Illallinen neljälle, kiitos

Herman Koch: Dinner
(suom. Illallinen)
Atlantic Books 2012
S. 312
Käännös Sam Garrett

Ennen kuin ryhdyn repostelemaan illallista haluan ihmetellä erästä asiaa.

Nimittäin varsin usein - ei kuitenkaan aina - käännöskirjallisuudessa (täällä, ei Suomessa) jätetään kirjan alkuperäinen nimi mainitsematta.

Tästäkään kirjasta ei sitä löytynyt - kyllä, etsin kissojen ja koirien kanssa. Het diner lienee hollanninkielinen nimi, mikäli lunttasin oikein Goodreadista.

Mutta se siitä, tässähän tulee nälkä, joten eiköhän tilata aperitiivit. Aperiitivien lomassa valottuu joitakin syitä siihen, miksi illalliselle piti ylipäänsä lähteä.

Paljastettakoon tässä vaiheessa, että illallisseurue koostuu kahdesta pariskunnasta: veljekset Lohman vaimoineen. Velisuhde paljastuu lukijalle melko pian kirjan alussa, joten en näe, että sen paljastamisesta tässä on mitään haittaa.

Kirjan minäkertoja on veli-Paul, joka tarkkailee ympäristöään ja ihmisiä melko kriittisesti. Minua naurattivat usein Paulin ajatukset: se kuinka hän suomii veljeään ja ravintolavalintaa. Ja siinä sivussa paljon muutakin. Paul on mielenkiitoinen kertoja, jolla on vahvat mielipiteet ja näkemykset asioista.

Tarjoilija saapuu pikkurilleineen tarjoamaan alkupaloja. En enää muista, mitä seurue tilasi. Minulle jäi mieleeni vain pikkurilli, joka sojottaa tämän kirjan aikana melkoisesti. Jopa siinä määrin, että sain itseni kiinni kirjaa lukiessani siitä, että olin sulkenut käteni nyrkkiin jättäen pikkurillin sojottamaan suorana. Toivottavasti tästä ei tule tapa.

Myönnän, että minulla oli valtaisat ennakkoluulot tätä kirjaa kohtaan. Ennakkoluulot johtuivat lähinnä kirjan nimestä: kaikki syömiseen ja ruokaan liittyvät nimet ovat minulle nou nou.

Tämän kirjan kohdalla mietin, miten muka jaksaisin istua hienostoravintolan illallispöydässä vetämässä mättöä naamaan ja vieläpä pitkällä kaavalla. Minähän olisin humalassa jo ennen pääruokaa ja levottomat jalkani vaatisivat päästä liikkeelle!

Vaan huoli pois, ei tässä istuta pöydän ääressä koko iltaa. Osa seurueesta karkaa vetämään happea, kun tilanne äityy liian vaikeaksi. Vessassakin käydään. Paulin keralla päästään takautumien kautta tutustumaan päivänpolttavaan puheenaiheeseen eli siihen, miksi illalliselle mentiin.

Tapahtumat kuoriutuvat verkalleen ja lukija saa sopivalla tempolla tiedonmurusia eteensä. Se onkin kirjan suola, samoin kuin jo mainostamani Paulin sisäiset ajatukset, jotka hän yrittää olla sanomatta ääneen.

Vaikka kirjan taustalla on vakavia aiheita, en voinut mitään että hihittelin useammankin kerran tätä lukiessani. Minusta tämä kirja oli miellyttävä sotku tilannekomiikkaa, farssia ja draamaa.

Moraalisten kysymysten kohdalla pohdin itsekin, miten menettelisin. Kirjassa on siis vakava puolensa, mutta itse en kokenut sitä raskaaksi, vaan osana tuota kaikkea vaihtelevuutta.

Tätä kirjaa on vaikea selittää ja vielä vaikeampi on selittää sen tunnelmaa. Pidin mielettömästi Kochin tyylistä kirjoittaa, ja kääntäjä Sam Garrett on tehnyt loistavaa työtä. Lisää Kochia minulle, kiitos!

Kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Leena Lumi, Annika, Mari A ja Lumiomena.

~~~

Osallistukee arvontaan, mahtavia kirjapalkintoja - myös minun kirjoittama kirja on tarjolla! Lue lisää täältä.

Kirjasäännöstelyä ja ARVONTA

 Avauduin Norkun kommenttilaatikossa (terkkuja!) siitä, miten säännöstelen kirjahankintojani, etten vallan hukkuisi niihin (kirjoihin).

Eräs itse itselleni asettamani sääntö on, etten saa ostaa kirjailijalta uusia kirjoja ennen kuin olen lukenut hyllyssä jo ennestään olevat hänen kirjansa. Tätä sääntöä pyrin noudattamaan tunnollisesti, tosin olen keksinyt jo, miten sitä voi kiertää.

Ostin muutama päivä sitten kaksi (Eve Green ja Oystercatchers) Susan Fletcherin kirjaa - kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Minulla ei siis ollut yhtäkään ennestään. Nyt voin rauhassa arpoa ja vatvoa kumman luen ensin, mutta lisää Fletcheriä saan ostaa vasta kun molemmat on luettu. Kirjastoa saa toki käyttää.

Kirjaston suhteen minulla on sellainen sääntö, että lainassa saa olla max. kolme kirjaa kerralla (olen tästä kylläkin lipsunut muutaman kerran, kröhöm). Täällä laina-aika on kolme viikkoa.

Tämä sääntö on siksi, ettei minulle alkaisi kertyä järisyttäviä lainakirjapinoja, joiden palauttaminen ajoissa saattaisi kenties vaarantua sen takia. Minullahan on likainen historia kirjaston kirjojen ajoissa palauttamisen onnistumisessa.

Haluan lukea enemmän suomalaista kirjallisuutta ja minulla on yhäkin hyllyssäni suomenkielisiä kirjoja, joita olen tänne roudaillut tai saanut Suomesta. Jostain syystä minulle on syntynyt kynnys lukea suomeksi. En tajua miksi, sillä rakastan suomen kieltä.

Keksinkin jokin aika sitten, että minulla saa (ja oikeastaan pitää) olla kesken samaan aikaan kaksi romaania, joista toisen pitää olla suomenkielinen. Tällä hetkellä kesken on Nick Caven Bunny Munron kuolema ja edelleen se Illallinen (ihan loppusuoralla tosin eli huomenna tullee arvio siitä).

Olikohan niitä sääntöjä vielä enemmänkin, hmm. Ei nyt tule mieleeni, mutta lisäilen niitä sitä mukaa, kun keksin lisää.

Nyt tekee mieli udella säännösteleekö joku muukin jotenkin kirjaostojaan tai kirjastosta lainaamisiaan?

En pidä itseäni materialistina, sillä meillä on periaatteessa melko askeettinen

(miinus miehen työhuone, joka on täynnä "tärkeitä" paperikasoja, aargh! En voi valittaa, koska tämä kämppä noin muuten on täynnä minun "tärkeitä" kirjakasoja)

koti. Mutta kirjamaniaa minun on vaikea pidätellä. Menen sekaisin kirjakaupoissa, suorastaan huimaa ja tulee euforinen olo: niin paljon kirjoja, niin vähän (elin)aikaa!

Olen myös melko tarkka ostaja eli ostan vain kirjoja, jotka haluan aidosti lukea. Tietty tulee ostettua joskus huteja, mutta sellaista se on - pakko ottaa riskejä, niin tulee vähän jännitystä elämään.

Julistan tässä samalla avatuksi arvonnan. Kommentoimalla jotain (vastaa vaikkapa yllä esittämääni kysymykseen tai kerro päivän sää) tähän postaukseen osallistut arvontaan.

Kukin saa yhden arvan, mutta toki tätä ilosanomaa saa levittää ja lukijaksikin voipi liittyä. Se ei ole kuitenkaan edellytys, koska kaikillahan ei ole Blogger-tiliä. Anonyyminä ei voi osallistua eli keksi joku nimi itsellesi.

Arvonnassa on palkintoina -ylläripylläri - kirjoja!

Liitän tähän alle kirjalistan, josta voittajat saavat kirjansa valita. Mukana on myös peräti KAKSI kappaletta kirjoittamaani kirjaa, Kadotettu maisema.

