Limusiiniajelulla Manhattanilla ja pari sanaa Goodreadsista

Don DeLillo: Cosmopolis
Picador, 2003
S. 209
Suom. Cosmopolis

Don (Donald Richard) DeLillo on yhdysvaltalainen kirjailija, näytelmäkirjailija ja esseisti. Hän on saanut useita palkintoja ja tunnustusta romaaneistaan. Näin ollen todistettavasti DeLillo on taitava ja monien lukijoiden keskuudessa suosittu kirjailija.

Kerron tämän siksi, koska aion nyt "lytätä" Cosmopoliksen ja haluan, että muistatte etten kuvittele olevani kriitikko eikä minulla edes ole kirjallisuusopintotaustaa. Olen tavallinen lukija enkä edes pyri objektiiviseen esittelyyn enkä varsinkaan tarkastele kirjoja missään tietyssä kirjallisuuden viitekehyksessä.

Tuskin olisin lukenut tätä kirjaa loppuun asti, ellen olisi vahingossa spoilaantunut eräästä kirjan tapahtumasta. Vain tuon spoilaantumisen takia jatkoin lukemista silloin, kun olin jo keskeyttämässä. Kannattiko jatkaa ja lukea loppuun? Ihan sama, en koe että olisin jäänyt mistään paitsi, jos en.

Cosmopolis kertoo Eric Packerista, jolla on rahaa kuin roskaa. Kirja on niin sanottu yhden päivän romaani, joka menee kutakuinkin näin: Unettomuudesta kärsivä Eric hyppää aamulla limusiiniin (hän haluaa leikkauttaa tukkansa) ja ajelee ympäriinsä, bongailee tuttuja naamoja (muun muassa vaimonsa, työntekijänsä jne.), poikkeaa asioilla (muun muassa syömässä ja naimassa) jne.

Työasioita puidaan autossa, milloin kenenkin alaisen kanssa. Kovasti on ruuhkaa kun presidenttikin on visiitillä kaupungissa ja julkkisräppärin hautajaiset sotkevat liikennettä.

Eric Packer on elämäänsä kyllästynyt huomiohuora, joka tarkkailee toisten elämää autojensa ikkunasta, ja pörssikurssien heilahduksia näyttöruuduilta. Oikeasti hän haluaisi itsekin näkyä? Jossain vaiheessa minulle nimittäin tulee tunne, että kenen tahansa huomio kelpaa: siis on suorastaan pettymys, jos ei kukaan halua esimerkiksi hyökätä Ericin kimppuun. Sellainenkin brutaali huomio kelpaisi ja olisi jopa toivottavaa. Se kai sitten kertoisi siitä, että Eric on tärkeä ihminen - hänet on nähty ja halutaan eliminoida.

Huomion saamiseksi kelpaa myös lääkärin sormi, joka työntyy Ericin rektumiin päivittäisen terveystarkastuksen yhteydessä. Siinä voi samalla jutella vaikka työjuttuja naisalaisen kanssa. What's the point? Kovin erikoistako? No jaa, jotkut masturboivat ja jotkut panevat "julkisesti". Sori, en jaksa kauhistua, en edes ihmetellä. Eric haluaa kohauttaa, Eric haluaa HUOMIOTA.

Kuvitteleeko Eric Packer  itse olevansa jotenkin erikoinen? Ainakin hän yrittää olla nokkela esitellessään joitakin (muka)syvällisiä kysymyksiä alaisilleen. Alaiset sitten vastaavat (muka)syvällisesti ja minä lukijana huokailen tylsyydestä ja mietin, mitä seuraavaksi lukisin.

Mutta mitäpä voi odottaa, kun Eric Packer itsekin on niin tylsä ja vailla mielikuvitusta. Eric-reppana ei oikein tiedä, mitä tehdä. Elämä on tyhjää: kotonakaan ei odota ketään, vaikka Eric on vastikään astunut avioon.  Jos ei ihmisellä ei ole mielikuvitusta, ei sitä oikein voi rahallakaan ostaa.

