2. luukku: Huithapelista pyhimykseksi

Tervetuloa joulukalenterin toiseen luukkuun, jonka aihe on A good habit eli hyvä tottumus/tapa.

Tämä onkin vaikea. Huonoja tapoja olisi jonoksi asti, mutta että hyviä. Käväisi mielessä, että skippaan tämän luukun kokonaan (aika lupaava alku joulukalenterille), mutta sitten muistin pyykkejä ripustellessani tuppukylämme kirjastovirkailijan ihanan huomion liittyen kirjastonkäyttööni.

Tiistaina (jälleen kerran) noutaessani varaamiani kirjoja kirjastosta tuttu virkailija heti minut nähdessään lähti hakemaan varauksiani. Näin käy aina, koska olemme tässä reilun vuoden aikana tulleet aika tutuiksi. Yleensä vaihdamme muutaman sanasen säästä ja kirjoista, mutta tällä kertaa hän mainitsi, että olen hyvin sisäistänyt kirjaston käyttötavat.

Olin aluksi ymmälläni, koska hän valitteli että tämä meidän (eli paikallinen) kirjasto on pieni eikä ole mahdollista kaikkia kirjoja sinne saada hyllyyn. Siksi on olemassa varausjärjestelmä eli asiakas voi kaikista Cumbrian alueen kirjastoista tilata kirjoja maksutta haluamaansa (Cumbrian alueella olevaan) kirjastoon. Olen kuulemma hienosti ymmärtänyt kirjastolaitoksen periaatteen, kun varailen kirjoja, joita ei “kotikirjastostani” saa.

Olin tietysti iloinen ja sanoin, että mahtavaa että hän ajattelee niin, koska itse olen tässä mietiskellyt että olen rasittava ihminen, kun jatkuvasti tilailen kirjoja eri kirjastoista (koska havittelemiani kirjoja ei tosiaan tässä meidän kirjastossa usein ole). Ei tarvitse kuulemma olla siitä huolissaan eli hyvä vaan, että varailen.

Kirjoja saa tosin odotella aikansa, koska täällä (muun muassa pitkien/haastavien välimatkojen takia) kirjan saapuminen sinne omaan kirjastoon voi kestää useita viikkoja (kirjat lähtevät matkaan kerran viikossa tiettynä päivänä ja kulkevat kirjastojen välillä tiettyä ympyrää, joka on minulle toistaiseksi epäselvä). Vaan eipä minulla niin kiire ole, etten voisi odottaa.

Että eikös tämä ole aika hyvä tapa, kun kirjastovirkailijakin sitä ylistää?

Tässä yhteydessä en voi olla mainitsematta 24.10. julkaistua Ylen juttua, jossa valitellaan runsaasta kirjojen varailusta Suomessa. Seurasin jonkin verran aiheesta kirjoittelua ja monenlaista näkökulmaa tuli esille sen tiimoilta.

Bonuksena hassu huomio: Suomessa asuessani lopetin jossain vaiheessa kirjaston käyttämisen, koska en ikinä saanut palautettua kirjoja ajoissa. Niistä sitten kertyi sellaisia summia, että harmitti (ja otti se myös erityisesti luonnon päälle). Päätin etten käytä kirjastoa, koska en osaa palauttaa kirjoja ajoissa. 

Hankin kirjastokortin seuraavan kerran, kun olin jo muuttanut pois Suomesta. Sitäkin harkitsin vuosia ennen kuin vihdoin 2013 sen tein. Siitä lähtien minulla on aina ollut kirjastokortti ja minusta on tullut vastuullinen lainaaja. Olen palauttanut kirjan myöhässä vain kerran ja sekin oli tietoinen valinta (ehtiäkseni blogata kirjasta, heh). Sain sakkoa 20 penceä yhden päivän myöhässä palauttamisesta ja maksoin sen heti pois.

Eikös sekin muuten ola hyvä tapa: palauttaa lainaamansa asiat ajallaan? Menenpä tästä kiillottamaan sädekehääni.


Kuvitus yhteistyössä tekoälyn kanssa.

1. Joulukalenterin avausluukku

Pidin blogissani joulukalenteria vuonna 2016. Siitä tosin taisi jäädä muutama päivä välistä. Nyt olen vihdoin toipunut tuosta urakasta ja ajattelin toistaa homman.  