Voittajia arvon kolme, joista ensimmäinen saa valita listasta haluamansa kirjan, sitten toinen jne. Arvonta on voimassa maanantaihin 15.4 kello 08.00 Suomen aikaa asti.

Tuona samaisena maanantaina arvon ja julkistan voittajat. Maanatain ei siis tarvitse olla ainakaan sillä vikkolla viikon tylsin päivä!

Tässäpä tämä lista, joka elää koko arvonnan ajan eli kirjat lisääntyvät kotini lisäksi tässä listassa! Jo tänään tulossa täydennystä eli mukaan vain, vaikkei lista vielä miellyttäisikään.


Elina Valkealahti: Kadotettu maisema (näitä on siis kaksi kappaletta valikoimassa)
Kate Morton: The House at the Riverton (luin tätä vajaat sata sivua ja jätin kesken)
Emily Barr: Stranded
Giselle Green: Sister's Gift
Elizabeth Haynes: Into the darkest Corner
Paul McKenna: Change your Life in Seven Days (Cd tulee kirjan mukana)
Penny Hancock: Tideline
Inger Frimansson: Häränsydäminen mies
Elbie Lötter: It's me, Anna
Jojo Moyes: Me Before You 
Jane Fallon: The Ugly Sister
Eowyn Ivey: The Snow Child 
Minette Walters: Scold's Bridle (suom. Häpeänaamio)
Sue Monk Kidd: The Secret Life of Bees
Hans Koppel: She's Never Coming Back 
Jane Elliott: The Little Prisoner
Sarah Waters: The Little Stranger 
Eppu Nuotio: Paine
Eppu Nuotio: Loppu
Yasmina Khadra: Attentaatti 
Jane Elliott: Sadie
Victoria Hislop: The Thread (en ole vielä itsekään lukenut)
Lisa Ballantyne: The Guilty One

Kirjallisuushaaste

Pihi Nainen haasteloi minut osallistumaan Kirjallisuushaasteeseen, kiitos kovasti! Mukava tulla haastetuksi.

Minäpä haastan kaikki ne, jotka eivät tätä ole vielä tehneet. Olkaapa hyvä ja tehkää tekin.


1. Mikä kirja olisi juuri nyt paras kuvaamaan sinun elämääsi?

Howard Dullyn My Lobotomy. En ole tosin lukenut kyseistä kirjaa vielä, mutta nimensä perusteella sopisi hyvin tähän kauteen. Juhani Karilan Gorilla taasen sopisi kuvaamaan yöelämääni.


2. Luetko runoja?

Luen, kirjoitankin.


4. Mistä kirjasta toivoisit tehtävän elokuvan?

Melkein kaikista on jo tehty enkä ole niitäkään katsonut. Paitsi Leijapojan katsoin jokunen aika sitten. Ei vedellyt vertoja kirjalle, mutta kyllähän sen katsoi ennemmin kuin oli katsomatta.


5. Minkä klassikon olet aina halunnut lukea muttet ole (vielä) saanut aikaiseksi?

Tolstoin Sota ja Rauha.


6. Onko sinulla jokin lempikirja jota et ikinä kehtaa kysyttäessä (paitsi tietysti nyt) paljastaa?

Eipä taida olla, siis sellaisia joita en kehtaisi ääneen mainita.


7. Kenet kirjailijan haluaisit tavata?

Vaikea kysymys, en tiedä haluaisinko välttämättä tavata ketään. Huomenna saatan olla eri mieltä.


8. Kenet romaanihenkilön haluaisit tavata?

Nuorempana olisin halunnut tavata Nummelan ponitallin porukan. Olin jopa ihastunut Repeen ja myöhemmin vähän Maraankin. Muita sopivia poikaehdokkaita ei kirjassa tainnut ollakaan. Pena ei oikein napannut (anteeksi Pena, olit liian vanha).


9. Kuka on mielestäsi kiinnostavin kirjailija (vaikket välttämättä hänen kirjoista pitäisikään)?

En kyllä osaa tähän vastata, joten siksi sanon vain lempparini André Brink. Kenties hän on ihan kuiva äijä eikä lainkaan kiinnostava, mutta ainakin hän osaa kirjoittaa.


10. Minkä kirjan ostit viimeksi?

Oliskohan ollut tuo aiemmin mainitsemani Lobotomia. En ole varma, kirjoja tulee ovista ja ikkunoista.


11. Mitä luet juuri nyt?

Herman Kochin Illallista. Melkoisen erikoinen teos, täytyy tässä vaiheessa tunnustaa. En ole ehtinyt ihan vielä pääruokaan asti, mutta alkupalat on jo ihan finaalissa. Viiniäkin on mennyt useampi puteli.

