Varoituksen sana alkuun. Tämä lienee blogihistoriani pisin postaus. Tekstiä oli enemmän, mutta karsin reippaalla kädellä. Lisääkin voisi karsia, mutta enpä taida. Blogini on lukupäiväkirja ja vaikka toivon siitä (blogistani) olevan iloa muillekin, niin kirjaan tänne myös asioita muistiin ihan itseäni varten.
Postauksen kuvat ovat omilta reissuiltani. Tietysti olisi kiva, jos kuvat olisivat vuorilta, joita Purjan kirjassa kiivetään, mutta käytän blogissani vain luvallisia kuvia. Wikimediasta varmasti löytyisi kuvia vapaaseen käyttöön, mutta en jaksa enkä ehdi nyt sieltä etsiä.
*
Katsoin jokunen aika sitten Netflixistä Everest-elokuvan, joka on tehty Jon Krakauerin kirjan Into Thin Air (suom. Jäätäviin korkeuksiin: Murhenäytelmä Mount Everestillä) pohjalta. Kirja ja siten myös elokuva käsittelee vuoden 1996 katastrofia Everestillä.
Ennen kuin jatkan, tässäpä linkit kahteen postaukseeni, jotka käsittelevät kys. katastrofia.
1. Jon Krakauer: Into Thin Air
2. Anatoli Boukreev: Climb
Ja niin virkosi horrostanut intohimoni, joka taannoin muistutti pakkomiellettäkin. Pakkomielle lopulta laantui tutkimusprojektiksi, joka poukkuili ja poukkoilee edelleen sinne sun tänne. Vuorikiipeily (erityisesti high altitude) ja kaikki siihen liittyvä kiinnostaa, vaikka en itse sitä harrasta. Olen utelias ihminen ja minulla on paljon kiinnostuksen ja tutkinnan kohteita.
Kuullessani about vuosi sitten Nimsdai Purjan kirjasta Beyond Possible (Hodder & Stoughton 2020, s. 305 plus kuvaliitteet) tiesin heti, että se on luettava ”ensi tilassa”.
Kirjan sivuliepeestä:
”Nirmal (’Nims’) Purja MBE was born in Nepal. He served as a Gurkha and in the elite Special Boat Service before leaving to concentrate on his passion for mounteneering and exploration.Nims on kutsumanimi. Purjan varsinainen etunimi on Nirmal. Myös Nimsdai on kutsumanimi. ”Dai” tarkoittaa veljeä.
Beyond Possiblessa Purja kuvaa matkaansa ensin Gurkhaksi ja sitten erikoisjoukkoihin. Samalla hän avaa lapsuuttaan Nepalissa ja perhesuhteitaan ja -velvollisuuksiaan (nepalilaisen perinteen mukaan nuorimman pojan vastuu on tukea vanhempiaan rahallisesti). Kaikki nämä käydään läpi melko lailla pikakelauksella ja mitäpä sitä turhaan jauhamaan, kun voi sanoa suoraan ja siirtyä eteenpäin eli kirjan varsinaiseen teemaan, joka on vuorikiipeily ja erityisesti Project Possible eli maailmanennätyksen rikkominen.
Purja onnistuu, tietenkin. Hän rikkoo maailmanennätyksen kiipeämällä kaikille yli 8000 metriä korkeille vuorille kuudessa kuukaudessa ja kuudessa päivässä (ed. ennätysaika oli yli seitsemän vuotta). Tämä tapahtui vuonna 2019.
Ilmaista ei vuorikiipeily ole ja kirjassa avataan myös rahoitukseen liittyviä ja muitakin eteen tulevia ongelmia, joita Purja ratkoo sitä mukaa kun niitä tulee. Koin nämä(kin) osuudet todella kiinnostavina. Teos etenee pääosin kronologisesti, joten lukija pääsee sivulliseksi tähän projektiin ja sen etenemiseen.
Purja on suhteellisen tuore vuorikiipeilymaailmassa, mutta hän on ”lyhyessä” ajassa saavuttanut paljon. Kaikki eivät Purjan rakettimaisesta noususta ilahtuneet ja erityisesti vuorikiipeilyuransa (kyllä, se on nykyään ura hänelle) alkuaikoina hänen kykyjään kyseenalaistettiin.
