Kun silmukka kiristyy

Luin marraskussa israelilaisen D.A. Mishanin dekkarin (The Missing File), josta pidin kovasti. Olisin mielelläni jatkanut sarjan parissa, mutta toinen osa on kirjastossa, joka ei ole (covidin) takia ollenkaan auki (alueeni isommat kirjastot toimivat varaa ja hae ovensuusta -periaattella). Varasin kyllä kirjan, mutta sittemmin peruin varauksen ja yhtäkkiä koko kirja katosi listoilta. Toivottavasti se tulee sinne takaisin, kun kirjastot joskus alkavat toimia normaalisti.

Vaan eipä hätää, Mishanilta on julkaistu viime vuonna englanniksi romaani nimeltä Three, joka on itsenäinen teos. Sitä siis lukemaan.

Kolme naista, joilla ei ole mitään yhteistä keskenään paitsi asuminen Tel Avivissa ja mies nimeltä Gil. Naisilla on syynsä tavata Giliä ja Gilillä on omat syynsä tavata naisia. Mutta Gil kertoo itsestään mitä kertoo eikä aina ihan totta. Naisetkaan eivät tosin kerro. Tasapeli? No juu, ellei ansa olisi viritetty.

Ovelinta on, ettei voi tietää koska ansa laukeaa. Lukija voi aavistella ja vain seurata sivusta, kuinka naiset peräjälkeen astuvat silmukkaan. Sitten alkaa silmukka kiristyä.

Koska tämän kirjan kohdalla on mielestäni tärkeää, ettei tiedä siitä juuri mitään ennen lukemista, en kajoa juoneen enkä henkilöihin (niistäkään ei kannata tietää) tässä postauksessa. Mutta miten kertoa kirjasta, jos ei siitä oikein voi kertoa mitään?

Hmm… Three on aivan erilainen, mitä odotin. En tosin tiedä, mitä odotin. Kirja on trilleri, mutta varsin erilainen mihin olen tottunut. Ja tämä siis hyvässä mielessä. Sen sijaan jos kaipaa vauhtia ja väkivaltaa, niin pettyy.

Three on periaatteessa varsin arkinen, mutta silti yllätyksellinen, salaperäinen, kiehtova. Eli asioita, joita ei välttämättä ihan heti ”normaaliin” arkeen liitä. Henkilöt ovat moniulotteisia ja aitoja tuntevia ihmisiä. Kullakin on omat ristinsä, mutta myös valoa näköpiirissä. Gil tuo valoa, mutta olisi sitä valoa muutenkin. Väärään paikkaan sijoitettuna majakka ohjaa harhaan, karikoille joista ei ole paluuta.

Mahtava kirja, jonka pariin minulla oli aina kiire. Oikein odotin, että pääsen sitä taas lukemaan. Luen pääasiassa vain iltaisin sängyssä (päivällä luen [jos luen] muunlaisia juttuja), mutta Threen kohdalla en malttanut olla lukematta hieman päivisinkin. Kirjan rakenne on ilmava, joten sitä on hyvä lukea pienemmissäkin pätkissä.

Liikoja ei selitellä eli lukijan arvioitavaksi ja päätettäväksi jää eräs hyvinkin keskeinen asia. Minua se ei haitannut ollenkaan, koska... Noh, aukot voi täyttää itse.

Brutaalisuusmittari: 0/3 Otaksuisin, että heikkohermoisetkin voivat tämän lukea. Täytyy muistaa, että arvio on subjektiivinen, mutta väkivaltaa tässä on vain nimeksi eikä sitä varsinaisesti kuvailla. Jännite syntyy muista asioista.

Tietoja kirjasta:

D.A Mishani: Three
alkuper. Shalosh, 2018
Riverrun, 2020
hepreasta englannintanut Jessica Cohen
s. 296

ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu

Avioliitonrikkoja rakastuu kohteeseensa

Vanha sanonta moni ”kakku päältä kaunis” pitää paikkansa Stephanie Scottin romaanin What’s Left of Me Is Yours. Makuasia toki niin kuin kakut nyt yleensä.

