Silmitöntä vihaa ja silmättömiä kaloja

Arttu Tuominen: Silmitön
Myllylahti 2017
S. 424
Janne Rautakorpi -sarjan kolmas osa.

Aiemmat osat (tämä sarja kannattaa lukea järjestyksessä):

1. Muistilabyrintti
2. Murtumispiste

Silmitön palaa siinä mielessä sarjan juurille, että ensimmäisen osan eli Muistilabyrintin tapaan punaisena lankana on ympäristö ja luonnonsuojelu.

Solumare Oy haluaa aloittaa merisoran nostamisen Porin edustan vesistöstä ja lupa-asiat on saatu kuntoon. Harmia aiheuttavat kuitenkin paikalliset kalastajat ja ympäristöaktivistit, jotka vastustavat hanketta.

Solumare järjestää yleisötilaisuuden, jossa kertoo hankkeesta ja pyrkii vakuuttamaan, ettei siitä ole haittaa kalastajille eikä ympäristölle. Merenpohjasta on otettu näytteitä eikä mitään ympäristöriskejä ole, Solumaresta vakuutetaan. Tilaisuus päättyy kaaokseen, joka sysää liikkeelle kohtalokkaan tapahtumasarjan.

Kalastaja löytää pyydyksestään silmättömiä kaloja. Epäillään, ettei merenpohjasta ole otettu kattavasti näytteitä, vaan ruoppaus on vapauttanut pohjasta sinne hautautuneita myrkkyjä. Työkyvyttömyyseläkkeellä edelleen oleva Janne Rautakorpi palkataan avustamaan tutkimuksia apunaan Venäjällä vankilasta vastikään vapautunut aktivisti Venla Jokinen. Jokinen on mielenkiintoinen persoona, jota lusiminen karuissa oloissa on sekä karaissut että muuttanut.

Ympäristöteema kiinnostaa minua erityisesti ja se (lähinnä merenpohjan ruoppaaminen ja soran ottaminen sieltä) kantaa hyvin läpi kirjan. Kerronnan painopiste on nykyajassa, mutta henkilötaustoitustakin on. Esimerkiksi sokean professori Martti Hannuksen tarina, joka avautuu hiljalleen lukijalle, on koskettava ja sillä on vaikutuksia nykyaikaankin.

Konstaapeli Lisa Sarasojan menneisyydessä saattaa olla tahra. Lisäksi petturin varjo kulkee kannoilla kuin aave, jonka voi aistia muttei nähdä. Jotakin kamalaa on muhimassa ihan nurkan takana.

Kiittelin jo Murtumispisteen kohdalla Tuomista mielenkiintoisten henkilöhahmojen rakentamisesta ja saman voin jälleen sanoa. Tuomisen henkilöhahmot ovat moniulotteisia ja inhimillisiä. Kärjistystä tietenkin on, mutta se sopii fiktioon: kyseessä ei ole mikään dokumentti. Pidän myös kirjan tarjoamista moraalisista pohdinnoista, joissa ei osoitella sormella. Lukija saa itse tulkita ja päättää (tai olla päättämättä).

Silmitön jättää lukijan kuilun partaalle, sillä odottamatta tapahtuu töytäisy. Kivet rapisevat jalkojen alla kadoten alas rotkoon. Luulen, että pian on aika kohdata Leipuri. Silmittömän jälkeen on tähän Rautakorpi-sarjaan tulossa vielä yksi romaani. Saadakseni kaiken irti sarjan päätösromaanista (jonka nimi saattaa olla tai olla olematta Leipuri) aion lukea Muistilabyrintin ja Murtumispisteen uudelleen ennen sitä. Haluan olla terässä ja skarppina jättäessäni hyvästit Rautakorvelle ja tälle koko sarjalle.

Mutta huoli pois - elän ymmärryksessä, ettei Tuominen suinkaan lopeta kirjoittamista, vaikka tämä sarja seuraavaan kirjaan päättyykin. Sitten tulee mahdollisesti jotain ihan muuta.


Maailmankaikkeuden turhin olento oli ihminen, joka käytti maapalloa kaivoksenaan. Ryösti ja raiskasi koneineen, poltti ja tuhosi. Perusteli kaiken Jumalalla, jota kukaan ei pystynyt todistamaan. Ihminen oli evoluution erehdys, syöpäkasvain, joka nyt kävi Äiti Maan kimppuun sisältäpäin.


Brutaalisuusmittari: 2/3. Oikeasti tämä kirja ei ole mielestäni mitenkään raaka, mutta siinä on yksi kohta (ei sisällä mässäilyä), jonka takia nostin mittarin varmuuden vuoksi kahteen. Muuten se saisi olla yksi. Toki nämä ovat pitkälti makuasioita, mutta esim. Tuomisen edelliseen kirjaan verrattuna tämä on hyvin väkivallaton. Ei siis veressä liukastelua eikä lentäviä sisäelimiä.

~~~

Silmittömästä on blogannut muun muassa Jonnan lukunurkkaus, Amman lukuhetki, Luetut, Kirjat sopat ja sähellykset.