Psykopaattinen junamatka

Kotaro Isaka: Bullet Train
alkuper. マリアビートル / Maria Bītoru, 2010
Harvill Secker, 2021
englannintanut Sam Malissa
s. 415

Voihan japanilainen luotijuna eli Shinkansen eli Kotaro Isakan trilleri Bullet Train. Luin sitä melko kauan ja hartaasti, sillä minulla syntyi kirjaan viha-rakkaussuhde.

Who will reach the end of the line alive? Kysytään kirjan kannessa.

Noh, ei välttämättä kovin moni. Juna on näet pullollaan rikollisia, on palkkamurhaajaa ja muuta hämäräntoimittajaa, jotka eivät väkivaltaa kaihda. Tässä välissä huomio: kirja ei silti ole mitään gorea vaikka veri kyllä lentää. Kirjan kokonaispituuteen (415 sivua) nähden fyysistä väkivaltaa on melko vähän – henkistä sitten senkin edestä. Erityisesti yksi henkilö käy hermoilleni ylitse muiden, mutta palaan siihen myöhemmin.

Matkustetaan hetki junassa (joka on matkalla Tokiosta Moriokaan), jossa siis on useampi rikollinen toteuttamassa tehtäväänsä toisistaan tietämättä. Kuolemanvaarallinen hedelmäpari Tangerine ja Lemon on kuljettamassa salkkua kun taas maailman huono-onnisimman salamurhaajan toimeksiantona on varastaa tuo salkku ja poistua junasta heti seuraavalla asemalla.

Junaan lipun on buukannut myös psykopaatti koulupoika, joka kutsuu itseään Prinssiksi (Prince). Prinssistä on turha etsiä empatiaa, sillä se ei kuulu Prinssin tunneskaalaan niin kuin ei juuri mikään muukaan tunne. Prinssiä kiinnostaa ihmisten reaktioiden ja motiivien tutkiminen ja hän on valmis menemään melko pitkälle niitä tarkkaillessaan. Toisten kärsimysten seuraaminen ilahduttaa ja motivoi Prinssiä. Lisäksi Prinssi tuntuu olevan superonnekas ja hän tietää sen itsekin: tapahtui mitä tahansa, onni on aina Prinssin puolella. Kuulostaa salamurhaajamme vastakohdalta tässä suhteessa.

Ja juuri tämä 14-vuotias Prinssi käy hermoilleni. Alussa siedän häntä ja olen jopa utelias, mutta mitä pidemmälle tarinassa päästään (Prinssi haluaa ohjata ihmisiä, koska hänen mielestään hän on taitava muuttamaan asioiden kulkua vaikkei asioista mitään tietäisikään), sitä murhanhimoisemmaksi alan itsekin tulla. Tekisi mieli ottaa niskaperseote Prinssistä ja viskata hänet parisataa kilsaa tunnissa porhaltavan junan ikkunasta ulos. Joo, sori.

Myös Lemon käy hermoilleni jatkuvalla paasaamisellaan Tuomas Veturista ja kumppaneista (Thomas the Tank Engine and Friends). Juu, tiedän kyseisen lastenohjelman nimeltä, mutta en mitään muuta. Paitsi nyt tiedän ja itse asiassa kirjan edetessä Lemonin selvitykset eivät enää ota niin aivoon ja niille löytyy jopa paikkansa tarinassa. Selkeä paikka.

Hyvin häiritsevä kirja, josta ei komiikkaa puutu. Mustaa huumoria myös löytyy, joten vaikka tarinassa on se synkkä pohjamuta niin se ei tunnu niin synkältä.

Kirjan pohjalta on tekeillä Hollywood-elokuva, jota tähdittää muun muassa Brad Pitt. Voin nähdä tämän kirjan helposti elokuvana, mutta en tiedä kiinnostaako minua sellaista (etenkään jenkkiveriosta) katsoa. Yleisesti ottaen en jaksa Hollywood-toteutuksia (lukemieni kirjojen pohjalta), koska ne harvemmin onnistuvat vangitsemaan sellaista tunnelmaa, jota esim. itse koin tätä kirjaa lukiessani. Mutta ehkä kuitenkin katson sen ihan vain siksi, että voin julistaa sen tarvittaessa ”ihan paskaksi”.