Lupaava alku kääntyi melko pian mielestäni pitkitetyksi epäkiinnostavaksi haahuiluksi, jossa kaiketi luotiin tunnelmia ja syvyyttä, mutta minun kohdallani vaikutus oli päinvastainen: oli vain tylsää jaaritusta. Asetelmasta olisi varmasti saanut enemmänkin irti.

Ote kirjan sivuliepeestä:

In Japan, a covert industry has grown up around the "wakaresaseya" (literally "breaker-upper"), a person hired by one spouse to seduce the other in order to gain the advantage in divorce proceedings.

Hurjan mielenkiintoinen asetelma.

Osamu Sato palkkaa wakarasaseyan agentin Kaitaro Nakamuran viettelemään vaimonsa Rinan saadakseen syyn ottaa avioeron ja tietysti siten hyötyä erosta. Toiveena on myös saada Sumiko-tyttären huoltajuus.

Yhteishuoltajuus ei ole yleistä Japanissa, vaan lapset määrätään yleensä toiselle vanhemmalle eikä tapaamisoikeuksista ole mitään puhetta eikä niitä edes suositella. Vanhempi, joka lapsen huoltajuuden menettää, ei välttämättä koskaan enää näe lastaan.

Kaitaro ryhtyy toimeen, mutta käykin niin että hän rakastuu Rinaan. Jos olisin lukenut kirjan sivuliepeen paremmin, olisin ehkä ymmärtänyt että tarinassa painopiste on rakkaudessa, intohimossa. Miten tunteet ohjailevat ja vievät ihmistä.

Tarina avautuu kahdessa aikatasossa, joista nykyajassa on Sumiko-tyttärellä suurin osuus. Sumikon isoisä vilahtelee taustalla, mutta jää lähinnä köynnökseksi tapettiin, vaikka kovin elossa hän kyllä on.

Menneitä tarkastellaan vielä elossa olevan Rinan (ei ole juonipaljastus, sillä Rinan kuolemaa käsitellän heti prologissa) ja vankilassa lusivan Kaitaron (ei ole juonipaljastus, sillä Kaitaro tuomittiin Rinan murhasta jo kirjan prologissa) näkökulmasta.

Pidin kirjan rakenteesta, joka toi vaihtelevuutta lukemiseen. Samoin minua kiinnosti tietyt oikeudenkäynteihin liittyvät faktat ja muut vastaavat. Olen lukenut aiheesta Paul Murphyn kirjoittaman hurjan kiinnostavan teoksen True Crime Japan, joka on lähinnä tietokirja – ei siis varsinaisesti mikään true crime -teos.

Stephanie Scott on tehnyt valtavan taustatyön kirjaansa varten ja hattua nostan hänelle siitä.

Tarinallisesti ja muun sisältönsä tiimoilta tämä kirja ei sen sijaan kolahtanut minuun juuri lainkaan. Koin sen latteaksi ja hajanaiseksi. Hajanaisuus ei haittaa, jos se on kiinnostavaa mutta minua ei valitettavasti tässä kirjassa juuri mikään kiinnostanut (paitsi ne tarinassa esiintyvät faktat).

En kokenut kirjassa olevan juuri mitään vetoa (koska en kokenut edes kirjan henkilöitä kiinnostavina, hekin olivat latteita) ja jännitettä alun jälkeen eikä se johdu siitä, että lopputulos oli tiedossa. Olen lukenut monia kirjoja, joissa tietäminen jopa lisää jännitettä.

Kirjan nimi ihastuttaa minua, mutta kun sen alkuperä selviää tarinan edetessä, niin sekin latistuu.

Harkitsin muutaman kerran kirjan jättämistä kesken, mutta koska luvut ovat lyhyitä, sinnittelin loppuun. Odotin, että tulisi jokin käänne tai muu oivallus. Mitenkäs tämän nyt sanoisi: eipä tullut.

Kirja on saanut Goodreadsissa varsin hyvän vastaanoton, joten sieltä voi lukea innostuneempia lukukokemuksia.

