Seksiorjana kellarissa

Hans Koppel: She's never coming back
Sphere 2012
(Kommer aldrig mer igen, 2011)
S. 393

"The most terrifying crime novel I have ever read." 

"A masterpiece"

"Excitement from the first page to the last... nail-biting."

"The Swedish thriller pehonomenon"

Yllä olevat sitaatit ovat kirjan etu- ja takakannesta. Kuulostaa kovin lupaavalta, vai mitä? Suhtaudun melko skeptisesti kirjojen kansissa esiintyviin ylistysjulistuksiin, mutten voi väittää olevani niille täysin immuuni.

Tokihan minua kiinnostaa kirja, jonka kerrotaan olevan ruotsalainen trilleri-ilmiö, ja joka saa minut ehkä pureksimaan kynteni jännityksestä. Olenhan jännityksen ja trillerien ystävä.

Tässä vaiheessa voin kertoa, että kynnet ovat edelleen paikoillaan ja yhtä pitkinä kuin ennen kirjan aloittamistakin. Jos olisin oikein ilkeä, voisin sanoa, että jännittävintä tässä kirjassa on sen kansi. Ja itse kirjan nimi.

Enpä nyt kuitenkaan ala ilkeäksi, sillä vaikka kirja ei lunastanutkaan kanteen sijoiteltujen sitaattien kehuja, ei se silti tylsä ollut. Itse asiassa kirjan lukaisi parissa illassa melkoisella vauhdilla eikä lukiessa alkanut kyllästyttää kertaakaan.

Ylikehut, vaikka niihin kuinka epäilevästi suhtautuisikin, voivat onnistua jopa osittain pilaamaan kirjan. Ensin nostatetaan lukijalle valtaisat ennakko-odotukset ja sitä suurempi on sitten pettymys, jos ei olisi liikaa kehuttu ja hehkutettu. Mutta kaipa se myy - astuinhan itsekin ansaan.

Mikä minua kirjassa sitten häiritsi? Ehkä ensin se, että sitä jännitystä ei oikeasti ollut. Sitä olisi voinut olla - tapahtumat ja asetelmat olivat periaatteessa jännittäviä - mutta valitettavasti Koppel ei osannut tuoda sitä esille.

Lukijalle paljastettiin heti alussa liikaa, joten käytännössä ainakin itse tiesin lähes kirjan alusta alkaen melko tarkalleen, missä mennään. Koppel kyllä yritti harhauttaa lukijaa, mutta ainakaan minä en langennut ansaan.

Liikaa tietäminen vie pois jännitystä. Siihen kun lisää etäiseksi jäävät henkilöhahmot, katoaa loputkin jännityksestä.

Eräänä iltana Miken vaimo, Ylva, ei palaakaan kotiin töistä. Mike ei jaksa hirveästi hermostua asiasta, sillä Ylva - ja heidän avioliittonsa - on vähän mitä on.

Kun ei Ylvaa sitten ala kuulua seuraavanakaan päivänä kotiin, Mike alkaa huolestua. Miten voi vaimo kadota kuin vesi viemäriin, jälkiä jättämättä?

Lukija tietää jo tässä vaiheessa, missä Ylva on. Lukija tietää sen jo ennen kuin on aloittanut lukea kirjaa. Se lukee nimittäin kirjan takakannessa: Ylva on kaapattu ja teljetty kellariin. Ylva on lähempänä kuin uskoisikaan, hän on lähes naapurissa.

Mutta miksi Ylva kaapattiin? Sitä ei sentään kerrota takakannessa, mutta itse arvasin sen varsin pian aloitettuani lukea kirjaa. Se ei liene silti suurin syy jännityksen puutteeseen.

Minä en pitänyt Ylvasta. Minusta hän oli ällöttävä. Aloin jopa ajatella, että on aivan yhdentekevää, miten hänelle käy.

En myöskään pitänyt Mikesta. Hän oli varsinainen vässykkä, suoranainen itkupillikin. Ei sillä, etteikö mies saisi itkeä, mutta jotain rajaa. Mike tuntui persoonattomalta, Ylvan tossun alla elelijältä. Ja sitä hän olikin.

Summa summarum: Kirjan juoni oli periaatteessa ihan vetävä. Harmi vain, ettei siitä oikein saanut mitään irti ennalta-arvattavuuden ja pinnallisiksi jääneiden henkilöiden takia.

Jotenkin ristiriitaista siksi onkin, että kirja piti lukea sellaisella vauhdilla loppuun tyyliin vielä yksi luku ja sitten valot pois. Kokemistani puutteista huolimatta kirja siis koukutti.

Tätä ei käsittääkseni ole ainakaan vielä käännetty suomeksi.