Naiset synnytyskoneina

Brittiläisen Sunjeev Sahotan China Room (Vintage 2021, s. 244) on kirja, joka toimi alakuloisen lukijan houkuttelijana takaisin lukemisen pariin. Jo kirjan ensimmäinen virke herätti kiinnostuksen:

Mahar is not so obedient a fifteen-year old that she won’t try to uncover which of the three brothers is her husband.

Niin, olisihan varmasti kiva tietää, kuka se oma puoliso on. Se kun tuntuu olevan vähintäänkin valtionsalaisuus tässä romaanissa.

Ollaan Intiassa 1920-luvulla. Mailla on kolme poikaa, joille hän on etsinyt vaimot ja haluaa, että kaikkien avioliittoseremoniat pidetään samanaikaisesti. Kyseessä on siis järjestetyt avioliitot, joihin tulevilla vaimoilla ei ole mitään sananvaltaa. Kaupat tehdään vanhempien kesken.

Eräs vaimo on yllä mainittu Mehar, joka ei tiedä edes miehensä nimeä. Mutta eivät tiedä kaksi muuta morsiantakaan omiensa nimiä: tiedossa on vain, että joku kolmesta veljestä on aviomies. Naiset (tai pikemminkin tytöt ikänsä puolesta) arvuuttelevat arkisten askareidensa ohessa kuka on kenenkin mies.

Miehet eivät tapaa vaimojaan paitsi yöllä panopuuhissa (poikalapsia toivotaan siitettävän), mutta silloinkin on pimeää eivätkä vaimot tunnista miehiään päivänvalossa, jos sattuvat heidät verhonraosta ulkona näkemään.

Paitsi Mehar, joka onnistuu päättelemään kuka veljeksistä on juuri hänen puolisonsa. Sillä käy niin, että Mehar ihastuu aviomieheensä. Kuten arvata saattaa, asia ei kuitenkaan ole niin suoraviivainen.

Tarinan toinen kerrontalinja sijoittuu vuoteen 1999. Lukija voinee päätellä nimettömäksi jäävän minä-kertojan olevan Meharin jälkeinen noin kolmannessa polvessa. Lähemmäs nykyaikaa sijoittuva osuus käsittelee muun muassa maahanmuuttajien sopeutumista uuteen maahan ja rasismia Briteissä, mutta mitenkään syvälle ei mennä. China Room on melko lyhyt ja tiivis romaani, joten moni aihe jää pintaraapaisuksi, mikä lienee tarkoituskin.

Tarinan historiallinen osuus tulee ”nykyajassa” läsnä minä-kertojan matkustaessa Intiaan ja viettäessään siellä aikaa tilalla, jossa hänen sukunsa muinoin asui. Mainittakoon, että tila on tyhjä ja kertoja päätyy sinne, koska hänen setänsä vaimo ei innostu kertojan läsnäolosta omassa kodissaan. Setä taas on melko lapanen laittamaan vastaan. Tälle on syynsä, joka mainitaan mutta se(kin) jää käsittelemättä.

Paljon jää lukijan kontolle pohtia, mikä ei sinänsä minua häiritse. Ei kaikkea tarvitsekaan repostella juurta jaksain. Mietin kyllä, että näin ohkaiseen kirjaan on ehkä tungettu hieman liikaa aiheita ja jätetty ne oman onnensa nojaan.

Vaan China Room on siitä huolimatta eheä kokonaisuus ja antaa tarpeeksi lankaa ommella napit takkiin. Ei haittaa, vaikka jokunen nappi jää repsottamaan sillä sellaista se elämäkin on. Napit roikkuvat ja osa tippuukin jossain vaiheessa: osa katoaa ikiajoiksi, osa löytyy ja ne voi ommella takaisin takkiin.

Mahdollisesti johtuen omituisesta mielentilastani kirjaa lukiessani naurahdin muutaman kerran. Tässä eräs kohtaus, joka sinänsä on vakava (kun ymmärtää kontekstin), mutta itse purskahdin nauramaan.

”Why is my boy so sad these days? Is that any way for a man of this family to behave?”
”Would you prefer it if I got drunk, gambled half our land away and then hanged myself?”

Tässä kirjassa ei oikein kenelläkään mene hyvin ja vaikka nuoret morsiot ovat alisteisessa asemassa, eipä se miehillekään herkkua ole. Ja koko show’ta pyörittää kukas muu kuin miesten äiti (joka on itse aikanaan kokenut samaa kuin nyt ”pakko”naittamansa tytöt).

Olen ymmärtänyt China Roomin tapahtumien perustuvan osin kirjailijan omiin kokemuksiin ja sukunsa taustoihin. Se mikä on faktaa ja mikä fiktiota, jää arvoitukseksi.

Mielipide selkokielellä: ihan luettava ja pääasiassa kiinnostava romaani, mutta ei saanut sukkia pyörimään jaloissa. Romaanin kielellisestä tyylistä pidin kovasti.

