maanantai 30. joulukuuta 2013

Lue itsesi ulos vankilasta

Hei me lusitaan! -lukuhaaste


Olet eristyssellissä. Tarkoituksesi on lukea itsesi ulos vankilasta. Haaste alkaa 1.1. 2014 ja päättyy 31.12. 2014. Sinulla on siis vuosi aikaa vapautua! Vain vuonna 2014 luetut kirjat kartuttavat haastetta.

Millaiset kirjat kelpaavat?


Kaikki vankilaan, sotavanki- ja keskitysleireille vahvasti liittyvät kirjat. Genrellä ei ole väliä eli kaikki menee: saa olla fiktiota ja faktaa, historiaa ja dystopiaa, fantasiaa, tietokirjallisuutta, sarjakuvaa - mitä vain! Pääasia on, että vankeuslaitos (ja toiminta siellä) on kirjassa keskeisessä roolissa.

Kirjat saa kukin valita itse vapaasti, mutta listaan tähän alle esimerkkejä, jotta kirjan valitseminen sääntöjen mukaan olisi helpompaa, ja että haasteen monipuolisuus tulisi paremmin ilmi.

Lise Kristensen: The Blue Door
Elämää sotavankileirillä Javan saarella. Muut vastaavat kelpaavat myös esim. Ruta Sepetyksen Harmaata valoa jne.

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo
kirja sijoittuu osin Tuol Slengin vankilaan. Kirja kelpaa haastekirjaksi, koska vankeuslaitoksen rooli on kirjassa suuri, vaikka vankilassa ei koko aikaa vietetäkään. Tällä perusteella voit valita muitakin kirjoja.

Amélie Nothomb: Sulphuric Acid
Big Brother -tyylinen dystopia. Kirjan henkilöt asuvat ns. keskitysleirillä, jota dominoivat palkatut tavis-vartijat. Vangit yrittävät pärjätä kukin tyylillään.

Alla kirjoja, joita en ole lukenut, mutta oletan niiden kelpaavan haasteeseen. Valitettavasti suurin osa esimerkeistäni on enkunkielisiä, mutta varmasti haasteeseen löytyy myös suomenkielistä kirjallisuutta.

Tig Hague: The English Prisoner
Brittimies joutuu vankilaan Venäjällä ja kertoo kokemuksistaan.

Blaine Harden: Escape from Camp 14 (suom. Leiri 14: Pako Pohjois-Koreasta)
Kirjan nimi kertookin olennaisen, otaksun.

Kachi A. Ozumba: The Shadow of a Smile

Zuba teljetään vankilaan Nigeriassa rikoksesta, jota ei ole tehnyt. Kirja on fiktiivinen, mutta takatekstin mukaan kirjailija haluaa valottaa nigerialaisten vankiloiden olemusta.


Huom: Kidnappausdekkarit, joissa uhria pidetään esim. kellarissa eivät ole tätä haastetta varten.

Lisää kirjoja saa ehdotella!

Alla tavoitteet. Haaste alkaa eristyssellistä, mutta jo yhden kirjan lukemalla pääsee tavalliseen selliin.


7 kirjaa: vapaus!
6 kirjaa: ehdonalainen
4 kirjaa: tapaamisoikeus
3 kirjaa: ulkoiluoikeus (muurien sisällä valvotusti toki)
1 kirja: tavallinen selli

0 kirjaa: eristysselli


Muita aiheeseen sopivia kirjoja (täydennän listaa sitä mukaa, kun tulee mieleeni tai ehdotellaan):

Beckett, Bernard: Genesis
Charriére, Henri: Vanki nimeltä Papillon
Dickens, Charles: Pikku Dorrit
Dostojevski, Fedor: Muistelmia kuolleesta talosta
Dumas, Alexandre: Monte-Criston kreivi
Egan, Jennifer: Sydäntorni
Kertész, Imre: Kohtalottomuus
Mikkola, Marja-Leena: Menetetty lapsuus. Suomalaismiehittäjien vankeudessa
Lahdenperä, Matti: Yö etsii vankilaa (vanginvartijan kirjoittama runokirja)
Lang, Hans-Joachim: Parakki 10 - Naiset Auschwitzin koe-eläiminä
Remes, Ilkka: 6/12
Solzhenitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo; Ivan Denisovitshin päivä
Styron, William: Sofien valinta
Tuuri, Antti: Surmanpelto


sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Inspiraatiota odotellessa on NÄLKÄ

Kannen kuva: Peter Ross
Knut Hamsun: Hunger
Rebel inc. 1996
Kääntänyt Norjasta Svarre Lyngstad
Kirja on julkaistu alun perin 1890, en tiedä norjankielistä nimeä, koska sitä ei kirjassa lue.

Luin Nälän jo noin viikko sitten ja olen odotellut inspiraatiota - vähän niin kuin Nälän kertojakin - kirjoittaakseni tästä kirjasta.

Eipä ole näkynyt eikä suoraan sanottuna näy vieläkään, mutta väännänpä tässä nyt jotain väkisin, koska olen päättänyt kirjoittaa jokaisesta lukemastani kirjasta.

Yleensä alkaessani haluttomasti väkisin kirjoittaa (tai tehdä mitä tahansa), se inspis kyllä tulee sieltä lopulta. Jos jää odottelemaan inspiraation syntyä, ei kenties tee koskaan mitään näin kärjistetysti sanottuna.

Inspiraatiota voi myös houkutella; itse käytän inspiksen herättelyyn esim. musiikkia ja/tai kuvia. Mutta se minusta; edustan vain yhtä ihmistä, itseäni.

Nälkäinen kertojamme piehtaroi - nälän lisäksi - inspiraation puutteessa. Koskaan ei voi tietää, milloin se (inspis) iskee ja kiltisti on vain odotettava huuman ilmaantumista.

"I may feel inspired to write tomorrow, or maybe even tonight; it's not all impossible that inspiration will come sometime tonight, and then my article will be finished in a quarter of an hour, at the most. You see, it's not the same with my work as with other people's; I can't just sit down and get so much done every day, I have to wait for the right moment. And nobody can tell the day or the hour when the spirit will come upon him. It must take its course."


Nimetön päähenkilömme (nimeän hänet nyt kirjaimeksi X) haahuilee pitkin Kristianian (eli Oslo nyttemmin) katuja joskus 1800-luvun lopulla (Nälkä on julkaistu 1890). Ajankuvaus, tavat ja etiketit koin kirjan kiehtovimmaksi anniksi.

X itsessään ei ole minusta järin kiinnostava henkilö. Kirja - ja etenkin siis X -  herätti minussa monenlaisia tuntemuksia aina huvittumisesta suoranaiseen ärsytykseen asti; väliin kyllä mahtui ripaus empatiaakin, että en ihan kylmäsydäminen ole.

Nälän X toi mieleeni Dostojevskin Rikoksen ja Rangaistuksen Raskolnikovin. Tai Kellariloukon (Dostojevski) kertojan. Tosin siinä missä esim. Kellariloukon kertoja äärimmäisyyksissä veivatessaan saa sisältöä(kin) ajatuksiinsa, Hamsunin X vain aaltoilee vailla mitään merkittäviä oivalluksia.

Mutta X:llä oli niin kova nälkä koko ajan, että varmasti puute sekoitti hänen päänsä. Aliravitsemus - ja suoranainen nälkiintyminen - voi saada ihmisessä aikaan jopa halluja (been there, done that) eli siinä mielessä varsin uskottavaa. On myöskin hyvin vaikea luoda mitään, jos ei pää toimi. Rahakin tuntui olevan X:lle ongelma: kun sitä tuli, se myös meni eikä voi puhua järkevästä rahankäytöstä.

Pohdiskelut oikean ja väärän (kun esimerkiksi X saa "virheellisesti" rahaa) välillä jäävät latteiksi paatoksiksi. X on kaiketi sydämeltään oikeamielinen ja hyvä, mutta ihan mahdoton reppana. En tiedä olisinko säälinyt vai potkinut häntä perseelle.

Näin yhteenvetona sanoisin, että mielenkiintoinen ja tunnelmaltaan vahva kirja, joka kannatti ehdottomasti lukea. Saatan ymmärtää kirjan klassikkoaseman, mutta olin odottanut jotain syvällisempiä välähdyksiä ja kauniita virkkeitä. Odotin sellaisia virkkeitä, jotka olisin halunnut alleviivata ja palata niihin myöhemmin ihastuneena.

lauantai 28. joulukuuta 2013

Vuoden 2013 lukuhaasteet I


Osallistuin tänä vuonna viiteen lukuhaasteeseen. En ole aiemmin lukuhaasteisiin osallistunut (paitsi tätä edeltävänä vuonna, mutta unohdin koko haasteen olemassaolon muistaakseni jo tammikuussa), mutta aion varmasti jatkossa osallistua.

Minusta oli hauska suunnitella kirjoja lukuhaasteisiin, vaikka suuri osa kirjoista jäikin sinne suunnittelun tasolle. Sillä ei kuitenkaan ole väliä, koska kirjat eivät katoa minnekään ja ajattelin ensi vuonnakin lukea.

Eräs lempparihaasteeni oli Afrikan tähti -haaste, jossa kerättiin jalokiviä. En ihan kurottunut saamaan Afrikan tähteä, vaan jäin jumittamaan Rubiiniin; kaksi kirjaa uupui Afrikan tähdestä! Luin yhteensä kolmetoista kirjaa, ja kirjoja oli kaikilta viideltä alueelta.


Itä-Afrikka

Tansania: Hermann Huppen - Afrika
Somalia: Ayaan Hirsi Ali - Infidel

Länsi-Afrikka

Norsunluurannikko: Marguerite Abouet & Clément Oubrerie - Aya (De Yopougon)
Ghana: Taiye Selasi - Ghana ikuisesti
Nigeria: Chimamanda Ngozi Adichie - Americanah

Pohjois-Afrikka

Sudan: Leila Aboulela - Minaret
Sudan: Mende Nazer - Slave

Etelä-Afrikka

Zimbabwe (Rhodesia): Tony Park - African Dawn
Namibia: Henning Mankell - Daniel
EteläAfrikka: Deon Meyer - Kuolema päivänkoitteessa
Etelä-Afrikka: Deon Meyer - Blood Safari
Etelä-Afrikka: Elbie Lötter - It's me, Anna

Keskinen Afrikka

Kamerun: Carol Beckwith & Angela Fisher - Faces of Africa, Thirty Years of Photography


Kiinteistöhaasteessa jäin jumittamaan mökkiin. Jos olisin lukenut yhden kirjan enemmän, olisin päässyt tyylikkäästi majoittumaan huvilaan. Alla kiinteistökirjani.

Amélie Nothomb: Fear and Trembling
Susanna Kaysen: Girl, Interrupted
Ian McEwan: The Cement Garden
John Harwood: The Asylum
Mia Vänskä: Saattaja
Amélie Nothomb: Sulphuric Acid
Susan Hill: Dolly

Kirjavuori Mount Everestille (tarkoitus lukea ennalta laaditun listan perusteella oman hyllyn kirjoja) meni suoraan sanottuna ihan reisille. Luin vain kolmetoista kirjaa TBR80-listaltani - aivan järkyttävän huono tulos. Sillä pääsi hädin tuskin Kolille, mutta sentään sinne.



Osallistuin myös Mieleni on rajaton -haasteeseen sekä itse perustamaani Mental Cases -haasteeseen. Teen niistä koosteen erikseen vielä ennen vuodenvaihdetta.

perjantai 27. joulukuuta 2013

Kartanossa kummittelee - vai kummitteleeko?