Ja mitäpä mieltä sitten lopulta olin Bullet Trainista? Epämääräisen kuivakkuuden jälkeen kirja salamyhkäisesti imaisi mukaansa, vaikka tietty ärsyyntyminen kulki mukana lähes koko romaanin. Kirjassa on upeita kohtia ja kiinnostavia ajatuksia, joten lukukokemus ehdottomasti on elämys, joka kannatti kokea.

Itse asiassa Bullet Train on sellainen kirja, joka on parempi lukemisen jälkeen kuin lukemisen aikana. Nämä tällaiset kirjat ovat harvassa, joten aika jännää on kun näin käy!

Jos pitäisi Kotara Isakaa johonkin toiseen japanilaiseen kirjailijaan verrata, mainitsisin Ryu Murakamin. Tyyleissä on samaa absurdiutta, synkkyyttä, komiikkaa ja huumoria.

There are drooping green frills around the yellow flowers. Common dandelions.
The non-indigenous common dandelion pushed out the native Kanto dandelion. He remembers hearing that.

But it’s not true.

The Kanto dandelion is disappearing because humans are enroaching on its habitat.
Then the common dandelion just fills in the space where other dandelions used to be.
Morning Glory thinks the whole thing is fascinating.

People act like the common dandelion is the culprit in the drop-off of the Kanto dandelion, and that humans are merely the witnesses, but the truth is it’s the humans who are to blame. Common dandelions just happen to be tough enough to live with humans.

Even if the common dandelion hadn’t appeared, the Kanto dandelion would still be dying off. (s.308)

Lukukuulumiset: nyt luen

Paikallinen Waterstones eli lempikirjakauppani

En ole saanut pitkään aikaan mitään luettua loppuun asti. En ole kirjoja kesken jättänyt, mutta lukeminen on hidasta koska nyt on sellainen kausi, etten vain jaksa. Haluaisin lukea enemmän kuin luen, mutta en jaksa enkä viitsi väkisin itseäni pakottaa lukemaan. Tällaisia kausia tulee ja menee, joten antaapa tulla ja mennä.

Kirjoja minulla on tällä hetkellä kolme luvussa.

1. Kotaro Isaka: Bullet Train

Bullet Trainin lukeminen takkusi erityisesti alussa. Nyt se on alkanut sujua ja kohta kirja loppuukin. Onneksi. Bullet Trainissa on puolensa, mutta se käy ajoittain hermoilleni. Kirja on melko koominen ja täynnä mustaa huumoria, mutta on siinä jokin vakavampikin pohjamuta olemassa. Mutta luenpa kirjan loppuun ja avaudun vasta sitten.

2. Dmitry Glukhovsky: Metro 2033

Lauran kanssa luemme Dmitry Glukhovskyn dystopiaa Metro 2033. Kirjan alku tuntui hieman tahmealta, mutta… eeh, ei tunnu enää. Huoletti alkuun, että kirja on jonkin sortin äksönpläjäys, jossa veri lentää ja suolenpätkät maalaavat metrotunnelin seinät punaisiksi, mutta onneksi niin ei näytä olevan. En ole tiukan toiminnan ystävä kirjallisuudessa enkä elokuvissa. Pidän hitaammasta temposta, että ehtii ajatella ja märehtiä.

Tähän väliin on pakko hehkuttaa lukupiiriämme: en ole ennen tätä harrastanut mitään kimppalukuja, joten on ollut positiivinen yllätys tämä. Mahtavaa, kun voi vaihtaa ajatuksia kirjasta lukemisen lomassa ja lukuun tulee kirjoja (esim. just tämä Metro 2033), jota en välttämättä olisi yksinäni lukuun ottanut.

3. Shalom Auslander: Mother for Dinner

Mother for Dinner päätyi lukuun nyt, koska halusin jotain kevyttä näiden kahden melko synkän romaanin rinnalle. Joten mikäpä olisi sopivampaa kuin lukea siitä kun äiti kuolee ja haluaa tulla syödyksi.

