tiistai 30. joulukuuta 2008

Pakko ottaa kantaa



Kirjaa pidetään usein ansiokkaana, jos se on ajankohtainen, kantaaottava jne.

Dekkareitakin arvostetaan näiden ominaisuuksien perusteella. Pelkkä juoni ja jännitys eivät enää riitä, vaan pitää ottaa kantaa, esittää ongelmia ja mielipiteitä.

Kieltämättä tällaiset dekkarit ovat hyviä. Olen tosin törmännyt huonoihinkin kuten vaikkapa Lokero 21.

Mutta pitääkö aina olla ottamassa kantaa?

Onko dekkari ilman ajankohtaista ainesta jotenkin huonompi ja vähempiarvoisempi? Pitääkö olla (tai esittää) niin kulturelli ja sivistynyt, että muun kuin kantaaottavan kirjallisuuden lukeminen on ikään kuin osoitus huonosta mausta.


Michael Palmer: Äänetön kuolema


Palmermaiseen tapaan liikutaan sairaalassa. Potilaita alkaa kuolla epämääräisesti leikkausten jälkeen. Yleislääkäri tulee tahtomattaan vedettyä sotkuun mukaan, kun hänen vaimonsa kuolee sairaalassa. Miestä epäillään vaimonsa murhasta.

Pakollisen kantaaottavan aineksen Palmer on ujuttanut kokouksiin, joissa käsitellään sairaalan yleislääkäreiden vastuualueita ja työnkuvaa. Vaikka kirja on julkaistu jo kymmenisen vuotta sitten, niin aihe lienee edelleen ajankohtainen. Ainakin se oli kiinnostavaa, vaikka ajoittain päähenkilön ajatukset aiheesta alkoivat olla rasittavia niiden itsestäänselvyyden takia.

Äänetön kuolema on ihan hyvää luettavaa sairaalajännityksestä kiinnostuneille. Se on myös ihan viihdyttävä, jos kehtaa lukea joskus jotain muuta kuin ”trendikirjallisuutta”.

Täytyy nyt tunnustaa, että olen lukenut Palmerilta muistaakseni vain kaksi teosta: tämän ja jonkun muun. Sen sijaan Robin Cookia (näitä kahta usein verrataan toisiinsa) olen lukenut enemmänkin.

---
Poikkeuksellisesti tätä ei ole kuvitettu kirjan kannella (koska ei löytynyt netistä enkä jaksa kuvata), vaan tekemälläni kuvalla.

perjantai 19. joulukuuta 2008

Räjähdystä odotellessa


Räjähdyksen pelko on maannut hyllyssäni jo vuosikausia. Luulin, etten ole lukenut sitä aiemmin, mutta olinpa hyvinkin.

Luin sen kuitenkin uudelleen, kun kerran sen aloitin, enkä muistanut siitä kuin välähdyksiä.



Juha Vakkuri: Räjähdyksen pelko ja kaipuu, Nobel


Kirjan päähenkilö on Heikki, joka tutkii geenejä. Hänen aluettaan on lihavuus- ja väkivaltageenien tutkiminen – tai siis löytäminen. Varsin ajankohtainen aihe siis yhä, vaikka kirja onkin julkaistu yli kymmenen vuotta sitten.

Pidin erityisesti eettisistä pohdinnoista, joita Heikki käy koskien tekemäänsä tutkimusta. Esille pompsahtavat kysymykset eivät ole uusia, mutta ne tuntuvat monelta unohtuvan. Kenties minun on helppo pitää noista pohdinnoista, sillä ne vastaavat aika hyvin omaa asennettani.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltoihin, jonne Heikki on päässyt tutkimustaan tekemään. Haaveissaan hän voittaa Nobelin. Heikin palkintohaave ei kuitenkaan ole ainut sidos kirjan nimeen, vaan Nobelia henkilönä käsitellään muutenkin.

Vakkuri onnistuu loistavasti luomaan kuvan keski-ikäisestä, työlleen omistautuneesta miehestä, joka on hiljalleen liukunut pois vaimonsa ja lastensa elämästä: Perhe on selkeästi jakautunut ”leireihin” ja elää eri elämää saman katon alla.

Heikin pitkäaikaiseen ystävään, Jarmoon, Vakkuri tutustuttaa lukijan kirjeiden ja takautumien kautta, ja onnistuu siinäkin hyvin. Vaikka Jarmoa ei koskaan tavata ”livenä”, hän on silti keskeinen henkilö kirjan tapahtumissa.

Kirjan tunnelma on kauttaaltaan hivenen melankolinen, ajoittain jopa erittäin melankolinen. Pidin siitä, sillä se kuvastaa Heikkiä ja hänen näkökulmastaan asioita tarkastellaankin.

Kirjan nimen voi ymmärtää monella tavalla. Itse ajattelin ymmärtää sen siten, että Heikki omassa elämässään sekä pelkää että toivoo räjähdystä. Hän kaipaa muutosta, mutta ei oikeastaan itsekään tiedä mitä. Räjähdys – useitakin - kuitenkin tapahtuu ja Heikin on avattava silmänsä.

Pidin tästä kirjasta todella paljon. Tunnustan, etteivät odotukset olleet järin korkealla, mutta siksipä ne ylittyivätkin. Taidan hankkia lisää Vakkuria!

Kommentit muistakin Vakkurin kirjoista ovat tervetulleita – ja saa suositella!

---
Kuva lainattu WSOY:n sivulta.

tiistai 16. joulukuuta 2008

Vakavia korulauseita


Hanna Hauru: Eivätkä he koskaan hymyilleet

Jossain vaiheessa kyky ymmärtää symboliikkaa yksinkertaisesti ylittyy. Luulen, että näin kävi minulle Haurun Eivätkä he koskaan hymyilleet kanssa.

Haurun teksti on kaunista, kyllä. Toinen toistaan ravistelevammat virkkeet – ei, vaan sanat – tulvivat symboliikkaa sellaisella voimalla, ettei perässä tahdo pysyä. Eikä pysy, minä en ainakaan.

Näin ollen kirjan luvut ovat joukko korulauseita: kauniita, mutta valitettavasti jäävät sisällöttömiksi. Haluaisin lukea tulkin kanssa tämän kirjan. Se jäi minulta nimittäin kesken, sillä minun on vaikea suhtautua kirjoihin, joiden tärkeimmäksi meriitiksi mielestäni kohoaa sisällyksettömät korulauseet. Sitä voisi ilkeästi kutsua myös nimellä tekotaiteellisuus.

Mutta en kutsu, koska aion vielä lukea kirjan ja ymmärtää sen. Äsken googletinkin kirjasta erilaisia arvioita, mielipiteitä ja ihmettelen samalla, kuinka paljon siitä on saatu irti.

Mutta niin, ehkä se pitää lukea kokonaan nähdäkseen tarkasti. Kenties aika oli väärä. Uusi arvio tulee, kun luen sen kokonaan. Antakaa siis anteeksi ymmärtämättömyyteni.


Nainen antaa periksi kolmannellatoista kerralla. Tänä aikana ei piiloutunut ruoho valkoisen lakanan alle, vaikka pidättyminen kolmetoista kertaa on yhtä kuin ikuisuus.

Peitteiden alla makaa suojassa ja yksin iltatähti. Vain tähdenlennon ajan kestää sen todellisuus, jonka laskenta on jo alkanut.

HOURULA

Ruona liukuu keltaiselle ja kylmälle niitylle. Nainen kohtelee ympäristöä samalla etäisyydellä, miten on sen aina kohdannut. Tähti on siistitty ja lähetetty lumeen käärittynä maailmalle.

Tähti palelee, se on valmiina lentoon. Käsiparit kurkottavat sitä kohden, mutta se ei pysähdy.


Tajusitteko te tästä mitään? Minäpä tajusin, mutta olenkin itse kirjoittanut sen. Tarkoitan sitä, että eräs syy, miksi koin Haurun tekstin ongelmallisena, on myös sen valtava monitulkintaisuus ja symbolisten sanojen muuttuvaisuus. En siis tiennyt, miten mitäkin tulkita, koska mahdollisuuksia periaatteessa oli niin paljon.

maanantai 15. joulukuuta 2008

Untola - Omintakeinen erakko

Leo Lindsten: Maiju Lassila – legenda jo eläessään

En ole lukenut yhtäkään Lassilan – tai Rantamalan tai Untolan tai Tietäväisen tai Stenbergin tai Rantalan tai Vatasen – teosta.

Mutta Maiju Lassila on minulle tuttu kirjailija muuten, kenellepä ei olisi?

Erityisesti kiinnostuin Lassilan teoksesta Tulitikkuja lainaamassa luettuani mielenkiintoisen artikkelin Maiju Lassilasta ja hyperbolasta. Yritin etsiä tuon jutun, mutta valitettavasti sitä ei enää ole netissä.

Noh, itse kirjaan eli Maiju Lassilan elämään. Ihmettelen vähän, miksi kirja on nimetty erääksi Untolan salanimeksi. Ainoa syy siihen lienee, että Lassila oli Untolan tunnetuin peitenimi.

Alkuperäiseltä nimeltäänhän hän on Algoth Tietäväinen, ja myöhemmin hän muutti nimensä Algot Untolaksi. Salanimet olivat olennainen osa Untolan elämää.

Leo Lindstenin kirjassa käydään läpi Untolan elämä lähes kehdosta hautaan. Kirja on varsin poliittinen, sillä Untola oli hyvin poliittinen ja aikaansa seuraava sosialismin kannattaja.

Lindsten maalaa kuvan monitahoisesta ja erakkoluonteisesta Untolasta. Persoonana Untola lieneekin ollut hyvin mielenkiintoinen eikä istunut aikansa ”etikettiin”. Kirjan maukkaana sivuantina (lienee tahatonta – kirja on painettu 1977) saa lukea lähihistorian kulttuurin mielenkiintoisista käytännöistä ja tavoista.

Tällaisista elämäkerroista pidän. Lähteet vaikuttavat uskottavilta ja Leo objektiiviselta

(kyllästyttää tämä nykyajan ”elämäkertatrendi”, jossa luottotoimittaja kirjoittaa kohteestaan eli jostain julkkiksesta [joka on kaikkea muuta kuin kuollut ja voi muutenkin paksusti, mutta kaipaa kenties julkisuutta] kaikkea muuta kuin objektiivisen kuvauksen. Niitä sitten nimitetään elämäkerroiksi).

Kirjassa on myös lainauksia Untolan teksteistä, joten lukija saa pieniä maistiaisia kirjailijan sanallisesta taituruudesta (vaikka tekstien pääasiallinen tarkoitus tuskin on maistiaisten antaminen).

Erityisen paljon kirjassa viitataan Untolan Irmari Rantamalan nimellä kirjoittamaan Harhamaan. Sen syntyvaihe onkin hyvin mielenkiintoinen. Harhamaa pidetään vahvasti elämäkerrallisena järkäleenä.

Ja sitten pilkunnussintaosio: Wikipediassa on virhe!!

”Untola kirjoitti monilla taiteilijanimillä, joita olivat Maiju Lassila, Irmari Rantamala, Algoth Tietäväinen, Väinö Stenberg, J. I. Vatanen, Liisan-Antti ja Jussi Porilainen.”

Ei Algoth Tietäväinen ole taiteilijanimi, vaan Untolan alkuperäinen OIKEA nimi.

tiistai 2. joulukuuta 2008

Mukasyvällistä jorinaa narkkareista ja huorista




Anders Roslund – Hellström Börge: Lokero 21

Lukeminen on vähän tökkinyt vime aikoina. Syynä tällä kertaa lienee väärä kirjavalinta. Lokero 21 lupaa paljon, mutta kovin paljon se ei anna. Tosin en ole lukenut kirjaa vielä kokonaan, vaan vasta puolet, mutta eiköhän se ole jo aika lailla nähty.

Tekisi mieli jättää koko opus kesken, mutta koska keskeyttämiskynnykseni on suuri, niin kidutan itseäni lukemalla sen loppuun.

Takakannesta:

Nuori nainen, jonka selässä on 35 piiskaniskun jäljet, löydetään lukitusta asunnosta. Toisaalla epätoivoinen mies sekoittaa amfetamiiniin pesujauhetta, joka syövyttää suonet rikki.
Pian toinen heistä syöksyy pyörätuolissa alas portaita ja lyö kasvonsa seinään. Toinen taas tunkeutuu ruumishuoneeseen ja ottaa pistoolilla uhaten panttivangeikseen eläviä ja kuolleita.

Poliisit Ewert Grens ja Sven Sundkvist joutuvat selvittämään kahta samassa sairaalassa tapahtunutta rikosta. Onko kuolleilla oikeus puhua? Jos rikoksen uhrista tulee rikollinen, onko hän silloin hyvä vai paha ihminen?
Lokero 21 kätkee sisäänsä kahden naisen elämän.