On taas katsottu korealaisia sarjoja

Esittelen silloin tällöin katsomiani sarjoja. Nyt on taas katselmuksen aika. Nämä kaikki sarjat olen katsonut Netflixistä poikkeuksena Death’s Game, jonka katsoin Amazon Prime Videosta.

Sarjan nimeä klikkaamalla päädyt MyDramalistin sivulle, jossa enemmän tietoa kys. sarjasta.

 

KOSKETTAVA SIIVOUSDRAAMA

Move to Heaven (10 jaksoa)

Han Geu-roo on parikymppinen autistinen poika, joka työskentelee isänsä kanssa. Isällä on yritys, joka tekee loppusiivouksia menehtyneiden henkilöiden koteihin. Työssä on tietyt rutiinit, kuten elämässä muutenkin, sillä rutiinit ovat tärkeitä Geu-roolle.

Kun Geu-roon isä kuolee, astuu kuvioihin isän veli Sang-gu, jonka on tarkoitus ottaa poika holhoukseensa. Oikeasti setää ei juuri poika kiinnosta, vaan hän on perinnön perässä: perintöä ei tipu, ellei hän täytä tiettyjä ehtoja.

Koskettava ja koukuttava sarja, yllättäviä käänteitä ja näyttelijät taas täysiä kymppejä rooleihinsa.

KIERO TRILLERI

Healer (20 jaksoa)

Seo Jung-hoo is a special kind of night courier, known only as "Healer" by his clients. For the right price and with the help of a genius hacker, he gets his clients whatever they want, as long as it doesn't involve murder.

Murha kuitenkin tapahtuu ja koko homma on levitä käsiin. Jung-hoon tarkoin varjeltu identiteetti uhkaa myös paljastua.

Kesti hetken päästä sisälle tähän sarjaan, koska jostain syystä sen alku ei innostanut. Jatkoin kuitenkin katsomista ja yhtäkkiä olinkin ihan koukussa. Hyvä ja katsomisen arvoinen sarja, mutta ei minun makuuni parasta korealaista.

HISTORIASTA KAUHULLA

Gyeongseong Creature (eka kausi, 10 jaksoa)

Sarjan tapahtumat sijoittuvat Gyeongseongiin (nykyään Soul) toisen maailmansodan lopulle, kun japanilaiset hallinnoivat ja alistavat korealaisia.

Jang Tae-sang on korealainen herrasmies, jolla on menestyvä bisnes ja paljon suhteita. Kun kaupunkiin saapuu nuori Yoon Chae-ok etsimään kymmenen vuotta sitten kadonnutta äitiään, Tae-sang päättää auttaa häntä.

Tämä on brutaali sarja, jossa on yliluonnollisia ja kauhumaisia kohtauksia eli ei sovi herkemmille. Osa sarjan “asetelmasta” pohjautuu todellisiin tapahtumiin (ihmiskokeisiin), joita kuvataan varsin luovasti. Sarjan historiallisesta kontekstista voi lukea enemmän täältä.

Sarjan päähenkilö, keikarimainen Tae-sang kävi alussa hermoilleni, mutta sarjan edetessä hänestä paljastuu muitakin puolia. Tähän on tulossa toinen kausi ilmeisesti joskus kesällä. Ehdottomasti aion katsoa, vaikka käsittääkseni Part Two sijoittuu ajallisesti kai lähelle nykyaikaa.

PASKA MUTSI JA KYLMÄ POIKA

The Good Bad Mother (14 jaksoa)

Raskaana oleva Young Soon jää leskeksi, kun hänen miehensä kuolee epämääräisissä olosuhteissa. Sikafarmia pyörittävä Soon on ankara äiti pojalleen Kang Holle, josta sittemmin tulee kylmäsydäminen lakimies, joka toimii syyttäjänä.

Kun Kang Ho joutuu vakavaan onnettomuuteen ja palaa kotikyläänsä, hänen äitinsä kokee saavansa uuden mahdollisuuden poikansa kanssa.

Ajoittain koskettava, mutta myös häiritsevä sarja. Miinusta komediallisuudesta, en pidä komedioista koska ne harvemmin naurattavat. Eivät pääasiassa naurattaneet tässäkään, lähinnä tylsistyttivät koska huumori on “lallattelua” ja yleistä “sekoilua” poikkeuksena kielellä leikittely (esim. liittyen “honorificsien” käyttöön, mikä on erittäin merkityksellistä korean kielessä).

 TAIKOJA JA LOITSUJA

Alchemy of Souls 1 ja 2 (20+10 jaksoa)

Set in a fictional country called Daeho that does not exist in history or on maps, it is about the love and growth of young mages as they overcome their twisted fates due to a forbidden magic spell known as the "alchemy of souls", which allows souls to switch bodies.

