Hae tästä blogista

torstai 16. maaliskuuta 2017

Kirja, joka potki minut maahan ja vielä senkin jälkeen

Hanya Yanagihara: A Little Life
Picador 2015
S. 720
Suomennos (Pieni elämä) julkaistaan maaliskuussa 2017


Ihmissuhderomaani (moni ei ehkä haluaisi "latistaa" tätä kirjaa ihmissuhderomaaniksi, mutta sitä se kyllä ennen kaikkea on), joka tapahtuu ajallisessa tyhjiössä: menneisyys ja nykyaika ovat ulkoisilta puitteiltaan samanlaisia.

Kirja kiertyy vahvasti ihmissuhteiden ympärille, sillä muu kuvaus on melko riisuttua ja vähäistä.

Pähkinänkuori: A Little Life kertoo pääasiassa neljästä ystävyksestä (Malcolm, JB, Willem ja Jude), jotka ovat tutustuneet toisiinsa nuorina opiskelijoina. Kirjassa seurataan nuorukaisten elämänvaiheita ja valintoja, mutta kirjan edetessä keskiöön nuosee Jude ja muut hautautuvat tapettiin, muuttuvat koristeiksi.

Vaitelias Jude onkin henkilöistä ristiriitaisin traagisen menneisyytensä takia. Menneisyys paljastuu hijaksiin lukijalle ja kauhea se on: jopa niin, että tulee absurdi olo. Mikään ei riitä, kun on Juden menneisyys kyseessä. Yksityiskohdilla ei repostella, vaan lähinnä kirjailija ohjaa lukijan mielikuvitusta.

Juden menneisyys ei sekään silti ole kirjan keskeisin anti: kyseessä on oikeastaan Juden varttumis- ja kasvukertomus, jolle menneisyys on luonut ahtaat ja ahdistavat raamit. Mietin, miksei niinkin valistunut oman elämänsä ajattelija ja analysoija suostu ottamaan apua vastaan (tai osaa auttaa itse itseään, kun monista muista asioista kyllä osaa tietoa hankkia), mutta sellaista se joskus on. Juden häpeää ja ristiriitaisuutta on kuvattu hyvin.

Muita teemoja:

- ystävyys
- seksuaalisuus ja identiteetti
- traumat
- ihmissuhteet potenssiin miljoona

Erityisesti kirjan alku on mielenkiintoinen ja se (mielenkiinto) säilyy läpi kirjan, mutta tarinan edetessä myös hämmennys lisääntyy: en oikeastaan pysty määrittelemään pidinkö kirjasta kokonaisuutena vai en. A Little Lifessa on paljon hienoja piirteitä ja ominaisuuksia, joista pidin kovasti. Vastaavasti siinä on piirteitä, joista en pitänyt. Kaksijakoisten tuntemusteni takia kirja menetti uskottavuutensa silmissäni.

Luettuani kirjaa himppasen yli puolenvälin päivitin Goodreadsiin alla olevan mietteen:

Hämmentävä romaani, en oikein tiedä miten suhtautua tähän. Sellaisia tunnemyrskyjä en ole kokenut eikä nessupaketille ole ollut käyttöä vielä kertaakaan. Kirja on kuitenkin koukuttava ja hyvin mielenkiintoinen kaikin puolin, vaikkei se näytä osuvan tunnehermooni (ehkä tyyli on liian "tietokirjamainen" kaikkine tunne-erittelyineen ja analysointeineen). Mutta luetaanpa nyt ensin kokonaan ja sitten lopullinen miete.

Tietokirjamaisella tarkoitan mekaanista, jopa jossain määrin persoonatonta. Kaikki kirjan henkilöt, joihin keskitytään vähänkin syvemmin, ovat tietyssä mielessä melko samanlaisia: he analysoivat ja pohtivat kaiken lähes puhki. Kaikilla tuntuu olevan samanlainen "ihannemoraali" ja paljon ymmärretään järjellä, mutta tunteet eivät aina noudattele järkeä (mikä on minulle itselleni muuten erittäin tuttua).