Houkuttelevaan takatekstiin on kerätty muutama yksittäistapaus kirjan tapahtumista, joiden ympärille poliisitutkinta sitten keskittyy. Asioita tarkastellaan monien henkilöiden näkökulmasta, ei siis vain poliisin.

Oman lisänsä tarinaan tuo Ewert Grensin henkilökohtainen kauna erästä poliisille ennestään tuttua rikoksentekijää kohtaan, joka pääsee vapaalle jalalle vankilasta.

Valitettavasti on niin, että tämä parivaljakko ei osaa kirjoittaa. Kirjan lukeminen on toisinaan varsinaista kahlaamista epämääräisen pilkutuksen takia. Kääntäjä noudattanee alkuperäisen tekstin pilkutusta, joka on varsin vapaamielinen.

Tulee ihan tunne, että pilkutuksella yritetään saada aikaan syvällinen, kenties jopa runollinen (minun mielestäni tosin tekotaiteellinen) vaikutelma. Olkoon motiivi mikä tahansa, niin yritys on epäonnistunut.

Pilkutus voi olla tehokeino, kyllä, mutta huonosti käytettynä se ei saa aikaan muuta kuin sekavaa jorinaa, jota lukiessa alkaa tympäistä. Pilkutus on toki Suomessakin varsin vapaamielistä, mutta itse ajattelen niin, että pitää tuntea säännöt voidakseen rikkoa niitä tarkoituksenmukaisella tavalla.

Pilkun alkuperäinen tarkoitus kun on kuitenkin rytmittää tekstiä ja tehdä siitä mahdollisimman helppolukuista. Jos kaipaa vaikeaselkoista ja taiteellista kielellistä ilmaisua, suosittelisin käyttämään paljon lauseenvastikkeita. Toisaalta sitäkin voi miettiä, millaiseen kirjallisuuteen sellainen sopii.

Jottei menisi ihan pilkunnussinnaksi, niin mainittakoon vielä että henkilöhahmot ovat ainakin toistaiseksi jääneet etäisiksi, vaikka selkeästi niihin on yritetty saada syvyyttä. Yritykseksi se sitten on jäänytkin. Nämä herrat vain eivät osaa.

Olen lukenut aiemmin Hellströmiltä ja Roslundilta teoksen Peto. Sekin oli mielestäni ylikehuttu.


LOPPUSANAT ma 15.12 kello 20:35.

Kirja ei parantunut vanhetessaan, kuten viinille usein käy. Luin sen silti urhoollisesti loppuun asti, mutten suosittele sitä kenellekään.

Kirjassa on kyllä yritystä ja Sven Sundkvist joutuu tekemään rankan, moraalisen ratkaisun. Grens on ratkaisunsa tehnyt jo aiemmin. Sitä vain mietin, että... Niin, itse olisin valinnut toisin. Ehkä.

perjantai 21. marraskuuta 2008

Eedenistä itään


John Steinbeck: Eedenistä itään


Moni ei varmaankaan ole välttynyt kuulemasta Steinbeckin suurromaanista Eedenistä itään.

Jos on tältä tiedolta välttynyt, niin nyt on korkea aika kuulla siitä. Itse olen tästä tiiliskivestä ollut tietoinen varmaan teinistä asti, mutta vasta nyt sen luin.

Kirjan keskeinen teema on hyvä ja paha ja niiden ilmentymä ihmisissä. Tässä vaiheessa voi hälärit alkaa soida päässä, että voi ei – taas tuota kärjistystä.

Kyllä, kärjistystä tosiaan, mutta Steinbeck ei maalaakaan ihmisistä vain pahoja tai hyviä, vaan nämä molemmat puolet ovat olemassa kaikissa ihmisissä – vain mittasuhteet vaihtelevat.

Kirja kuvaa hyvin aikaansa, mikä hellii etenkin minun lukunautintoa, sillä tällaisissa kirjoissa se ajankuvaus on usein hyvin merkittävä tunnelmanluoja.

Eedenistä itään on ennen kaikkea suku- ja ihmissuhdekirja – vähän samaan tapaan kuin vaikkapa Okalinnut sillä erotuksella että tässä kirjassa painopiste on suvun miehissä (ja luonnollisesti kokonaan eri maanosassa).

Juonta on aika mahdoton alkaa purkaa tässä paljastamatta liikaa tapahtumia. Kirjan takakannen voi lukea täältä.

Tiiliskivikammoisille voin kertoa, että itse luin tämän kirjan suorastaan ahmaisemalla, sillä jo hyvin alusta pitäen se otti sisäänsä ja alkoi kulkea kuin itsekseen.

Tästä on muuten tehty elokuvakin, jota James Dean tähditti. Onko joku nähnyt sen? Itse en ole.



En tiedä onko tämä kirja klassikko, mutta aion nyt luetteloida sen klassikoksi, koska haluan perustaa sellaisen kategorian.

sunnuntai 16. marraskuuta 2008

Verikoston kierre

-->Veijo Baltzar: Verikihlat



Tämä on ensimmäinen kirja, jonka olen Veijolta lukenut. Hyllyssä odottaa myös Phuro, mutta sen aika ei ole vielä.

Verikihlojen juoni keskittyy romanikulttuurista tuttuun ja kohuttuun verikostoon. Samalla kirja valottaa monia romanikulttuuriin liittyviä ilmiöitä menemättä kuitenkaan kovin syvälle niihin. Ne mainitaan lähinnä ilmoitusluontoisena asiana. Minusta ne ovat hyvin mielenkiintoisia ja olisin voinut lukea niistä enemmänkin.

Toisaalta Verikihlat ei ole mikään kulttuuritutkielma, vaan fiktiivinen romaani, joten tapojen syvällisen avaamisen puutteen ja käsittelyn voi ymmärtää.

Kaikki alkaa siitä, kun Emmanuelin ja Adelen perheen asuinpiiriin muuttaa perhe, jonka kanssa heillä on verikosto. Tällä toisella perheellä olisi väistämisvelvollisuus, jonka he nyt ovat siis rikkoneet.

Hevosmarkkinoilla tilanne kulminoituu, kun molemmista perheistä osuu väkeä samoille markkinoille. Tapahtuu taas verityö, jonka seurauksena verikoston kierre jatkuu ja muuttuu ikään kuin molemminpuoliseksi.

Kirja on kirjoitettu minämuodossa. Kirjan minässä puhkeaa valtava viha verikoston nimissä tapahtuneiden selkkausten tiimoilta ja hänen ainoa motiivinsa elää on kostaminen.

