Alkuper. Råttfångerskan
Like, 2009/2010
S. 403
Suomentanut Anu Koivunen
Inger Frimansson on minulle varma valinta, kun haluan tietynlaista luettavaa. En osaa määritellä tuota tietynlaista kovin tarkasti: se on jokin Frimanssonin tyylissä ja kirjojen tunnelmassa.
Kaikkia lukemiani Frimanssonin kirjoja yhdistää henkilöiden tavallisuus ja tempon rauhallisuus. Ei siis tarvitse pelätä saavansa mitään överiksi meneviä äksönpläjäyksiä ja verisuihkuja.
Rotanpyytäjä ei poikkea linjasta. Sen keskeiset henkilöt ovat tavallisia ei enää niin nuoria ihmisiä tavallisine murheineen. Frimanssonmaiseen tyyliin jollain vippaa päässä jossain vaiheessa. Ei ehkä maailman epäuskottavinta sellaiset kilahtamiset, mutta suon mielelläni kirjailijalle taiteellisen vapauden kärjistää ja luoda asetelmia, jotka eivät välttis täytä kaikkia uskottavuudelle asetettavia kriteerejä - mikäli sellaisia kriteerejä edes on. Toisaalta elämä on joskus fiktiota ihmeellisempää.
Titus Bruhn on ehtinyt elämänsä aikana kolmesti naimisiin. Nyt on kuolo korjaamassa miestä ja hän pyytää nykyistä vaimoaan (vaimo numero 3), Ingridiä, toimittamaan viestin edelliselle vaimolleen (vaimo numero 2) Roselle. Tituksen toive on selvittää välit Rosen kanssa.
Ingrid ei suoranaisesti puhku innosta lähtiessään täyttämään miehensä pyyntöä, enkä ihmettele miksi. Melko mauton pyyntö: olisi pyytänyt jotain toista hoitamaan asian. Esimerkiksi ensimmäisen vaimon lapset olisivat voineet hoitaa asian varmasti hieman siistimmin. Niin että kuten arvata saattaa, homma ei mene ihan putkeen.
Kirjan rakenne on miellyttävä ja helppo: tapahtumia keritään auki pääasiassa Rosen ja Ingridin näkökulmista. Juonessa on helppo pysyä mukana ja teksti on helppo- ja nopealukuista. Tällaisille kirjoille on tilauksensa: itse en ainakaan jaksa koko ajan raskasta ja päällevyöryvää tekstiä ja monimutkaisia juonikehitelmiä.
Olen viime aikoina lukenut muutenkin jokseenkin masentavia kirjoja, joten tämä on suorastaan lepoa aivoille. Viihdyttävää jännärimäistä (ei liian jännää kuitenkaan) lepoa. Rotanpyytäjästä on blogannut myös ainakin Leena Lumi.
Katselin tässä samalla Norppaliveä. Ihanan reuntouttavaa puuhaa kirjoittamisen ohessa.
Frimansson on kova. Just toi tyyli, jota on aika hankala määritellä, mutta se on ihan mahtava. Pitäisikin taas lukea pitkästä aikaa.
VastaaPoistaJuu, Frimanssonin kirjoissa ei edes välttämättä kuole kukaan, mikä on ihan piristävää. Ja jos kuoleekin, niin mitään teurastuksia ei ole odotettavissa. Frimansson on ymmärtänyt ja luottaa siihen, että kirja voi olla kiinnostava ilman veripelleilyjäkin. Ei sillä, että olisin raakuuksia vastaan, mutta jotenkin niihinkin turtuu, kun joka kirjassa kohtaa. :D Ingerille siis isot bojot omasta tyylistään!
Poista