 ~~~

Kuvituksena iltakävelykuvia muutama ilta sitten. Kuvien pubiteema sopii hyvin Kochin illalliseen, vaikka herrasväki ei siinä missään pubeissa örmyilekään. Mutta sapuskaa saa pubeistakin, ei tosin pikkurilli tanassa tarjoiltuna.

Kolibri

Kati Hiekkapelto: Kolibri
Otava 2013
S. 380
Kirja on pyytämäni arvostelukappale


Anna Fekete on tuore rikostutkija, joka palaa nuoruuden kotikonnuilleen pohjoissuomalaiseen kaupunkiin aloittaakseen uudessa työssä.

Anna on syntyjään unkarilainen, mutta Jugoslavian hajotessa hän pakeni perheensä kanssa Suomeen.

Annan asettumista takaisin "toisille" juurilleen ei helpota tuore murha saati hänen työparinsa Esko, joka on avoimen vihamielinen maahanmuuttajia kohtaan. Sen saa Annakin tuta, vaikka onkin asunut suurimman osan elämäänsä Suomessa ja puhuu kieltä täydellisesti.

- Ainahan ne saatanan musulmaanit valehtelee. Sehän on ihan kiero uskonto, terroristeja ja valehtelijoita kaikki. Mitä uskoa sinä muuten olet?

- Jumalauta, Esko. Mikä sua vaivaa? Mitä pahaa kukaan niistä, kukaan meistä, on sinulle tehnyt? Anna korotti ääntään.

- Etkö muka tiedä, Esko sanoi ja imi tupakkaansa, katsoi Annaa vaarallinen kiilto silmissään.
- Te saatanan mutakuonot tulette tänne ja elelette leveästi sossun rahoilla, meidän veromarkoilla perkele, Esko sanoi ja nakkasi palavan savukkeen maahan... - Tai sitten te viette jonkun suomalaisen työpaikan, niin kuin sinä siinä.

Eskon ajatuksissa ei ole sinänsä mitään uutta. Näihin samoihin selityksiin ja perusteluihin törmää lähes aina esim. sanomalehtien keskustelupalstoilla, kun kyse on maahanmuutosta. Siinä mielessä Hiekkapelto on luonut Eskosta varsin stereotypisen rasistin kirjaansa.

On kuitenkin hienoa, ettei Hiekkapelto sorru äärimmäiseen tyypittelyyn: Vaikka Eskolla monenlaisia ongelmia onkin (alkoholikin maistuu), hän ei ole läpeensä kuvottava typerys saati idiootti. Myöskään Anna ei ole mikään täydellinen superpoliisi jaloine ominaisuuksineen. Ei, Annalla on myös vikansa ja paheensa.

Brutaalien murhien ohella Annaa kaivelee kurdityttö Dijarin kohtalo. Dijar otti yhteyttä poliisiin väkivallan pelossa, mutta pyörsi myöhemmin sanansa. Anna ei millään pääse eroon tunteesta, että asiassa on jotain pahasti pielessä. Niinpä hän jatkaa omia salaisia "tutkimuksiaan".

Hiekkapellon kieli on kaunista, hän maalailee maisemat ja ajatukset ajoittain runollisella tavalla lukijan eteen.

Parhaina päivinä saattoi jokin oranssi hehku loimottaa hetkisen kerrostalojen takana, mutta enimmäkseen päivät vaelsivat muuttumattomina läpi värittömän maiseman.

Kirjan tunnelma on samaan aikaan sekä melankolinen että toiveikas, mutta myös hauska. Etenkin Annan ääneen lausumattomat heitot herättivät minussa hilpeyttä, samoin dialogit Eskon kanssa.

