Miltä tuntuu olla autisti?

Naoki Higashida: The Reason I Jump
Japaniksi julkaistu 2007
Spectre, 2013
Japanista englanniksi kääntänyt Ka Yoshida ja David Mitchell
S. 178
Kirjaa ei ainakaan toistaiseksi ole käännetty suomeksi


Naoki Higashida syntyi Kimitsussa, Japanissa, vuonna 1992. Higashidan ollessa kuusivuotias, hänellä diagnosoitiin autismi. Tämä kirjaa kertoo autismista: miltä tuntuu olla autisti ja miten se vaikuttaa henkilön ajatteluun ja tekemisiin.

Kirja on rakennettu kysymys-vastaus-muotoon. Kysymyksiä - ja vastuksia - on yhteensä 58. Ne ovat kysymyksiä, joihin varmasti kaikki autismista kiinnostuneet haluaisivat saada vastauksen: varsinkin, jos itsellä on autistinen lapsi.

Higashida ei yleistä liikaa, vaan pohtii autismia omien tietojensa, käsitystensä ja kokemustensa kautta. Kysymys- ja vastaustulva keskeytyy muutaman kerran pieniin tarinoihin, jotka mielestäni tuovat mukavan sulattelutauon "kysymyspatteriin".

Voin suoraan sanoa, että minulla ei ole oikeastaan mitään kosketuspintaa autismiin. Tietenkin olen kuullut autismista ja tiedän joitakin yleisiä perusasioita siitä, mutta en mitään sen syvällisempää. Siinä mielessä tämä kirja onnistui avaamaan minulle ihan toisenlaista maailmaa, mikä onkin eräs Higashidan keskeinen tavoite: hän toivoo ymmärrystä ja samalla tarjoaa vertaistukea.

Naoki Higashida oli vain 13-vuotias kirjoittaessaan the Reason I Jumpin (kirjan nimi muuten selviää lukemalla kirjan). Muutamissa Goodreadsin arvioissa spekuloidaan muun muassa voiko 13-vuotias autisti kirjoittaa tuollaista tekstiä. Lisäksi jotkut epäilevät, että kirja olisi enemmänkin David Mitchellin käsialaa (Mitchell on ollut mukana kääntämässä kirjaa ja kirjoittanut siihen esipuheen: hänellä on itsellään autsitinen lapsi) kuin Higashidan. Eihän nyt 13-vuotias.

Minä koin kirjan äärimmäisen mielenkiintoisena. En pysty ottamaan mitään kantaa joidenkin esittämiin spekulaatioihin käännöksen ja Higashidan kokemusten aitoudesta. Mielestäni kirjan tyyli on kuitenkin ihan "sopiva" 13-vuotiaalle: eiväthän sen ikäiset nyt mitään idiootteja ole. Kirjasta paistaa läpi ikään kuuluva naiivius, vaikka ajatukset ovatkin kypsiä. Autismi ei myöskään ole sama asia kuin tyhmyys.

Kirjassa on kaunis kuvitus, joka on Kain ja Sunnyn käsialaa.
Lue Guradianin juttu kirjasta täältä (englanninkielinen).

Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä -haasteeseen. Taas vaihteeksi.

Mistä tunnet sä ystävän

A Yi: A Perfect Crime
Point Blank, 2015
Kiinasta englanniksi kääntänyt Anna Holmwood
S. 210
(kirjaa ei ole käännetty suomen kielelle)

Tapahtumapaikka: kaupunki Kiinassa

Nuori opiskelijapoika murhaa ystävänsä ja häipyy maisemista. Kyseessä ei ole vahinko, vaan tarkasti harkittu teurastus.

Myös pako on harkittu. Kaikki on harkittua. Poliisi ja läheiset ovat ymmällään, motiivia ei tiedä kuin tekijä itse - muut voivat vain arvailla.

I went to buy glasses today. I reached for a pair of sunglasses first, but the more you try to disguise yourself, the more you stick out, so I chose a pair of normal ones instead... They'd think I was short-sighted, and short-sighted people seem trustworthy.

