keskiviikko 29. elokuuta 2018

"Uusi" blogi ja viime aikojen luetut lyhyesti

Perustin jo jokin aika sitten uuden blogin (MieliBidee, käy tutustumassa!), jossa on kaikkea muuta paitsi kirjoja. Blogi on hieman uninen edelleen, koska kaikenlaista reissua sun muuta estettä on tullut eteen. Horros jatkunee vielä hetken (myös täällä kirjablogin puolella, siksi kommentointikin on minulta jäänyt vähemmälle), koska kuljen edelleen maita ja mantuja.

Mielibideen uusin postaus on tältä päivältä ja se on nimeltään Muistovaras.


Oma rakas kotini on se paikka, jossa jaksan, haluan ja ehdin. Nyt keräilen ja varastoin ajatuksia, ideoita ja inspiraatioita. Ne puhkeavat kukkaan sitten kotona miten milläkin tavoin.

Olen lukenut komeita kirjoja ja jättänyt niistä bloggaamatta. Tässä listaus luetuista lyhyine kommentteineen:

1. Ragnar Jonasson: Snowblind

Islantilaisen Dark Iceland -dekkarisarjan ensimmäisessä kirjassa tutustumme Ari thor Arasoniin, joka päätyy poliisiksi pieneen tuppukylään. Miljööltään sangen kiinnostava kirja herätti halut lukea seuraavakin osa - ja mielellään melko pian!

2. Elizabeth Strout: My Name is Lucy Barton

Kauniisti kirjoitettu pienromaani, joka piti otteessaan mutta jäi jostain syystä minun makuuni vain ok-tason kirjaksi. Luin kirjan, koska siitä on paljon kohkattu ja halusin tietää, miten sen itse koen. Nyt tiedän.

3. Ilmar Taska: Pobeda 1946

Sairaan mielenkiintoinen ja koskettava romaani sodanjälkeisestä Virosta. Väittäisin, että jopa varsin sivistävä, vaikka fiktiota tietenkin onkin. En ehkä olisi ottanut Pobedaa lukuun, jos kirjastossa olisi ollut paikalla Kätlin Kaldmaan Islannissa ei ole perhosia: minun piti lukea se Helmet-lukuhaasteen kohtaan 8 (balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja). Periaatteessa siis hyvä, että kävi näin!

maanantai 27. elokuuta 2018

Minimiete: Saaren erakot


Ane Riel: Pihka
Alkuper. Harpiks 2015
Aula & Co 2017
Suom. Katriina Huttunen
S. 248

Haarderin perhe on asuttanut Päätä jo useiden sukupolvien ajan. Pää on pieni saari, jonne kuljetaan pääsaarelta Kaulan kautta. Siellä ei ole muuta kuin Haardereiden romuun peittyneet tilukset ja puita.

Lähimmän kylän asukkaat harvemmin käyvät Päässä, elleivät vie jotakin korjattavaksi tai rakennettavaksi. Haardereistakaan juuri kukaan ei käy isommassa saaressa ja vuosien myötä vierailut puolin ja toisin harvenevat entisestään.

Pää kätkee sisäänsä kieroutuneen perheen, joka lopulta eristäytyy muista lähes kokonaan. Pieni Liv jopa julistetaan kuolleeksi, ettei hänen tarvitse käydä koulua. Perheen pitkä ja monisyinen luisu avautuu vähitellen lukijalle niin koukuttavasti, että Pihkan lukee suorastaan ahmaisemalla.

Pihka on ehdottomasti tunnelma- ja miljöökirja. Minua tällaiset voimakastunnelmaiset ja vähäeleiset romaanit viehättävät suuresti. Vaihtelevaiset näkökulmat takaavat, ettei kiinnostus pääse herpaantumaan. Kaikin puolin siis kieleltään ja rakenteeltaan onnistunut trilleri!