Kaava on sama eli joulukalenterin raamina toimii alla oleva kuva päivässä -meemi, jonka valitsin umpimähkään googletus-tuloksistani. Kuva on sentään eri kuin vuonna 2016 käyttämäni. Luonnollisesti lopetan kalenterin päivään 24, vaikka kuvassa päiviä on 31. 

Tulkitsen ohjeita mielivaltaisesti ja niiden pohjalta (toivottavasti) syntyy kerran päivässä postaus.

Ei muuta ready, steady, GO!


1. I stood here eli seisoin tässä tai täällä

 Tässä seisoin 25.11. 2023.

Tässä (alla oleva kuva) seisoskelen vielä tuoreemmin eli eilen eli marraskuun viimeisenä päivänä.

 

 

Olen käynyt seisoskelemassa monissa paikoissa.

Olen myös maannut. En makaa yksin, vaan kolmen kirjan kanssa ja ne ovat

Riku Ondan Fish Swimming in Dappled Sunlight. Olen aiemmin lukenut Ondalta dekkarin The Aosawa Murders.

Peace Adzo Medien Nightbloom. Pidin kovasti Medien esikoisromaanista His Only Wife, joten innolla odotin tämän kirjan julkaisua. Hyvältä vaikuttaa 74 luetun sivun perusteella.

Sun Tzun Art of War on ollut lukulistallani noin sata vuotta. Nyt oli pakko ottaa se lukuun, koska sitä siteerattiin niin kovasti vastikään Netflixistä katsomassani korealaisessa sarjassa nimeltä Empress Ki. Olipahan muuten komea ja superkiero sarja. Se on poikkeuksellisen pitkä eli jaksoja on peräti 51.

Minun ei ehkä pitäisi näitä pitkiä sarjoja katsoa, koska ne menevät niin voimakkaasti tunteisiin, että sarjan loputtua jää tyhjä olo ja on vaikea elää tässä todellisuudessa.


Mukavaa viikonloppua! Taidanpa tästä lähteä taas seisomaan jonnekin, kun seisoskelu on niin mukavaa.

Villi totuus eli likapyykkiä julkisesti

Kirjoitin elokuussa Jon Krakauerin teoksesta Into the Wild, joka käsittelee Chris McCandlessin elämää ja kuolemista Alaskalla. Vuosia myöhemmin Chrisin sisar, Carine McCandless, julkaisi teoksen jonka markkinoitiin kertovan salaisuuksista, jotka ajoivat Chrisin erämaahan.

Kirjan nimi on The Wild Truth ja alaotsikko The secrets that drove Chris McCandless into the wild (HarperElement 2014, s. 278). Todellisuudessa kirja kertoo lähinnä Carinesta itsestään ja Carine avaa teoksessaan oman elämäntarinansa. Chris roikkuu teoksessa mukana lähinnä seinäruusuna, mikä sinänsä on melko ymmärrettävää, sillä onhan Chris kuollut.

Carine pitää teoksessaan Chrisin henkeä elossa mainitsemalla hänet silloin tällöin, mutta painopiste on etenkin Chrisin kuoleman jälkeen (eli jo melko alussa kirjaa) nimenomaan Carinessa itsessään ja Carinen suhteessa vanhempiinsa.

Lyhyesti: Carinen ja Chrisin vanhemmat ovat väkivaltaisia. Äiti Billie on pahasti tossun alla, mutta ei kykene lopulta pelastamaan itseään, vaan muuttuu aikojen saatossa itsekin manipuloivaksi kusipääksi. Henkinen väkivalta ja manipulointi ovat arkipäivää. Fyysistäkin väkivaltaa esiintyi sisarusten ollessa nuoria – siis vielä lapsia.

Ei ihme, että Chris koki tarvetta katkaista välit vanhempiinsa ja hankkiutua mahdollisimman kauas heistä voidakseen hengittää rauhassa. Ja tämä on se ns. salaisuus, joka ajoi Chrisin reissuilleen. Ole hyvä, säästin sinulta juuri vaivan lukea koko kirjan, jos vain Chris McCandless kiinnostaa.

Jos kiinnostaa julkinen likapyykinpesu, niin tässäpä kirja sinulle. En koe aheelliseksi enempää tästä kirjoittaa.

Avioliitossa yksi ihminen liikaa

 

Ore Agbaje-Williams: The Three of Us
Jonathan Cape, 2023
s. 189

 

 

Meillä kolmella viitataan aviopariin ja heidän ystäväänsä Temiin (Temi on ainoa, jonka nimi tulee ilmi romaanissa). Tai pikemminkin aviovaimon parhaaseen ystävään, sillä aviomies ei voi sietää Temiä. Mutta eipä huolta: ei Temikään voi sietää aviomiestä.

