Lisää Helenaa

Aino Räsänen: Pää pystyyn, Helena!

Viikatemies on jälleen vieraillut Junkkerissa. En nyt tohdi kertoa, kuka on niitetty ja kuka ei, koska jotenkin menee muuten pilalle koko sarjan yllätyksellisyys. Suurimmat yllätykset kun kuitenkin ovat edelleen ihmissuhteissa.

Siksipä huomaan nyt, että on todella vaikea kirjoittaa näistä Helena-kirjoista oikeastaan mitään, koska en viitsi käydä henkilöiden välisiä kemioita ruotimaan. Muuten menee koko kirja pilalle uuden lukijan kannalta katsottuna.

Kenties tyydynkin vain muutamalla sanalla mainitsemaan, että luettu on. Pää pystyyn, Helena! on siis neljäs osa tätä Helena-sarjaa.

Sarjaan kuuluu yhdeksän kirjaa ja anoppi antoi luvan roudata lukematta jääneet sarjan kirjat mukanani. Ei siis tarvitse odotella ensi kesään asti saadakseen lukea sarjan loppuun.

Luulen nyt kuitenkin, että pieni tauko voisi tehdä terää ja kenties luen jotain muuta tässä välissä.

Helena-sarjan kirjat:

Soita minulle, Helena!
...Ja Helena soittaa
Näkemiin, Helena!
Pää pystyyn, Helena! (tässä postauksessa)
Päivi, Helenan tytär
Helena ja etelän tyttö
Helena kuuntelee
Helena ei tottele
Helenan suku

Ihmissuhdekiemuroita Junkkerissa

Aino Räsänen: Näkemiin Helena!


Minun oli oikeastaan tarkoitus lukea vain yksi tai ehkä kaksi Helena-kirjaa sillä välin, kun metsästän ”parempia” kirjoja kirppareilta tai kaupoista.

Alkuun sanon, että aika hävyttömät surkeat kirjamarkkinat on täällä, missä nyt sijaitsen.

Lisäksi kirjojen hinnat ovat nähtävästi pompsahtaneet taivaisiin eikä vähäinen kilpailu sitä ainakaan auta.

Niinpä en ole oikeastaan löytänyt mieluisia kirjoja (yksi löytyi – siitä enemmän sitten, kun luen sen). Vaatimukseni on näet nimenomaan mieluusti suomalainen kirjallisuus, jota en kotoota saa.

En ole kylläkään ensimmäisen Helena-kirjan luettuani jaksanut pahemmin kirjoja metsästellä, sillä huomaan jääneeni koukkuun. Oikeastaan ensimmäinen kirja herätti uteliaisuuden ja toinen sitten koukutti.

Niinpä tartuin tähän kolmanteen eli Näkemiin Helena. Ja nyt olen totaalisen koukussa! En osaa edes itse selittää, mikä näissä niin koukuttaa, mutta mitäpä sitä erittelemään: loistavaa viihdettä, jossa liikutaan lähihistoriallisessa Suomessa.

Ei liian kaukana, mutta ei niin lähellä, etteikö voisi kuvitella ja aistia entisajan yksinkertaista elämää säädyllisine etiketteineen.

Koen vaikeaksi kirjoittaa näistä kirjoista, koska niiden juoni on puhtaasti edelleen ihmissuhteissa. Tässäkin kirjassa on Helena siirtynyt ikään kuin taka-alalle, mutta hän on silti tärkeä kodinsydän ja emäntä Junkkerien tilalla.

Painopiste on siis tässäkin kirjassa Helenan lapsissa ja heidän suhteissaan sekä kasvamisessaan, kehittymisessään.

Etenkin nuorin tytär, Päivi, nousee tässä kirjassa keskiöön. Myös Helenan vanhemman lapsen ja miniän suhde on mikroskoopin alla: se kun ei ole ihan niin ruusuinen ja mutkaton kuin toivoisi voivan olla.