Susan Hill: Dolly
Profile Books 2012
S. 153

Dolly on kummitustarina, joka on ja ei ole jännittävä. Kuten kirjan nimestä voi päätellä, nukella on jotain tekemistä asian kanssa. Mutta millä nukella ja miten?

Edward ja Leonora ovat serkuksia, jotka tapaavat ensimmäisen kerran vasta ollessaan noin kymmenvuotiaita. Lapset on lähetetty tätinsä, Kestrelin, hoiviin Iyot Lockiin määrittelemättömäksi ajaksi.

Edward on tasainen maa, joka tyytyy helposti siihen mitä on, eikä tee itsestään numeroa. Hän mieluummin sovittelee kuin haastaa. Leonora on tulivuori, joka räjähtelee holtittomasti milloin mistäkin - yleensä itsekkäistä - syistä. Leonoralle mikään ei ole tarpeeksi.

Edwardin ja Leonoran tiet eroavat Iyot Lockissa vietetyn ajan jälkeen vuosikymmeniksi. Kuitenkin tuo lyhyt aika tuulisella ja soisella maaseudulla vaikuttaa vielä pitkän ajan jälkeenkin heidän elämiinsä; tapahtumat vain odottavat kypsymistään.

Kirjan kertoja on Edward; hän on tasainen ja intohimoton kertoja, juuri niin lattea kuin tuntuu luonteeltaankin olevan. Siksi Edward onkin hyvä ja melko luotettava kertoja. Se toimii, vaikka Leonoran aivoitukset jäävät melko etäisiksi. Toisaalta Leonorasta on (kliseisesti) leivottu äitinsä kopio (ei se omena kauas puusta putoa), joten hänen pinnallista luonnettaan voi arvioida sitä kautta - jos siinä nyt mitään arvioitavaa on.

Dolly on melko perinteinen kummitustarina, joka sisältää kauhukirjallisuudesta tuttuja elementtejä sateineen, tuulineen, outoine äänineen jne. Kuuluu kummallista rapinaa, määrittelemättömiä itkemisen ääniä ja muuta vastaavaa.

Mitenkään erityisen jännittävänä en kuitenkaan kirjaa kokenut, mutta oikeastaan se ei haittaa. Susan Hill maalaa etenkin Iyot Lockin ja sen maat ja mannut niin elävästi, että jos osaisin maalata, haluaisin maalata ne kankaalle. Valitettavasti en osaa, joten taidan tyytyä hellimään noita maisemia mielessäni ja kenties käyttämään kirjan tunnelmaa ja siitä syntyneitä (mieli)kuvia omissa digitöissäni.

Sanoisinkin, että Dolly on ennen kaikkea inspiraatio- ja tunnelmakirja. Mitään järisyttävän suuria mullistuksia ei kirjassa tapahdu, mutta silti se vietteli lukemaan vielä yhden luvun.

Loppuhuipennuskin löytyy, vaikka arvasin sen jossain vaiheessa ennen lopullista paljastusta. Yhtä kaikki, kiintoisa kirja jota voin suositella kummitusjuttujen ystäville. Dolly pesee mennen tullen aiemmin Hilliltä lukemani Small Handin.

Hyllyssä odottelee vielä The Woman in Black, jonka löysin jokunen viikko sitten charity shopista. Jestas, mikä löytö ja punnalla sain omaksi.


Osallistun tällä kirjalla kiinteistöhaasteeseen, koska Iyot Lockilla on keskeinen osa kirjassa. Yritän tässä piakkoin tehdä koosteen tämän vuoden haasteista, joista suurin osa taisi kovasta innostani huolimatta mennä reisille. Vaan ei haittaa - pääasia, että oli hauskaa!

Kirjan kannen suunnittelu: Peter Dyer / Kannen kuva: Arcangel Images

torstai 26. joulukuuta 2013

Salametsästystä Tansaniassa


Hermann Huppen: Afrika
Dark Horse 2012
S. 64

Salametsästys rehottaa Tansaniassa. Töykeällä Dario Ferrerillä on missio, jota ei liene vaikea arvata; hän haluaa kitkeä salametsästyksen luonnonsuojelualueelta.

Kun paikalle saapuu reportteri Euroopasta tehdäkseen juttua salametsästyksestä, Ferrer ei varsinaisesti hihku riemusta. Sen saa toimittajakin kokea Ferrerin heitellessä piikin toisensa perään naiivin naisen päälle.

Piikit ovat ennalta-arvattavia; samoin Ferrer itse on ennalta-arvattava ja jopa tietyssä mielessä kliseinen ja stereotypinen hahmo. Kirjan juonikin on melko kulunut eikä se tarjoa aiheeseen (salametsästys ja korruptio) oikeastaan mitään uutta.

Ja silti, kaikesta tästä huolimatta luin - ja katselin - Afrikan suurella mielenkiinnolla loppuun. Kirjan kuvitus rikkaine väreineen hivelee silmääni. Kuvitus on jotenkin maalauksellista, taiteellistakin; siitä näkee, että Huppen on opiskellut kuvataidetta.


Huppenin henkilöt ovat melko tavallisen näköisiä. Kiiltokuvaprinssejä tai -prinsessoja on siis turha odottaa. Minusta henkilöiden rosoisuus ja tavallisuus teki niistä nimenomaan mielenkiintoisia. Kulutin aika paljon aikaa tutkaillessani henkilöiden kasvoja ja niiden uurteita.

Toimittajaa olisin luullut mieheksi, ellei hänen nimensä olisi ollut Charlotte. Kasvoiltaan hän näet näyttää melko miehekkäältä voimakkaine leukaperineen. Tosin myös rinnat paljastavat, että kyseessä on nainen.


Hermann Huppenista voi lukea enemmän vaikkapa Goodreadsistä.

Tällä kirjalla kartutan Afrikan tähti -haastetta.

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Hypnoosia ja teurastusta

Kirjan kansi: Daniel Regan/Arcangel Images
Lars Kepler: The Hypnotist
(Hypnotisören 2009)
Blue Door 2011
kääntänyt ruotsista Ann Long
S. 601

Teini-ikäisen pojan vanhemmat ja sisar ovat raa'asti murhattu. Poika itse on vakavasti haavoittunut ja viedään sairaalaan.


Rikoskomisario Joona Linna tutkii tapausta. Kyseessä on kauhea teurastus ja nyt pelätäänkin, että murhaaja haluaa listiä myös muualla asuvan vanhemman sisaren. 

Johtolankoja ei ole, mutta niitä tarvittaisiin kipeästi. Joona Linna kääntyy tunnetun psykiatrin, Erik Maria Barkin, puoleen ja pyytää häntä hypnotisoimaan pojan. Haluton Erik tekee lopulta työtä käskettyä.

Hypnotist kertookin ennen kaikkea Erik Maria Barkista. Joona Linna on lähinnä sivuosassa koko kirjan ajan, mikä tuli minulle pienoisena yllätyksenä. Ei niin, että sillä olisi jotain väliä, mutta oletin toisin. 

Itse asiassa oletin koko kirjan ihan toisin. Kirjan takateksti paljastaa vain pienen osan kokonaisuudesta, joka paisuu kuin minun vatsanahkani jouluna. Eli melko paljon.

Pidin tästä kirjasta kovasti; ei tullut tylsää hetkeä sen parissa ja lukiessa pääsi itsekin spekuloimaan. Tosin muutamat seikat saivat otsasuoneni pullistelemaan ärsytyksestä.

En ensinnäkään tajua sitä, miksi pitää aina tutkia yksinäisenä sutena. Vaikka poliisien resurssit olisivat kuinka heikot, niin on minusta aika omituista, että rikosten - tai epäiltyjen rikosten - tutkinta jää lähes yksinomaan yhden henkilön harteille. Tässä tapauksessa Joona Linnan.

Tutkimuksiin sekaantuu myös Erikin jo eläkkeelle jäänyt appiukko. Mistään taustatuesta ei ole tietoakaan, vaikka liikuttaisiin kuinka vaarallisilla vesillä. Luulisi ex-poliisin olevan viisaampi, vaan ei; yhdessä tyttären kanssa sotkeudutaan vaarallisiinkin kuvioihin ja sairaalareissuhan siitä seuraa.

Hypnotist on melko brutaali kirja, jossa viikatemies vierailee melko ahkerasti. Minua ei raakuus kuitenkaan "häirinnyt", mikä johtunee siitä, ettei uhreihin ollut syntynyt juuri mitään tunnesiteitä. En tiedä olenko jotenkin turtunut. Ei minua hetkauta elokuvissakaan kuolemat, jos henkilö on yhdentekevä ja vain vilahtaa ohjelmassa.

~~~

Olen yrittänyt jo useamman päivän kirjoittaa tästä kirjasta jotain. Jostain syystä mieleni on tyhjä - minulla ei tunnu olevan mitään sanottavaa tästä kirjasta, vaikka se minua hienosti viihdyttikin monena päivänä. Joskus käy näin.

Suosittelenkin lukemaan vaikkapa Kristan ja Booksyn mietteeet tästä kirjasta (Booksyn arviosta löytyy myös linkkejä muihin arvioihin).

torstai 19. joulukuuta 2013

Haluton matkustaja

Ricky Gervais and Stephen Merchant sent
An Idiot Abroad
The Travel Diaries of Karl Pilkington
Canongate Books 2010
S. 225

Tämä kirja on kirjoitettu Sky'n tuottaman samannimisen televisiosarjan pohjalta.

Karl Pilkington ei ole järin innostunut matkailija, mikä on sinänsä aika hauska näkökulma sekä matkailuohjelmalle että kirjalle. Tiukkapipoisten maailmankansalaisten ei ehkä kannata tällaista lukea.

Itse koin kirjan piristävänä poikkeuksena,  vaikka Karl suhtautuu lähes kaikkeen suurella ennakkoluulolla. Silti hän on jollakin tavalla söpö kaikessa negatiivisuudessaan. Kirjan huumori perustuukin juuri Karlin mietteisiin kokemastaan - ja lipsuu usein sivuraiteille. 

Tässä kirjassa Karl matkustaa seitsemään tunnettuun paikkaan eri puolilla maapalloa. Kukin reissu on oma lukunsa. Kohteita ovat mm. Taj Mahal, Kiinanmuuri ja Machu Picchu. Kirjassa on kuvaliite kustakin kohteesta.

Vaikka Pilkingtonia ei "avartuminen" sinänsä kiinnosta, niin itse koin saaneeni mielenkiintoista, omakohtaista tietoutta näistä kohteista; paljon mielenkiintoisempaa kuin matkaesitteiden ylikehut.

Alla olevassa videossa on otteita reissusta Peruun ja Machu Picchuun. Reissuilla Pilkingtonille oli varattu muutakin ohjelmaa kuin nuo "maailmanihmeet".

Katsoin muutamia videoita luettuani kirjan ja tunnistan ohjelmasta selviä kohtia kirjasta. Kirja on niin eloisasti kirjoitettu, että se toimii hyvin, vaikkei olisi kyseistä sarjaa koskaan televisiosta katsellut (minä en ole).



Esimerkki Pilkingtonin tyylistä:

"A while back I heard bears have to stick leaves up their arse to stop ants crawling up there and biting them! I know the world is getting overpopulated but it isn't that crowded that things have to live up an arse."

~~~

Kaikki ovat varmaan kuulleet Stonehengesta? Kerron nyt Karl Pilkingtonin tyylillä oman subjektiivisen mielipiteeni kyseisestä kohteesta.

