Picador, 2012
S. 189
Kirjaa ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu
Hanna Pylväisen romaani We Sinners pompsahti esiin joskus vuosia sitten lukiessani jotain Pauliina Rauhalan Taivaslauluun liittyvää keskustelua. We Sinners kertoo Taivaslaulun tapaan lestadiolaisuudesta.
Mainittakoon heti alkuun, että vaikka Pylväinen itse on eronnut vanhoillislestadiolaisuudesta, kirja ei ole muistelmateos vaan fiktiivinen romaani. We Sinners kertoo Rovaniemi-nimisestä perheestä, johon siunaantuu yhdeksän lasta.
Rovaniemeläisten elämää seurataan eri perheenjäsenten silmin eri aikoina. Aikahypyt lukujen välillä ovat joskus useiden vuosien mittaisia, toisinaan jatketaan lähes siitä, mihin edellisessä luvussa jäätiin - vain näkökulma vaihtuu.
Hajautettu kerronta monipuolistaa tarinaa, mutta samalla etäännyttää lukijan. Lukija jää väkisinkin sivustaseuraajaksi enkä ainakaan itse kokenut saavani kunnon otetta oikeastaan keneenkään romaanin henkilöistä. Mietin onko sillä oikeastaan väliäkään: tämän kirjan vetävyys ei ole juonessa, vaan uskonnon vaikutuksessa elämään ja ajatuksiin.
Ei ole vaikea ymmärtää, miksi joku hylkää uskonnon. Sen sijaan on mielenkiintoisempaa (ja myös vaikeampaa) ymmärtää, miksi joku ei. Vielä vaikeammaksi käy ymmärtää (ainakin kaltaiselleni agnostikolle), miksi joku haluaa ns. aikuisena ryhtyä lestadiolaiseksi, kuten tässä romaanissa tapahtuu. Suurin sysäys uskoon astumiseen (tämän romaanin erään hekilön kohdalla) lienee jonkinlainen juurettomuuden tunne ja yhteisöllisyyden puute.
Itse koen monet uskonnot ja suuntaukset (ja ihmiset) ahdistavina ja jopa ahdasmielisinä: etenkin ne, joissa ei hyväksytä toisenlaisia elämäntapoja (ja uskontoja) kuin se oma. Itse ollaan niin kovin oikessa, uskotaan oikein ja eletään hienosti, muut ovat vääräuskoisia ja plaa plaa.
We Sinners käsittelee melko neutraalisti lestadiolaisuutta eli romaanissa ei kauhistella saati jeesustella. Ja miksi kauhisteltaisiinkaan: sehän on arkipäivää kirjan henkilöille. Jos eri uskonnot (tässä tapauksessa lestadiolaisuus) kiinnostavat, tämä on oiva lukuvalinta.
Pidin tästä kirjasta, mutta koen vaikeaksi kirjoittaa siitä, koska uskonnot ovat eräs asia, joista en oikeastaan jaksaisi keskustella (voin kyllä seurata sivusta keskustelua, mutta minulla on omat mielipiteeni enkä koe tarpeelliseksi esittää niitä missään sen kummemmin). Siksipä en kirjoita tämän enempää. Kiinnostuneet voivat lukea enemmän alle kokoamistani linkeistä, olkaa hyvät.
Omat polut - Etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia: Pitkähkö ja perusteellinen katsaus sekä We Sinners -romaaniin että Hanna Pylväiseen.
Sinisen linnan kirjaston Maria ja Lumiomenan Katja ovat ainakin kirjoittaneet kirjasta.
Loppuun video, jossa Pylväinen kertoo anteeksi antamisesta lestadiolaisuudessa.
Kiitos Kirjavinkistä.
VastaaPoistaOlen miettinyt tuota aikuisena uskontoon kuin uskontoon kääntymistä seurattuani ystävän ja tuttavien kääntymistä. Tuosta tyhjyydestä ja juurettomuudesta se varmaan johtuu. Elämälle tarvitaan sisältö ja ehkä ympärille yhteisö. Itse voisin kuvitella juuri tuon yhteisön takia eksyväni mukaan, jos olisin yksin ja kaukana perheestä.
Ole hyvä ja kiitos itsellesi kommentista :))
PoistaLähipiriissäni ei ole juuri "käännynnäisiä", joten minulla ei ole oikein kosketuspintaa sellaiseen. Mutta jotain tyhjyyttä/aukkoa sillä (uskolla) ilmeisesti paikataan.
Itse en ainakaan toistaiseksi voisi kuvitella liittyväni mihinkään uskontoon tai edes yhteisöön, koska en jaksa useinkaan olla ihmisten (varsinkaan minulle viraiden) seurassa. Mutta niin me ihmiset olemme erilaisia ja hyvä niin. :)