Psykopaattien leirikeskus

Marie Hermanson: Laakso

Haastoin taannoin Rachellen mukaan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen. Vastahaasteeksi Rachelle määräsi minut lukemaan Marie Hermansonin kirjan Laakso.

Ja voi pojat, siinäpä olikin kirja. Kiinnostuin heti alkuasetelmasta: Syrjäinen yksityisklinikka uupuneelle rahvaalle idyllisessä laaksossa Sveitsissä.

Kaksospojat Max ja Daniel - toinen kunnollinen (Daniel), toinen ääripäästä toiseen kiihtyvä (Max). Lopulta ainoa yhdistävä tekijä kaksosten kesken onkin ulkonäkö.

Eikä se laaksokaan ehkä ole ihan sitä, miltä se alussa vaikuttaa olevan. Sen saa Daniel karvaasti kokea asettuessaan vastahakoisesti ja puolipakolla veljeä auttaakseen hänen tilalleen muutamaksi päiväksi Maxin lähtiessä hoitamaan raha-asioitaan.

Muutama päivä hieman venyy ja Daniel huomaa olevansa korviaan myöten mukana Laakson kummallisessa elämässä, josta alkaa hiljalleen paljastua mitä merkillisempiä asioita. Laaksosta ei ihan niin vain kävelläkään ulos.

Hermanson kirjoittaa hauskasti ja turhia jaarittelematta. Aiheestaan huolimatta kirja ei ole synkkä ja siinä on melko paljon kutkuttavaa mustaa huumoria. Se tulee esille mm. joissakin napakoissa dialogeissa, joita lukiessani hymyilin leveästi, sekä myös Danielin ajatuksissa.

Lukijasta myös riippuu, miten paljon on valmis vastaanottamaan ajatuksia, joita pohtia. Sellaisiakin löytyy kirjasta muutaman kiehtovan ihmismielispekulaation lisäksi. Eli vaikka tyyliltään kirja on (musta)humoristinen, sen alemmista kerroksista voi löytää myös kosolti pohdittavaa.

Mikään kaunokirjallinen ilotulitus tämä ei ole, mutta eipä kaiken tarvitsekaan: selkeä teksti toimii tässä kirjassa eikä juoni kaipaa tehosteekseen kiekuraista kieltä.

Lue Rachellen mietteitä kirjasta täältä. Hermanson menee minullakin ehdottomasti seurattavien listalle. Toivottavasti hänen kirjojaan suomennetaan enemmänkin!

Keski-ikäinen kidnappaaja

Penny Hancock: Tideline


Eräänä helmikuisena päivänä 15-vuotias Jez saapuu Sonian upean jokivarsitalon ovelle lainatakseen lempiartistinsa levyn.

Sonia kutsuu pojan sisälle: onhan Jez hänen ystävänsä sisaren poika. Vierailu ei kuitenkaan jää ihan lyhyeksi, sillä muistojensa riivaama Sonia ei haluakaan päästää Jeziä pois.

Mikä saa Sonian toimimaan niin mielipuolisesti, että hän syyllistyy kidnappaukseen? Mikä häntä lopulta Jeziin yhdistää? Tässä kohden ei ole juonipaljastus, kun kerron, että ei mikään: Jeziä ja Soniaa ei yhdistä sitten niin mikään. Paitsi Sonian harhaiset ajatukset.

Melkoisen mielenkiintoinen asetelma, vai mitä? Hancock kirjoittaa koukuttavasti ja itse imaistuin mukaan heti alusta lähtien kirjan tunnelmaan ja sen tapahtumiin. Nykypäivän rinnalla valottuvat Sonian muistot hänen lapsuudestaan ja etenkin intensiivinen suhde nuoruuden rakkauteen, jonka onnettomasta lopusta Sonia syyttää itseään.