Mitenkään erityisen jännittävänä en kirjaa pitäisi, mutta mielenkiinto pysyy kyllä yllä ilman sitäkin - jopa siinä määrin, että tuli ahmaistua tämä kirja muutamassa illassa tyyliin vielä yksi luku.

Luin kirjan kansiliepeestä, että tämä esikoisromaani on uuden dekkarisarjan avaus. Jatkoa on siis luvassa ja odottelen sitä jo nyt hieman malttamattomin mielin.

Kannen kuva: Maskot/Skoy
Kannen suunnittelu: Timo Tervoja

Kansi on kaunis ja se kuvaa oivallisesti sekä kirjaa että sen tunnelmaa.

Lisäkseni tämän kirjan on lukenut ainakin Kuutar ja Kirsi.

Murhatalo

Kuva täältä.

American Horror Story
Season I, Murder House

Tämä talo ei ole tyhjä, tämä talo ei ole vapaa. Muuttakaa tänne ja menettäkää loputkin järkenne rippeet. Menettäkää mahdollisesti koko elämänne.

Harmonin perheeseen kuuluu isä Ben, äiti Vivien ja tytär Violet. He muuttavat Los Angelesiin Bostonista Vivienin saatua keskenmenon. Ben on lisäksi hairahtanut syrjähypylle erään nuoren tyttösen kanssa ja luonnollisesti jäi siitä kiinni.

Uuden paikkakunnan ja talon piti olla uusi alku. Vaan eivätpä Harmonit tienneet, minne muuttivat. Talo on kaikkea muuta kuin koossa pitävä side - se pikemminkin repii.

Tämä 12-osainen sarja oli erittäin viihdyttävä, ja siinä oli sopivassa määrin jännitystä ja juonta. En jaksa katsoa elokuvia saati sarjoja, joiden perimmäistä juonta pitää pohtia pari vuotta tai elokuvan ollessa kyseessä koko elokuvan ajan.

Jotain vihjeitä on palkitsevaa saada. Tässä sarjassa niitä saa sopivasti, muttei liikaa eli ylläreitä on luvassa koko 12 jakson ajan.

Itse en tätä kauhuksi mieltäisi, mutta jännitystä tässä kyllä oli ihan kivasti. Kerrankin sitä paitsi on mukava katsoa sarja, joka loppuu: nämä kaksitoista jaksoa ovat kokonaisuus. Seuraavassa kaudessa on sitten uudet kujeet.

Me Before You

Jojo Moyes: Me Before You
Penguin Books 2012
S. 484

Will Traynorilla on rahaa kuin roskaa. Hän elää näköistänsä elämää matkustellen, kokien ja paiskien työtä, josta pitää. Sitten eräänä päivänä on vain rahaa - ja pyörätuoli.

Lou Clark saa potkut työstään ja etsii epätoivoisesti uutta työtä. Clarkin perhe ei ryve rahassa, joten kaikki roposet ovat tarpeen. Ei ole varaa nirsoilla töiden kanssa.

Kärttyisän, elämäänsä kyllästyneen Willin ja naiivin Loun tiet kohtaavat tavalla, joka lopulta muuttaa heidän molempien elämän.

Will Traynor on mielenkiintoinen persoona, jonka kuvauksessa Moyes onnistuu loistavasti. Siitäkin huolimatta, että kirja on pääsääntöisesti muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kirjoitettu Loun näkökulmasta.

Pääsin Willin nahkoihin, koin miltä tuntuu olla liikuntakyvyttömänä pyörätuolissa. Tai koin ja koin - ei kai sellaista voi todella kokea, ellei osu kohdalle. Toivottavasti ei osu.

Ajatuksia tämä kirja kyllä herätteli ja senpä takia sen lukeminen oli ajoittain hidasta: jäin monissa kohdin pohtimaan, miten itse toimisin kussakin tilanteessa, miten ajattelisin jne.

Tässä kirjassa ei ole kyse pelkästään sairauksista saati elämisestä pyörätuolissa. Voimakkaana sivujuonteena mukana kulkee Louisin henkilökohtainen elämä, hänen suhteensa sisareensa, vanhempiinsa ja poikaystäväänsä. Ja lopulta Williin.

