Pimeyden jäljillä

Kansi: Tommi Tukiainen

Inger Frimansson: Pimeyden jäljet
Alkuper. Mörkerspår
Suomentanut Anu Tukala
Like 2003
S. 396

Aloittelin Pimeyden jälkien lukemisen jo kuukauden päivät sitten, ennen reissua. Reissussa ei sitten tullut luettua sivuakaan, joten piti aloittaa koko kirja alusta.

Olin ehtinyt noin 70 sivua jo lukea enkä suinkaan ollut unohtanut kaikkea, mutta helpostipa tuo tuli luettua uudemmankin kerran. Sen verran mielenkiintoinen tarina on kyseessä.

Kirjan keskiössä on viisikymppinen Hilja Agnevik, nuorin kolmen lapsen katraasta. Hilja asuu sisarensa, jota inhoaa ja halveksii, kanssa. Muita vaihtoehtoja ei tunnu olevan, ja Hilja on jo melkein alistunut kohtaloonsa - ja yhteiseloon piikikkään sisarensa kanssa.

Kun Hilja sitten (melkein) kohtaa lapsuudenystävänsä, sittemmin kuuluisan näyttelijän Jennyn, tapahtumat sysäytyvät uusiin uomiin. Hilja ikävöi ja samalla tuntee katkeruutta entistä rakasta ystäväänsä kohtaan. Onko Jennystä kuuluisuuden myötä tullut nenä pystyssä kulkeva ylpistelijä?

Nykyajan rinnalla kulkevat muistot lapsuudesta. Muistoja tarkastellaan sekä Hiljan että hänen veljensä Kristianin näkökulmasta. Kirjan edetessä Kristian astuu tasavertaisena päähahmona Hiljan rinnalle.

Frimanssonmaiseen tapaan Pimeyden jäljissä ei juosta pitkin katuja hengästyneenä. Ei, tempo on maltillinen ja tapahtumia pohditaan ja puidaan. Minua sellainen miellyttää, sillä monasti ajatukset ovat merkittävämpiä kuin teot; ajatukset paljastavat joskus enemmän kuin teot.

Kirjan tunnelma on voimakkaan synkkä ja tietyllä tapaa pysähtynyt. Elämät junnaavat paikoillaan eikä ulospääsyä, muutosta, oikein tunnu löytyvän, vaikka sellaista haluaisi ja samaan aikaan sitä pelkää. Minullekin nousi pala kurkkuun, kun Kristian nojautui vessanseinää vasten ja päästi ilmoille äänettömän itkun. Mies niin hukassa. Ja mitä sitten tapahtuikaan...

Tämä kirja ei ole varsinaisesti dekkari, vaikka kyllähän tässäkin ruumis saadaan pussiin. Kutsuisin tätä kuitenkin trilleriksi, sillä suurin jännite on ihan muualla kuin mahdollisissa murhatapauksissa. Kirjassa ei myöskään keskitytä murhien tai rikosten ratkomiseen, mikä on dekkareille ominaista.

Pidin tästä kirjasta kovasti. Frimansson ei väännä rautalankaa; hän jättää lukijalle tilaa tulkita aina viimeiseen sivuun asti. Tai juuri sinne. Loppu ei silti latistanut kirjaa, sillä se (kirja) antoi vastauksia riittävästi. Muunlainen loppu olisi voinut taipua selittelyksi, jollaisesta en yleensä pidä.

Valitettavasti lukukokemusta häiritsi (käännöksen) lukuisat lyöntivirheet. Niitä oli silmiinpistävän paljon. Mukana menossa oli myös töksähtelevät lauseet, joihin oli useammin kuin pari kertaa eksynyt ylimääräisiä sanoja (yleensä verbejä). Merkityksen kyllä tajusi luettuaan uudelleen. Silti moiset kömmähdykset ärsyttivät, koska kyseessä ei tosiaankaan ollut mikään yksittäistapaus. Töksähtelevät ja toisinaan omituiset lauseet olisi voinut korjata yhdistämällä ne virkkeiksi.

Pidän kirjan kannesta, joka on Tommi Tukiaisen käsialaa. Se tuo mieleeni syksyisen Villa Elfvikin. Minulla oli tapana fillaroida sinne ja siellä, tutkia maastoa ja maisemia. Elfvik oli eräs - minulla oli Suomessa paljon - keitaani ja henkireikäni Suomessa. Jopas, meni nyt mummo muistelee -osastolle tämä. En tosin ole mummo.

Googletus ei tuottanut tulosta muista blogiarvioista, joten tällä kertaa ei linkityksiä.