Tällaisessa maisemassa olen saanut (ja saan yhä) nautiskella lukuhetkistä.

tiistai 21. elokuuta 2018

Maailmoihin kadonneet

Amandan maailmat on ensimmäinen Asko Sahlbergilta lukemani romaani. Ostin viime talvena Irinan kuolemat, mutta en ole vielä "ehtinyt" lukea sitä. Aion kyllä sen lukea asap, kunhan tältä reissulta kotiudun (noin kuukauden kuluttua).


Asko Sahlberg: Amandan maailmat
Like 2017
S. 136

Amandan maailmat avautui minulle hyvin visuaalisena romaanina, joka kieppui ajoin värikylläisenä, ajoin mustavalkoisena unenomaisena hämäränä. Sahlbergin kieli on samaan aikaan runsasta ja harkittua, niin voimakasta että tekee mieli jatkuvasti pysähtyä pohtimaan sanoja - tai paremmin: ajatuksia niiden takana.

Visuaalisen lukuelämyksen takia mieleeni syntyi kuvia ja maisemia, jotka haluaisin synnyttää "konkreettisesti" (Photarissa) ja kenties synnytänkin, kun tulee tilaisuus (ei ole Photaria tässä kamalassa kannettavassa). Yleensä musiikki on minulle inspiraation lähde, mutta joskus kirjakin.

Amanda on 85-vuotias yksin asuva nainen, jonka hiljainen elämä saa käänteen hänen kohdattuaan pakolaispojan kaupungilla. Jokin omituinen halu auttaa ja huolehtia syntyy hänessä. Huolehtia, mutta ei omistaa.

Amandan elämä on villasukka, josta vielä kärki puuttuu. Se purkautuu lukijalle paennein silmukoin jättäen jäljelle reikäisen villasukan, joka kätkee enemmän kuin paljastaa. Ihminen on lopulta ajatustensa kudelma, ei välttämättä niinkään tekojen, vaikka toki niilläkin on merkityksensä: teot kuitenkin usein seuraavat ajatuksia.

Amandan maailmat on sellainen kirja, josta löytyisi helposti sivun verran - ellei enemmänkin - siteerattavaa. Erikseen syitä erittelemättä tämä kirja yllättäen matkusti suoraan suoneeni ja olisi tehnyt mieli alkaa sitä lukea heti uudelleen sen päätyttyä. Ei siksi, että se olisi vaikeaselkoinen, vaan puhtaasti kielensä (ja erityisesti ajatuksiensa) takia!

Hän oli oppinut jo kauan sitten, että pahinta mitä toiselle ihmiselle saattoi tehdä oli pakottaa tämä peilin eteen.

Amandan maailmasta on kirjoittanut ainakin Kulttuuri kukoistaa, Reader, why... ja Eniten minua kiinnostaa tie

torstai 9. elokuuta 2018

Toisten sanomiset


Kirjasitaattitaulut ovat ihania: niitä on mukava lukea ja myös kiva tehdä itse. Minulla oli viime vuonna (tai voi siitä olla parikin vuotta, en muista) kunnianhimoinen haave vääntää ainakin yksi sisaattitaulu kustakin lukemastani kirjasta. Luonnollisesti se jäi haaveeksi, vaikka lähes kaikista kirjoista löytyy vähintään yksi kiinnostava kohta, josta sitaattitaulun voisi tehdä.

Minulla on muutamia kriteerejä sitaattitauluille. Ensiarvoisen tärkeää on tietenkin itse sitaatti: haluan sitaatin olevan sellainen, että se sisältää jonkin (minuun kolahtavan) ajatuksen, huomion, vitsin tai väitteen, ja että se on ymmärrettävissä ilman kontekstiakin (ei tosin välttämättä siten kuin kirjassa, mutta se onkin kutkuttavaa). Haluan pitää siteeraukset myös lyhyinä, koska visuaalisuus on minulle tärkeää.

Lätkin tähän joitakin aiemmin tekemiäni sitaattitauluja inspiroimaan minua (ja ehkä sinuakin!) tekemään niitä jatkossa ahkerammin. Kunkin sitaattitaulun alla on linkki kys. kirjapostaukseen, jos alkaa peräti kirja kiinnostaa. Tässä nyt vain enkunkielisiä, ehkä teen suomenkielisistä joskus erillisen koosteen.