Ote sivuliepeestä:

This (toive tulla syödyksi) is not unusual, as the Seltzers are Cannibal-Americans, a once proud and thriving ethnic group, but for Seventh (kirjan keskushenkilö), it raises some serious questions.

Kun maailmankuva menee uusiksi

Sain jokunen aika sitten luettua loppuun Tara Westoverin Educatedin. Kirja on suomennettu nimellä Opin tiellä.

Kirja julkaistiin täällä aikanaan suuren pöhinän (ja markkinoinnin) saattelemana. Annoin pölyn laskeutua ja otin kirjan lukuun, kun koin että tomut on maassa.

Lyhyesti kirjasta: Tara Westover (s. 1986) kertoo lapsuudestaan ja varttumisestaan mormoniperheessä pienessä Cliftonin kylässä Idahossa.

Minua kirjassa kiinnosti erityisesti perheen sisäinen dynamiikka ja valtasuhteet. Se, miten varttuminen suljetussa ja kontrolloivassa perheessä vaikuttaa ihmiseen. Monia asioita Westover ei (tietenkään) ymmärtänyt nuorempana, vaan pohtii ja analysoi niitä nyt kirjassaan. Monet lapsuudessa tapahtuneet asiat ja tunteet on mahdollista ymmärtää tai ainakin selittää, kun ikä ja tietoisuus karttuvat.

Westoverilla karttui myös tietopuoli, sillä hän on kulkenut pitkälle opinnoissaan. Moni kotikoulutettu siinä tuskin onnistuu (tai saa mahdollisuutta kokeilla). Tosin Westoverin perheessä pitkälle opiskeli peräti kolme sisarusta seitsemästä.

Westoverin lapsuudesta ei puutuu ns. draamaa. Koin, ettei Westover kirjoita niistä ”draamamielessä”, vaan kuvatakseen perheen sisäisiä jännitteitä, uskomuksia, rajoja, (kirjoittamattomia) sääntöjä. Ja sitä miten ne muuttuvat ajan myötä. Muutenkin Westoverin tyyli on  analysoiva ja spekuloivakin. Ja itse asiassa melko hellävarainen perhettään kohtaan.

Westoverin isällä lienee jonkin sortin mielenterveysongelmia. Muutama diagnoosi heitetään ilmoille, mutta ne ovat pelkkää spekulaatiota ja mutua – ei siis vahvistettuja diagnooseja.

Kirjan luettuani jäin miettimään sitä, miten perheenjäsen ollaan valmiita paiskaamaan pellolle, jos hän ei suostu mukautumaan perheen vahingollisiin toimintatapoihin. Perheen normeihin, joista ei jousteta. Eniten ehkä suretti, kun Westoverin vanhin veli, Tyler, lopulta käänsi Taralle selkänsä.

En kokenut kirjaa järin raskaana ja se johtuu nimenomaan Westoverin pohtivasta tyylistä. Hän ei hae draamaa, vaan pikemminkin yrittää ymmärtää mitä tapahtui ja miksi. Minun on helppo ymmärtää (ja olla kauhistelematta) perheen sisäisiä ja vinoutuneita normeja sekä käyttäytymistapoja ja -koodistoja. Westover luotaa jatkuvasti ilmapiiriä ja miettii, milloin voi avata suunsa ja milloin kannattaa olla hiljaa jne.

Googletin tietoja Westovereista, koska niin joskus teen halutessani laajentaa lukukokemusta kirjan luettuani. Tara Westoverin äiti, joka kirjassa on nimetty Fayeksi (ja joka on oikealta nimeltään LaRee), on itsekin kirjoittanut kirjan. Kirjan nimi on – yllätys yllätys – Educating.

En ole aikeissa kyseistä kirjaa lukea, mutta luin mielenkiintoisen kirjoituksen/arvion kirjasta Mrs Lady wordsmithin sivulta. LaRee Westoverin kirja on ilmeisesti kirjoitettu ikään kuin vastineeksi Tara Westoverin kirjalle.

Lueskelin myös LaReen Facebook-sivua, katsoin muutamia Tara Westoverin haastatteluja Youtubesta jne. En aio omia tulkintojani tähän kirjata, vaikka minulla on kyllä mielipide monestakin asiasta. 