A Perfect Crime on kauttaaltaan kirjoitettu murhaajamme (jonka nimellä ei oikeastaan ole merkitystä ja se mainitaankin muistaakseni vain kerran pari) näkökulmasta. Hän kertoo, mitä teki ennen murhaa ja miten asiat etenevät sen jälkeen.

Jo kirjan alussa saamme maistiaisia nuorukaisen luonteesta. Hänen toimintansa (esimerkiksi puvun ostaminen tinkimisineen kaupassa) näyttää päällepäin periaatteessa ihan järkeenkäyvältä, mutta syyt sanojen taustalla ovat kieroja. Hän leikkii ihmisillä, kiusaa.

Kirja on ovelasti kirjoitettu siten, että lukijakaan ei alussa täysin tajua nuorukaisen murhamotiivia. Selvää on, että hän on jonkin sortin psykopaatti, mutta ei hän periaatteessa ole väkivaltainen. Ja kuitenkin on. Tai oli kerran.

Mutta miksi kukaan murhaisi ainoan ystävänsä? Miksi miksi miksi? Ihminen haluaa tietää miksi, että voisi jotenkin ymmärtää ja selittää teon. Murhaa yrittää selvittää moni muukin, etsiä järkeviä ja perusteltuja syitä sille.

Kirjan alussa on sisällysluettelo, josta voi luntata kunkin luvun otsikot. Ei haittaa ollenkaan, että tietää kirjan "raamin", sillä tärkeämpää kuin mitä tapahtuu, on miten tapahtuu.

Mistä kirjan nimi täydellinen rikos? Tämähän ei ole missään määrin täydellinen rikos, sillä tekijä on heti (poliisinkin) tiedossa ja jää lopulta kiinni. Nimi pitääkin ymmärtää ihan toisin. Rikos on kenties täydellinen vain tekijälleen: hän sai, mitä halusi.

Tämä on synkkä kirja, jossa on kieroa huumoria. Mitenkään erityisen raaka (on vain se yksi brutaali kohtaus, mutta sitäkään ei pitkitetä) tämä ei ole, mutta tarjoilee kyllä melkoista kyytiä mielelle.

Olen lukenut tämän kirjan noin viikko sitten ja huomaan että tämä on jälleen sellainen kirja, joka tuntuu sitä paremmalta mitä kauemmin sen lukemisesta on aikaa. Melkoinen romaani siis, jonka voisin lukea joskus toisenkin kerran!

Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä -haasteeseen.

Aamuisia kuvia ja ajatuksia

Pidän varhaisaamuista, kun linnut ovat jo heränneet mutta moni muu vielä ei. Tosin suurkaupunki ei koskaan nuku: linja-autoja kulkee 24/h, kadunlakaisijat aloittavat työnsä kukonlaulun aikaan, markettien jakeluautot aloittavat kierroksensa jne. Kaupunkia aletaan herätellä, sillä eihän se herää jos ei sinne kukaan mene.

Tiesin, että tänään Thames haluaa ulos uomastaan heti aamulla. Pakkasin kamerani ja lähdin katselemaan tuota luonnon esitystä. Bonuksena sain ihastella kaunista aamupunaa.

Aamua ihastellessani päätin, etten julkaise Samuel Bjorkin kirjasta I'm Travelling Alone (Minä matkustan yksin) kirjoittamaani mielipidettä. Kirjoitus on ollut valmiina jo pidemmän aikaa, mutta siitä tuli niin hapokas, etten viitsi sitä edes julkaista. Nyt on helpottunut olo, ja voin keskittyä pohtimaan muita lukemiani kirjoja.

Linnut eivät olleet vielä tulleet uimaan, mutta roskat olivat karanneet kasseistaan. Onneksi on ne kadunlakaisijat: tämä kaupunki nimittäin hukkuisi paskaan, ellei olisi - taitaapa tosin hukkua muutenkin.