Kirjan tyyli on mielestäni naivistinen. En tiedä onko se vahinko vai kirjailija yleinen tyyli, sillä en ole lukenut muita Veijon kirjoja. Naiivi tyyli ikään kuin keventää sinänsä vakavaa ja tulenarkaakin aihetta, vaikka minua se toisinaan ärsytti.

Kirja tuo esille myös romanien (kirjassa käytetään sanaa mustalainen) ja valkolaisten välillä esiintyviä ennakkoluuloja ja –asenteita. Nämä lienevät monin paikoin totta vielä tänä päivänäkin.

Kirjan parasta antia on romanikulttuurin kuvaus. Muuta hyvää siinä ei oikeastaan olekaan. Teksti töksähtelee, henkilöt ovat epäuskottavia ja jäävät etäisiksi sekä etenkin loppuratkaisu on varsin kliseinen.


Kuva napattu täältä.

perjantai 14. marraskuuta 2008

Pappi saa kyytiä


Helena von Zweigbergk: Kun Jumala sulki silmänsä

”Gun Johanssonin kohtalo järkyttää vankilapappina toimivaa Ingrid Carlbergia sitä enemmän mitä selkeämmin tapahtumien todellinen laita alkaa paljastua hänelle.”

Tässä on oikeastaan kiteytetty kirjan pääjuoni. Se pyörii Gunin kohtalon ympärillä, josta Ingrid yrittää saada selkoa löytääkseen totuuden.

Totuutta etsiessään hän tapaa Ingridin sukulaisia ja pääseekin vihille Gunin traumaattisista lapsuusvaiheista. Myös Gun avautuu Ingridille ja näistä palasista alkaa hahmottua Gunin salattu lapsuus.

Luulen, että kirjailijan tarkoitus on ravistella niitä ennakkoasenteita ja –luuloja, joita monilla on pappeja kohtaan. Useinhan pappeihin liitetään mitä erilaisempia jaloja ja ylhäisiä ajatuksia, toiveita ja vaatimuksia.

Kenties kirjailijan tarkoitus on muistuttaa, että myös papit ovat ihmisiä ja tuoda Ingridin roolissa esille erityisesti niitä inhimillisiä ja maallisia piirteitä, jotka kaikille ihmisille – ammatista riippumatta – ovat ominaisia.

Valitettavasti kirjailijalta on lähtenyt mopo käsistä. Sen sijaan, että lukijalle esiteltäisiin inhimillinen pappi heikkouksineen, paljastuukin papinkaavun alta uskostaan epävarma, naiivi, kiero, juoruileva ja vaitiolovelvollisuutensa rikkova ihminen.

En usko tämän olleen tarkoituksellista, mutta varmahan en voi olla. Itse koen kuitenkin kirjailijan epäonnistuneen siinä, mitä halusi pappeihin liittyvistä ennakkoluuloista kertoa. Tai sitten hän on kärjistänyt tarkoituksella.

Myös Ingridin motiivit ovat hakusessa: Haluaako hän auttaa itsensä, toisten vai Jumalan tähden? Minulle tuli turhan usein tunne, että Ingridin omat henkilökohtaiset motiivit ja luulot ohittivat kaiken muun. Sitä tukee myös se seikka, että Ingrid erehtyy dramaattisesti halussaan uskoa valitsemastaan ihmisestä vain hyvää.

En koe kirjaa kovin uskottavana. Mistä lähtien selkeästi mieleltään sairaat ihmiset on pistetty vankilaan? Minun käsitykseni mukaan heidät pistetään vankisairaalaan tjmv.

Majoittaisitko muuten kotiisi narkkarin, jonka olet tavannut pari kertaa? Ja jättäisit hänet vielä kotiisi koko päiväksi, kun itse menet töihin?

Entä sitten papiksi vihkiminen? Käsittääkseni (voin olla väärässäkin) ennen vihkimistä uskoa koetellaan aika tavoin. Minusta Ingrid on uskossaan vasta ”alussa”. En osaa selittää tarkemmin, mutta jotenkin koen, että hän vasta käy sitä vuoropuhelua Jumalan kanssa ennen lopullista valmiutta ottaa vastaan papin virka.

Mielenkiintoista on myös se, että ainakin omasta näkökulmastani tarkastellen, Ingrid on keskimääräistä negatiivisempi ja ajatuksiltaan jopa ilkeämielisempi kuin esim. tuntemani ihmiset. Hän tarvitsee kovasti Jumalan apua hyväksyäkseen ihmisten erilaisuuden ja ollakseen ystävällinen.

Tulipas muuten paljon tekstiä tästä kirjasta ottaen huomioon, että lähes yksinomaan puhun siitä negatiiviseen sävyyn. Jollain perverssillä tavalla tämä oli silti ihan luettava kirja. En nyt kuitenkaan yhtyisi niihin ylistäviin arvioihin, joita mm. kirjan sivuliepeessä lukee, mutta mutta…

Otsikkoon liittyen: Saahan se pappi vähän seksiäkin, mutta siitä ei sen enempää. Lue ja ylläty.

Ps. Havaitsin, että tämä kirja on saanut jatkoa. Kehittyyköhän Ingrid jatkossa? Voi olla, että on pakko hankkia tuo toinenkin osa.


tiistai 11. marraskuuta 2008

Syntiset päätyvät hiiden haaremiin


-->
Hanna Hauru: Tyhjien sielujen saari

Tuima kirjoitti Tyhjien sielujen saaresta aiemmin ja herätti kiinnostukseni kyseistä kirjaa ja Hanna Haurua kohtaan. Pistinkin muutaman kirjan saman tien tilaukseen ja nyt on tämä luettu.

Tyhjien sielujen saari on hoitopaikka. Sinne lähetetään sekä mielisairaat että spitaaliset pois terveiden silmistä. Pappi ja sisaret sekä satunnaisesti vieraileva lääkäri hoitavat sairaita. Tuolloin hoitokäsitys kattaa lähinnä fyysiset perustarpeet – eikä aina ihan niitäkään.

Kirja on kovin lyhyt (112 sivua) ja lyhyet kappaleet lyhentävät sitä entisestään, mutta kirjan taso ei sinänsä kärsi siitä. Kerronta on tiivistä, ehkä osin toteavaa.

Lienee selvää, ettei näin lyhyessä kirjassa keskitytä luonnekuvauksiin, mutta se ei varmasti olekaan kirjan tarkoitus. Kenties on tarkoitus vain kertoa tarina, ja tarinassa itsessään on sen verran voimaa, että se toimii ilman syvällisiä henkilöhahmojakin.

