Lastenkodin villivarsat seikkailulla Suomen suvessa

Kirjan päällys: Pekka Vuori

Arto Paasilinna: Neitosten karkuretki
WSOY 2008
S. 243

Kiitän Arto Paasilinnaa mieleni piristämisestä. Neitosten karkuretki oli juuri nappivalinta tähän hieman alavireiseen olotilaani. Paasilinna kuljetti minut kirjassaan Suomen iki-ihanaan suveen mitä hupsuimmassa seurassa.

Neitosten karkuretki on pääasiassa nuoren Stinan tarina. Tarina saa alkunsa marraskuussa 1965, kun Stina syntyy.

Hassuttelu ja tohina alkavat jo ennen kuin Stina saa nimensä; nimestä päättäminen ei nimittäin sekään ollut mikään ihan yksinkertainen asia, kun soppaa oli sekoittamassa muuan amerikansuomalainen kylähullu.

Ennen karkuretkeä, johon kirjan nimikin viittaa, ehtii tapahtua yhtä sun toista. Pikkuinen Stina varttuu, mutta elämä ei ole suinkaan pelkkää kukkakedolla tanssahtelua - päinvastoin. Stinan vanhemmat eroavat ja Göran-isä muuttaa takaisin Ruotsiin. Stina jää äidilleen Raakelille, jota ei voi hyvällä tahdollakaan kuvailla äideistä parhaimmaksi.

Lopulta olosuhteet kehittyvät sellaisiksi, että Stina päätyy Kaskisaaren lastenkotiin. Uusi koti ei häntä miellytä ja sieltähän on päästävä pois. Stina on ystävystynyt kahden toisen asukin kanssa ja yhdessä tuumin päätetään karata. Ja siitä sitten alkaakin karkumatka.

Kirja on tyypillistä Paasilinnaa; kaikki henkilöhahmot ovat jollain tapaa omituisia ja tapahtumat paisuvat kuin pullataikina. Vaikka kirjassa sinänsä surullisia aiheita ja tapauksia onkin (mm. Raakel-äidin ryypiskely, Stinan isäpuoli lyö Stinaa), Paasilinna käsittelee niitä lempeän humorillisesti. Jokaisella sivulla asuu toiveikkuus.

Kirjan ajoittain suorastaan absurdit sattumukset pehmentävät tunnelmaa ja yleisvire onkin herkän hauska - toisinaan jopa hersyvän hauska. Pahakin saa palkkansa, vaikkakin melko lempeästi. Suvaitsevaisuus ja hyvä tahto ovat kirjan keskeisiä elementtejä, mikä on varsin raikasta ja lohduttavaakin.

Paasilinnan kieli on mutkatonta ja kuvailevaa, hieman selittelevääkin mutta se ei häirinnyt minua. On vaihteeksi ilahduttavaa lukea selkeää konstailematonta kieltä, jossa sanoja kuitenkin käytetään rikkaasti ja monipuolisesti.

Tämä kirja sai minut todellakin hyvälle mielelle, ihan kuin aurinko olisi syttynyt sisälläni. Samalla se nostatti pienen haikeuden pintaan; kesäsuomea tuli ikävä.

Tuntuu ikävältä nillittää kirjasta, joka jätti niin hyvän jälkimaun. Silti on pakko, koska tietyt epäjohdonmukaisuudet pistivät silmääni niin räikeästi, että piti ne ihan kirjata ylös.

"Tästä lähtien matkaa jatkettaisiin yksittäin. Yksi tyttö kulkisi maantiellä kaikella rauhassa, kaksi muuta tarpoisi metsässä suurin piirtein samalla tasolla."

Näin päätettiin sivulla 153, mutta jo seuraavalla sivulla kuvio olikin mennyt vaivihkaa uusiksi; metsässä tarpoikin vain yksi likka, maantiellä kaksi.

Toinen epäjohdonmukaisuus: tytöt eivät muka olleet syöneet kuin viimeksi edellisenä päivänä, vaikka vain muutamia sivuja aiemmin he olivat murtautuneet kouluun ja varastaneet sieltä ruokaa. Ja saivat siis syödäkseen.

Mutta yhtä kaikki, ihana kirja ja se teki tehtävänsä eli viihdytti ja toi iloa. Kiitos Arto Paasilinna.

Tämän postauksen otsikko on lainaus kirjan takakannesta.