Ilmastokvartetti #4, Unelma puusta

Maja Lunde: Unelma puusta
alkuper. Drømmen om et tre, 2022
Tammi, 2023
s. 464
suomentanut Katriina Huttunen

 

Norjan Huippuvuoria vuonna 2110 asuttaa pieni määrä ihmisiä, joilla ei ole yhteyttä ulkomaailmaan. Elämä on selviytymistä päivästä toiseen, mutta mahtuu mukaan iloa ja perinteitäkin.

Kirjan keskiössä on Longyearbyenissa Huippuvuorilla asuva Tommy, joka tarinan alussa on vain viisivuotias. Turvaa ja vakautta Tommyn elämään tuovat isoäiti ja isä sekä pikkuveljet äidin menehtyessä nuorimmaisen synnytykseen.

Ajat ovat ankaria, mutta eivät niin ankaria etteivätkö voisi pahemmaksi muuttua ja sen saa Tommy perheineen kokea. Voisi kuvitella, että eristyksessä muusta sivilisaatiosta eläminen säilyy muuttumatomana, samankaltaisena päivästä ja vuodenkierrosta toiseen. Niin tuntuu ainakin Tommy oppineen ja sellaiseen sopeutuneen. Suurten muutosten edessä pelottaa ja on vaikea päättää, miten toimia.

Longyearbyenissa sijaitsee siemenholvi, josta ei yhteisön ulkopuolella tiedetä. Toistaiseksi. 18-vuotiaana Tommy perii isoäidiltään siemenholvin vartijan toimen ristiriitaisin tuntein.

Huippuvuorilla sijaitsee oikeastikin siemenholvi. Tulin asiasta tietoiseksi vasta tämän Lunden kirjan myötä, jonka innoittamana googlettelin Huippuvuoria ja tutustuin saariston karttoihin, käytäntöihin ymv.

Unelma Puusta on neljäs eli viimeinen osa niin sanotussa Ilmastokvartetissa. En ole lukenut muita osia, mutta hyvin tämä toimi itsenäisenäkin teoksena. Tämän sarjan voi siten kaiketi lukea missä järjestyksessä tahansa.

Tässä kirjassa kohdataan Tao, joka on tuttu ensimmäisestä kirjasta eli Mehiläisten historiasta. Kyseinen kirja alkoi kiinnostaa nyt erityisesti, koska se valottanee enemmän Taon tarinaa, josta tietämättömyys ei millään lailla häirinnyt tämän (Unelma puusta) lukemista.

Koska kyseessä on dystopia, jossa keskeistä on ilmastonmuutos ja sen seuraukset ihmisille ja luonnolle, olisin kaivannut enemmän ajatuksia ja kannanottoja niihin liittyen. Irrallisia heittoja aiheesta esiintyy, mutta niitä ei käsitellä juuri mitenkään – jäävät siten vain pakkopullamaisiksi maininnoiksi, osa kevyiksi saarnoiksi. Painopiste on makuuni liiaksi (ihmisen) selviytymisessä.

Minulle parasta antia tässä kirjassa on miljöö ja Tommyn sopeutumisen, ajatusten ja asenteiden kuvaaminen. Tommy on varsin jähmeä, mutta mitä muuta voi odottaa kun varttuu eristyneisyydessä pienessä kommuunissa eikä vertailukohtia oikein mihinkään ole. Muu maailma on pelkkä fantasia, josta hänelle on kerrottu sitä sun tätä.

Varsinkin kirjan alku imee mukaansa. Lukijaa pidetään pimennossa tietyistä asioista melko pitkään, mutta nuo asiat voi arvata kuta kuinkin oikein tai melko lähelle. Näistä pimennossa pidettävistä asioista muodostuu tarinan jännite, joka ei mielestäni kestä ihan kirjan loppuun asti.

Kokonaisuutena mainio romaani, jonka luki mielellään loppuun asti. Lukenen sarjan muutkin kirjat, kunhan tulee otollinen olo.

Ilmastokvartetti:

1. Mehiläisten historia
2. Sininen
3. Viimeiset
4. Unelma puusta

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Unelman puusta kohtaan 40. Kirjassa on erittäin kylmä tai kuuma. Vaikka Huippuvuorilla on alkanut ilma lämmetä ja jäätiköt sulaa, niin kyllä siellä minun makuuni oli erittäin kylmä.