Kirja koostuu lähinnä saareen lähetetyn spitaalisen naisen muistiinpanoista sekä muutamista muiden henkilöiden ajatuksista. Kerrontamuoto on mielestäni tällaiseen lyhytromaaniin hyvä valinta.

En malta kuitenkaan olla leikittelemättä ajatuksella, että tässä olisi ainesta ihan suurromaaniksi asti. Nyt kirjassa oli vahva punainen lanka ja ruumis - vain lihat enää siihen ympärille. Olisin nimittäin lukenut mielelläni enemmänkin.

Millainen oli hänen perheensä, jossa äiti nai tyttärensä sulhasta. Millainen oli hän? Miksi hän sairastui? Mikä oli hänen ”syntinsä”? Millainen oli hänen poikansa lapsuus (ei ilmeisesti järin onnellista sorttia, sillä pojan ratkaisu oli mitä oli)?

Kannattaa lukea Tuiman kirjoitus tästä kirjasta ja ennen kaikkea kannattaa lukea tämä kirja!

maanantai 10. marraskuuta 2008

Keski-ikäisen miehen kohtalokas syrjähyppy



Margaret Mazzantini: Älä liiku


Timoteo on kirurgi, jolla on kulissit kunnossa: kaunis ja älykäs vaimo ja myöhemmin vielä lapsi – joskaan Timoteo ei oikeasti ole aluksi iloinen kuullessaan vaimonsa raskaudesta. Se johtuu siitä, että Timoteon oli tarkoitus jättää vaimonsa, mutta raskaus pilasi suunnitelmat.

Pohtia tosin sopii olisiko Timoteo kyennyt päättämään avioliittoaan, vaikkei mitään raskautta olisi ollutkaan. Kirurgimme näet ramppasi vieraissa, minkä ehti raiskaamansa naisen luona, jonka kanssa hänelle syntyi erikoinen suhde. Kyse ei ollut pelkästä seksistä muuta kuin alussa, suhde syveni rakkaudeksi ajan saatossa.

Kirjassa on kaksi tasoa ja se on kirjoitettu Timoteon näkökulmasta – se on ikään kuin kirje hänen liikenneonnettomuudessa vakavasti loukkaantuneelle tyttärelleen, joka taistelee elämästään leikkauspöydällä.

Odottaessaan uutisia tyttärensä voinnista, Timoteo käy läpi elämänsä suuren ja ainoan rakkauden, jonka siis koki raiskaamansa naisen, Italian, kanssa. Kirja on kuitenkin muutakin kuin tätä suhdetta – minusta se on kertomus keski-ikäisen miehen unelmien (joista hän ei ehkä ollut edes tietoinen) murskautumisesta sekä itsensä ja oman paikkansa etsimisestä.

Kysymys ei lopultakaan ole siitä saavuttaako hän unelmat, vaan siitä että hän tulee tietoiseksi, että olisi ollut olemassa toisenlainen elämä kuin valitsemansa. Oikeastaan tämä huomio on aika julma, mutta toisaalta kun sen tiedostaa, sen kanssa voi kai oppia elämään. Sillä minusta Timoteo on pelkuri – sen sijaan, että olisi yrittänyt muuttaa elämäänsä, hän takertui turvalliseen muuttumattomuuteen.

Mutta ajatelkaas: Vaikka Timoteo on raiskaaja, pettäjä, valehtelija ja jonkun mielestä ehkä jopa sovinisti, niin silti minä pidin hänestä. Näiden lisäksi hän oli myös hyvin yksinäinen, ulkopuolinen. Noh, eihän se tietenkään oikeuta ketään raiskamaan edes huoraa ja pettämään vaimoaan, mutta…

Täytyy sanoa, että Mazzantini on loistava kirjoittaja. Hänen tekstinsä soljuu kuin verkkainen talvipuro, joka ei ihan vielä ole jäätynyt, mutta on jo hieman jähmeä. Kirjan vauhti ei siis päätä huimaa, mutta toisaalta sen tempo ei ole liian hidaskaan – se on viipyilevä. Jokin, mitä en osaa eritellä, piti kirjan otteessaan alusta loppuun, suorastaan pakotti ahmimaan sen.

Ihmettelen muuten suuresti omaa reaktiotani. Tätä kirjaa voisi pitää kaiketi ns. kaipuuviihteenä. Ja minähän en ole romanttisten kirjojen ystävä. Mutta tämä kirja ei ole romanttinen millään muotoa, vaikka se onkin täynnä kaipuuta.

sunnuntai 9. marraskuuta 2008

Perhonen lasikuvussa

Jean Dominique-Bauby: Perhonen lasikuvussa

Luin tämän kirjan jo viikko sitten, mutten saanut aikaiseksi kirjoittaa siitä mitään. Perhonen lasikuvussa lienee monelle ennestään tuttu – jos ei kirjana, niin elokuvana. Itse en ole kirjasta tehtyä elokuvaa nähnyt.

”Bauby (s. 1952) oli ranskalaisen muotilehti Ellen päätoimittaja, joka halvaantui yllättäen vuonna 1995. Kyseessä oli vaikea aivohalvaus, niin kutsuttu locked-in – syndrooma. Bauby pystyi liikuttamaan ainoastaan vasenta silmäluomeaan, mutta hänen aivonsa toimivat samalla tavoin kuin ennen halvausta.”

Tässä onkin kuvattu kirjan sydän lyhyesti ja varmaan myös monen ihmisen painajainen – joutua vangiksi omaan ruumiiseensa. En kokenut itse kirjaa ahdistavana, johtuen varmaan Baubyn ajoittain kepeästäkin tyylistä sekä mustasta huumorista.

Sen sijaan, kun kuvittelin itseni hänen tilalleen, minua alkoi ahdistaa. Avuttomuus ja täysin toisten armoilla oleminen olisi ehkä pahempaa kuin kuolema. Tietenkään en voi olla varma, sillä en tiedä, miten raivokkaasti ihminen lopulta elämästään taistelee, jos joutuu kosketuksiin kuoleman kanssa.

Minulla on joskus unihalvauksia. Silloin saattaa nähdä unta, mutta kuitenkin tietää olevansa hereillä. Silloin näen usein myös hallusinaatioita ja kuulen omiani. En voi liikkua, koska keho on ikään kuin halvaantunut (siitä juontunee nimi unihalvaus), edes silmiä ei saa avattua.

Unihalvauksen tullessa sitä alkaa taistella elämästään. Päässäni hakkaa ajatus, että jos en tästä nyt nouse, niin en nouse enää ikinä. Yritän liikuttaa jalkaa, kättä, avata silmiä. Silmät tuntuvat pyörivän kuopissaan ja yrittävät lerpahtaa takaisin kiinni, jos niitä saakin raotettua.