Hiljalleen alkaa valottua myös Sonian suhde äitiinsä, aivomieheensä ja tyttäreensä. Hancock ei kerro kaikkea, mutta vihjaa riittävästi. Muutaman yllätyksen hän on myös säästänyt kirjan lopulle. En niitä käy tässä sen kummemmin ruotimaan, koska kirjalta putoaa pohja, jos niin teen.

Tästä kirjasta ei kannatakaan tietää tämän enempää, sillä tietous pilaisi lukunautinnon. Tämä kun ei ole sellainen kirja, joka mielestäni kestäisi useita lukukertoja. Yksi kerta riittää ja mitä vähemmän tietää etukäteen, sen parempi.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Lontooseen, Thamesin varrelle. Tarkemmin ottaen Greenwichiin. Minua luonnollisesti kiehtoi kuvaukset Thamesista, joiden kohdalla Hancock onnistuu mielestäni hienosti. Joen läsnäolo on voimakas ja sillä on keskeinen merkitys Sonian elämässä, mutta siis mitään tietopakettia Thamesin historiasta ei ole odotettavissa.

Kirjan loppu oli pienoinen pettymys. Miten onkin niin vaikea tehdä kunnon loppu kirjaan? Kaikkiahan ei tietenkään voi miellyttää ja minua ei kirjan päätös tosiaan miellyttänyt. Mutta aina ei voi voittaa.

Tideline on Penny Hancokin esikoiskirja (tammikuu 2012). Toinen kirja Pennyltä ilmestyy huhtikuussa 2013 nimellä Meantime. Meantime vaikuttaa kuvauksen puolesta kiehtovalta, joten se menee ehdottomasti lukulistalle sen ilmestyttyä.

Tidelinen saa AdLibriksestä englanninkielisenä. Sitä ei käsittääkseni ole suomen kielelle käännetty.

Nimeltään Grace

Margaret Atwood: Alias Grace

Sonja haastoi minut lukemaan tämän kirjan Ota riski ja rakastu kirjaan - haasteen myötä. Kirja vaikuttikin heti mielenkiintoiselta ja tartuin siihen innolla odotukset korkealla.

En tiedä leijailivatko odotukseni hieman liian korkealla, sillä vaikka pidin kirjasta, se jätti silti minut tietyllä tapaa tyhjäksi.

Asetelma on kiehtova: Vasta 16-vuotias Grace Marks on tuomittu vankilaan osallisena työnantajansa ja hänen taloudenhoitajansa/rakastajansa murhiin. Pääjehuna pidetty James McDermott tuomittiin kuolemaan.

Totuutta tapahtumienkulusta ei tietäne kukaan (paitsi ehkä Grace, joka ei muista niistä juuri mitään) ja spekulaatiot käyvät kuumana.

Gracella on takanaan joukko tukijoita, jotka yrittävät saada hänelle armahduksen ja vapauttaa vankilasta.

Täytyy heti todeta, että Margaret Atwood on loistava kynänkäyttäjä, taitava kirjoittaja. Kirjan kieli on kaunista ja kuvailevaa, rikasta sanastoltaan. Jopa niinkin rikasta, että piti pitkästä aikaa turvautua sanakirjaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvulle, joten uskoakseni osa Atwoodin käyttämistä sanoista ovat tuolloin olleet tavanomaisempia, nyt ehkä jo osin vanhentuneet. Mutta se tekeekin ajankuvauksesta uskottavan.

Minua kiehtoikin kovasti tavat ja etiketit liittyen aikakauteen. Ne valottuvat Gracen kertoessa tarinaansa alkaen useita vuosia ennen kohtalokkaita murhia sekä kirjan nykyhetkessä. Gracen luona säännöllisesti vieraileva tohtori Simon Jordan yrittää penkoa totuutta murhista. Samalla valottuu hänenkin yksityiselämänsä ja ajatuksensa.

Pidin aluksi Simonista, mutta kirjan edetessä hän alkoi etoa minua. Samoin kävi monille muillekin kirjan henkilöille. Vaikka suurin osa kirjasta avaa tapahtumat Gracen kertomana, jää Grace jotenkin etäiseksi, persoonattomaksi. En vain saa otetta hänestä.