Entä miksi kirjan nimi on Näkemiin Helena? Ketkä hyvästelevät Helenan ja miksi? No sepä selviää lukemalla!

Aiemmat lukemani Helena-sarjan kirjat:

Soita minulle, Helena
...Ja Helena soittaa

Ihastuttava Helena!

Aino Räsänen: ...Ja Helena soittaa

Olihan se pakko tämä toinenkin kirja lukea, kun kerran ensimmäinenkin. Sivumäärät eivät tosiaan päätä huimaa, joten näitä ahmaisee ihan välipalaksi.

Pidin oikeastaan tästä kirjasta enemmän kuin ensimmäisestä (Soita minulle, Helena). siinä missä ensimmäisessä kirjassa oli Helena selkeästi päähenkilönä, tässä niitä oli hieman useampi. Oikeastaan Helenan rooli jää aika pieneksi tässä kirjassa. Sen sijaan keskitytään enemmän Helenan lapsiin.

Aikaa on edellisen kirjan tapahtumista kulunut parisenkymmentä vuotta. Aikamoinen harppaus siis. Tässä kirjassa on vahvasti läsnä sota ja sen tuomat muutokset elämään. Helenan poikakin päätyy sotaan ja sen takia moni kohtalo muuttuu.

En viitsi tapahtumista sen kummemmin kertoa, koska minusta parasta tässä kirjassa on se, ettei siitä tiedä mitään ennestään. Kyseessä on kuitenkin edelleen rakkaus- ja ihmissuhdepainotteinen kirja ja jännite elää nimenomaan näissä suhteissa. Niiden tietäminen etukäteen voisi tehdä kirjan lukemisesta yksitoikkoisen ja tylsähkön.

Pidän kovasti Räsäsen käyttämästä rikkaasta kielestä ja ”vanhoista” sanoista ja sanonnoista. Tätäkin kirjaa lukiessa voi hyvin kuvitella sen mustavalkoisena elokuvana.

Oikeastaan nyt tämän kirjan myötä ihastuin todenteolla tähän sarjaan. Olen jo onkinut seuraavan kirjan (Näkemiin Helena!) hyllystä, ja kun kerran aurinkokin pilkistelee pilvienraosta, hyökkään nyt laiturille lukemaan sitä.

Ps. Vastaan edellisen postauksen kommentteihin myöhemmin.

Ps II. Aurinko meni jo pilveen tätä postausta tehdessä :D

Soita minulle, Helena!

Terveisiä Pohjanmaalta – ilma on hellinyt ja nyt olen ehtinyt vähän lukeakin!

Räsäsen Helena-sarja on lojunut mökillä iäisyyden. Kirjojen nimet ovat siis tuttuja, samoin kirjailijan, muttei ole aiemmin tullut kyseisiin kirjoihin tartuttua.

Nyt tartuin ensimmäisen kirjaan vain siksi, ettei ollut muuta luettavaa.

Ajattelin myös, että kuuluuhan se nyt yleissivistykseen tietää, mistä tässä kirjasarjassa on kyse.

Kirjoissa ei ole takaliepeitä, joten ei ollut hajuakaan, mistä ne kertovat, enkä jaksanut googletella paitsi vasta lukemisen jälkeen.

Aino Räsänen: Soita minulle, Helena

Olen aina ajatellut, että kirjan nimi viittaa puhelimella soittamiseen – no ei viittaa, se kaikille yhtä tietämättömille kuin minä, tiedoksi.

Toisaalta olisikin varsin huvittavaa, jos ensimmäisessä kirjassa anellaan Helenaa soittamaan (puhelimella jollekin) ja sitten vasta toisessa kirjassa hän rohkaistuisi ja tarttuisi luuriin.

