Kuin maljakossa seisova vesi

Yu Mirin romaani Tokyo Ueno Station on kantensa näköinen.

Paljon tavaraa tungettuna melko pieneen pakettiin. On ripaus sitä ja tätä, keskusteluja ja tuokioita jotka eivät ala mistään eivätkä pääty mihinkään. Ne on kuultu kaduilla ohimennen. Jäävät siksi irrallisksi ja merkityksettömiksi kohtauksiksi ainakin lukijalle. Kirjan jo kuolleelle kertojalle, Kazulle, ne lienevät merkityksellisiä tai sitten eivät.

Tarina kietoutuu vahvasti Ueno Parkiin (jossa olen itsekin käynyt) ja sen kupeeseen ja erityisesti siellä majaileviin asunnottomiin, jollainen Kazu ehtii itsekin olla ennen kuolemaansa. Mutta kukaan ei synny asunnottomaksi. Joskus oli koti, joskus oli perhe. Asunnottomuus on lopulta Kazun oma valinta, mutta olisiko hän voinut tehdä toisenlaista valintaa ottaen huomioon, ettei hän halunnut olla riesa?

Kirjassa on paljon mielenkiintoista, se avaa myös Ueno Parkin taustoja, historiaa. Silti erityisesti kirjan henkilöt jäävät minulle vieraiksi ja sieluttomiksi niin kuin Kazu jää omalle perheelleen. Edes Kazun sielua en tavoita, en löydä persoonaa. Hän on yhdentekevä, valitettavasti. Minuun ei kolahtanut tämä ajassa ja paikassa pompsahteleva tarina, joka tuntui lähinnä rikkinäiseltä hämähäkinseitiltä. Kun liian monta haituvaa repsottaa, ei jaksa enää piitata. 

Tosin, repaleisuus lienee tarkoituksellista. Sillä

I used to think life was like a book: you turn the first page, and there's the next, and as you go on turning page after page, eventually you reach the last one. But life is nothing like a story in a book. There may be words, and the pages may be numbered, but there is no plot. There may be an ending, but there is no end.

Left behind- ---

Like the water in a vase after wilted flowers have been removed.

Yu Miri: Tokyo Ueno Station
Tilted Axis Press 2019
japanista englannistanut Morgan Giles
s. 168

Myyttinen ja lumoava Circe

Kreikkalainen mytologia eli antiikin Kreikan aikainen tarusto on minulle tuttu lähinnä jumalten nimien sekä joidenkin yksittäisten kohtausten kautta. Järin syvällistä ei tietouteni ole saati että muistaisin kaikki taruston henkilöt ja heidän keskinäiset suhteensa. Tosin olen tässä viime aikoina tutustunut aiheeseen hieman enemmän, koska uteliaisuuteni heräsi lukiessani Madeline Millerin tenhoavaa romaania Circe.

Madeline Miller: Circe
Bloomsbury 2018
s. 333
kirjasta on tulossa suomennos maaliskuussa 2021 nimellä Kirke

Circe pohjautuu samannimisen jumalattaren ja noidan elämään. Circe on Helioksen ja Persen hyljeksitty tytär (sekä mytologiassa että tässä kirjassa).

Mainittakoon, että kirjoitan nyt, miten asiat ovat Millerin kirjassa: en siitä miten ne mahdollisesti mytologiassa ovat. Luonnollisesti Miller käyttää kirjailijan vapauksiaan luodessaan oman tarinansa Circestä ja hänen elämästään. Ja juuri Millerin romaania – kuinkas muuten - tämä kirjotus käsittelee.

Circen elämä saa uuden suunnan, kun Helios lähettää hänet syrjäiselle saarelle maanpakoon. Kyseessä on rangaistus eikä rangaistukselle ole loppua niin kuin ei kuolemattomien elämälläkään ole loppua. Mutta vaikka Circe ei saa saarelta poistua, ei mikään estä muita saarelle menemästä. Ja vierailijoita riittää.

Tämä kirja on Circen kasvu- ja elämäntarina. Naiivista ja monen mielestä lahjattomasta ja mitättömästä Circestä kasvaa voimakas ja laskelmointiin kykenevä noita, joka ei jumalten edessä nöyristele.

The worst of my cowardice had been sweated out. In its place was a giddy spark. I will not be like a bird bred in a cage, I thought, too dull to fly even when the door stands open.