Do Not Stand at My Grave and Weep

Osui silmiini runo eräässä instastoorissa. Runo teki niin suuren vaikutuksen, että luin sen moneen kertaan ja aloin googletella sen alkuperää. Selvisi, että näkemäni (Mary Elizabeth Fryen) versio ei ole se alkuperäinen.

Tämän Clare Harnerin version kopioin Wikipediasta ja tein siitä taulun, jonka haluan nyt postata blogiini itselleni muistoksi ja muille mahdolliseksi iloksi. Kuvan voi klikata suuremmaksi, niin tekstin näkee ehkä lukeakin.

 

En saa näitä säkeitä mielestäni, luen tätä runoa edelleen päivittäin. Nyt voin kätevästi palata sitä blogiini lukemaan.

Suomessa luetut

Nina Beier: Women & Children, Kiasman edusta.

Kesäreissu Suomeen on päättynyt ja olen taas kotona. Ihan niin paljon en ehtinyt lukea kuin alun perin kuvittelin, mutta eipä mennyt mikään muukaan niin kuin kuvittelin.

Klassikkohaasteeseen sain tosiaan luettua Emmanuel Carrèren Viikset mutta bloggausta en saanut aikaiseksi. Viikset kujeilee ja koettelee toden ja epätoden rajoja. Kaiken keskiössä on viikset, jotka kirjan päähenkilö ajaa kirjan alussa. Päänvaivaa koituu siitä, ettei edes oma vaimo huomaa muutosta. Onko miehellä mitään viiksiä alun alkaenkaan ollut? Ja jos ei, niin mikä muu on ehkä olematonta? Ihan ok romaani, mutta ennakko-odotukseni olivat suuremmat. Ei siis kolahtanut minuun sillä lailla kuin oletin.

Mökkipaikkakunnan kirjastosta lainasin viisi kirjaa, joista ehdin kaksi lukea. Vihdoin sain käsiini Tiina Laitila Kälvemarkin H2O:n, jonka olen halunnut lukea sen julkaisusta lähtien. Hyvää kannatti odottaa eli pidin kovasti. En jaksa enää palata kirjaan, koska koen vaikeaksi kirjoittaa kirjasta, jota minulla ei ole edessäni.

Sama koskee siten myös Satu Vasantolan romaania Kun isä osti Merenkurkun, josta niinikään pidin kovasti – ehkä jopa vielä enemmän kuin H20:sta, vaikka tuskin on mielekästä vertailla kahta upeaa kirjaa, jotka ovat upeita eri tavoilla. Molempien kirjailijoiden kirjoja haluan lukea lisää.

Lapinlahti, Helsinki.

Eräästä divarista ostin matkakirjaksi Antti Tuomaisen Kaivoksen. Ehdin lukea sen ennen viimeistä matkaa (eli lentoa), joten sitäkään kirjaa ei minulla enää ole. Jätin sen Suomeen, koska en viitsi turhaan lisätä painoa laukkuun.

Kaivos oli kuitenkin melkoinen yllättäjä: olen lukenut Tuomaiselta useita teoksia (Veljeni vartija, Synkkä niin kuin sydämeni, The Healer/Parantaja, Mies joka kuoli ja Palm Beach Finland)  ja rankkaisin Kaivoksen melkeinpä parhaaksi lukemistani.

Alppipuisto, Helsinki. Olen kotoisin Helsingin Alppilasta.

Varsinaiseksi matkakirjaksi päätyi Maja Lunden Unelma puusta, jonka sain kirjabloggaajien tapaamisessa (kiitos paljon!) Helsingissä. Aloin lukea kirjaa ennakkoluuloisesti, sillä Unelma puusta on neljäs eli päätösosa niin kutsutussa ilmastokvartetissa.

Sarjan ensimmäinen romaani on Mehiläisten historia (se on minulla täällä kotohyllyssä enkuksi, mutta lukematta vielä) ja siitä tuttu Tao esiintyy myös Unelma puusta -romaanissa. Mietin missaanko jotain, kun sarjan konteksti puuttuu minulta kokonaan, mutta toisaalta tämä voi olla jännääkin: kun luen Mehiläisten historian, tiedän jotain jota en tietäisi ellen olisi lukenut tätä Unelmaa puusta ensin. Ainakaan 160 luetun sivun perusteella kontekstin puute ei häiritse tarinan ymmärrettävyyttä ja olen pitänyt todella paljon tästä kirjasta.