Runsas vatvominen - siitä huolimatta, että monesti aiheet ovat mielenkiintoisia - alkaa puuduttaa eikä toisteisuudelta voi välttyä. Vatvominen ei siis sinänsä ole ongelma, vaan toisto. Tulee tunne, että ajatukset ja kokemukset murjotaan ja hakataan lukijaan isku toisensä jälkeen niin kauan, kunnes lukija kaatuu. Sitten vielä pari potkua maassa makaavalle. Tekee mieli nostaa kädet suojaamaan päätä ja huutaa. Vain huutaa, ei sanoja.

Mainitsin väliaikamietteessäni, ettei kirja koskettanut tunnetasolla. Se tunnemyräkkä tuli myöhemmin, kirjan ehtoopuolella. Sen laukaisi lopulta eräs yksittäinen tapahtuma (jota en voi mainita, koska en halua spoilata), kun jo makasin maassa päätäni pidellen. Kyseessä ei kenties ollut pelkästään tuo tapahtuma, vaan murtuminen romaanin painon alla. Meillä kaikilla on murtumispisteemme enkä minä tiedä, mitä itkin. Ehkä kaiken turhuutta ja hukkaanmenoa sekä romaanin henkilöiden että omalla kohdallani.

Pidin kirjan kielestä pitkine virkkeineen ja lukuisine sulkeineen plus ajatusviivoineen, myös useat sen tarjoilemat ajatukset olivat herkullisia, kauniita, kiinnostavia, kannustivat pohdiskelemaan.

Ennalta-arvattavuutta esiintyy, mutta ehkä se on tarkoituksellista. Spoiler-alert: maalaa alla oleva teksti jos haluat lukea sen, mutta omalla vastuulla eli sisältää juonipaljastuksen. A Little Life valmistaa alusta alkaen lukijaa Juden ja Willemin suhteeseen, joten se (suhde) ei tullut yllärinä. Olisi ollut yllättävämpää, jos suhdetta ei olisi syntynyt. Tämä suhde on hyvin merkityksellinen ja sen kuvaus kaunis. Siksi kaiken romuttuminen tuntui  niin julmalta.

Myös Laura on lukenut A Little Lifen. Kannattaa lukea Lauran mietteet, tunnistan kaiken ja voin ne allekirjoittaa, mutta minuun esim. se tunteiden äärimmäinen liioittelu ei tehonnut niin kuin oli tarkoitus. Minua se etäännytti ja sai lukukokemuksen tuntumaan jopa draamakomedialta isolla ripauksella absurdiaa. Kunnes se kamelinselkä katkesi.

Niin että mitä mieltä olen Pienestä elämästä, kannattiko lukea? Arvatkaa mitä, en osaa vastata muuta kuin kyllä ja ei. Sen tiedän, että tämä kirja jää pitkäksi aikaa mieleeni elämään eikä vain elämään vaan vainoamaan.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 20, kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.

16 kommenttia:

  1. Se on aika jännä minkä kirjan kohdalla kamelinselkä katkeaa ja tunnemyrsky repeää. Voin sanoa, että se voi toisinaan olla jopa tv-mainos, josta tulee muistoja mieleen. Ehkä juuri turhuus ja elämän hukkaanmeno ovat niitä asioita, jotka minua ärsyttävät ja sitten ne tunnepuolen herkistely itkettää, muistot edesmenneistä tapahtumista ja ihmisistä. Olen kyllä aikamoinen tunnelukija ja haluan kokea tunnemyrskyjä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, minulla tämän kirjan kohdalla ei varmaan se kamelinselkä olisi katkennut ollenkaan, jos kirja olisi ollut lyhyempi. Mutta näinkin pitkä ja raivokas liioittelu ja "paukuttaminen" murensi minut allensa. Lähes kuusisataa sivua meni ennen kuin "murruin". Väsytystaistelu, jonka kirjailija voitti.