Minulle lukukokemus oli melko yllätyksellinen ja lumoava, suorastaan taianomainen sillä en tiennyt Circestä suunnilleen mitään ennen kirjan lukemista. Tutustuin Circeen ja muihin kirjassa mainittuihin henkilöhahmoihin paremmin vasta luettuani kirjan kokonaan, koska en halunnut ”häiritä” lukuelämystäni enkä sekoittaa päätäni. Mytologian tunteminen ei siis todellakaan ole välttämätöntä voidakseen nauttia tästä kirjasta.

Jos taas kreikkalainen mytologia (ja erityisesti Circen tarina) on ennestään hyvin tuttu, voi olla ettei samanlaista lumoutumista ja yllättymistä pääse tapahtumaan kuin minun kohdallani. Tai mistäs minä tiedän, kun sain lukea kirjan melko ”tietämättömänä”. Suosittelenkin kokeilmaan itse Circeä, joka herätti minussa kaiken lisäksi kiinnostuksen kreikkalaiseen mytologiaan. Kirjan lukeminen oli minulle todella värikäs, vahvatunnelmainen, visuaalinen ja inspiroiva elämys.

Madeline Miller on aiemmin julkaissut romaanin The Song of Achilles (suom. Akhilleen laulu), joka niinikään pohjautuu kreikkalaisen mytologian hahmoihin. En ole sitä lukenut, mutta kunhan saan Circen sulateltua, luen senkin.

Vaitiolo

Nyt on kyseessä on sen verran tunnettu klassikko, jonka pohjalta Martin Scorsese on vääntänyt elokuvankin (jota en ole katsonut, oletko sinä?), että oletan monen tästä kirjasta kuulleen. Kyseessä on

Shusaku Endo: Silence
alkuper. Chinmoku 1966
englannistanut William Johnston 1969
oma painokseni: Picador 2016
s. 267
suom. Vaitiolo

Miksi Shusaku Endo kirjoittaa kristinuskosta? Koska hän oli itse kristitty, kirjan nähdään heijastelevan hänen omia ulkopuolisuuden tuntemuksiaan. Kuitenkin uskonnon voi halutessaan nähdä olevan vain eräs aspekti monien muiden joukossa.

Lähetyssaarnaajat levittävät kristinuskoa Japaniin, mutta Japanin valtaapitävät eivät toivota heitä eikä kristinuskoa tervetulleeksi. Buddhalaisuutta pidetään ainoana oikeana uskontona. Kristittyjä vainotaan ja yritetään saada luopumaan uskostaan. Kirja sijoittuu 1600-luvulle.

Kirjan keskiössä on portugalilainen jesuiittapappi Sebastian Rodrigues, joka lähtee Japaniin kahden muun papin kanssa. Hänellä on oikeastaan kaksi missiota: auttaa japanilaisia vainottuja kristittyjä ja selvittää entisen mentorinsa Ferreiran kohtalo. Huhujen mukaan Ferreira on käännytetty, hylännyt uskonsa. Ajatus tuntuu Rodriguesista mahdottomalta.

Kirjaa voi lukea monesta eri näkökulmasta riippuen omista intresseistä. Olen agnostikko, mutta en varsinaisesti allerginen uskonnoille, vaikka pääasiassa en ole niistä kiinnostunut ja valitsen erityisen tarkasti kirjat, joissa uskontoa on mukana. Uskonnollisuus ainoana näkökulmana tai muuten keskeisenä tekijänä ei innosta.

Silence on kuitenkin enemmän kuin uskonto tai kertomus uskosta. Kirjan voi lukea muun muassa historiallisena romaanina, rakkauskertomuksena (kohteella ei sinänsä ole väliä), moraalisena mietintänä. Itse keskityin lukiessa erityisesti vapauteen pyrkiä elämään omannäköinen elämä. Oman tien kulkeminen: miltä tuntuu kun se estetään ja pakotetaan toisenlaiseen muottiin. Miltä tuntuu, kun kaikki mihin uskot ja pidät hyvänä, halutaan romuttaa?

This was a frightening fancy. If he (God) does not exist, how absurd the whole thing becomes. What an absurd drama become the lives of Mikichi and Ichizo, bound to the stake and washed by the waves.

Voiko ihmisen uskon (käytän nyt sanaa usko väljästi ja se voi merkitä ihan vain vaikka maailmankuvaa tai muuta näkemystä) täysin romuttaa? Pyyhkäistä pois ja kylvää uusi tilalle? Sellainen aiheuttaa pahimmillaan identiteettikriisin. Ihminen voi alistua, näennäisesti luopua uskostaan ja vaikka kaikesta aiemmin oppimastaan. Mutta unohtaa ei voi.

Japani näyttäytyy kirjassa sisäsiittoisena (mitä se tietenkin olikin ja on tietyllä tasolla edelleen) maana, jonka maaperään eivät länsimaiset opit ja tavat voi juurtua. Eivät tietenkään, koska ne pyritään kitkemään alkuunsa. Kristinuskoa Endo käsittelee hellemmin, ainoastaan sivulauseessa ikään kuin hiljaa huomauttaa etteivät kaikki lähetyssaarnaajat suinkaan olleet mitään pyhimyksiä (no pun.in.), vaan oli niitäkin jotka vieroksuivat japanilaisia tapoja ja kulttuuria, pitivät kaikkea japanilaista naurettavana.

Rodriguesin suhdetta Jumalaan voi pitää rakkauskertomuksena ja se on minusta uskomattoman kaunis ja kivulias. Koko kirja itsessään on kiehtovan kaunis ja melankolinen ja ihmeekseni hyvin koukuttava. En olisi uskonut, miten paljon Silence onnistuu koskettamaan. Ei varmastikaan niistä syistä kuin kenties joitakin toisia, mutta muista syistä joita en tässä aio avata. Sillä kuten jo mainitsin, kirjaa voi lukea ja tulkita erilaisista kulmista.

Jos antaisin kirjoille tähtiä, antaisin tälle viisi.

Paluu kirjojen pariin

 

Hei pitkästä aikaa! Patikat on nyt heitetty. Kolme viikkoa meni tosi nopeasti ja erittäin luonnollisissa merkeissä. Sivuakaan mistään kirjasta en lukenut eikä minulla edes ollut kirjaa mukana. Tiesin, etten reissussa ehdi enkä jaksa keskittyä lukemiseen.

Patikat olivat tarkoituksella sen verran rankkoja, ettei niiden jälkeen juuri ollut aivotoimintaa jäljellä. Kuvituksena muutama otos reissusta. Enempää en reissua käsittele tässä blogissa, sen sijaan toiseen blogiini päivitän enemmän juttua (kunhan ehdin ja saan aikaiseksi).

 

 

Lukeminen maistuu nautinnolliselta pitkän tauon jälkeen. Päädyin aloittamaan Shusaku Endon klassikon Silence. Kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa en muista nähneeni, mutta kenties katson sen kirjan luettuani.

Villissä lännessä

 

Patrick deWitt: The Sisters Brothers
Granta 2011
s. 325
suomennettu nimellä Sistersin veljekset

Amerikan kultakuume 1800-luvun puolivälissä. Palkkamurhaajaveljekset pääosassa. Eeh, ei kiinnosta vaikka nuorempana pidin kovastikin länkkäreistä.

Luin silti, koska minulla on kova luotto Patrick deWittiin, joka varasti sydämeni lokakuussa 2018 kirjallaan French Exit. The Sisters Brothers olisi niinikään varastanut sydämeni, jos minulla sellaista enää olisi.

Oregon City 1851.Charlie ja Eli Sisters ovat palkkamurhaajia, jotka työskentelevät nimettömäksi jäävälle Commdorelle. Tuorein toimeksianto on tappaa muuan Hermann Kermit Warm. Tappomatka ei ala hyvin, sillä muun muassa Elin uusi hevonen aiheuttaa hankaluuksia, samoin muutama muu toimeksiantoon liittyvä seikka.

Matkaan kuitenkin lähdetään. Tämä kirja itsessään on matka, mutta ei vain tappomatka vaan matka siihen, mistä elämässä on tai ei ole kyse. Etenkin Eliä nykyinen elämäntapa tappajana on alkanut arveluttaa. Onko se varsinaisesti sitä, mitä hän haluaa? Matkalla sattuu yhtä sun toista, mikä venyttää veljesten välejä kuin kuminauhaa, joka venyy ja venyy. Katkeaako se lopulta.

Aivan mahtava romaani, jossa saa tavata monenlaista kulkijaa eikä vain ihmisiä vaan myös eläimiä. Elin ja hänen hevosensa Tabin suhde on yllättäen uskomattoman kiinnostavaa luettavaa. Kirjan sävy on melko koominen, mutta ripaus melankoliaa on mukana. Näen patoa rakentavat majavat enkä saa näkyä pois mielestäni. Moni asia tässä kirjassa naurattaa ja itkettää samaan aikaan. Hervotonta. Nyyh.