Stonehenge on yhtä kuin kasa kivenmurikoita pellolla keskellä ei mitään. Parkkipaikka lienee suurempi kuin  kanahäkkiaidan taakse suljettu kivirykelmä. On toki mielenkiintoista, miten nuo kivet ovat pellolle päätyneet ja vieläpä noin kivaksi muodostelmaksi.


Netistä löytyy paljon tietoa aiheesta eli periaatteessa ei tarvitse maksaa itseään kipeäksi (pääsymaksu aikuiselta nykyään £14,90) saadakseen tietoa. Hinta on hieman pompsahtanut keväästä, jolloin aikuinen pääsi sisään noin kahdeksalla punnalla.


En jaksanut jonottaa saadakseni lipun,vaan tyydyin kyttäämään kivikasaa aidan takana. En usko menettäneeni mitään, vaikken päässyt kiertämään murikoita kymmenen metrin päästä.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Kertasin kielioppia ja täyttelin lomakkeita

Marion Field: Improve Your Written English
How To Books 1988 (2009)
S. 175

Tämä kirja on ymmärtääkseni julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1988. Sen jälkeen kirjaa on muokattu useita kertoja ja julkaistu uudelleen. Itse luin vuoden 2009 painoksen.

Varoitus: tämä postaus sisältää lätinää lomakkeiden täyttämisestä eikä se liity tähän kirjaan juuri mitenkään. Tämä onkin erittäin subjektiivinen horinapostaus eikä mikään varsinainen kirja-arvio tai edes lukumiete.

Kirjan alaotsikko:

"Master the Essentials of Grammar, Punctuation and Spelling and Write with Greater Confidence."

Siinäpä melkein koko kirja pähkinänkuoressa. Ensimmäinen osa käsittelee lähes yksinomaan peruskieliopillisia kysymyksiä; minun mielestäni jopa alkeita. Kirjassa kerrotaan, miten muun muassa olla-verbi taipuu eri persoonissa.

Toki mukana on astetta "haastavmpaakin" kielioppia, mutta itse en kokenut mitään ahaa-elämyksiä kirjaa lukiessani. Kaikki kieliopilliset seikat olivat minulle ennestään tuttuja; kirja toimii enemmänkin kertauksena ja siinä se täyttää tehtävänsä hyvin.

Kirjan toinen osa on nimeltään "English in action." Aluksi käsitellään mm. esseen, raportin ja novellin kirjoittamista muutamien perusohjeiden ja esimerkkien kera. Ei mitään uutta auringon alla. Sen sijaan lomakkeiden täyttämiseen (!) oli uhrattu tilaa sivukaupalla lukuisine malleineen ja esimerkkeineen. Siis lomakkeiden täyttämiseen! Miten se kehittää kirjoitustaitoa?

Brittilä kieltämättä on lomakkeiden luvattu maa, joten ehkä ne on siksi otettu mukaan kirjaan. Mutta eivät ne lomakkeet nyt niin monimutkaisia ole, etteikö niitä lukutaitoinen ihminen osaisi täyttää.

Täyttelin itse paritkin lomakkeet tuossa männäviikolla. Olin hukannut reseptini, joka piti uusia. Ajattelin käydä ihan livenä terveyskeskuksessa, koska se oli matkan varrella mennessäni asioille. Kerroin asiani ja kysyin voivatko he tehdä minulle uuden reseptin kadonneen tilalle.

Minulle iskettiin käteen lomake, johon piti listata lääkkeet, joita käytän. Täyttelin lomakkeen (yksi lääkenimi meni muuten väärin, hups. Saas nähdä, mitä sieltä tulee maanantaina, kun haen reseptin) enkä edes jaksanut ihmetellä ääneen eivätkö he näe lääkkeitä tietokoneelta. Samalla kerroin, että olen muuttanut ja kysyin onko heillä uusi osoitteeni (tiesin, ettei ole; ei täällä tieto kulje) ja esitin council tax -korttini, jossa on uusi osoitteeni.

Minulle iskettiin käteeni lomake osoitteenmuutosta varten. Olisi tehnyt mieli kysyä, miksei respatäti voi muuttaa osoitetietojani suoraan asiakastietoihin. Vastaanotossa oli KOLME respaa eikä jonoa ollut. En kysynyt, koska hän olisi voinut loukkaantua. En, vaikka hän olisi täyttänyt koneelle uudet osoitetietoni siinä ajassa, kun minä kirjoitin ne lomakkeelle - ja hän katseli minua, kun minä kirjoitin. Jestas.

Terveyskeskuksesta matkasin uusimaan erästä jäsenkorttia, joka oli mennyt vanhaksi. Minulle annettiin lomake täytettäväksi. Eivät kuulemma pidä mitään rekisteriä vanhoista asiakastiedoista. Ilmeisesti asiakastiedot sitten mystisesti katoavat, kun jäsenyys menee vanhaksi. No, ei muuta kuin täyttelemään lomaketta, koska tietojahan ei tietenkään voi suoraan naputella järjestelmään.

Osan lomakeasioista voi toki hoitaa netissä, mutta en päässyt kirjautumaan NHS:n sivuille voidakseni tarkistaa olisiko osoitteenmuutoksen voinut tehdä suoraan siellä.

Jos nyt vielä lopuksi palaan kirjaan. Voin suositella sitä henkilöille, jotka haluavat kerrata englannin kielioppia. Tosin löytyy siihen parempiakin kirjoja; esimerkiksi vaikkapa melkein kaikkien tuntema Collinsin English Dictionary.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Tulevaisuuden Big Brother

Kansi: Gavin Morris
Amélie Nothomb: Sulphuric Acid
(Acide Sulfurique, 2005)
Kääntänyt ranskasta Shaun Whiteside
Faber and Faber 2007
S. 127

Mikään ei riitä, ei ole tarpeeksi. Kansa haluaa leipää ja sirkushuveja; vai ehkä sittenkin lammaspaistia ja sirkkeliä?

 Ihra valuu suupielestä telkkaria katsellessa. Televisiossa pyörii "Concentration", joka onkin varsinainen kuolemanleiri.

Vangit tekevät työtä ja elävät niukasti. Ohjelmaan palkatut tavisvartijat kiusaavat vankeja mielihalujensa mukaan. Silloin tällöin vankien joukosta valitaan pari onnetonta, jotka häädetään leiriltä. Kuulostaako tutulta? No, sehän on tulevaisuuden Big Brother.

Erona toki on, että osallistujat (vangit) eivät itse hakeudu ohjelmaan, vaan heidät kaapataan sinne. Häädön jälkeen ei lampsita ulos leiriltä, vaan hirtehisesti sanottuna hirteen. Kirjassa ei mainita, miten häädetyt teloitetaan, mutta jalat edellä sieltä leiriltä ulos tullaan.

Mielenkiintoinen tulevaisuusnäkymä ihmisten inhimillisyyden rappeutumisesta. Tuotantoyhtiötä kiinnostavat ainoastaan kassavirrat ja katsojaluvut. Niiden eteen voi tehdä - ja tehdään - mitä tahansa.

Harmi vain, että kirja jää pinnalliseksi löpinäksi ilman sen kummempaa moraalista pohdintaa, joka olisi ehdottomasti kuulunut tällaiseen kirjaan. Nyt kirja oli vain summa sattumuksia ja kohtauksia. Ymmärtäisin ratkaisun, jos kirja olisi kerrottu yleisön näkökulmasta. Ei ollut.

Keskeisiä henkilöitä ovat vartija Zdena ja vanki Pannonique - ja erityisesti heidän suhteensa. Tai suhteettomuutensa. Molemmat henkilöt jäävät pinnallisiksi ja erityisesti vartija Zdenan motiivit ovat suorastaan naurettavia. Ainut vain, ettei naurattanut. Ei kyllä itkettänytkään.

Odotin jotain suurta tapahtuvaksi, odotin jotain käännekohtaa tai kliimaksia. Turhaan. Mitään ei tapahtunut: ei oivalluksia eikä oikein muutakaan. Pelkkää lätinää ja pieniä konflikteja vankien kesken, mutta nekin jäivät pinnallisiksi muutaman lauseen höpinöiksi.

Samoin kaikki henkilöt jäivät pinnallisiksi. Minulle oli yhdentekevää, kuka häädetään teloitukseen, kuka jää. Olisipa voinut edes vihata jotain henkilöä, mutta sitäkään onnea ei suotu. Kaikki olivat latteita ja tasapaksuja tai jos eivät olleet, ei se ainakaan lukijalle välittynyt.

Harmillista, sillä aihe olisi antanut mahdollisuuksia vaikka mihin. Nyt jäi hieno idea pelkäksi laimeksi sopaksi, josta puuttui kaikki muu paitsi liemi. Latkin liemen silti loppuun asti, eikä tullut edes mieleeni jättää jämiä lautaselle, sillä halusin tietää loppuratkaisun. Hyvää kirjassa oli se, ettei sen tapahtumia voinut ennakoida eli siinä mielessä se kyllä onnistui koukuttamaan.

Olen aiemmin lukenut Nothombilta kaksi kirjaa: Antikristan ja Fear and Trembling'in (suom. Nöyrin palvelijanne), joista molemmista pidin.


Osallistun tällä kirjalla kiinteistöhaasteeseen. Kaipa keskitysleirin tiloja voi pitää kiinteistönä?

maanantai 9. joulukuuta 2013

Eerikan kasvutarina

Kansi: Reija Kaskiaho
Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika
Myllylahti 2012
S. 430

Kuljemme ajassa taaksepäin, Suomen lähihistoriaan. Tarina alkaa vuodesta 1945, vaikka oikeasti se on alkanut jo aikaisemmin.

1940-luvulla Lapissa vilisi saksalaissotilaita. Siellä, missä on ihmisiä, syntyy yleensä myös elämää (miinus keskitysleirit).

Naamankavaaran kunta, Luossajoen kylä. Eerika on suomalaisen Ennin ja saksalaisen sotilaan tytär. Toisin sanoen Enni on huora ja Eerika on huoran nuorennos.

Ja saksalainen sotilas palasi Saksaan. Sinne kai yritti Ennikin, mutta matka tyssäsi syystä tai toisesta. Rakkautta se ei silti onnistunut sammuttamaan, vaan Enni ikävöi sotilastaan.

Ei ollut elämä helppoa Luossajoen kylässä huoralle eikä huoran nuorennokselle. Äitinsä sinnikyyden ansiosta Eerika pääsi kouluun, mutta vain kuunteluoppilaaksi. Kyläläisten hyljeksinnältä ei hän silti voinut välttyä.

Ravilo kuvaa melko perusteellisesti Eerikan lapsuutta Lapissa. Kirja on jaettu lukijaystävällisesti vuosiluvuittain ja se (kirja) etenee melko kronologisesti alun katsausta vuoteen 2004 lukuun ottamatta. Ratkaisu on toimiva ja se antaa lukijalle melko hyvän kuvan ajankulusta - ja siitä, miten aika muuttaa sekä ihmistä että asenteita.

Minua kiinnostaa kovasti Suomen lähihistoriaan sijoittuva kirjallisuus - paitsi suoranaiset sotakirjat. Ravilo käyttää suomen kieltä rikkaasti ja opin lukuisia "vanhoja" (vai ovatko yhä käytössä?) lappilaisia sanoja. Osa oli minulle ennestään tuttuja, osa ei. Esimerkiksi kläppi, joka tarkoittaa lasta, oli minulle ihan uusi sanatuttavuus. 