Tätä ei tietenkään voi verrata locked-in –syndroomaan, mutta jotenkin se kauhu, mikä ihmisen (ainakin minut) valtaa, jos ei voi liikkua, on jotain aivan äärettömän suurta.

”Bauby kuoli maaliskuun 9. päivänä 1997, vain muutama päivä kirjansa ilmestymisen jälkeen.”


Kursiivit on lainattu täältä.

sunnuntai 2. marraskuuta 2008

Ruumis jääkellarissa


Streech Grangen kartanon mailla sijaitsevasta jääkellarista löydetään sattumalta ruumis. Tämä sattuma nostattaa esille vanhat huhut kartanon kadonneesta isännästä, jonka epäillään kuolleen.

Murhaajiksi epäiltiin talon kolmea naista, joiden kyläläiset uskovat olevan milloin lesboja, milloin noitia. Ilkeämielisten huhujen takia naiset ovat eristäytyneet kartanoonsa eivätkä juurikaan liikuskele kylillä, vaikka mitään todisteita murhasta ei ole – ei edes isännän ruumista ole koskaan löydetty.

Luonnollisesti huhumylly saa jälleen tuulta allensa, kun kellarista löydetyn ruumiin henkilöllisyyttä ja kuolintapaa aletaan tutkia. Tästä sitten alkaakin sellainen sotku, jonka selvittämisessä täytyy olla tarkkana, kenen sanaan voi luottaa.

Tämän epäkiitollisen tehtävän saavat harteilleen ylikomisario Walsh ja ylikonstaapeli McLoughlin. Kartanon naisten umpimielinen asenne ja salailu eivät ole omiaan helpottamaan tapauksen ratkaisemista.

Minette Walters on usein parhaimmillaan luonnekuvauksissa ja hänellä onkin taito puhaltaa henkilöhahmot henkiin. Tässäkin kirjassa hän on saanut eloa keskeisimpiin henkilöihin, mutta kerrontaa häiritsee ajoittain epämääräisyys ja jopa sekavuus.

Juoni on sinänsä nerokas, mutta lukijan kannalta ajatellen asioita alkaa paljastua liian myöhään. Kirjan keskivaiheessa minua jo hiukan uuvutti. Vaikka uusia asioita ja johtolankoja ilmeni, niin lukija ei sinänsä niistä juuri kostunut.

Pommi räjäytettiin vasta kirjan lopussa ja sitten tarina vedettiinkin kasaan pikakelauksella. Loput kirjasta kuluukin Waltersille epätyypillisellä tavalla selittelyyn. Selittelyyn ei olisi tarvinnut sortua, jos lukijalle olisi paljasteltu hieman enemmän jo kirjan keskivaiheilla.

Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Pidän Minetten tyylistä luoda dialogeja. Hänen kirjoistaan – myös tästä - löytyy myös huumorin eri värejä aina mustasta pikkutuhmaan.

---
Täältä löytyy muut lukemani Waltersin kirjat.

tiistai 28. lokakuuta 2008

Seksiä - ei kiitos



Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos

Anna-Leena tupsahti väkisin postiluukusta, vaikka olin perunut Bookavenuen kuukaudenkirjan. Koska en saanut aikaiseksi palauttaa kirjaa, ajattelin lukaista sen saman tien pois, vaikka aihe ei sinänsä oikein jaksanut innostaa.


Ei kiitos on ihmissuhdekirja. Se pureutuu miehen haluttomuuteen, siihen että miehelläkin on oikeus sanoa ”ei” seksille. Miehen haluttomuus on vaiettu asia, sillä useinhan miesten ajatellaan aina olevan ns. hetivalmiita.

Heli ja Matti ovat aviopari, joiden liitto on alkanut notkua. Mattia on seksi lakannut kiinnostamasta, kun taas siitä on tullut Helille pakkomielle. Ei kuitenkaan seksin itsensä takia, vaan Heli haluaisi liittonsa alkuaikaisen intohimon takaisin. Hänelle on kova paikka – kenellepä ei olisi – tulla jatkuvasti torjutuksi Matin taholta.

Pariskunnan puheyhteys on kadonnut liki kokonaan. Mistään tärkeästä ei oikein voida keskustella, sillä Matti kokee Helin hyökkääväksi, kun taas Helin mielestä Matti sulkeutuu omaan maailmaansa jättäen hänet kokonaan ulkopuolelle.

Kirja valottaakin aika hyvin Helin käytöstä ja motiiveja sekä sitä, miltä tuntuu tulla torjutuksi oman aviomiehen taholta. Sen sijaan Matin maailma jää hiukan etäiseksi, sillä kirja on kirjoitettu Helin näkökulmasta. Matilla on kuitenkin syynsä haluttomuuteen. Jokseenkin ne aika ”arkiset” ja ”tavanomaiset” syyt, joihin hän on kuitenkin liian ylpeä tai pelokas hakemaan apua.

Voidaanko siis sanoa, että Matin kyvyttömyys ottaa apua vastaan sai Helin tekemään ratkaisevan askeleen toiseen suuntaan? Voiko hänen (Heli) ratkaisunsa olla puolusteltavissa mitenkään? Kirja ei vastaa näihin kysymyksiin, vaan antaa lukijan itse päättää, millaiset tuomiot sen henkilöille langettaa.

Ei kiitos tempaa mukaansa heti ensimmäiseltä sivulta alkaen. Muuten en olisi sitä varmaan jaksanutkaan lukea, sillä seksi – tai sen puute – aiheena ei oikein jaksa juuri tällä hetkellä kiinnostaa.

Mutta älkää ymmärtäkö väärin – minä pidin tästä kirjasta todella paljon. Sen kieli on ytimekästä ja se kulkee helposti eteenpäin. Vaikka perustunnelma on synkkä, niin silti kirjassa on kosolti mustaa huumoria. Pidin myös Anna-Leena Härkösen tyylistä valottaa Helin ajatuksia kursiivein.

Olen aiemmin lukenut Härköseltä kirjat Häräntappoase ja Juhannusvieras. Juhannusvieras (linkki vie vanhaan blogiini, jossa on arvostelu tästä) ei tehnyt kovin suurta vaikutusta, vaikkei se huono kirja ollutkaan. Sen sijaan Häräntappoaseesta pidin.