Kyseessä on yhdenpäivänromaani, jossa kukin kolmesta saa suunvuoron. Kerronta etenee kronologisesti kertojan vain vaihtuessa.

Aviovaimo aloittaa. Temi on tulossa kylään ja se tarkoittaa viinin lipittämistä ja jutustelua. Lähinnä Temin jutustelua. Siinä ohessa paljastuu, miten aviovaimo ja Temi ovat tutustuneet ynnä muuta taustoitusta.

Ei tarvitse lukea montakaan sivua, kun jo minäkin inhoan Temiä. En haluaisi hänen kaltaistaan ystävää eikä onneksi tarvitsekaan. On vaikea käsittää, miksei aviovaimo pistä rajoja ystävälleen.

Itse en sietäisi varsinkaan sitä, että ystävä piikittelisi mieheni kustannuksella. Se kaiketi hämmentää aviovaimoakin, mutta ei ilmeisesti niin paljon, että hän asialle mitään tekisi – muuta kuin hihittelee mukana varsinkin silloin kun aviomies ei ole läsnä, mutta muutenkin.

Se on hämmentävää, koska saan kuitenkin vaikutelman, että aviovaimo on onnellinen avioliitossaan ja rakastaa miestään. Aviovaimosta jää vaikutelma, että hän haluaa miellyttää molempia ja välttelee konflikteja. Eräänlainen tossukka.

Temin saadessa suunvuoron varmistun siitä, etten tosiaan pidä hänestä. Hän on kontrolloiva ja miellän hänet jopa ilkeäksi.

Aviomies vaikuttaa muuten melko tavanomaiselta uraohjukselta, mutta jossain määrin snobilta ja aavistuksen sovinistiselta. Aviomiehen äiti painostaa lastenhankintaan, mutta etenkään aviovaimo ei ole järin innostunut asiasta, mutta suostuu. En tiedä miksi: varmaan sovun ja sukurauhan nimissä. Aviomiehelle asia tuskin on kynnyskysymys, koska mitäpä se (lapsen saaminen) hänen elämäänsä juuri vaikuttaisi. Itse asiassa lapsia saisi ilmeisesti tulla runsaastikin.

Tämä on omituinen kirja enkä nyt tarkoita tätä mitenkään eritysen hyvällä tavalla. Minusta on outoa, että aviovaimo lähtee kesken viinin lipittämisen miehensä työpaikalle. Miksi ihmeessä. En ymmärrä miksi aviovaimo sietää ystävänsä tempauksia, en ymmärrä miksei aviomies heitä Temiä pellolle. En ymmärrä, miksei puhuta suoraan yhtään mistään. En ymmärrä, miksi aviovaimo taipuu kaikkeen. Ehkä hänen olisi hyvä saada olla yksin ja tutustua itseensä ja siihen, mitä aidosti haluaa elämältään.

Ehkä en ymmärrä, koska haluan oman elämäni tyylillä NO ADDED DRAMA, koska itseni kanssa eläminen on ihan tarpeeksi dramaattista ilman lisädraamailua. Lisäksi olen saanut ihan riittävän ison siivun toisten draamoista ja olen tullut vedetyksi toisten draamoihin, joten yritän pysytellä niistä erossa, mikäli vain mahdollista.

Huomio: minun ei tietysti tarvitsekaan ymmärtää mitään. Toisaalta olisi mukavaa, jos olisi enemmän eväitä ymmärtää. Mutta ehkä asia on niinkin simppeli, että aviovaimo on tossu ja ystävä on kontrollifriikki määräilijä, joka haluaa asioiden olevan ennallaan eli siten ennen kuin aviovaimo avioitui. Aviomiehellä on myös ihanteensa sen suhteen, mitä vaimoltaan salaa toivoo, vaikkei toiveita ääneen sanokaan.

Aviomiehen ja Temin jäätävää sanailua toisilleen on samaan aikaan sekä huvittavaa että kiusallista seurata. Itse heittäisin nuo kaikki kolme pellolle tai lähtisin itse niin kauas kuin pippuri kasvaa ellen vielä kauemmas.