Toisinaan tulikin tunne, että Atwood oli niin keskittynyt kauniin, koukeroisen ja ajoittain monitulkintaisenkin kielen kirjoittamiseen, että itse asia jää sivuun. Kun nyt ajattelen tarinaa kokonaisuudessaan luettuani kirjan olen hieman pettynyt.

En löydä varsinaisia huippuja kirjasta, vaan se kulkee melko tasaisesti alusta loppuun muutamaa yllätystä lukuun ottamatta. Odotin jotain järisyttävää paljastusta murhien tai minkä tahansa suhteen, mutta sellaista ei tullut. Atwood mielestäni vihjailee liikaa ja jättää liian paljon avoimia kysymyksiä.

Kirjan tapahtumat etenkin loppupuolella voi tulkita melko monella tavalla. Näiden muutaman yllättävän tapauksen kohdalla odotin jotain erilaista, jotain juonen kannalta erityisen oleellista. Niin ei käynyt tai sitten en vain tajunnut.

Vaikea tietenkin tajuta, kun mitään ei kerrota suoraan, vaan lukijan pitää itse pohtia ja päättää, mihin tulkintaan haluaa päätyä. Se on joskus hyvä asia, mutta liikaa käytettynä ärsyttää.

Kaiken kaikkiaan Alias Grace oli kuitenkin kiehtova lukukokemus. Tässä tapauksessa kyllä eniten kielensä ja tunnelmansa suhteen, ei niinkään tapahtumien. Eli olen iloinen, että kirjan luin ja saatan ehkä joskus lukea jonkun muunkin Atwoodin kirjan.

Tämän kirjan tunnelma jää varmasti kummittelemaan päähäni pitkäksi aikaa, sen maisemat syöpyvät mieleeni. Ja kirjan alussa olevan runon, jossa kuvataan murhien tapahtumat, olen lukenut useita kertoja ja luen vielä kerran.

Copycat-kansi: Kevyet mullat

Amma on jälleen järjestänyt hauskan Copycat-kirjankansikilpailun. En viime kerralla muistanut osallistua, mutta nyt on ihan pakko.

Inspiraatiokanneksi valitsin reilu vuosi sitten lukemani Belinda Bauerin Blacklands. Pysyttelin melko uskollisena esikuvalleni.

Kaikki tässä kannessa käyttämäni kuvat ovat ottamiani eli minulla on niihin kaikki oikeudet. Pääkallokuvan olen ottanut Floridassa Krokotiilifarmilla, taustakuvan läheisestä puistosta. Ja kovasti Photoshoppia päälle.

Tässä vertailuksi alkuperäinen kansi: sen on suunnitellut Claire Ward, kuvan on ottanut Ray Loughlin.

Kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa muidenkin kansia: ihanaa luovaa ilottelua luvassa! Jos oikein innostun, teen toisenkin kannen. Mutta katsoo nyt tuleeko inspis.

16-vuotias ammattitappaja

Joskus tulee katseltua leffoja, mutta hyvin harvoin kirjaan niitä tänne. Yritän nyt ryhdistäytyä tällä saralla ihan vain itseäni varten, että muistaisin, mitä on tullut katsottua.

En välttämättä jaksa paljon elokuvista kirjoittaa, joten suurimman osan vain listaan trailerin kera.

Eilen katsoin elokuvan nimeltä Hanna. Hanna varttuu isänsä kanssa syrjäisessä metsässä, jossa isä koulii tyttärestään ammattiappajan.

Miksi, se selviää ajallaan. Ja kuka Hanna lopulta oikein on ja miksi hänet halutaan tappaa?

