Silver Bay

Jojo Moyes: Silver Bay
Hodder & Stoughton, 2007
S. 390


Kylläpäs onkin Lontoo kuvattu rumasti tässä kirjassa. Lontoo on synkkä ja masentava työnarkomaanien kehto, jossa ei ole sijaa auringonpaisteelle saati rentoilulle. Noh, monelle Lontoo varmaan sellainen onkin.

Minuakin alkoi koko kaupunki etoa kirjassa, joten onneksi ei tarvinnut siellä pahemmin olla. Suurin osa kirjasta nimittäin vietetään Australiassa, kuvitteellisessa rannikkokaupungissa nimeltä Silver Bay.

Kirjan Silver Bay sijaitsee Australian itärannikolla, New South Walesissa. Eräiden nimiväännösten ja etäisyyksien perusteella olettaisin, että jossain Wollongongin tienoilla. Hälärit soivat päässäni, koska olen ollut Wollongongissa ja tuo osa itäistä rannikkoa on muutenkin tuttua road tripiltä. Kirja siis herätti ihan kaamean matkakuumeen Ausseihin!

Silver Bay alkaa melko verkkaisesti. Turisteille - niille vähäisille - on tarjolla delfiininkatselukierroksia merellä. "Delfiinitourit" muuttuvat valaskierroksiksi, kun valaat saapuvat vuosittaisille vaelluksilleen. Moyes kuvailee hartaudella ja sivuja säästämättä näitä kierroksia, elämää uneliaassa Silver Bayssa ja siinä ohella tutustuttaa lukijan kirjan henkilöihin. 

Liza on muuttanut Lontoosta tyttärensä, Hannahin, kanssa Silver Bayhin tätinsä, Kathleenin, hoteisiin. Kathleen pyörittää pientä hotellia rannikolla. Mikään rahasampo se ei ole, mutta toimeen tullaan. Liza työskentelee Ishmael-nimisellä aluksellaan kipparina tehden delfiini- ja valaskierroksia. Päällepäin elämä vaikuttaa varsin mukavalta.

Joten miksi Liza on niin surullinen, melkein mykkä ja iloton. Hannah kärsii äitinsä hiljaisesta ankaruudesta, mutta onneksi Kathleen suo enemmän vapautta tytölle. Minua alkoi kirjan edetessä ottaa päähän Lizan rypeminen ja itsepäinen kaiken kieltäminen Hannahilta. Mitä niin kamalaa siellä Lontoossa oikein tapahtui, että pitää olla tuollainen?

Luonnollisesti se selviää ajallaan, mutta siihen vaaditaan ulkopuolinen sysäys, pakote. Tuo laukaisin ilmestyy Silver Bayhin komean Miken muodossa. Mike saapuu näennäisesti lomailemaan, mutta miehellä on kyllä ihan muut metkut mielessä. Melko ennalta-arvattavat ovat nuo metkut jo lukijalle siinä vaiheessa, mutta olikin kiinnostavaa seurata, miten Mike ujuttaa lonkeronsa tuohon piskuiseen kaupunkiin. Ja miten Silver Bay lopulta muuttaa häntä. Ehkä liian myöhään kuitenkin?

Kirjassa on useampi kertoja eli näkökulma vaihtelee aina pikkutytöstä (Hannah) Silver Bayhin tunkeutuneeseen vieraaseen (Mike). Myös Kathleenilla, Lizalla ja paikallisella kipparilla, Gregillä, on omat sijansa kertojina. Näkökulman muuttuvuus tuo mukavaa vaihtelua kirjaan eli se toimii mielestäni hyvin.

Moyes käsittelee kirjassaan myös mielenkiintoista aihetta: missä määrin luonto pitää ottaa huomioon ihmisen ahneuden edessä. Voiko ihminen tuosta noin vaan pistää kaiken sileäksi? Entä ovatko vastustajat vain viherpiipertäviä kehityksen jarruja, jotka pelkäävät muutosta? Muutosta, joka kuitenkin joskus tulee. Itse mietin, onko pakko tulla - siis sen muutoksen: miksi sen pitäisi tulla, mikä ihmeen itseisarvo se on. Tämä kirja herätteli siis monenlaisia ajatuksia sen ihmissuhdemättöosuuden ohessa.

Sanoisin silti, että tämä on tällä hetkellä lukemistani Moyesin kirjoista heikoin. Ei missään nimessä huono, mutta niihin kahteen muuhun lukemaani verrattuna... en osaa sanoa. Ehkä tämä oli aivan liian ennalta-arvattava. Ja juu, Liza kävi minun hermoilleni. Siis että voikin ihminen tehdä sekä oman että lapsensa elämän vaikeaksi, aargh.

Eden, NSW, Australia.

~~~

Aiheeseen liittymätön loppulätinä, jonka laukaisijana toimi tällä hetkellä luvussa oleva kirja, jossa äiti tappaa lapsiaan.


Olen monesti todennut, etten pahemmin lue chick littiä. Se on ihan totta eikä se johdu siitä, että halveksisin kyseistä genreä. En halveksi: olen melko moniruokainen lukija ja olen oppinut, että melkein mistä tahansa genrestä voi löytyä se tietty tyyli ja tapa, joista pitää. Jopa sotakirjoista. Chick lit ei ole pelkkää shoppailua, bilettämistä ja miesten metsästämistä, jotka siis ovat minulle iso turn off.

Chick lit -kirjoja en myöskään jaksa isoina annoksina, mutta se ei johdu genrestä, vaan omista intresseistäni. Minua kiinnostaa enemmän toisenlaiset kirjat ja luonnollisesti tulee luettua enemmän sitä, mikä kiinnostaa enemmän. Enemmän enemmän enemmän tuli oikein kolmesti yhdessä virkkeessä.

Olen viime aikoina miettinyt, miksi luen tietynlaisia kirjoja. Ja yleensäkin sitä, miksi kirjamakuni on mitä on. Kryptinen, lyhyen kaavan vastaus: miksi joku tykkää valkosuklaasta, mutta ei tummasta suklaasta. Maitosuklaa menettelee, jos siinä ei ole rusinoita.

Ja mitä se kirjamaku sitten kertoo ihmisestä? Arvaa mitä: mitä tahansa. Sitä ei tiedä kuin lukija itse. Muut voivat vain spekuloida ja esittää arvauksia omista arvoistaan ja lähtökohdistaan käsin. Ne voivat olla aika kaukana toisen ihmisen motiiveista.

Ps. Palaan mahdollisesti tähän asiaan vielä myöhemmin.

Ps. II Ulkokuosi on taas muuttunut. Jos on valittamista, niin sana on vapaa ja jopa pakollinen. Ei ole tarkoitus tehdä blogin lukemisesta hankalaa tmv.