Loppukevennykseksi, vaikka eivät nämä mitkään kybän uutiset olekaan, haluan esitellä Miss Magnolian. Magnolia toivottelee mukavaa alkanutta viikkoa!

Koukuttava ja koskettava Murtumispiste

Arttu Tuominen: Murtumispiste
Myllylahti, 2016
S. 490
Arvostelukappale

Tätä kirjaa olen odottanut siitä lähtien, kun luin Tuomisen Muistilabyrintin ja sain kuulla, että jatkoa on luvassa.

Nyt on sitten Murtumispiste luettu ja olen sulatellut sitä tovin. Mahtava lukukokemus - kuin olisi vuoristoradassa ollut. Sellaisessa, joka kulkee maiden ja mantereiden halki eikä vain pyöri pienessä rajatussa karsinassaan.


Poria piinaa tällä kertaa Veljeskunta-niminen rikosllisjärjestö. Poliisilla on kädet täynnä työtä Veljeskunnan takia ja lisää käsiä tarvittaisiin, kun paikkakuntaa alkaa lisäksi riepotella raiskaukset, joiden tekijästä ei tunnu jäävän mitään jälkiä. Huono onni ei pääty tähän, vaan vielä sairaampi rikos tapahtuu. Tilanne alkaa olla epätoivoinen.

Tapaamme jälleen Muistilabyrintistä tutut henkilöt. Vanhempi konstaapeli Liisa Sarasoja on saanut uudeksi parikseen Ilari Strandin, jonka menneisyydestä paljastuu kaikenlaista jännää. Ilari Strand on mielenkiintoinen ja varsin pidettävä henkilö, vaikka vaikuttaakin salaperäiseltä.

Salaperäisyys ei kuitenkaan ole sellaista hämäräperäistä laatua niin kuin esimerkiksi erään toisen henkilöhahmon kohdalla. En voi paljastaa tuota henkilöä, koska saattaisin mahdollisesti spoilata tai ainakin johdattaa lukijaa johonkin suuntaan ja ehkä jopa harhaan tai sitten en. Erittäin mielenkiintoista kuitenkin, sanoisin. Ja hieman jäi hampaankoloon asioita - jopa siinä määrin, että jatkoa voisi olla luvassa tällä(kin) saralla. Kovasti ainakin toivon jatkoa.

Työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveysongelmien takia jääneen rikosylikonstaapeli Janne Rautakorven täyttämää aukkoa on kuitenkin vaikea paikata. Erityisesti Liisa Sarasoja (ja minä!) ikävöi entistä työtoveriaan ja -pariaan. Poliisi kaipaa kuitenkin kipeästi lisää apuvoimia, ja Rautakorpi päätyy melko vastahakoisesti avustamaan poliisia.

Kerronta kulkee kahdessa tasossa. Mennyt taustoittaa erään keskeisen henkilön vaiheita aina teiniajoista tähän päivään. Tämän henkilön siivellä lukija pääsee matkustamaan aina Afrikan mantereelle asti. Ratkaisu toimii ja tuo syvyyttä kyseiseen henkilöhahmoon ja koko romaaniin. Tämä henkilö on jälleen kerran todella kiinnostava ja ristiriitainenkin.

Pakko antaakin Tuomiselle kunniamaininta kiinnostavien henkilöiden luomisessa. Henkilöt ovat periaatteessa tavallisia, mutta kuitenkin persoonallisia. Meillä jokaisella on menneisyys, kullakin omat ominaisuutemme ja omituisuutemme. Tuomisen luomat henkilöt ovat todentuntuisia, aitoja.

Murtumispiste päihittää jopa Muistilabyrintin. Tuominen on selkeästi löytänyt oman tyylinsä ja vakavista teemoista huolimatta Murtumispisteessä on mukana huumoriakin. Ei tämä mikään vitsikirja kuitenkaan ole: huumoria on siellä täällä, sopivissa väleissä heittoina, ja se on ajoittain ironisen, ajoittain sarkastisen kuivakkaa - siis juuri sellaista, mikä minuun uppoaa.