When I Forgot

Homegoing 



Convencience Store Woman

Grotesque

Cosmopolis

A Girl in Exile

The Tunnel

Submission

A Perfect Crime

Born a Crime

Hidden Moon

The Peculiar Life of a Lonely Postman


Mitä mieltä olet sitaattitauluista (ihan yleisesti tai juuri näistä): uhka vai mahdollisuus vai silkkaa skeidaa?

tiistai 7. elokuuta 2018

Yleinen lässytys ja Home

Bloggausinto on ollut hakusessa viime aikoina. Näin käy yleensä kesällä, kun on paljon muutakin puuhasteltavaa ja reissua. En siis ole lainkaan huolissani asiasta, sillä tämä pitkäaikainen rakas (kirjablogi)harrastus on kuitenkin kestänyt kohdallani jo noin kaksitoista vuotta.

Blogi, (blogin) tyyli ja minä olemme muuttuneet kahdentoista vuoden aikana. Harrastus ei ole sama asia kuin taantuminen ja saman toistaminen, haluttomuus oppia, muuttumattomuus. Bloggaamisessa hauskinta on juuri se, että voi kokeilla ja tehdä mitä tahansa – ja olla kokeilematta&tekemättä, jos ei kiinnosta tai huvita.

Matkustan loppuviikosta Suomeen, joten pientä taukoilua saattaa taas esiintyä. Hengailen aluksi jonkin aikaa Helsingissä, josta siirryn maaseudun rauhaan mökkeilemään. Minulla on mökkikunnan kirjastokortti, ja siellä minulla on sitten aikaa ja keskittymiskykyä lukeakin. Perinteiseen tapaan tarkoitukseni on lukea vain suomalaista kirjallisuutta suomeksi.


Viimoisin lukemani kirja on Toni Morrisonin Home (Chatto&Windus 2012, s. 146) joka oli ihan luettava ja kiinnostava, mutta ei onnistunut oikein koskettelemaan juuri mitään sopukkaa minussa. Ymmärrän teeman ja sen merkittävyyden, mutta jokin Morrisonin tyylissä jätti minut jälleen kerran kylmäksi. Sama juttu siis kuin Luoja lasta auttakoon -kirjan kanssa. Vaan täytyykin ottaa kommenttikentän vihjeistä koppi ja kokeilla seuraavalla kerralla jotain vanhempaa Morrisonia.

torstai 2. elokuuta 2018

Hikinen ihmissuhdetrilleri


Christine Mangan: Tangerine
Little Brwon 2018
S. 388

Tässäpä on nyt sellainen trilleri, että täytyy olla tarkkana mitä siitä kertoo, koska oikeastaan minkään kertominen on liikaa. Kirja lepää vahvasti kahdessa henkilöhahmossa - Alicessa ja Lucyssa - jotka vuoroin ovat kertojina. Molemmat epäluotettavia, mutta toinen enemmän kuin toinen. Ja siihen kirjan juoni oikeastaan perustuukin – lukijan ajatusten ja tulkintojen manipulointiin.

Kertojaäänet ovat hyvin samankaltaiset, mikä sai mielikuvitukseni käymään ylikierroksilla ja tekemään eräässä vaiheessa överiksi meneviä tulkintoja (joissa roikuin melko pitkään pitäen ne avoimena, vaikka vääriä olivat). Onko sellainen onnistuneen manipuloinnin merkki? Vai osoitus siitä, että henkilöhahmot ovat liian samanlaisia, vaikka olivat kuitenkin luonteiltaan aivan erilaisia. Minua alkoi ärsyttää.

Niin kuin Alicen nössöily ja typerät päätökset alkoivat käydä hermoilleni. On selvää, että Alicella on mielenterveysongelmia ja epämääräisiä muistikatkoksia, ”aivosumua”. Ja niitä on Lucyllakin, mutta koska Lucy on toisenlainen hän ei menetä toimintakykyään kuten Alice.