Mitäs Härkösen kirjaa suosittelisit minulle luettavaksi? Ei kiitos sai minut nimittäin haluamaan lukea Härköstä enemmänkin.

lauantai 25. lokakuuta 2008

Hiljaisuuden tuolla puolen

En ole lopettanut lukemista, vaikka kieltämättä olen junnannut saman kirjan parissa jo aika kauan.

Se ei johdu siitä, että kirja olisi tylsä, mutta minulla on ollut keskittymisvaikeuksia ylipäätään lukea mitään. Mutta eiköhän se tästä pian muutu.

Perustan nyt uuden kategorian (suosikkini), jossa kerron kirjoista, jotka ovat tavalla tai toisella tehneet minuun todella suuren vaikutuksen.



André Brink: Hiljaisuuden tuolla puolen

Matkustaessaan Afrikkaan Hans Woermannilla tammikuussa 1902 Hanna saattoi olla kahdenkymmenen tai kahdenkymmenenviiden tai jopa kolmenkymmenen ikäinen (ei varmaan vanhempi, sillä naisten valintaehtoihin kuului lapsensaanti-ikä, jotta heistä olisi hyötyä siirtomaassa). Kotikaupunki Bremen. Sen verran tiedettiin, mutta ei yhtään enempää.

Eteläafrikkalainen kirjailija tutustuu historiallisiin dokumentteihin ja lähtee purkamaan salaperäisen, sukunimettömän Hannan arvoitusta. Tiedon rippeistä ja omasta huikeasta mielikuvituksestaan hän sepittää runollisen seikkailuromaanin, jossa neitsyestä tulee koston enkeli.


Kirjan takakansi kertoo hyvin suppeasti teoksen raamin ja lähtökohdan, ei muuta, ei mitään. Todellisuudessa kirjaa voi alkaa ymmärtää vasta sitä lukemalla. Ja kun lukemisen aloittaa, on vaikea lopettaa.


Kirja on ajoittain hyvin brutaali, toisaalta taas kauniskielinen ja jopa hetkittäin syvällinen. Karkeus ja raakuus sulautuvat vaivatta ja ristiriidatta kauniiseen kieleen. Tämä on kirja minun mieleen: uskomattomat (silti voisivat olla uskottavat) tapahtumat, historian läsnäolo ja hyvin kaunis kielellinen ilmaisu tekevät vaikutuksen.


Juoni on voimakas, ja se tuodaan kauniisti esille. Herkkähermoisille ja ilolinnuille en ehkä kirjaa suosittelisi, sillä siellä ei lannetta juuri vatkata eikä maailmaa syleillä. Silti koin itse kirjan olleen optimistinen kaikessa julmuudessaan. Hiljaisuuden tuolla puolen on itse asiassa yksi parhaimmista lukemistani kirjoista.


---

Minulla oli muuten taannoin kuvablogi, jonka nimesin juurikin tämän kirjan mukaan: The other side of silence. Luin tämän kirjan elokuussa 2006 ja edelleen se palaa mieleeni kummittelemaan. Aion lukea sen joskus uudelleen.

---
Edit. 26.10. kello 19:03.

Vanhassa blogissani on arvostelut muista lukemistani Brinkin kirjoista:

Tuokio tuulessa
Kovan valon maa
Valkoinen kuiva kausi

lauantai 18. lokakuuta 2008

Villijoutsenet


-->Jung Chang: Villijoutsenet
Kolmen kiinattaren tarina



Kirja kertoo kolmen kiinattaren tarinan: isoäidin, äidin ja tyttären.

Kirjan on kirjoittanut tytär, joka käy läpi kronologisessa järjestyksessä läpi isoäitinsä, äitinsä ja sitten oman elämänsä. Myös isoisoäidin elämä käydään pikakelauksella läpi.


Kirja sijoittuu lähihistoriaan ja etenkin kommunistien vallankaappaukseen Guomingdangilta. Hiljalleen Guomingdang saadaankin kukistettua, mutta eipä se elämä kommunistien vallanalaisuudessakaan ole mikään autuus progandan ja salailun ohjatessa sekä virkamiesten että koko kansan toimia. Silmät ummistetaan oikeistolaiseksi leimautumisen pelossa Maon ollessa vallassa.

Kirja paneutuu henkilökuvauksia enemmän Kiinan poliittiseen ja taloudelliseen kuvaamiseen. Keskiössä tietenkin ovat politiikka ja sen seurannaiset suhteessa Jungin sukuun – etenkin siis suvun naisiin (ja Jungin isään). Kirjaa voisi siinä mielessä pitää yksilötason kokemuksien kuvaamisena kommunistisessa Kiinassa 1900-luvun alussa ja puolivälissä.

Jung Chang itse syntyi 25.3.1952. Hän saa elää osan nuoruudestaan ”pumpulissa” ts. hyvin suljetussa piirissä ”laput silmillä”, joten kansakunnan tila ei hänelle koskaan silloin näyttäydy ”todellisena”.

Jung kuvaa uskottavasti ja todentuntuisesti Maon politiikan vaikutuksia kommunistisessa Kiinassa. Itse asiassa enemmän kuin kolmen kiinattaren tarina kirja on mielestäni Kiinan poliittisen murroksen kuvaus, jota vain – toisin kuin historiankirjoissa – kuvataan yksilöllisellä tasolla.

Villijoutsenet on erittäin mielenkiintoista luettavaa, etenkin jos on kiinnostunut Kiinan lähihistoriasta. Miinuksena mainittakoon poukkolevaisuus, joka tekee kirjan lukemisesta ajoittain raskaahkon.

Lukematta on vielä parisen sataa sivua, joten lopullista tuomiota en voi vielä antaa. Loppukommentti tulee, kun olen lukenut kirjan kokonaan.

lauantai 11. lokakuuta 2008

Lady Snowblood


-->
En katso kovin paljon elokuvia, mutta jonkin verran kuitenkin – tosin aika harvakseltaan. Tai ainakin kausiluontoisesti.

Olen jo pitkään kuolannut Meiko Kajin tähdittämän Lady Snowbloodin perään ja vihdoin tänään sen katsoin. Eräs lempiartistini, Meiko Kaji, esittää Lady Snowbloodya eli Yukia.

Yukin kohtalo on päätetty jo ennen hänen syntymäänsä – hän on koston välikappale. Yukin isästä ei ole tietoa, sillä hänen äitinsä, Sayo, harrasti seksiä vankilassa useiden miesten kanssa ainoana motiivinaan tulla raskaaksi ja saattaa maailmaan lapsi, joka kostaisi hänen (ja murhatun miehensä ja lapsensa) puolestaan.