Suosittelen lukemaan Muistilabyrintin ennen Murtumispistettä, sillä siten tästä (Murtumispisteestä) saa enemmän irti. Periaatteessa tämän voi kyllä lukea itsenäisenäkin teoksena, mutta näiden kahden romaanin taustalla kulkee selkeästi ns. kestojuoni, jonka ymmärtää paremmin, jos lukee järjestyksessä.

Harmikseni joudun nipottamaan kirjan kielestä. Vaikka Tuominen on löytänyt oman tyylinsä, on kirjaan jäänyt valitettavan paljon kielellisiä kömpelyyksiä, jopa suoranaisia virheitä. Ne olisi voinut helposti viilata pois oikolukemalla käsikirjoitus vielä kerran. Muun muassa teitittelyssä on selkeitä virheitä. Sellaistakin näki, että osa virkkeestä oli sinuttelua, osa teitittelyä.

Lisäksi runsas ja aivan tarpeeton "tulla-futuurin" käyttäminen ärsytti. Suomen kielessähän ei ole futuuria. Tosin "tulla-futuurin" käyttäminen on ihan asiallista, jos se on perusteltu eli sekaantumisvaara on ilmeinen. Suurin osa Muistilabyrintissä esiintyvistä futuurimuodoista oli aivan turhia enkä näe niille mitään perustetta. Kirjasin joitakin kohtia ylös, mutten jaksa niitä tänne toistaa. Pyydettäessä kyllä kerron enemmän ja perustelen lisää.

Luen muuten tällä hetkellä Suomessakin paljon kohuttua Samuel Bjorkin dekkaria Minä matkustan yksin. Olen noin puolivälissä ja kirja on hyvä ja koukuttava. Mutta arvatkaas mitä: tähän mennessä Murtumispiste pesee senkin kuus-nolla.

Toivottavasti kuulemme vielä Arttu Tuomisesta! Murtumispiste lentää heittämällä suosikkeihini.

Murtumispisteestä haluan vielä huomioida kannet. Ne kuvaavat täydellisesti romaania ja ovat tyyliltään hyvä jatkumo Muistilabyrintin kansille. Mainitsisin tekijän, jos tietäisin.

Tunnelma suljettuani kirjan kannet: Voi hitsi.

Mieltäni kutkuttavat tuorukaiset

En ole koskaan aiemmin listannut blogiini uutuuskirjoja, jotka minua kiinnostavat. Kerta se on ensimmäinenkin, joten tässäpä pieni otanta tuorukaisista, jotka on jo joko julkaistu tai julkaistaan tässä kevään aikana, mutta joita en ole vielä joutanut lukea. Eivät ole missään luku- tai paremmuusjärjestyksessä. Suluissa julkaisukuukausi.

Han Kang: Human Acts (tammikuu)

Koska samaisen kirjailijan The Vegetarian oli kiinnostava.

Ben Rawlence: City of Thorns - Nine Lives in the World's Largest Refugee Camp (helmikuu)

Nimi kertonee oleellisen, oletan: millaista on asua pakolaisleirissä. Luin kirjasta taannoin esittelyn/kritiikin The Sunday Timesista ja kiinnostuin.

Hideo Yokoyama: Six Four (maaliskuu)

Japanilainen trilleri. Tietty kiinnostaa.

Thomas Olde Heuvelt: Hex (huhtikuu)

Hollantilaista kauhua, paranormaalia aktiviteettia, fantasiaa. En ole lukenut sellaista aikoihin, joten voisi kokeilla vaihteeksi.

Andrew Taylor: The Ashes of London (huhtikuu)

Kirja sijoittuu 1600-luvulle Lontoon suurpalon aikaan. Olen aiemmin lukenut Taylorilta yhden historiallisen romaanin, The Silent Boy. Aikakausi ja miljöö kiinnostavat.





