maanantai 18. tammikuuta 2021

Sarjakuvaterapiaa

Joskus käy siten, että kirja menee niin syvälle, että siitä kirjoittaminen tuntuu kuin tekisi itselleen ruumiinavauksen. Kas tässä maksa, heitetäänpä puntariin. Ja sitten olisi nuo munuaiset, no onhan siellä pernakin tui tui. Ja mikäs se tuossa supistelee ja kipristelee? Sydän? Hohhoh, onpa ruma.

Sain Viivi Rintasen Sarjakuvaterapiaa-kirjan lahjaksi ystävältäni, Susu Petalilta. Kiitos vielä kerran, yllätit! Kirjassa on kaiken lisäksi omistus juuri minulle suoraan Viiviltä.

 

Viivi Rintanen: Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta
Suuri kurpitsa 2020
s. 142

Sarjakuvaterapian luin vuodenvaihteen lukumaratonin aikana eli siitä on jokunen hetki. Olen tosin palannut kirjaan useita kertoja sen lukemisen jälkeenkin, ihan vain kuvaruutuja ja yksittäisiä kohtia katsomaan.

Sarjakuvaterapiaa on nimensä mukaisesti sarjakuvateos. Se vilauttaa pienen palan kahdentoista todellisen henkilön elämästä. Käänteentekeviä kohtauksia, mieleenpainuneita (hyvässä tai pahassa) hetkiä. Taustalla ikään kuin kokoavana lankana kulkee Viivin oma tarina. Ja perustelut sille, miksi tämä teos piti tehdä. Sillä sekään ei ollut ihan niin yksinkertaista.

Tässä kirjan takakansi, kertoo oleellisen. Kuva suurenee klikkaamalla.


Kirjan lopussa on luettelo henkilöistä, jotka ovat kirjassa mukana. Kuvaus kannattaa lukea ennen kuin lukee kyseisen henkilön osuuden: tarina avautuu paremmin, kun tietää taustoja. Osa henkilöistä ei ymmärrettävistä syistä esiinny omalla tai koko nimellään. Kertonee miten tabuja mielenterveysongelmat edelleen ovat. Kertonee myös siitä, että ihmiset eivät elä tyhjiössä ja mielenterveysongelmat vaikuttavat tavalla tai toisella lähes aina muihinkin kuin itseen.

Terapiaa ei tarvitse hävetä, huudetaan kuorossa, siellä käyminen on oikein trendikästäkin. Niin, moni ei häpeä sitä, että käy terapiassa vaan sitä mitä siellä käsitellään. Se on monille ruumiinavaus. Siellä hajonnut (toivottavasti) saa kursittua itsensä uudelleen kokoon. Aina jälki ei ole kaunista, lankoja repsottaa ja haavat vuotavat toisinaan. Mutta niiden kanssa voi elää. ELÄÄ. Ei siis kitua 24/7.

Tuli mieleeni Vastaamon tietomurto. Kaikki varmasti ovat siitä kuulleet, kun kerran minäkin olen enkä edes asu Suomessa. Jos on jäänyt Vastaamon keissi pimentoon, googlettamalla ”Vastaamon tietomurto” valaistuu. Olen seurannut tapausta mielenkiinnolla ja järkyttyneenä.

Erityisesti on järkyttänyt ne naurettavat kampanjat, joita tietomurron tiimoilta on tehty. Tuija Siltamäen taannoinen kolumni avaa näitä ongelmallisuuksia. Itse en ole Vastaamossa asioinut, mutta muualla kyllä ja paljon. Hoitosuhde muodossa tai toisessa on jatkunut lähes koko elämäni ja jos terapiatietoni tulisivat ikinä koskaan julki, saattaisin tehdä itsarin.

Ajatukseni lähti sivupoluille. Sinne se meni Sarjakuvaterapiaa lukiessakin. Olisi tehnyt mieli halata jokaista kirjan henkilöä ja Viiviä. Viivin elämään on vaikuttanut runsaasti koira. Minua se ahdisti monestakin syystä, mutta myös siksi että minullakin on koira menneisyydessä: koira, jota tapaan edelleen unissani. Yritän olla ajattelematta vääryyksiä, kärsimystä. Koska mieleni sekoaa, jos ajattelen liikaa. VIHA. En jaksa vihata enkä halua.

En myöskään halua kirjoittaa tästä kirjasta enempää, vaan suosittelen sinua sen lukemaan itse. Jotkin kirjat ovat sellaisia, että ne haluaa pitää pääasiassa itsellään. Sarjakuvaterapiaa on sellainen: se saa jäädä minulle yksityiseksi kokemukseksi.