Ne jotka sanovat, ettei raha tuo onnea, ovat (vain) siinä mielessä oikeassa, että mielikuvituksettomalle ihmiselle se tuskin tuokaan. Tai sellaiselle, jolla ei ole mitään intressejä eikä sitä mielikuvitusta keksiä itselle sellaisia (intressejä, tekemistä, mielenkiinnon kohteita).

Cosmopolis jää mieleeni mekaanisena teoksena, joka ei välitä mitään tunnetta. Sen ihmiset ovat kuin robotteja, puhuvat kuin robobtit. Kirjan tunnelmaa en onnistunut löytämään ollenkaan: lukeminen ei yksinkertaisesti tuntunut miltään paitsi tylsältä.

Odotin rotta rahayksikkönä -keskustelusta jotain ylevän syvällistä, mutta sekin oli pelkkää mekaanista mukahauskaa sanoittelua, josta ei riittänyt sisältöä kuin parin sivun (oliko senkään vertaa, hmm) verran.

Loppuun linkkejä positiivisempiin arvioihin, joissa DeLillon erinomaisuus on ymmärretty. Kunniamaininta Ompulle, jonka blogista tämän kirjan bongasin. Myös Ulla piti kirjaa mielenkiintoisena.


Goodreadsin tähdityksistä

Koen tarvetta valottaa periaatteitani, jotka vaikuttavat antamiini tähtiin Goodreadsissa. En oikeastaan suosittele kiinnittämään niihin mitään huomiota, sillä ne eivät käytännössä arvota juuri lainkaan lukemiani kirjoja. Jokin kirja, jolle olen antanut kolme tähteä, voi olla parempi kuin kirja, jolle olen joskus antanut neljä tähteä - ja päinvastoin.

Olen tähdittänyt kirjoja lähinnä siksi ja siten, että ohjaisin Goodreadsin minulle ehdottamia kirjasuosituksia tiettyyn suuntaan. En tiedä toimiiko tuollainen "manipulointi", joten päätin luopua siitä. Toisin sanoen tähditysperiaatteeni ovat taas muuttuneet. Hetken jopa mietin, että lakkaisin tähdittämästä kokonaan, mutta toistaiseksi en.

Goodreads on määritellyt tähdet näin (jatkossa pyrin tähdittämään Goodreadsin määrittelyn mukaan, mutta en suosittele edelleenkään kiinnittämään liikaa huomiota tähdityksiini):

1 tähti - did not like
2 tähteä - it was ok
3 tähteä - liked it
4 tähteä - really liked it
5 tähteä - it was amazing

Annoin Cosmopolikselle yhden tähden Goodreadsissa. Voin kertoa, että en pitänyt kirjasta, mikäli se ei tullut jo selväksi.

Miksi kirjoitin Cosmopolisesta, vaikka en pitänyt siitä? Miksi en olisi kirjoittanut? Onko olemassa jokin sääntö, että saa kirjoittaa vain kirjoista, joista pitää? Muuten täytyy vaieta ja pitää mielipide omanaan?

Fuck that. Minä kirjoitan juuri niistä kirjoista, joista minulle syntyy sanottavaa: ihan sama pidinkö vai en. Eivät nämä negatiivissävyiset mielipiteet ole mitenkään vaarallisia - ne ovat vain minun mielipiteitäni. Itsekin olen kiinnostunut monista kirjoista, vaikka olen lukenut niistä negatiivisia arvioita/mielipiteitä eli niillekin on paikkansa ainakin minun maailmassani.

Sitten ovat ne kirjat, joista en esimerkiksi henkilökohtaisista syistä kirjoita, vaikka sanottavaa olisikin. Olen jo yhden sellaisen tänä vuonna lukenut, mutta en blogannut siitä. Luen siis myös SALAA kirjoja.