Stephanie Scott: What’s Left of Me Is Yours
Weidenfeld & Nicolson 2020
s. 331

Pari sanaa kirjailijasta:

Stephanie Scott is a Singaporean and British writer who was born and raised in South East Asia. She read English Literature at the Universities of York and Cambridge and holds an M.St in Creative Writing from Oxford University. Scott was awarded a British Association of Japanese Studies Toshiba Studentship for her anthropological work on What's Left of Me Is Yours and has been made a member of the British Japanese Law Association as a result of her research.

Patologi muistelee

Olen havaitsevinani (eli vaarallisesti mutuilen tässä), että viime vuosien aikana on julkaistu (ja julkaistaan edelleen) tavanomaista enemmän lääkärin- ja yleisesti sairaalatyöhön liittyvää kirjallisuutta. Yleensä muistelmien ja faktojen yhdistelmää eli samalla tehdään näkyväksi henkilön työtä ja avataan, mitä se pitää sisällään.

Toki on mahdollista, että nämä kirjat vain osuvat silmiini eikä mitään varsinaista trendiä ole. Löytyy vankilalääkäriä, hoitajaa, eri aloihin erikoistuneita lääkäreitä, kirurgeja jne.

Sairaalatyö ja lääkärin ammatti kiinnostavat minua. Ihmisen psyyke, aivot ja keho (lääketieteellisessä mielessä) kiehtovat. Luin 2018 jostain jonkin artikkelin Dr Shepherdin kirjasta Unnatural Causes ja totesin että kirjahan pitää ensi tilassa lukea.

Ensi tilaan pääseminen kesti tällä kertaa reilut pari vuotta, mutta kliseisesti totean että hyvää kannatti odottaa.

Richard Shepherd on oikeuslääketieteellinen patologi (forensic pathologist) eli hän tekee ruumiinavauksia vainajille, joiden epäillään menehtyneen epäluonnollisesta syystä, ts. esimerkiksi rikoksen uhrina.

Patologin työ oli minulle ennestään tuttua lähinnä dekkareista ja rikossarjoista. Faktapintaa minulla ei juuri ollut, lähinnä mielikuvia. Dr Shepherd avaa todella taiten ja kiinnostavasti patologin työtä (myös muun kuin ei-oikeuslääketieteellisen) ja sitä, miten itse päätyi alalle.

Paitsi ettei Shepherd mihinkään ”päätynyt”, vaan hän työskenteli määrätietoisesti saavuttaakseen unelmansa toimia oikeuslääketieteellisenä patologina. Shepherd valmistui lääkäriksi 1977 ja jatko-opintonsa (erikoistuminen patologiksi) hän sai päätökseen 1987.

Ajalla on merkitystä, sillä lääketiede on kehittynyt hurjasti siitä mitä se oli Shepherdin aloittaessa työnsä. Myös patologin työ on muuttunut ja koin hurjan mielenkiintoisena lukea näistä muutoksista. Patologin (oikeustieteellisen) työ ei ole yksinään hyörimistä ruumishuoneella, vaan yhteistyötä tehdään tietysti poliisin kanssa ja mennään onnettomuuspaikoille. Ruumiinavaus on osa työtä, mutta yhtä tärkeää on muu ruumiin tutkiminen.

Patologit eivät ole mitään selvännäköijöitä ja konteksti on tärkeää löydösten tulkinnassa. Tämän saa Shepherd itsekin karulla tavalla kokea, kun hän uransa loppupuolella (näin amatöörilukijan mielestä perusteettomasti) joutuu itse tutkinnan kohteeksi.

Koen oppineeni paljon tämän kirjan tiimoilta sekä patologin työstä että muustakin. Shepherd puhuu todella kauniisti ihmisyydestä. Moni näkee ruumiinavauksen brutaalina toimenpiteenä, jota ei toivoisi tehtävän läheiselleen. Ruumiinavaus koetaan jotenkin häpäisevänä. Minullakin on tällaisia ajatuksia ollut, mutta toisaalta pyrin ajattelemaan niin, ettei kuollut enää välitä. Joten elävänkään ei kai pitäisi.