Kielellisesti kirja ei ole vaativa: teksi on sujuvaa, ajoittain jopa hauskaa. Huumorin taustalla häilyy usein surullinen aurinko. Kaikesta huolimatta kuvaisin kirjaa kuitenkin toiveikkaaksi, sellaiseksi jota lukiessa itkee sekä ilosta että surusta samaan aikaan. Kyllä, muutama nessu kostui tätä kirjaa lukiessa.

Kirjan kansi ei mielestäni kuvaa kirjaa ollenkaan. Tai no, ehkä symbolisella tasolla kyllä. Tämä ei kuitenkaan ole mikään imelä rakkausromaani, kuten kannen pinkistä voisi päätellä. Tämä ei ole rakkausromaani ensinkään. Tämä on kirja ystävyydestä, kaipuusta. Elämästä.

Me Before You on ensimmäinen Moyesilta lukemani kirja. Moyesin kirjoja on täällä tarjolla lähes joka paikassa: kirjakaupoissa, charity shopeissa ja kauppojen "kirjahyllyssä".

Moyes on kirjoittanut kymmenen kirjaa, joista Me Before You on toiseksi uusin. Viime vuonna häneltä ilmestyi peräti kaksi kirjaa: tämän lisäksi The Girl You Let Behind. Aion ehdottomasti jatkaa tutustumista Moyesin tuotantoon.

Jojon kirjoja ei ole suomennettu, mutta englanninkielisenä niitä saa ainakin AdLibriksestä.

Koskettava kertomus elämän katoavaisuudesta

Laura Save: Paljain jaloin
Wsoy 2013
S. 380
(Kannen graafinen suunnittelu Anna Makkonen)
Kirja on pyytämäni arvostelukappale.

Miltä tuntuisi sairastua syöpään, kun on vielä koko elämä edessä? Tai ainakin oli luulo, että on.

Ja sitten ei ehkä olekaan. Kun tajuaa, että voi tiputtaa ehkän pois. Jäljellä on vain epämääräinen aika, jota ei kukaan voi etukäteen ennustaa.

Näitä pohtii Laura Save kirjassaan Paljain jaloin, kun polven kierukkavammaepäily muuttuu tarkempien tutkimusten jälkeen luusyöväksi, osteosarkoomaksi.

Diagnoosi pistää Lauran koko elämän uusiksi. Miten käy lääketieteen opintojen, miten syöpä vaikuttaa parisuhteeseen ja Otso-poikaan?

En ole kamalasti uhrannut energiaani "miksi juuri minä" - tai "mitä olen tehnyt väärin" -mietintöihin. Johonkin on jokaisen kuoltava ja minulla se näyttäisi olevan tämä syöpä. Jos olisin elänyt 1300-luvulla, olisin minun onnellani saanut ruton.

Saven teksistä paistaa toiveikkuus kirjan loppuun asti. Toiveikkuus tosin muuttuu matkalla. Jossakin vaiheessa kirjaa Save ei enää ajattele parantuvansa. Hän on ymmärtänyt, että hänen osteosarkoomansa on jotakin sellaista, jonka etenemistä voi kenties hidastaa, mutta ei kokonaan pysäyttää.

Save kirjoittaa huumorin olevan tärkeä defenssi, tapa käsitellä sairautta ja elää sen kanssa.

Kun sanoo puolisolleen kalenteria selaten "Ei me kyllä nyt taideta ehtiä kylään sinne tädille, kun minulla on se amputaatio" tai "Hei, tuliko mun jalka mukaan?" , niin se on siinä määrin absurdia, että kyllä meillä on hirnuttu kyyneleet silmissä. Kumpikaan ei enää tiedä ovatko kyyneleet vuotaneet kauhusta vai tilannekomiikasta.

Kategorioimisesta pitävä ihminen survoisi tämän kirjan kaiketi ns. misery lit -laatikkoon. Itse luen paljon sen tyylistä kirjallisuutta, mutten mielelläni aktiivisesti käytä termiä misery lit (blogissani nämä tällaiset kirjat kulkevat kategoriassa elämäkerrat/muistelmat).