Poika matkalaukussa

Lene Kaaberbol, Agnete Friis: The Boy in the Suitcase
alkuper. Drengen i kufferten, 2008
Soho Crime, 2011
Tanskasta englannistanut Lene Kaaberbol
S. 313
Suom. Poika matkalaukussa

Tänään on naistenpäivä, hyvää sellaista kaikille naisille. Naistenpäivän kunniaksi tuntuu erityisen mukavalta blogata naiskirjailijoiden kirjasta.

The Boy in the Suitcase aloittaa Nina Borgista kertovan kirjasarjan. Nina Borg on Punaisen ristin sairaanhoitaja, jolla on ilmiselvästi vaikeuksia sanoa ei, jos häneltä pyydetään apua. Niinpä kun hänen ystävänsä Karin pyytää Ninaa noutamaan matkalaukun juna-aseman lokerikosta, Nina hieman vastentahtoisesti suostuu.

Kirjan nimestä voi päätellä, mitä matkalaukusta löytyy: pieni poikahan siellä. Huumattu, mutta hengissä. Nina on ymmällään, miten menetellä lapsen kanssa. Poikanen saattaa olla laittomasti maassa ja Nina pelkää, miten pojan käy, jos hän ilmoittaa asiasta poliisille. Siinä eräs syy, miksi Nina ei ilmoita, vaan kantaa pojan autoonsa ja päättää yrittää selvittää asian itse.

Vaan eipä tiennyt Nina mihin sotkuun itsensä solmi. Pojan taustan selvittäminen ei ole ihan helppoa, kun ei ole yhteistä kieltä. Lisäksi on selvää, että joku muukin haluaa pojan eikä aio luovuttaa ennen kuin saa hänet käsiinsä.

Juoni vaikuttaa aluksi melko simppeliltä, sillä tapahtumia tarkastellaan useamman henkilön näkökulmasta. Lukija siis tietää enemmän kuin Nina Borg, mutta eipä silti tiedäkään kaikkea. Eli yllätyksiä on varastossa.

Eräs mielenkiintoinen elementti romaanissa on Nina Borgin persoona, jonka ailahtelevaisuus vaikuttaa perhesuhteisiinkin. Aviomiestä raastaa epävakaa ja ajoittain katoileva vaimo, lapset kärsivät äitinsä poissaolosta. Minua raastaa Ninan omituinen ajatuksenjuoksu, jota on toisinaan vaikea ymmärtää, vaikka miten päin sitä pohtii. Kompleksinen hahmo siis, joka myös ärsyttää, tunnustan.

Nina Borg on hajamielinen ja minulle syntyi kuva, että hänen menneisyydessään on jotain synkkää. Siitä on viitteitä tässä romaanissa, mutta varsinaista tietoa ei anneta. Ehkä Ninan menneisyys valottaa enemmän seuraavassa romaanissa.

Summa summarum: vahva ja mielenkiintoinen lukukokemus, aion pikimmiten jatkaa sarjan lukemista sillä sainkin juuri (kiitos eBayn!) hyppysiini kirjan toisen osan. Kolmas osa minulla olikin ennestään suomen kielellä.


Nina Borg -sarja:

1. The Boy in the Suitcase - Poika matkalaukussa
2. Invisible Murder - Hiljainen, huomaamaton murha
3. Death of a Nightingale - Satakielen kuolema
4. The Considerate Killer - Huomaavainen murhaaja (julkaistaan suomeksi elokuussa)


Pojasta matkalaukussa on kirjoittanut ainakin Kirjasähkökäyrä, Leena Lumi ja Rakkaudesta kirjoihin.

Olen tänä vuonna tähän mennessä lukenut 22 kirjaa. Naistenpäivän kunniaksi laskin monta niistä on naiskirjailijalta ja tulos on 9. En valitse luettavia kirjoja sukupuolen perusteella: itse asiassa sukupuoli on vähiten vaikuttava tekijä lukemisiini.

Kiinnostuin nyt kuitenkin, miten tällaisella random-lukemisella sukupuoli jakautuu ja siksipä laskin edellisen vuoden lukeman. Yhteensä luin 72 kirjaa, joista naisten kirjoittamia on 34. Melko tasaisesti näyttää jakautuvan vain hieman miesten eduksi.