      Olen kuullut, että jotkut itkevät läpi kirjan. Minulla itku tuli kaksi kertaa kirjan lopussa ja osin enempi juuri siksi, että omasta alitajunnasta nousi esille kaikenlaista. Minua surettaa kovasti elämän kokeminen turhana ja eläminen kituen, haluttomuus elää. Nämä tunteet nousivat minulla pintaan: asiaan voi vaikuttaa se, että minulla on nyt muutenkin erityisen paska kausi päällä.

      Tästä kirjasta on moni sanonut, että se on surullisin kirja, mitä ovat lukeneet. Minusta ei ole, mutta tehokas se kyllä on. Mielenkiinnolla kyllä odotan, mitä muut ovat tästä mieltä.

      Poista
    2. Kirja on kirjaston varauslistalla. Saas nähdä kuinka käy. Jostakin syystä olen vahvempi mitä enemmän aurinko paistaa. Paska olokin meni suklaalevyllä ohi. Tosin vatsa kärsi sokerista ihan älyttömästi.

      Voi kun voisin vain tsempata sinua jaksamaan tämän paskan kauden ohi, joten sanonpahan vain, että täältäpäin tulee hyviä ajatuksia sinnepäin <3

      Poista
    3. Mai, kiitos <3 Tällaisia kausia tulee ja menee, kyllä niistä aina selviän. Mielenkiinnolla odottelen sinun mietettäsi!

      Poista
  2. Tämä on ilmestynyt juuri suomeksi ja aikomus on lukea. Luin bloggauksesi nyt vain pintapuolisesti, palaan sitten kun tiedän mitä ajatella. Jos tiedän :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta, odotan todellakin innokkaana, mitä mieltä sinä sitten olet tästä. Nyt on nimittäin sellainen romaani kyseessä, että tosi vaikea arvioida kenenkään suhtautumista siihen, vaikka kuinka tuntisi toisen lukumaun.

      Poista
  3. Haa, piti käydä ihan lukemassa, mitä olen tästä kirjasta kirjoittanutkaan. Siis mä jollakin tasolla ymmärsin sen, miksi Yanagihara halusi niin kovasti liioitella vähän kaiken kanssa, mutta en tiennyt, pidinkö siitä vai en. Ehkä pidin.

    Nyt taas en näe kirjaa yhtä positiivisessa valossa kuin vielä syksyllä 2015 varmaan juuri sen liioittelun takia, koska onhan se nyt ihan kamalan naurettavaa ja ennen kaikkea epäuskottavaa, että jollekin voi sattua kaikki ne asiat. Jotenkin tuntuu, että olikohan se nyt vähän halpa keino saada lukijat kiintymään ko. hahmoon, eikö siitä olisi voitu toisella tavalla rakentaa mielenkiintoinen tyyppi? Joidenkin mielestä Yanagihara tällä liioittelullaan ja halvalla menettelyllään jopa vähättelee oikeiden uhrien kokemuksia. Niin, en tiedä.

    En kuitenkaan kadu, että käytin tähän kirjaan pari viikkoa elämästäni. Siinä oli paljon hyvääkin ja on aina mielenkiintoista lukea kirjoja, joista tulee ilmiöitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laura, tämä on tosiaan hyvin häiritsevä kirja. Minua ärsytti henkilöiden jatkuva tunteissaan vellominen ja ääripäihin meneminen, itsepäinen ja jopa abrusdi kyvyttömyys tietyissä asioissa jne. Ja olen taas ihan samaa mieltä kommenttisi kanssa ja noista Yanagiharan metodeista. Osin ne kyllä toimivat, mutta sitten toisaalta eivät. Pitikö vetää ihan noin överiksi, mietin. Ja sitten toisaalta: mitä kirjasta jäisi käteen, jos ei olisi vedetty överiksi?

      Minäkään en kadu, että kirjan luin: olisin lopettanut kesken siinä tapauksessa. Mutta en osaa sanoa lukisinko tämän kirjan, jos tietäisin nyt mitä tiedän. Joo, sekavaa. Nyt on mielenkiintoista seurata, mitä muut bloggaajat tästä pitävät. Moni varmaan on kirjan aikeissa lukea.