Kahden deWittiltä lukemani kirjan perusteella julistan hänet erittäin muuntautumiskykyiseksi kirjailijaksi. Molemmat lukemani kirjat ovat varsin erilaisia keskenään, vaikka jotain tunnistettavaa erityisesti deWittin luomissa tunnelmissa on.

Patrick deWittiltä on suomennettu myös romaani Alihovimestari Minor (alkuper. Undermajordomo Minor). Sitä en ole lukenut, mutta sehän pitää ehdottomasti lukea. Samoin minulta on lukematta Puhdistautuminen (alkuper. Ablutions) – sekin täytyy hommailla lukemistoon.

Lähden varhain perjantaiaamuna Lake Districtille Pohjois-Englantiin patikoimaan kolmeksi viikoksi. Blogi siis hiljenee joksikin aikaa. Parhaillaan luen Julie Otsukan romaania When the Emperor Was Divine, mutta siitä tuskin ehdin blogata. Olen lukenut kirjasta nyt noin puolet ja vaikuttunut lukemastani. Olen aiemmin lukenut Otsukalta The Buddha in the Attic ja tämä Emperor tuntuu olevan yhtä vaikuttava.

Mukavaa syksyä, palaan kun puut ovat riisuuntuneet ja kuura kimmeltää maanposkella kyynelten lailla.

 

Naisen elämä, keho ja lisääntyminen

Kirja, jolla on mielestäsi karsea nimi? Kirja, jota et lukisi pelkän nimen (tai kannen) perusteella? Mieko Kawakami: Breasts and Eggs.

Bingo!

Rinnat eivätkä munasolut kiinnosta minua, kansikin on mitäänsanomattoman tylsä. Itse romaani sen sijaan ei ole. Ellei kaipaa notkeasti etenevää juonta ja lukuisia tapahtumia. Jos kaipaa, kannattaa hankkia muutta luettavaa.

Kirja on muodikkaasti sanottuna erittäin feministinen eli tällaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneille kenties must read.

Lisäksi lukija tulkitsee ja kokee kirjan aina omasta vinkkelistään, mihin vaikuttavat asenteet ja muut preferenssit. Ellei siis satu olemaan kriitikko, joka kaiketi pyrkii objektiivisuuteen ja tarkastelee kirjallisuutta ihan muiden kriteerien pohjalta. Mutta minäpä en ole kriitikko.

Breasts And Eggs koostuu kahdesta osasta, jotka on nimetty Book One ja Book Two. Ensimmäinen kirja on alun perin novelli, jonka Kawakami on kirjoittanut jo noin kymmenisen vuotta sitten. Toinen kirja on jatko-osa tuolle novellille.

Molemmissa kirjoissa kertojana on Tokiossa asuva kirjailijan uraa aloitteleva Natsuko, joka ensimmäisessä kirjassa on kolmekymppinen. Natsuko on kotoisin Osakasta, missä hänen vanhempi sisarensa, Makiko, edelleen asuu. Makiko saapuu tyttärensä Midorikon kanssa Tokioon ja he luonnollisesti majailevat visiitin ajan Natsukon luona. Visiitin tarkoitus liittyy rintoihin. Breasts.

Toisessa kirjassa ollaan edelleen Tokiossa, nyt kymmenisen vuotta myöhemmin. Natsuko on julkaissut ensimmäisen kirjansa ja elättää itsensä muun muassa kirjoittamalla artikkeleita lehtiin. Munasolut nousevat tietyssä mielessä keskeiseen rooliin toisessa kirjassa. Eggs.

Palataan rintoihin. Makikolla on kriisi kehonsa kanssa ja hän harkitsee rintojen suurennusta. Siinä syy, miksi hän saapuu Midorikon kanssa Tokioon. Midoriko on ryhtynyt mykäksi ja kommunikoi vain kirjoittamalla. Miksi? Asia selviää Midorikon päiväkirjateksteistä. Ensimmäisessä kirjassa valottuu myös sisarusten lapsuus ja nuoruus, heidän keskinäinen suhteensa. Merkityksellisiä murusia seuraavaa kirjaa silmällä pitäen.

Ensimmäinen kirja on alkusoitto toiselle kirjalle, jossa pohditaan melko lailla lisääntymistä ja sitä, milloin se on ”oikeutettua”. Tokihan ihmisten lisääntymistä pidetään lähes poikkeuksetta oikeutettuna ja toivottavana ja hienona asiana ja jos ei satu lisääntymään, niin on lähinnä tunnevammainen luonnonoikku. Onneksi ei tässä kirjassa, vaikka kenties siihen suuntaan voisi nähdä vihjailtavan, koska lisääntymättömyys (vaikkakin omasta tahdosta) tupataan näkemään traagisena seurauksena jostakin eikä niinkään vain epäkiinnostuksena vauvoja/lapsia ja lapsiperhearkea ja kaikkea siihen liittyvää kohtaan.

Välihuomio:

Olenko nyt huono feministi kun ei kiinnosta rinnat, ei vauvat, ei munasolut eikä edes kuukautiset. Ne ovat kaikki minulle ilmaa, mutta ei sitä ilmaa, jota hengitän. Pitääkö olla kiinnostunut jostain, koska sukupuoli. Joskus tulee eteen näitä koska olen nainen, pitäisi minun olla kiinnostunut siitä ja siitä ja tästä ja tuosta. Huokaus, tympäisee aina kun näen vastaavan aloituksen. Nimittäin miksi pitäisi olla kiinnostanut jostakin vain siksi, että sattuu olemaan sukupuoleltaan vaikkapa nainen? Minun kiinnostuksen kohteitan ei määrittele sukupuoli, vaan ihan muut asiat. Esimerkiksi persoonallisuus. Minulla kun tuppaa sellainenkin olemaan – sen sukupuolen lisäksi.

Munasolut ja siittiöt ovat pakollisia hedelmöittymisen kannalta, mutta hedelmöittymistä varten ei nainen tarvitse välttämättä miestä – ainoastaan mieheltä spermaa. Piste.

Breasts And Eggsissä ei olekaan miehille juuri sijaa. Heitä on, mutta he eivät ole varsinaisesti merkittäviä tai ovat poissa. Tässä kohden tekee mieli nostaa esille Natsuo Kirinon romaani Grotesque, jossa miehet niinikään loistavat poissaolollaan.

Nyt saavumme myös risteykseen, jossa voisin valita miten jatkan kirjoittamista. Mistä näkökulmasta haluan jakaa ajatuksiani. Valitsenko turvallisen tien vai sen, joka todennäköisesti herättää muissa ristiriitaisia tuntemuksia.

Hmm. Mietin vielä.

Breasts And Eggs ottaa kantaa keinohedelmöityksen eettisyyteen nimenomaan lapsen näkökulmasta ajateltuna. Pohditaan lapsen oikeutta saada tietää taustansa. Toisaalta ihmiset eroavat ja kuolevat, on yhdenillanjuttuja, joista lapsi saa alkunsa. Ei ole mitään takeita siitä, että lapsi ns. perinteisin keinoin alulle saatettunakaan saa koskaan tietää juuriaan.

Entä onko juurien tietäminen perusoikeus? Vaikka siinä missä lisääntyminen itsessään tuntuu olevan? Kun on kova halu saada vauva, kiinnostaako lapsen mahdolliset identiteettiongelmat liittyen taustaansa? Tai muut tekijät, joilla on vaikutusta lapsen kasvuun. Vaikka itsellä olisi liuta vahvasti periytyviä sairauksia, onko silti oikeus lisääntyä?

Minulla ei ole vastauksia näihin eikä ole tässä kirjassakaan varsinaisesti. Tuppaavat olemaan henkilökohtaisia valintoja.

What I’m asking is: Why do you want to bring a child in to this world? s. 348

Niin, miksi haluat jotain mitä haluat? Miten tunteitaan voi edes perustella? Tunteet ovat tunteita, eivät mitään asenteita joita kenties voikin perustella. Mutta tunnustan, että kirjaa lukiessani hykertelin: aivan mahtavaa, että näinkin päin joskus! Niin että jos sinulla on lapsia, niin miksi halusit niitä? Miksi miksi miksi? Ai siis vain halusit lapsia? Onpa itsekästä!  Onko mieli muuttunut? Vielä se muuttuu!