Shepherd näkee vainajan ihmisenä, joka kuoltuaan voi vielä puhua. Voi saada äänensä kuuluviin ja mahdollisesti oikeutta (tai ainakin helpotusta suremaan jääneille), jos siihen on tarve. Shepherd kuvailee omaa asennettaan ruumiinavaukseen niin kauniisti, että minun osin alitajuiset ja epämääräiset inhoni sitä (ruumiinavausta) kohtaan hälvenivät.

Entä ruumiin hajoaminen? Ajatus siitä on kuvottava, mutta Shepherd näkee senkin luonnollisena osana ihmisen elinkaarta. Ja niinhän se onkin. Kun ihminen kuolee, jokin muu (hajoaminen) alkaa että ihminen voi taas muuttua tomuksi.

Minulla oli pelkoja kirjaa aloitellessani, että mahdanko jaksaa tässä elämäntilanteessa kuolemajuttuja. Mutta ihmeekseni Unnatural Causes toimi aivan päinvastaisella tavalla: se antoi rauhaa, valoi toivoa. Enkä edes osaa selittää miksi.

Tietoja kirjasta

Dr Richard Shepherd: Unnatural Causes
Penguin Books 2018
s. 445

suomennettu nimellä Epäluonnolliset syyt

Muita lääketieteeseen liittyviä kirjoja blogissani:

Neurokirurgri Henry Marsh muun muassa kertoo kirjassaan Do No Harm työstään kirurgina ja ottaa kantaa NHS:n (The National Health Service eli brittilän julkinen terveydenhuolto) toimintaan.

Ex-lääkäri Adam Kayn kirja This is Going to Hurt on kepeämmällä otteella kirjoitettu, mutta silti koskettava muistelmateos.

Yllä mainitsemani kirjat on muuten myös suomennettu.

Omassa hyllyssäni odottelee vielä Christie Watsonin muistelmateos The Language of Kindness – A Nurse’s Story. Senkin ostin taannoin lukeakseni ensi tilassa. Nyt mietin, että lukisin kirjan Helmet-lukuhaasteeseen tämän Shepherdin kirjan parina eli kohtaan 47-48 Kaksi kirjaa samasta aiheesta.

Ihan samahan aihe ei ole, mutta mielestäni riittävän kuitenkin. Tai no, periaatteessa samaa aihetta mutta eri näkökulmista ja ammateista käsin.

Ensi tilaa odotellessa...

Miten Donald Trumpista tuli Donald Trump

 

Hyvin vastentahtoisesti tartuin Mary L. Trumpin kirjaan Too Much and Never Enough, koska olin ja olen yhä suhteettoman täynnä Donald Trumpia. Koska kyseessä on kirjaston kirja, piti päättää luenko sen nyt vai palautanko lukematta ja luen ehkä joskus toiste (mikä kohdallani yleensä tarkoittaa, etten ikinä lue tai luen noin sadan vuoden kuluttua eli en lue ikinä).

Prologin kahlattuani teos pääsikin yllättämään. Oletin virheellisesti, että kirjan keskiössä keikkuisi Donald kuin maailman komein makkara vartaassa. Näin ei ole. Mary L. Trump käsittelee suvun historiaa (joka monelle kai onkin tuttu) erityisesti isovanhempiensa (Mary ja Fred) ja heidän perheensä osalta.

Mary ja Fred saivat viisi lasta, ikäjärjestyksessä vanhimmasta nuorimpaan Maryanne, Freddy (eli Fred Jr.), Elizabeth, Donald ja Robert. Freddy on kirjan kirjoittaneen Maryn isä eli Donald on Maryn setä. Kirjan fokus on perhedynamiikassa ja erityisesti Maryn isoisän eli Fredin vaikutuksesta siihen.

Fred on laskelmoiva ja kylmä ihminen, jolle omat lapsetkin ovat lähinnä projekteja. Trumpien perheen tarina on karua luettavaa suunnilleen kaikkien ja kaiken osalta. Lapsuus on täynnä pelkoa ja Fred-isän odotusten täyttämistä – tai yritystä täyttää niitä.