Olen ymmärtänyt (voin toki olla väärässä), että kyseinen termi saa monissa aikaan inhoreaktion. Eihän tuollainen kirjallisuus ole muuta kuin sosiaalipornoa - vieläpä huonosti kirjoitettua sellaista. Pelkkää mässäilyä ja kauhistelua toisten ongelmilla, varsinaista kauhistelukirjallisuutta!

Minua hämmentää moiset kommentit, jotka usein tulevat henkilöiltä, jotka eivät edes tämäntyyppistä kirjallisuutta lue. Tai ovat lukeneet ehkä muutaman teoksen ja sen perusteella leimaavat koko genren.

Erikoista on myös se, että harvemmin ns. julkisuuden henkilöiden kirjoja pidetään sossupokena (paitsi jos nyt joku Tuksu kirjoittaisi kirjan, mutta tyyliin Niininstön muistelmat tuskin sellaista leimaa saisivat), mutta tällaisten "tavisten", joista ei kukaan ole ennen kuullut, koetaan sitten vain sensaationhakuisina huomiohuorina.

Itse en löytänyt Saven romaanista sosiaalipornoa edes mikroskoopilla etsiessäni. Sen sijaan löysin syöpään sairastuneen älykkään ja pohtivaisen nuoren naisen, joka kamppailee tunteidensa ja kipujensa kanssa.

Save analysoi ja pohtii elämäänsä päiväkirjamaisissa lyhyissä merkinnöissä, jotka vaihtelevat epätoivosta toivoon ja pieniin onnenhetkiin. Save kirjoittaa hoidoistaan, siitä miltä ne tuntuvat. Miltä tuntuu olla sairaalassa saamassa sytostaattihoitoa.

Nämä ovat asioita, joita harva on kokenut. Harva on myöskään tosissaan suunnitellut omia hautajaisiaan tietoisena siitä, että lähtö on lähempänä kuin ehkä uskoisikaan. Miltä tuntuu elää, kun tietää kohta kuolevansa? Miltä tuntuu olla nuori ja elämäniloinen ja tietää kuolevansa ennemmin eikä myöhemmin? Miten sen tiedon kanssa voi elää?

Minä elin näitä tunteita Saven kanssa, sillä kirja herätteli minuakin pohdiskelemaan samoja kysymyksiä kuin hänkin. Ja minun teki pahaa Saven puolesta. Tuntui pahalta, että niin elämänhaluinen ihminen ei saa elää.

Minun teki pahaa Saven puolison, Sofian puolesta. Miltä tuntuu elää tietäen, että menettää rakkaansa?

Kirja on kirjoitettu puhekielellä. En yleensä ole puhekielisten kirjojen ystävä, mutta tässä kirjassa se (puhekielisyys) toimii. Se tuo Saven lähemmäs, synnyttää kirjaan keskustelevan tunnelman: Olen Lauran kanssa kahvilla tai vaikkapa istun hänen sänkynsä vierellä, ja hän kertoo minulle kuulumisiaan. En usko, että puhtaalla kirjakielellä olisi tällaista tunnetta saatu aikaiseksi.

Jos nyt jotain moitetta on pakko antaa, niin kenties tekstistä olisi voinut perata selkeät kirjoitusvirheellisyydet ja tarkistaa relatiivipronomien käytön. Toisaalta puhekielessä pätee hieman eri säännöt kuin kirjakielessä, esimerkiksi sanojen päätteet yleensä putoavat pois puhekielessä.

Laura Save kirjoittaa toivovansa, että kirja "toimisi vertaistukena, tietopankkina ja elämyksenä sekä innoittaisi kaikkia lukijoitaan elämään rohkeaa ja itsensä näköistä elämää!"

Paljain jaloin on liikuttava ja koskettava kirja, jonka sivuille vuodatin muutaman kyyneleen.

Lisäkseni kirjan on lukenut ainakin Annika, Maija, Peikkoneito ja Suketus. Aamulehti kirjoittaa mielestäni kuvaavasti Saven romaanista, kannattaa lukea.

~~~