En erityisesti pitänyt tästä kirjasta, koska pääsääntöisesti koin sen latteana. Odotin jotain huipennusta tai käännekohtaa, mutta sellaista ei varsinaisesti tule. Paitsi ihan lopussa, mutta se ei varsinaisesti enää pelasta mitään.

Kirjassa on muutama kiinnostava kohta ja kieli paikoin riemukasta. Kokonaisuus jää silti vaisuksi, vaikka aihe on mitä raflaavin. Harmi.

Tästä tuli erittäin subjektiivinen miete, mutta sallin sen itselleni koska miksipä en sallisi. Tällaisia fiiliksiä tämä kirja nyt herätti eli sentään herätti jotain, vaikka punaista lankaa en varsinaisesti löytänyt enkä oikein muutakaan pointtia.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate.

Muistoja ja pandemiaa

Luin aiemmin tänä vuonna Claire Fullerin romaanin Unsettled Ground, joka oli varsin positiivinen ylläri. Positiivinen siksi, etten erityisesti lämmennyt Fullerin esikoiselle Our Endless Numbered Days.

Kuullessani Fullerin uusimmasta teoksesta The Memory of Animals (Fig Tree 2023, s. 306) tiesin heti haluavani lukea sen ja mielellään melko tuoreeltaan.

 

The Memory of Animalsin asetelma on superkiinnostava. Pandemia jyllää niittäen ihmisiä kuin heinää. Viruksen oireet ovat karmeat pitäen sisällään muun muassa muistinmenetystä, turvotusta ja lopulta kuoleman. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Lontooseen.

Kun rokotefirma etsii vapaaehtoisia henkilöitä viruksen taltuttamiseen kehitetyn rokotteen testiryhmään, rahavaikeuksien kanssa painiskeleva Neffy ilmoittautuu vapaaehtoiseksi “koekaniiniksi”. Testiryhmä on tarkoitus rokottaa, jonka jälkeen heille annetaan tappava virus.

Kirjan alku on hurjan koukuttava, kun tarina hitaasti avautuu. Harmillisesti koukuttavan alun jälkeen ei oikeastaan tapahdu mitään kiinnostavaa. Neffy ja neljä muuta testiryhmäläistä (Leon, Piper, Yahiko ja Rachel) jumittavat autioituneessa laitoksessa, koska henkilökunta on paennut paikalta ja osa mahdollisesti saanut viruksen ja kuollut. Kukaan ei uskalla poistua rakennuksesta, sillä ulkona vaanii viruksen lisäksi muut vaarat. Jotain pitäisi kuitenkin tehdä, koska ruokavarastot hupenevat hurjaa vauhtia.

Leon on tuonut mukanaan laitteen, jolla voi vierailla omissa muistoissa. Hän haluaa testata laitetta Neffyyn nähdäkseen toimiiko se Neffyn kohdalla. Jostain syystä laite ei nimittäin toimi kaikkien kohdalla. Neffyn kohdalla se toimii ja laitteen avulla Neffy pääsee palaamaan muistoihinsa. Näiden sessioiden kautta lukijalle paljastuu asioita Neffyn taustasta ja persoonasta.

Romaanin eräs fokus on näiden viiden henkilön välisissä kemioissa ja siinä, miten ihminen käyttäytyy kun joutuu ikään kuin valvomattomaan vankilaan. Toki rakennuksesta voisi poistua koska tahansa, mutta kaikki ovat liian pelokkaita lähteäkseen, vaikka kaikki myös tietävät että jossain vaiheessa on pakko, ellei aio kuolla nälkään.

Kaikki henkilöt Neffya lukuun ottamatta jäävät etäisiksi, jopa persoonattomiksi. En saanut kenestäkään oikein mitään otetta eivätkä henkilöt siten tuntuneet järin kiinnostavilta. Edes Neffya en kokenut erityisen kiinnostavana, vaikka hänestä sentään sai muodostettua jonkinlaisen persoonallisuuden.

Eipä siis juuri hetkauttanut, mitä kenellekin tapahtuisi. Olisi nyt edes tapahtunut jotain, mutta yksittäiset selkkaukset henkilöiden välillä eivät oikein jaksa pitää tarinaa elossa. Osittain petyin kai siksi, että odotukseni tarinan suhteen olivat toisenlaiset.

Pidän Claire Fullerin kirjoitustyylistä, mutta tämä ei nyt sitten muulla tasolla iskenyt oikein ollenkaan. Vahvahko tunnelma teoksessa on, mutta olisi kiva jos olisi ollut muutakin.