Noh, spekulaatiot sikseen: kyseessä on viulu ja taitaapa Helena muutaman muunkin soittimen soittamisen. Sikäli siis minulle mieluinen aihepiiri, sillä voin totisesti kuvitella, miltä tuntuu kun haluaisi soittaa, muttei voi (minulla ei ole enää pianoa: myytiin pois ulkomaillemuuton yhteydessä).

Soita minulle, Helena on melko puhdas rakkaus- ja ihmissuhderomaani. Kirjassa liikutaan 40-luvun Suomessa (oletan niin, sillä on kirja on julkaistu 1945), pääasiassa maaseudulla.

Kirjan parasta antia ovatkin mielestäni ajankuvaus ja silloiset tavat. Kirja vei tehokkaasti mukanaan menneisyyteen ja oli varsin kiehtovaa luettavaa.

Pidän Räsäsen sanankäytöstä. Hän käyttää rikasta ja kuvailevaa kieltä, muttei sorru jaaritteluun. Joitakin kuvauksia ehkä pidettäisiin tänä päivänä kliseisinä, mutta itse koin ne enemmänkin runollisina.

Dialogeista tuli elävästi mieleen vanhat mustavalkoiset suomielokuvat ja niiden töksähtelevät ylinäytellyt vuorosanat. Onhan tästäkin kirjasta tehty elokuva

(jota en ole nähnyt ja luulen, etten ehkä jaksaisi katsoakaan sitä kokonaan)

ja voisin helposti kuvitella, että vuorosanat on otettu suoraan kirjasta lainkaan editoimatta ja ne töksähtelisivät elokuvassa yhtä hassusti kuin kirjassa.

Mikään kirjallinen taideteos tässä ei siis ole kyseessä, mutta ihan viihdyttävää kesälukemista (jos ei häiriinny myöskään lukuisista typoista ja yhdyssanavirheistä) kylläkin. Ja koska tuota sarjaa on enemmänkin hyllyssä, niin pakko kai lukea toinenkin osa (...Ja Helena soittaa).


Ps. Kirjan kansikuvan olen ottanut netistä. Anopin kirjoissa ei valitettavasti ole kansiliepeitä, mutta otaksuisin että jos ne olisivat tallessa, ne olisivat juuri kuvan kaltaiset (Kariston painos).

Kuka teurasti koko perheen?

Andrea Maria Schenkel: The Murder Farm

Nyt ei ole aikaa kirjoittaa kuin muutama sananen tästä kirjasta.

Matkustan Suomeen tänään ja tämä blogi kaiketi hiljenee hetkeksi. En välttämättä ainakaan aluksi ehdi kauheasti lukea.

Mutta kirjaan: The Murder Farmin rakenne on mielenkiintoinen. Siinä kulkee rinnan sekä tarina että kyläläisten kuulustelukertomukset polisiile. Kirja ei ole paksu, joten mielenkiinto pysyi yllä loppuun asti.

Valitettavasti vain lukemista haittasi kuulusteltavien runsas määrä. Loppua kohden alkoi jo pää mennä sekaisin sen suhteen kuka kukin oli.

Mielestäni myös kaikkien kertojien ääni oli aika lailla sama eli ne jäivät kovin persoonattomiksi. Siihen olisi kirjailija voinut satsata enemmän, kun ne kuitenkin olivat keskeinen osa kirjaa.

Myös käännös hieman tökki ja jopa minä löysin sieltä ihan selkeitä kieliopillisia virheellisyyksiä. Se teki ajoittain kirjan lukemisen raskaaksi, koska minulla on tapana jäädä märehtimään tuollaisia asioita.

Anyway, ihan hyvä kirja puutteistaan huolimatta. Mukavaa kesälukemista esimerkiksi laiturinnokassa. Ja kannesta tykkään kovasti.

En tiedä onko kirja käännetty suomen kielelle.

I Spit on your Grave

I spit on your Grave
(ohjannut Steven R. Monroe)

Brutaalien elokuvien ystäville I spit on your Grave on ihan ykkösvalinta.