      Poista
    2. Tuo onkin hauska kysymys, että mitä kirjasta jäisi käteen, jos sitä ei olisi vedetty niin överiksi. Niin, ei varmaan mitään, koska se överiys oli just se pääasia, kannatteleva voima, mikä kuulostaa vähän siltä, ettei siinä sitten oikein muuta ollutkaan – ja sehän oikeastaan pitää paikkansa :D

      Minullakin on kieltämättä edelleen aika sekavat fiilikset koko kirjasta, joten on kans kiva seurata, miten suomeksi lukevat siihen tykästyvät!

      Poista
    3. Laura, aivan! Tässä nämä ihmissuhteet ja trauma on niin vahvasti pinnalla, ettei muuta mainittavaa juuri ole (se JB:n huumesekoilukin oli pelkkä pikakelauksella vedetty sivuraide). Mietin olisiko tämä ollut vain yksi kirja muiden joukossa, jossa ei kirjailija olisi vetänyt kaikkea överiksi ja erityisesti jos kirja ei olisi yli 700 sivua pitkä. Minusta tämän kirjan teho on nimenomaan pituudessa ja överissä toisteisuudessa :D En oikein osaa sanoa, millainen ansio se sellainen on eli sekavat on fiilikset tosiaan!

      Poista
  4. Olen jo pitkään käynyt painia sen suhteen, että luenko tämän vai en. Kirjankin ostin jo ajat sitten ja nyt tosiaan on suomennoskin valmistunut.

    Kun nyt luin tekstisi (en sitä valkoista osaa), niin tuli tunne, että joko tulen pitämään tästä vietävästi tai sitten en ollenkaan. En siis edelleenkään osaa päättää, mitä tämän kanssa teen ja lukisinko suomeksi (voittaakseni aikaa ja luultavasti harmitellen, miksi en lukenut englanniksi) vai englanniksi (manaten hidasta edistymistäni).

    Tuo mitä kirjoitit, että moni on sanonut, että tämä on surullisin kirja, jonka on lukenut, niin sen ajatuksen suhteen kirjoituksesi toi armahdusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, minulla oli sama eli en osannut päättää kiinnostaako minua edes lukea tätä kirjaa. Olin hiplaillut sitä monesti kirjastossa, mutta en koskaan lainannut koska se oli kovakantinen möhkäle ja niitä on hankala lukea (ja kuljettaa!). Sitten kirja osui myöhemmin eteeni charity shopissa pokkariversiona ja vain kahden punnan hintaan: en voinut olla ostamatta ja sitä myöten myös lukupäätös oli tehty, koska enhän osta kirjoja, joita en aio lukea :D

      Tämän kirjan kieli ja tyyli on ihastuttavaa ja runsasta, pidin kovasti! Se vatvominen ja vellominen on sitten asia erikseen. Tässä on nyt muuten sellainen kirja, että on melko mahdotonta päätellä, mitä kukakin tästä mahdollisesti pitäisi ja miten sen kokee. Kirja on mielestäni jopa yllättävän kepeä etenkin alussa: sen sortava voima on mielestäni toistossa ja se tapahtui ainakin minulla kohdallani vaivihkaa ja hitaasti. Ihan kuin sellainen pitkäkestoinen henkinen väkivalta.

      Lisäksi tämä kirja toi pinnalle omia muistoja, joita en halua muistaa saati ajatella eli sekin vaikutti tässä lukukokemukseeni. Itse asiassa epäilen, että tämä kirja laukaisi minussa ahdistuksen: luin tätä noin kolmisen viikkoa ja mieleni synkkeni kuin huomaamatta, kunnes jossain vaiheessa huomasin pohtivani itsemurhaa päivittäin. Lisäksi itketti usein. En olisi ikinä uskonut, että minuun voi mikään "ulkoinen tekijä" vaikuttaa näin. Tietenkään en voi olla varma, että se johtui juuri tästä kirjasta, mutta minulla on huomattavasti parempi olo nyt, kun olen lukenut ihan muuta.