Ei kuitenkaan tullut mieleen jättää kirjaa kesken eikä kaduta, että tämän luin. Ihan ok lukukokemus.

 

Takateksti: 

From the Costa-Winning, Women's Prize-shortlisted author of Unsettled Ground: a gripping, haunting novel about memory, love and survival, for readers of Never Let me Go and Leave the World Behind

Neffy is a young woman running away from grief and guilt and the one big mistake that has derailed her career. When she answers the call to volunteer in a controlled vaccine trial, it offers her a way to pay off her many debts and, perhaps, to make up for the past.

But when the London streets below her window fall silent, and all external communications cease, only Neffy and four other volunteers remain in the unit. With food running out, and a growing sense that the strangers she is with may be holding back secrets, Neffy has questions that no-one can answer. Does safety lie inside or beyond the unit? And who, or what is out there?

While she weighs up her choices, she is introduced to a pioneering and controversial technology which allows her to revisit memories from her life before: a childhood divided between her enigmatic mother and her father in his small hotel in Greece. Intoxicated by the freedom of the past and the chance to reunite with those she loves, she increasingly turns away from her perilous present. But in this new world where survival rests on the bonds between strangers, is she jeopardising any chance of a future?

The Memory of Animals is a taut and emotionally charged novel about freedom and captivity, survival and sacrifice and whether you can save anyone before you save yourself.

Bensalla valoa pimeyteen

Otsikolla viittaan kirjan takakannen teaseriin:

Pimeään maailmaan saa valoa vain bensiinillä.

Arttu Tuomisen Vapahtaja on viides eli toiseksi viimeinen osa ns. Delta-sarjassa. Luonnollisesti olen lukenut kaikki aiemmat sarjan kirjat, joista lista postauksen lopussa.

Vapahtajassa liikuskellaan tuttuun tapaan Porissa. Porissa on levotonta: nuorisojoukot herättävät pelkoa alueella, samoin ollaan huolissaan jengiytymisestä sekä huumeiden käyttämisestä ja diilaamisesta. Kun Kuntoradalta löytyy poltettu ruumis, epäilee poliisi aluksi alueella vaikuttavaa nuorisojoukkoa.

Sitten tapahtuu toinen polttomurha, jossa kohteena on ensimmäisen uhrin lailla koditon laitapuolen kulkija. Ryöstömurha ei vaikuta todennäköiseltä, sillä mitään ryöstettävää ei kodittomilla ole. Lisäksi poliisin korviin kantautuu huhuja ns. vapahtajasta, joka auttaa kodittomia löytämään uuden alun tai muulla tavoin vapautumaan tuskistaan.

Murhatutkintaa johtaa Susanna Manner, jolla on omia päivänvaloa kestämättömiä huolia. Manner nimittäin pelkää poikansa mahdollisesti sekaantuneen tapaukseen jollakin tavalla. Tai sitten ei. Epätietoisuus raastaa ja Manner on äitinä valmis tekemään lähes mitä tahansa suojellakseen poikaansa. Tuo suojelutarve ylittää moraalin rajat ja ohjaa Manneria tekemään harkitsemattomia ratkaisuja – tai ehkä kuitenkin varsin harkittuja, mutta kyseenalaisista syistä.

Rikostutkija Jari Paloviita syventyy tutkimaan tapausta tutustumalla muun muassa syrjäytyneiden maailmaan. Kukaan tuskin vapaaehtoisesti jättäytyy kodittomaksi, vaan taustalla on aina paljon muutakin. Kyynisimmät pitävät syrjäytymistä ja kodittomuutta henkilön omana vikana unohtaen, että emme me tänne tasa-arvoisiin oloihin synny. Mitä tahansa voi tapahtua ja joillekin seuraukset voivat olla hyvinkin traagiset.

Vapahtajassa käsitellään tunnistettavia, ajankohtaisia aiheita: Huoli nuorison jengiytymisestä Ruotsin tapaan, syrjäytyminen, asenteet huono-osaisia kohtaan jne.

On tilanteita, jolloin yleisesti suoraselkäisenä pidetty henkilö astuu rajan yli. Sellainen henkilö, jonka ei kuvittelisi sellaista missään tilanteessa tekevän. Henkilö, jolla pitäisi olla selkärankaa ja oikeustajua. Mutta kenties lopulta meistä kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa, jos olosuhteet osuvat kohdilleen – niin hyvässä kuin miksei pahassakin.