Purja ei keskity kirjassaan kuitenkaan vinkumaan, mutta kritisoi – melko hellästi tosin – kyllä tiettyjä käytäntöjä. Jo aiemmin havaittu (mainitsin asiasta postauksessa, joka käsittelee Jon Krakauerin kirjaa) nokkimisjärjestys elää ja voi hyvin vuorikiipeilijöiden keskuudessa.
Beyond Possiblessa kiinnostavaa on sen tarjoama näkökulma nykypäivän Everest-kiipeilyyn ja tietysti muihinkin yli 8000 metriä korkeiden vuorien huiputtamiseen. Lisäksi minua miellyttää lukea erityisesti jonkun muun kuin länsimaisen ihmisen näkökulmasta.
Purja nostaa esille sherpat, jotka tekevät uskomattoman määrän työtä sen eteen, että saavat retkueen kiipeilijät huipulle. Tavallisesti nimenomaan sherpat käyvät etukäteen avaamassa reitit, köysittävät tarvittavat alueet, kantavat ison osan varusteista jne. Heidät usein ignorataan lähes täysin eikä edes heidän nimiään mainita. Purja puhuu sherpoista nimillä ja haluaa jakaa kunniaa sinne, minne se kuuluu.
Roskaaminen on edelleen ongelma, samoin erityisesti Everestin Base Campin saastaisuus liittyen kaikenlaisiin roskiin ja ihmisten ulosteisiin. Pahimmillaan nämä leirit voivat muuttua melkoisiksi tautipesiksi. Tätä olisi hyvä mietiskellä ihan bakteerien ja mahdollisten virusten leviämisen kannalta. Purja vakuuttaa, että hän eikä hänen tiiminsä jätä roskia eikä esim. happipulloja rinteille, vaan kaikki mitä vuorille viedään kannetaan sieltä myös pois.
Ruuhkia esiintyy, koska kiipeykausi on lyhyt ja ”sääikkunat” huipulle kiipeämiseen rajalliset. Purja otti kuvan ruuhkaisesta Everesistä toukokuussa 2019 ja kuva levisi ympäri nettiä ja herätti kohinaa ainakin joissakin piireissä. Kirjasta selviää kuvanottotilanteen taustat ja seuraukset ymv. Kuvan voi katsoa vaikkapa The Guardianista ja on se Purjan kirjassakin kuvaliitteessä.
Beyond Possible on todella runsas ja luotijunan lailla etenevä. Se edustaa tietyssä mielessä sellaista muistelmateostyyliä, josta en pääsääntöisesti pidä: nimittäin tekoja ja tekemisten suunnittelua ja kuvailua. Tunne- ja ajatuspuoli jää vähemmälle, mutta mitä edemmäs kirjaa luen, alan ymmärtää miksi. Sitä paitsi, minua kiinnostaa vuorikiipeilyyn liittyvät käytännöt, sisäpiiritiedot jmv. joten miksipä niitä pitäisi kuorruttaa turhalla draamalla. Draamaa kirjassa on muutenkin.
Kirjan tyyli jakanee eniten mielipiteitä. Osa kokee sen retosteluna ja itsekorostuksena, oman erinomaisuuden esille tuomisena (luin kaameita kommentteja erinäisistä paikoista).
Myönnän, että alkuun mietin miten suhtautua Purjan melkoisen teko- ja itsekeskeiseen kirjoitustyyliin, mutta on hyvä nähdä tekstin taakse. Purja vetää sata lasissa: tehokkuus ja tekeminen, itsensä haastaminen ja ääriolosuhteet saavat hänet tuntemaan, että hän on elossa ja elää täysillä. Tunnistan adrenaliininarkkarin, jollainen itsekin olen, mutta minun adrenaliinintarpeen tyydyttämiseen riittää huomattavasti vaisummat metodit.
Purjalla on todella sitkeä ja kurinalainen persoonallisuus sekä kyky hallita tunteensa. Jo hänen hakeutumisensa Gurkhaksi ja sen jälkeen erikoisjoukkoihin kuvaa sitä. Hän on toteuttaja, ei paskanpuhuja. Kun hänellä on tavoite tai ”Hope Is God” (huom. Purja ei ole uskonnollinen), hän alkaa määrätietoisesti työskennellä saavuttaakseen sen.