Kirjapornoa

Vaihteeksi kirjoitan muuta kuin kirjamietteitä. Esittelen teille garderobini! Vitsi vitsi. Ihan vaan nörttinurkkaukseni paljastan. Kas tässä.

Tarvitsen paljon tilaa ympärilleni, mitä ei ihan heti uskoisi tästä kuvasta: olen ahdettuna pöydän ja seinän väliin. Mahdun kyllä ihan hyvin tuonne, eli se ei ole niin kapoinen, miltä näyttää. Pöydän pitää olla iso ja niin se onkin. Pituutta on 115cm ja leveyttä 75cm.

Tietokoneeni haluan olevan pöytäkone ja näytön pitää olla kookas. Kannettavaa käytän vain reissuilla ollessani.

Kyllä, olen järjestänyt kirjat (suunnilleen) värien mukaan hyllyyn. Kirjoja on tosin useammassa rivissä ja muuallakin kuin tässä hyllyssä.

Pimeähköä portaikkoa piristää oranssi. Mätsää hyvin kukkalaatikon (alla vasemmalla) kanssa.

Valkoinen tuo valoa portaikkoon.

Musta häpeäpilkku. Se pitäisi kyllä siivota. Otin oikeastaan kuvan juuri sitä varten, että voisin joskus esittää after-kuvan. Valkoinen härveli on verenpainemittari. Minulla on melko matala verenpaine ja sitä seurailen etenkin silloin, jos huippaa.

Tässä eräs "muuten vaan" -kasa. Se oli aiemmin Itä-Aasian teemakasa, mutta kirjat jotenkin kummallisesti levisivät ympäri kämppää ja tilalle tuli muita kirjoja.

Tällaisia vastaavia kasoja on lukuisia täällä kämpässä. Lisäksi kirjoja on näiden kuvien lisäksi myös muualla, mutta en jaksanut kaikkia kuvata, koska muut hyllyt ja kasat eivät ole värein tai teemoin koottuja. Ne vain ovat.

Miltä sinun kirjahyllysi/kasasi ja/tai "nörttinurkkauksesi" näyttävät? Moni on varmaan laitellut kuvia omistaan, mutta jos joku ei, niin laita ihmeessä ja vinkkaa minullekin, niin tulen katsomaan.

Useat käyttävät nykyään kannettavaa eli nörttäillä voi missä tahansa. Ihan uteliaisuudesta kysyn, kuinka monella edes enää on pöytäkonetta?

Minimiete: Jääkaappilappuromaani

Alice Kuipers: Life on the Refrigerator door
Macmillan, 2007
S. 218
Kirja on suomennettu nimellä Terveisin äiti

Kirjan keskipiste on jääkaapin ovi, jossa äiti ja teini-ikäinen tytär käyvät keskustelua lappusin.

Äiti on työnarkomaani, jota ei pahemmin kotona näy. Claire-tyttären pitää kiireisenä koulu ja lapsenvahtina oleminen. Äidin ja tyttären aikataulut harvemmin kohtaavat, vaikka tapaamisia suunnitellaan jääkaapin ovessa.

Erään kerran äiti jättää viestin, joka saa Clairen sydämen hakkaamaan. Kaikki ei ole ihan kunnossa. Silti kummallakaan heistä ei ole aikaa mihinkään - tai siis toisilleen.

Kirja koostuu pelkästään viesteistä, ja on siksi nopealukuinen. Minua kiinnosti erityisesti, miten voi kirjoittaa romaanin tällaisella tyylillä: voiko se toimia ja koukuttaa? Voi se - siis toimia ja olla koukuttava. Kirja on luonnollisesti kärjistetty ja siksi epäuskottava, mutta toisaalta sen sanoma korostuu sen (kärjistämisen) ansiosta.

