Oodi Pakkaselle ja Rakkaudesta kuolemaan

Rakkaudesta kuolemaan on neljäs dekkari, jonka olen Pakkaselta lukenut. Saatoin ensi alkuun olla hieman hämmentynyt, koska Pakkasen tyyli oli minulle vieras. Tässä vaiheessa tuo kepeä ja ajoittain pirullisen humoristinenkin tyyli on tullut tutuksi.

Ensimmäisen kirjan luettuani kirjoitin muun muassa näin:

"Poliisit (etenkin naispoliisi Ström) arvostelevat mielessään kotien sisustuksia kuin parhaimmatkin kyyniset sisustusasiantuntijat. Siis siitä huolimatta, että ovat tutkimassa raskaita epäilyksiä ja tilanteet vaatisivat hienotunteisuutta. Dialogitkin osoittavat, ettei varsinkaan Strömillä tunnu olevan lainkaan sosiaalista silmää."

Silloin kiristi nuttura, koska en osannut suhtautua Pakkasen tyyliin. Nyt olen oppinut, että kuolema ei Pakkasen kirjoissa ole niin vakava asia, etteikö silläkin voisi vähän irrotella. Ja huomio huomio, tämä ahaa-elämyksenä, ei kritiikkinä. Sillä minä pidän tuosta hullunkurisesta suhtautumisesta nyt kun ymmärrän sen olevan osa Pakkasen kieroutunutta tyyliä. Vakavia ja kantaa ottavia dekkareita on jo ihan tarpeeksi (ja lisää tulee koko ajan), että kyllä mukaan mahtuu muunlaistakin!

Outi Pakkanen: Rakkaudesta kuolemaan
Otava/Seven, 1994/2010
S. 271

Tässäkin dekkarissa on mukana aiemmista kirjoista tuttu mainosgraafikko Anna Laine. Hän on vilahdellut enemmän tai vähemmän muissakin lukemissani Pakkasen dekkareissa, mutta näitä kirjoja voi silti lukea missä järjestyksessä tahansa.

Anna Laine tekee radikaalin päätöksen ja muuttaa yhden naisen yrityksensä Muonioon. Majapaikkakin on valmiiksi katsottuna: ystävä vuokraa lomamökkejä ja niistä yhteen Laine aikoo asettua asumaan.

Tällä kertaa ei siis hengailla Helsingin kaduilla, vaan helmikuisessa Lapissa. En ole koskaan (valitettavasti!) käynyt Lapissa, mutta Pakkanen tuo todella elävästi Lapin turistirysät iholle. Olen harrastanut laskettelua, mutta vain eteläisemmässä Suomessa tyyliin Himoksella, Messilässä jne. Tuon ajan "rinnekulttuuri" on siten tuttua minulle.

Vaan Muonioon tuntuu olevan tunkua. Samalla koneella sinne matkustaa Laineen koulutoveri ja kansanedustaja Pertti Pekkala (jolla muuten oli melko suuri rooli kirjassa Tarjoilija, pyyhkikää taulu). Eipä tiennyt Laine, miten usein hän kansanedustajaa Muoniossa saa nähdä. Muonioon liitelee myös juorutoimittaja, jolla on ihan omanlaisensa motiivit matkalleen.

Kaiken keskuksena tuntuu kuitenkin olevan omalaatuinen taiteilija Mali, joka järjestää juhlat harvoille ja valituille. Juhlissa viina virtaa ja piikit lentelevät ensin hienovaraisesti ja sitten avoimemmin. Lintufobiasta kärsivä juorutoimittaja saa hengitellä paperipussiin kerran jos toisenkin. Melkoiset bileet, joiden takia pandoran lipas avautuu ja salaisuudet lepattelevat silmille.

Kylläpä onkin hersyvä kirja, joka vie ajatukset kauas pois omasta elämästä ja hellii toisenlaisilla maisemilla ja maailmoilla - jotka kuitenkin ovat tietyllä tapaa tuttuja - kevyesti kutitellen ja kierosti naurattaen.

Sanoisin tätä hyvän mielen todellisuuspaoksi (tunnustan lukevani kirjoja myös paetakseni itseäni ja omaa elämääni). Harvoinpa voi dekkarin luettuaan sanoa, että se jätti hupsunhauskan jälkimaun. Ja minäkin haluan Lappiin laskettelemaan - nyt heti! Ja juopottelemaan ja rymyämään after ski -baariin.

Minulla on enää yksi lukematon Pakkanen (Macbeth on kuollut) hyllyssä, apua! Täytyy säästellä sitä, vaikka en usko että kovin kauan pystyn pysymään siitä erossa. Onneksi kohta on kesä ja Suomen divarit jo huutavat nimeäni.

~~~

Kannen kuva: Bryan F. Peterson/Cobris/Skoy - Sarja-asu: Leena Majaniemi