 

Wendy E. Simmons: My Holiday in North Korea - The Funniest/Worst Place on Earth (toukokuu)

Tämä on ilmeisesti jonkin sortin matkapäiväkirja Wendyn Pohjois-Korean matkalta. Kiinnostaa lukea maasta turistin näkökulmasta. Turistihan näkee tasan sen, mitä näytetään ja minua kiinnostaa sekin. Simmons rakastaa matkustelua ja onkin matkustellut melko runsaasti. Simmonsilla on kiinnostavat kotisivut.

Kaikenlaista (minun mielestäni) kiinnostavaa on siis luvassa ja tässä vain pieni otanta. Lisäksi minulla on uskomattoman iso ja kiinnostava läjä kaikkea jänskää kirjallisuutta kotona. On suuria vaikeuksia päättää, mitä seuraavaksi lukisi. Kirjaston kirjat tietenkin kiilaavat jonon ohi, koska ne pitää joskus palauttaakin. 

Tällä hetkellä luen Suomessakin vastikään julkaistua Samuel Bjorkin dekkaria Minä matkustan yksin (I'm Travelling Alone - luen sitä siis enkuksi). Kirja pitää ihan hyvin otteessaan, mutta mieli halajaa samaan aikaan muihin kirjoihin. Kamalaa kun tekisi mieli lukea kaikkia samaan aikaan!

Vasenkätinen elämä

Peter Handke: The Left-Handed Woman
Alkuper. Die Linkshändige Frau, 1976
Methuen, 1980
Saksasta englanniksi kääntänyt Ralph Manheim
S. 88
Suomennettu nimellä Vasenkätinen nainen

Tällä kirjalla ei varsinaisesti ole mitään tekemistä vasenkätisyyden kanssa. Amatöörimainen veikkaukseni onkin, että kirjailija Handke on hakenut nimellä ihan muuta.

Vasenkätisyys saattaa tässä viitata myös kirjan päähenkilönaiseen noin yleisellä tasolla: nainen kokee olevansa kaiken ulkopuolella, hukassa. Ehkä vähän kuin vasenkätinen oikeakätisten maailmassa.

Mahdollisesti ylitulkitsen ja etsin merkityksiä, joita ei ole ainakaan tieten tahtoen tehty, mutta sepä onkin kirjallisuudessa - kuten taiteessa noin yleisesti - juuri mainiointa, kun saa ihan itse tulkita. Tästä syystä muuten jätän monesti kirjojen esipuheet/alustukset lukematta, koska en halua ennen kirjan lukemista turmella puhdasta mieltäni. Voin kyllä lukea alustukset jälkikäteen, jos koen siihen tarvetta.

Kirjan nainen, johon viitataan aina vain sanalla nainen (woman), vaikka hänellä on nimikin (Marianne), kokee yhtäkkiä valaistumisen.

The woman: "I suddenly had an illumination" - another word she had to laugh at - "that you were going away, that you were leaving me. Yes, that's it. Go away, Bruno. Leave me."

Bruno on Mariannen mies, ja hän ottaa tämän tietoiskun vastaan tyynesti. Hän toteaa juovansa kahvit ja hakevansa kamansa iltapäivällä. Ja that's it. Lukija saa pitkin kirjaa vihjeitä muiden henkilöiden kautta, että Marianne on nähtävästi pidemmän aikaa ollut hieman omalaatuinen, poissaoleva. Kenties tämäkin tempaus pistetään tilapäisen mielenhäiriön piikkiin.

Minulle jäi hieman epäselväksi kirjan punainen lanka. Jos se yrittää kertoa naisten asemasta patriarkaarisessa yhteiskunnassa, jää se aika ohueksi. Suorin viittaus aiheeseen löytyy tekstistä, jota Marianne kääntää.

En saanut kirjasta otetta. Ihan kuin olisin katsellut pienellä budjetilla tehtyä elokuvaa, jossa näyttelijätkin olivat amatöörejä, jotka lukivat repliikkinsä suoraan paperista. Tosin ainakin tämä painos kirjasta on käsittääkseni tehty juuri samannimisen elokuvan pohjalta, jonka Handke on itse ohjannut.