Tykkäsin tästä elokuvasta, vaikka suuri osa tästä oli melkoista räiskintää ja jahtaamista. Tässä oli kuitenkin pointtia ja pidin erityisesti leffan musiikista. Se ei yllä tehokeinona samalle tasolle esim. Kill Billien kanssa, mutta kiinnitti huomioni positiivisella tavalla.


Traileri alla



Katsoin jokunen aika sitten myös erään toisen action-leffan, joka minulle edustaa sellaista aivotonta räiskintää, josta en pidä. Elokuvan nimi on Battle Los Angeles.

Joka ikinen henkilö jäi etäiseksi ja mielenkiinnottomaksi ja elokuvassa keskityttiinkin lähinnä tappamaan alieneita. Boring, varsinkin kun etäisten henkilöhahmojen takia ei jaksanut edes jännittää kuka kuolee jne.

Kenkämiehen paluu

Peter James: Dead like you

Kuudes Roy Grace -sarjan kirja.

Brightonissa jyrähtää taas. Tällä kertaa jäljet johtavat menneisyyteen, niin sanottuun kylmään tapaukseen, joka ei koskaan selvinnyt.

Aiemmissa kirjoissa on sivuttu sarjaraiskaajaa, jota kutsutaan nimellä "Shoe Man". Jatkossa kutsun häntä kenkämieheksi.

Nimityksen "kenkämies" raiskaaja sai fetissistään naisten kenkiin. Yhteistä uhreille oli, että raiskaaja otti heiltä "muistoksi" kengän ja alushousut.

Yllättäviä raiskauksia alkaa siis esiintyä ja tekotapa viittaa kaksitoista vuotta aiemmin alueella mellastaneeseen kenkämieheen, jota ei koskaan saatu kiinni.

Kenkämies ehti tuolloin raiskata neljä naista ja viides mahdollinen uhri katosi kuin savu ilmaan. Sen jälkeen alkoi hiljaiselo, jota jatkui aina nykypäivään saakka.

Miksi kenkämies lopetti vai siirtyikö hän kenties muualle raiskaamaan? Ovatko nykyset raiskaukset tosiaan kenkämiehen aikaansaannosta, vai onko kyseessä kopioja? Siinäpä pohtimista koko poliisilaitokselle. Ja sitä tosiaan pohditaankin monen eri asiantuntijan avulla.

Kirjassa liikutaan sekä nykyajassa että palataan takaisin vuoteen 1997, jolloin kenkämurhaaja riehui alueella. Sitä kautta päästään myös kurkistamaan Sandyn (Royn lähes kymmenen vuotta sitten kadonneeseen vaimoon) ja Royn arkeen ja erityisesti Sandyn luonne saa hieman lisävalaistusta.

Peter James jatkaa massiivisella (643 sivua) ja perusteellisella linjallaan. Tässä kirjassa kohtaan taas saman ongelman kuin edellisessä kirjassa: henkilögalleria paisuu jälleen sen verran laajaksi, että melkein olisi pitänyt kirjoittaa nimiä ja muistisanoja ylös lukemisen ohessa, niin ei olisi tarvinnut pläräillä kirjaa taaksepäin.

Perusteellisuudessa on tietenkin se ilo, että henkilöt tulevat lähelle. Toisaalta kun henkilöitä on muutenkin paljon, se alkaa olla jo rasittavaa.

Kehottaisinkin Peter Jamesia hieman karsimaan joko henkilögalleriaa tai valikoimaan tarkemmin, keistä kirjan henkilöistä on tarpeen jaaritella ummet ja lammet. Lukijan kannalta moinen on nimittäin melko puuduttavaa eikä siinä kirjassa oikeasti ole kai pakko olla yli kuuttasataa sivua?

Mutta joo, ehkä Peter onkin jo ottanut onkeensa: Seuraavassa kirjassa (Dead man's grip) on vain 500 sivua. Nyt aion tosin pitää pienen tauon tässä sarjassa. Minulla on enää tätä sarjaa kaksi kirjaa lukematta, joista toinen on jo hyllyssä. Tuorein kirja (Not dead yet) ilmestyi täällä kesäkuussa enkä ole sitä vielä hankkinut. Aion toki hankkia, eihän tätä sarjaa voi enää tässä vaiheessa jättää kesken.