Koska Freddy on vanhin poika, Fred kaavailee hänestä yrityksen pääperijää ja jatkajaa. Freddya kuitenkin kiinnostaa muut asiat eikä hänen persoonansa muutenkaan miellytä isää. Freddy ei myöskään osaa mukautua toimimaan isänsä toiveiden mukaisesti. Nuorempi Donald seuraa sivusta ja oppii.

Eräs suuri aspekti tässä kirjassa onkin kuvaus Freddyn yrityksessä kulkea omaa tietään, löytää oma paikkansa ja kutsumuksensa. Hän löytääkin, mutta valitettavasti ne eivät ole harmoniassa isän toiveiden kanssa. Pitäisi kulkea isän määrittelemää tietä: kaikki muu on tuomittavaa ja rangaistavaa. Kyllä, Freddy maksaa kovan hinnan pyrkimyksistään elää omannäköistä elämää ja toiveissaan saavuttaa isänsä hyväksynnän.

Ei pääse Donaldkaan helpolla, mutta hän siinä kieroon kasvaessaan oppii kaikenlaisia mekanismeja, joilla suojella sisintään ja olematonta itsetuntoaan, epävarmuuttaan. Mary L. Vertaa Donaldia pikkupoikaan, joka yhä asuu Donaldissa. Ja kieltämättä monet Donaldin ajatuskulut (ja puheet) ovatkin kuin kolmevuotiaalla. Vaikka Mary L. Trump piikittelee Donaldia avoimesti, pääasiassa teksti on asiallista. Joku voisi tulkita piikittelyn katkeraksi, itse en.

Oikeastaan minun makuuni Donald saa jopa liikaakin ymmärrystä osakseen. En missään määrin väheksy lapsuuden vaikutuksia ihmisen persoonallisuuden kehittymisessä ja vinoutumien synnyssä, mutta en myöskään osaa enkä halua nähdä Donaldia vain uhrina. Kirjan alaotsikko on How my family created the world’s most dangerous man, mikä viittaa juuri uhrina olemiseen. Sori vaan, en lähde tälle tielle. Muuten kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa ja syyttää aina jotain muuta, mikä nyt sattuu kulloinkin itselle sopimaan.

Vaikuttaa siltä, että molemmilla isovanhemmilla (Fred ja Mary) oli mielenterveydellisiä tai persoonaan liittyviä häiriöitä (en aio tässä oletettuja diagnooseja mainita, koska niitä ei ole missään vahvistettu).

Fred pyörii oman navan ympärillä eikä vaikuta kykenevältä tuntemaan empatiaa tai paljon muutakaan. Ihmisen arvo määräytyy sen mukaan onko hän hyödyllinen Fredille. Raha itsessään tietenkin on myös arvo ja se jolla rahaa on eniten, on arvokkain.

Mary tekeytyy usein avuttomaksi ja riippuvaiseksi ja lasten tehtävä on lohduttaa häntä – ei siis päinvastoin kuten yleensä äitien jonkinmoinen tehtävä on hoitaa ja tukea lapsiaan.

Ei ole mitenkään hilpeää luettavaa tämä ”perhesaaga”, mutta hyvin kiinnostavaa. Mary L. käyttää vapauttaan tulkita ja esittää omia käsityksiään ja pohdintojaan. Jos perhedynamiikka ja luonneanalyysit kiinnostavat, niin kyllä tämä kannattaa lukea, vaikka Donald tulisi jo korvista ulos. Minulle tuli tunne, että tämä on osin kunnianosoitus Maryn (eli kirjan kirjoittajan) isälle Freddylle. Hänkin ansaitsee tulla kuulluksi, vaikka ei enää elossa olekaan.

Kirjan lopussa Mary L. pohtii median osuutta Donaldin vinoutuneen minäkuvan tukemisessa ja siinä, miten on mahdollista että hänen kaltaisensa sivistymätön ja mistään asioista juuri mitään tietämätön voi päätyä presidentiksi.

Tietoja kirjasta:

Mary L. Trump: Too Much and Never Enough
Simon&Schuster 2020
s. 226
Ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu

Tutustumismatkalla fantasiakirjallisuuteen

Haluan tehdä tästä vuodesta seikkailujen vuoden. Koska varsinainen fyysinen seikkailu tuskin tänä vuonna on mahdollista, hankin seikkailuni lukemalla kirjallisuutta jota en tavallisesti lue.