      Eli todella häiritsevä lukukokemus ja siksi en edes osaa sanoa edes omalla kohdallani kannattiko lukea vai ei. Ihan pöllähtänyt olo vieläkin ja mieleni varmaan muuttuu jatkuvasti tämän kirjan suhteen!

      Poista
  5. Voi voi voi! Luettuani tekstisi koko kirjan paino lysähti jälleen päälleni. Olet oikeassa sanoessasi, että tämä jää vainoamaan lukijaa. Luin A Little Lifen viime kesänä, mutta mietin sitä yhä todella usein.

    Kiinnostavasti pohdit tuota, miten kirja vaikutti sinuun tunnetasolla. Itselläni kyllä kului nessuja läpi kirjan, mutta ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat liialla toistolla ja puutumisella. Kuten tuossa ylempänä pohdittekin jo Lauran kanssa, överiksi lyöminen on selvästi ollut kirjailijalle tyylikeino.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maisku, täytyykin tulla lukemaan sinunkin mietteesi tästä! Ymmärrän hyvin, että kirja palaa mieleen, vaikka lukemisesta on aikaa. Minä yritän tietyssä mielessä nyt aktiivisesti unohtaa koko kirjan ja olla ajattelematta sitä. Ja tiedän, etten voi koska kiinnostaa liikaa toisten mielipiteet. :D

      Luulen, että tämä kirja koskettelee eri ihmisiä eri tunneskaaloilla. Tuntuu, että minä menin jotenkin sekaisin. Kirjan alku oli mielestäni jopa kepeä, mutta sekin tietenkin on makuasia. Ehkä kohdallani toimi sellainen hidas kidutustaktiikka, joka sitten lopulta musersi alleen. Todella todella tehokas romaani!

      Poista
  6. Koen että olen tällä hetkellä aika vahva psyykkisesti, mutta minäkin upposin salakavalasti tämän sairaaseen ja absurdiin maailmaan. Kirjoitin etten soisi yhdenkään itsetuhoisen nuoren tätä löytävän ja olen todella sitä mieltä. Tämä voi olla hyvin musertava ja vaarallinen kirja.

    Kirjaluotsi totesi että aika rankkaa tämä lukuharrastus :) Niin on. Kun överiksi vedetty Caleb tuli mukaan kuvaan, olin jättää kesken. En kadu että luin, mutta luultavasti en lukisi jos tietäisin kuinka yksityiskohtaisesti kirjailija kuvaa Juden ahdistuksenpurkukeinoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta, minä en voinut uskoa, että jokin kirja voi vaikuttaa minuun näin voimakkaasti kuin tämä. Olisi pitänyt pitää lukufiilispäiväkirjaa: olisi ollut jännä nähdä, missä kohdin alkoi uuvuttaa, koska minusta kirjan alku on petollisen kepeä loppuun nähden. Kirjailijahan konkreettisesti repii Juden kappaleiksi.

      Minua eivät ne "konkreettiset raakuudet" ja viiltely jmv. painaneet alas, vaan nimenomaan se tunteiden analysointi, erittely ja jauhaminen. Monessa skandidekkarissa raakuudet kuvataan huomattavasti yksityiskohtaisemmin (tässähän ei yksityiskohtiin edes menty, vaan jätettiin ne lukijan arvattavaksi) eikä minulla ole ongelmia niiden suhteen, joskaan en innostu itsetarkoituksellisesta raakuudesta. Toisaalta en tiedä, miten minuun vaikuttaisi jos lukisin 700 sivua konkreettista kidutuksen kuvailua. Tosin sellainen parituntinen kauhuleffa menee kyllä ihan helposti. :D

      Fiilikseni tätä kirjaa kohtaan muuttuvat jatkuvasti. Kuten minäkin mietin tuossa yllä: en tiedä lukisinko tätä kirjaa, jos tietäisin nyt mitä tiedän. On tämä lukuharrastus tosiaan joskus itsensä kiduttamista :D

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin, vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.