Hae tästä blogista

torstai 31. tammikuuta 2013

Kosto, rakkaustarina

Joyce Carol Oates: Rape, a Love Story
Atlantic Books 2005
(Usa 2003)
S. 154


Vain kaksi toisin tehtyä päätöstä ja kaikki olisi toisin. Jos ei Teena olisi päättänyt lähteä tyttärineen juhlista, jos ei Teena olisi päättänyt oikaista pimen puiston halki. Jos ja jos.

Yhtäkkiä Teena onkin miehiä viettelevä hutsu, suoranainen lortto, provosoija. Sai sitä, mitä tilasi. Nimenomaan tilasi, sillä puolustusasianajajan mukaan mitään raiskausta ei ole tapahtunut. Ei ainakaan hänen asiakkaansa taholta.

Mitä väliä, vaikka asiakkaan (ja muiden syytettyjen) spermaa löytyi ties mistä. Tytär oli paikalla, mutta eihän 12-vuotias ole pätevä todistamaan, eihän hän edes nähnyt mitään. Mitä väliä vaikka hän oli paikalla, joutui itsekin ahdistelluksi. Ei sellaiseen voi luottaa.

Kirjan juoni on melko yksinkertainen, ennalta-arvattavakin. Sillä ei kuitenkaan ole väliä, sillä kirjan sisältämät ajatukset ja kirjoitustyyli ovat tässä kirjassa etusijalla.

Oatesin tyyli kirjoittaa onkin varsin erilainen. Kerronta vuorottelee yksikön kolmannesta yksikön toiseen. Alussa kerronnan vaihtelu tuntui hieman oudolta, mutta siihen tottui hyvin nopeasti. Aloin jopa pitää siitä: se toi virkistävää vaihtelua tekstiin ja toimi hyvänä tehokeinona. Pidin myös Oatesin tavasta rakentaa lauseita: nekin ovat vaihtelevia, kuten kerronta.

Kirja ei kuitenkaan kolahtanut minuun kuin metrinen halko, vaan ehkä pikemminkin kuin risu. Vaikka moni tekijä tässä kirjassa oli kohdillaan, jätti se silti minut jotenkin kylmäksi. Raiskaajien kyvyttövyys empatiaan tuli kyllä selväksi, mutta jotenkin en päässyt lähelle Teenaa enkä edes Betheliä.

Tämä on ensimmäinen Oatesilta lukemani kirja. Kirjailija on kyllä nimenä varsin tuttu, mutta jostain syystä en ole tarttunut hänen kirjoihinsa aiemmin.

Sisareni, rakkaani on pyörinyt paljon kirjablogeissa. Se ei ole kuitenkaan onnistunut herättämään kiinnostustani kovin korkealle. En osaa määritellä miksi. Sen sijaan Haudankaivajan tytär herättää uteliaisuuteni. Luulen, että se saattaa olla seuraava kirja, jonka Oatesilta luen.

Tämän kirjan ovat lukeneet ainakin Laura (Lukuisa), Leena Lumi, Booksy (Booking it some more), Katja (Lumiomena), Hanna (Kirjainten virrassa) ja Aletheia (Kirjoihin kadonnut).

Tämän kirjan loppumusiikiksi sopisi tämä kaunis pianokappale.


12 kommenttia:

  1. Minulla oli vähän samanlaiset fiilikset Kostosta, kolahti mutta ei niinkuin halko. Haudankaivajasta pidin ja Monroesta kertova Blondi taitaa olla suosikkini.

    VastaaPoista
  2. Norkku, kävinkin tonkimassa blogissasi ja havaitsin, että olet lukenut useita Oatesin kirjoja. Laitan Blondin korvan taakse, mutta luulen että kokeilen silti Haudankaivajaa ensin. :)

    VastaaPoista
  3. Olen lukenut ja blogannut tästä.

    Minusta kirjan moraalinen opetus on asia, joka jäi ihmetyttämään, millä oikeudella otetaan oikeus omiin käsiin, vaikka itse avaustapahtuma oli kuvottava ja rangaistava, mutta pitää luottaa oikeuslaitoksen antamaan rangaistukseen.

    VastaaPoista
  4. Tämä on tosiaan aika erilaista Oatesia, jo ihan kokonsakin puolesta. Vahva aihe ja valtava lataus näin pienessä kirjassa!

    VastaaPoista
  5. Jokke, itse en kokenut ns. oman käden oikeutta moraalisena opetuksena. Kyllä, se oli kirjassa erään henkilön valinta ja kyse hänen moraalistaan. Samalla lailla kuin vaikkapa uhrien syyllistäminen ja lopulta jopa itse tapahtumien kieltäminen tyyliin mitään rikosta ei edes tapahtunut. Siinäpä vasta hieno "opetus", jos asiaa ajattelee moraalisen oppimisen kannalta.

    Tuollainen kostoteema on aika yleinen fiktiivisissä teoksissa, etenkin muuten elokuvissa. Oates on siis lähtenyt silmä silmästä -linjalle poliisihahmonsa kanssa. Ei mikään uusi astelema siis. Olisi tietty kiva, jos oikeuslaitokseen voisi luottaa. Ehkä kirjan opetus onkin se, että aina ei voi (en tarkoita silti, että pitäisi ottaa oikeus omiin käsiin) vaikka totuus seisoisi silmien edessä, kun koko kylä on niin korruptoitunut ja suojelee rikollisia.