Onko joku lukenut tämän koko kvartetin tai osan sen kirjoista ja kenties jopa satunnaisessa järjestyksessä? Minulle tällainen järjestyksen sotkeminen on merkittävä asia, koska yleisesti ottaen olen melko jähmeä ja haluan lukea sarjojen kirjat järjestyksessä.

Maja Lunden Ilmastokvartetti:

1. Mehiläisten historia
2. Sininen
3. Viimeiset
4. Unelma puusta

Suomilukukuulumiset

Tätä Suomireissua varjostaa yhä melkoinen stressi ja huoli, joten nähtävästi en saa edes blogattua enkä luettua toisten blogeja. Kirjat ovat kyllä kulkeneet mukana ja ovat ihania turva- ja pakokeitaita kaikesta muusta.

Helsingissä ollessani (nyttemmin olen siirtynyt maaseudulle) ostin Punaisesta planeetasta (oikein mainio divari - suosittelen) kaksi kirjaa, jotka olenkin jo lukenut.

 

Ensimmäinen on Yu Huan romaani Xu Sanguanin elämä ja verikaupat (Aula & Co 2017 [alkuper. 1995], suom. Rauno Sainio), joka kertoo nimensä mukaisesti pääasiassa Xu Sanguanin tarinan. Xu Sanguan työskentelee silkkitehtaalla, mutta palkka ei päätä huimaa.

Lisärahalle on tarvetta ja niin Xu Sanguan päätyy myymään vertansa, sillä siitä saa summan joka vastaa monelle puolen vuoden palkkaa. Veren myyminen on siis oiva lisätienesti vaikeana aikana, vaan kun ajat vielä vaikenevat lähtee veren myyminen ns. laukalle.

Vaikka ”verikaupat” ovat oleellinen osa tarinaa, ei kirja suinkaan ole pelkkää veren myymistä. Pikemminkin se on kuvaus Xu Sanguanin perheestä ja vallitsevista tilanteista/olosuhteista, joita Maon toteuttama kulttuurivallankumous myös muuttaa radikaalisti.

Pidin todella paljon tästä kirjasta, vaikka kaikki sen henkilöhahmot käyvät ajoittain hermoilleni mutta sitten kuitenkin heti seuraavassa hetkessä tekee mieli lohduttaa ja tukea.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 17. Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo.

 

Toinen Punaisesta planeetasta ostamani kirja on Kayo Mpoyin Virtaavan eden sukua (Atena 2020, suom. Ulla Lempinen), josta niinikään pidin kovasti. Kayo Mpoyi on ruotsalainen kirjailija, joka tässä esikoisteoksessaan ammentaa sukunsa kertomuksia Tansaniasta.

Kirjan keskiössä on pieni Adi, joka teoksen aikana varttuu teini-ikäiseksi. Kerronta poukkoilee ajassa ja paikassa, mutta on helposti seurattava.

Itse tarina on kiinnostava, samoin viehätyin Mpoyin kerrontatyylistä: kieli on kaunista, ajoittain henkevää. Romaanissa käsitellään raskaita aiheita, mutta tyylin yleinen kepeys pitää huolen, ettei lukija rasitu liikaa.

Virtaavan veden suvusta voisi kirjoittaa pitkästikin, mutta en jaksa. Syy niukkasanaisuuteen ei siten ole romaanissa, vaan minussa. Ja samaa koskee tuota Yu Huan romaania: nyt ei jaksa, mutta haluan molemmista kirjoista merkinnät blogiini.

*

Vielä ostin erään kirjan Klassikkohaastetta varten ja senkin olen jo lukenut. Länsi-Pasilan Esteri-kierrätyskeskuksesta lähti mukaani Viikset, nimittäin Emmanuel Carreren Viikset. Olen jo pitkään sen halunnut lukea ja yllätys oli iloinen, kun sen hyllystä bongasin. Vielä pitäisi klassikkopostaus kirjoittaa, toivon että saan aikaiseksi.

*

Olen päässyt myös kirjaston äärelle ja sieltä lähti tällainen pino mukaan. Kaikki täsmäiskuja Suomi-kirjalistaltani, joka osoittautui erittäin käteväksi.

Enempää listan kirjoja en löytänyt, koska ilmeisesti en osannut etsiä niitä oikeista paikoista (ja osa ei ollut paikalla tai niitä ei ollut ollenkaan) eikä ollut aikaa pyytää apua kirjastovirkailjalta. Toisaalta en ehdi näitäkään kaikkia lukea, joten eipä sen niin väliä.

