Hae tästä blogista

tiistai 2. joulukuuta 2008

Mukasyvällistä jorinaa narkkareista ja huorista




Anders Roslund – Hellström Börge: Lokero 21

Lukeminen on vähän tökkinyt vime aikoina. Syynä tällä kertaa lienee väärä kirjavalinta. Lokero 21 lupaa paljon, mutta kovin paljon se ei anna. Tosin en ole lukenut kirjaa vielä kokonaan, vaan vasta puolet, mutta eiköhän se ole jo aika lailla nähty.

Tekisi mieli jättää koko opus kesken, mutta koska keskeyttämiskynnykseni on suuri, niin kidutan itseäni lukemalla sen loppuun.

Takakannesta:

Nuori nainen, jonka selässä on 35 piiskaniskun jäljet, löydetään lukitusta asunnosta. Toisaalla epätoivoinen mies sekoittaa amfetamiiniin pesujauhetta, joka syövyttää suonet rikki.
Pian toinen heistä syöksyy pyörätuolissa alas portaita ja lyö kasvonsa seinään. Toinen taas tunkeutuu ruumishuoneeseen ja ottaa pistoolilla uhaten panttivangeikseen eläviä ja kuolleita.

Poliisit Ewert Grens ja Sven Sundkvist joutuvat selvittämään kahta samassa sairaalassa tapahtunutta rikosta. Onko kuolleilla oikeus puhua? Jos rikoksen uhrista tulee rikollinen, onko hän silloin hyvä vai paha ihminen?
Lokero 21 kätkee sisäänsä kahden naisen elämän.

Houkuttelevaan takatekstiin on kerätty muutama yksittäistapaus kirjan tapahtumista, joiden ympärille poliisitutkinta sitten keskittyy. Asioita tarkastellaan monien henkilöiden näkökulmasta, ei siis vain poliisin.

Oman lisänsä tarinaan tuo Ewert Grensin henkilökohtainen kauna erästä poliisille ennestään tuttua rikoksentekijää kohtaan, joka pääsee vapaalle jalalle vankilasta.

Valitettavasti on niin, että tämä parivaljakko ei osaa kirjoittaa. Kirjan lukeminen on toisinaan varsinaista kahlaamista epämääräisen pilkutuksen takia. Kääntäjä noudattanee alkuperäisen tekstin pilkutusta, joka on varsin vapaamielinen.

Tulee ihan tunne, että pilkutuksella yritetään saada aikaan syvällinen, kenties jopa runollinen (minun mielestäni tosin tekotaiteellinen) vaikutelma. Olkoon motiivi mikä tahansa, niin yritys on epäonnistunut.

Pilkutus voi olla tehokeino, kyllä, mutta huonosti käytettynä se ei saa aikaan muuta kuin sekavaa jorinaa, jota lukiessa alkaa tympäistä. Pilkutus on toki Suomessakin varsin vapaamielistä, mutta itse ajattelen niin, että pitää tuntea säännöt voidakseen rikkoa niitä tarkoituksenmukaisella tavalla.

Pilkun alkuperäinen tarkoitus kun on kuitenkin rytmittää tekstiä ja tehdä siitä mahdollisimman helppolukuista. Jos kaipaa vaikeaselkoista ja taiteellista kielellistä ilmaisua, suosittelisin käyttämään paljon lauseenvastikkeita. Toisaalta sitäkin voi miettiä, millaiseen kirjallisuuteen sellainen sopii.

Jottei menisi ihan pilkunnussinnaksi, niin mainittakoon vielä että henkilöhahmot ovat ainakin toistaiseksi jääneet etäisiksi, vaikka selkeästi niihin on yritetty saada syvyyttä. Yritykseksi se sitten on jäänytkin. Nämä herrat vain eivät osaa.

Olen lukenut aiemmin Hellströmiltä ja Roslundilta teoksen Peto. Sekin oli mielestäni ylikehuttu.


LOPPUSANAT ma 15.12 kello 20:35.

Kirja ei parantunut vanhetessaan, kuten viinille usein käy. Luin sen silti urhoollisesti loppuun asti, mutten suosittele sitä kenellekään.

Kirjassa on kyllä yritystä ja Sven Sundkvist joutuu tekemään rankan, moraalisen ratkaisun. Grens on ratkaisunsa tehnyt jo aiemmin. Sitä vain mietin, että... Niin, itse olisin valinnut toisin. Ehkä.

2 kommenttia:

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin, vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.