Itse kirjasta voin toki kertoa mielipiteeni ja se kuuluu näin: Pidin kovasti, mikäli nyt noin voi sanoa. Perustelut varmaan selviävät kirjoituksestani.

Tara Westover: Educated
Windmill Books, 2018
s. 384
suom. Opin tiellä

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 14 – ilmoittaudu mukaan!

Tuttu ja jo perinteeksi muodostunut kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas, nyt jo neljättätoista kertaa. Haaste on säilynyt mukavan vilkkaana ja toivon sen sellaisena pysyvän ja jatkuvan vaikka ikuisesti. Haasteen on perustanut Omppu.

Idea on simppeli: Valitse ja lue klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea.

Tarjonta tuskin ihan heti loppuu. Minua tämä haaste inspiroi suuresti, koska en välttämättä muuten tulisi niin herkästi tarttuneeksi klassikoihin. Koska haaste toteutetaan kaksi kertaa vuodessa, tulee ainakin ne kaksi klassikkoa vuosittain luettua (vain yksi kerta on minulta jäänyt välistä). Seuraava haastepäivä on 31.1.2022


Klassikkohaasteen viralliset säännöt:

1. Valitse klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea, ja ilmoita valinnastasi tämän postauksen kommenttikenttään. (Voit myös vain ilmoittaa osallistumisestasi haasteeseen ja päättää klassikon myöhemmin.)
2. Lue valitsemasi klassikko.
3. Kirjoita postaus lukemastasi klassikosta ja julkaise postauksesi 31.1.2022. Linkitä postauksesi koontipostaukseen, jonka julkaisen blogissani edellisenä päivänä.
4. Kehu itseäsi: selätit klassikon - ja ehkä jopa nautit siitä!
5. Toista kohta neljä useasti!


Voit osallistua myös ilman blogia. Jätä silloin tieto lukemastasi klassikosta haasteen koontipostaukseen ja kerro ajatuksesi kirjasta. Somessa käytetään tunnistetta #klassikkohaaste.

Haasteeseen voi ilmoittautua milloin vain, mutta julkaise klassikkopostauksesi 31.1. Kirjaa saa vaihtaa kesken kaiken tai voit valita kirjan myöhemminkin, jos tarvitset miettimisaikaa. Apuja klassikon valintaan saa mm. aiempien klassikkohaasteiden koonneista.

Aiemmat klassikkohaasteet:

Osa 1: Reader, why did I marry him? (Omppu Martin)
Osa 2: Tuijata. Kulttuuripohdintoja (Tuija Takala)
Osa 3: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä (Marile)
Osa 4: Yöpöydän kirjat (Niina T.)
Osa 5: Tekstiluola (Tuomas)
Osa 6: Kirjapöllön huhuiluja (Heidi P)
Osa 7: Unelmien aika (Johanna)
Osa 8: Tarukirja (Margit)
Osa 9: Tuntematon lukija (Hande)
Osa 10: Taikakirjaimet (Raija)
Osa 11: Kirjan jos toisenkin (Jane)
Osa 12: Jotakin syötäväksi kelvotonta (Gregorius)
Osa 13: Kirjakaapin kummitus (Jonna)

 --

Mukaan ilmoittautuneet: (lisätty kirja, jos tiedossa - kirjan voi toki silti vaihtaa)