Olen jo aloittanut. Luin juuri nimittäin fantasiaa, mikä on hyvin epätavanomaista minulle. Ne harvat fantasian alle sijoittuvat kirjat, jotka olen lukenut ovat yleensä dystopioita tai sisältävät lähinnä maagista realismia. Muutama scifikin näkyy joukkoon eksyneen.

Nyt lukemani kirja on R.F. Kuangin The Poppy War, joka on trilogian avausosa. Kaikki osat on jo julkaistu, joten voin halutessani ahmaista ne vaikka putkeen. Varasinkin jo toisen osan (The Dragon Republic) kirjastosta.

Miksi juuri The Poppy War? Koska kirjan kannessa lukee

Parallels with modern Chinese history resonate deeply and darkly in this blood-soaked epic of orphnas and empresses, gods and shamans.

Viitteet Kiinaan (ja Aasiaan yleensä) ovat minulle turn on eli aloitin fantasiakirjalla, jonka koin helposti lähestyttäväksi ja tietysti lähtökohdiltaan muutenkin kiinnostavaksi. Tämä on tärkeää, koska vääränlainen kirjavalinta saattaa pahimmillaan sammuttaa tuoreen fantasiakirjallisuusinnostukseni. Osuva valinta ruokkinee liekkiä.

Ja kyllä, The Poppy War oli oikein osuva valinta.

Kas tässä vielä takakansi.

Romaani on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen pääasiassa alustaa orvoksi jääneen Rinin tietä keisarikunnan eliittisotilasakatemiaan Sinegardiin ja opiskelua siellä.

Rin varttuu eteläisessä Nikanissa kasvattivanhempiensa kanssa. Elämä on köyhää ja työteliästä, joten on suoranainen ihme, että Rinin onnistuu sieltä ponnistaa Sinegardiin. Kulttuurierot maan sisällä ovat suuret ja Rin saa huomata, ettei ole järin tervetullut ylhäiseen oppilaitokseen, joka on täynnä kermaperseiden jälkikasvua.

Kirjan maailma ja valtasuhteet avautuvat hiljaksiin ja tarina etenee todella koukuttavasti. Esiin ponnahtaa useita mielenkiintoisia henkilöitä, jotka Rinin lailla kasvavat ja kehittyvät kirjan edetessä: ovathan ensimmäisen vuoden opiskelijat vain 16-vuotiaita. Henkilösuhteet muuttuvat ja mutkistuvatkin.

Opiskelusta siirrytään suoraan tositoimiin, sillä Idässä sijaitseva Mugenin liittovaltio hyökkää Nikanin mantereelle. Kirjan alussa on kartta, josta voi tarkistaa paikkojen nimet ja sijainnit. Kartta on selkeä ja kiinnostava. Nikan tuo mieleen mannerkiinan ja Mugen Japanin saaret.

Mitä pidemmälle tarina etenee, sen synkemmäksi ja raaemmaksi se muuttuu. Kirjassa on muutamia varsin brutaaleja kohtia, jotka voivat järkyttää herkkiä lukijoita. Mässäilystä ei mielestäni silti ole kyse, vaan väkivallalle on perustelunsa tarinassa.

Minua kiinnosti erityisesti shamanismi ja yliluonnolliset voimat, Jumalat. Niiden ilmaantumista saa aika kauan odotella, mutta kyllä ne sieltä tulevat. Muukin hierarkia ja arkikuvaus on kiinnostavaa, jopa enemmän kuin itse sotiminen.

Onneksi taisteluosuudet eivät ole pääosassa, koska en ole niistä järin kiinnostunut: enempi kiinnostaa kieroilu ja muu taustalla tapahtuva kähmintä ja pohdiskelu. Minähän en ole ollenkaan ns. action-kirjojen ystävä, joten oli mukava ylläri ettei tässä ollut ylettömästi vauhtia ja vaaratilanteita. Tai no oli, mutta sillä lailla sopivalla tavalla ja muodossa.

