Suhteiden sutinaa keskiajalla

Kaari Utrio: Haukka, minun rakkaani
Wsoy 1990
S. 462

Kaipaan joskus (usein) perusteellista pakoa ja irtiottoa tästä maailmasta. En välttämättä kuitenkaan halua mennä ihan eri planeetalle, joten aikamatkustaminen riittää.

Kaari Utrion siivellä matkustin keskiajalle eli melko kauas, vaikka maantieteellisesti melko lähelle. Nimittäin Suomeen ja Ruotsiin.

Vuosi 1376, Högbyn kartano. Nuoren (hyväsukuisen ja rikkaan) emännän, Blankan, joutilas loikoilu keskeytyy, kun saapuu surusanoma: hänen miehensä on kuollut - ja poikansa myös. No voi, poikaansa Blanka jaksaa surra, mutta että miestään. Ei, miestään Blanka ei rakastanut: hän oli vain naimisissa Gudmundinsa kanssa.

Gudmundin kuolemalla on ikäviä seurauksia Blankalle ja niitä hän pakenee isänsä hoteisiin. Pakomatkalla ehtii kuitenkin tapahtua kaikenlaista. Blanka kohtaa jykevän karjun, suomalaisen Daniel Tulikilven, joka saa Blankassa aikaan pienoisen maanjäristyksen. Maanjäristys on molemminpuolinen.

Kaari Utrio luo taiten tuon keskiaikaisen maailman tapoineen ja asumuksineen. Miljöökuvaus on onnistunutta ja niin aitoa, että saatoin kuvitella itsekin olevani paikalla. Raaseporissa olen käynyt ihan livenäkin linnanrauniota pällistelemässä, mutta en tietenkään keskiajalla (daa).

Blanka ei ole kovin mediaseksikäs (hyi saakeli, mikä termi, mutta käytän sitä silti) henkilö tänä päivänä. Ei välttämättä ollut kirjan julkaisun aikanakaan, mutta se onkin minusta mainio, jopa rohkea veto ja istuu (keski)aikaansa. Blanka on nöyrä ja veltohko. Velttoudella en tarkoita laiskuutta: minulle tuli jopa mieleeni, että Blanka voisi olla introvertti.

Blanka väsyy jatkuvasta kohkaamisesta ja hälinästä: hänelle on kauhistus, että pitäisi emännöidä linnaa ja siksipä hän antaa vallan valua kernaasti toisten käsiin - tai jo alun perin pysyä toisten käsissä. Vain pakon edessä hän saa itsensä toimimaan, mutta se on hänelle kuluttavaa. Ajoittain Blankan "tossumaisuus" ärsytti, mutta toisaalta hänet oli kasvatettu sellaiseksi: tottelevaiseksi ja alistuvaiseksi. Se oli naisen osa tuolloin.

Utrio on mielestäni onnistunutkin todella hyvin Blankan kuvaamisessa: Blanka on läpi kirjan johdonmukainen persoonallisuus eikä Utrio sorru sellaiseen houkutukseen, että "kasvattaisi" hänestä yhtäkkiä ihan toisenlaisen ihmisen. Ihmisen persoonallisuus on mitä on ja tiettyä ydintä ei voi muuttaa, vaikka tapojaan kenties voisi.

- Minä olen niin tyhmä, rouva Blanka sanoi nöyrästi. ...
- Se ei ole totta. Se ei ole totta, mies (Daniel Tulikilpi) sähähti. - Et sinä ole tyhmä. Sinä ajattelet päivässä enemmän kuin Ramborg (Blankan sisar) koko elämässään, miesvainajastasi puhumattakaan - olkoon hänen kiirastulensa pitkä ja perusteellinen.

Mielenkiintoinen on myös keskiajan käsitys rakkaudesta ja tunteista ylipäätään. Upea kirja, kerta kaikkiaan. Mitä mainioin aikamatka ja kulttuurinenkin kokemus. Tylsää hetkeä ei tämän kirjan parissa tarvitse pelätä: koko ajan on jotain vireillä ja miljööt mitä mielenkiintoisempia. 

- Rakastettuni... Sinä olet minun sydämeni ystävä. Sinä olet paras juuri sellaisena kuin olet. Ei kaikkien tarvitse olla vahvoja. Minä olen vahva sinun puolestasi, Blanka. Ole sinä lempeä minun puolestani. Puhu minulle, kun minä olen kova...Kun minä ylenkatson Matiasta ja unohdan Suvipäivän. Minä olen jollakin tavalla auennut, Blanka, mutta en minäkään voi kokonaan muuttua. Minä olen sinun miekkasi ja kilpesi, vaimo. Ole sinä minun sydämeni. Autetaan toisiamme, Jumalan nimeen.

Awww.

Onneksi minulla on vielä muutama lukematon Utrio hyllyssäni. Niitä metsästelin viime kesänä Suomessa luettuani Pirkkalan pyhät pihlajat ja ihastuttuani Utrioon.