Sayo joutui vankilaan Tokiossa, koska murhasi yhden miehen, joka oli raiskannut hänet. Ennen kuin Sayo raiskattiin (usean miehen toimesta), hänen miehensä tapettiin hänen silmiensä edessä.

Sayo siirsi kaunan lapseensa ja kuoli itse pian synnytyksen jälkeen. Niinpä Yuki saa vihantäyteisen kasvatuksen, jonka voimin hän lähtee toteuttamaan äitinsä viimeistä toivetta.

Katso traileri:





-->
Elokuvassa on aasialaisille elokuville ”tyypillinen” kostoteema, kuten juonesta voi päätellä. Juoni toimiikin hyvin ja se tuodaan esille sekä takautumin että reaaliajassa. Elokuvan loppu kirvoitti jopa kyyneleet silmiini.

Osasyynä kyynelille voi olla Meiko Kajin itsensä laulama kaunis Shura No Hana –kappale, joka muuten kuultiin Kill Billissäkin. Muitakin yhtäläisyyksiä näiden elokuvien väliltä löytyy. Tarantinohan ei ole kieltänytkään, etteikö olisi ottanut mallia Lady Snowbloodista KillBillejä tehdessään. Lady Snowblood on vuodelta 1973.

(Kuva on pöllitty netistä)

maanantai 6. lokakuuta 2008

Kiinalainen



Henning Mankell: Kiinalainen

Kiinalainen koostuu kolmesta osasta. Kullakin on tavallaan omanlaisensa teema.
Ensimmäisessä osassa Mankell tarjoilee kirjan alkuasetelman, joka on järkyttävä joukkomurha pienessä ruotsalaisessa Hesjövallenin kylässä.
Ensimmäinen osa keskittyy tapauksen tutkintaan poliisin silmin. Kuvioon astuu myös tuomari, Birgitta Roslin, joka alkaa tutkia murhia motiivinaan löyhät sukulaisuussuhteet joukkomurhan uhreihin.
Mankell on taitava ihmis- ja miljöökuvaaja. Lisäksi hänelle täytyy jälleen kerran antaa tunnustusta rikostutkinnan uskottavalta tuntuvasta käsittelystä. Mankelimaiseen tapaan motiiveja ja tapahtumia pyöritellään edestä ja takaa, mutta minusta se on mielenkiintoista.
Jonkun toisen mielestä se voisi olla jaarittelua, mutta jaaritteluun Mankell sortuu mielestäni vastan kirjan viimeisessä osassa – joskaan ei liian häritsevästi.
Kirjan kolmannessa, eli viimeisessä osassa, käydään muun ohella läpi Birgitan nuoruutta. Tässä kohdin lukija saattaa kokea jaarittelun tai pitkityksen makua, mutta toisaalta sen voi nähdä myös osana syvällistä henkilökuvausta. Se lienee makuasia, minua se kiinnosti.
Kolmannessa osassa kohtaavat myös menneisyys ja nykyisyys. Menneisyyttä käsitellään kirjan toisessa osassa, jossa Mankell vie lukijansa 1800-luvun Kiinaan ja Yhdysvaltoihin. Toisessa osassa lukijalle alkaa valottua joukkomurhan motiivit.
Minulta on lukematta kirjaa vielä reilut parisataa sivua (kirjassa on vajaat 700 sivua), joten lopullista tuomiota en voi vielä antaa. Tällä hetkellä joukkomurhan motiivi tuntuu kuitenkin todella kaukaa haetulta (sitähän se periaatteessa onkin), mutta toisaalta kirjahan on fiktiota – vaikka tuntuukin hyvin todentuntuiselta.
Senpä takia en lähtisi moittimaan motiivien kaukaisuutta ja mahdollista epäuskottavuutta. Kirja itsessään on ainakin tähän asti ollut todellinen lukunautinto. Heitän yhteenvedon, kun olen lukenut sen kokonaan.
Tavoistani poiketen luin Savon Sanomien arvostelun Kiinalaisesta. Yleensä haluan lukea – jos nyt yleensä edes luen - lehtien arvostelut vasta jälkikäteen mahdollisten juonipaljastusten takia.
Savon Sanomien Marko Ikävalko lyttää Kiinalaisen tyystin. Hän väittää kirjan olevan ohi sivulla 158 (eli ensimmäisen osan loputtua). Minusta taasen motiivien kannalta toinen osa kuuluu ehdottomasti kirjaan – se myös petaa pohjaa kolmannelle osalle.

Edit. 8.10 klo. 8:55, väliaikakommentti, noin 150 sivua jäljellä.

No jaa, olikohan taas kovin viisasta kommentoida kesken lukemisen. Kirjassa onkin neljä osaa.

Jos kolmannessa osassa vähän jaaritellaan, niin neljännessä osassa suorastaan jauhetaan. Siinä(kin) palataan takaisin Kiinaan, mutta tähän päivään.
Mankell innostuu kuvailemaan nykytilaa Kiinassa sekä ruotimaan sen poliittista järjestäytymistä. Kolmannesta osasta tutut kiinalaiset kohtaavat tällä kertaa Afrikassa poliittisissa merkeissä.

Tämä periaatteessa on mielenkiintoista, mutta en voi välttyä ajatukselta, että tässä kuljetaan jo aika kaukana kirjan alkuperäisestä asetelmasta. Toisaalta onhan kirjan nimi kiinalainen, joten sillä perusteella toki liikutaan raamien sisällä.

En ehkä ihan kuitenkaan ymmärrä Mankellin tavoitetta näissä turhankin yksityiskohtaisuuksiin menevissä ”puheissa” kirjan kokonaisuuden kannalta. Tulee lähinnä mieleen Mankellin halu arvostella Kiinan poliittista asemaa ja johtajistoa.

Neljännen osan alussa olin jo vähän kuivua tähän kirjaan, mutta nyt ollaan taas uudessa nousussa, vaikka kaukana joukkomurhista ollaankin.
Loppukommentti 10.10.2008

Kirja kohosi tosiaan uuteen nousuun kuivahkon osion jälkeen. Ei kuitenkaan kannata säikähtää "kuivaa kautta", sillä se ei kestä kauan ja toisaalta oli ihan mielenkiintoinen. Kärsivällisyyteni kaiketi oli koetuksella, koska olisin halunnut päästä tapahtumissa eteenpäin.

Kaiken kaikkiaan kirja on hyvä, todella hyvä. Mankell ei myöskään tyylilleen uskollisena sorru selittelemään tapahtumia puhki, vaan ilmaan jää myös avoimia kysymyksiä. Se sopii hyvin, sillä riittävän paljon kuitenkin paljastetaan.