Kautta kirjan käy selväksi, että Purja treenaa mieltään ja ajatuksiaan siinä missä fyysisiä ominaisuuksiaankin. Mielen ja ajatusten hallinta on keskeistä onnistumisessa. Purjalle se tarkoittaa negatiivisten ajatusten kääntämistä positiivisiksi ja muutenkin negatiivisuuden välttämistä. Se ei tarkoita asioiden kieltämistä – ainakaan suoranaisesti ja aina.
Eräs esimerkki liittyen happipuolloihin.
Purja on lisähapen tarpeessa, mutta joku on pöllinyt (tätä tapahtuu) hänen pullonsa. Aluksi hän suuttuu ja negatiiviset ajatukset alkavat synkentää mieltä. Päästäkseen negatiivisten ajatusten kierteestä, Purja päättää että mahdollisesti joku tarvitsi häntä enemmän happea ja kenties jopa pelastui hänen happipullonsa ansiosta.
Tavallaan kyseessä on valhe ja toki Purja tajuaan ettei näin välttämättä ole, mutta mitä hyötyä on jäädä itkemään asiaa, jolle ei voi mitään? Se vain musertaa mielen ja vie keskittymiskyvyn pois suorituksesta ja selviämisestä. Ja keskittymistä vuorikiipeilijä tarvitsee, sillä yksikin virheliike voi olla fataali.
Ymmärrän tiettyyn pisteeseen asti Purjan mielenmaisemaa ja se tietty piste kohdallani tarkoittaa sitä, että harjoitan samaa positiivista ajattelua itsekin liikkuessani. Esimerkiksi tarpoessani jossain soisessa rinteessä tai noustessani huipulle (huom. minun huiput ovat aivan eri luokkaa kuin Purjan) kaatosateessa, sumussa ja tuulessa en ajattele että onpas paskaa, voi kun paistaisi aurinko. Mitä se hyödyttää? Paskalla säällä ei tietenkään ihan mihin tahansa voi Briteissäkään kiivetä, mutta jos on suht. ei-pahalla reitillä, niin eteenpäin vaan ja keskittyy kehoonsa ja siihen, miten mahtava tunne on, kun pääsee sitten illalla lämpimään.
Vuorilla tarpominen ei ole aina hauskaa ja siksi ymmärrän Purjaa: kiksejä voi saada, vaikka sattuu ja on kamalaa. On aamuja, kun herää kaatosateeseen ja harmauteen ja miettii: ei helvetti, tuonneko minun pitää mennä taas rämpimään. Entäs jos vain jatkaisi unia. Hyi, ei todellakaan. Kuolisin tylsyyteen, jos pitäisi vaan lojua jossain hotellihuoneessa, kun ympärillä avautuu rykelmä huippuja ja kaunista luontoa. Mieluummin rämmin kahdeksan tuntia kaatosateessa kuin makaan koko päivän.
Ja kyllä, saan kiksejä siitä, kun kulutan kroppaani niin paljon, että alan olla jaksamisen äärirajoilla. Olen myös patikoinut jalka ja varpaat paskana, mikä ei ole erityisen mukavaa, mutta… Jos kerran aikoo jatkaa, niin parempi tottua ja keskittyä muuhun kuin rypeä siinä epämukavuudessa.
HUOM. minusta ei olisi high altitude -kiipeilyyn eikä varsinkaan minnekään Everestille tai vastaaville. En usko, että saisin mieltäni niin positiiviseksi, että kestäisin sikäläisiä olosuhteita puhumattakaan siitä, että korkeanpaikankammon siedätyshoitoni on edelleen kesken. Edistystä toki tapahtuu.
Totean myös, että jos minulla on tavoite ja koen sen realistiseksi mahdolliset ongelmat (jotka voi ratkaista sitä mukaa, jos osuvat kohdalle) toki tiedostaen en siedä latistamista enkä epäilyä enkä siten jaksa kuunnella mitään negatiivista lätinää ja vähättelyä. Koska se ihan totta häiritsee asiaan keskittymistä tai ainakin vie siitä ilon. En ole optimisti, olen toiveikas realisti ja se on varmaan syy, miksi edes jaksan elää. Jos olisin pessimisti, minulla ei olisi tätä mielenvoimaa olla enää elossa.