Tällä hetkellä luvussa on Satu Vasantolan Kun isä osti merenkurkun, joka on kiinnostanut minua jo piemmän aikaa. Vajaan sadan luetun sivun perusteella voin todeta, että pidän kirjasta vaikka se mielestäni on hyvin surullinen. Se herättää minussa melko lailla ajatuksia.

Alkoholinhuuruinen kasvutarina

Terveisiä Helsingistä. Suunnilleen kaikki on mennyt päin helvettiä täällä, ja jo ennen kuin edes pääsin tänne. Niistä ei sen enempää, mutta se on syy näin pitkälle blogitauolle ja sille, etten ole saanut edes luettua juuri mitään. Paitsi nyt hiljattain. On jopa klassikkohaasteeseen (31.7.) kirja luettuna.  

Sitten muuhun vastikään luettuun kirjaan.

 

Douglas Stuartin Shuggie Bain (Picador 2020, s. 430) kuvaa kymmenisen vuoden ajan pienen Shuggien varttumista köyhissä oloissa teini-ikäiseksi. Lähtökohdat eivät ole erityisen hyvät: Agnes-äiti on alkoholisti, joka juo itseltään ensin aviomiehensä ja sitten muun elämänsä. Myös Shuggien vanhemmat sisarukset häipyvät heti kuin mahdollista ja Agnes jää Shuggien harteille.

(Yli)lojaali Shuggie kannattalee äitiään ja jaksaa uskoa, että joskus iänikuinen lupaus raitistumisesta toteutuu. Vaikka romaani kantaa Shuggie Bainin nimeä, on se pitkälti myös kertomus Agnesista. Oikeastaan Shuggien ja Agnesin tarinaa ei voi erottaa toisistaan, koska niin voimallisesti ne ovat toisissaan kiinni. Agnesin mielialavaihtelut ja Shuggien ripustautuminen äitiinsä ja loputon lojaalius.

Lukija kyllä huomaa Agnesin käyttävän hyväksi lastaan: Shuggiella on lähinnä välinearvoa, kun pitää saada asioita tehdyksi/toimitetuksi ymv. Äidin rakkaus lapseensa on yhtä turtunut kuin Agnes itse juominkiensa päätteeksi ja jo niiden aikanakin.

Kohtuullisen masentava, mutta silti kiinnostava romaani erityisesti miljöön ja aikakauden osalta. Bainit asuvat Skotlannissa Glasgow’ssa ja tarina sijoittuu pääasiassa 1980-luvulle ja 90-luvun alkuun. Luonnollisesti henkilötarinoiden taustoituksen myötä piipahdetaan hieman varhaisemmassakin ajassa.

Douglas Stuart on kertonut, että hänen oma taustansa on inspiroinut hänet kirjottamaan Shuggie Bainin. Se missä määrin romaani on kirjailijalle omakohtainen ei ole selvää eikä mielestäni edes merkityksellistä. Henkilöiden tunne- ja luonnekuvaukset tällaisessa sairaassa ympäristössä tuntuvat aidoilta.

Kirja on suomennettu samannimisenä ja se voitti Booker-palkinnon 2020.

Itse luin kirjan luonnollisesti englanniksi ja pidin sen tyylistä: Stuart ei selitä mitään puhki, vaan antaa lukijan itse ajatella. Dialogit on pääasiassa kirjoitettu skotlannin englannilla ja niissä on merkittäviä eroja standardienkkuun. Itse jouduin googlettamaan muutamat slangisanat, mutta esim. tietyt verbit ja (persoona)pronominit osasin päätellä asiayhteydestä, ja olen myös jonkin verran ottanut selvää skotlannin englannista (Skotlanti kiinnostaa ja nykyäänhän asun melko lähellä Skotlannin rajaa).

Skotlannin englantikin vaihtelee sen mukaan missä päin ollaan. Edinburgh on kuulemma sieltä helpoimmasta päästä ymmärtää kun taas Glasgow vaikeammasta (molemmissa olen käynyt). Edinburghissa olen käynyt lukuisia kertoja eikä minulla siellä ole ymmärrysongelmia: itse asiassa pidän sikäläisestä enkusta/aksentista.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 8. Kirjan nimessä on perheenjäsen.