Hesarissa oli jokin aika sitten kysely lapsettomille. Ensimmäinen kysymys oli ”miksi et halua lapsia”. Osallistuin itsekin tuohon kyselyyn ja kritisoin heti alkuun kysymystä. Eihän lapsia haluaviltakaan kysytä miksi HALUAT lapsia. Olisi pitänyt kysyä, miksi et ”tee” lapsia. Siihen olisi voinut vastata ”koska EN HALUA”. EN HALUA on itsessään vastaus. Mutta se ei riitä, jos ei halua samoja asioita kuin suurin osa.

Loppuun pari räväkät lainaukset

”Just think about it. They (men) are on a pedestal from the second they’re born, only they don’t realize it. Whenever they need something, their mums come running. They’re taught to believe that their penises make them superior, and that women are just there for them to use as they see fit. Then they go out into the world, where everything centers around them and their dicks. And it’s women who have to make it work.” s. 314

Having a child in your life was such a beautiful thing. She said that she could never say as much in public, but until she had a kid of her own, she didn’t know a first thing about love. s. 322

Ooh, poor thing, tekee mieleni sanoa. Ikävää, että täytyy vääntää lapsi tietääkseen, mitä todellinen rakkaus on. Kaikki muu rakkaus on jotenkin alempiarvoisempaa.

Huomio, pidin tästä kirjasta suorastaan valtavasti, pidin Makikosta, Midorikosta ja Natsukosta! Kirja herätti melkoisia aivomyrskyjä, joista suurimman osan jätän omaan tietooni. Lisääntyneet ihmiset voivat olla huoleti, sillä kirja varmasti tyydyttää teitä eikä tarvitse pelätä joutuvansa kyseenalaistamaan ainakaan kovin paljon omia valintojaan lisäätymisen suhteen. Kawakami on hellä ja ymmärtäväinen. Ja kirjailijalla on muuten itselläänkin lapsi.

Taisin valita epäsuositun tien. Oho.

Tietoja kirjasta: Mieko Kawakami: Breasts And Eggs, Picador 2020, s. 430, japanista englannistaneet Sam Bett ja David Boyd.

Minun tieni:

Olen itse valinnut täysin omasta vapaasta tahdostani lapsettomuuden. Ei vain kiinnosta sellainen elämä, jonka lapset toisivat mukanaan. Eikä kiinnosta vauvat. En ole koskaan kokenut halua saada lasta eikä siksi olisi mielestäni järkevää niitä ”tehdäkään”. Eli ihan samoista syistä olen tekemättä lapsia kuin moni niitä tekee. Ei siinä sen kummempaa.

Ihan yhtä nainen koen olevani kuin kuka tahansa. Ei synnyttäminen kenestäkään naista tee, se tekee äidin – ainakin nimellisesti. Äitiys ei ole yhtä kuin naiseus. Olisin taannoin toivonut saavani sterilisaation, mutta siinä missä lapsia voi vääntää kuka tahansa niin päätöstä olla niitä koskaan vääntämättä ei sallita alle 30-vuotiaille.

Nythän toki olen yli 30, mutta valitettavasti täällä steriä ei minulle suostuttu tekemään enkä jaksanut alkaa tapella asiasta. Hieman harmittaa, koska kokisin itseni eheämmäksi naiseksi, jos en voisi saada lapsia. Silloin kokisin, että kehoni olisi yhtä identiteettini kanssa. Miksi vain äitiys identiteettinä hyväksytään naisille, mutta päinvastaista ei? Voiko tätä edes kukaan ymmärtää? Halua saada vauva ymmärretään ja tuetaan, päinvastaista halua ei.

Luulen ja toivon, että tämäkin asia muuttuu ajan myötä sillä yhä useampi nykyään valitsee lapsettomuuden (ja kyseessä on ihan yleinen ilmiö länsimaissa, ei siis vain Suomessa). Uskon, että ennenkin olisi näin valinneita ollut (meillä on itse asiassa suvussa, mietinkin että voi olla osin perinnöllistäkin: ainakin vauvakuumeen on todettu olevan osin perinnöllistä eikä minulla vauvakuumetta ole koskaan ollut), mutta kunnollisen ehkäisyn puuttuessa ja tiukempien normien vallitessa se ei ollut niin yksinkertaista.

Lisäksi lapsikuolleisuus oli korkeampi, mikä voi olla eräs syy, miksi lapsia syntyi enemmän. Lapset olivat myös työvoimaa silloin muinoin. Nykyään monelle riittää vähempi määrä lapsia ja sitä pitäisi myös kunnioittaa. Jos yksi lapsi riittää, ei pidä patistaa tekemään toista.

