Hae tästä blogista

torstai 14. lokakuuta 2021

Psykopaattinen junamatka

Kotaro Isaka: Bullet Train
alkuper. マリアビートル / Maria Bītoru, 2010
Harvill Secker, 2021
englannintanut Sam Malissa
s. 415

Voihan japanilainen luotijuna eli Shinkansen eli Kotaro Isakan trilleri Bullet Train. Luin sitä melko kauan ja hartaasti, sillä minulla syntyi kirjaan viha-rakkaussuhde.

Who will reach the end of the line alive? Kysytään kirjan kannessa.

Noh, ei välttämättä kovin moni. Juna on näet pullollaan rikollisia, on palkkamurhaajaa ja muuta hämäräntoimittajaa, jotka eivät väkivaltaa kaihda. Tässä välissä huomio: kirja ei silti ole mitään gorea vaikka veri kyllä lentää. Kirjan kokonaispituuteen (415 sivua) nähden fyysistä väkivaltaa on melko vähän – henkistä sitten senkin edestä. Erityisesti yksi henkilö käy hermoilleni ylitse muiden, mutta palaan siihen myöhemmin.

Matkustetaan hetki junassa (joka on matkalla Tokiosta Moriokaan), jossa siis on useampi rikollinen toteuttamassa tehtäväänsä toisistaan tietämättä. Kuolemanvaarallinen hedelmäpari Tangerine ja Lemon on kuljettamassa salkkua kun taas maailman huono-onnisimman salamurhaajan toimeksiantona on varastaa tuo salkku ja poistua junasta heti seuraavalla asemalla.

Junaan lipun on buukannut myös psykopaatti koulupoika, joka kutsuu itseään Prinssiksi (Prince). Prinssistä on turha etsiä empatiaa, sillä se ei kuulu Prinssin tunneskaalaan niin kuin ei juuri mikään muukaan tunne. Prinssiä kiinnostaa ihmisten reaktioiden ja motiivien tutkiminen ja hän on valmis menemään melko pitkälle niitä tarkkaillessaan. Toisten kärsimysten seuraaminen ilahduttaa ja motivoi Prinssiä. Lisäksi Prinssi tuntuu olevan superonnekas ja hän tietää sen itsekin: tapahtui mitä tahansa, onni on aina Prinssin puolella. Kuulostaa salamurhaajamme vastakohdalta tässä suhteessa.

Ja juuri tämä 14-vuotias Prinssi käy hermoilleni. Alussa siedän häntä ja olen jopa utelias, mutta mitä pidemmälle tarinassa päästään (Prinssi haluaa ohjata ihmisiä, koska hänen mielestään hän on taitava muuttamaan asioiden kulkua vaikkei asioista mitään tietäisikään), sitä murhanhimoisemmaksi alan itsekin tulla. Tekisi mieli ottaa niskaperseote Prinssistä ja viskata hänet parisataa kilsaa tunnissa porhaltavan junan ikkunasta ulos. Joo, sori.

Myös Lemon käy hermoilleni jatkuvalla paasaamisellaan Tuomas Veturista ja kumppaneista (Thomas the Tank Engine and Friends). Juu, tiedän kyseisen lastenohjelman nimeltä, mutta en mitään muuta. Paitsi nyt tiedän ja itse asiassa kirjan edetessä Lemonin selvitykset eivät enää ota niin aivoon ja niille löytyy jopa paikkansa tarinassa. Selkeä paikka.

Hyvin häiritsevä kirja, josta ei komiikkaa puutu. Mustaa huumoria myös löytyy, joten vaikka tarinassa on se synkkä pohjamuta niin se ei tunnu niin synkältä.

Kirjan pohjalta on tekeillä Hollywood-elokuva, jota tähdittää muun muassa Brad Pitt. Voin nähdä tämän kirjan helposti elokuvana, mutta en tiedä kiinnostaako minua sellaista (etenkään jenkkiveriosta) katsoa. Yleisesti ottaen en jaksa Hollywood-toteutuksia (lukemieni kirjojen pohjalta), koska ne harvemmin onnistuvat vangitsemaan sellaista tunnelmaa, jota esim. itse koin tätä kirjaa lukiessani. Mutta ehkä kuitenkin katson sen ihan vain siksi, että voin julistaa sen tarvittaessa ”ihan paskaksi”.

Ja mitäpä mieltä sitten lopulta olin Bullet Trainista? Epämääräisen kuivakkuuden jälkeen kirja salamyhkäisesti imaisi mukaansa, vaikka tietty ärsyyntyminen kulki mukana lähes koko romaanin. Kirjassa on upeita kohtia ja kiinnostavia ajatuksia, joten lukukokemus ehdottomasti on elämys, joka kannatti kokea.

Itse asiassa Bullet Train on sellainen kirja, joka on parempi lukemisen jälkeen kuin lukemisen aikana. Nämä tällaiset kirjat ovat harvassa, joten aika jännää on kun näin käy!