Ravilo kuvaa muutenkin vanhoja tapoja aina ruuan valmistuksesta yleiseen asumiseen sen verran yksityiskohtaisesti, että kuulostaa välillä "tietokirjamaiselta". Onko se sitten huono asia? Riippunee lukijasta. Minusta nuo kuvaukset olivat mielenkiintoisia, vaikka eivät kovin oleellisia osia kirjassa. Toisaalta jos kirjoitetaan vain olennaisuuksia, jää kirja helposti melko laimeaksi, lihattomaksi.

Kirjassa on jonkin verran toistoa, mikä aavistuksen verran ärsytti. Tuli tunne, ettei Ravilo luota lukijan muistiin. Jotkin jo kerrotut asiat kuvattiin toisen kerran myöhemmin kirjassa. Nyt kun aloitin nillityksen, niin vuodatanpa kaikki heti ulos, niin ei tarvitse niihin enää palata.

Kirjassa on muutamia ihan selkeitä vrheitä, jotka olisi voinut helposti korjata. Muun muassa suomen kieli ja ruotsin kieli kirjoitetaan kirjassa poikkeuksetta väärin eli yhteen. Se pisti silmääni, koska kyseinen virhe on niin amatöörimainen, ettei sellaista saisi missään kirjassa olla.

Ravilo esittelee kirjassaan myös melkoisen valikoiman vanhoja lauluja. Minua ne puuduttivat, vaikka tunsinkin suurimman osan kappaleista. Niiden tarkoitus lienee kuvata aikaansa, mutta minusta ne olivat turhia. Ehkä joku kyseisistä lauluista innostuva saa niistä enemmän irti. Minulle ne valitettavasti jäivät melko tyhjiksi. En tosin muutenkaan innostu kyseisen kaltaisista viittauksista kirjallisuudessa.

Sen sijaan pidin kovasti Ravilon kirjaviittauksista. Eerika on intohimoinen lukija ja voin monissa kohdin samastua häneen.  Kiinnostuin jopa muutamasta tässä teoksessa mainitusta kirjasta; kirjat ovat Yrjö Kokon Pessi ja Illusia sekä Betty Smithin Puu kasvaa Brooklynissa. Häpeäkseni tunnustan, etten ole lukenut Yrjö Kokon Pessiä ja Illusiaa, vaikka tiedän suunnilleen, mistä siinä on kyse. 

Takaisin kirjaan. Eerika jättää Luossajoen ja matkustaa Tampereelle piiaksi paremman elämän toivossa. Piskuisella Luossajoen kylällä ei ole hänelle mitään tarjottavaa, sillä siellä Eerikan kohtalona on ikuisesti olla äpäre (minulle tutumpi muoto on äpärä).

Tampereella Eerika rakastuu ensimmäistä kertaa ja tämä rakkaus on kulkeva hänen mukanaan läpi elämän. Jos ei muualla, niin salaa sydämessä. Lukijalle tämä rakkaus ei jää salaiseksi, sillä se paljastetaan jo ensimmäisessä luvussa. Mutta miksi heidän tiensä erosivat? 

Nimeltään Eerika on Eerikan kasvutarina tietämättömästä tyttösestä aikuiseksi, valveutuneeksi naiseksi. Elämä ei kohtele aina hellästi, mutta paljon osuu myös kauniita onnenhetkiä hänen tielleen. Dramaattisia käänteitäkään ei kirjasta puutu, joten tiettyä yllätyksellisyyttä on luvassa.

Huomaan keskittyneeni enemmän kirjan alkuosan pohdiskeluun. Se johtuu  siitä, että minuun erityisesti kirjan alku teki suuren vaikutuksen. En tarkoita, että muu osuus kirjasta olisi mitenkään sen huonompaa tai varsinkaan tylsää (ei missään tapauksessa!), mutta minua kiehtoi kovasti etenkin kirjan lähihistoriallinen osuus.

Itse asiassa tämä kirja on niin runsas ja mehukas, että voisin jatkaa tästä kirjoittamista loputtomiin. Koko ajan tulee mieleeni lisää sellaista, josta haluaisin mainita. Se vaatisi kuitenkin juonen spoilaamista, joten en ryhdy siihen. Suosittelen sen sijaan lukemaan itse tämän kirjan.

Olen aiemmin lukenut Ravilolta kirjan Kuolleet lehdet. Aion ehdottomasti jatkaa tutustumista Ravilon kirjoihin, sillä molemmat lukemani ovat minua miellyttäneet.

Kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Salla. Salla kyseenalaistaa kirjan alaotsikon "rikosromaani". Minäkin mietin sitä. Rikos kyllä tapahtuu, mutta se ei ole kirjan keskeisin teema. Lähinnä sivujuonne muun komeuden keskellä.

 Myös Booksy on lukenut kirjan; hänen mietteensä voit lukea täältä.

tiistai 3. joulukuuta 2013

Nojatuolimatka Nepaliin

Fiona Roberts: A Beard in Nepal
John Hunt Publishing 2012
S. 146

"Tod's expression wasn't exactly enthusiastic when I told him I'd booked us a two-week trek in Nepal, but I expected to encounter a bit of resistance, my schemes usually did at first."

Kahden viikon vaellus Nepalissa kehittyy viiden kuukauden opettamiseksi syrjäisessä vuoristokylässä nimeltä Salle. Tod on Fionan aviomies.

"Hello, dear," I called up to him (Tod), "Bit of a change of plan. We're going to Nepal for five months now, and I'll be teaching in a village school after the trek. You're ok with that, aren't you?"

Tämä kirja imaisi mukaansa heti ensimmäisestä sivusta lähtien. Fiona Roberts kirjoittaa hauskasti ja hänen (ja Todin) huumorintaju välittyy lukijalle asti. Retki, jonka Fiona ja Tod tekevät ennen asettumista kylään opettamaan, on mielenkiintoinen. Siinä ohessa lukija ehtii tutustua  pariskuntaan ja kun kylään asti päästään, ovat Fiona ja Tod jo kuin vanhoja tuttuja.

Roberts kuvaa taiten Sallen kylää ja arkea siellä. Kirja on melko nopeatempoinen eikä luvassa ole mitään syvällisiä kulttuurianalyysejä. Vaan eipä tämä kirja mikään kulttuuritutkimus olekaan, vaan puhtaasti matkakirja.

Tietous tarjoillaan lukijalle kokemusten, sattumusten, kommellusten ja havaintojen kautta. Minulle tuli tunne kuin olisin kulkenut itse mukana Fionan ja Todin kanssa. Kulkenut heidän jalanjäljissään kuin kummitus imien kuivaa vuoristoilmaa keuhkoihini. Onneksi lukija ei voi saada vuoristotautia! Fiona ja Tod sen sijaan kärsivät siitä ajoittain pahastikin.

Vaikka kirjan sävy on humorillinen ja rento, kiinnittää Fiona huomiota myös epämieluisiin asioihin. Eräs näistä on koirien kohteleminen. Koirat ovat pakollista pohjasakkaa, joita tarvitaan vartioimaan koteja, mutta niitä ei arvosteta, vaan jopa lyödään ja kiusataan. Itketti lukea näistä koiraparoista. Roberts ei kuitenkaan sorru saarnaamiseen; hän kertoo havainnostaan suurella empatialla, muttei ryhdy osoittelemaan sormella tai jeesustelemaan. 

Tuskin olisin tätä kirjaa keksinyt, ellen olisi selaillut Goodreadsin kirja-arvontoja. Bongasin tämän nimittäin sieltä ja kiinnostuin. Osallistuin kirjan arvontaan ja ihme tapahtui; voitin sen omakseni. Arvontaan osallistui 127 havittelijaa ja kirjoja arvottiin viisi.

Olen todella iloinen, että löysin ja luin tämän kirjan. Koen oppineeni ja "nähneeni" paljon. Koen avartuneeni ja koska juuri nyt en itse pääse reissuun, oli mahtavaa päästä edes nojatuolimatkalle.

En tiedä olisiko minusta Nepaliin lähtijäksi. Iilimatojen invaasio ei niin kauheasti innosta, korkeanpaikankammoakin esiintyy. Se (korkeanpaikankammo) ei sinänsä ole estänyt minua vaeltelemasta mm. Gibraltarilla ynnä muualla.

Ilmankorkeusvaihteluille taidan olla herkkä, sillä jopa automatkalla Las Vegasista Los Angelesiin korvani menivät lukkoon ja "ääneni" ikään kuin katosi pääni sisään. Alkoi oksettaa ja jouduimme lopulta pysähtymäänkin. Lentokoneessa minulle ei vastaavia tule, mikä johtunee siitä että nousut ja laskut ovat sen verran nopeita.

Korkeimman kiipeämisen olen kaiketi tehnyt täällä Brittilässä, Amblesidessa (Cumbria). Heitettiin miehen kanssa viime toukokuussa "legendaarinen" lenkki, The Fairfield Horseshoe. Se meni hyvin, mitä nyt ylin kohta oli pilvessä ja siellä satoi tihkua päähän plus tuuli niin lujaa, että meinasin jäätyä kalikaksi. Teen lenkistä jossain vaiheessa kuvapostauksen, kunhan saan aikaiseksi.

Mutta palataanpa vielä hetkeksi kirjaan. Miksi sen nimi on A Beard in Nepal? Se selviää kyllä lukemalla. Nimi on hauska ja osuva.

Kirjasta voi muuten lukea ensimmäisen kappaleen täältä. Suosittelen! Samaisella sivustolla on myös kuvia ja enemmän tietoa Fiona Robertsista ja hänen kirjoistaan. Tälle kirjalle on jo olemassa jatko-osa ja aion sen ehdottomasti lukea.

perjantai 29. marraskuuta 2013

Lastenkodin villivarsat seikkailulla Suomen suvessa

Kirjan päällys: Pekka Vuori
Arto Paasilinna: Neitosten karkuretki
WSOY 2008
S. 243

Kiitän Arto Paasilinnaa mieleni piristämisestä. Neitosten karkuretki oli juuri nappivalinta tähän hieman alavireiseen olotilaani. Paasilinna kuljetti minut kirjassaan Suomen iki-ihanaan suveen mitä hupsuimmassa seurassa.

Neitosten karkuretki on pääasiassa nuoren Stinan tarina. Tarina saa alkunsa marraskuussa 1965, kun Stina syntyy.

Hassuttelu ja tohina alkavat jo ennen kuin Stina saa nimensä; nimestä päättäminen ei nimittäin sekään ollut mikään ihan yksinkertainen asia, kun soppaa oli sekoittamassa muuan amerikansuomalainen kylähullu.

Ennen karkuretkeä, johon kirjan nimikin viittaa, ehtii tapahtua yhtä sun toista. Pikkuinen Stina varttuu, mutta elämä ei ole suinkaan pelkkää kukkakedolla tanssahtelua - päinvastoin. Stinan vanhemmat eroavat ja Göran-isä muuttaa takaisin Ruotsiin. Stina jää äidilleen Raakelille, jota ei voi hyvällä tahdollakaan kuvailla äideistä parhaimmaksi.

Lopulta olosuhteet kehittyvät sellaisiksi, että Stina päätyy Kaskisaaren lastenkotiin. Uusi koti ei häntä miellytä ja sieltähän on päästävä pois. Stina on ystävystynyt kahden toisen asukin kanssa ja yhdessä tuumin päätetään karata. Ja siitä sitten alkaakin karkumatka.

Kirja on tyypillistä Paasilinnaa; kaikki henkilöhahmot ovat jollain tapaa omituisia ja tapahtumat paisuvat kuin pullataikina. Vaikka kirjassa sinänsä surullisia aiheita ja tapauksia onkin (mm. Raakel-äidin ryypiskely, Stinan isäpuoli lyö Stinaa), Paasilinna käsittelee niitä lempeän humorillisesti. Jokaisella sivulla asuu toiveikkuus.