It follows the story of an elite assassin named Naksu, whose soul is accidentally trapped inside the weak body of Mu Deok—Jang Uk's servant from a powerful and noble mage family in the country. The young master of the Jang Family, Jang Uk, holds a dark secret about his scandalous birth. He wants the formidable assassin to help change his destiny.

Tämä vaan on niin mahtava. Hieman huoletti romanttinen aspekti, mutta turhaan: ei ole imelää eikä muutenkaan erityisen erottuvaa, sillä ihmissuhteet kehittyvät ja kasvavat sarjan edetessä ollen hyvin hienovireisiä, kuten useissa katsomissani korealaisissa sarjoissa.

Fantastinen miljöö ja maailma, silmänruokaa koko sarja. Ripaus huumoria, mutta sopivalla tyylillä eli ei häirinnyt. Sarja noin muuten on aika synkkä.

KUOLEMA RANKAISEE 

Death’s Game part I ja II (4+4 jaksoa)

Choi Yi-jae tekee itsemurhan, mutta ihmeekseen herääkin helvetinportilla, jota vartioi itse Kuolema. Välttääkseen helvetin Yi-jaen tulee elää kahdentoista eri henkilön “ruumiissa” ja välttyä kuolemasta. Jos hän kuolee jokaisena henkilönä, helvetti kutsuu.

Yi-jaeta ei varsinaisesti kiinnosta, koska hän nimenomaan haluaa kuolla. Mutta jaksojen edetessä tapahtuu asioita, jotka saavat Yi-jaen ajattelemaan asioita eri perspektiivistä. Julma ja brutaali sarja, jossa on kuitenkin hippunen keveyttä, ettei ole liian raskas. Hieman itketti sarjan lopussa.

 

BRUTAALI ARMEIJADRAAMA 

D.P season I ja II (6+6 jaksoa)

Etelä-Korean armeijamaailmaan sijoittuva erittäin häiritsevä ja synkkä sarja. Ahn Jun-ho otetaan tiimiin, jonka tehtävä on etsiä ja palauttaa armeijakarkureita. Hänen parinsa on toimessa kauemmin ollut Han ho-yul, jonka kanssa hänelle kehittyy syvä ystävyys.

Tarinat karkaamisten taustalla ovat brutaaleja ja järkyttäviä. Kiusaaminen ja simputus rehottaa eikä siltä oikein välty kukaan alempiarvoinen. Huom: väkivalta ei ole itseisarvo tässä sarjassa, vaan pakollinen elementti.

Koreassa kaikkien terveiden miesten on käytävä armeija, jonka kesto on 18-24 kuukautta. On hyvin vaikea saada vapautusta armeijasta eli käytännössä sen käyvät kaikki miehet.

Korean armeijaolosuhteissa on toivomisen varaa ja juuri niitä tämä sarja tuo fiktion keinoin esille. Aiheesta voi lukea lisää Asianewsin artikkelista.

*

Vielä jäi muutamia sarjoja mainitsematta, mutta koostan ne joskus toiseen postaukseen, ettei tämä paisu ihan muodottomaksi.

Alakuloinen lukija

Olen ollut erityisen alakuloinen viime aikoina. Siis enemmän kuin normaalisti, mitä normaali ikinä tarkoittaakaan. Edes lukeminen ei ole innostanut, mikä on selkeä merkki mielen jaksamattomuudesta/tyhjyydestä. Silti luen tunnollisesti joka ilta, koska en osaa mennä nukkumaan ellen lue. Ihan mahdoton ajatus sellainen, ettei lukisi.

Mielialasta johtuen on ollut vaikea aloittaa mitään kirjaa, koska mikään ei kiinnosta. Kolme riviä ja vituttaa jo valmiiksi. Kesken jäi muun muassa Elliot Pagen Pageboy, jota jaksoin lukea peräti kaksi lukua, mutta tylpän mielen takia oli pakko jättää se kesken. Palauttanen kirjan suosiolla kirjastoon ja luen sen joskus toiste.

Ajattelin sitten, jospa luen jotain kevyttä hauskaa (spoiler: virhe) ja nappasin hyllyssä ikuisuuden lojuneen Viisikko-parodian eli Bruno Vincentin kirjoittaman Five Get Beach Body Ready (Quercus 2017). Olen lukenut näitä parodioita aiemminkin ja viihtynyt vähintään kohtuullisesti sen sadan sivun verran, minkä mittaisia teokset ovat.

Tällä kertaa en viihtynyt. Kuolettavan kuivaa ja tylsää. Tunnistan huumorin, mutta ei naurata. Toisin kuin kirjan nimestä voisi päätellä, kirjassa ns. rantakuntoon pääsemistä käsitellään erittäin vähän. Kirjassa on 104 sivua ja sanoisin, että noin 5 sivua käsittelee rantakuntoa eikä sillä perinteisellä tavalla eli pakkomielteisellä laihduttamisella. Enemmänkin kyse on ihan vaan lomasta ja siitä, miten ja missä lomaillaan.