Tuomisen kirjoissa parasta onkin juuri henkilöiden rosoisuus ja johdonmukaisuus, joka on ehkä johdonmukaista vain henkilölle itselleen. Ulospäin se saattaa näyttää ristiriitaiselta ja jopa epäuskottavalta, vaikka lopulta henkilö käyttäytyy omalle persoonallisuudelle ominaisella tavalla ja siten kun on itselle perustellut. Eri asia on, kuinka paljon ihminen valehtelee nimenomaan itselleen oikeuttaakseen tekonsa.

Vapahtajassa tiivistyy jälleen ne seikat, joista Tuomisen dekkareissa pidän: ajankohtaiset teemat ja niiden syvempi tarkastelu monesta kulmasta. Pelonsekaisella kauhulla odotan sarjan viimeistä osaa, joka ilmeisesti ensi vuonna julkaistaan. Pidän ehdottomasti siitä, että Tuominen kirjoittaa sarjakokonaisuuksia (jotka ovat selkeästi mietittyjä ja ehyitä!) eikä keinotekoisesti jatka niitä ikuisuuksiin, mutta siinä on tietysti se huono puoli, että joutuu luopumaan hyvästä sarjasta ja sen henkilöistä.

Brutaalisuusmittari: 2/3 Muutamia brutaaleja kohtia, mutta ei mitään superkauheaa.

Mielipide selkokielellä: Lyhyesti ja ytimekkäästi: saatanan hyvä.

Arttu Tuominen: Vapahtaja
Wsoy, 2023
s. 366

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 49. Kirja on julkaistu vuonna 2023.

Delta-sarjan kirjat järjestyksessä (rohkelikko uskaltaa lukea ne missä järjestyksessä tahansa):

1. Verivelka
2. Hyvitys
3. Vaiettu
4. Häväistyt
5. Vapahtaja

Kuva tekoälyn kanssa.

Tapaus Mao

Qiu Xiaolongin romaani Tapaus Mao on kuudes kirja ns. Chen Cao -sarjassa. Luemme tätä sarjaa Lauran kanssa kahden ihmisen lukupiirissämme.

Tämä on kiintoisa dekkarisarja, vaikka ei aina herätä paljon keskustelua johtuen siitä, että kirjat ovat aika hidastempoisia ja sarjan edetessä moni ajatuksia herättänyt asia on jo kaluttu lukupiirissämme.

Tähän kopioinkin saman alustuksen kuin Red Mandarin Dress -kirjoituksessani (vaihtaen vain kirjan nimen Tapaus Maoksi). Eli siteeraan itseäni:

Tapaus Maon tapahtumat sijoittuvat 90-luvun Shanghaihin. Vaikka Maon kulttuurivallankumouksesta on aikaa, sen vaikutukset sukupolviin ja yksittäisiin ihmisiin eivät ole ohi.

Tapaus Maossa Chen Cao saa tutkittavakseen Maon entisen ja edesmenneen rakastajattaren tyttärentyttären Jiaon äkillisen vaurastumisen. Miten on mahdollista, että orpokodissa varttunut tyttönen yhtäkkiä liikuskelee taiteilijapiireissä ja asuu hienostoalueella. On aihetta pelätä, että Jiao on saanut käsiinsä jotain arkaluontoista materiaalia liittyen Maoon.

Chen soluttautuu samoihin taiteilijapiireihin, joissa Jiao liikuskelee. Tapaus monimutkaistuu, kun yksi taiteilijoista löytyy murhattuna.

Tyypilliseen tapaan kirjassa syöpötellään runsaasti ja ateriat kuvaillaan tarkasti. Jos olisin lukijana harppoja (mitä en ole, koska haluan lukea kirjat kokonaan ja ajatuksella), saattaisin harpata niiden kohtien yli. Toisaalta kuvaukset eivät ole järin pitkiä, joten niihin ei ehdi pitkästyä.

Erityisesti minua ihastuttaa sananlaskut ja muut hienovireiset kaskut, joita kirjassa viljellään. Samoin runositeeraukset, vaikka suurin osa runoista meneekin sujuvasti minulta ohi ellei niitä selitetä erikseen (usein selitetään). Vaikea olisi ollut arvioida, mihin esim. pilvillä ja sateella viitataan, ellei kirjailija olisi sitä lukijalle avannut.