Kirjan ajoittain suorastaan absurdit sattumukset pehmentävät tunnelmaa ja yleisvire onkin herkän hauska - toisinaan jopa hersyvän hauska. Pahakin saa palkkansa, vaikkakin melko lempeästi. Suvaitsevaisuus ja hyvä tahto ovat kirjan keskeisiä elementtejä, mikä on varsin raikasta ja lohduttavaakin.

Paasilinnan kieli on mutkatonta ja kuvailevaa, hieman selittelevääkin mutta se ei häirinnyt minua. On vaihteeksi ilahduttavaa lukea selkeää konstailematonta kieltä, jossa sanoja kuitenkin käytetään rikkaasti ja monipuolisesti.

Tämä kirja sai minut todellakin hyvälle mielelle, ihan kuin aurinko olisi syttynyt sisälläni. Samalla se nostatti pienen haikeuden pintaan; kesäsuomea tuli ikävä.

Tuntuu ikävältä nillittää kirjasta, joka jätti niin hyvän jälkimaun. Silti on pakko, koska tietyt epäjohdonmukaisuudet pistivät silmääni niin räikeästi, että piti ne ihan kirjata ylös.

"Tästä lähtien matkaa jatkettaisiin yksittäin. Yksi tyttö kulkisi maantiellä kaikella rauhassa, kaksi muuta tarpoisi metsässä suurin piirtein samalla tasolla."

Näin päätettiin sivulla 153, mutta jo seuraavalla sivulla kuvio olikin mennyt vaivihkaa uusiksi; metsässä tarpoikin vain yksi likka, maantiellä kaksi.

Toinen epäjohdonmukaisuus: tytöt eivät muka olleet syöneet kuin viimeksi edellisenä päivänä, vaikka vain muutamia sivuja aiemmin he olivat murtautuneet kouluun ja varastaneet sieltä ruokaa. Ja saivat siis syödäkseen.

Mutta yhtä kaikki, ihana kirja ja se teki tehtävänsä eli viihdytti ja toi iloa. Kiitos Arto Paasilinna.

Tämän postauksen otsikko on lainaus kirjan takakannesta.

torstai 28. marraskuuta 2013

Kadonneet lapset

Belinda Bauer: Finders Keepers
(suom. Kadonneet lapset)
Bantam Press 2012
S. 394

Finders Keepers on Bauerin kirjoittaman trilogian kolmas osa. Kirja jatkuu melko suoraan siitä, mihin edellinen, Darkside, jäi.

En suosittelekaan tätä trilogiaa lukemaan väärässä järjestyksessä, koska viittauksia on paljon. Lukeminen on huomattavasti mielekkäämpää, kun tietää mitä viittaukset koskevat.

Keskiössä on edellisen kirjan tapaan poliisi Jonas Holly, joka kirjan alussa on traagisten tapahtumien takia virkavapaalla/sairaslomalla. Keskeiseksi - oikeastaan jopa enemmän kuin Holly - henkilöksi nousee myös jo ensimmäisestä kirjasta (Blacklands) tuttu Steven.

Pikkuinen Shipcottin kylä menee sekaisin, kun lapsia alkaa kadota keskellä kirkasta päivää. Lapset tuntuvat katoavan kuin pähkinät oravan kätköihin, jälkiä jättämättä ja ääneti. Ainoa vihje, joka katoamiset toisiinsa yhdistää, tuntuu olevan katoamispaikalle jätetty viesti.

Edellisestä kirjasta mukana ovat tutut poliisit Elizabeth Rice ja Reynolds. Reynolds oli varsin symppis edellisessä kirjassa, mutta Finders Keepersissä hänelle on tapahtunut asennemuutos; Reynoldsille on kasvanut pienet pirunsarvet päähän. Mutta niinhän sitä sanotaan, että aika ja olosuhteet muovaavat ja muuttavat ihmistä. Niin suurta muutosta ei kuitenkaan ole tapahtunut Reynoldsin luonteessa, että hänestä olisi suoranainen ilkimys tullut.

Pidänkin Bauerin tavasta tuoda henkilöt lähelle päästämällä lukija heidän salaisiin ajatuksiinsa ja toiveisiinsa. Niihin, joita ei sanota ääneen, mutta jotka vaikuttavat käyttäytymiseen. Kun ei toista periaatteessa tunne, syntyy kihelmöiviä - jopa pelottavia - tilanteita. Se välittyy lukijallekin asti.

Bauer pitää lukijansa pimennossa melko pitkään ennen kuin tekee taktisen käänteen ja läväyttää koko korttipakan pöytään. Sen jälkeen kirja jatkuukin hieman toisella tyylillä. Mielenkiintoinen ja tehokas ratkaisu.

Kirjan loppu, josta en voi kirjoittaa spoilaamatta, oli valitettavasti pienoinen pettymys. Bauer sortuu (vain osittain, mutta sortuu kuitenkin) tyypilliseen helppoon ratkaisuun ja menee sieltä, missä aita on matalin.

Noin muuten kirja on herkullisen monitasoinen ja jännittävä. Bauerin käyttämä sanasto on rikasta ja runsasta; jouduin pitkästä aikaa turvautumaan sanakirjaan. Mutta tulipahan opittua kaikenlaista.

Epäolennainen huomio: kirja on kirjaston laina ja joku kammottava sottapytty on sen lukenut ennen minua. Monella sivulla on jotain ruskeaa töhnää, jonka oletan olevan suklaata tmv. Yäk. Jos ei osaa syödä ja lukea siivosti, voisi lukea omia kirjojaan ja sotkea ne!

Belinda Bauerilta on muuten ilmestynyt jo uusi kirja, Rubbernecker. Se oli minulla lainassakin jonkin aikaa, mutten ehtinyt lukea sitä ennen eräpäivää enkä jaksanut uusia lainaa. Saahan sen sieltä uudelleen joskus toiste.

Ajattelin nyt hetkeksi aikaa keskittyä lukemaan jotain iloisempaa. On tapahtunut nimittäin sellainen ihme, että haluan lomaa näistä ainaisista suruista ja murheista - ja murhista.

Kirjan on lisäkseni lukenut ja siitä kirjoittanut muutama muukin. Lisään linkitykset mahdollisesti myöhemmin. Nyt en jaksa sitä paitsi pitää olla kohta menossa.

Kannen kuva: Yolande de Kort / Trevillion Images

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Muistojen keidas


Kävin eilen hengailemassa hautausmaalla. Tämä helmi löytyy ihan kotinurkkamme liepeiltä.


Brittilä on hautausmaafriikkien paratiisi. Vanhoja hautuumaita löytyy suunnilleen joka nurkasta: on pienempää ja isompaa. On villiintymään jäänyttä ja hoidettua.



Nämä kaikki kuvat ovat samalta hautuumaalta. Varsin monipuolista siis. Lukemisenikin ovat tällä hetkellä sen verran monipuolisia, etten oikein saa mitään saatettua loppuun asti.