Muistin taas, että kun olo on perseenreiästä, niin missään nimessä ei kannata lukea mitään ”hauskaa”. Silloin kannattaa lukea jotain saatanan ankeaa (tai fantasiaa), koska mieli on valmiiksi sellaiselle otollinen. Toisin kuin voisi luulla ainakaan minua vakavuus/rankkuus (joitakin tiettyja aiheita lukuun ottamatta) ei silloin häiritse, koska se (alakulo) on muutenkin vallitseva olotila. Sen sijaan lähes kaikenlainen huumori tuntuu ainoastaan teennäiseltä ja raskaalta eikä siihen pääse mitenkään kiinni, koska yhtään mikään ei yksinkertaisesti naurata.

Muutama päivä sitten aloittelin lukea Sunjeev Sahotan romaania China Room, joka sijoittuu pääasiassa 1920-luvulle Intiaan eikä aihe (mm. pakkoavioliitto) ole mitenkään erityisen iloinen. Sopiva etäisyys nykyajasta ja yleinen vakavuus toimii. Kirja on kiinnostava, mutta en hajoa siihen koska se toimii tavallaan fantasian tavoin – liian kaukana kaikesta tai ainakin omasta elämästäni.

Olen kirjoittanut tätä postausta poikkeuksellisesti jo monta päivää. Tai pikemminkin kirjoitin tämän useita päiviä sitten, mutta jätin keskeneräiseksi. Nyt palasin tekstin äärelle ja mielentilani on huomattavasti parempi.

Mietin viitsinkö tällaista edes julkaista. Mikä on tämän postauksen pointti? En tiedä, mutta blogiini mahtuu kyllä tällainen päiväkirjamainen kirjalätinäkin.

Aiemmin lukemani viisikkoparodiat:

Five on Brexit Island
Five Go Gluten Free
Five Go Parenting
Five Give Up the Booze

 

Kotikaupungin puisto

Hämmentävä lappireissu

Helmet-lukuhaasteessa on kohta Suomi mainittu. Olen itse asiassa onnistunut lukemaan tänä vuonna useammankin kirjan, jossa on yllätyksekseni Suomi mainittu (vain muutamalla sanalla, mutta silti). Listaan kyseiset kirjat alle.

Kieran Yates: All the Houses I’ve Ever Lived in
Lucy Clarke: The Hike
Guy Delisle: Jerusalem (kirja on minulla kesken)

Haastekohtaan oli siis suorastaan tunkua. Halusin kuitenkin varta vasten etsiä kirjan ja apuna käytin TheBooktrail-sivustoa. Irlantilaisen kirjailijan Jo Spainin The Last to Disappear sijoittuu lähes kokonaan Suomeen, kuvitteelliseen Koppen kylään lähellä (parin tunnin ajomatkan päässä) Rovaniemeä.

 

En ole hetkeen lukenut romaania, jonka kirjoittaja ei ole suomalainen mutta sijoittaa romaaninsa tapahtumat Suomeen kirjoittaen vieläpä ns. kulttuurin sisältä (eli suurin osa henkilöhahmoista on suomalaisia).

Luin huhtikuussa 2019 Katja Ivarin dekkarin Evil Things (sijoittuu Suomeen), joka oli vähintäänkin omituinen lukukokemus. Yhtä omituinen, mutta hieman eri tavalla, on aiemmin mainitsemani Jo Spainin dekkari.

Brittiläinen Alex Evans matkustaa Suomeen saatuaan järkyttävän tiedon: hänen sisarensa Vicky on löytynyt kuolleena Inarinjärvestä ja on syytä epäillä rikosta. Alex lentää pikimmiten Koppeen, jossa hänen sisarensa toimi matkaoppaana ja jonka lähellä Inarinjärvi sijaitsee. Häntä vastassa on paikallisen poliisin johtaja Agatha Koskinen.

Hmm, Koppen poliisijohtaja on vastassa murhatun henkilön veljeä ja noutaa hänet Rovaniemen lentokentältä ja ajaa hänet sieltä parin tunnin päähän Koppeen. Okei.

Alex on erittäin epäluuloinen Agathaa kohtaan (nainen ja vieläpä nuori!) eikä hän luota poliisin kykyyn selvittää siskonsa kuolemaa. Alex päättää jo heti alussa ryhtyä itsekin tutkimaan asiaa. Koska tokihan Alex nyt paremmin osaa tutkia murhaa kuin joku tuppukylän suomalainen poliisi.

Kirjan alku muistuttaa idiootille tehtyä matkatarinaa, jossa Alex ihmettelee silmät pyöreinä Suomea. Suomalainen Agatha kertoo Suomesta kuin olisi itse jostain muualta (kuin Suomesta) kotoisin. Se että tekstiin heittelee suomenkielisiä sanoja kuten vaikkapa KORVAPUUSTI ei yksinään tee henkilökuvauksesta autenttista.