Vaikka kirja on nuorille suunnattu, sen voi vallan hyvin lukea hieman kypsemmässäkin iässä oleva ihminen. Mikään kielellinen taideteos se ei ole, mikä lienee selvää kun kyseessä on lappusille kirjoitetut viestit. Life on the Refrigerator Door on helposti lähestyttävä ja koskettavakin romaani, jota voi suositella vaikkapa vain vähän lukeville nuorille. Jospa se inspiroisi tarttumaan muihinkin kirjoihin.

Kirjan (britti)kannesta (ei ole mainittu tekijää) on pakko sanoa, että se ei todellakaan inspiroi kirjaan tarttumaan (säikähdin nähdessäni kannen ja meinasin juosta karkuun, kun kirjastovirkailija toi sen minulle, koska en löytänyt sitä itse hyllystä). Mahdolliset poikalukijat se ainakin varmaan karkottaa melko pian. Toisaalta kirja lienee enempi tytöille suunnattu, kun sen keskiössä on kuitenkin äidin ja tyttären välit. Mutta hei, pinkki kansi, jossa maitopullo! Jessus sentään.

Tutustuin tähän kirjaan Kristan blogissa (terkkuja!), kiitokset siis vinkistä! Blogeista löytää mainioita ja erilaisia kirjavinkkejä vähän joka lähtöön.

Me syntiset - lestadiolaisperheen elämää

Hanna Pylväinen: We Sinners
Picador, 2012
S. 189
Kirjaa ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu

Hanna Pylväisen romaani We Sinners pompsahti esiin joskus vuosia sitten lukiessani jotain Pauliina Rauhalan Taivaslauluun liittyvää keskustelua. We Sinners kertoo Taivaslaulun tapaan lestadiolaisuudesta.

Mainittakoon heti alkuun, että vaikka Pylväinen itse on eronnut vanhoillislestadiolaisuudesta, kirja ei ole muistelmateos vaan fiktiivinen romaani. We Sinners kertoo Rovaniemi-nimisestä perheestä, johon siunaantuu yhdeksän lasta.

Rovaniemeläisten elämää seurataan eri perheenjäsenten silmin eri aikoina. Aikahypyt lukujen välillä ovat joskus useiden vuosien mittaisia, toisinaan jatketaan lähes siitä, mihin edellisessä luvussa jäätiin - vain näkökulma vaihtuu.

Hajautettu kerronta monipuolistaa tarinaa, mutta samalla etäännyttää lukijan. Lukija jää väkisinkin sivustaseuraajaksi enkä ainakaan itse kokenut saavani kunnon otetta oikeastaan keneenkään romaanin henkilöistä. Mietin onko sillä oikeastaan väliäkään: tämän kirjan vetävyys ei ole juonessa, vaan uskonnon vaikutuksessa elämään ja ajatuksiin.

Ei ole vaikea ymmärtää, miksi joku hylkää uskonnon. Sen sijaan on mielenkiintoisempaa (ja myös vaikeampaa) ymmärtää, miksi joku ei. Vielä vaikeammaksi käy ymmärtää (ainakin kaltaiselleni agnostikolle), miksi joku haluaa ns. aikuisena ryhtyä lestadiolaiseksi, kuten tässä romaanissa tapahtuu. Suurin sysäys uskoon astumiseen (tämän romaanin erään hekilön kohdalla) lienee jonkinlainen juurettomuuden tunne ja yhteisöllisyyden puute.

Itse koen monet uskonnot ja suuntaukset (ja ihmiset) ahdistavina ja jopa ahdasmielisinä: etenkin ne, joissa ei hyväksytä toisenlaisia elämäntapoja (ja uskontoja) kuin se oma. Itse ollaan niin kovin oikessa, uskotaan oikein ja eletään hienosti, muut ovat vääräuskoisia ja plaa plaa.

We Sinners käsittelee melko neutraalisti lestadiolaisuutta eli romaanissa ei kauhistella saati jeesustella. Ja miksi kauhisteltaisiinkaan: sehän on arkipäivää kirjan henkilöille. Jos eri uskonnot (tässä tapauksessa lestadiolaisuus) kiinnostavat, tämä on oiva lukuvalinta.