Olen muuten perustanut Facebook-sivun blogilleni, saa tykkäillä. Mukavaa keskiviikkoa!

~~~

Edit. kello 11:40

Lisäänpä tähän listan hautausmaista, joista olen joskus postannut. Linkit vievät vanhaan blogiini.

Kensal Green Cemetery - UK
Brompton Cemetery - UK
Nimeltä mainitsematon pieni hautausmaa - UK
Green-Wood Cemetery, USA (Brooklyn)
Woodlawn Cemetery, USA (Bronx)


lauantai 23. marraskuuta 2013

Pelko ihmisessä

Kansi: Safa Hovinen
Siri Kolu: Pelko ihmisessä
Otava 2013
S. 284
Arvostelukappale

"Kun mä ajattelen Pilviä, tuntuu siltä kuin ruuvi kiertyis päässä yhä syvemmälle ja syvemmälle, ja se terä alkais painaa jo aika paljon jo. Mä en enää voi vaan olla. Mä en voi olla enää ollenkaan, kun mä ajattelen Pilviä. Mun on saatava se sieltä pois. Mä haen sen sieltä pois."

16-vuotiaalla Pilvillä on todettu P-influenssa. P-influenssan saaneet henkilöt suljetaan luoliin, eristetään muusta väestöstä.

Yllä oleva sitaatti (ylimääräisine sanoineen: kirjan olisi voinut oikolukea vielä kerran, sillä tämä ei ollut ainoa kömmähdys) on Petrin ajatuksista. Petri on Pilvin veli.

Kirjassa on kolme kertojaa: Pilvi, Petri ja Tuomas. Tuomas on Pilvin entinen poikaystävä. Useamman kertojan ratkaisu toimii, sillä eri kertojien kautta kokonaistilanne valottuu lukijalle: mitä tapahtuu sisällä luolissa, mitä ulkomaailmassa, jossa P-influenssaa pelätään kuin ruttoa, ja influenssaan sairastuneiden lähiomaisetkin saavat osansa ennakkoluuloista - rasismi kukoistaa.

Mikä P-influenssa lopulta sitten on? Sitä ei kukaan varmasti tiedä: ainoastaan P-influenssan aiheuttamat fyysiset muutokset ihmisessä ovat jotenkin selvillä - ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Koska kyseessä on uusi tauti, ei siitä ole riittävästi tietoa. Sitä ei ole voitu vielä tutkia tarpeeksi. Tai jos onkin, niin tutkimustulokset ovat vain harvojen tiedossa.

Kirjan asetelma on siis varsin mielenkiintoinen, minut se houkutteli spekuloimaan (tykkään arvailla ja märehtiä lukiessani) lisää. Pelko ihmisessä on selkeästi kirjasarjan avaus, se taustoittaa ja kuvaa tilannetta P-influenssan alettua levitä, ja tutustuttaa keskeisiin henkilöihin. Kirjan loppukin kielii jatkosta.

Pelko ihmisessä on kirja nuorille tai nuorille aikuisille. Kirja on kauttaaltaan puhekielinen sisältäen jonkin verran mm. englannista väännettyjä (laina)sanoja.

"Jokainen, jolla on epäilyksiä, siirtyy toimintakärjestä syrjään, ettei atakin vauhti hidastu."

Minä en lämpene niille, ne ärsyttävät jopa. Toisaalta nuoret kaiketi kokevat asian eri tavalla ja heillehän kirja onkin suunnattu. Kolu on siis varmasti valinnut oikean kielen kohderyhmälleen eikä hänen tarvitsekaan ottaa huomioon kuivaa kolmekymppistä, joka haluaa lukea kirjansa kirjakielellä.

Tosin jos Kolu kirjoittaisi tästä kirjasta toisenlaisen version, vaikkapa jonkun vanhemman henkilön näkökulmasta (kirjakielellä), lukisin varmasti ilolla vaikka useammankin kirjan aiheesta. Huomaan nimittäin alkavani kiinnostua dystopiasta yhä enenevässä määrin, ja siitä on oikeastaan kiittäminen juuri nuortenkirjallisuutta: ne ovat olleet minulle hyvä väylä tutustua kyseiseen genreen.

Taikakirjainten Raija on lisäkseni lukenut tämän kirjan. Nyt kirjan luettuani yhdyn hänen mietteisiinsä. Tosin itse koin Tuomaksen ihan kiinnostavana, vaikkei hänestä oikein ottanut selvää onko kyseessä lintu vai kala. Mutta sepä lienee tarkoituskin.


torstai 21. marraskuuta 2013

Ayan elämää Norsunluurannikolla

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya (De Yopougon)
(suom. Aya, elämää Yop cityssä)
Jonathan Cape 2007
S. 96

Enpä ole aiemmin lukenut Afrikkaan sijoittuvaa sarjakuvaa. Nyt olen.

Aya sijoittuu Norsunluurannikolle, eletään vuotta 1978. Kirjan alussa Aya esittelee sen keskeisimmät henkilöt. Aya itse on 19-vuotias nuori nainen, joka haluaa tulevaisuudeltaan jotain muuta kuin avioliiton rikkaan miehen kanssa.

Ayan läheisimpiä ystäviä sen sijaan kiinnostaa miesten tiiraulu ja juhliminen enemmän. Ystävien huoleton elämä saavuttaa lopulta sellaisia seurauksia, jotka vaikuttavat Ayaankin.

[Varoitus: avautuminen alkaa]

Onpa vaihteeksi mukava lukea kirjallisuutta tuosta maanosasta, jota yleensä provosoivasti esitellään länsimaille nälkiintyneiden ja sairaiden lasten kuvien kera. Eipä tule mieleeni mitään muuta maaonsaa, joka olisi niin vahvasti leimattu säälittäväksi, sairaaksi ja ankeaksi.

Nälänhätä Afrikassa on alueellista ja aiheutuu yleensä kuivuudesta. Se ei suinkaan kata koko maata, vaan Afrikan mantereella on kokonaisuudessaan elinvoimaisia kulttuureja ja heimoja, joissa eletään henkisesti rikasta elämää.

Huom. en kiistä nälänhädän ym. ongelmien olemassaoloa, mutta niiden paisuttelu ja "Afrikan ainoana kuvana" esittäminen kyllästyttää.

Olen ymmärtänyt (lukemani perusteella), että tällainen ärsyttää joitakin afrikkalaisiakin. Ei Afrikka ole mikään tynnyri, jossa ei ole ikkunoita "ulkomaailmaan", eivätkä ihmiset siellä ole mitään säälittäviä aivokääpiöitä.

[avatuminen päättyy]

Kirjan piirrosjälki on miellyttävän selkeää ja värit ihastuttavan runsaita. Aya on alun perinkin sarjakuvaksi suunniteltu eli tällä kertaa ei kyse ole minkään romaanin "sarjakuvaistamisesta". Täytyykin todeta, että juonessa oli helppo pysyä mukana ja kirja on muutenkin oikein lukijaystävällinen.

Pidin kovasti Ayasta ja jäin suoranaisesti koukkuun. Kirja jäi kutkuttavaan kohtaan ja nämä kannattaakin lukea järjestyksessä, sillä sarja on selkeä jatkumo.

Englanniksi tätä Aya-sarjaa näyttää olevan käännetty 6 kirjaa. Kirja on käännetty ranskasta (käännös englanniksi Helge Dascher). Ayaa on käännetty myös suomen kielelle, mutten tiedä missä määrin.


Törmäsin tähän sarjakuvaan ensimmäisen kerran Bibliofiles-blogissa. Sarjis jäi mieleeni muhimaan ja kun se osui silmääni kirjastossa, poimin sen oitis mukaani. Kannatti poimia, nyt vaan kakkososaa metsästämään!

Kirjasta on kirjoittanut ainakin myös Norkku, Mari A. ja Kirjava kukko.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -haasteeseen. Pitäisi jossain vaiheessa laskea saamani jalokivet. En ole jaksanut pitää kirjaa niistä. Helpommalla olisin päässyt, jos olisin merkinnyt kunkin Afrikka-aiheisen arvion loppuun, mihin kukin kirja sijoittuu. Vaan jos ja jos.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Kaapattujen tyttöjen kohtalot

Carla Norton: The Edge of Normal
Macmillan 2013
S. 308

Tykkään kokeilla minulle ennestään tuntemattomia kirjailijoita, jollainen Carla Nortonkin on. Tai oli. Nortonilta on julkaistu kolme kirjaa, joista The Edge of Normal on uusin.

Hän tuntuu keskittyneen kirjoissaan samaan teemaan eli käsittelemään kaapattujen tyttöjen kohtaloita.

The Edge of Normal on fiktiota, vaikka sen innoittajana on tositapahtumat.

22-vuotias Reeve LeClaire kaapattiin hänen ollessaan 12-vuotias. Sattumien summana hän pelastui neljän vuoden vankeuden jälkeen. Kauhistuttavat kokemuset sadistin hallussa jättivät jälkensä Reeveen niin psyykkisesti kuin fyysisesti.

Reeven psykiatri, Dr. Lerner, on erikoistunut auttamaan kaapattuja uhreja. Hänen vastaanottonsa on San Franciscossa, missä Reevekin asuu. Kun sitten Jeffersonissa (olettaisin, että sijaitsee pohjois-Californiassa kirjassa mainitun automatkan pituuden perusteella) pelastetaan nuori kaapattu tyttö, Dr. Lerner saa hälytyksen lähteä sinne auttamaan.

Perheen pyynnöstä myös Reeve päätyy lopulta paikalle. Reeven tehtävä on tukea pelastettua tyttöä, Tillyä. He ystävystyvätkin ja hiljalleen Tilly avautuu ja paljastaa Reevelle asioita, joita ei uskalla poliisille kertoa. Kun tyttöjä katoaa lisää, Reeve on puun ja kuoren välissä. Toisaalta häntä sitoo vaitiololupaus Tillylle, toisaalta huoli kaapatuista tytöistä. Niinpä hän alkaakin omatoimisesti tutkia kaappauksia.

Oli raikastavaa lukea tällaista kaappauskirjaa vaihteeksi "ulkopuolelta", siten että asioita tarkastellaan lähinnä muualta kuin kellarista käsin uhrin kautta. Toki Reeve (ja Tilly) on itsekin uhri, mutta hänen vankeusaikaansa ei kajota kovin syvällisesti. Suurin osa jää lukijan mielikuvituksen varaan ja kyllähän sen voi helposti päätellä, mitä siellä kellarissa on tehty.

Mutta. Mutta mutta mutta. Reeve on sulkeunut ja ihmisarka. Jopa siinä määrin, että hän jää lukijallekin melko etäiseksi. Samoin Dr. Lerner jää kasvottomaksi hahmoksi, joka ei osaa puhua muusta kuin kaappauksista ja niiden tuomista ongelmista.

Jossain kohdin kirjaa Norton yrittää ilmeisesti tuoda Dr. Lerneriä lähemmäs lukijaa viittaamalla johonkin perhedraamaan. Viittaus on niin epämääräinen eikä sitä avata lukijalle, että on aika yhdentekevää olisiko sitä edes mainittu. Tai sitten Dr. Norton piti vain saada kuvioista ulos hetkeksi, matkustamaan muualle.

Toiset mutat. Kirjassa tarkastellaan tapahtumia useiden eri henkilöiden kautta, mikä periaatteessa on hyvä ratkaisu. Lukija päästetään myös kaappaajan mieleen. Harmi vain, että Norton paljastaa jo melko alussa, kuka kaappaaja on. Hyvästi jännitys ja spekulointi.

Kolmannet mutat tulevatkin sitten ennalta-arvattavuudesta. Oli ajoittain hieman tympäisevää lukea, kun tiesi olevansa ns. askeleen edellä. Ja jos ei ollut, niin eipä ollut vaikea päätellä seuraavaa siirtoa. Kirjan loppuäksönikin oli helppo arvata etukäteen. Mentiin sieltä, missä aita on matalin. Se otti päähän ja jätti petetyn olon.

Ihan luettava kirja kuitenkin, vaikka eipä se niin syvälle mieleen mennyt kuin kirjassa luvattiin. Kirjan kannessa siteerataan Jeffrey Deaveria:

"Brilliant. A perfect blend of psychological insight and edge-of-seat thriller."

Olen lukenut monia dekkareita ja trillereitä, joissa on menty syvemmälle, ja jotka kokonaisuudessaan ovat uskottavampia. Ja oikeasti jännittäviä. Tämä ei valitettavasti siihen joukkoon yllä. Tämä kirja on saanut paljon hyviä arvosteluja Goodreadsissa. Haluan nyt linkittää sinne, koska oma arvioni on niin nuiva. Monet muut ovat saaneet kirjasta enemmän irti.

Ajattelin jossain vaiheessa kokeilla Nortonilta kirjaa Disturbed Ground.  Se vaikuttaa jännittävältä eikä minulle mitään traumaa tästä kirjasta jäänyt. Pidin Nortonin kirjoitustyylistä ja moninäkökulmasta.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Sanaton syys puistossa






Huomenna postaan arvion alla olevasta kirjasta.



lauantai 16. marraskuuta 2013

Stieg Larssonin trilogia sarjakuvana, osa II

Kannen kuva: Lee Bermejo
Stieg Larsson's The Girl with the Dragon Tattoo, graphic novel - Book 2
Denise Mina, Leonardo Manco, Andrea Mutti
Vertigo 2013
S. 160

Tämä sarjakuva on trilogian toinen osa. En aio käydä juonta sen kummemmin läpi, koska olen kirjoittanut kirjasta jo aiemmin.

Suomeksi tämä toinen osa nimeltä Tyttö, joka leikki tulella. Piti ihan itsekin lukea tuo vanha arvio uudelleen.

Nyt ei sarjakuva enää olekaan kovin uskollinen kirjalle. Kirjoitin kakkoskirjan kohdalla, että se on ennen kaikkea Lisbeth Salanderin tarina.

Noh, sarjakuvaversiossa Lisbethin osuus on melko pieni - jopa pienempi kuin ensimmäisessä sarjakuvassa. Tuntui kuin olisi pikakelausta katsellut.

Yritin lukea sarjista ns. puhtaalta pöydältä, mutta se oli aika vaikeaa. Muistikuvani kirjasta pukkasivat väkisinkin läpi. Tuli mieleeni ajatus olisko edes tajunnut sarjakuvaa, ellen olisi kirjoja lukenut. Vaikea sanoa.

Sen voin kyllä sanoa, että jos ei ole kirjoja lukenut, niin aika kylmäksi tämä varmaan jättää, sillä minkäänlaisia luonnekuvauksia kirjassa ei ole. Eli oletetaanko, että lukijalla on mielikuvat valmiina? Tällaisenaan kirja on pelkkä "tapahtumaluettelo".

Lisbethin lävistyksistä on osa kadonnut kokonaan. Kulmalävistyksiä en enää löytänyt yhdestäkään kuvasta, samoin huuliläväri puuttui kokonaan. Korviksiakin oli vähän miten sattuu. Niitähän toki voi vaihdella, mutta että kesken jutustelun katoaa osa koruista, hmm

Kaikesta huolimatta tämä sarjakuva oli viihdyttävä ja nopealukuinen. Piirrosjälki on melko samanlaista kuin ensimmäisessäkin kirjassa eli tyylikästä ja selkeää. Arvioisin kuitenkin, että ensimmäinen osa oli taiteellisesti ja visuaalisesti parempi. Tästä jäi nyt valitettavasti sellainen jälkimaku, että kirja on kyhätty kiireellä kasaan ja pukattu ulos.

Stieg Larssonin trilogia sarjakuvana, osa I.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Kirjoja ruokakaupasta

Sainsbury's on tunnettu ruokakauppaketju Brittilässä. Sieltä saa myös kirjoja. Valikoima on suppea, mutta vaihtuu melko usein. Suurin osa kirjoista on uutuuksia ja ne saa heti alkuun suorastaan törkyhalvalla, yleensä vähintään puoleen hintaan.