Suomessa ei myöskään ole eritysen yleistä puhutella (tuntemattomia) ihmisiä rakkaiksi kuten briteissä on luonnollista heittää horinoiden päätteeksi love, pet tmv. Jos jotain sanaa Suomessa käyttäisi, niin mieleen tulee muru tai kulta (harvemmin tosin tuntemattomille sanottuna). Suomalainen Agatha vaikuttaakin lähinnä britiltä tai miksei irkulta niin kuin kirjailijakin.

”I’ve got you, rakas.” Näin Agatha kuiskaa siis ruumiille.

Ja voihan revontulet, joihin eräässä kohdassa viitataan sanoilla Fox Fires. En ole ikinä kuullut kenenkään suomalaisen käyttävän enkuksi tuollaista sanaa revontulista, mutta ehkä kirjailija halusi Agathan suulla kääntää termin kirjaimellisesti.

”If you’re lucky, you’ll see the fox fires.”
”Fox fires?”
”The revontulet. The Northern Lights.”

En tiedä, miksi minua ärsytti tämän kirjan lukeminen niin paljon kuin ärsytti. Myönnän nimittäin, että oli vaikeuksia lukea romaania, jossa oma synnyinmaa on eksotisoitu niin voimakkaasti, ettei sitä edes meinaa tunnista omaksi maakseen.

Kirjailijalla toki on vapaus sijoittaa tarinansa minne tahansa ja kuvata kulttuureja miten tahansa. On hyvin haastavaa kirjoittaa sisältäpäin kulttuurista, jota ei tunne. Jo Spain ei tunne suomalaista kulttuuria, hän tietää jonkin verran Lapin turistikohteista (joissa on käynytkin) ja osaa kuvata miljöötä. Alex ihailee Agathan ja muiden taitoja ajaa autolla lumisilla teillä itseluottavaisina.

Kirjaa lukiessa tuli todellakin tunne, että luen teosta jossa joku yrittää koko ajan selittää Suomea minulle – kuin en olisi koskaan Suomesta kuullutkaan. Koin kirjan lukemisen omituisena, koska en ole tottunut tällaiseen ”kliseilyyn”.

Kirjassa on henkilö, joka on puoliksi saamelainen. Kirjailija selittää tämän ja erään toisen henkilön kautta saamelaisuutta ja saamelaisten välejä muihin suomalaisiin tavalla joka muistuttaa jostain ikivanhasta opaskirjasesta revityltä. En näe tällä varsinaista lisäarvoa tarinassa muuta kuin kirjailijan haluna ripotella kaikki haalimansa tiedot tähän romaaniin. Ihminen voi tietää asioita, mutta asioiden ymmärtäminen on niin sanotusti asia erikseen.

Mitä vittua -osio:

Koska Alex on innokas selvittämään sisarensa murhaa, ottaa Agatha lopulta hänet – siis tavallisen siviilin, joka on lisäksi uhrin omainen – mukaan jopa kuulusteluihin. Mitä välii luottamuksellisilla tiedoilla, yksityisyydellä tai millään protokollalla. Poliisi se vaan levittelee kaikenlaisia tietoja ympäri ämpäri.

Osalla kirjan suomalaisista on omituiset nimet. Kaya (voinemme arvata kantanimen), Janic. Löytyy myös eräs sukunimeltään Niemenen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat marras-joulukuulle 2019. Koronaa ei tässä kirjassa ole olemassakaan. Se on tietysti kirjailijan vapaus myös. Itse olisin ehkä sijoittanut tarinan vuoteen 2018 ihan vaan koska voin. On ihan sama onko tässä vuosi 2018 vai 2019 paitsi että moni ihminen muistaa vuoden 2019 covid-vuotena.

Goodreadsissa kirja on saanut mainiot arvostelut, kannattaa käydä lukemassa, niin ei tarvitse yhden epävakaan lukijan mielipiteen varassa olla.

Minulla ei tosiaan tästä ole pahemmin hyvää sanottavaa. En myöskään osaa perustella, miksi tämä kirja kävi hermoille. Ehkä vain vitutti liikaa kirjan kliseinen ja selittelevä suomikuvaus.

Kyseessä on myös dekkarityyppi, jota en voi sietää: ekat 350 sivua körötellään tyhjäkäynnillä ja sitten kaikki äkkiä paljastuu ja selitetään vikassa noin neljässäkymmenessä sivussa. Lisäksi kirjassa ei ole mielestäni yhtäkään kiinnostavaa henkilöhahmoa, mikä itsessään on jo melkoinen saavutus.

Olisi superkiinnostavaa, jos joku muukin suomalainen lukisi tämän dekkarin ja kertoisi, millaisia ajatuksia se herätti. Koska voihan olla, että joku muu ei koe tätä ollenkaan näin nihkeänä ja ärsyttävänä kuin minä koin.