Kuvituksesta:


Kirjan kansi antaakin osviittaa piirrostyylistä: hyvin ilmeikästä ja värikästä. Ja selkeää, minulle selkeys on tärkeää koska (mainitsen asiasta varmaan sadannen kerran ja täältä voi lukea taustoja) minulla on jonkin sortin hahmotushäiriöitä. Miellyttää kovin silmääni siis.
 

Viivi Rintaselta on julkaistu myös Mielisairaalan kesätyttö -niminen sarjakuvateos. Sen aion ehdottomasti myös lukea, kunhan Prison Islandin ovet jälleen aukeavat ja lintu pääsee lennolle. Olisin muuttolintu, joka lentäisi keväällä Suomeen käymään.

10 kommenttia:

  1. Wau, saitpa ihanan lahjan ja vielä henk.koht. omistuskirjoituksella! Ymmärrän, että haluat jättää lukuelämyksen itsellesi. Luulen, että minullakin tällaisesta kirjasta kirjoittaminen voisi tuntua henkiseltä itsensäpaljastelulta. Aion lukea tämän joskus, kunhan tulen sille tuulelle. Aina ei jaksa olla silläkään tuulella.

    Ja se Vastaamo. Totta: mitäpä sitä terapiassa käymistä häpeämään, trendikäs harrastus kun tuntuu olevan, kaikki terveetkin siellä ravaavat parantelemassa elämänlaatua. Mutta kuka kestää, jos siellä puhutut asiat leviävät julkisuuteen?!? Varsinkin jos ihan oikeasti on ollut muutakin kuin tiukka pipo ja niukasti leluja...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli kyllä ihana yllätys ja todellakin just nappiosuma minulle <3

      Tästä kirjasta olisi tietty voinut kirjoittaa ihan yleisellä tasolla menemättä sen kummemmin omiin tuntemuksiin ja ajatuksiin, mutta en oikein osaa kirjoittaa niin ainakaan tällaisista aiheista. Ja jos aihe todella koskettaa, niin vaikeaakin se olisi. Kirjan halusin kuitenkin huomioida blogissani, koska toivon tälle mahdollisimman paljon lukijoita!

      Jotkut henkilöt, jotka ovat sanojensa mukaan olleet Vastaamon asiakkaita, ovat sanoneet (nämä olen lukenut netistä, pääasiassa Facebookista kun olen keissiä seurannut) että siinähän levittelevät heidän potilaskertomuksiaan: ei hetkauta, he eivät häpeä. Hieno homma, mikä ei missään nimessä tarkoita että kaikkien pitäisi ajatella samoin tai että potilastietojen levittely olisi jotenkin hyväksyttävää. En voi mitään, mutta pistää minutkin miettimään, mitä siellä terapiassa on puhuttu jos ei paskaakaan kiinnosta vaikka jutut leviäisivät ympäri kyliä...

      Poista
  2. Kiinnostava kirja ja ajattelemisen aihetta antavia hajatelmia Sinulla!
    Näppärästi todettu, että jotkut kirjat haluaa pitää itsellään, ne jotka hiipivät ihon alle. Pitää paikkansa.

    Siltamäen kolumni on hyvä. En ymmärrä sen kiehtovuutta, että kaikki yksityinen pitäisi levittää/revittää julkisiksi lööpeiksi kirkumaan, malliin näkyy koko Ranska ja Reininmaa... Mikä on sen lisäarvo?

    Useat meistä ovat jossain elämän vaiheessa, vapaassa pudotuksessa tarvinneet ja käyttäneet ammattiapua, mutta kuten iho suojaa sisuskaluja, niin näissä asioissa pitää päteä lääkärin ja potilaan luottamuksellinen suhde ja tietoturvan olla kohdallaan.
    Teoksen takakannen tekstissä todetaan osuvasti: "Psykoterapiakertomus nivoo yhteen kaikki kertomukset ja näyttää myötätunnon, puhumisen ja kuuntelemisen muutosvoiman." Ydin on siinä.

    Joten kiitos hyvästä kirjoituksestasi ja tui-tuit kaikelle toisarvoiselle;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi voi itse valita, mitä ja mistä kirjoittaa tai jättää kirjoittamatta. Ja mitä haluaa kertoa, mitä ei. Sitä valintaa ei tietomurron uhreilla ollut.

      Ajattelen niin, että jos haluaa kertoa yksityisistä asioistaan ympäri nettiä niin ihan vapaasti vain. Siis niin kauan kuin se on oma valinta. Eihän niitä ole pakko lukea ja siitä saatavan mahdollisen lisäarvon voi vain kyseinen henkilö itse tietää. Itse asiassa tässä kirjassa sivutaan sitäkin (liittyyy tuohon takakannessa mainittuun lifestyle-bloggaajaan). Samastuin melko lailla Viivin ajatuksiin (vaikka minulla samanlaisia kokemuksia ei olekaan, koen ymmärtäväni mikä niissä Viiviäkin hiersi) aiheesta ja tiedostan kyllä oman ”epäreiluuteni”.