Käyn kerran pari viikossa Sainsburyssa ostoksilla, koska siellä on hyvä rehuvalikoima. Kirjatkin pitää tietenkin aina nuohota samalla läpi.

Tänään en ostanut mitään, vaikka periaatteessa pitäisi tuo Peter Jamesin Dead Man's Time ainakin hommata: se on Roy Grace -sarjan yhdeksäs osa (julkaistu viime kuussa). Minulta on vielä kahdeksas osa lukematta, vaikka se jo hyllyssä onkin.


keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Stieg Larssonin trilogia sarjakuvana

Stieg Larsson's The Girl with the Dragon Tattoo, graphic novel - Book 1
Denise Mina, Leonardo Manco, Andrea Mutti
Vertigo 2012
S. 146

Bongasin muutama päivä sitten kirjastossa Stieg Larssonin kirjan (kirjojen) pohjalta tehdyn sarjakuvan. Vai pitääkö näitä nyt kutsua graafisiksi novelleiksi? Kansi on vaikuttava ja taiten tehty.

Olen lukenut joskus aikoja sitten Stieg Larssonin Millennium-trilogian ja se oli ihan koukuttava. Ajattelin, ettei kertaus ole pahitteeksi ja kokeilen sitä sarjakuvanakin.

The Girl with the Dragon Tattoo, book 1, on melko uskollinen itse kirjalle. Luonnollisesti paljon yksityiskohtia puuttuu ja muutenkin on vedetty mutkia suoraksi. En osaa sanoa, kuinka paljon tästä voi saada irti, jos ei ole kirjaa lukenut.

Minulla lukemisen myötä muisti palautui pätkittäin ja täytti ns. sarjakuvan aukkoja. Luulen ja pahoin pelkään, että vain sarjakuvan lukemalla eivät henkilöiden ominaispiirteet ja luonteet pääse oikeuksiinsa. Sarjakuva saattaakin jäädä kirjaa lukemattomalle melko persoonattomaksi.

Itse aion kyllä ehdottomasti lukea/katsoa ne loput kaksi muutakin osaa. Sarjakuvasarja on julkaistu trilogiana (tosin kolmatta osaa ei käsittääkseni ole vielä tehty, ei ainakaan ole julkaistu) kuten alkuperäinen kirjasarjakin.

Tästä linkistä pääset lukemaan mietteeni ensimmäisestä kirjasta, joka siis suomeksi on käännetty Miehet, jotka vihaavat naisia.

Kirja on nopealukuinen, sillä tekstiä on aika vähän.

Pari sanaa kuvituksesta

Pidin kirjan kuvituksesta. Henkilöt ovat selkeästi eri näköisiä eli ei ollut pelkoa, että ne sekoittuvat keskenään (Jane Eyressä sekoittumisvaara oli ilmeinen). Lisbeth Salanderin kohdalla lienee käynyt kömmähdys, sillä häneltä puuttuu ajoittain lävistyksiä - joko kaikki tai vain osa. Yleisimmin hukassa ovat kulmalävistykset, samoin huulen rengas. Lisbeth on kuitenkin selkeästi tunnistettavissa eli sinänsä rojujen puuttuminen naamasta ei tuottanut ongelmaa. Kunhan pisti silmääni.




"Sarjakuvaboomista"

Kirjojen pohjalta on jo pitkään tehty elokuvia. Varsin usein törmääkin elokuvaan, joka on nimenomaan kirjan pohjalta tehty. Nyttemmin olen ollut havaitsevinani, että kirjojen pohjalta aletaan yhä enemmän tehtailla myös sarjakuvia.

Olen bongannut kirjastosta mm. Agatha Christien kirjojen pohjalta tehtyihin sarjakuviin, Bronten Jane Eyrestä on niinikään tehty sarjakuva. Minulla oli se (Jane Eyre sarjakuvana) lainassakin jokunen aika sitten, mutta jätin lukemisen kesken. Tulin siihen tulokseen, että luen sen mieluummin ainakin ensin kirjana.

Myös monista muista klassikoista on tehty sarjakuvaversiot. En tiedä kuinka kauan ovat olleet olemassa, koska olen törmännyt niihin vasta kirjaston "Graphic novels" -hyllyä tutkiessani. En ole kovin perillä sarjakuvamaailmasta, koska en niitä paljon lue. Olen kuitenkin hiljalleen alkanut ujuttaa lonkeroitani sillekin suunnalle.

Neil Gaimanin kirjasta Neverwhere (suom. Neverwhere - maanalainen Lontoo) on tehty sarjakuva. Se olisi viime käynnillä ollut kirjastossakin saatavilla, mutten lainannut sitä. Ehkä kuitenkin lainaan sen joku toinen kerta.

Gaimanin kohdalla sarjakuvat lienevät luonnollinen jatkumo, koska hänhän tehtailee niitä muutenkin. Olen yrittänyt lukea Gaimanin Sandmania, mutta se on joka kerta jäänyt minulta kesken. Aion jatkaa yrittämistä. Ehkä joskus saan luettua kokonaan.

Millainen suhde sinulla on sarjakuviin? Kiinnostavtko sinua kirjojen pohjalta tehdyt sarjakuvat?

maanantai 11. marraskuuta 2013

Matkalla uskoon

Kannen suunnittelu: Eugene Mollica
Leila Aboulela: Minaret
Grove/Atlantic, Black Cat 2005
S. 276

 Ensimmäinen ajatus, joka tuli mieleeni sulkiessani Minaretin kannet oli: "Uskonnosta ei seuraa mitään muuta kuin päänvaivaa."

Miete on luonnollisesti kärjistetty, mutta laitoinpa sen tähän alkuun silti summaamaan ajatuksiani kirjasta.

Najwa elää etuoikeutettua elämää Khartoumissa, Sudanissa. Hänen vanhempansa ovat varakkaita, joten mitään ei häneltä puutu, jos näin voi sanoa.

Ruokaa on yllin kyllin ja taloudenpidosta huolehtivat palvelijat. Hieno opiskelupaikkakin on yliopistossa ja uskontoa (Islam) voi toteuttaa - tai olla toteuttamatta - tavallaan.

Najwan perheen elämään toki islamilaisuus vaikuttaa, mutta perheen asenne uskontoon on melko löyhä ja se näkyy lähinnä joissakin tavoissa. Mutta maa, jossa uskonto on osa kulttuuria, ei se (uskonto) voisikaan olla täysin näkymättä arjessa. Najwalla ja hänen veljellään, Omarilla, on vapaus valita. Silloin rukoillaan, kun/jos rukoiluttaa.

Yltäkylläinen elämä katkeaa kuitenkin äkillisesti, kun perheen isää syytetään korruptiosta ja tapahtuu poliittinen vallankaappaus. Äiti ja lapset pakenevat Lontooseen isän kohtalon jäädessä toistaiseksi avoimeksi. Traagiset tapahtumat eivät kuitenkaan jätä perhettä rauhaan ja pian Najwa huomaa olevansa yksin ja omillaan Lontoossa.

Loisteliaaseen luxuselämään tottunut Najwa on yhtäkkiä itse palvelustyttö. Näkymätön ja nöyrä, vailla menneisyyttä, josta uskaltaisi puhua. Yläluokkaista taustaa on piiloteltava, ei sellaisella taustalla voi päätyä palvelustytöksi. Johan se olisi epäilyttävääkin.

Koin etenkin kirjan alun mielenkiintoisena. Lukija pääsee kurkistamaan Khartoumin yläluokkaiseen perheeseen ja sen elämäntapaan. Najwan siivellä päästään myös tutustumaan paikalliseen yliopistoelämään.

Najwa tapaa yliopistolla Anwarin ja heidän välilleen kehittyy erikoinen suhde. Kyseessä ei ole rakkaussuhde ainakaan alkuun, mutta ei ihan tavallinen ystävyyssuhdekaan. Heidän erilaiset taustansa ja katsomuksensa aiheuttavat jatkuvasti jännitteitä heidän välilleen. Nuo jännitteet ovat olemassa edelleen, kun he myöhemmin kohtaavat Lontoossa.

En pitänyt Anwarista. Hän on röyhkeä ja itsetietoinen juippi, joka ei kestä kritiikkiä. Silti hän tarvitsee Najwan apua, mutta tämän pitää taiteilla osatakseen auttaa Anwaria oikealla tavalla. Siten, ettei Anwarin ylpeys kärsi. Kaikesta tästä huolimatta Anwar katsoo Najwaa alas ja Najwa antaa sen tapahtua. Miksi?

Mietin tätä kirjaa lukiessani monta kertaa miksi miksi miksi. Najwar on kulttuurinsa tuote ja (tapa)uskonsa vanki. Siitä hän ei tunnu millään pääsevän yli ja siksi hän alkaa etsiä uskoa itsestään, turvaa Allahista.

Kirjassa liikutaan kahdessa aikatasossa ja se tekee kerronnasta mielenkiintoisen ja vaihtelevan. Valitettavasti kirjan loppua kohden aloin kyllästyä siihen jatkuvaan vatvomiseen. Ehkä olen lukenut liikaa ns. Islam-kirjoja, koska nuo pohdiskelut eivät sinänsä tarjonneet enää mitään uutta.

Erilaista lukemiini kirjoihin verrattuna tässä on ehkä se, että vaihteeksi nainen "tuputtaa" uskoa. Miehiä ei myöskään ole kuvattu tyrannisina vaimonalistajina.

(Najwarin ystävä kertoo mielipiteensä avioliitosta)
  
"When I think of a man I admire, he would have to know more than me, be older than me. Otherwise I wouldn't be able to look up to him. And you can't marry a man you don't look up to. Otherwise how can you listen to him or let him guide you?"

Kokonaisuudessaan Minaret on viehättävän surumielinen kirja, jossa pohdiskellaan paljon. Luonnollisesti pohdiskelut liittyvät lähes poikkeuksetta uskontoon, ja kuten jo aiemmin mainitsin, alan olla hieman kypsä koko aiheeseen. Kypsä siihen, että jokainen sana ja teko pitää miettiä uskonnon kautta. Ärsytti myös Najwan tossumaisuus, mutta se(kin) lienee kulttuuriperintöä.

Minaretia ei tietääkseni ole suomeksi käännetty, ruotsiksi kylläkin.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Afrikan Tähti -haasteeseen.

Ps. Kirjavalas on nyt myös Facebookissa - tervetuloa seuraan!

lauantai 9. marraskuuta 2013

Kun kirjat heräävät henkiin

Kirjat ovat matkoja toisiin maailmoihin, toisiin mieliin, toisiin todellisuuksiin. Minne tahansa. Kirjoja lukemalla voi oppia, opiskella. Kirjat ovat lähes varmasti kuuluneet meistä jokaisen lukutaitoisen elämään ainakin jossain vaiheessa matkaa.

"Out of the Cover" 



Perustin blogilleni Facebook-sivun. Sen nimi on yllättäen Kirjavalas. Tervetuloa tykkäilemään!


torstai 7. marraskuuta 2013

Saasta

Marko Leino: Saasta
Teos 2013
S. 515
Arvostelukappale

Mikon ja Tiinan avioliitto natisee liitoksissaan. Autuus ja onni ovat muuttuneet suruksi, ahdistukseksi, vihaksi.

 Heidän tyttrensä Saanan hämäräperäinen katoaminen ja sitten kuolema pistää elämänarvot - ja paljon muutakin - uusiksi. Kaikelta putoaa pohja, missään ei ole enää mitään mieltä.

"Yhtäkkiä tuntui ahdistavalta ja häpeälliseltä seisoa alastomana, omana itsenä vaimon edessä. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, kaiken yhdessä koetun paskan jälkeen juuri oma alastomuus tuntui likaiselta."

Saanan kuolema koskettaa etenkin Mikkoa. Tai varmasti yhtä lailla Tiinaakin, mutta Mikon Saanan kuolema saa toimimaan: Hän (Mikko) alkaa tutkia muidenkin kadonneiden nuorten kohtaloita. Poliisi ei Mikon tutkimuksista kuitenkaan innostu, joten tämä jatkaa tutkimuksiaan yksin.

Leino tarttuu Saastassa aiheeseen, joka valitettavasti tuntuu olevan aina vain ajankohtainen: pedofilia, ihmiskauppa, prostituutio. Nuori liha liikkuu rajojen yli ja lihan iloista nautitaan miten nautitaan maksua vastaan. Mitä nuorempaa lihaa, sen paremmin käy kaupaksi.

Lihalta ei tietenkään mitään kysellä. Lihalla ei ole enää omistusoikeutta itseensä, ei ihmisarvoa, ei mitään. Kun liha on kaapattu, se muuttuu jonkun toisen omaisuudeksi. Jonkun, joka myy sitä kerta toisensa jälkeen. Eräs tällainen lihanpalanen on valkovenäläinen Anzalika, jonka ennestäänkin vaikea elämä muuttuu painajaiseksi ikävien sattumien summana.

Saastan tunnelma on - yllätys yllätys - melko lohduton, toivoton, valoton, synkkä. Ja kaikki muut melankolian sävyt. Kieli on ajoittain hyvinkin brutaalia ja suoraa. Vilisee pillua ja kyrpää. Mutta niin, miten asiat pitäisi kertoa?

En kokenut, että kirjassa mässäiltäisiin raakuudella - raa'at kohtaukset ovat melko oleellinen osa tällaista kertomusta. Minulle ei kuitenkaan tullut kertaakaan sellainen olo, että Leino kuvasi kohtauksia itsetarkoituksellisesti - ihan vain velloakseen saastassa ja järkyttääkseen lukijoita. Ei, raakuuksia enemmän vellottiin kylläkin ihmisten mielissä - raakoja nekin tosin ajoittain. Moraaliakin pohdittiin niiden osalta, joiden voisi kuvitella jonkinlaisen moraalin omaavan.

Rakenteeltaan Saasta on mielenkiintoinen ja se johdattaa lukijan eri paikkoihin, eri ihmisten ajatuksiin ja mieliin. Polveileva kerronta koukuttaa lukijan ja ottaa tarinaan mukaan, vetää sisään. Se houkuttelee lukijan arvailemaan, spekuloimaan.

Kaiken saastan keskellä Saasta on siis myös jännittävä trilleri. Joka voisi olla totta - niin uskottavasti se on kirjoitettu. Leino tosiaan tietää, mistä kirjoittaa - ja osaa kirjoittaa.

Tästä pääsemmekin Matti Mäkelän kirjoittamaan kritiikkiin, jonka takia alun perin kirjasta kiinnostuin (kiitos siis siitä). Kritiikki on julkaistu Hesarissa 5.10.2013.

Mäkelä esittää väitteen: "...ainoa oleellinen lukijalle jäävä kysymys kirjan lukemisen jälkeen on moraalinen: miksi on pitänyt kirjoittaa tällainen kirja?"

Minulle, lukijalle, ei tällaista kysymystä jäänyt mieleeni. Haluaisinkin kysyä miksi tällaista ei olisi pitänyt kirjoittaa.

Onko yhtäkkiä syntynyt jokin kirjallinen tabu, josta ei missään tapauksessa saa kirjoittaa? Ei varsinkaan, jos sen tekee uskottavasti ja hyvin niin kuin Leino tekee. Vai onko aihetta käsitelty "väärin", olisiko pitänyt kenties toisella tavalla kirjoittaa?

Vai onko aihe kielletty vain suomalaisilta kirjailijoilta, mutta ei muilta? Tulee nimittäin mieleeni muutamakin saman aiheen tiimoilta kirjoitettu kirja (ja jopa elokuvafilmatisointi), joiden vastaanotto on ollut aika toisenlainen.

Minusta tämä kirja kaikessa saastaisuudessaan on tärkeä ja taiten rakennettu, hyvin kirjoitettu. En Saastaa tosin suosittele heikkohermoisille, mutta eipä minullekaan suositella harlekiinikirjoja.

Saasta on trilogian kolmas eli viimeinen romaani. Aiemmat osat ovat Epäilys (Tammi 2004) ja Ansa (Tammi 2009). Kukin kirja on kuitenkin itsenäinen kokonaisuus eli ne voi lukea missä järjestyksessä tahansa. Arvatkaas kuka alkaa nyt metsästää niitä muita osia!