Brutaalisuusmittari: 0/3. Ei mitään uiskentelua verilammikoissa tai muutenkaan brutaaleja kuvailuja.

Jo Spain: The Last to Disappear
Quercus, 2022
s. 390

Kruununprinssin kuolema

Abir Mukherjeen historiallinen dekkari A Necesary Evil on jatko-osa A Rising Manille, jonka luin muutama vuosi sitten. Pidin kovasti A Rising Manista ja tiesin, että haluan jatkaa sarjan parissa. Kauan se vei, mutta nyt on toinenkin kirja luettu.

Laura tuli ilokseni mukaan tähän sarjaan eli jatkamme sarjan lukemista lukupiirissämme. Ei haittaa, vaikka luimme ensimmäisen kirjan erillään.

Abir Mukherjee: A Necessary Evil
Vintage, 2017
s. 370

”India, 1920. Captain Wyndham and Sergeant Banerjee of the Calcutta Police Force investigate the dramatic assassination of a Maharajah's son.”


Sambalpore on vauras kuningaskunta timanttikaivoksineen ja aurinkopalatseineen Intian maaperällä. Sambalporen rauha järkkyy, kun kruununprinssi Adhir murhataan hänen ollessaan vierailulla Kalkuttassa – vieläpä Sam Wyndhamin (tuttu ekasta kirjasta) silmien edessä.

Sam Wyndham ja ”Surrender-Not” Banerjee määrätään tutkimaan murhaa. Tutkimuksia vaikeuttaa se, ettei briteillä ole valtaa Sambalporessa (niin kuin muualla Intiassa tuohon aikaan), missä kruununprinssi asuu. Wyndhamin esimies ei myöskään ole erityisen innostunut laajentamaan tutkimuksia liian laajalle.

Mutta Wyndham löytää keinot päästä Sambalporeen tutustumaan menehtyneen kruununprinssin kuningaskuntaan ja elämään. Sieltä löytyykin kaikenlaista ja myös vahvistus siitä, että murha olisi tilattu nimenomaan jostain kuningaskunnan sisältä – ei ulkopuolelta, vaikka murha toteutettiin Kalkuttassa.

A Necessary Evil alkaa melko vauhdikkaasti, mutta vauhti hiljenee tarinan edetessä. Se ei haittaa, sillä pientä edistystä (tai ainakin muutosta johonkin suuntaan) tapahtuu tutkinnassa koko ajan. Lisäksi romaanin miljöö ja kaikenlaiset yksityiskohdat ja dialogit pitävät kiinnostuksen jatkuvasti yllä.

Samat asiat kiehtovat minua edelleen kuin ensimmäisessäkin kirjassa. Tyyli on sama, mutta ei tullut lukiessa sellaista oloa, että kirjailija toistaa jotain hyväksi havaitsemaansa kaavaa niin kuin joidenkin dekkarisarjojen kohdalla tuntuu käyvän. Lisäksi tässä sarjassa on ehkä kaksi kiinnostavinta ja hauskinta henkilöhahmoa (Wyndham ja ”Surrender-Not”) sitten naismuistin. Muukin henkilökuvaus on ensiluokkaista.

Pidän myös siitä, miten sama asia voi näyttäytyä hyvinkin eri tavoin riippuen siitä kuka sitä tulkitsee. Maailma ei ole meille kaikille sama eivätkä meille aukene samat ovet.

”...Remember what I told you. Your soul craves the truth. You have that now. Justice is a matter for the gods.”

Kirjailija ei selitä asioita puhki, vaan näyttää ja antaa lukijan itsekin havaita ja tulkita. On viisas valinta, että kirjassa on ns. kulttuurin ulkopuolinen henkilö (Wyndham, joka on britti), ja henkilö joka on ns. inessä eli paikallinen (”Surrender-Not”).

Vertailuksi: Luen parhaillaan dekkaria, joka on irlantilaisen kirjailijan kirjoittama ja se sijoittuu Suomeen (kirjan valitsin lukuun Helmet-lukuhaasteen kohdan ”Suomi mainittu” takia). Romaanin keskiössä on muun muassa suomalaisia (tai "suomalaisia") ja britti, joka Suomeen matkustaa. Enpä olekaan aiemmin lukenut näin outoa ja eksotisoitua kuvausta Suomesta. Tai no, ehkä Katja Ivarin dekkari Evil Things on yhtä omituinen.

Sam Wyndham -sarjan kirjat:

1. A Rising Man
2. A Necessary Evil
3. Smoke and Ashes
4. Death in the East
5. The Shadows of Men

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 6. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle.

Nämä pienet ahdistavat asiat

Otin lukuun Claire Keeganin romaanin Small Things Like These (suomennettu nimellä Nämä pienet asiat), vaikkei se minua alun perin varsinaisesti kiinnostanut. Kirjasta on kohkattu Briteissä ja kun se suomennettiin, on siitä julkaistu useita kirjoituksia (suomalaisissa) kirjablogeissa. Kirja on saanut pääosin hyvän vastaanoton, joten päätin kokeilla, miten sen itse koen.