1. Kirsin Book Club

2. Kulttuuri kukoistaa / Arja 

3. Kirja vieköön! / Riitta K

4. Jotakin syötäväksi kelvotonta / Gregorius

5. Yöpöydän kirjat / Niina T. - Vonda N. McIntyre: Unikäärme

6. Kirjasähkökäyrä / Mai Laakso

7. Oksan hyllyltä / Marika Oksa - Jane Austen: Emma

8. Ankin kirjablogi / Anki - Victor Hugo: Kurjat

9. Kirjan jos toisenkin / Jane

10. Mrs Karlsson lukee / Mari

11. Kirjaimia / LauraKatarooma - Kōbō Abe: Hiekkaa

12. Tarukirja / Margit

13. Luettua elämää / Elina - Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

14. Taikakirjaimet / Raija - Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä - Blade Runner

15. Amatöörihumanisti / Riina

16. Nannan kirjakimara / Nanna

17. Donna mobilen kirjat / Leena Laurila

18. Bibliofiilin päiväunia / Seregi

19. Tuulevin lukublogi / Tuulevi

20. Jokken kirjanurkka / Jokke - Hugh Lofting: Doctor Doolittle's Post Office

21. Kartanon kruunaamaton lukija / Elegia - Kōbō Abe: The Woman in the Dunes

22. Kirsin konttuuri / Kirsi

23. Kirjaluotsi / Tiina -  Machado de Assis: Dom Casmurro

24. Kirjamies / Esko - Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

25. Tuijata / Tuija Takala

26. Kirjakaapin kummitus / Jonna - Aino Kallas: Sudenmorsian

27. Kirjan pauloissa / Paula - V.S. Naipaul: The Mystic Masseur

Kooste: loput Suomessa lukemani kirjat

Vihdoinkin kotona. Oli ihanaa olla Suomessa pitkästä aikaa, mutta seitsemän viikkoa on sen verran pitkä aika, että tuli koti-ikävä.

Kotihuudit eli Richmond upon Thames, kesä jatkuu täällä vielä.

 

Niin paljon en saanut reissussa luettua kuin kuvittelin ja olisin halunnut. Minulla oli keskittymisvaikeuksia ja reissu sisälsi muutenkin turhan paljon säätämistä ja muuta draamaa. Nyt on vähän väsynyt olo, mutta keskittymiskyky alkaa palata hiljalleen.

Käyn tässä pienesti läpi loput Suomessa lukemani kirjat.

Hanna Hauru: Viimeinen vuosi (Like, 2021)

Olen lukenut useita Haurun teoksia ja pitänyt kaikista. Oli siis selvää, että Viimeinen vuosikin pitää lukea. Jokseenkin traagista, että Viimeinen vuosi jäi Haurun viimeiseksi kirjaksi (Hauru menehtyi heinäkuussa).

Pidin Viimeisen vuoden voimakkaasta miljöökuvauksesta ja kirja sopi mainiosti korvessa luettavaksi. Kautta kirjan kulkeva alavireinen ja haikea tunnelma on tyypillistä Haurua.

Viimeinen vuosi sijoittuu Pohjanmaalle 1950-luvulle. Seurataan kirjailijan elämää ja vaiheita pienessä kylässä, jossa kirjailija ei varsinaisesti suosiota nauti. Eloa ei varsinaisesti helpota myöskään köyhyys ja kirjailijan erakkoluonne sekä vaikeus olla ihmisten kanssa tekemisissä.

Haurun kuvaus ja tyyli ovat niin eläviä, että tuntuu kuin itse olisi ollut paikalla. Pidin kovasti.

Piia Leino: Taivas (S&S, 2018)

Taivas on ensimmäinen kirja Helsingin lähitulevaisuuteen sijoittuvassa trilogiassa. Trilogialle ominaisesti kirjat voi lukea missä järjestyksessä tahansa. Kaksi muuta kirjaa ovat nimeltään Yliaika ja Lakipiste. Olisin mielelläni lukenut nekin, mutta en ehtinyt.


Takateksti:

Helsinki, 2058. Akseli työskentelee yliopistolla ja yrittää innottomasti selvittää, mikä on lamaannuttanut suomalaiset. Valon kaupungissa kansalaiset kyyristelevät asunnoissaan, eivät puhu, lapsia ei enää synny. Rajat on suljettu eikä tulevaisuutta ole. Lohduksi alamaisilleen Valo on antanut Taivaan, virtuaalisen tilan jossa vanha maailma elää kauniimpana ja lempeämpänä kuin koskaan.

Kun Akseli saa laajat käyttöoikeudet Taivaaseen, hänen maallinen ruumiinsa käy kalvakkaaksi ja voimattomaksi, sen ainoa tavoite on unohdus ja kuolema. Kunnes hän tapaa Taivaan niityllä naisen, johon haluaa tutustua myös reaalissa.