The Poppy War, kuten mainitsin aiemmin, onkin siis oikein mainio kirja ennakkoluuloisen aloittaa lonkeroiden ujuttaminen fantasiakirjallisuuteen. Manittakoon, että luonnollisesti olen katsonut televisiosta fantasiasarjoja ja -elokuvia, mutta kirjallisuuden suhteen on fantasia minulta jäänyt tosi vähälle. Nyt olen aika innoissani, kun koen löytäneeni ihan uuden genren, joka avaa jälleen ovia lukemattomiin uusiin kirjoihin - maailmoihin!


Tietoja kirjasta:

R.F. Kuang: The Poppy War
Harper Voyager 2018
s. 527

Trilogian muut osat:

The Dragon Republic (2019)
The Burning God (2020)

Pari sanaa kirjailijasta:

R.F. Kuang on syntynyt Kiinassa, hän muutti perheensä kanssa Yhdysvaltoihin ollessaan neljävuotias. Hattua nostan Kuangin tuotteliaisuudelle, sillä hän on vasta 24-vuotias.
Kuangin kotisivut

Viime aikojen lukemiset maapähkinänkuoressa

 Mitäs sitä on luettu viime aikoina? 

On luettu muun muassa Olga Tokarczukilta Drive Your Plow Over the Bones of the Dead (suom. Aja aurasi vainajain luitten yli). Kirjailija oli minulle ennestään nimenä tuttu, mutta en ollut tarttunut hänen kirjoihinsa, koska olin ennakkoluuloinen. Tuulevin rohkaisemana (kiitos, kannatti!) tartuin kuitenkin aurauskirjaan ja voi että miten pidin. Paitsi kirjan brittikannesta, joka osoittaa (valitse sopiva vaihtoehto)

suurta mielikuvituksen köyhyyttä (toisin kuin tarina!).
resurssipulaa.
henkistä laiskuutta.
jotain sellaista taiteellisuutta, johon en pääse käsiksi.

Kyllä kirja ansaitsisi kunnon kannen. Katsokaa nyt tätä ranskalaista kantta. 

 

Voi että! Voisin ottaa kirjan lukuun ihan pelkän kannen perusteella. Tuo brittiversio on jäänyt aikoinaan lainaamatta osin vain sen mitäänsanomatton kannen takia. Takakansikin on liian täyteen ahdettu: olisin keventänyt ilmettä tyhjillä rivivaihdoilla. Nyt on koko teksti pötkössä hyvin epämiellyttävällä tavalla.

Mutta siis kirja itsessään on oikea helmi, josta en jaksa kirjoittaa koska... eeh, en vain jaksa.

Haluan kuitenkin mainita kirjan, koska se on HELMI. Kirjasta on blogannut muun muassa Luettua elämää -blogin Elina, kannattaa lukea hänen kirjoituksensa. Ja sen jälkeen itse kirja. 

 

Entäs muuta?

On katsottu kirjoja. Muun muassa Shaun Tanin silmiä hiveleviä taideromaaneja. Toisessa pihtaillaan sanoja (Cicada) ja toisessa ne on jätetty kokonaan pois (The Arrival). Koska miksipä sanoa mitään, jos voi sanomattakin ymmärtää. Lukijalle jää suuri vapaus päättää, mitä ja miten ymmärtää. Mahtavaa.

 Lämmin suositus kaikille taiteen ja mielikuvituksen ystäville! Nämä pari hassua kuvaa eivät tee oikeutta kirjoille. Näiden kirjojen "lukeminen" (tai tulkitseminen) on kuin kävisi taidenäyttelyssä.

Traumoja ja perintöriitelyä

Bongasin Vigdis Hjorthin Perintötekijät taannoin Anun ihmeelliset matkat -blogista. Kirja on saatavilla englanniksikin nimellä Will and Testament ja sillä kielellä sen luin.