Pidin tästä kirjasta, mutta koen vaikeaksi kirjoittaa siitä, koska uskonnot ovat eräs asia, joista en oikeastaan jaksaisi keskustella (voin kyllä seurata sivusta keskustelua, mutta minulla on omat mielipiteeni enkä koe tarpeelliseksi esittää niitä missään sen kummemmin). Siksipä en kirjoita tämän enempää. Kiinnostuneet voivat lukea enemmän alle kokoamistani linkeistä, olkaa hyvät.

Omat polut - Etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia: Pitkähkö ja perusteellinen katsaus sekä We Sinners -romaaniin että Hanna Pylväiseen.

Sinisen linnan kirjaston Maria ja Lumiomenan Katja ovat ainakin kirjoittaneet kirjasta.

Loppuun video, jossa Pylväinen kertoo anteeksi antamisesta lestadiolaisuudessa.

Lämminhenkinen tarina koko perheelle

Kirsti Ellilä: Johannes ja Jura
Karisto, 2013
S. 108
Kannen kuva ja muu kuvitus Loviisa Raussi

Entä jos kaikki dinosaurukset eivät kuolleetkaan sukupuuttoon?

Ellilän luomassa maailmassa eivät ole. Yksi Jura-niminen on jäänyt elämään täyttäen vatsaansa ihmisten roskilla. Jura kulkee öisin välttääkseen hämmentämästä ihmisiä, vaikka tuskinpa sitä kukaan näkisi kuitenkaan: ihmiset ovat sokeita ja liian kiireisiä ehtiäkseen avata silmänsä (ja mielensä) kunnolla ja nähdä.

Lasten maailmassa on vielä tilaa mielikuvitukselle ja kyvylle nähdä. Yksinäinen Johannes ystävystyy Juran kanssa ja he alkavat viettää öitänsä yhdessä keräillen pulloja auttaakseen erästä perhettä, jossa raha on tiukilla.

Johannes ja Jura on satumainen ja unenomainen kertomus yksinäisyydestä ja ystävyydestä. Ellilän kieli on selkeää ja soljuvaa, lapsille sopivaa. Aikuislukija näkee kirjassa hieman toiselaisiakin ulottuvuuksia kuin lapset. Olen aistivani hienovaraista arvostelua materialistista ja luontoa turmelevaa elämäntapaa kohtaan. En osaa sanoa näkeekö lapsi sitä tekstissä, mutta itse nyökyttelin päätäni Ellilän humoristiselle tyylille.

Johanneksella oli asiat hyvin. Hänen piti periaatteessa olla hyvin onnellinen poika. Hänellä oli isä ja äiti ja kaunis koti ja oma huone, jonka ikkunoihin ripustetuissa verhoissa oli värikkäitä helikoptereita. Hänellä oli käytössään uusimmat tietokonepelit ja hänen komeronsa olivat täynnä kiinnostavia leluja, kuten pattereilla toimivia lentäviä lautasia, jodlaavia marsilaisia...

Kiire kiire kiire. Vanhemmat eivät ehdi olla läsnä lapsilleen, eivät tajua että lapsi kaipaa vanhempiaan. Fyysisten perustarpeiden täyttäminen on vain osa vanhemmuutta. Kirja ei silti syyllistä. Tämä ei ole mikään saarnakirja, vaan kiehtova tarina lapsen kokemasta maailmasta lapsen silmin.

Jos minulla olisi lapsi, lukisin ehdottomasti tätä kirjaa hänelle iltasaduksi. Koska ei ole lapsia, luin kirjan itselleni iltasaduksi. Sen tunnelmaan oli lämmin ja lempeä uppoutua ja kansien sulkeuduttua nukahtaa levolliseen, toiveikkaaseen uneen.Tämä on koko perheen kirja: siis myös lapsettoman perheen.

Kirjan taianomainen kuvitus on Loviisa Raussin tekemä. Kuvitus käy vuoropuhelua tarinan kanssa: kuvien kohtaukset on vaivatta tunnistettavissa tarinasta ja tyyli on yhtenäinen. Tarina hivelee mieltä, kuvat silmää.