    Annika, ai sinäkin olet lukenut tämän? Googlettelin pikaisesti tätä kirjaa ja linkitin ekat esille tulleet kirjablogit. Tämä oli tosiaan hieman ristiriitainen kirja, kannatti lukea. :)

    VastaaPoista
  6. Minulla on lainassa Oatesilta sellainen kirja kuin Zombie. En oikein tiedä, mitä odottaa, koska siitä en ole yhtään arvostelua lukenut, mutta luen sen nyt varmaan ensiksi ja ehkä sen jälkeen juuri tämän Rape - A Love Storyn. Kuulostaa kyllä lupaavalta lukemieni arvostelujen perusteella.

    VastaaPoista
  7. Minäkin luin juuri ensimmäisen Oatesini, Haudankaivajan tyttären, joka oli minusta lähes napakymppi. Pidin suuresti hänen tyylistään kirjoittaa. Ehkäpä tämä pikkuruinenkin teos osuu jossain vaiheessa kohdallani. =D

    VastaaPoista
  8. Joo, vähän kylmäksi tosiaan jättää niin postauksesi kuin näiden kommenttien perusteella. Kirja on kuitenkin niin ohut, että sen voisi ihan mielenkiinnosta lukaista joskus välipalana.

    Pianokappale on todella kaunis. Kiitos siitä!

    VastaaPoista
  9. Elegia, minuun tämä upposi ja lujaa. Osa syistä ovat yksityisiä, osa sitä, että minua kiinnostaa raiskauksen ja etenkin joukkoraiskauksen tematiikka. Oates kirjoittaa kuin alasti. Lukija ei pääse pakoon. Kaikki on nieltävä. Tämä kirja on pelottavan todellinen ja saa myös miettimään, mihin itsekukin olisi valmis, jos olisi samassa tilanteessa kuin John Doormoor.

    Tämä kirja aukeni minulle todella paljon enemmän kun luin Ann Heberleinin kirjan Pieni kirja pahuudesta, jossa on paljon asiaa mm. joukkoraiskauksesta.

    VastaaPoista
  10. Annami, Zombie on minullekin ihan tuntematon nimi Oatesilta. Kovasti kiinnostava nimi kyllä kirjalle, joten mielenkiinnolla odotan mietteitäsi siitä, kun olet sen lukenut. :) Minäkin aion ehdottomasti lukea muitakin Oatesin kirjoja.

    Irene K, minua kiinnostaakin kovasti juuri tuo Haudankaivajan tytär. Olen lukenut blogistasi sinun mietteesi siitä ja kiinnostus vain kasvoi. Havaitsin muuten eilen kirjastossa, että Oateshan on hyvin tuottelias. Hyllyssä oli paljon hänen kirjojaan. En lainannut toistaiseksi mitään niistä, sillä nyt on niin paljon kirjoja jo jonossa, etten varmaan ehtisi lukea niitä ennen kuin pitäisi palauttaa (täällä laina-aika on kolme viikkoa).

    Paula, ehkä tämä ei vain toiminut minulla niin hyvin. Tämä lienee sellainen kirja, joka jakaa mielipiteitä aika vahvasti. Joihinkin tämä kirja on kolahtanut oikein kunnolla. En oikeastaan osaa sen kummemmin eritellä, miksei minuun sillä aihehan on erittäin mielenkiintoinen.

    Leena Lumi, ajatuksia tämä kirja tosiaan herätti etenkin liittyen tuohon oman käden oikeuteen ja turhautumiseen oikeuslaitoksen edessä. Minusta oli kuvottavaa, miten asiat käännettiin niin että uhria alettiinkin yleisesti ajatella syyllisenä.

    Jokin, jota en osaa eritellä, jäi kuitenkin puuttumaan ja siksi tämä ei vain kolahtanut kuin halko, vaikka kosketti kylläkin. Laitankin tuon Ann Heberleinin kirjan ylös: vaikuttaa minulle sopivalta kirjalta sekin! :)

    VastaaPoista
  11. Minuun tämä kirja kolahti täysillä. Eniten pidin Oatesin kirjoitustyylistä. Suorastaan hurmioiduin siitä. Sen sijaan en hätkähtänyt sitä, että uhrista alettiin tehdä syyllistä. Sellainen on valitettavan yleistä yhä edelleen.

    VastaaPoista
  12. Tuija, kirjoitustyyli tässä olikin ihan kiinnostava. Toki tietty itse aihekin, mutta silti tämä ei onnistunut kopsauttamaan kunnolla.

    Olen miettinyt sitäkin, että luen niin paljon brutaaleja kirjoja, että saatan olla jokseenkin turtunut. Minua kiinnostaa myös kiduttaminen ja kauhuleffat, joten ehkä osaan pitää itseni tietyllä tapaa erillään. Joskus ehkä liikaakin.

    VastaaPoista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin, vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.