      Tuntuu (nyt tulee mutuosuus), että terapian käsite ja asenne sitä kohtaan on laajentunut todella paljon vuosien aikana. Joskus muinoin kun itse sinne ekan kerran päädyin, se olikin hävettävää. Vallalla oli asenne, että vain sekopäisimmät sinne päätyivät, elleivät sitten osastolle ja sekös vasta olisi ollut hävettävää. Nykyään terapiaan voi tosiaan mennä ”kuka tahansa”, jos on siis pätäkkää – oli syyt sitten mitä tahansa. Ehkä joillekin terapia on synonyymi ns. life coach -tyyppiselle toiminnalle. Ja sitten on kaikenlaista muuta, kuten Siltamäki ansiokkaasti huomioi kolumnissaan.

      Minulle tämä sarjakuvaterapiaa oli nimensä mukaisesti terapiaa, vaikka se möyhensi omia tunteitanikin tavalla, josta en pitänyt. Mutta nyt en ollut niiden kanssa yksin, vaan seurassa jossa minua varmasti ymmärrettäisiin. Rispektit Viiville ja kaikille kirjan henkilöille avoimuudesta. Olen muuten itsekin terapiamielessä pitänyt muinoin blogia, jossa käsittelin hyvinkin yksityisiä asioita. Silloin kirjoitin täysin anonyyminä, mikä oli siihen aikaan yleistä. Koin silloin saavani myös vertaistukea ja sitä kautta tutustuin muutamiin henkilöihin, jotka ovat edelleen elämässäni: nyt ihan ”livenä”. <3

      Poista
  3. Tosi mielenkiintoinen kirjoitus. Joskus tosiaan saa mieleensä niin yksityisiä ajatuksia, että niitä ei tohdi blogiin laittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tohdi eikä onneksi tarvitse. :) Mutta minusta on hienoa, että mielenterveysaiheista keskustellaan - siis muutkin kuin "ihmeparantuneet" julkkikset iltapaskan (oops) sivuilla :D

      Poista
  4. Saitpa mielenkiintoisen kirjan, . Minäkin täällä luin Vastaamosta, kun siitä niin paljon kirjoitettiin, ja seuraan Suomen tiedotusvälineitä. Terapia on nykyään niin yleistä ettei sitä tosiaankin tarvitse hävetä, ja jotkuthan kai jopa maksoivat ettei tietoja leviteltäisi.
    En tiennytkään että sinullakin ollut koira, jota kai kaipaat paljon kun se vierailee unissasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Veikkaan, että ne jotka maksoivat, ovat varmasti olleet todella ahdistuneita ja peloissaan siitä, että heidän yksityisyytensä levitellään ympäri ”kyliä”. Enkä ihmettele – niin olisin minäkin ollut!

      Harva sitä terapiassa käymistä nykyään häpeääkään. Mutta ne asiat, joita siellä käsitellään voivat olla todella arkaluontoisia eivätkä koske vain itseä. Ellei siis käy terapiassa vaan jubaamassa säästä ja ihmettelemässä maailmanmenoa. Kai niitäkin sitten on, jos kerran on sama vaikka kaikki leviteltäisiin nettiin.

      En muista olenko koirastamme koskaan sinulle maininnut. Siitä tietää lähinnä minut nuorempana tunteneet ja muutama muu. En asiasta paljon puhu.

      Poista
  5. Tämä oli todella sympaattisesti tehty sarjakuvakirja. Olen opiskellut psykologiasta jopa aineopinnot, ja olen aina ollut kiinnostunut psykologisista teemoista. Oman lapsen mielenterveysongelmat järkyttivät ja tietysti mieleen nousi, että mitä olen tehnyt väärin. Hän masentui, kun tyttökaveri jätti. Jokainen voi sairastua mielenterveysongelmiin. Sarjakuvakirjan avulla aiheeseen voi tutustua, vaikka kirja on kyllä aika surullinen.

    Vastaamon tapahtumat ovat uskomattoman typeriä. Väärässä asiassa on säästetty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikenlaisia syitä voi olla mielenterveysongelmien taustalla ja joskus ei syitä edes löydetä. On myös tutkittu, että jotkin mielensairaudet ovat osin perinnöllisiä (peritään alttius). Voi olla niin moninainen vyyhti, että sen selvittely vie aikansa.

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.