Joulu on jo ovella vuonna 1985 irlantilaisessa pikkukaupungissa. Bill Furlong on hiili- ja (poltto)puukauppias, jolle joulu (ja talvi yleisesti) on kiireisintä aikaa. Vaikka työ pitää kiireisenä, on siitä satava saava rahallinen tuotto vaatimaton. Mutta on sentään katto pään päällä ja ruokaa seitsenhenkiselle perheelle.

Tarina kulkee Furlongin kintereillä: mitä Furlong näkee, tekee ja mitä hän ajattelee. Päivien toisteisuus ei jätä paljon tilaa omalle olemiselle, vaikka ajatella sentään ehtii. Onko tällaisessa elämässä mitään järkeä, käy Furlongnin mielessä?

Voisipa edes kotona joskus pysähtyä ja vain olla perheen parissa. Mutta vaimolla on yleensä kädet täynnä tehtävää. Kun on leivottu hedelmäkakku, alkaa silityssessio suoraan lennosta. Elo on jatkuvaa tekemistä ja hetket – oikeat kohtaamiset – toisen kanssa ovat harvassa.

Teoksen nimi kuvaa erittäin mainiosti tätä kirjaa: Small Things Like These koostuu pienistä arjen asioista ja ajatuksista. Ne liihottavat mieleen nopeasti ja yhtä nopeasti pois.

Tämä ei ole juoniromaani, vaan (lähinnä Furlongin) elämässä esiintyvien hetkien ja ajatusten kuvaus. Tarina kulkee, kuten elämäkin – jonnekin suuntaan. Sitten tapahtuu jotain niin häiritsevää, että asian pelkkä ajatteleminen ei riitä, vaaditaan toimenpiteitä. Siitäkin huolimatta, että siinä samalla tallotaan toisten varpaille ja rikotaan kirjoittamattomia sääntöjä.

”Tis no affair of mine, you understand, but you know you’d want to watch over what you’d say about what’s there? Keep the enemy close, the bad dog with you and the good dog will not bite. You Know yourself.” --- ”Take no offence, Bill,” she said, touching his sleeve. ”Tis no business of mine, as I’ve said, but surely you must know these nuns have a finger in every pie.”

Ennen toimia Furlong palailee mietteissään omaan lapsuuteensa ja siihen, miten muiden armo ja hyväsydämisyys ovat hänen elämänsä suuntaan vaikuttaneet. Furlongin ajatukset ovat niukkoja, mutta vihjeet riittäviä ainakin minulle johtopäätösten tekemistä varten.

Mielestäni tämä on ankea romaani, suorastaan masentava. Mutta sellaista vaikuttaa monen kirjassa olevan henkilön elämä olevan. Minulle tuli lukiessa klaustrofobinen olo kaiken ollessa jotenkin niin rajattua. Lumi ja talven pimeys, jopa jouluvalot hämärässä alkoivat ahdistaa. En tiedä johtuuko se nyt siitä, että joulu ja talvi on ”juuri” takana ja pelkkä ajatus talvesta ja uudesta joulusta ahdistaa minua. Kestän sen kyllä taas loppuvuodesta, mutta juuri nyt en. Pakko kyllä arvostaa taiten luotua aidon tuntuista tunnelmaa ja kuvausta.

Miten kirja minuun kolahti: Ymmärrän hypen, mutta oma lukukokemukseni ei ole niin hype. Pidin kirjasta ja se sai minut tutkimaan muun muassa Magdalen Laundries -toimintaa (oli minulle uusi ilmiö). Katolisen kirkon alla on Briteissä ja Irlannissa tehty kaikenlaista sairasta muinoin ja myös ei niin muinoin. Kirjan kielellisestä tyylistä pidin kovasti.

Lukenen Keeganilta sen Fosterin/Kasvatin, jahka tulee otollinen olo.

Kirjasta on blogannut muun muassa Kirjakaapin kummitus, Leena Lumi ja Kirjaluotsi.

Claire Keegan: Small Things Like These
Faber&Faber, 2021
s. 110

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna. Kriittiseen sävyyn vikisen, että onpa typerä haastekohta – eihän siinä ole mitään haasteetta, ellei ole ongelmia saada luettua kymmentä kirjaa vuodessa, mutta sellaiselle lukijalle tämä haaste ei taida soveltua muutenkaan.

*

Loppuun kysymys liittyen blogin selkeyteen. Erottuvatko sinulle tekstissä olevat linkit jollakin värillä eli näet selkeästi, että kyseessä on linkki viemättä hiirtä sen päälle?

Mietin siis erottuvatko linkit tekstin seasta hyvin vai pitääkö niiden olemassaolo ilmaista jotenkin toisin. Yleensä oletus on, että tekstin seassa oleva erivärinen sana tai sanat on linkki. Minulle näkyvät hyvin kaikissa käyttämissäni laitteissa.