Olen tietoinen kirjan mahdollisesta autofiktiivisestä otteesta, mutta päätin sivuuttaa sen täysin. Minulle on yhdentekevää, onko tarinassa mitään viitteitä todellisuuteen. Sitä paitsi Hjroth itse ei halua puhua perheestään/suvustaan (joihin hänellä on tulehtuneet välit), joten minäkään en halua.

Luin kyllä muutaman Hjorthin haastattelun, muun muassa tämän Guardianissa olevan. Kiintoisa haastattelu, joka hieman spoilaa kirjaa.

Will and Testament kertoo sisaruksista ja heidän vanhemmistaan: miten niin sanottu alkuperhe vielä vaikuttaa heidän omaankin elämään ja miten eri tavoin sisarukset kokevat lapsuuden ja omat vanhempansa. Tosin tarinassa kaikki suodattuu vain yhden sisaruksen, Bergljotin, silmin, joten kokemuksia ei voi pitää järin luotettavina paitsi (ehkä) Bergljotin itsensä kohdalla. Bergljot spekuloi ja pohtii paljon sisarustensa oletettuja tunteita ja asenteita, luonnetta ja persoonaa. Hän yrittää olla objektiivinen, mutta kun muita ääniä ei kuulla, ei objektiivisuus varsinaisesti toteudu.

Sitä paitsi Bergljot on katkaissut välit vanhempiinsa ja kolmeen sisarukseensa lähes kokonaan. Ainoastaan Astridin kanssa hänellä on jonkinlaista kommunikaatiota. Suhteet mutkistuvat entisestään, kun vanhemmat ilmoittavat ennakkoperinnöstä, joka suosii kahta sisarta: Astridia ja Åsaa. Bergljotia ei kiinnosta, hän ei halua olla missään tekemisissä vanhempiensa kanssa. Mutta sisarusparven vanhin, Bård, loukkaantuu syvästi moisesta suosimisesta. Bergljot asettuu puolustamaan veljeään ja tulee näin vastentahtoisesti vedetyksi mukaan perintöriitoihin.

Bergljotilla on syynsä pitää etäisyyttä vanhempiinsa. Sellaisia syitä, joita ei haluta kuulla eikä oikein uskoakaan. Bergljot itse haluaisi tulla kuulluksi ja saada oikeutta (enkä nyt tarkoita perinnön tiimoilta), hän haluaisi että eräät vanhat teot noteerattaisiin eikä pidettäisi hänen omina epätosina höpinöinään.

Bergljot selkeästi on traumatisoitunut ja käyttäytyy ajoittain holtittomasti. Hän lipittää viiniä ja lähettelee raivokkaita meilejä Astridille, joka ehkä meilit lukee tai sitten ei.

Will and Testament on häiritsevä kirja, joka ajoittain puudutti toisteisuudellaan: sama asia kerrottiin kaksi kertaa peräjälkeen mutta hieman eri sanoin. Hämmentävää ja pidemmän päälle se alkoi tympäistä. Ymmärrän, että kyseessä on tehokeino, mutta minun makuuni se dominoi liiaksi tekstiä. Kyseessä ei ollut yleisesti edes tunteissa vatulointi, vaan tekemisten toistaminen.

Sisarusten väliset jännitteet ja se, miten eri tavoin sisarukset kokevat ”saman lapsuuden" kiinnostaa (minullakin on sisaruksia ja on mielenkiintoista, miten eri tavoin koemme jotkin samat tapahtumat ja sitten on tapahtumia, jotka joku muistaa ja joku ei muista ollenkaan jne.), mutta koska tämä kirja suodattuu vain yhden sisaruksen kautta, ei siinä päästä kovin syvälle (eikä se kaiketi ole kirjan tarkoituskaan).

Niin että en oikein edes tiedä pidinkö kirjasta vai en. Teemat olivat kiinnostavia, mutta kirjan tyyli ei oikein innostanut. Olipahan melkoinen lukukokemus kuitenkin.

Kirjasta on kirjoittanut ainakin Kirjaluotsi ja Nannan kirjakimara.

Vigdis Hjorth: Will and Testament
alkuper. Arv og miljø, 2016
Verso 2019
norjasta englannintanut Charlotte Barslund
s. 330
suomennettu nimellä Perintötekijät