Kuolleet eivät kysele ja ovat muutenkin hiljaa

Skotlantilainen Dennis Nilsen murhasi Lontoossa omien sanojensa mukaan viisitoista miestä vuosina 1978-1983. Osaa ei pystytty varmasti koskaan tunnistamaan, koska Nilsen hävitti ruumiita mm. polttamalla. Nilsen tuomittiin kuudesta murhasta ja yhdestä murhanyrityksestä elinkautiseen.

Brian Masters: Killing for Company – The Case of Dennis Nilsen
Arrow Books, 2020 (alun perin julkaistu 1985)
s. 337
kirjassa on mustavalkoinen kuvaliite ja joitakin Nilsenin piirtämiä kuvia uhreistaan

 

Dennis Nilsen eli Des pompsahti uudelleen pinnalle viime vuonna, kun hänestä julkaistiin minisarja ITV:llä (en ole katsonut, meillä ei näy tavalliset tv-kanavat koska emme ole jaksaneet hankkia erillistä boxia niitä varten). Luonnollisesti olin Desistä kuullut aiemminkin ja pintapuolisesti hänestä lukenut.

Nyt kiinnostuin lukemaan Brian Mastersin kirjoittaman ”elämäkerran” Nilsenistä. Kirja on julkaistu alun perin 1985, mutta tv-sarjan myötä kirjasta on otettu uusintapainos ja se on tuotu näyttävästi esille monissa kirjakaupoissa.

Elämäkerta sitaateissa, koska kirja ei ole ihan sieltä perinteisimmästä päästä. Kyseessä on enemmänkin tutkielma Nilsenistä, hänen persoonastaan ja syistä, miksi hän murhasi. Koska sehän meitä yleensä kiinnostaa: miksi ihminen murhaa? Millainen on ihminen, joka murhaa toisia.

Teos kulkee melko kronologisesti alkaen ajasta ennen Nilsenin syntymää. Sille on perustelunsa, jotka voivat aluksi tuntua kaukaa haetuilta mutta eivät ole. Taustoitukselle Masters antaa kosolti tilaa ja niissä kuuluu Nilsenin omakin ääni niin kuin kuuluu läpi kirjan. Nilsen on nimittäin ollut oikein yhteistyöhaluinen ja avautunut Mastersille vuolaasti.

Masters ei kuitenkaan toimi Nilsenin äänitorvena, vaan käyttää teoksessaan muitakin lähteitä sekä tutkimuksia. Lisäksi on selvää, ettei Nilsenin tulkintoihin ja itseanalyysiin voi luottaa. On epäselvää missä määrin Nilsen puhuu totta, missä määrin valehtelee ja hänen motiivejaan voi vain arvailla. Huijaako Nilsen mahdollisesti myös itseään muiden lisäksi. Tuomion kannalta tällä ei sinänsä ole merkitystä, mutta ”totuudesta” kiinnostuneille tietysti on.

Välillä tuntuu, että Nilsen pyrkii manipuloimaan ja tietyllä tavalla oikeuttamaan murhat. Ikään kuin hän olisi toiminut uhreilleen pelastajana. Toisaalta samaan aikaan hän yrittää sysätä vastuuta teoistaan muille ja sitten toisaalta suomii itseään murhista.

Selvää on, että Nilssenillä on ongelmia identiteettinsä kanssa, erityisesti seksuaalisen identiteetin. Nilsen voi myöntää olevansa bi, mutta ei koe olevansa ”pelkkä” homo (tässä kohden täytyy muuten muistaa, että asenne homoseksuaalisuuteen tuolloin oli melko toisenlainen kuin nykyään). Kaikki Nilsenin uhrit ovat miehiä ja Nilsenin seksikokemukset (sekä miesten että naisten kanssa) ovat jokseenkin olemattomat.

Nilsen ei pääasiassa harrasta seksiä uhriensa kanssa, korkeintaan masturboi heidän päälleen tai vieressä, kun on ensin kuristanut heidät. Murhan jälkeen hän pesee ruumiit ja joidenkin kanssa hän ”viettää aikaa” ikään kuin he olisivat vielä elossa. Siitä kirjan nimi: Killing for Company.

Mutta murhaako Nilsen saadakseen seuraa? Siitäkin ollaan monta mieltä. Melko selvää on, että (kuolleet) ruumiit (ja todennäköisesti tappaminen) kiehtovat Nilseniä. Ehkä ruumis edustaa hänelle rakkautta (näin todella yksinkertaistetusti sanottuna: mikään tässä kirjassa ja Nilssenissä ei ole yksinkertaista). Syitä tähän voisi nähdä Nilsenin menneisyydestä.

Nilsenin isoisä (joka oli hänelle läheisempi kuin oma äitinsä) kuoli Nilsenin ollessa vain kuusivuotias. Se oli kova paikka Nilsenille ja viimeiseksi kuvaksi isoisästään hänelle jäi nimenomaan vainajan ruumis.

Noh, varmasti kova paikka, mutta... Nilsen oli kuitenkin jo yli kolmekymppinen murhatessaan ensimmäisen kerran.

Mastersin teos on varsin pikkutarkka ja perusteellinen, erilaisia näkökulmia on tutkittu ja kuultu. Jos on kiinnostunut romaanimuotoisemmasta true crime -kirjallisuudesta, en tätä suosittele. Tämä on selkeästi tutkimuspainotteinen eikä tässä ole varsinaisesti jännitettä eikä tunnelatausta. Asiat käsitellään asioina, myös murhat.

Nilsen paljastuu lopulta alkaessaan hävittää ruumiita vetämällä ne vessasta. Viemärit tukkeutuvat ja paikalle kutsuttu putkimies saa kokea elämänsä järkytyksen. Nilsen ei yritä paeta eikä peitellä tekosiaan.


After all that has been said in these pages, it would be absurd now to speculate on which of these voices is the more authentic. They both give expression to the thoughts of a man who has constructed his own hell and dragged others in to it, without, in the end, really not knowing why. It is because one needs to ask why that this book has been written.

Suoraa vastausta ei tipu eikä sitä saada koskaan tietää. Nilsen kuoli 12.5. 2018 Yorkin sairaalassa.

Kirjan lopussa on psykiatri Anthony Storrin jälkikirjoitus, jossa hän ruotii asiallisesti Mastersin tulkintoja. Mielenkiintoinen lisä kirjaan.

Kirjan luettuani katsoin videoita, joissa mm. haastateltiin henkilöitä, jotka tavalla tai toisella tunsivat Nilsenin tai olivat mukana murhatapausten tutkinnassa. En aio omaa tulkintaani tästä keissistä ja Nilssenistä kertoa, koska se on pelkkää spekulaatiota, jolla ei ole mitään arvoa kenellekään. Jos Nilsen kiinnostaa, suosittelen lukemaan tämän kirjan.

Edit. kello 17:00

Unohdin laittaa loput kuvat postaukseen, joten tässäpä ne. Kuvat on piirtänyt Des ollessaan vankilassa. Des kutsui itseään "mustavalkoiseksi mieheksi".

Olisiko sinulla hetki aikaa puhua saduista?

Rakastin lapsena satuja ja minulla oli useita satukirjoja. Ikisuosikkini oli Hanhiemon satuaarre, koska pelkkä kirja oli jännittävän muotoinen (pitkulainen, kuten kirjat yleensä eivät ole) sekä siinä oli kiehtova kuvitus. Ja tietenkin jännät sadut.

Toinen suosikkini oli Andersenin satukirja (kuvassa), joka asuu kanssani edelleen. Olen lukenut sen useita kertoja myös aikuisiällä, tosin nyt en vuosikausiin. Pidin jo lapsena kaikesta jännästä, jopa kauhusta. Vanhempani katsoivat joitakin sen ajan kauhuleffoja eikä minua kielletty niitä katsomasta heidän seurassaan. Monet Grimmin veljesten sadut ovat niinikään tuttuja minulle niin kuin varmasti monille muillekin.

Saduista sitten kätevä aasinsilta Tales-nimiseen podcastiin, johon olen korviani myöten ihastunut. Talesin Vanessa Richardson lukee perinteisiä satuja eri maista. Nänä sadut eivät ole erityisen soveltuvia lapsille eli tämä ei ole kuunteluvinkki perheen pienokaisille.

Esimerkiksi vietnamilainen kansantaru Kajong and Haloek sisältää väkivallan lisäksi kannibalismia.  Kajong and Haloek on ns. tuhkimotarina, jollaisia löytyy suunnilleen jokaisen kulttuurin tarinoista jossakin muodossa. Tarinassa on käänteitä niin paljon, että se suorastaan imee kuuntelijan itseensä. 

Huom: saduissa käänteet ja ylivuotava mielikuvitus ovat pelkkää plussaa - ne kuuluvat satuihin. Alla olevat kuvat ovat ruutukaappauksia Talesin Spotify-sivulta, josta näitä voi maksutta kuunnella.

Oma sosikkini tähän mennessä kuuntelemistani voisi olla The Painted Skin, joka on kiinalaisen Pu Songlingin kirjoittama. Kyseinen tarina sijoittuu (ja on kirjoitettu) 1700-luvulla eli jo se itsessään kiehtoo. Käänteitä ei tästä(kään) tarinasta puutu. Ihan saa kuunnellessa ällistellä ja huokailla synkästi.

Kunkin tarinan syntyperää ja tulkintaa (sekä vastaanottoa kulttuurissaan) avataan kuuntelijalle, mikä on mainio lisä kuhunkin tarinaan. Ainakin minua kiinnostaa tarinan lisäksi kovasti myös se, miten siihen on aikanaan suhtauduttu ja miten sitä on tulkittu ja mahdollisesti kritisoitu.

Pakko mainita vielä japanilainen The Tale of Urashima. Se on enemmänkin melankolinen kuin kauhistuttava/kauhua, niin kuin nuo kaksi aiemmin mainitsemaani. Koin sen myös erityisen visuaalisena kuunteluelämyksenä: jotenkin kaikki piirtyi hyvin selkeästi ja helposti mieleeni.

Vanessa Richardson on oiva lukija: hänellä on selkeä ja miellyttävän matala ääni. Podcastissa on hieman musiikkia ja toisinaan repliikit esitetään eli ei vain lueta tekstiä. Tarina luetaan muutenkin juuri sopivasti eläytyen. Minun makuuni tässä on kaikki kohdillaan: ei yliesitystä eikä liikaa tehosteita (lähinnä sitä musiikkia maltillisesti ja tarpeeksi hiljaisella).

Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan, jos tämäntyyppiset tarinat/sadut vähänkin kiinnostaa! Kukin tarina on oma kokonaisuutensa eli sieltä vaan noukkimaan esittelyn perusteella itseä kiinnostava tarina.

Osa tarinoista on varmasti tuttuja ennestään, esim. Hannu ja Kerttu, Lumikki, Pieni tulitikkutyttö jne. (tietty siis englanniksi, joka on podcastin kieli) Itse noukin kuunteluun nimenomaan tarinoita, jotka eivät ole minulle ennestään tuttuja. Seuraavaksi ajattelin kuunnella norjalaisen kansantarun nimeltä Three Billy Goats Gruff.

Miten on, kiinnostaako vai eikö voisi vähempää kiinnostaa? Itse olen ihan täpinöissäni näistä!

Vaiettu totuus - vai valhe?

”Jos valhetta elää riittävän pitkään, muuttuuko se todeksi?”

Arttu Tuominen: Vaiettu
Wsoy, 2021
s. 402
Poriin sijoittuvan Delta-sarjan kolmas osa

Hieman jännitti tarttua Tuomisen uusimpaan dekkariin, koska tiesin siinä käsiteltävän sota-aihetta. En yleisesti ottaen koe sotia ja sotimista järin kiinnostavina, mutta käsittelytapa tietysti aina ratkaisee.

Liki satavuotias Albert Kangasharju yritetään murhata kesken iltakävelyn. On vaikea kuvitella miksi kukaan haluaisi vahingoittaa palvelutalossa asuvaa ikäihmistä. Sitten tapahtuu toinen selkkaus, joka tuntuu liittyvän Kangasharjun murhayritykseen. Samankaltaisuuksia on liikaa ollakseen kyse sattumasta.

Tapausta alkaa tutkia muun muassa aiemmista kirjoista tutut Jari Paloviita, Henrik Oksman ja Linda Toivonen uudehkon päällikkönsä Susanna Mannerin johdolla.

Albert Kangasharju on poliisin ainoa linkki tapausten selvittämiseen, mutta vanhus on haluton puhumaan. Pitäisi nimittäin kulkea kauas menneeseen ymmärtääkseen tätä päivää eikä Kangasharju halua muistella menneitä.

Sitä paitsi: ”Jos valhetta elää riittävän pitkään, muuttuuko se todeksi?”

Muisti ja muistot ovat siitä merkillisiä, että ei vain aika muuta niitä vaan myös henkilö itse. Joskus vahingossa, joskus tarkoituksella.

Vaietun aihe on palanen vaiettua Suomen historiaa. Kirjassa nimittäin käsitellään Suomalaisen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoonan (tunnettiin myös nimellä panttipataljoona) vaiheita. Poliisi epäilee Albert Kangasharjun liittyneen pataljoonaan ja sotineen Saksan tukena rintamalla. Sotilaiden on epäilty osallistuneen julmuuksiin, mutta vahvistettua tietoa ei juuri ole aiheen ollessa tulenarka. On selvää, että sotarikoksia tehtiin, mutta missä määrin suomalaiset olivat mukana, on kiistanalaista.

Kirja on luonnollisesti fiktiivinen teos ja sen henkilöt kuviteltuja, mutta tietyt historialliset tapahtumat ovat todellisia. Koska en asu tynnyrissä, olen tietenkin kuullut ns. Panttipataljoonasta, mutta en ole urhannut sille kummoisia ajatuksia.

Tuomisen kirjan sivuilla historia herää uudelleen henkiin, näkökulma on ihmisen. Sota ei ole pelkkiä kasvottomia päitä, luoteja, räjähdyksiä, rintamaa. Sota on ihmisiä: sotilaita, siviilejä. Se koskettaa kaikkia jos ei suoraan niin epäsuorasti. Ja vaikutukset voivat olla kauaskantoiset.

Vaiettu onkin omalaatuinen yhdistelmä (sota)historiallista romaania ja dekkaria. Kerronta kulkee kahdessa ajassa määrätietoisesti eteenpäin. Kun saavumme nykyaikaan, askeleet pysähtyvät. Ei ole enää mitään sanottavaa.

Kuten muissakin Tuomisen dekkareissa tässä keskeisintä ei oikeastaan ole itse rikos, vaan kaikki muu sen ympärillä eikä vähimpänä moraaliset kysymykset ja valinnat. Voiko ihminen aina valita ja jos voi, niin missä määrin valinta on vapaa – missä määrin ympäristö vaikuttaa valintoihimme.

Vaiettu on koukuttava ja helposti etenevä. Sellainen kirja, jota piti olla koko ajan lukemassa. Ihailen Tuomisen luovuutta ja idearikkautta löytää erilaisia aiheita ja käsitellä niitä omintakeisella tavallaan jättäen myös lukijalle tilaa ajatella ja pohtia. Vaietun tarina jää mieleen elämään omaa elämäänsä.

Delta-sarja kannattaa lukea järjestyksessä, sillä viitteitä aiempiin kirjoihin on. Itse rikostapaukset (ja niiden tutkinnat) ovat kyllä itsenäisiä kokonaisuuksia, mutta taustalla kulkee aiemmista kirjoista tuttujen henkilöiden elämään liittyviä asioita. Ne syventävät henkilöhahmoja, joten kirjoista saa enemmän irti, kun ne lukee järjestyksessä. Sarjasta tulee ilmeisesti kuusiosainen eli kolme herkkupalaa vielä luvassa!

Vaietusta on blogannut muun muassa Kirjojen kuisketta ja Kirjaluotsi.

Delta-sarja:

1. Verivelka

2. Hyvitys

3. Vaiettu

Täti joka ei suostunut kuolemaan

 

Shirshendu Mukhopadhyay: The Aunt Who Wouldn’t Die
alkuper. Goynar Baksho, 1993
John Murray, 2017
bengalista englannintanut Arunava Sinha
s. 167

East Bengal.

Pishima-täti kuolee, mutta jää kummittelemaan taloon, jossa asui muun sukunsa kanssa, jota on kohtuullisen  paljon. Kyseessä on (tai oli) varakas Mitran suku, jonka varat tosin ovat melko lailla huvenneet eikä kenenkään arvolle oikein sovi työnteko. Talous pyörii miten kuten sukukalleuksia (koruja ja kultaa) panttaamalla ja myymällä.

Pishima oli eläessään suvun matriarkka: lellitty, mutta katkera menetettyään miehensä hyvin nuorena. Pishiman haamun näkee (tai pikemminkin kuulee) vain Somlata, joka on toinen kirjan kahdesta kertojasta.

My husband’s name is Chakor Mitra --- When I was married at eighteen, he was blissfully unemployed. By way of skills, he played the tabla and had passed his BA exam. No one in his family had ever had a job. They used to be zamindars in East Bengal.

Pishiman haamu pyytää vaatii Somlataa piilottamaan kultansa muulta suvulta. Pishima ei halua suvun myyvän kultaansa, joten siksi haluaa ne piilotettavan ja Somlata piilottaa. Vaan silti ei Pishiman haamu suostu lepäämään, vaan jäkättää Somlatalle milloin mistäkin.

Kirjan toinen kertoja on Boshon, jonka henkilöllisyys selviää myöhemmin. Aika on spiraali niin kuin elämäkin. Ne eivät koskaan pääty, vaan kiertävät ja kiertävät ja palaavat joskus takaisin. Ehkä. Rippuu mihin uskoo, jos mihinkään.

The Aunt Who Wouldn’t Die on omituinen tarina, joka on kiinnostava mutta josta minulta saattoi mennä osa ohi. Ei siksi, etten osaa lukea vaan siksi etten välttämättä osaa tulkita lukemaani  kulttuuriviitteesään, jolloin siitä voisi saada enemmän (tai jotain muuta) irti.

Toisaalta onko sillä sinänsä väliä? Tarina avautuu kyllä muutenkin, vaikka tietysti lukijasta riippuen tulkinnat vaihtelevat. Harva ihminen tuntee joka ikisen maan ja kulttuurin eri nyanssit, mutta ei kannata sellaisen antaa häiritä lukemisia. Voipi jäädä paljon kiintoisaa lukematta, jos haluaa vain tuttua ”kamaa”. Tämän kirjan tiimoilta tuli jonkin verran googleteltua: satuinpa siis taas oppimaankin kaikenlaista. Ja tämä on muuten eräs niistä lukuisista syistä, miksi rakastan kirjallisuutta ja lukemista.

Pieni valitus:

Sanasto olisi ollut kiva ylläri, kun ei ole tuo bengali hallussa. Sanojen yhteyden osasi kyllä päätellä ja niiden merkitykset mainittiin yleensä kerran mutta kun on paljon erikoisia termejä (muun muassa Somlatan puolison vanhimmalle veljelle nimen lisäksi oma termi) niin pikkuinen pää meni vähän pyörälle.

Oodi sanastoille:

Yleisesti ottaen diggailen sanastoja. Niitä näkyi kirjoissa mielestäni ennen muinoin enemmän, nykyään aika harvoin. Esimerkiksi monissa André Brinkin kirjoissa on sanasto. Onko netti kutistanut maailman niin pieneksi, ettei sanastoille nähdä enää tarvetta? Minä haluan sanastoja, sanastot kunniaan! Antakaa minulle minun jokapäiväinen sanastoni! Kauan eläkööt sanastot!

Hänen ainoa vaimonsa

 

Peace Adzo Medien romaani His Only Wife sijoittuu Ghanaan. Kirjailija itse on syntynyt Liberiassa, mutta varttunut Ghanassa.


Peace Adzo Medie: His Only Wife
Oneworld, 2021
s. 278

Heti kirjan ensimmäinen virke herättää kiinnostuksen.

Elikem Married me in absentia; he did not come to our wedding.

Kirjan kertoja on nuori ompelija Afi Tekple, joka haaveilee joskus perustavansa oman vaateliikkeen. Afi asuu äitinsä kanssa Ho-nimisessä kaupungissa, jossa hänen muukin sukunsa asuu. Afin isän kuolema syöksi perheen taloudelliseen kriisiin eikä muusta suvusta ole juuri apua.

Siksipä Afi ei epäröi, kun hänelle ehdotetaan avioliittoa vauraan liikemiehen, Elikemin, kanssa. Avioliitto on Elikemin äidin järjestämä motiivinaan saada poikansa lopettamaan erään (äidin mielestä) epäsopivan naisen tapailu. Afi katsoo, että avioituminen on pieni hinta siitä, että suku saa taloudellisen turvan ja hän itse pääsee maan pääkaupunkiin Accraan asumaan. Afille on kerrottu että Elikem tapailee toista naista, joten asia ei tule hänelle yllätyksenä.

Toki aviomiehen poissaolo omista häistään arveluttaa, mutta koska se ei ole aivan tavatonta, Afi ei huolestu. Syytä kyllä olisi ollut. Nimittäin Accrassa Afia odottaa komea huoneisto, mutta Elikem loistaa sielläkin poissaolollaan.

”You just got married; it is better that you spend time at home, getting to know your husband and taking care of him.”
What husband? I wanted to ask, but didn’t because I knew it would annoy her even more.

Kestää omituisen kauan ennen kuin tuore aviopari vihdoin tapaa toisensa ja pääsee kehittämään suhdettaan ja avioliittoaan. Avioliitto ei tässä ole kahden kauppa, vaan mukana on koko suku ja erityisesti Elikemin äiti, joka taustalta pyrkii vaikuttamaan suhteeseen.

Afi kokee painostusta myös oman sukunsa puolelta: äiti toivoisi Afin vain olevan hyvä vaimo ja Elikemille läsnä miehen niin halutessa. Afin setä katsoo oikeudekseen hyötyä taloudellisesti liitosta eikä häissä (Elikemin äidiltä) saadut lahjat vaienna hänet kuin hetkeksi.

Tämän ristipaineen keskellä Afi yrittää rakentaa itselleen mieluista elämää näennäisen rakastettavan, mutta paljon poissaolevan aviomiehensä kanssa. Hän tutustuu naapurihuoneiston Evelyniin (joka sattumoisin seurustelee Elikemin veljen kanssa) ja heidän välilleen kehittyy hiljalleen ystävyys.

His Only Wife on ihmissuhdepainotteinen kirja, mikä normaalisti pelottaisi minut tiehensä. En yleisesti ottaen innostu kirjoista, joissa keskeisenä punaisena lankana on ihmissuhde tai -suhteet. Mutta mutta, taiten kirjoitettuna mikä tahansa menee. Sitä paitsi en litistäisi His Only Wifea ihmissuhdekirjaksi. Se on niin paljon muutakin niin kuin elämä yleensä.

Peace Adzo Medie välttää myös kaikki kliseet ja muut sudenkuopat, vaikka asetelma itsessään kuulostaa hyvin tutulta: köyhä nainen nai rikkaan miehen. Ryysyistä rikkauksiin!

Kuluneita kuvioitakin voi käsitellä ei-kuluneesti. Niin kuin Medie. Kirjan henkilöt ovat moniulotteisia ja heidän taustansa näkyy ja vaikuttaa heidän suhtautumiseensa ja ymmärrykseensä. Afinkin asenteita määrittelee pitkälti hänen taustansa.

Medie ei kirjoittanut tätä kirjaa saadakseen henkilöhahmojensa suilla päästellä mielipiteitänsä esimerkiksi feminismistä. Kirja olisi varmasti varsin toisenlainen, jos hän olisi niin tehnyt.

Kirjan dialogityyli hämmensi minua aluksi: puhe aloitettiin usein sanalla please. Arvasin, että sen täytyy liittyä kulttuuriin ja niinhän se liittyykin.

Ghanaians are very hospitable and polite, which you might notice on hearing the signature phrase Akwaaba wherever you go – which translates to “you’re welcome”. In addition, every sentence starts with the word please. Lähde: An introduction to etiquette in Ghana


Pidin valtavasti tästä kirjasta ja lukukokemuksen kruunasin kuuntelemalla Sarah’s Bookshelvesista Medien haastattelun (kuuneltavissa myös Spotifyssa). Ihastuin Medien persoonaan ja ajatuksiin, jakson voi kuunnella vaikkei olisi kirjaa lukenut: siinä ei spoilata, vaikka kirjasta keskustellaankin. Itse en tosin tykkää kuunnella kirjailijahaastatteluja ja vastaavia etukäteen (jos niissä siis käsitellään pääasiassa kirjaa), vaan vasta lukemisen päätteeksi syventämään kokemusta.

Kirjan nimen ymmärtää täydellisesti luettuaan kirjan. Ja tulikin vielä mieleeni, että Medieltä todennäköisesti on piakkoin tulossa uusi romaani: hän nimittäin paljastaa podcastissa, että editoi toista kirjaansa parhaillaan. Siitä tietysti on vielä matkaa julkaisuun, mutta se mitä Medie kertoi kirjasta, sai minut kyllä kiinnostumaan!

Ajatteleminen ei lopu, vaikka ei haluaisi ajatella

 

Kikuko Tsumura: There’s No Such Thing as an Easy Job
alkuper. この世にたやすい仕事はない
Bloomsbury, 2020
japanista englannintanut Polly Barton
s. 399

36-vuotias nainen lampsii työvoimatoimistoon ja ilmoittaa haluavansa työn, jossa ei mielellään tarvitsisi juuri ajatella. Nainen on kirjan kertoja, jonka nimi ei (muistaakseni) ponnahda kirjassa esille, joten kutsun häntä jatkossa Kertojaksi. Kertoja toipuu burn outista ja toivoo siksi saavansa työn, joka vaatisi mahdollisimman vähän voimavaroja.

Työvoimatoimiston virkailija on nimeltään rouva Masakado ja törmäämme häneen erilaisten töiden välissä. Kertojamme nimittäin päätyy tekemään lopulta viittä eri työtä (ei tietenkään samaan aikaan) ennen kuin ympyrä sulkeutuu (kirjan luettuasi ymmärrät, mitä tarkoitan).

Ensimmäinen työ on jonkin sortin valvomotyö, jossa Kertojan tehtävä on tarkkailla videotallenteilta erään kirjailijan tekemisiä. Epäillään, että kirjailija on mukana salakuljetuksessa. Sen enempää ei Kertojakaan tiedä.

Kirjaa lukiessa kannattaa heitellä hyvästit tiukalle realismille ja antaa maagisuuden viedä mennessään. On turhaa pohtia mikä on mahdollista, mikä ei. Sillä tässä kirjassa mikä tahansa on mahdollista ja se sopii kirjan miljööseen ja luonteeseen.

Loppuunpalamisesta toipuva kertoja ei menetä luontaista uteliaisuuttaan edes näissä väliaikaistöissä. Vaikka työjaksot eivät ole pitkiä, muuttavat ne Kertojaa – ja Kertoja kyseisiä töitä. Kirjan rakenne on novellimainen, sillä kukin työrupeama käsittää oman luvun ja ne on merkitty kirjan alkuun. Selkeä punainen lanka ja jatkumo kuitenkin on.

The Surveillance Job                                                        1
The Bus Advertising Job                                                  67 
The Cracker Packet Job                                                    147
The Postering Job                                                             223                 
The Easy Job in the Hut in the Big Forest                        303

Mitään suuria ei tapahdu, mutta ei tarvitsekaan. Jokin ihmeellinen tenho ja taika kulkee läpi kirjan. Jokaisen uuden luvun (eli työn) kohdalla ajattelin, että tämä on kiinnostavampi kuin edellinen ja mietin, miten ihmeessä seuraava luku voi olla kiinnostavampi. Mutta niin se vain oli.

Suosittelen tätä kirjaa lukijalle, joka kaipaa hiljaisuutta, omaa rauhaa, hyvyyttä ja kauneutta. Minulle tämä oli kuin kehto, jossa sain tuutia turvallisesti ja palautua burn outista jota minulla ei tosin ole. Ihastuttava romaani, jossa on kauttaaltaan viehättävän hämyinen tunnelma.

Tekee mieli lähteä metsään, mielellään isoon. Sellaiseen, johon voisi eksyä. Kaipaan niin ISOA luontoa.

Valkoinen tiikeri karkaa kanahäkistä

Ostin Aravind Adigan romaanin The White Tiger (suom. Valkoinen tiikeri) joskus muinoin sen ollessa melko tuore. Aloin sitä jopa joskus lukea, mutta jätin saman tien kesken. Jostain syystä koin silloin kirjan sekavana. Nyt kun luin kirjan, en osaa sanoa mistä tuo tunne johtui. Ilmeisesti jostain muusta kuin kirjasta eli tuttuun tapaan omasta päästäni. Ystäväni aika ei ehkä tuolloin ollut puolellani.

Nyt oli.

Valkoinen tiikeri (luin kirjan englanniksi, mutta käytän postauksessani suomenkielistä nimeä) on kirja, joka sai minut lukemisen lomassa ja sen jälkeen googlettelemaan ennätyspaljon erilaista tietoutta Intiasta. Kirja on todella runsas, vaikka jälkeenpäin ajatellen siinä ei paljon tapahdu.

Tosin siinä tapahtuu elämä ja elämässä ajatellaan, koetaan, hahmotetaan asioita. Ja muututaan. Ja sehän on paljon se.

Kirjan kertoja on Munna. Munna tarkoittaa poikaa eli ei ole nimi laisinkaan. Mutta muuta nimeä ei Munnalla ole ennen kuin hänen opettajansa nimeää hänet Balramiksi.

Balramin isä on riksataksin vetäjä. Siis todellakin vetäjä eli kyseessä on vanhanaikainen riksa (ei siis esim. ns. fillari-riksa), jota vedetään perässä. Nykyään ne on kielletty, mikäli lukemiini uutisiin on uskominen.

Köyhyys periytyy eikä kastista tai ”yhteiskuntaluokasta” noin vain siirrytä toiseen – paitsi korkeintaan alaspäin. Balramin perheellä (joka käsittää koko suvun) on tiukkaa ja siksi Balramkin otetaan pois koulusta ja pistetään töihin teekauppaan.

Mutta Balram onnistuu karkaamaan ”kanahäkistä” (kirjassa ”rooster coop”) ja hänestä tulee menestyvä yrittäjä. Kanahäkkivertaus on osuva ja avaava. Olisin mielelläni siteerannut kyseisen kohdan tähän postaukseeni, mutta en merkinnyt lukemisen ohessa sivua muistiin enkä jaksa etsiä sitä (vähän etsin, mutta ei löytynyt enkä viitsi koko päivää tähän käyttää). Siispä totean: lue kirja, niin tiedät. Ja jos olet jo lukenut, niin tiedät.

Koska Balram kertoo tarinaansa takautuvasti kirjeitse Kiinan (silloiselle) pääministerille Wen Jiabaolle, lukija tietää monia asioita jo ennen kuin ne tapahtuvat. Esimerkiksi ihan kirjan alussa jo selviää, että Balram murhaa työnantajansa Ashokin. Sitä on vaikea käsittää ennen kuin se tapahtuu.

Sillä Balram on kiintynyt Ashokiin, jolle hän on autonkuljettaja ja yleispalvelija. Ashok on erilainen kuin muut, vaikka lopulta ei olekaan. Lukijan silmät avautuvat samassa tahdissa Balramin silmien kanssa. Se on häiritsevää, koska näin länsimaisena Intiassa vallitsevan korruption laajuutta on vaikea sulattaa puhumattakaan äärimmäisen köyhyyden näköalattomuudesta. Mikä vastakohtaisuuksien maa ja lähinnä ikävällä tavalla (välihuomio: lueskelin muutamia artikkeleita liittyen korruptioon Intiassa).

Balram on kertojana sekä räväkkä ja räävitön että pehmeä ja mietiskelevä. Hän ei ole murhaaja sen enempää – tai vähempää – kuin kukaan muukaan. Balram ei ole sen moraalittomampi kuin kukaan muukaan. Köyhän henki ei ole edes pysähtymisen arvoinen asia. Sen sijaan rikkaan henki vastaa tarvittaessa vaikka kokonaisen (köyhän) suvun henkeä.

Intialaisena Aravind Adiga tietänee, mistä kirjoittaa ja vaikka kyseessä on fiktiivinen teos, niin harvemmin mitään kulttuurisia kuvauksia ja käytäntöjä on ihan tuulesta temmattu. Yksi totuus ei koskaan ole koko totuus. Totuus – siinä missä todellisuuskin – muodostuu sirpaleista.

Tämän paremmin en osaa Valkoista tiikeriä kuvata. Se pitää kokea itse. Todella vaikuttava romaani, mutta ei taida sopia sellaiselle, joka ei kestä naisten poissaolon loistetta tai naisten läsnäoloa lähinnä esineinä – pantavina esineinä. Minäpä lisään kirjan suosikkeihini.

Jo aiemmin mainitsin, että Valkoisen tiikerin pohjalta on tehty elokuva, joka on katsottavissa (myös Suomen) Netflixissä. Sulattelen kirjaa jokusen viikon ja sitten katson sen.

Balramin räväkkyys muuten tuo hieman mieleeni Indra Sinhan romaanihenkilön Animalin. Sekä Balram että Animal ovat jutustelevia ja varsin suorasukaisia. Siinä missä Valkoisen tiikerin Balram kirjoittaa tarinansa, Animal's Peoplen Animal sanelee omansa nauhalle.

Entä mistä kirjan nimi, Valkoinen tiikeri, juontuu? Lue kirja, niin tiedät. Se selviää jo aika alussa.

Valkoisesta tiikeristä on blogannut muun muassa Johanna (Kirjoihin kadonnut), jonka blogissa hekumoin että otan kirjan uudelleen lukuun "piakkoin" (oli vuosi 2013, heh).

tietoja kirjasta:

Aravind Adiga: The White Tiger
Atlantic Books, 2008
s. 321
suomennettu nimellä Valkoinen tiikeri