Kun silmukka kiristyy

Adrian McKinty: The Chain
Orion, 2019
s. 393
suomennettu nimellä Ketju



Lapsesi kidnapataan ja ainoa keino saada hänet ehjänä ja elossa takaisin on kidnapata jonkun toisen lapsi. Lapsesi vapautetaan, kun olet tehnyt kaiken, mitä on ohjeistettu tekemään. Näin ketjuun punoutuu silmukka toisensa perään. Ketju on kuin ikiliikkuja, jossa osaset alati vaihtuvat, mutta liike jatkuu ja ketju pitenee.

Rachel joutuu osaksi ”ketjua”, kun hänen lapsensa Kylie katoaa. Ajoitus on varsin huono, sillä Rachelilla on vakavia terveysongelmia ja takana avioero. Rahaa ei ole ylenpalttisesti, mutta sitä pitäisi jostain kehittää ”ketjua” varten.

Mekanismina ketjun idea on nerokas: se on kuin rahaa erittävä lehmä, jota käyvät eri ihmiset lypsämässä. Rahat tietysti menevät ”organisaatiolle” ja lypsäjät saavat palkaksi  ”omaisuutensa” (eli lapsensa) takaisin. ”Organisaation” tehtävä on valvoa, että lypsäjät toimivat ohjeiden mukaisesti. Vaikka siis kysehän ei ole rahasta, ”Organisaatio” painottaa. Mutta kyllä se melko lailla on.

Erittäin koukuttava trilleri, joka pitää mielenkiinnon yllä loppuun asti. Valitettavasti tyypillisten trillereiden/dekkareiden tapaan kirjan loppuun on pakattu se pakollinen action-pläjäys, joka pilaa koko kirjan. Kaipaan älyllisesti nerokkaampia loppuja näiden ainaisten ”listimiskaavojen” sijasta. Ovat liian helppoja ja laiskoja ratkaisuja mielestäni.

Mietin myös, miten Rachelin oletettu erityinen älykkyys on kirjassa esitetty. Itse en Rachelissa mitään erikoista älykkyyttä havainnut, mutta jotenkin Ketjun ”ylläpitäjä” havaitsi ja ihaili Rachelin älyä. Jos halutaan vakuuttaa lukija jonkun henkilöhahmon älykkyydestä, kannattaisi tuoda se jotenkin esille. Siis muullakin tavalla kuin jonkun random-tyypin suulla.

Kirjassa kyllä mainitaan, että Rachel ex-miestään prepatessaan olisi kuvitteellisesta testistä saanut paremmat tulokset kuin miehensä. Mutta onko se nyt sitten merkki jostain erityisestä älykkyydestä vai vaan ihan normaalista oppimisesta.

Pointtini: mietin lähinnä sitä, että monesti törmää kirjassa siihen, että henkilön X älyllistä kapasiteettia ylistetään maasta taivaaseen, mutta se ei mitenkään NÄY henkilön X kuvauksessa. Words words words. Just words.

Marinoistani huolimatta The Chain on juonivetoinen ja viihdyttävä romaani, jota voin trillereiden ystäville suositella, kunhan ei odota henkilöhahmoilta kummoisempaa syvyyttä.

Kokemukseni kirjasta on melko samanlainen kuin Luetut-blogin Marilla.

Lady Joker

Kaoru Takamuran viidensadan mailin pituinen romaani Lady Joker (Baskerville 2022) on jaettu kahteen osaan (kumpikin osa sisältää noin 600 sivua) ja olisin ollut iloinen, jos olisin tämän tajunnut ennen kuin kirjan otin lukuun.

Näiden kahden erillisen niteen yhteyttä olisi mielestäni voinut ja pitänyt korostaa sekä myös kirjan kannessa mainita, että tämä on ENSIMMÄINEN puolisko kirjaa ja yksinään luettua aivan turha, koska tarina jää kesken.

Tietysti on omaa tyhmyyttäni, kun en tutkinut ja selvitellyt kunnolla asiaa. En silti pidä siitä, että tällaista oleellista tietoa pantataan/ei tuoda selkeästi esille.

Sama juttu joidenkin kirjasarjojen kanssa: missään nimessä ei voida kertoa, jos kirja on osa sarjaa ja jos se kerrotaankin, niin ei kerrota mones osa. Onneksi nykyään voi esim. kirjakaupoilla asian selvittää googlettamalla siellä hyllyjen välissä. Aika rasittavaa kyllä.