~~~

Pikainen googletus ei tuottanut tulosta eli en löytänyt yhtään blogia, jossa Saastasta olisi kirjoitettu. Harmi.

Kirjan päällys: Markko Taina, päällyksen valokuva: Todor Tcvetkov / Getty Images

torstai 31. lokakuuta 2013

Taivaassa on jotain. Mutta se ei ole Taivaan isä.

Kirjan päällys: Jussi Karjalainen
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
Atena 2013
S. 550

Joskus käy siten, että kirja vetää niin sanattomaksi, että siitä on vaikea kirjoittaa. Kysymys ei ole siitä, etteikö kirja olisi herättänyt ajatuksia, pistänyt pohtimaan. Ei, ei suinkaan. Kysymys on siitä, että kirja on sellainen, että siitä on vaikea kirjoittaa spoilaamatta.

Sielut kulkevat sateessa on sellainen kirja ja nyt ymmärrän, miksi monet jo siitä kirjoitetut arviot ovat niin kryptisiä. Niiden on pakko olla, koska kirja itsessäänkin on tietyllä tapaa kryptinen. Se antaa paljon, mutta vihjeitä tipahtelee pitkin matkaa.

Se haastaa lukijan spekuloimaan, mutta toisaalta ei pakota siihen. Kirjaa voi ymmärtää, vaikka ottaisikin sen "vain" vastaan sen sijaan että jäisi sitä makustelemaan. Itse valitsin makustelu- ja spekulointityylin. Siksi lukeminen otti aikansa.

En tosin yleisesti ottaen ole muutenkaan järin nopea lukija: nautin enemmän hitaasta ja rauhallisesta temposta. Sellaisesta, jossa voin halutessani lukea virkkeet tai jopa kokonaiset kappaleet useammankin kerran.

(Tämä ei johdu tyhmyydestäni tai siitä, etten ymmärtäisi lukemaani kerralla. Kyllä minä yleensä ymmärrän, vaan kunhan nyt olen luonteeltani märehtijä.)

Tässä kirjassa sellaisia virkkeitä oli paljon: sellaisia, jotka halusin lukea useampaan kertaan ja toisinaan jäädä niitä ihastelemaan, toisinaan märehtimään monttu auki. Lukiessani näen kohtaukset silmissäni, kelaan niitä taaksepäin ja katson uudelleen.

Sielut kulkevat sateessa on niin elävästi kirjoitettu, että se tulee eteen, sen voi nähdä. Sitä voi katsoa, vaikka alun realistisuuden jälkeen kirja alkaa saada kummallisempia piirteitä. Silti sen kuvajainen säilyy ja jatkuu.

Judit on elämäänsä kyllästynyt sairaanhoitaja, joka mahdollisuuden tullen riuhtaisee itsensä irti tutusta ja turvalliselta - ja niin puuduttavasta - elämästään. Hän matkustaa Helsinkiin lapsuudenystävänsä, Martan, houkuttelemana.

Odotettavissa on uusi hyväpalkkainen työ F-Remedium-nimisen kotisairaanhoitofirman palkkalistoilla. Erikoista on se, että F-Remedium ei hoida asiakkaitaan vain fyysisesti, vaan myös sielut halutaan saada kuntoon. Mutta niin, millaiseen kuntoon? Ja mikä se sielu nyt sitten lopulta on?

"Varo. Tulokas. Lähde kun vielä voit. Firma on täynnä piemää."

Minua hieman huoletti - eli olin ennakkoluuloinen - kirjan eräs keskeinen teema, joka on uskonto. Ja uskonnottomuus, ateismi. Minulla on vaikea suhde (tai suhtautuminen) uskontoon kirjallisuudessa. Ajattelen, etten yleensä jaksa lukea kovin uskonnollisia kirjoja (silti niitä tulee jostain syystä luettua ja olen jopa pitänyt niistä, kummallista!), mutta Sielut kulkevat sateessa on jotain ihan muuta.

Siinä ei periaatteessa keskitytä mihinkään tiettyyn uskontoon, vaan usko on massaa - yli eri uskontojen menevää massaa. Minulle tuo astelma on raikas ja erilainen. Jännittävä. Tämä kirja on jännittävä ja sitä lukiessa lähti mattokin alta pari kertaa. En muista, koska olisin lukenut kirjaa, jota lukiessa ei oikeasti ollut mitään hajua, mitä seuraavaksi - tai edes seuraavalla sivulla - tapahtuu.

Pidin kirjan rakenteesta ja erityisesti kaikkitietävästä sivuhuomauttelijasta. Hänen analysointiaan oli mielenkiintoista lukea, vaikka itsepäisenä lukijana uhmasin häntä toisinaan mielessäni. Ei ihme, että kirjan lukeminen kesti, koska jäin "keskustelemaan" sen (koko kirjan) kanssa!

Jos Sielut kulkevat sateessa pitäisi sulloa johonkin genreen, en edes tiedä, minne sen tunkisin. Ei se ainakaan yhteen mahdu. Kauhua? Kyllä, kauhumaisia elementtejä löytyy. Myös jopa pientä seikkailua, trillerimäistä seikkailua. Maagista realismia, fantasiaa? Miten nämä eroavat toisistaan? En tiedä, mutta jotain maagista tässä kirjassa on.

Vaikka kirjan teemat ovat tietyllä tavalla vakavia, on siinä myös huumoria. Sitä on tarjolla mustana, hirtehisenä ja jopa kieroutuneen koomisena. Tiedätkö, kun katsoo vaikka elokuvaa suu ammollaan ja silmät suurena eikä osaa päättää kauhistuako vaiko nauraa.

Minut tämä kirja otti syliinsä, kuljetti toiseen maailmaan mutta silti tähän samaan. Kuljetti läpi sateen ja kutitti kielellään (siis suomen kielellä). Olisin halunnut olla Lukija, Nomi. Mietin, että voisin tyytyä elämääni sellaisena. Ja kuitenkaan en.

Kiitän kirjailijaa tästä lukuelämyksestä. Ilman häntä (lähetti kirjansa minulle) en olisi kirjaa ainakaan juuri nyt päässyt lukemaan. Sillä, mistä kirja on peräisin, ei ole kuitenkaan vaikutusta lukumietteisiini. Mietteeni perustuvat aina suoraan itse kirjaan, mutta koska haluan olla avoin ja kertoa mahdollisista kytköksistäni, mainitsin kirjan alkuperän.

Suhteestani (jota ei aiemmin ollut) Pasi Ilmari Jääskeläisen tuotantoon voi lukea täältä. Ennakkokutina ei ollut atopiaa. Se oli intuitio, joka oli oikeassa. Ja oikeastaan olen onnellinen, etten ole lukenut Jääskeläiseltä vielä muuta: nyt minulla on nimittäin vielä kaksi hänen romaaniaan odottamassa lukemista!


Sielut on lisäkseni lukenut ainakin Annika, Leena Lumi, Krista ja Morre.