Uteliaisuudesta katsoin elokuvan trailerin. En kyllä ihan heti tunnistaisi tätä kirjaa siitä. Tunnistan ne vähäiset henkilöhahmot, kyllä, mutta en varsinaisesti yhtäkään kohtausta (paitsi sen, kun kustantaja tulee ruusupuskan kanssa).

Bongasin kirjan taannoin Marilen blogista.

Pahempi toistaan

Shuichi Yoshida: Villain
Alkuper. Akunin, 2007
Vintage, 2011
Japanista englanniksi kääntänyt Philip Gabriel
S. 295
Kirjaa ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu


Ystävykset Yoshino, Mako ja Sari ovat nuoria vakuutusmyyjiä. Pintapuolisesti kolmikon ystävyys näyttää tavanomaiselta, mutta ehkä kyse on kuitenkin enemmän siitä, että kolmikko tarvitsee toisinaan - ei ehkä niinkään välitä toisistaan.

He asuvat samassa vakuutusyhtiön omistamassa talossa ja käyvät toisinaan yhdessä syömässä. Niin sinäkin iltana, kun Yoshino kohtaa karun kohtalonsa.

Keigo on komea opiskelijanuorukainen, johon Yoshino on iskenyt silmänsä. Komean ulkokuoren alla ei tosin paljon liiku - ei ainakaan sydämen saralla. Kirjan edetessä Keigosta paljastuu puolia, jotka mädättävät komeaa pintaa.

Yuichi on äitinsä hylkmäänä rakennustyöläinen, joka asuu isovanhempiensa kanssa. Jopa rasittavuuteen asti hiljainen Yuichi hoitaa työnsä tunnollisesti ja auttelee tarvittaessa naapuruston ikäihmisiä.

Kun Yoshino läydetään kuolleena, epäilyt kohdistuvat Keigoon, joka sattumoisin katoaa murhan jälkeen. Myös Yuichi saadaan kytkettyä tapaukseen ja näin epäiltyjä onkin kaksi. Mutta mitä oikeastaan tapahtui?

Shuichi Yoshida ei vain keri tapahtumia auki, vaan perehdyttää lukijan henkilöhahmoihin. Syvimmin hän pureutuu Yuichin persoonaan, joka valottuu eniten Mitsuyon kautta. Mitsuyo on kolmikymppinen nainen, joka työskentelee vaatekaupassa. Hän tutustuu Yuichiin netin deittipalvelun kautta - ja rakastuu. Se, onko rakkaus molemminpuolista, jäänee lopulta lukijan päätettäväksi sen perusteella, mitä hän saa tietoonsa kirjan lukemalla.

Vaikka Villainissa on dekkarimaisia aineksia, on se mielestäni enemmänkin tarina ihmisten keskinäisistä suhteista, tutkielma ihmisten mielistä ja ajatuksista. Miten yhden naisen kuolema vaikuttaa eri ihmisiin.

Kuten voi kuvitella, Yoshinon isä, Yoshio, ottaa asian erityisen raskaaksi. Yoshinon isän puolesta tekee hyvinkin pahaa välillä, mutta valopilkkuna loistaa toivo siitä, että traaginen tapahtuma ei välttämättä erota muuta perhettä, vaan ehkä jopa yhdistää.

Loppusummaus: pidin kovasti Villainista. Oikeastaan nyt käy taas niin, että mitä enemmän lukemisesta kuluu päiviä, sen parempana alkaa kirja näyttäytyä mielessäni. Villain tarjoilee mielenkiintoisen kulttuurisen miljöön Japanista kiinnostuneille. Minuahan se (kulttuuri, tavat sekä teoissa että ajatuksissa) kiehtoo, mikä tietenkin minun silmissäni nostaa kirjan arvoa.

Kuka on lopulta se pahin lurjus, ryökäle? Lue kirja ja päätä itse.

Osallistun tällä kirjalla jälleen Kurjen siivellä -haasteeseen. On muuten jo yhdeksäs haasteeseen lukemani kirja! Ja lisää on tulossa, sillä hyllystäni ei ihan heti lopu itäaasialainen kirjallisuus.