Taivas on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia, jonka avaamia kysymyksiä ei tee mieli vaientaa. Lohduton sisällissodan jälkeinen Helsinki ja tilansa uudelleen valtaava luonto antavat haikeankauniit puitteet tarinalle, joka herättää vahvan tarpeen vaalia elämää, kaikkea sitä mikä on maailmassa tärkeintä. 

---

En osaa oikein kirjasta mitään muuta sanoa kuin että pidin siitä. En jaksa etsiä enempää sanoja kuvaillakseni lukukokemusta. Mahtavaa, kun ei tarvitse.

Qiu Xiaolong: Punaisen merkin tanssija (Otava, 2006)

Tämä on toinen osa Chen Cao -sarjassa, jonka luimme kimpassa Lauran kanssa. Viehätyin kovasti tästä kirjasta, jopa enemmän kuin ensimmäisestä. Xiaolong näyttää eikä selitä puhki asioita vaan luottaa lukijan aivoihin. Sanonnat ja runot ovat kutkuttava lisä ja ne soljuvat tarinassa luonnollisesti kuin lastu laineella. Kirjan aikajaksokin kiinnostaa eli 90-luku.

Kiley Reid: Such a Fun Age (Bloomsbury, 2020)

Nyt eivät odotukset menneet yhteen tarinan kanssa. Tai pikemminkin tyylin kanssa (tai minkään kanssa). Oletin jotain hippasen vakavampaa otetta, mutta sain lähinnä chick litiä. Kaikki kunnia chick litille, mutta se ei varsinaisesti ole minun makuuni kuin pieninä annoksina (kirja pari vuodessa). Pakko todeta, että petyin havaitessani mikä kirjan tyyli on ja ettei se siitä muutu.

En kokenut kirjaa järin hauskana saati tyyliltään nokkelana. Otaksun tunnistavani, mitkä kohdat/kohtaukset kirjassa ovat (olevinaan) koomisia tai muuten hassuja, mutta ei naurattanut mikään. Peräti pitkästyin joissakin kohdin.

Luin kirjan loppuun, koska

a) olen utelias.
b) olen huono jättämään kirjoja kesken, elleivät ne ole todella huonoja (subjektiivinen kokemus). Tämä ei ollut niin huono kuitenkaan.

---

Parhaillaan minulla on kaksi kirjaa kesken: Tara Westoverin Educated ja Kotaro Isakan Bullet Train.   Niistä enemmän sitten myöhemmin.

Kuvassa kirjat, jotka eilen lainasin kirjastosta.

Harmillisesti lähikirjastoni (josta pidän eniten) on edelleen remontissa, joten kirjasto toimii tilapäisesti pienessä lisärakennuksessa, jossa on melko suppea valikoima. Oletin kirjaston rempan ehtivän valmistua sillä aikaa, kun olen poissa mutta eipä nähtävästi ehtinyt. 

Viime aikojen luetut

Liikuntapainotteinen maalaiselo jatkuu edelleen. Lukeakin olen ehtinyt, koska hyvistä lukusäistä (sataa kaatamalla) ei ole ollut pulaa.

Onneksi on myös ollut sateettomia hetkiä ja peräti kokonaisia päiviäkin. Eilen tein mainion fillarilenkin "läheiseen" kylään kauppa-asioille. Siinä sivussa löysin upean autiotilan, jonne jäin toviksi fiilistelemään.

Valitettavasti kirjakuvia en saa ladattua koneelle, joten kuvaton kirjakooste jälleen.

Mercedes Bentson eli Linda-Maria Roineen muistelmateos (kirjoitettu yhdessä Venla Pystysen kanssa, Johnny Kiga 2019) Ei koira muttei mieskään oli hyvin kiinnostava ja joutuin etenevä kuvaus Bentson varttumisesta aikuiseksi.

Teemoja: koulukiusaaminen, hyväksynnän hakeminen, identiteettiongelmat, huumemaailma, romanikulttuuri, musiikki jne.

Kirja sisältää useita Bentson rap-sanoituksia ja niitä oli kiinnostava lukea, kun tiesi taustoja niiden syntyyn. Bentso on taitava riimittelijä. En ole hänen räppiään kuunnellut, mutta kenties aion siihenkin tutustua (ja myös hänen musiikkivideoihinsa), kunhan palaan kotiin.