Japanilaisia eläinaiheisia romaaneja

Seishū Hase (kirjailijanimi, oikealta nimeltään Toshihito Bandō) on japanilainen kirjailija, joka on tunnettu kotimaassaan erityisesti Yakuza-rikosromaaneistaan, joiden pohjalta on tehty myös elokuvia.

 

Seishū Hase: The Boy and the Dog
alkuper. 少年と犬 ”Shonen to Inu” (2020)
Scribner, 2022
japanista englannintanut Alison Watts
s. 309

The Boy and the Dog on ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa romaani, joka Haselta on käännetty englanniksi. ”Poika ja koira” ei ole rikosromaani, vaikka siinä joitakin brutaaleja elementtejä onkin. Brutaali ei ole kuvaavin sana, mutta en keksi muutakaan.

Sanoisinko niin, että useat käänteet kirjassa tuovat mieleen rikosromaanin, vaikka missään nimessä tämä ei ole rikosromaani. Uskon että moni ymmärtää, mitä tarkoitan, jos lukee tämän romaanin. En viitsi olla tarkempi, koska en halua spoilata juonta.

Romaanin keskiössä on – yllätys – koira. Koira on nimeltään Tamon ja hän on se lanka joka kursii tarinan kansaan. Omistajat vaihtuvat, mutta Tamon pysyy.

Kulkuriksi Tamon jää maanjäristyksen ja siitä johtuvan tsunamin seurauksena. Silti jokin voima ajaa Tamonia eteenpäin, ilmeisesti etsimään kadonnutta omistajaansa (kirjan lukeneena tiedän kyllä, mitä Tamon etsii, mutta en kerro).

Kirjassa on kuusi lukua, jotka on nimetty Tamonin tilapäisten omistajien mukaan. Esimerkiksi ”varas ja koira” ja ”prostituoitu ja koira”. Kunkin kohtaamansa henkilön elämään Tamon jättää jäljen.

Tamonin kulkua seuratessa saa lukea monenlaisia elämäntarinoita ja kohtaloita. Tamon tuo valoa tilapäisomistajiensa pimeimpiin hetkiin ennen kuin taas jatkaa matkaa. Lukijalle Tamon pysyy suljettuna, sillä tarinan näkökulma on aina ihmisen. Koska Tamon suodattuu täysin eri ihmisten ajatusten kautta, ei koiraan saa kummoistakaan kosketuspintaa. Tamon on ikään kuin mykkänä tuijottava pehmolelu.

Ymmärrän valitun tyylin, koska eiväthän koirat puhu emmekä me ihmiset voi tietää niiden ajatuksia. Emme tiedä, millainen on koirien sisäinen maailma. Olisin silti kaivannut jonkinlaista elävöittämistä Tamonin kuvaamiseen.

En tosin itsekään tiedä millaista, koska en nyt varsinaisesti odota, että hänet olisi pitänyt pistää puhumaan. Toki kaunokirjallisuudessa kaikki on sallittua, mutta en koe että puhuva/ajatteleva koira sopisi juuri tähän teokseen tai siinä tapauksessa kyseessä olisi jo ihan toinen teos. Ymmärrän siis hyvin kirjailijan valinnan enkä oikeastaan tajua miksi tässä vingun. Anteeksi.

The Boy and the Dogin tarina etenee junan lailla sujuvasti kohden viimeistä asemaansa säilyttäen mielenkiinnon hamaan loppuun saakka. Muutamalle nessulle voi olla käyttöä, jos liikuttuu herkästi. Itse en nessua kuluttanut, vaan pyyhin yöpaitaan.

Toistoa esiintyy jonkin verran ja se hieman ärsytti, koska

a) sille ei ollut mitään perustetta ja
b) minulla on hyvä muisti.

Hyvän mielen kirjana en tätä pidä eli jos haluaa lukea ns. feelgood-kirjan, niin kannattaa valita jokin muu teos, vaikka

Makoto Shinkain She and Her Cat tai
Sosuke Natsukawan The Cat Who Saved the Books (suom. Kissa joka suojeli kirjoja)

Helmet lukuhaasteessa sijoitan The Boy and the Dogin kohtaan 47. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä. Kohtaan 48 sijoittanen Michiko Aoyaman romaanin What You Are Looking for Is in the Library (kirja löytyy omasta hyllystäni).

Muita lukemiani eläinaiheisia japanilaisia romaaneja:

Hiro Arikawa: The Travelling Cat Chronicles
Genki Kawamura: If Cats Disappeared From The World

Lukulistalla:

Hiro Arikawa: The Goobye Cat

Aika paljon tulee luettua eläinkirjoja siihen nähden, etten koe olevani erityisen kiinnostunut niistä. Mutta näyttääpi olevan niillekin aikansa ja paikkansa.