Mistä on kyse?

Romaanin sivulieve kertoo oleellisen:

Tokyo, 1995. Five men meet at the racetrack every Sunday to bet on horses. They have little in common except a deep disaffection with their lives, but together they represent the social struggles and griefs of post-War Japan: a poorly socialized genius stuck working as a welder; a demoted detective with a chip on his shoulder; a Zainichi Korean banker sick of being ostracized for his race; a struggling single dad of a teenage girl with Down syndrome.

The fifth man bringing them all together is an elderly drugstore owner grieving his grandson, who has died suspiciously after the revelation of a family connection with the segregated buraku community, historically subjected to severe discrimination.

Intent on revenge against a society that values corporate behemoths more than human life, the five conspirators decide to carry out a heist: kidnap the CEO of Japan’s largest beer conglomerate and extract blood money from the company’s corrupt financiers.

Inspired by the unsolved true-crime kidnapping case perpetrated by "the Monster with 21 Faces", Lady Joker has become a cultural touchstone since its 1997 publication, acknowledged as the magnum opus by one of Japan’s literary masters, twice adapted for film and TV and often taught in high school and college classrooms.

 

Vaikuttaa lupaavalta ja alku sitä onkin. Takamura kirjoittaa hyvin yskityiskohtaisesti eikä ole asiaa, josta ei saisi väännettyä monen sivun pituista kuvausta – ihan sama liittyykö aihe raveihin tai yrityksen taloudellisen tilanteen, hierarkioiden, käytäntöjen ja whatever kuvaamiseen.

Runsaan kuvailun takia juoni tamppaa pääasiassa paikallaan ja kun siinä sitten päästään askel eteenpäin, alkaa uusi yksityiskohtainen kuvaus jostain/mistä tahansa. Kirjan alkuvaiheilla, kun käsitellään pääasiassa ravitoveruksia (jotka siis suorittavat kidnappaamisen ja kiristyksen), se vielä menettelee sillä henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja heidän elämiinsä paneudutaan.

Kirjan edetessä pikkutarkka kuvaus painottuu voimakkaasti (talousjargonin ohella) muun muassa poliisin ja median työskentelyn yksityiskohtaiseen vatvomiseen usean eri henkilön kautta. Näissä kohdin henkilöiden persoonat jäävät mielestäni muun vuolaan kuvailun taustalle muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Myönnän, että oli ajoittain saatanan puuduttavaa lukea sellaista jaaritusta. Olen tosin ymmärtänyt, että tällä kaikella on merkitystä sitten joskus myöhemmin.

Otaksun, että Lady Jokerissa on voimakas kulttuurinen aspekti, joka tekee siitä suositun kotimaassaan eli Japanissa. Näin ulkopuolisena sitä on vaikea tavoittaa, vaikka kirjan teemat ovat sinänsä universaaleja. Toisaalta tiedostan, että kiinnostustani nakersi jatkuva jauhaminen asioista, jotka eivät varsinaisesti minua kiinnosta. Kirjailijan tyyli on myös melko kuivakka.

Lady Joker oli meillä Kirjaimia-blogin Lauran kanssa lukupiirikirjana. Oli kyllä melkoista tervanjuontia saada viikoittainen osuus luettua. Ja kaikesta tästä huolimatta se toinenkin osa on kyllä pakko lukea, koska kun nyt olen kirjasta lähes 600 sivua lukenut, niin en viitsi enää jättää kesken – ihan sama vaikka luettavaa on vielä toiset 600 sivua.

Elättelen toivoa, että tämä ensimmäinen osuus Lady Jokerista oli niin sanottu alkusoitto loppuosalle. Ainakin toisella osalla on paremmat tähdet Goodreadsissa

(en ole tähtiuskovainen, koska kukin antaa ja tulkitsee tähtiä omien subjektiivisten intressiensä/kokemustensa mukaan: itse en edes tähditä. Mutta joskus niitä voi katsoa - etenkin jos on epätoivoinen).

Toisessa osassa käsittääkseni palataan taas ravitovereiden pariin, joten siltä osin se jo oletuksena on kiinnostavampi.

Lady Joker on julkaistu alun perin japaniksi 1997. Sen ovat kääntäneet englanniksi Marie Iida ja Allison Markin Powell.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 4. Kirjassa on presidentti.