Toinen lukemani kirja on niinikään muistelmateos. Siirrymme Suomesta sujuvasti Islantiin Heidan sukutilalle. Steinunn Sigurdadóttirin kirjoittama Heida, lammaspaimen maailman laidalta (Like 2020, suomentanut Maarit Kalliokoski) on hersyvä teos, jossa seuraillaan Heidan varttumista lammaspaimeneksi.

Heidan olisi ehkä ollut mahdollista luoda mallinura, mutta se ei Heidaa kiinnostanut. Kirjan edetessä käy selväksi Heidan vetäytyvä persoona ja fyysisyys: tarve tehdä fyysistä työtä. Silloin Heida on omimmillaan. Minulta pukkasi melkein jo hikeä kirjaa lukiessa, niin tarmokasta on meno.

Heida on lempeä hyvänmielen kirja, joka koskettelee jotain alkukantaista aistia tällaisessa erakossa. Ihastuttaa myös Heidan luonto- ja eläinrakkaus. Hän selkeästi saa tehdä ja elää omien arvojensa mukaan, vaikka noita arvoja on täytynyt voimakkaasti suojellakin.

Lukukuulumiset ja minimiete kirjasta

Terveiset Suomesta. Blogihiljaisuus johtuu siitä, että elän poikkeustilassa. Normitilaan eli kotiin palaan noin kuukauden kuluttua.

Lisäksi käytössäni oleva kannettava on hädin tuskin elossa: se on muun muassa hyvin valikoiva sen suhteen, mitä kuvia se haluaa ladata ja mitä sivuja näyttää. Annan sen anteeksi, koska kannettava on ikivanha ja ilmeisesti leviämässä lopullisesti. Minun hermoriekaleeni ei vain kestä näin hidasta ja oikuttelevaa vehjetta, joten päivitän blogia harvemmin.

Enpä tosin ole paljon ehtinyt lukeakaan. Vietin pari viikkoa Helsingissä ja meno oli melko hektistä. Nyt olen siirtynyt maaseudun rauhaan ja on aikaa lukea.

Sainkin vihdoin luettua loppuun jo viikkotolkulla kesken olleen Abir Mukherjeen historiallisen dekkarin A Rising Man. Kuvaa ei ole, koska kone ei halua ladata sitä.

A Rising Manin tapahtumat sijoittuvat Intiaan, Kalkuttaan. Eletään vuotta 1919 eli aikaa, jolloin Britannia hallitsi (tekisi mieli kirjoittaa perseili) Intiassa. Kapteeni Samuel Wyndham on vastikään saapunut Kalkuttaan täyttämään tärkeän position (brittien) poliisivoimissa.

Wyndham on murtunut mies, mutta ei ehdi kauan surra ja olla jouten, sillä tapahtuu brutaali murha. Ihmisiä toki kuolee kaiken aikaa, mutta murhattu on valkoinen britti eli tietenkin järkyttävä potenssiin sata. Toisin kuin jonkun natiivin kuolema, joita ei aina edes jakseta tutkia.

A Rising Manissa murha onkin mielestäni vain eräs aspekti: itse rankkaisin kirjan suurimmaksi ansioksi sen kulttuurisen ja historiallisen kuvauksen, jännitteet eri "ihmisryhmien" välillä jne. Kirjan tyyli on melko kepeä ja ajoittain humoristinen, mutta silti tarvittavan vakava.

Suosittelenkin kirjaa kaikille historiasta, imperialismista ja kulttuureista kiinnostuneille.

A Rising Man on ensimmäinen osa imperialismin aikaan sijoittuvaa Intia-sarjaa.

Kaikki sarjan osat (lähinnä itselle muistiin, koska aion ehdottomasti jatkaa sarjan parissa):

1. A Rising Man
2. A Necessary Evil
3. Smoke and Ashes
4. Death in the East
5. The Shadows of Men

Kirjoja ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu. Harmi.

*

Parhaillaan luen Mercedes Bentson eli Linda-maria Roineen muistelmateosta Ei koira muttei mieskään.