Alla pätkä eräästä kohtauksesta, jolle jostain syystä kihertelin monta minuuttia. Siinä ollaan teehuoneessa ja pitäisi saada keskustella tutkintaan liittyvistä asioista rauhassa ilman ylimääräisiä korvia.

 ”Japanissa teenjuontiin suhtaudutaan kuin hienostuneeseen taiteeseen. Se on hölynpölyä. Tarkoitus on nauttia teestä, ei hössöttää siitä”, Vanha Metsästäjä sanoi. ”Kuten vanha sananlasku sanoo: idiootti palauttaa mittaamattoman arvokkaan helmen mutta pitää pramean laatikon.”
”Olette oikeassa, erityisesti kun tukenanne on vanhoja sananlaskuja.” Chen nyökkäsi ja kääntyi hymyillen tarjoilijan puoleen. ”Nautimme teen keskenämme. Teidän ei tarvitse palvella meitä.”
”Sillä tavoin meidän teehuoneessa toimitaan”, tarjoilija sanoi punastuen. ”Se on hyvin muodikasta nykyisin.”
”Me olemme vanhanaikaisia. Lahosta puusta ei voi kaivertaa mitään muodikasta”, Chen sanoi.   

Olen lukenut tätä sarjaa englanniksi, mutta tämän kirjan luin suomeksi, koska sen satuin löytämään taannoin Suomesta joltain kirppikseltä. Kielen vaihtaminen kesken sarjan ei häirinnyt eli tunnelma säilyi samana – oivallista käännöstyötä siis.

Sen sijaan joudun nillittämään kirjan (minulla Sevenin pokkari, joka on painettu 2011) lukuisista typoista ja taivutusvirheistä. Kyseessä eivät ole kieliopilliset virheellisyydet, vaan selkeät typot ja ajatusvirheet eli suoraan sanottuna huolimattomuus. Jopa nimet olivat toisinaan väärin kirjoitettu (Chenistä tullut Chan jne.), mikä hämmensi joissakin kohdissa.

Näitä oli paljon. Nyt ei ole kyse muutamasta yksittäisestä typosta (en viitsisi sellaisista urputtaa), vaan virheitä esiintyi ajoittain muutamien sivujen välein. On tainnut jäädä oikoluku kokonaan tekemättä? Todella harmillista päästää näin epäsiisti teksti painoon.

Ja ei, en ole ihminen joka ilokseen etsii virheitä tekstistä. Minä huomaan ne, koska… eikös ole ihan normaalia lukiessa sellaista havaita (ellei kyseessä ole oma teksti: silloin ei tietenkään havaitse mitään ja silmä korjaa typotkin automaagisesti. Siksi oikoluku rules!)?

Brutaalisuusmittari: 1/3. Väkivaltaa on vain nimeksi eikä sitäkään kuvailla tarkasti.

Mielipide selkokielellä: Pidin Tapaus Maosta kovasti ja yleisesti tästä Chen Cao -sarjasta. Kun sarjaa on lukenut näinkin paljon, voi suunnilleen aavistella mitä on luvassa mutta silti yksityiskohtia ja kaikenmoisia motiiveja harvemmin voi ennalta arvata. Lisäksi Chenistä on tullut ”ystävä”, jonka elämän pariin on mukava palata. Tämä sarja kannattaa lukea järjestyksessä, jos haluaa seurata myös erittäin maltillisesti taustalla kulkevaa Chenin yksityiselämää.

Qiu Xiaolong: Tapaus Mao
alkuper. The Mao Case, 2009
Otava (Seven) 2010
suomentanut Katariina Kaila
s. 335


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan Red Mandarin Dressin pariksi kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön.

 

Kaikki sarjan kirjat (suluissa suomennosnimi, jos kirjasta on suomennos):


1. Death of a Red Heroine (Punaisen sankarittaren kuolema)
2. A Loyal Character Dancer (Punaisen merkin tanssija)
3. When Red Is Black (Musta sydän)
4. A Case of Two Cities (Kahden kaupungin tarina)
5. Red Mandarin Dress (Punapukuiset naiset)
6. The Mao Case (Tapaus Mao)
7. Don’t Cry, Tai Lake (Kuolemanjärvi)
8. Enigma of China
9. Shanghai Redemption
10. Becoming Inspector Chen
11. Hold Your Breath, China
12. Inspector Chen and the Private Kitchen Murder
13. Love and Murder in the Time of Covid