Katsomani versio on vuodelta 2010. Alkuperäinen elokuva on tehty vuonna 1978 ja sitä en siis ole edes nähnyt.

Leffa on perinteinen kostoleffa. Nuori kirjailijanainen vuokraa pariksi kuukaudeksi mökin keskeltä ei-mitään saadakseen kirjoitusrauhan. Rauha ei kauan kestä, kun paikallinen poikajoukko päättää tehdä lähempää tuttavuutta naisen kanssa.

I spit on your Grave on erittäin raaka ja sairas, mutta minä pidin siitä. Täytyy nyt tässä kohden taas mainita, että en fantasioi elokuvan tapahtumista ja plaa plaa. Tällaisia elokuviahan ei olisi, ellei niille jostain löytyisi yleisöäkin.

Traileri alla, älä katso jos ei raakuus kiinnosta.

Ruumiinetsintää paremman elämän toivossa

Belinda Bauer: Blacklands

Tämä onkin varsin mielenkiintoinen kirja ja hyvin erilainen kuin monet lukemani dekkarit.

Tässä nimittäin nyt vankilassa viruvan sarjamurhaajan tekosia käsitellään itse murhaajan sekä 12-vuotiaan pojan, Stevenin, kautta.

Steven asuu äitinsä, pikkuveljensä ja isoäitinsä kanssa. Raha on tiukassa ja kotona on tunnelma muutenkin varsin kireä. Kodin ulkopuolella ei mene sen paremmin, sillä siellä Steveniä vaanii kiusaajat.

Steven on tavallinen poika, joka haluaisi vain perheensä huomion - siis äitinsä ja mummonsa. Perhettä varjostavaa kuitenkin isoäidin suru hänen kadonneen poikansa tiimoilta.

Poika oli vain yksitoista kadotessaan eikä häntä koskaan löydetty. Isoäiti odottaa yhä, että poika palaisi.

Mutta Stevenpä tietää, että taannoin vapaalla jalalla mellastanut lapsien sarjamurhaaja, Avery, on tekosen takana. Hän kuvittelee, kuinka ruumiin löytäminen päästäisi isoäidin odotuksen piinalta ja kaikki muuttuisi taas hyväksi.

Steven ei kuitenkaan tiedä, millaista ampiaispesää hän sohaisee ja millaisin seurauksin kirjoittaessaan Averylle vankilaan.

Kirja on tunnelmaltaan varsin raskas ja surullinen. Stevenin ilonaiheet ovat hyvin pieniä eikä niitä ole paljon. Suhde parhaaseen ystäväänkin on varsin kompleksinen.

Bauer onnistuu mielestäni todella hyvin astumaan pienen Stevenin saappaisiin, eläytymään nuoren pojan ajatuksiin ja maailmaan. Vähintään yhtä hyvin hän onnistuu myös sarjamurhaajan pään sisällön kanssa.

Kirja piti otteessaan alusta loppuun saakka ja onnistui vieläpä yllättämään. Tunsin kirjaa lukiessa monta kertaa sympatiaa Steveniä kohtaan ja pahaa mieltä hänen saamastaan kohtelusta.

Kirjassa sivutaan myös hieman vanhempien tai vanhemman taipumusta suosia jotain tiettyä lapsistaan. Ei liene epäselvää, ettei Steven ollut sisaruksista se, jota suosittiin.

Tämä kohta jotenkin pysäytti, koska minulla on siitä omakohtaisia kokemuksia. Ne, jotka ajattelevat, ettei vanhempi voisi koskaan valita lapsistaan yhtä ylitse toisten, eikä varsinkaan osoittaa sitä teoillaan, voivat olla aika väärässä. Vanhemmuus ei ole sama asia kuin pyhyys ja tasapuolisuus.

***

Tämä kirja on käännetty suomeksi nimellä Hautanummi. Kirjaa saa sekä suomen- että englanninkielisenä mm. AdLibriksestä.