Yltiöpositiivisuutta en voi sietää enkä myöskään sitä, että pitäisi nujertaa kaikki negatiiviset ajatukset ja leikkiä, ettei ”paskaa” ole olemassa ja teeskennellä olevansa aina iloinen. En usko, että Purjakaan niin kaikessa tekee: hänellä on omanlaisensa tapa käsitellä tunteitaan ja se pitää kaikille sallia. Ei ole vain yhtä oikeaa tapaa elää, olla ja tuntea.
Koin tämän kirjan todella inspiroivana ja kannustavana. Minulla on omia liikunnallisia tavoitteita ja tämä kirja antoi hurjasti intoa ja kannustusta niihin liittyen. Ei ole väliä, miten kaukana ja erilaisia omat vaatimattomat tavoitteeni ovat verrattuna Purjaan: jokainen tekee omia juttujaan ja keskittyy omiin tekemisiinsä. Ja saa niistä omat kiksinsä. Vertailu on turhaa.
Sekalaisia havaintoja ja avainsanoja vielä ranskalaisilla viivoilla. Nämä ovat sellaisia, jotka kirjoitin muistiin pikaisesti heti luettuani kirjan. En hio tekstejä, vaan läväytän ne tähän sellaisenaan. Kaikkia käsitellään tässä kirjassa.
- positiivisuus
- auttaminen vuorilla, jätettiin kuolemaan
- apua ei tullut, vaikka sanottiin että tulee
- Nims ei jätä ketään kuolemaan, auttoi monia kiipeilijöitä. Osa tosin kuoli silti.
- happipullon pölliminen – joku muu tarvitsi sitä enemmän. Purjan taito kääntää negat. pos. on uskomaton.
- vaikka kuinka hyvin suunnittelee, muuttuvia tekijöitä on paljon: sää, luvat jne.
- uskomatonta, että valehdeltiin siitä onko reitit köysitetty – pitäisi voida luottaa toisiin, vaan ei voi
- kiipeäminen hapen kanssa vai ilman: nokkimista ja arvostelua
- samaa elitismiä ja nokkimista näkyvissä kuin 1996
- sherpa-näkökulma ja sherpoille kuuluvan kunnian antaminen
- kirja olisi kaivannut tehokkaampaa oikolukua/editointia
- kuolee ehkä vuorelle joskus. Tämä on valitettava ennuste monen kohdalla ja mitä enemmän vuorilla aikaa viettää, sen suurempi riski ja Nims tietää sen kyllä itsekin. Ei tarvita kuin yksi fataali lumivyöry ja that’s it. Mutta Nims on valmis: jotkut eivät osaa elää muuten
- miksi latistaa toisen intohimoa
- ilmastonmuutos
- summit fever
Mielipide pähkinänkuoressa: Sairaan inspiroiva kirja, jonka ahmaisin pikavauhtia. Koska koen aiheen superkiinnostavana ja ”läheisenä”, ei haittaa vaikka kirja painottuukin tekoihin ajatusten sijasta. Kyllä niitä ajatuksiakin lopulta löytyy ja myös tunteita. Loppujen lopuksi en jäänyt niitä kovasti edes kaipaamaan. Mahtava draivi tässä kirjassa ja arvostan Purjaa koko sydämestäni!
NETFLIX
Netflixissä on katsottavissa dokumentti siitä, kun Purja rikkoo maailmanennätyksen: 14 Peaks: Nothing Is Impossible. Katsoin sen kirjan lukemisen jälkeen ja sanoisin, että dokumentista saa huomattavasti enemmän irti, jos on lukenut kirjan ensin. Dokumentti on suurpiirteinen ja todella paljon yksityiskohtia on jätetty pois – jopa siinä määrin, että se mielestäni antaa virheellisen kuvan joistakin tapauksista.
Sama juttu siis kuin tuon Everest-elokuvan suhteen. Koen, että näissä molemmissa tapauksissa elokuva/dokumentti täydentää kirjaa. Makuasia toki, kuinka syvälle haluaa päästä. Itse olen sellainen märehtijä, että haluan päästä niin syvälle kuin mahdollista.