Jos pitäisi Kotara Isakaa johonkin toiseen japanilaiseen kirjailijaan verrata, mainitsisin Ryu Murakamin. Tyyleissä on samaa absurdiutta, synkkyyttä, komiikkaa ja huumoria.



There are drooping green frills around the yellow flowers. Common dandelions.
The non-indigenous common dandelion pushed out the native Kanto dandelion. He remembers hearing that.

But it’s not true.

The Kanto dandelion is disappearing because humans are enroaching on its habitat.
Then the common dandelion just fills in the space where other dandelions used to be.
Morning Glory thinks the whole thing is fascinating.

People act like the common dandelion is the culprit in the drop-off of the Kanto dandelion, and that humans are merely the witnesses, but the truth is it’s the humans who are to blame. Common dandelions just happen to be tough enough to live with humans.

Even if the common dandelion hadn’t appeared, the Kanto dandelion would still be dying off. (s.308)

6 kommenttia:

  1. Tosiaan, jotkin kirjat ikään kuin kirkastuvat jälkikäteen. Minulle niin on käynyt Herman Hessen kohdalla: nautin kyllä paljon itse lukemisestakin, mutta kokemus on jäänyt elämään mielessäni vielä jälkikäteenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla jää kyllä monet kirjat elämään mieleen myös jälkikäteen, mutta harvoin kirja tuntuu paremmalta lukemisen jälkeen kuin lukemisen aikana. :D Mutta tuo "kirkastuminen" on tosiaan kuvaava sana: joidekin kirjojen kohdalla täytyy saada "nähdä" kaikki pienet nyanssit ja tietää loppu ennen kuin pystyy näkemään kokonaisuuden hienouden.

      Poista
    2. Kun kirja "kirkastuu, niin sen usein haluaa lukea uudelleen, ainakin osin.

      Kirjan, normaalinpaksuisen romaanin, jälkeen katsottu sen pohjalta tehty elokuva on yleensä laimeampi kuin luettu kirja. Joskus taas elokuvantekijä on saanut idean lyhyestä novellista ja lähtenyt siitä omille teilleen, silloin voi syntyä jopa novellia vahvistava elokuva.
      Kun taas olen lukenut kirjan elokuvan jälkeen olen yleensä hämmästelyt miten erilainen kirja onkaan. Elokuvan on oltava suppeampi ja joskus se eroaa romaanista täysin näkökulmaltaan ja tyyliltään.

      Poista
    3. Juu, “kirkastumisen” jälkeen haluaa ainakin ne tietyt kohdat kokea uudelleen ja joskus jopa koko kirjan.

      Tämän Bullet Trainin kohdalla ei varsinaisesta ”kirkastumisesta” ole kyse, vaan enempi siitä että täytyy nähdä kokonaisuus voidakseen päättää onko kirja ”hyvä”.

      Elokuva on oma taideteoksensa eikä sitä sinänsä pitäisi verrata liikaa kirjaan (jos se on kirjan pohjalta tehty). Tiedostan tämän, mutta se on silti monesti vaikeaa. Myönnän, että erityisesti jos kirjasta tehdään Hollywood-versio, niin olen hyvin ennakkoluuloinen. Legendaarisesta (japanilaisesta) Ringistäkin (joka on japanilaisena elokuvana myös mainio, vaikka on kirjan pohjalta tehty) on tehty jenkkiversio, jota en edes viitsinyt katsoa. Eli katsomatta paskaa :D Luotin siinä erään kaverini mielipiteeseen.

      Tämän Bullet Trainin voin nähdä jenkkiversiona ja valitettavasti epäilyttää, että se on taas sellaista machopaskaa ja siitä puuttuu kirjan hienovireisyys ja omaleimaisuus, koska tarina kaiketi on siirretty Tokiosta jonnekin muualle. Mutta ehkä aion katsoa sen juuri siksi, että voin osoittaa olevani oikeassa tai väärässä.

      Mutta onhan niitä hyviäkin: esim. Alice Walkerin Häivähdys purppuraa -kirjan pohjalta tehty elokuva on upea!

      Poista
    4. Niin on. Ja Piiat on elokuvana aivan riemastuttava. Tuulen viemää... ah!

      Poista
  2. Jaahas, nyt en oikein tiedä mitä sanoa tai edes ajatella. Ennen kuin mainitsit elokuvan mielessäni kävi jo, että tästä voisi saada hyvän leffan!. Jotenkin vain näin mielessäni noita eri henkilöitä hyvin erilaisina persoonina kerääntymässä sinne samaan paikkaan. Vaikka olisikin hollywoodsiloiteltu, luulen että parin tunnin leffa on mulle tästä se selätettävämpi versio kuin nelisataasivuinen kirja, kun ei löydy äänikirjanakaan.

    VastaaPoista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.