Mäkätys: uutuuskirjadraama kirjakaupassa

Harvemmin jaksan keuhkota kirjauutuuksista, vaikka joitakin teoksia suurella mielenkiinnolla odotankin. Saahan ne sitten kaupasta, kun aika on kypsä. Paitsi ettei saa, ellei kyseessä ole joku maailmanluokan julkkis, jonka teosta on hehkutettu mediassa jo puoli vuotta ennen sen julkaisua.

Keigo Higashinon uusin käännösromaani A Midsummer's Equation julkaistiin tiistaina 23.2. Olin melko varma, ettei sitä heti silloin kirjakaupasta (paikallinen Waterstones) saa, mutta kävin silti kurkkimassa. Kävin eilenkin kurkkimassa. Menin tänäänkin kurkkimaan. Ei ollut eikä tule.

Sen sijaan Higashinon vanhempaa romaania (Journey Under the Midnight Sun, käytän teoksesta myöhemmin lyhennettä JUMS) oli ilmestynyt oikein trilleriesillepanopöydälle. Kyseisen opuksen ollessa uusi, sitä ei kaupassa näkynyt. Siis mitä helvettiä? Mikä tässä on logiikka?

Ymmärrän toki, ettei kaikkia uutuuksia voi kirjakauppoihin tilata, koska tilat ovat rajalliset ja kirjoja julkaistaan melkoisesti. Sen sijaan en ymmärrä, miksi tilataan samalta kirjailijalta vanhaa kirjaa, kun uusi on JUURI julkaistu. Tämä on tapa joidenkin kirjojen kohdalla eikä mikään poikkeustilanne.

JUMSia ei ole muuten aiemmin Waterstonessa näkynyt. Ei edes sen julkaisun aikaan. Noihin aikoihin muistelen nähneeni Higashinon Malicen, joka on julkaistu ennen JUMSia (tilasin lopulta JUMSin Amazonista). Näen tässä selkeän kaavan, mutta en ymmärrä kaavan merkitystä.

Waterstonessa on muuten  näytteillepanopöytä otsakkeella "Books you may have missed." Siinä on usein puolisen vuotta sitten julkaistuja käännöskirjoja, joita ei kys. kaupan hyllyllä ole koskaan nähty. Ei ihme, että joku on saattanut missata.

Väitin tuossa aiemmin, että Higashinon uutukaista eli Midsummer's Equationia ei ole tulossa Waterstoneen. Mistäkö tiedän? Koska menin raakkumaan kassalle, että oliskos panna tuoretta Higashinoa. Ei tosiaan ollut eikä ole tulossa, mutta erikseen kyllä voivat tilata niin kuin kirjakaupoissa yleensä voidaan. Pistin tilaukseen, se tulee joskus - ilmeisesti maanantaiksi.

Vertailun vuoksi: Jos tilaisin sen Amazonista ennen tiettyä kellonaikaa, saisin sen samana päivänä. Ainoa syy, miksen tilannut on se, että ymmärtääkseni Amazonin tällä hetkellä ainoa saatavilla oleva versio kirjasta on jenkkiläinen ja minä haluan nimenomaan brittilaitoksen.

En tänään jaksanut räksyttää puodissa, mutta kun haen kirjan, aion kysyä miksi he tilasivat vanhoja Higashinon kirjoja eivätkä tätä uutta. Luonnollisesti he eivät tiedä, veikkaan. Kysyn silti. Kohteliaasti toki, sillä käyn kyseisessä liikkeessä usein ja haluan käydä jatkossakin.

Tässä liki on myös WHSmith, mutta sieltä nyt varsinkaan on turha etsiä mitään (vaikka toki tsekkasin sieltäkin). En laskisi WHSmithiä edes kirjakaupaksi: se on krääsäkauppa, jossa on kirjoja. 

Kiitos, helpotti.

Kuvan lintu ei liity tapaukseen.