Tulipas pitkä lätinä. Kiitos Mieko Kawakami mahtavasta kirjastasi! Ja kiitos sinulle, joka luit tänne asti. Minulle oli nyt tärkeää tulla kuulluksi. Tosin nyt tässä ehkäilen viitsinkö tällaista edes päästää ulos. Noh, mitä välii.

"I am what I am and what I am needs no excuses."

Minimiete: Persepolis

Luen tavallisesti kesäisin runsaasti, yleensä kuukausittain enemmän kuin keskimäärin muina kuukausina. Tämä kesä on poikkeus sillä(kin) saralla.

Tosin enpä ole muinakaan kuukausina järin runsaasti saanut luettua, mutta en jaksa stressata lukemiseen liittyvistä asioista. Kerran jo alensin lukutavoitemäärääni Goodreadsissa ja taidan alentaa toisenkin kerran, niin jälkeenjääneisyys ei näytä niin pahalta. Problem solved. Koko vuosi on ollut poikkeuksellinen eikä loppua ole näköpiirissä.

Varmaan arvaatte, että viittaan mm. Koronaan ja sen tuomiin muutoksiin. Se, mikä ennen oli normaalia, ei enää ole ja uusi normaali on tullut jäädäkseen. Tosin uutta normaalia ei edes vielä ole, sillä tämä maa on yhä osittain suljettu ja moni asia yhä hakee käytäntöjä ja muotoutuu.

Viimeisin kokonaan lukemani kirja on iranilaisen Marjane Satrapin graafinen muistelmateos Persepolis. Kyllä, Satrapi on kirjoittanut muistelmansa, jotka kattavat lapsuudesta varhaisaikuisuuteen, sarjakuvamuotoon.

Idea on mainio ja olen aiemminkin lukenut sarjakuvamuotoisia muistelmia ja elämäkertoja, muun muassa George Takein They Called Us Enemy ja The Life of Bob Marley.

Tässä kohden tekee lisäksi mieli mainita iranilaisen Parinoush Sanieen fiktiivinen romaani Kohtalon kirja, jonka luin kuutisen vuotta sitten. Sanieen kirja sijoittuu niinikään Iraniin ja suunnilleen samalle aika-akselille kuin Satrapin muistelmat. Miten 1970-luvun vallankumous vaikutti siviileihin ja millaista elämä oli ennen sitä. Entä sen jälkeen.

Persepoliksessa muutokset tuodaan lukijalle melko konkreettisesti nenän eteen: millaisia vaikutuksia sillä on koulumaailmaan, millaisia työllisyyteen. Lopulta vanhemmat lähettävät Satrapin Itävaltaan opiskelemaan, sillä tilanne Iranissa on levoton ja he haluavat turvata lapsensa opiskelun. Satrapi ottaa lukijan mukaan kasvumatkalleen.

Pelkistetty ja näennäisen yksinkertainen piirrostyyli on yllättävän ilmeikästä ja siitä välittyvät tunteet mainiosti. Persepolis on samaan aikaan sekä viihdyttävä että koskettava ja ennen kaikkea sivistävä.

Marjane Satrapi: Persepolis
Vintage Books 2006
s. 343

Kirjasta on kirjoittanut ainakin Marika, jonka blogissa on enemmän linkkejä. Minun lukemani versio on yhteisnide, jossa on  The Story of a Childhood (ranskasta englannistanut Mattias Ripa) ja The Story of a Return (ranskasta englannistanut Blake Ferris). Nämä kirjat on myös suomennettu. Juuri jostain blogista (en enää muista kenen blogi oli kyseessä) taannoin bongasin tämän kirjan ja haalin lukulistalleni - kauan eläkööt blogit!

Parhaillaan luen kirjaa, joka on herättänyt minussa sellaisia aivomyrskyjä, että oikein ilahduttaa. Eräät kirjan teemat ovat tunnemaailmaltaan minulle täysin alieneita ja periaatteessa jopa epäkiinnostavia, mutta ei sitten kuitenkaan. Teemat liittyvät naiseuteen ja äitiyteen, joista kummatkaan eivät henkilökohtaisella tasolla kiinnosta, vaikka yleisesti tietenkin kyllä (jonkin verran). Näistä enemmän sitten, kun olen saanut kirjan kokonaan luettua.