuin oma äitinsä) kuoli Nilsenin ollessa vain kuusivuotias. Se oli kova paikka Nilsenille ja viimeiseksi kuvaksi isoisästään hänelle jäi nimenomaan vainajan ruumis.

Noh, varmasti kova paikka, mutta... Nilsen oli kuitenkin jo yli kolmekymppinen murhatessaan ensimmäisen kerran.

Mastersin teos on varsin pikkutarkka ja perusteellinen, erilaisia näkökulmia on tutkittu ja kuultu. Jos on kiinnostunut romaanimuotoisemmasta true crime -kirjallisuudesta, en tätä suosittele. Tämä on selkeästi tutkimuspainotteinen eikä tässä ole varsinaisesti jännitettä eikä tunnelatausta. Asiat käsitellään asioina, myös murhat.

Nilsen paljastuu lopulta alkaessaan hävittää ruumiita vetämällä ne vessasta. Viemärit tukkeutuvat ja paikalle kutsuttu putkimies saa kokea elämänsä järkytyksen. Nilsen ei yritä paeta eikä peitellä tekosiaan.


After all that has been said in these pages, it would be absurd now to speculate on which of these voices is the more authentic. They both give expression to the thoughts of a man who has constructed his own hell and dragged others in to it, without, in the end, really not knowing why. It is because one needs to ask why that this book has been written.

Suoraa vastausta ei tipu eikä sitä saada koskaan tietää. Nilsen kuoli 12.5. 2018 Yorkin sairaalassa.

Kirjan lopussa on psykiatri Anthony Storrin jälkikirjoitus, jossa hän ruotii asiallisesti Mastersin tulkintoja. Mielenkiintoinen lisä kirjaan.

Kirjan luettuani katsoin videoita, joissa mm. haastateltiin henkilöitä, jotka tavalla tai toisella tunsivat Nilsenin tai olivat mukana murhatapausten tutkinnassa. En aio omaa tulkintaani tästä keissistä ja Nilssenistä kertoa, koska se on pelkkää spekulaatiota, jolla ei ole mitään arvoa kenellekään. Jos Nilsen kiinnostaa, suosittelen lukemaan tämän kirjan.

Edit. kello 17:00

Unohdin laittaa loput kuvat postaukseen, joten tässäpä ne. Kuvat on piirtänyt Des ollessaan vankilassa. Des kutsui itseään "mustavalkoiseksi mieheksi".