Alla tulkintani, joka osoittautui vääräksi. Maalaa teksti, niin näet lukea sen. En halua sitä suoraan paljastaa, koska se voi tavallaan spoilata kirjan juonta.


Epäilin pitkään, että Alice ja Lucy ovat sama henkilö eli kyseessä olisi kirjallisuudessa jo melko kulunut sivupersoonahäiriö. Pakkaa sotki vielä se, että kirjan ensimmäinen ja viimeinen luku on kirjoitettu kolmannessa persoonassa – ei siis ensimmäisessä, niin kuin kirjan luvut muuten. Lisäksi Alicen ja Lucyn kuvaamat ”psyykenkokemukset” tai oireet or whatever kuulostavat melko samanlaisilta. Kyseessä on kuitenkin kaksi eri henkilöä enkä oikeastaan usko, että kirjailija yritti harhauttaa lukijoita uskomaan muuta: kyseessä lienee vain minun mielikuvitukseni.


Mielenterveysaiheet aina kiinnostavat, samoin erityisesti ihmisen psyyke jos sinne sukelletaan syvälle. Hieman tympäisee jo nämä kliseiset lapsuudessa tapahtui jotakin kamalaa ja sillä sitten selitetään kaikki ihmisessä. Tässäkin kirjassa ja erityisesti Alicen kohdalla.

Kirjan asetelmassa on paljon kiinnostavaa: Alice matkustaa tuoreen aviomiehensä kanssa Marokkoon asettuakseen Tangieriin asumaan. Taustalla kummittelee vuoden takainen karmea tapahtuma (joka hiljalleen avataan lukijalle ja eipä se nyt niin karmea periaatteessa ole, ainakaan ennakkovihjailuun suhteutettuna: odotin jotain omaperäisempää), jonka jättämät arvet eivät ole parantuneet. Alicen ystävä, Lucy, liittyy tapaukseen ja kas yllättäin hänkin matkustaa Tangieriin.

1950-luvun Marokko voisi olla kiinnostava miljöö, mutta Tangerinessa se on kuvattu lähinnä muutaman kahvilan ja juottolan kautta plus pakolliset sääkuvaukset. Koska kirjassa eletään vuotta ’56, on Marokon itsenäistyminen ihan huulilla. Sitä Mangan kuvaa mielestäni puoliväkisin – ikään kuin siten haluaisi sitoa kirjan aikaansa - ”joukkohurmoksen” kautta, koska hän ei juuri paikallisia henkilöitä lukijalle esittele ja kun esittelee, he ovat tyyliin rikollisia tai poliiseja.

Kulttuuria ja kohtaamisia on tietenkin vaikea kuvata, kun kertojana on Alice joka ei juuri kämpästä poistu. Lucyn matkassa päästään vähän uloskin, mutta siellä vaanivat turisteja houkuttelevat ”moskiitot”, jotka haluavat vain rahallista hyötyä. Siinäpä ne paikalliset. Poliisin ”tutkimustyökin” on tyyliä ai X sanoi noin niin sitähän sitten uskomme emmekä tietenkään tarkista taustoja tai mitään muutakaan. Haluaisin mainita ihan esimerkin, mutta en viitsi spoilata. Noh, poliisin velttouden takia juoni ei suistu raiteiltaan, vaan tapahtumat voivat luisua kohti kuumottavaa loppua.

Ihmeellistä kyllä, Tangerine on varsin koukuttava etenkin aluksi. Loppua kohden alkaa puuduttaa ja vaikka kirjallisuudessa ärsyttävät henkilöähahmot voivat parhaimmillaan olla varsin kiintoisia, niin tässä ne lähinnä onnistuvat vain siinä ärsyttämispuolessa. Makuasioita toki. Ja hei, ei olisi tullut mieleenkään jättää kirjaa kesken eli jotain taikaa siinä kyllä on!

Tangerinea ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu.