Isoveli valvoo ja silti asukas kuolee

Eppu Nuotio: Kosto

Kosto on maannut hyllyssäni jo hyvän aikaa, mutta vasta nyt sain sen luettua. Ja heti aloin ihmetellä, miksi olen pantannut sen lukemista niin kauan.

Mustaa lukiessani valittelin kirjan puhekielisyydestä. Enää en valita. Olen tottunut jo siihen eikä se enää häiritse. Kaipa sen alun perinkin oli lähinnä tottumiskysymys.

Ulkomaista kirjallisuutta kun lueskelee, niin saa usein lukea tekstinsä kirjakielellä. Siksi se (suomalaisten kirjailijoiden kirjojen lukeminen) varmaan alussa olikin niin vaikeaa. Ja voipi olla, että se oli eräs syy, miksi karttelin suomalaista kirjallisuutta.

Mutta Kostoon… Kosto imaisee mukaansa jälleen ihan heti ensisivuilta lähtien. Nuotio kirjoittaa koruttomasti ja tiiviisti turhia jaarittelematta. Eli sama tyyli jatkuu kuin ensimmäisessäkin osassa. Se on ihan hyvä asia.

Pidin muuten paljon Koston blogikirjoitteluosiosta. Tuli tunne, että Nuotio tosiaan tietää, mitä blogit ovat ja hän osasi hyvin kuvata nuoren tytön ihastumista ja voimakkaita tunteita.

Kosto oli mukavan yllätyksellinen, oikein nautittava lukuelämys. Nyt olen tavallaan iloinen, että panttasin sen lukemista, sillä saan lukea seuraavat osat (Maksu ja Varjo) vaikka peräkkäin (kunhan saan ne käsiini).

Odotan myös saavani lisätietoa siitä, miten Juha Heinon ja Piin orastava suhde kehittyy. Vai kehittyykö? Kostossa suhde jäi paitsioon murhatutkimusten takia.

Juoni pähkinänkuoressa:

”Lukijat valloittanut tummaihoinen toimittaja Pii Marin palaa kuvioihin: aluetoimituksessa kuvataan Isoveljen suosittua maakuntaversiota, kun yksi osallistujista löydetään kuolleena suorassa lähetyksessä.”

Kursiivi lainattu Otavan sivulta.

***

Mustasta olen kirjoittanut arvion vanhaan Mainoskatkoon, sinne pääset täältä.

Perijät

Innostuin Hämeen-Anttilan kirjoista Tuiman ansiosta.

Tuimaa täytyy myös kiittää siitä, että hän on saanut - kenties tietämättään – minut innostumaan enemmän suomalaisesta kirjallisuudesta.

Tarkastellessani viime aikojen lukemisiani huomaan että suomalaisten kirjailijoiden osuus on lisääntynyt huomattavasti lukulistallani.

Virpi Hämeen-Anttila: Perijät

En tiedä, miten Hämeen-Anttila sen tekee, mutta hän osaa koukuttaa lukijan. Perijöihin jäi kiinni aika nopeasti ja sitä teki mieli olla lukemassa koko ajan.

Perijöissä pääosassa on tavallaan kaksi sukua (kiurulat ja Stålit), joiden välejä hiertää riidat ja erimielisyydet pitkän ajan takaa. Toimittaja Veera Sipponen saa kuulla tädiltään Auralta sukujen aiemmista vaiheista ja vanhaa perua oleva viha on tarttua häneenkin.

Asiaa ei lainkaan helpota se, että Veera Sipponen (äitinsä puolelta Kiurula) alkaa tutkia Stålien perheyritystä ja tekee epämiellyttäviä löydöksiä. Pintanöyhtää raaputtamalla alkaa alta kuitenkin paljastua muutakin. Kaikki ei ole ihan sitä, miltä ensi silmäyksellä näyttää.

Perijät on kauttaaltaan mielenkiintoinen sekoitus ihmissuhteita, sukuhistoriaa ja tutkimuksia. Olin jostain syystä hieman epäileväinen kirjaa kohtaan enkä odottanut siltä paljon, mutta sitä enemmän sain.

Olen aiemmin lukenut Hämeen-Anttilalta Kolmannentoista lapsen ja Sokkopelin. Nyt olisi tarkoitus saada käsiin Hämeen-Anttilan Suden vuosi ja Alastonkuvia, joita minulle on myös suositeltu.

Lisääkin saa suositella!

Viidakkokaupungin henkimaailmassa

Jeff Long: Tilinteon hetki

Tämän piti olla seikkailukirja, vähän samaan tyyliin kuin Indiana Jones. Ja olihan tässä seikkailua joskin Indiana Jonesiin en tätä vertaisi. Siinä missä Indiana Jones (elokuvana ainakin) on hyvä, tämä on suoranaista kuraa.

Kirjoitustyyli on ajoittain sekava ja pompahteleva. Siihen kyllä tottuu aika nopeasti samoin kuin kirjailijan tarpeeseen selitellä joka asiaa.

Kirjan päähenkilönä on naisjournalisti, Molly Drake, joka matkustaa Kambodzaan aikeenaan etsiä Vietnamin sodassa kadonneiden amerikkalaissotilaiden jäännöksiä ja vääntääkseen sitten siitä kohujutun Times-lehteen.

Asiat eivät kuitenkaan suju ihan suunnitellulla tavalla ja Molly häädetään pois kaivauksilta hänen tehtyään joukkohautalöydön. Leiriltä häädetään muutama muukin amerikkalaissotilaiden jäännöksistä kiinnostunut mies, joihin Molly oli tutustunut.

Sattuman – vai oliko se sattuma? – kautta he saavat kuitenkin vihjeen amerikkalaissotilaiden (jäänteiden) olinpaikasta. He kokoavat ryhmän ja lähtevät syvälle viidakkoon tutkimaan asiaa.

Ja plaa plaa… Juoni on ajoittain aika epäuskottava eivätkä Longin selitykset muuta asiaa. Ajoittain kirjan perimmäisessä juonessa oli vaikea pysyä mukana, sillä siihen liittyi paljon henkimaailman asioita, joita Long ei mielestäni selityksistään huolimatta osannut tuoda esille. Tai sitten olen vain tyhmä.

Anyway, parasta kirjassa oli oikeastaan luontokuvaukset, vaikkei niistäkään pahemmin jäänyt mitään mieleen. Noin muuten kirja oli varsin löperöä luettavaa ja henkilöhahmot kliseisiä.

Kyllähän tämän ennemmin luki kuin selkäänsä otti, mutta toiste en lukisi vaikka puukolla uhattaisiin.

Ps. Kannattaa klikata kuva isommaksi - kansi on paras kohta tässä kirjassa.

Sateen enteitä

-->Olen lukenut aika paljonkin viime aikoina, mutta en ole jaksanut kirjoittaa kirjoista mitään. Tämän blogin on tarkoitus olla lukupäiväkirja myös minulle itselleni muistaakseni, mitä kaikkea olen lukenut.

Siksi minulla on pakkomielle saada ulos edes pari sanaa jokaisesta lukemastani kirjasta.

André Brink: Sateen enteitä

Suurin osa Brinkin kirjoista sijoittuu tavalla tai toisella Etelä-Afrikkaan ja eräs keskeinen teema on apartheid. Tämä kirja ei tee siinä poikkeusta.

Brink on eräs suosikkikirjailijani. Pidän hänen tyylistään olla osoittamalla sormella. Hänen henkilöhahmonsa ovat uskottavia, koska ne eivät ole mitään kaikkia miellyttäviä superihmisiä. Brink kuvaa mielestäni hyvin ympäristön vaikutuksia yksilötason asenteisiin.

Martin Mynhardt on menestyvä liikemies, joka omistaa kaivoksia. En varmaankaan pitäisi Martinisita, jos hän osuisi kohdalle tosielämässä tai tietäisin hänestä vain ns. kovat faktat.

Näiden faktojen alla asuu kuitenkin ihminen, joka uskoo asiaansa ja jolla on näkemykset siitä, miten rotuerottelusta voitaisiin pitkällä tähtäimellä vapautua.

Siitä en tosin ole varma oliko Martinin halu tasa-arvoisuuteen aitoa, mutta ainakin hän oli perustellut (jos ei muille, niin itselleen) ne tavat, joilla apartheidista voidaan hiljalleen luopua.

Martinin rakas ystävä edustaa edustaa ajatuksiltaan toista ääripäätä. Hän haluaa maltillisuuden sijasta toimintaa apartheidin kukistamiseksi. Tästä syntyy syvä kuilu ystävysten välille ja asia johtaa toisiin.

Miten yksi viikonloppu sitten voi saada aikaan käänteen Martinin elämässä? Miksi kaikki luhistuu juuri silloin?

Täytyy palata ajassa taaksepäin ja niin Martin tekeekin. Kertomalla tarinansa hän yrittää selkiyttää ajatuksiaan ja tutkiskella omaa osuuttaan tapahtumaketjuissa sekä moraaliaan.

Tämä kirja jäi elämään mieleeni pitkäkäsi aikaa sen lukemisen jälkeenkin. André Brinkin kirjoilla on useimmiten sellainen vaikutus ainakin minuun.

Sidney Sheldon

Luin välipalaksi erään Sidney Sheldonin kirjan (Kuin rotta loukossaan) ja olin revetä liitoksistani.

Minulla on useita Sheldonin kirjoja, koska luin niitä teininä urakalla – ja okei, luen joskus niitä vieläkin. Sheldonin kirjojen tasoerot ovat todella suuria.

Siinä missä jos huominen tulee on edelleen mielestäni hänen paras teos (ja tv-sarjana myös todella onnistunut – melkeinpä parempi kuin itse kirja) niin Kuin rotta loukossaan taitaa jäädä ihan hännille.

Miksi minua sitten nauratti?

Kirjan päähenkilö on komea lääkäri, ihan psykoanalyytikko. Hänen luonaan kävi mm. eräs homopotilas (ennen kuin hänet murhattiin), jonka hän kuitenkin sai parannettua. Tässä kohden minua jo hieman hymyilytti, mutta yritin olla välittämättä.

Myöhemmin kuitenkin repesin, kun eräs toinen homo anoi tältä komealta psykoanalyytikoltamme apua, että ”voitko tehdä minustakin heteron!!!??” Siihen tämä lekurimme sanoi, että ”kyllä, jos oikeasti haluat”.

Noh, täytyy muistaa että kirja on kirjoitettu 70-luvulla ja silloin nähtävästi homoutta pidettiin sairautena, jonka voi parantaa.

Kirjasta huomaa muutenkin, että se on Sheldonin ensimmäisiä (ellei jopa ensimmäinen, en tiedä). Juoni on aika kliseinen salamarakkauksineen ja muine tavanomaisuuksineen.

Plussaa tulee siitä, ettei kirja ole kovin pitkä ja siinä sentään tapahtuu koko ajan. Muuten sitä ei olisikaan jaksanut lukea.

Pakko muuten mainita vielä eräs hyvä kirja Sheldonilta Jos huominen tulee lisäksi. Nimittäin Timanttidynastia. Sitä suosittelen mahdollisen huomisen tulemisen lisäksi.

Antikrista

Amélie Nothomb: Antikrista


-->

Ennen kuin sanon mitään muuta, on pakko kertoa, että tämän kirjan päätöslause on eräitä kauneimpia (ja karmaisevimpia) koskaan lukemiani.

Tekisi mieleni kirjoittaa se tähän, mutten viitsi. Se paljastaisi liikaa jotain oleellista kirjasta.

Krista on 16-vuotias suosittu tyttö koulussa. Yksinäinen Blanche haaveilee Kristan ystävyydestä ja piireihin pääsemisestä.