Roy Grace -sarja:

Dead Simple
Looking good dead
Not dead enough
Dead man’s footsteps
Dead Tomorrow (suomeksi ilmestynee tänä syksynä)
Dead Like you (tässä postauksessa)
Dead Man’s grip (odottaa hyllyssä)
Not Dead Yet (julkaistiin kesäkuussa 2012)

~~~

Ps: Älkää unohtako edellisen postauksen Ota riski ja rakastu kirjaan -haastetta! Halukkaat voivat siihen yhä osallistua kommentoimalla ja ilmaisemalla halukkuutensa. Päivitän postausta sen mukaan.

Uusi tulokas haasteeseen on Jane, lämpimästi tervetuloa! Lisään sinut ja haastekirjan postaukseen heti, kun olen keksinyt sinulle kirjan.

Ota riski ja rakastu kirjaan!

Sonja Lukuhetkistä haastoi minut mukaan tähän mielenkiiintoiseen haasteeseen, jossa ideana on haastaa bloggaaja lukemaan jotain sellaista, mitä hän ei ole vielä lukenut.

Ennen kuin menen sen enempää itse asiaan, kopsaan tähän säännöt Sonjan blogista:


Mitä teet, jos sinut haastetaan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen?

1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan.

2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi.

3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan.

Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.

~~~

Sonja haastoi minut lukemaan Margaret Atwoodin kirjan Nimeltään Grace (Alias Grace). Olen kuullut Margaret Atwoodista, mutten ole lukenut yhtään hänen kirjaansa aiemmin. Tässä onkin minulle hyvä tilaisuus tutustua uuteen kirjailijaan.

Luen kirjan englanniksi ja se odottaakin jo hyllyssä vuoroaan. Olen sitä vaivihkaa jo hiplaillut ja lehteillyt ja taytyy sanoa, että kiinnostaa kovasti. Luen sen seuraavaksi jahka saan edellisen kirjan alta pois.

Sonjan haastan lukemaan André Brinkin kirjan Hiljaisuuden tuolla puolen. Olen itse ihan hulluna Brinkin kirjoihin ja olisi jännä kuulla, mitä mieltä Sonja tuosta kirjasta on, ellei hän jo sitä ole lukenut.

Hieman kyllä emmin tätä kirjavalintaa, koska tuo kirja on omalla tavallaan melko brutaali. Se ei kuitenkaan ole mikään tiiliskivi, sivuja vähän reilut kolmesataa.

Kävin tietämiäni kirjablogeja läpi ja moni onkin jo tähän haasteeseen osallistunut, mutta havaitsin että Rakkaudesta kirjoihin -blogin Rachelle ei kaiketi vielä ole.

Joten haastan sinut, Rachelle, lukemaan Tracy Chevalierin Tyttö ja Helmikorvakoru. Koska Rachelle onkin tuon kirjan jo lukenut, uusi haastekirja on André Brinkin Myrskyinen hiljaisuus. Jos olet jo lukenut kirjan, ilmottele niin keksin uuden.

Jos et halua ottaa haastetta vastaan, niin ymmärrän kyllä, joten no worries sen suhteen.

Jos joku haluaa tulla haastetuksi kauttani tähän haasteeseen, laita kommentti, niin lisään sinut tähän postaukseen ja määrään kirjan.

Ps. Kuvan voi ja olisi jopa suotavaa liittää haastepostaukseen.

Edit. 3.8. kello 19.36 London time:

Jane halusi myös osallistua haasteeseen ja hänet haastan lukemaan Sarah Watersin kirjan Silmänkääntäjä.  Jos olet jo lukenut kirjan, niin ilmoittele, niin keksin uuden. Innolla jään odottamaan sinun haastekirjaa minulle!