Blanchen yllätykseksi Krista huomaa hänet ja heidän välilleen muodostuu eräänlainen ystävyys.

Ystävyys on kuitenkin varsin yksipuolista. Blanchen kanssa kahden ollessaan, Kristasta paljastuu toinenkin puoli. Antikrista on ilkeä ja pahansuopa.

Oikeastaan Krista on narsistinen persoona. Ja kun puhun narsismista, en tarkoita mitään normaalia itserakkautta ja –ihailua, vaan sanan merkityksen mukaista sairaalloista itserakkautta.

Ennen ratkaisevaa käännettä hän ehtii saada paljon henkistä tuhoa aikaiseksi. Ei tietenkään itsessään, vaan muissa.

Blanchen vanhemmat ovat itsekeskeisiä vässyköitä, säälittäviä sadisteja suorastaan, jos minulta kysytään. Minulta ei riitä heille sympatiaa. Blanche on suopeampi heitä kohtaan, mutta kyseessä ovatkin hänen vanhempansa, eivät minun.

Ei ihme, että Blanche on ja hänestä tulee, mitä tulee. Ilman antikristaakin hänen olemassaolonsa oli aika olematonta. Näkymätöntä, niin kuin hän itse kuvaa.

Pidin tästä kirjasta. Sitä ei ole pituudella pilattu, vaan sen ahmaisi yhdessä päivässä.

Antikrista on kipeä kertomus, jossa paha ei periaatteessa saa palkkaansa (koska ei sitä ymmärrä), vaan ensin leviää kuin rutto ja sitten jättää sotatantereen arpiseksi.

Nukkekauhua

Dead Silence

Katsoin tämän jo jokunen viikko sitten, mutten saanut heti aikaiseksi kirjoittaa, joten asia sitten jäi.

Tämä elokuva jäi kuitenkin pyörimään päähäni (ei siksi, että se olisi ollut jotenkin erityisen hyvä), joten pari sanaa siitä nyt.

Nuori pariskunta löytää yllättäen oveltaan paketin, jossa ei ole lähettäjän nimeä. He avaavat paketin ja sieltä löytyy nukke.

Miehen lähtiessä hakemaan sapuskaa ulkoota, jää vaimo nuken kanssa kaksin. Ja kuten arvata saattaa, on tapahtunut kamalia miehen palatessa reissultaan.

Tästä alkaa vaimonsa menettäneen miehen epätoivoinen nukkejahti, joka johtaa hänet takaisin kotiseudulleen. Samaan aikaan poliisi epäilee miestä vaimonsa murhasta, mutta vakuuttuu pian, ettei asia olekaan ihan niin.

Enempää en paljasta juonta, etten tule kertoneeksi kaikkea. Elokuva on hyvin näyttävä ja visuaalinen, siis oikeaa silmänruokaa (ei siis kuitenkaan verta ja suolenpätkiä) lavasteiden ja etenkin nukkien tiimoilta on tarjolla.

Valitettavasti visuaalisuus jää elokuvan parhaaksi anniksi. Edes pääosan esittäjään ei synny mitään tunnesidettä puhumattakaan muista näyttelijöistä.

Tuli tunne, että elokuva oli vain suoritettu. Se olisi voinut olla hyvinkin jännittävä ja jopa kauhea, jos näyttelijät eivät olisi olleet… Miten sen sanoisi, huonoja?

Kenties huono on väärä sana, ehkä tarkoitan irrallisia. Juoni eleli omaa elämäänsä, näyttelijät omaansa vailla minkäänlaista tunnelatausta.

Useinhan sitä jännittää etenkin kauhua katsellessa, että mitenköhän tuon nyt käy. Tässä en pahemmin jaksanut jännitellä, sillä henkilöhahmot eivät tuntuneet mitenkään läheisiltä.

Sääli sinänsä, sillä tästä olisi voinut saada hyvän – ehkä jopa erinomaisen - elokuvan.

Kuvat on lainattu täältä.